3.9.2024
Mun viimeisimmästä ratsastuksesta oli jo pitkä aika joten ehkä sen takia mua jännitti nousta satulaan.
” Het gaat goed, Het gaat goed, Het gaat goed” hoin itselleni kävellessäni autoltani kohti Seppeleen tallirakennusta. En ollut käynyt tallissa sisällä ja muutenkin mulle oli ihan täysin uutta se, miten hommat tulisivat toimimaan. ” Het gaat goed” mutisin itsekseni vielä astuessani sisään talliin. Kuitenkin onnistuin löytämään ilmoitustaulun, jolle oli kiinnitetty tuntien hevosjako.
”Miska?”
Säpsähdin kuullessani nimeni ja kääntyessäni etsimään äänen lähdettä mä huomasin itseäni ehkä muutaman vuoden nuoremman naisen.
”Mä oon Neve, Koopan hoitaja. Anne pyysi mua auttamaan sua tarvittaessa Koopan kanssa.”
”O…Okei. Mä en itse asiassa oo ikinä käynyt täällä…”
”Okei. Tota Koopa asuu pihatossa niin me voitais alottaa siitä että käydään hakemassa se sieltä.”
Tietämättä mitä sanoa sen suuremmin mä vain nyökkäsin ennen kuin jätin reppuni johonkin missä se ei toivottavasti ollut kenenkään tiellä ennen kuin seurasin Neveksi esittäytynyttä kohti pihattoa.
”Koopa on toi punarautias millä on ihan pienet sukat ja tommonen puolipiirto” Neve kuvaili oikeaa hevosta samalla kun ojensi minulle riimua ja narua. Otin minua kohden ojennetun setin vastaan ennen kuin lähdin kävelemään oikeaa hevosta kohden. Mun onnekseni ruuna antoi nätisti kiinni ja pääsimmekin suuntaamaan kohti porttia ja sen jälkeen tallia.
Ruunan ja itseni ollessa valmiina nostin ohjat sen pään ylitse ennen kuin lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Kentälle päästessäni tarkistin vielä vyön kireyden, ennen kuin laskin jalustimet ja valmistauduin nousemaan selkään. Tummanpunarautias ruuna oli melkein 20cm pienempi kuin Kata, mutta siltikin Koopan selässä istuminen tuntui omalla tavallaan tutulta. Ehkä se saattoi johtua siitä jotta Muumi oli aika lailla samaa kokoluokkaa ruunan kanssa.
Alkukäyntien aikana mä yritin parhaani mukaan tutustua uuteen ratsuuni. Anne oli kertonut tunnin aiheeksi oikein ratsastetut tiet sekä kevennysharjoitteet joten mä olin omalla tavallaan tyytyväinen siitä että ensimmäinen tunti ei ollut mitään hirveän vaikeaa. Totta puhuen mua ei haitannut hioa perusratsastusta, sillä mä olin oppinut sen, että se olisi kuitenkin perusta kaikelle. Koopa ei kyllä tehnyt siitä millään tasolla helppoa, sillä mä saatoin tuntea kuinka ruuna puri kiinni kuolaimeen ja sain tehdä kaikkeni jotta sain sitä edes hieman irrottamaan.
Ruunan ravi oli yllättävänkin tasaista, mutta totta puhuen mä en oikeastaan päässyt missään kohtaa täysin perille siitä, että johtuiko se ihan vain vauhdin puutteesta. Koopaa sai todellakin ratsastaa eteenpäin joten helppojenkaan tehtävien parissa mä en päässyt millään tasolla helpolla. Onneksi sentään laukassa Koopan oma moottori tuntui ottavan hieman kierroksia, ja mä saatoin keskittyä enemmänkin siihen mitä me oltiin tekemässä kuin siihen että me pysyttiin poissa muiden ratsukoiden tieltä.
Laskeutuessani Koopan satulasta ja lähtiessäni taluttamaan ruunaa takaisin talliin mä olin ihan tyytyväinen siitä, että me selvittiin tunnista. Tokikaan mä en ollut täysin tyytyväinen omaan ratsastukseeni, mutta ehkä meno helpottuisi kun mä vaan tottuisin Seppeleen hevosiin ja oppisin tuntemaan niitä paremmin ainakin niissä puitteissa minkä verran mä kerkeäisin eri hevosilla ratsastamaan tuntikauden aikana.
24.9.2024
Neljännelle ratsastustunnille saapuminen ei jännittänyt mua enää ihan niin pahasti kuin mitä aiemmat olivat. Kukaan ei ollut tainnut kiinnittää muhun huomiota enempää kuin kehenkään muuhunkaan perustuntilaiseen. Oli ollut ihan mukava päästä ratsastamaan valvovan silmän alle.
Tutkiessani päiväni ratsuvalintaa totesin pääseväni taas kerran uuden hevosen selkään.
”Tota… mistä mä voisin löytää Muhkun?” kysyin eräältä pieneltä porukalta sen jälkeen kun olin kävellyt käytävän päästä päähän kuitenkaan löytämättä oikeaa karsinaa.
”Se on tuolla pihatossa. Mä voi tulla auttamaan sua kun Sartsu – Muhkun hoitaja – on varustamassa Pupua.”
Kiitin avusta ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti pihattoa.
”Muhku on toi valkoinen, jolla on ruskea harja ja häntä. Se on ihan kiltti niin sitä ei kannata jännittää yhtään.”
Poimin mukaani minulle ojennetun riimun ennen kun lähdin lähestymään tammaa. Lähestvvien askeleiden ääni sai hevosen vain hieman kääntämään päätään minua kohden. Muhkun vierelle päästessäni pujotin tamman turvan riimuun, ennen kuin vedin niskahihnan sen korvien ylitse ja lopulta vielä kiinnitin poskilukon. Sateen kostuttama maa litisi askeltemme alla taluttaessani omanlaisella tavallaan kirjavaa tammaa kohti porttia, auttoi meidät ulos. Odotettuani jotta toinen sai suljettua portin takanamme, lähdimme suuntaamaan kohti tallia jotta saatoin varustaa tamman tunnille.
Risteytystamma oli rakenteeltaan ihan erilainen verrattuna siihe, mitä olin tottunut ratsastamaan joten omalla tavallaan mä odotinkin mielenkiinnolla edessä olevaa tuntia.
Noustuani Muhkun satulaan tamma oli selkeästi kyllä leveämpi kuin mikään mun aiemmista ratsuista. Varsinkin alkuun tunne oli hassu, mutta kun siihen tottui niin tamman selässä oli oikeastaan ihan mukavakin istua. Kun kaikki olivat ratsujensa satuloissa ja päässeet kävelemään ainakin pari kierrosta kentän keskeltä kajahti käsky ottaa jalustimet pois. Nostaessani ne ristiin tamman sään päälle olin salaa mielissäni siitä että hieman leveämmästä selästä ei toivottavasti tulisi niin helposti alas jos tasapainoni päättäisikin tehdä oman temppunsa.
Muhkun tasainen käynti siivitti meitä eteenpäin ja vaikka tamma ei taipunutkaan ihan täydellisesti volteille, mulla oli silti tasapainoinen ja turvallinen olo sen satulassa. Totta puhuen mitä pidemmälle tunti eteni, sitä enemmän mä olin vakuuttunut siitä että tekikin oikeasti vain hyvää ratsastaa erilaisia hevosia eikä aina vain tietynlaisia.
”Oh nee…” totesin itsekseni kuullessani Annen huikkaaman ohjeen kahdelle pääty-ympyrälle jakautumisesta ja kevyen ravin ratsastamisesta. Mä en ollut ikinä aiemmin mennyt kevyttä ravia ilman jalustimia joten tästä saattoi tulla pahimmassa tapauksessa todellinen epäonnistuminen.
Muutama ensimmäinen kierros olikin sellaista räpellystä että mä en oikeasti edes uskonut jotta meidän menosta voisi tulla jotain. Kuitenkin hiljalleen mä sain ajatuksesta kiinni ja loppua kohden meidän meno – toivottavasti – jopa näytti jo suhteellisen sulavalta vaikka en mä tainnutkaan pystyä keventämään niin sulavasti kuin mitä mä jalustimien kanssa saatoin. Toki olihan silloin mulla paljon enemmän tukea kuin nyt kun keventäminen piti tehdä ilman jalustimia.
Siitä, miten hyvin mä onnistuin tekemään Muhkun kanssa suunnanvaihdon ympyrällä mä olin kuitenkin tyytyväinen, sillä tehtävän aikana piti kuitenkin keskittyä useampaan asiaan kerralla, ja mä sain pidettyä siitä huolimatta pakan kasassa todella hyvin. Loppu tunti tuntuikin menevän paljon sulavammin ja laskeutuessani alas Muhkun satulasta tunnin jälkeen mulla oli sellainen fiilis että huomenna todellakin tietäisi tehneensä jotain…
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!