Sonia
Uusi ihmettelijä
Posts: 13
Oma heppa: Cormac
|
Post by Sonia on Jul 30, 2023 15:01:51 GMT 2
|
|
Sonia
Uusi ihmettelijä
Posts: 13
Oma heppa: Cormac
|
Post by Sonia on Aug 9, 2023 2:11:14 GMT 2
Ruskamäki ensimmäinen 7.8.2023 Kuin huomaamatta heinäkuu soljui ohitse ja elokuun lämpimät, kypsyvän viljan tuoksuiset päivät olivat vihdoin saapuneet. Tällä kertaa kuitenkin vietin niitä uudessa kodissa, uudessa maassa - minun ja Antonin yhteisessä kodissa, Suomessa. Meidän muutto oli sujunut hyvin ja vaivattomasti, varmasti osin siksi, että meillä oli niin laaja tukiverkosto auttamassa. Sekä isä ja äiti että Steen olivat jokainen auttaneet kaikessa mahdollisessa ja musta tuntui, että olin päässyt jopa turhankin helpolla, vaikka jokainen vakuuttikin ettei mulla ollut syytä huolehtia. Kun äidin ja isän auto oli viimeisen kerran käynnistynyt Savusalontiellä ja kadonnut mutkan taa, olin katsellut itkunasta ja itkenyt hieman. Anton puristi mua olkapäästä ja kietoi sen jälkeen kätensä mun ympärille. Miehen lämpö ja suuri, vakaa olemus teki mun hengittämisestäni helpompaa ja sai oloni rauhalliseksi, vaikka rinnassa riipikin ikävä. Tyttöjen kanssa oli tavallaan helppoa, mutta oli pakko myöntää, että vauva-arki oli paikoitellen todella raskasta, etenkin kun kaikki tuli sekä mulle että Antonille täysin uutena, ja huollettavana oli yhden sijasta kaksi vauvaa. Nopeasti elämä kuitenkin muovautui uusiin uomiinsa, ja Anton teki kaikkensa, jotta myös minä sain silloin tällöin nauttia vapaata ja levähtää. Olin siitä kiitollinen, vaikka välillä sydäntä riipaisikin katsoa, miten väsyneeltä toinen toisinaan näytti. Tolkutin kuitenkin itselleni, että se olisi vain ohimenevä vaihe elämässä. Olihan? Arki Suomessa ei juurikaan poikennut arjesta Norjassa, paitsi siten, ettei mulla ollut täällä juurikaan ystäviä. Tuttuja kylläkin, joita olin luonut jo seurusteluaikana Antonin kanssa, muttei ketään sellaista, kenen kanssa varsinaisesti nähdä tai viettää aikaa. Toki muutenkin vasta asettauduin taloksi, mutta silti, kun viimein lähdimme hakemaan Cormacia Nuppulanharjusta kohti Ruskamäkeä, ja kun viimein pääsimme perille ja meitä vastassa oli Josefina Rosengård, olisin melkein voinut itkeä onnesta. En tiedä, miksi olin niin onnellinen. Ehkä se johtui Jusun seesteisen rauhallisesta, hymyilevästä olemuksesta, tai ehkä siitä, että se puhui mulle ruotsiksi ja se oli tarpeeksi lähellä norjaa, jotta ymmärsimme toisiamme vaivatta – oli kuin olisin tullut oikeasti jollain tavalla kotiin. Cormac oli saanut kiitettävästi massaa laidunkaudellaan. Sitä olisi voinut jatkaa vielä elokuun loppuun, mutta halusin palata mahdollisimman nopeasti arkeen ja päästä aloittamaan nuoren orin ratsutuksen, ja oli parasta, että se sai ensin rauhassa kotiutua uuteen paikkaan. Sysirautiaan nuorikon harja oli venähtänyt jo pitkäksi ja valui silmille, kun se nojasi päätään eteenpäin ja haisteli Jusun ojennettua kättä. “Kaunis hevonen”, nainen sanoi ja hymyilin. Jusu vastasi hymyyn ja asettui poikittain, elehtien meitä seuraamaan. Jompikumpi tytöistä itki ja vilkaisin Antonia, joka nyökkäsi mulle, vaikka näyttikin hieman eksyneeltä. Olin kuitenkin varma, että se pärjäisi, ja niinpä lähdin taluttamaan Cormacia talleille. Tokihan minä Josefina Rosengårdin tiesin jo ennalta, olihan sen ja sukulaistensa nimet tuttuja lähes jokaisen vähänkään esteratsastuksesta tietävän huulilla. Koskaan emme olleet kuitenkaan jutelleet sen paremmin - eikä sitä laskettu juttelemiseksi, että nainen oli erään kerran joutunut mun, Inkerin ja Sarahin välisen riidan aikana ristituleen ja saanut siinä rytäkässä itsekin osumaa, vaikka toivon mukaan sitä ei meistä kumpikaan muistanut – mutta jo ensivaikutelman perusteella pidin Jususta erittäin paljon. Ruskamäen talli oli pieni mutta kotoisa. Pihaa kehysti havu- ja lehtipuiden rivistö, hietikko oli siististi lanattu ja näki, että tiloja oli hiljattain myös kunnostettu. Cormacille osoitettiin paikka kahdesta tallirakennuksesta perimmäisimmästä - “pikkutallista”, kuten Jusu kertoili. Nyökyttelin ja katselin ihastellen pihan ja tallirakennusten muodostamaa idylliä. Tiesin maalaavani pilvilinnoja, mutta ehkä joskus, jonakin päivänä, vastaavanlainen paikka voisi olla myös meidän perheemme koti. Mutta ennen kaikkea tässä hetkessä tiesin, että tein oikean päätöksen muuttaessani tänne. Ruskamäki oli juuri sitä, mitä tarvitsin – ja mitä Cormac tarvitsi. Täällä oli hyvä.
|
|
Sonia
Uusi ihmettelijä
Posts: 13
Oma heppa: Cormac
|
Post by Sonia on Jan 21, 2024 10:34:31 GMT 2
Uuden vuoden toive toinen 21.01.2024
Vuosi 2024 tulisi varmasti olemaan yksi merkityksellisimmistä vuosista mun elämässäni. Se oli ensimmäinen vuosi, jonka aloitin olemalla äiti kahdelle ihanalle tyttärelle, ensimmäinen vuosi, jonka aloitin asumalla Suomessa – ja vuosi, jona minä ja Cormac aloittaisimme yhteisen kisataipaleemme. Elämä tuntui hiljalleen asettuneen uomiinsa monella tapaa. Aloin tottumaan Suomeen ja Suomessa asumiseen, ja pikkuhiljaa mun suomen kielen sanavarastokin alkoi kasvamaan. Se oli uskomaton tunne, kun aloin ymmärtää pätkiä sieltä ja täältä - uutisista, saippuasarjoista, radiosta tulevista kappaleista – ja mikä tärkeintä, oman puolison puheesta. Ei siis sillä, etteikö meidän englanninkielinen kommunikaatiomme olisi sujunut, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan! Syksyn aikana olin alkanut hiljalleen käymään Cormacin selässä. Totta kai uusi asia oli hieman jännittänyt oria, josta oli kasvanut jo komea nuori hevonen, mutta Cormac otti senkin hienosti vastaan. Olin ylpeä - ennen kaikkea Cormacista – mutta myös itsestäni ja siitä, että olin ihan oikeasti päässyt Cormacin kanssa näin pitkälle. En ihan ymmärtänyt sitä itsekään välillä, kun katsoin taaksepäin ja mietin kaikkia niitä vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia, jotka olin käynyt läpi, ja miten kaiken sen keskellä olin onnistunut pitämään pakan kasassa, kasvamaan ihmisenä ja rakentamaan kaikkea sitä, mitä mulla nyt oli. Vaikka enhän mä olisi selvinnyt ilman Antonia. Päivä päivältä - jokaiselta yölliseltä herätykseltä - vaihdetulta kakkavaipalta - lapsivapaalta, jolloin molemmat vain nukahtivat väsymykseltään jo elokuvan alkumetreillä - joka hetki tunsin rakastavani Antonia aina vain enemmän. Rakastavani meidän perhettä. Ruskamäen pihamaa oli siististi kolattu, kuten aina. Cormacilla oli vapaapäivä, mutta olin tullut ihan muilla asioilla käymään, olihan sunnuntai ja Anton kotona katsomassa tyttöjä. Talli oli autio, joten suuntasin askeleeni Jusun ja Rasmuksen uudelle talolle. Mulla oli kassissa itse leivottuja korvapuusteja ja grillauslaukku tupaantuliaislahjaksi minulta ja Antonilta – toivoin kovasti, että Jusu ja Rasmus olivat ihmisiä, jotka pitivät kesäisin grillaamisesta. Oli mulla toki muutakin asiaa. Nyt, kun säät vielä olivat mitä olivat, eikä Ruskamäessä ollut omaa maneesia, ajattelin kysyä, haluaisivatko Jusu ja Rasmus joskus jakaa Seppeleen maneesivuoroja mun ja Cormacin kanssa. Olisihan se lompakolle huokeampaa, ja ehkä voisin saada pariskunnalta tukea nuoren hevosen ratsutukseen. Ja ehkä, huomasin jossain sisimmässäni toivovani, ehkä voisin saada Jususta ja Rasmuksesta itselleni ystävät. Sillä niin paljon kuin perhettäni rakastinkin, kaipasin välillä siihen kuulumattomien ihmisten seuraa. Edes yhteisten maneesivuorojen merkeissä.
|
|