Post by tuuli on Jul 7, 2008 17:02:43 GMT 2
7.7.08
Jambo on pieni, ilkikurinen eestinhevosruuna. Se rakastaa esteiden hyppäämistä, vaikka ei olekaan kovin hyvä niissä. Ruuna tykkää ryntäillä paikkaan kuin paikkaan, ja tämä myös näkyy esteille lähestyttäessä. Jambo on varsinainen kolho jaloistaan, pintelit ja erinäiset suojat ovat sille pakollisia ratsastettaessa. Vaikka ruuna ei itse välitä, mihin se jalkansa kolhaisee, ei se kuitenkaan tykkää, jos niitä yrittää hoitaa. Muuten Jamppa on kiltti, ratsastettaessakin ihan mukava, jos sen saa kunnolla keskittymään koulukiemuroihin. (C) Anne
1. Ensimmäinen hoitokerta
Astuin sisälle talliin – ensimmäistä kertaa hoitajana. Tallirakennuksessa oli viileätä, toisin kuin ulkona helteessä, ja vain pari hevosta seisoskeli sisällä mussuttaen heiniään. Katselin varovaisesti ympärilleni, eikä Jamahutoa näkynyt missään. Jambo taisi olla ulkona tarhassa, joten nappasin riimunnarun sen ovesta ja talsin takaisin lämpimään. Olin vieraillut Seppeleessä useasti ennenkin, joten kävelin varmin askelin tarhalle, jonka toisessa päässä näkyi Jambo seisoskelevan.
- Jamppa-poika, tu tänne mun luo, minä huutelin sille. Hevonen nosti päänsä ylös, katsoi minua kuin kurassa lilluvaa toukkaa ja jatkoi ruokailuaan – mikä röyhkimys! Astelin päättäväisesti Jampan luokse, ja ennen kuin se ehti edes nielaista suussaan pyörivää ruohotupsua, se käveli jo alistettuna perässäni kohti tallia.
En ollut mitenkään erityisen hyvällä päällä. Kyyditsijäksi joutunut isäni oli ollut jokseenkin pinna kireällä, ja se oli tarttunut minuun. Minun pitäisi lähteä neljänsadan kilometrin päähän serkkuni rippijuhliin, vaikka en edes tuntenut serkkuani kovinkaan hyvin! Istua nyt yhteensä kahdeksan tuntia autossa turhaa toimittamassa, kun voisi olla tallilla uuden hoitohevosensa kanssa!
Pysäytin Jampan tallin oven eteen ja tarkistin sen jalat kolhujen varalta. En ehtinyt räpäyttää silmäänikään, kun hevonen jo painoi korvansa luimuun, paljasti kellertävät hampaansa ja painoi ne olkapäähäni oikein voimalla. Sitten se käänsi päänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hapuli huulillaan heinänkorren maasta.
- Ei, poika, ei! Minua et sinä kyllä pure! puhisin täyttä häkää ja otin entistä paremman otteen riimunnarusta. Jamppa kuopi jalallaan ja puuskutti hermostuneena, se ei olisi millään jaksanut seistä paikoillaan.
- No mennään mennään poika, koita nyt ottaa iisisti, minä puhisin sille, kun se heitteli päätään riimunnarun päässä. Äkkiä Jambo kiskaisi päätään ylös niin, että riimunnaru kirposi käsistäni. Ymmärsin, että se oli menoa nyt, kun hevonen loikkasi avoimesta ovesta suoraan sisälle talliin. Jäin jähmettyneenä, suu auki loksahtaneena polvilleni tallin oven eteen.
- Hou, mikäs täällä on meneillään? kysyi miehen ääni sisältä tallista. Nostin kasvoni, ja tajusin tuijottavani hiekasta polttuneilla silmilläni Jambon häntää. Nousin pystyyn, ja ymmärsin, että hevonen seisoi ovensuussa aivan paikoillaan. Astelin varovaisesti ja hämilläni Jambon kyljen ohitse ja ymmärsin, että paidaton mies piteli kiinni Jampan riimusta ja katsoi minua sammunut sätkä suunpielessään.
- Onkstää polle sun vastuullas? tämä mieheksi luokiteltava kysyi.
- Öö… On, vastasin nolostuneena.
- Meinas mokoma juosta suoraan yli. Sä kuulut nyt poika karsinaas, mies sanoi ja luotsasi Jambon karsinaansa sen enempiä mutisematta. Jäin tuijottamaan harittavaa tukkaa ja varsinkin paljasta yläosaa, joka oli hyökännyt eteeni yllättäen kuin monsuunisade, mutta tajusin pian, että kannattaisi mennä harjaamaan Jambo.
- Kiitos, minä mutisin, kun laitoin Jambon kiinni.
- Ei tässä mittää. Näitä sattuu harva se päivä, se sanoi ja jatkoi matkaansa kottikärryjen kanssa ulos.
- Noniin, ajattelitko sinä sitten lähteä lätkimään vai, minä sanoin Jambolle vahingoniloisena. Harjasin hevosen kunnolla joka paikasta, puhdistin kaviot ja selvitin jouhet pian alkavaa tuntia varten. Kun ratsastaja saapui, oli varusteet jo haettu, ja autoin tyttöä satuloimaan Jambon. Hevosen karkaamisen ja ratsastajan saapumisen välisenä aikana olin saanut jo yhdet hampaanjäljet olkapäähäni, ja sen jälkeen sain mustelman reiteeni ja varpaistani tuli muusia.
No, ystävyyden kutominen tämän hevosen kanssa oli varmasti sen arvoista.
Pölytin Jambon harjat tunnin aikana ja siivosin sen karsinan putipuhtaaksi, kun tunnin jälkeen poju vietiin tarhaan – sen vei ratsastajan 7-vuotias pikkusisko vakavista varoituksistani huolimatta – ja totta kai hän sai Jambon tarhaan aivan ongelmitta. Just tällaista sattuu minulle, tai sitten Jamppa halusi vaan näyttää, että minua monta vuotta nuorempi pystyy viemään hänet tarhaan ilman sitten mitään pikku probleemoja!
Kun kaikki varusteet hohtivat puhtauttaan ja käteni olivat rakoilla, ajattelin viedä Jambon pienelle kävelyretkelle, sillä ratsastaa en vielä viitsinyt – sen aika olisi vasta seuraavalla kerralla, kun minä ja Jambo olisimme jo parempia ystäviä. Jamppa käveli perässäni rauhallisesti, kun katselimme laskevaa aurinkoa ja sen oranssinhohtoista, hentoa valoa. Poju nappasi välillä raikkaita ruohotupsuja polun varrelta, ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan ympärillemme metsään. Painoin pääni Jambon mustaan harjaan, nuuhkin hevosen pehmeää tuoksua ja painoin suukon Jampan kaulalle. Tämä päivä jäisi muistoihini… Mutta seuraava kerta olisi varmasti vielä parempi!
Lopuksi, kun saavuimme ihanalta kävelyretkeltämme, harjasin hevosen puomilla vielä kevyesti. Tarjosin sille pari omenalohkoa, silitin sitä ja ymmärsin, että Jamppa oli sisimmältään aivan ihana hevonen, ja haluaisin ehdottomasti jatkaa sen hoitamista. Huolimatta kaikista metkuista, joita ruuna keksii – ja niistä hampaanjäljistä, yhdestä mustelmasta ja muusivarpaista!
***
Eka hoitopäivikseni täällä, ei varmaan mikään upean tasokas.
Jambo on pieni, ilkikurinen eestinhevosruuna. Se rakastaa esteiden hyppäämistä, vaikka ei olekaan kovin hyvä niissä. Ruuna tykkää ryntäillä paikkaan kuin paikkaan, ja tämä myös näkyy esteille lähestyttäessä. Jambo on varsinainen kolho jaloistaan, pintelit ja erinäiset suojat ovat sille pakollisia ratsastettaessa. Vaikka ruuna ei itse välitä, mihin se jalkansa kolhaisee, ei se kuitenkaan tykkää, jos niitä yrittää hoitaa. Muuten Jamppa on kiltti, ratsastettaessakin ihan mukava, jos sen saa kunnolla keskittymään koulukiemuroihin. (C) Anne
1. Ensimmäinen hoitokerta
Astuin sisälle talliin – ensimmäistä kertaa hoitajana. Tallirakennuksessa oli viileätä, toisin kuin ulkona helteessä, ja vain pari hevosta seisoskeli sisällä mussuttaen heiniään. Katselin varovaisesti ympärilleni, eikä Jamahutoa näkynyt missään. Jambo taisi olla ulkona tarhassa, joten nappasin riimunnarun sen ovesta ja talsin takaisin lämpimään. Olin vieraillut Seppeleessä useasti ennenkin, joten kävelin varmin askelin tarhalle, jonka toisessa päässä näkyi Jambo seisoskelevan.
- Jamppa-poika, tu tänne mun luo, minä huutelin sille. Hevonen nosti päänsä ylös, katsoi minua kuin kurassa lilluvaa toukkaa ja jatkoi ruokailuaan – mikä röyhkimys! Astelin päättäväisesti Jampan luokse, ja ennen kuin se ehti edes nielaista suussaan pyörivää ruohotupsua, se käveli jo alistettuna perässäni kohti tallia.
En ollut mitenkään erityisen hyvällä päällä. Kyyditsijäksi joutunut isäni oli ollut jokseenkin pinna kireällä, ja se oli tarttunut minuun. Minun pitäisi lähteä neljänsadan kilometrin päähän serkkuni rippijuhliin, vaikka en edes tuntenut serkkuani kovinkaan hyvin! Istua nyt yhteensä kahdeksan tuntia autossa turhaa toimittamassa, kun voisi olla tallilla uuden hoitohevosensa kanssa!
Pysäytin Jampan tallin oven eteen ja tarkistin sen jalat kolhujen varalta. En ehtinyt räpäyttää silmäänikään, kun hevonen jo painoi korvansa luimuun, paljasti kellertävät hampaansa ja painoi ne olkapäähäni oikein voimalla. Sitten se käänsi päänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hapuli huulillaan heinänkorren maasta.
- Ei, poika, ei! Minua et sinä kyllä pure! puhisin täyttä häkää ja otin entistä paremman otteen riimunnarusta. Jamppa kuopi jalallaan ja puuskutti hermostuneena, se ei olisi millään jaksanut seistä paikoillaan.
- No mennään mennään poika, koita nyt ottaa iisisti, minä puhisin sille, kun se heitteli päätään riimunnarun päässä. Äkkiä Jambo kiskaisi päätään ylös niin, että riimunnaru kirposi käsistäni. Ymmärsin, että se oli menoa nyt, kun hevonen loikkasi avoimesta ovesta suoraan sisälle talliin. Jäin jähmettyneenä, suu auki loksahtaneena polvilleni tallin oven eteen.
- Hou, mikäs täällä on meneillään? kysyi miehen ääni sisältä tallista. Nostin kasvoni, ja tajusin tuijottavani hiekasta polttuneilla silmilläni Jambon häntää. Nousin pystyyn, ja ymmärsin, että hevonen seisoi ovensuussa aivan paikoillaan. Astelin varovaisesti ja hämilläni Jambon kyljen ohitse ja ymmärsin, että paidaton mies piteli kiinni Jampan riimusta ja katsoi minua sammunut sätkä suunpielessään.
- Onkstää polle sun vastuullas? tämä mieheksi luokiteltava kysyi.
- Öö… On, vastasin nolostuneena.
- Meinas mokoma juosta suoraan yli. Sä kuulut nyt poika karsinaas, mies sanoi ja luotsasi Jambon karsinaansa sen enempiä mutisematta. Jäin tuijottamaan harittavaa tukkaa ja varsinkin paljasta yläosaa, joka oli hyökännyt eteeni yllättäen kuin monsuunisade, mutta tajusin pian, että kannattaisi mennä harjaamaan Jambo.
- Kiitos, minä mutisin, kun laitoin Jambon kiinni.
- Ei tässä mittää. Näitä sattuu harva se päivä, se sanoi ja jatkoi matkaansa kottikärryjen kanssa ulos.
- Noniin, ajattelitko sinä sitten lähteä lätkimään vai, minä sanoin Jambolle vahingoniloisena. Harjasin hevosen kunnolla joka paikasta, puhdistin kaviot ja selvitin jouhet pian alkavaa tuntia varten. Kun ratsastaja saapui, oli varusteet jo haettu, ja autoin tyttöä satuloimaan Jambon. Hevosen karkaamisen ja ratsastajan saapumisen välisenä aikana olin saanut jo yhdet hampaanjäljet olkapäähäni, ja sen jälkeen sain mustelman reiteeni ja varpaistani tuli muusia.
No, ystävyyden kutominen tämän hevosen kanssa oli varmasti sen arvoista.
Pölytin Jambon harjat tunnin aikana ja siivosin sen karsinan putipuhtaaksi, kun tunnin jälkeen poju vietiin tarhaan – sen vei ratsastajan 7-vuotias pikkusisko vakavista varoituksistani huolimatta – ja totta kai hän sai Jambon tarhaan aivan ongelmitta. Just tällaista sattuu minulle, tai sitten Jamppa halusi vaan näyttää, että minua monta vuotta nuorempi pystyy viemään hänet tarhaan ilman sitten mitään pikku probleemoja!
Kun kaikki varusteet hohtivat puhtauttaan ja käteni olivat rakoilla, ajattelin viedä Jambon pienelle kävelyretkelle, sillä ratsastaa en vielä viitsinyt – sen aika olisi vasta seuraavalla kerralla, kun minä ja Jambo olisimme jo parempia ystäviä. Jamppa käveli perässäni rauhallisesti, kun katselimme laskevaa aurinkoa ja sen oranssinhohtoista, hentoa valoa. Poju nappasi välillä raikkaita ruohotupsuja polun varrelta, ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan ympärillemme metsään. Painoin pääni Jambon mustaan harjaan, nuuhkin hevosen pehmeää tuoksua ja painoin suukon Jampan kaulalle. Tämä päivä jäisi muistoihini… Mutta seuraava kerta olisi varmasti vielä parempi!
Lopuksi, kun saavuimme ihanalta kävelyretkeltämme, harjasin hevosen puomilla vielä kevyesti. Tarjosin sille pari omenalohkoa, silitin sitä ja ymmärsin, että Jamppa oli sisimmältään aivan ihana hevonen, ja haluaisin ehdottomasti jatkaa sen hoitamista. Huolimatta kaikista metkuista, joita ruuna keksii – ja niistä hampaanjäljistä, yhdestä mustelmasta ja muusivarpaista!
***
Eka hoitopäivikseni täällä, ei varmaan mikään upean tasokas.