Crampton Cormac

[Sonia]

Crampton Cormac
"Cormac"

australianhevosori, 3v
kenttäpainotus, koulutetaan
omistaja Sonia Stordahl

omat sivut | vanha päiväkirja

[Sonia]

Ruskamäki
ensimmäinen

7.8.2023

Kuin huomaamatta heinäkuu soljui ohitse ja elokuun lämpimät, kypsyvän viljan tuoksuiset päivät olivat vihdoin saapuneet. Tällä kertaa kuitenkin vietin niitä uudessa kodissa, uudessa maassa - minun ja Antonin yhteisessä kodissa, Suomessa.

Meidän muutto oli sujunut hyvin ja vaivattomasti, varmasti osin siksi, että meillä oli niin laaja tukiverkosto auttamassa. Sekä isä ja äiti että Steen olivat jokainen auttaneet kaikessa mahdollisessa ja musta tuntui, että olin päässyt jopa turhankin helpolla, vaikka jokainen vakuuttikin ettei mulla ollut syytä huolehtia. Kun äidin ja isän auto oli viimeisen kerran käynnistynyt Savusalontiellä ja kadonnut mutkan taa, olin katsellut itkunasta ja itkenyt hieman. Anton puristi mua olkapäästä ja kietoi sen jälkeen kätensä mun ympärille. Miehen lämpö ja suuri, vakaa olemus teki mun hengittämisestäni helpompaa ja sai oloni rauhalliseksi, vaikka rinnassa riipikin ikävä.

Tyttöjen kanssa oli tavallaan helppoa, mutta oli pakko myöntää, että vauva-arki oli paikoitellen todella raskasta, etenkin kun kaikki tuli sekä mulle että Antonille täysin uutena, ja huollettavana oli yhden sijasta kaksi vauvaa. Nopeasti elämä kuitenkin muovautui uusiin uomiinsa, ja Anton teki kaikkensa, jotta myös minä sain silloin tällöin nauttia vapaata ja levähtää. Olin siitä kiitollinen, vaikka välillä sydäntä riipaisikin katsoa, miten väsyneeltä toinen toisinaan näytti. Tolkutin kuitenkin itselleni, että se olisi vain ohimenevä vaihe elämässä.

Olihan?

Arki Suomessa ei juurikaan poikennut arjesta Norjassa, paitsi siten, ettei mulla ollut täällä juurikaan ystäviä. Tuttuja kylläkin, joita olin luonut jo seurusteluaikana Antonin kanssa, muttei ketään sellaista, kenen kanssa varsinaisesti nähdä tai viettää aikaa. Toki muutenkin vasta asettauduin taloksi, mutta silti, kun viimein lähdimme hakemaan Cormacia Nuppulanharjusta kohti Ruskamäkeä, ja kun viimein pääsimme perille ja meitä vastassa oli Josefina Rosengård, olisin melkein voinut itkeä onnesta.

En tiedä, miksi olin niin onnellinen. Ehkä se johtui Jusun seesteisen rauhallisesta, hymyilevästä olemuksesta, tai ehkä siitä, että se puhui mulle ruotsiksi ja se oli tarpeeksi lähellä norjaa, jotta ymmärsimme toisiamme vaivatta – oli kuin olisin tullut oikeasti jollain tavalla kotiin.

Cormac oli saanut kiitettävästi massaa laidunkaudellaan. Sitä olisi voinut jatkaa vielä elokuun loppuun, mutta halusin palata mahdollisimman nopeasti arkeen ja päästä aloittamaan nuoren orin ratsutuksen, ja oli parasta, että se sai ensin rauhassa kotiutua uuteen paikkaan. Sysirautiaan nuorikon harja oli venähtänyt jo pitkäksi ja valui silmille, kun se nojasi päätään eteenpäin ja haisteli Jusun ojennettua kättä.

“Kaunis hevonen”, nainen sanoi ja hymyilin. Jusu vastasi hymyyn ja asettui poikittain, elehtien meitä seuraamaan. Jompikumpi tytöistä itki ja vilkaisin Antonia, joka nyökkäsi mulle, vaikka näyttikin hieman eksyneeltä. Olin kuitenkin varma, että se pärjäisi, ja niinpä lähdin taluttamaan Cormacia talleille.

Tokihan minä Josefina Rosengårdin tiesin jo ennalta, olihan sen ja sukulaistensa nimet tuttuja lähes jokaisen vähänkään esteratsastuksesta tietävän huulilla. Koskaan emme olleet kuitenkaan jutelleet sen paremmin - eikä sitä laskettu juttelemiseksi, että nainen oli erään kerran joutunut mun, Inkerin ja Sarahin välisen riidan aikana ristituleen ja saanut siinä rytäkässä itsekin osumaa, vaikka toivon mukaan sitä ei meistä kumpikaan muistanut – mutta jo ensivaikutelman perusteella pidin Jususta erittäin paljon.

Ruskamäen talli oli pieni mutta kotoisa. Pihaa kehysti havu- ja lehtipuiden rivistö, hietikko oli siististi lanattu ja näki, että tiloja oli hiljattain myös kunnostettu. Cormacille osoitettiin paikka kahdesta tallirakennuksesta perimmäisimmästä - “pikkutallista”, kuten Jusu kertoili. Nyökyttelin ja katselin ihastellen pihan ja tallirakennusten muodostamaa idylliä. Tiesin maalaavani pilvilinnoja, mutta ehkä joskus, jonakin päivänä, vastaavanlainen paikka voisi olla myös meidän perheemme koti.


Mutta ennen kaikkea tässä hetkessä tiesin, että tein oikean päätöksen muuttaessani tänne. Ruskamäki oli juuri sitä, mitä tarvitsin – ja mitä Cormac tarvitsi. Täällä oli hyvä.

[Sonia]

Uuden vuoden toive

toinen

21.01.2024

Vuosi 2024 tulisi varmasti olemaan yksi merkityksellisimmistä vuosista mun elämässäni. Se oli ensimmäinen vuosi, jonka aloitin olemalla äiti kahdelle ihanalle tyttärelle, ensimmäinen vuosi, jonka aloitin asumalla Suomessa – ja vuosi, jona minä ja Cormac aloittaisimme yhteisen kisataipaleemme.

Elämä tuntui hiljalleen asettuneen uomiinsa monella tapaa. Aloin tottumaan Suomeen ja Suomessa asumiseen, ja pikkuhiljaa mun suomen kielen sanavarastokin alkoi kasvamaan. Se oli uskomaton tunne, kun aloin ymmärtää pätkiä sieltä ja täältä - uutisista, saippuasarjoista, radiosta tulevista kappaleista – ja mikä tärkeintä, oman puolison puheesta. Ei siis sillä, etteikö meidän englanninkielinen kommunikaatiomme olisi sujunut, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan!

Syksyn aikana olin alkanut hiljalleen käymään Cormacin selässä. Totta kai uusi asia oli hieman jännittänyt oria, josta oli kasvanut jo komea nuori hevonen, mutta Cormac otti senkin hienosti vastaan. Olin ylpeä - ennen kaikkea Cormacista – mutta myös itsestäni ja siitä, että olin ihan oikeasti päässyt Cormacin kanssa näin pitkälle. En ihan ymmärtänyt sitä itsekään välillä, kun katsoin taaksepäin ja mietin kaikkia niitä vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia, jotka olin käynyt läpi, ja miten kaiken sen keskellä olin onnistunut pitämään pakan kasassa, kasvamaan ihmisenä ja rakentamaan kaikkea sitä, mitä mulla nyt oli.

Vaikka enhän mä olisi selvinnyt ilman Antonia. Päivä päivältä - jokaiselta yölliseltä herätykseltä - vaihdetulta kakkavaipalta - lapsivapaalta, jolloin molemmat vain nukahtivat väsymykseltään jo elokuvan alkumetreillä - joka hetki tunsin rakastavani Antonia aina vain enemmän.

Rakastavani meidän perhettä.



Ruskamäen pihamaa oli siististi kolattu, kuten aina. Cormacilla oli vapaapäivä, mutta olin tullut ihan muilla asioilla käymään, olihan sunnuntai ja Anton kotona katsomassa tyttöjä. Talli oli autio, joten suuntasin askeleeni Jusun ja Rasmuksen uudelle talolle. Mulla oli kassissa itse leivottuja korvapuusteja ja grillauslaukku tupaantuliaislahjaksi minulta ja Antonilta – toivoin kovasti, että Jusu ja Rasmus olivat ihmisiä, jotka pitivät kesäisin grillaamisesta.

Oli mulla toki muutakin asiaa. Nyt, kun säät vielä olivat mitä olivat, eikä Ruskamäessä ollut omaa maneesia, ajattelin kysyä, haluaisivatko Jusu ja Rasmus joskus jakaa Seppeleen maneesivuoroja mun ja Cormacin kanssa. Olisihan se lompakolle huokeampaa, ja ehkä voisin saada pariskunnalta tukea nuoren hevosen ratsutukseen.

Ja ehkä, huomasin jossain sisimmässäni toivovani, ehkä voisin saada Jususta ja Rasmuksesta itselleni ystävät. Sillä niin paljon kuin perhettäni rakastinkin, kaipasin välillä siihen kuulumattomien ihmisten seuraa.

Edes yhteisten maneesivuorojen merkeissä.

[Sonia]

Kesäkuun mietteitä

kolmas

29.06.2024

Kesäkuun helteet tuntuvat imevän mehut jokaisesta Savusalontie 10:n asukkaasta. Pihalla oleva pieni kahluuallas oli kovassa käytössä päivittäin ja itse hikoilin aurinkotuolissa tyttöjen leikkejä katsellen. Oli kesä, kukkapenkit ja pörriäiset, aurinkorasva ja bikinit. Iltaisin oli pakko yrittää treenata tai lenkkeillä, koska päivisin oli aivan liian kuuma moisille aktiviteeteille – silti tuntui, että kesäkiloja oli käytännössä mahdoton välttää.

“Sinä olet rakastettava, makkaroilla tai ilman”, Anton sanoi sitten eräänä lauantai-iltana saunassa, kun puristelin vaikeroiden vatsani ihoa. “Etkä sinä edes ole lihonut. Ihan turhaan nyt huolehdit.”

Niin kai sitten. Antonin kauniista sanoista huolimatta en päässyt eroon tunteesta, joka mun mieltä vaivasi - siitä, että oma keho tuntui vieraalta. Raskaus oli muuttanut sitä paljon, samoin imetys, ja vaikka synnytyksestä alkoi olla jo vuosi, tuntui etten ollut toipunut siitä vieläkään kunnolla. Se oli tietysti vain tunne – niin ajattelin – mutta yhtä kaikki se tuntui silti välillä saavan yliotteen pääni sisällä. Silloin saatoin hetkeksi taas palata takaisin entisiin pahoihin tapoihin, laskemaan kaloreita ja säännöstelemään annoskokoja, mutta onneksi vain hetkellisesti.

Ja jos tunne kävi oikein ylitsepääsemättömäksi, oli mulla onneksi ystäviä, joille puhua.

“Kesä on nautintoja varten”, Sarah sanoi kerran, kun olimme viettämässä kesäpäivää Kallajärvellä. Tytöt istuivat rattaissa, aurinkolaseihin ja hellehattuihin puettuna, ja me kuljeskelimme pitkin rantaa jääkahvit käsissämme. “Tässä on kohta taas pitkä ja pimeä talvi edessä, jätetään ne treenit ja rääkit sinne sitten. Nyt pitää nauttia leivoksista, jäätelöstä ja kesäisistä drinkeistä!”

En tosiaan tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Sarahia. Se oli paljon apuna silloinkin, kun Anton oli kisamatkoilla, ja aina kun liikeni hyvä sauma, ajelimme tyttöjen kanssa Kallaan, josta alkoi hiljalleen tulla jo tuttu kaupunki itsellekin. Pidin Kallan tunnelmasta ja siitä, että sieltä löytyi hieman enemmän palveluita kuin Liekkijärveltä, ollen samalla kuitenkin kodikkaan maaseutumainen. Tuntui kuin olisin viettänyt aikaa tyystin eri kaupungissa kuin silloin, kun siellä vierailin Antonin vielä asuessa siellä. Ehkä en vain silloin kiinnittänyt siihen niin suurta huomiota – olihan kaikki huomioni suotu vain ja ainoastaan Antonille, koska välimatka piti meitä niin paljon erillään.

Nyt, kun asuimme saman katon alla, pieni välimatka tuli välillä tarpeeseen. Etenkin silloin, kun Anton ei ollut kisamatkoilla, lähdin enemmän kuin mielelläni yksin ulos, nauttimaan ajasta ihan vain itsekseni. Ja joka kerta, kun palasin takaisin kotiin ja katsoin nukkuvia tyttöjä ja usein myös nukkuvaa Antonia, joka makasi sohvalla, napa paidan reunan alta pilkottaen ja suu raollaan, tunsin olevani onnellinen.

Lauantai oli tuulinen päivä. Vaikka taivaalla näkyi tuskin pilvenhattaraakaan ja aurinko paistoi kirkkaasti, navakka tuuli sai minutkin vetämään verkkatakin päälle. Tallilla minua odotti maksanrautias hevonen, joka näytti olevan kuin lentoon lähdössä.

Pääsiäisen viides ja samalla ensimmäinen ruusukkeeton sija Helpossa C:ssä Vaahterapolussa sekä Käkiharjujen kenttäkisojen tutustumisluokan kolmas sija toukokuussa olivat suorastaan taianomainen aloitus minun ja Cormacin yhteiselle kisataipaleelle. Se palkitsi erityisesti sen takia, että tiesin tehneeni kaiken alusta loppuun itse Cormacin suhteen – tietenkin apua muun muassa Josefinalta ja Rasmukselta saaden, mutta kuitenkin. Se pieni hevonen oli opetellut kanssani kaiken alkeista lähtien tähän pisteeseen saakka, tasavertaisesti myös minua opettaen.

Ehkä siksi Cormacin käytösongelmat tuntuivat niin isolta iskulta vasten kasvoja, tunsinhan sen olevan aivan kuin oma luomukseni.

“Ei kai taas”, Josefina parahti kauhistuneena, kun sattui sopivasti ilmaantumaan tallille juuri kun puhdistin verta vuotavaa nirhaumaa vesihanan alla.

“Kyllä”, huokaisin ja hymyilin väsyneesti. “Sama vanha kuvio. Hyppäsi pystyyn ja sitten päälle.”

“Voi kamala”, Josefina sanoi. “Tarvitsetko mitään? Tule nyt, hyvänen aika, sisälle pesemään se haava! Saat vielä tulehduksen siitä likaisesta tallinhanasta! Meillä on kylmäpussejakin pakastimessa.”

Myöhemmin, kun istuimme Josefinan ja Rasmuksen terassilla ja joimme Josefinan tarjoamaa, taivaallisen makuista jääteetä, kerroin Josefinalle huolistani Cormacin suhteen, sekä siitä, että Anton oli ehdottomasti sen ruunaamisen kannalla. ‘Pallit pois vaan, ennen kuin sattuu jotain’ oli Antonin mielipide, mikä taas tuntui minusta hankalalta. Halusin ehdottomasti viimeiseen saakka yrittää muita keinoja ja pitää kiinni siitä ajatuksesta, jossa Cormac pääsisi kisauransa jälkeen toimittamaan siitosorin virkaa, mutta Anton ei katsonut hyvällä, kun palasin kotiin kolhuineni.

Itse taas pidin vauhdista ja vaarallisesta menosta. Eihän Anton sitä tiennyt, että nuorempana olin ollut oikea hurjapää, ajanut motocrossia ja lasketellut Alpeilla, osannut 360 flipin skeittilaudalla ja jopa hypännyt laskuvarjohypyn. Enkä ollut koskaan pelännyt nousta hevosen selkään, saati kauhistunut vaikeimmistakaan hevosista – minulle ne olivat vain haasteita, jotka halusin ylittää. En pelännyt loukkaantumista, en edes hengenvaaraa. Asiat, joita oikeasti pelkäsin, olivat aivan jotain muuta.

Sellaisia, kuten epäonnistuminen.

“Eihän ruunaus välttämättä paha asia ole”, Josefina sanoi. “Mutta Cormac on vielä myös hyvin nuori ja hyvin energinen. Hormonit hyrräävät ja nuorella riittää virtaa. Se voi tasoittua vielä.”

“Niinpä”, sanoin ja hymyilin. Josefinalla oli sellainen rauhoittava vaikutus, josta pidin suuresti. “Se on myös varmasti osaksi minunkin syytäni. Tiedän, etten ehdi ratsastamaan sitä niin usein, kuin se vaatisi.”

Se oli totta, ja sen myöntäminen oli vaikeaa. Mutta totuus oli, että Antonilla oli työt, minulla taas kaksi lasta hoidettavana, ja joskus en vain saanut lapsenvahtia järjestymään. Joskus, synkimpinä hetkinä (jolloin tavallisesti myös muunmuassa laskin kaloreita ja poltin salaa tupakkaa), olin miettinyt, pitäisikö minun vain myydä Cormac pois ja harkita uutta hevosta sitten, kun tytöt olisivat isompia. Ajatuskin kuitenkin kirpaisi, ja toistaiseksi olin päättänyt vain sinnitellä tämän vaikeimman vaiheen ylitse, koska ainakin omissa ajatuksissani asiat helpottuisivat heti, kun tytöt eivät olisi enää niin sidottuja minuun.

Josefina laski lasinsa terassin pöydälle ja risti kätensä.

“Ymmärrän hyvin”, se sanoi, ja näytti hetken epäröivältä. “Oletko koskaan harkinnut, että pyytäisit jotain ulkopuolista apuun?”

Josefina esitti kysymyksen ikään kuin sovitellen. Se ehkä pelkäsi, että pahastuisin kysymyksestä tai kokisin siitä jollain tapaa huonoa omatuntoa, vaikka tiesin, ettei Josefina tarkoittanut sitä niin, että en pärjäisi yksin. Mutta siinä Josefina kyllä oli oikeassa - minä todella tunsin huonoa omatuntoa, mutta siitä, etten riittänyt yksin.

Illalla katsoin elokuvaa Antonin kanssa, mutten kuitenkaan katsonut sitä. Mietin Josefinan sanoja ja omia vaihtoehtojani, samoin kuin sitä, pystyisinkö henkisesti taipumaan siihen, että uskoisin hevoseni jonkun ulkopuolisen käsiin.

“Voi Anton”, huokaisin ja painoin pääni miehen olkapäätä vasten. Anton nosti kätensä ja kietoi sen ympärilleni ja rutisti hellästi. “Petänkö itseni ja Cormacin, jos etsin jonkun sitä ratsastamaan? Koska siltä se tuntuu - pettämiseltä.”

Anton pihahti vastaukseksi jotain, josta en saanut selvää, mutta olin jo vaipunut omiin mietteisiini.

[Sonia]

Iloisia aikoja

neljäs

17.09.2024

Cormac pärskähteli askelten tahdissa, kun ratsastin sen kanssa laakeaa laukkaympyrää. Nuori ori oli innokas työskentelijä, se oli kuin ehtymätön akku, jonka virtavarannot tuntuivat loputtomilta. Oli raikas, syyskuinen päivä ja taivas oli kolean harmaa, mutta lämpötilat notkuivat silti lähellä kahtakymmentä. Nautin siitä, että tarkenin ratsastaa edelleen ohuessa verkkatakissa ja ettei syyssateet olleet muuttaneet Ruskamäen kenttää käyttökelvottomaksi muta-altaaksi. Liekkijärvellä ei puhaltanut merituuli kuten Svolværissa, ja vaikka haikeus valtasikin mielen ajatusten vaeltaessa kotimaahan, oli sanottava, etten ikävöinyt luihin ja ytimiin käyvää mereltä puhaltavaa viimaa.

Huomasin päivä päivältä ajattelevani Norjaa vähemmän. Se tulisi aina olemaan minulle se alkuperäinen, oikea kotimaa, mutta pikkuhiljaa aloin tuntemaan myös Suomen kunnolla kodikseni. Pienet arkiset asiat, kuten se yksi Liekki-Marketin myyjä, joka oli opetellut toivottamaan hyvää päivänjatkoa norjaksi (ha en fin dag!), aidan yli iloisesti omalta pihaltaan vilkutteleva Hilma-mummo, lempiherkuksi muodostunut Pirkan suklaamousse ja oman pihan kauniit vaahterat olivat niitä, jotka tekivät arjesta iloisen. Avain Suomeen 2 oli maannut koskemattomana yöpöydän alalaatikossa jo useamman kuukauden – tuskin tarvitsin sitä enää, kun mulla oli Ensitreffit Alttarilla ja Modernit Miehet.

Ratsastuksen jälkeen, tarkistaessani että Cormacin tallikalenteri oli ajan tasalla, tunsin myös suurta onnea ja ylpeyttä viimeaikaisista kisasuorituksistamme. Niin vain unelmat alkoivat käymään toteen, kun ruusukerivi kasvoi tasaisesti – ne olivat konkreettinen osoitus siitä, että vaivannäkö palkittiin, ja ne antoivat merkityksen jokaiselle väsyttävän pitkäksi venyneelle kisamatkalle, kolottavalle lihakselle ja mustelmalle sääressä.

Seppele Cupin jälkeen tunsin olevani parhaassa vireessä pitkään aikaan. Kolme luokkaa, joista ruusuke jokaisesta – se tuntui uskomattoman hienolta, vaikka Seppeleen kentältä olikin vielä pitkä tie arvokisaluokkiin. Se oli kuitenkin alku, jonka kaltaisesta olin haaveillutkin, ja antoi lisää pontta tulevaa varten.

Kotona odotti hallittu kaaos. Paistinrasvan haju leijaili vastaan eteisessä ja peremmältä kuului kovaäänisiä kiljahduksia - tytöt ilmeisesti olivat täydessä touhussa joko toistensa kimpussa tai availemassa keittiön kaappeja.

Anton näytti helpottuneelta, kun astelin takkia riisuen keittiöön.

“Huh, hyvä kun tulit, helpottaa kokkaamista kun ei tarvitse olla silmät selässä ja kasvattaa kolmea ylimääräistä kättä”, mies sanoi ja hymyilin sille ja sitten tytöille, jotka nyt taapersivat mun jalkoihini.

“Pistän tallivaatteet pesuun, onko sulla mitään, mitä pitää pestä?”

“Öö, ei varmaan.”

Takapihan eteisestä nappasin mukaan Antonin ratsastushousut ja tuulitakin, jotka laitoin omien vaatteideni mukaan peseytymään. Järjestely oli jo tullut tutuksi, Anton oli aina sitä mieltä, ettei sillä ollut pyykättävää, mutta pesin sen vaatteet silti. Kai meillä oli erilaiset näkemykset siitä, mikä vaate vaati pesemistä ja mikä ei – yleisen hygienian ja hajuhaittojen minimoinnin nimissä mä näin parhaaksi toteuttaa omaa näkemystäni.

“Mamma!” Aida vaati kovaäänisesti lahkeessani, kun annostelin pesuainetta lokerikkoon. Kun vihdoin painoin pesukoneen päälle, nostin tytön syliini ja pyyhkäisin sen vaaleita suortuvia, jotka taipuivat kurittomille kiharoille.

“Er du sulten? Pappa lager middag.”

Tytön siniset silmät seurasivat tarkkaan, kun kaavin kuivurissa olleet vaatteet koriin ja nappasin sen sitten kainalooni. Hymyilin Aidalle ja kävelin sitten sekä tyttöä että koria kantaen olohuoneeseen, jossa Saga istui lelumeren keskellä, jonne laskin Aidankin siksi aikaa, että saisin vaatteet viikattua.

Arki soljui raiteillaan niin sulavasti, niin turvallisen tavallisesti. Se kutoi ympärille pehmoista verkkoa, joka sulki sisälleen ja teki olon kotoisaksi. Oli helppo nauttia jopa vaatteiden viikkaamisesta, kun samalla sai katsella omien lastensa touhuja ja haistella ilmassa leijuvaa, herkullista tuoksua, joka leijaili olohuoneeseen avomiehen häärätessä keittiössä taikojaan.

Ruokapöydässä nauratti, kun Saga vastusteli ruskeat silmät säkenöiden Antonin syöttöyrityksiä. Väkevä “nej!” raikui pitkin keittiön seiniä ja pienet nyrkit takoivat syöttötuolin reunaa. Vasta huulten pärisyttäminen ja Antonin outo ja huvittava ilmeily saivat pienen tytön heltymään ja suun avautumaan.

“Haluaisitko katsoa pieniä kiukkupusseja joku viikonloppu?” kysyin Antonilta sitten, kun lautaset olivat tyhjät ja keräilin niitä huolettomasti tiskikoneeseen.

“Joo, toki”, Anton sanoi, sellaisella antonmaisella kepeydellä, jota se käytti aina silloin kun se yritti peitellä, ettei jokin pyytämäni ollut sille niin kovin mieluista. “Mitä mielessä?”

Huuhtelin lusikat hanan alla ja asettelin ne tiskikoneen telineeseen, ennen kuin käännyin ympäri ja kiedoin käteni Antonin hartioiden ympäri. Meidän kuvajaisemme heijastuivat keittiön vastapäiseen ikkunaan, jonka takana ilta oli jo tummunut pitkälle.

“Tyttöjen ilta”, hymyilin ja suukotin Antonin korvaa. Mies kiemurteli, kun lämmin hengitys kutitteli korvakäytävää, ja virnistin. “Jusun kanssa. Luulin jo, että olin tehnyt jotain, kun se oli niin kauhean outo ja etäinen, mutta onneksi se oli vain ylireagointia. Sillä on ollut kauheasti kiireitä, niin kiva päästä sen kanssa juttelemaan.”

“..Joo, onpa kiva”, Anton henkäisi, ja nauraen lopetin sen korvan kiusaamisen, koska koko mies tuntui jo jäykältä kuin rautakanki.

“Lupaan, ettei me oikeasti oteta kuin parit lasit”, hymyilin ja läimäytin Antonia leikkisästi käsivarteen. “Mutta on mulla yksi juttu, mistä haluaisin sen kanssa jutella, ja luulenpa, että sitä varten on parempi ottaa lasilliset alle!”

“Aijaa”, Anton sanoi ja nauroi (varmaan mun heitolleni lasillisista), “mikäs juttu se sellainen on?”

Virnistin ja ristin käteni viattomana.

“Se on sellainen yllätys!”

[Sonia]

Skål

viides

“Okei, tää tuntuu vähän kyllä väärältä valittaa nyt”, nauroin kilistellessäni valkoviinilasillista Jusun kanssa Laiskan Hevosen Saluunan hämärästi valaistussa pöytäloossissa. “Mutta silti tuntuu, että teen jotain väärin Cormacin suhteen.”

“Ymmärrän hyvin, mitä ajat takaa”, Jusu sanoi, hymyili sitten vähän ja vei lasin huulilleen. “Mutta juhlistetaan nyt hetki teidän hienoja sijoja.”

Hienoa se oli ollut, todellakin. Viimeaikaiset kisareissut niin Vaahterapolkuun, Käkiharjuille kuin Seppeleeseenkin olivat tarjonneet sekä arvokasta kokemusta, että myös kiitettävän määrän ruusukkeita kotiinvietäväksi. Ja eipä sitä käynyt kieltäminenkään, ettenkö olisi tuntenut suunnatonta ylpeyttä joka kerta, kun valtava ponnistelu sillä tavoin palkittiin – olihan Cormac alusta loppuun saakka omin käsin kouluttamani.

Ja tottahan toki tunsin ylpeyttä muutoinkin. Itseasiassa tunsin ylpeyttä joka päivä, kun katselin omia tyttäriäni, jotka jo viipottivat vauhdikkaasti sinne tänne tai tepastelivat toisiaan kohti ja tanssivat kömpelöin taaperon askelin, kun laitoin musiikkia soimaan. Tunsin ylpeyttä, kun tytöt toivat naurullaan iloa jokaiseen päivään, ja etenkin silloin, kun sain ne jälleen kerran nukahtamaan aivan yksikseni, kun Anton oli pitkillä kisamatkoillaan ympäri maailmaa.

Tunsin ylpeyttä siitä, että kaiken jälkeen olin sopeutunut Suomeen ja oppinut elämään sen välimatkan kanssa, joka vallitsi mun ja mun perheeni ja koko entisen elämäni välillä. Vaikka en tuntenutkaan aina ylpeyttä - esimerkiksi silloin, kun poltin yöllä savukkeen takapihan rappusilla, tai kun en saanutkaan heti tyttöjen itkua loppumaan ja nukkumaanmenoaika oli mennyt jo kaksi tuntia sitten, tai kun Antonin puhelin kilahti jälleen kerran yömyöhään ja mies vaipui selaamaan sitä olohuoneen sohvalle, ja epäilyksen siemen kasvoi sisälläni ja lopulta jouduin nieleskelemään itkua vessan lavuaaria puristaen... Mutta suurimmaksi osaksi tunsin, että mulla oli syytä olla ylpeä.

Paitsi, että...

“Jusu, mä en halua olla kotiäiti”, tunnustin lopulta syvään huokaisten. Sen sanominen ääneen tuntui vaikealta, mutta samalla tunsin myös outoa helpotusta, kun sain vihdoin tunnustettua jollekin jo pitkään sisällä pitämäni aatokset.

Jusu laski oman lasinsa pöydälle ja risti kätensä. Sipaisin hiuksiani korvan taakse ja hymyilin väsyneesti.

“Mä haluaisin kouluun. Oon aina halunnut eläinlääkäriksi. Nyt en enää tiedä siitä, mutta sen tiedän, etten voi vain olla toimettomana kotona. Oon miettinyt hevoshierojaa tai –fyssaria, jotain eläimiin liittyvää kuitenkin.”

Jusu kuunteli mun sanojani ja nyökkäsi sitten ymmärtäväisesti.

“Estääkö sua sitten jokin..?” se kysyi varovaisesti ja kohautin pienesti olkiani.

“No... Ei sinänsä. En vain ole jotenkin uskaltanut ottaa asiaa Antonin kanssa puheeksi”, sanoin, huokaisin ja jatkoin sitten: “Pelkään pilaavani jotain, jos teen niin. Mun kotiinjääminen on ollut niin itsestäänselvyys, ja ymmärrän sen – Anton on varmasti tottunut sellaiseen... Antonin isä...”

En tiennyt, oliko mun sopiva jatkaa enempää, koska vaikka Jusu ja Anton olivat ystäviä, en uskonut, että Anton olisi koskaan jutellut syvällisemmin perheasioistaan Jusulle. Enkä mä tiennyt, oltiinko mä ja Jusukaan vielä niin läheisiä ystäviä, että me oltaisiin voitu jakaa toisillemme meidän syvimpiä, henkilökohtaisimpia perheasioitamme – mutta silti mä yhtäkkiä huomasin oksentavani ulos seuraavat sanat;

“Antonin isä on kuollut, ja tiedän, että se on kova paikka Antonille. Sen äiti on sille varmasti yksi tärkeimpiä ihmisiä sen elämässä. Ja Antonin äiti on aina ollut läsnä ja vielä sellaisella, erilaisella tavalla, jota mä en pysty ymmärtämään, koska mun molemmat vanhemmat on edelleen elossa.”

Jusun kulmat kurtistuivat aavistuksen. Mua hävetti vähän, että olin sillä tavalla yhtäkkiä avautunut – se johtui varmasti valkoviinistä ja siitä, että kävin ihan liian vähän ulkona – ja toivoin, ettei Jusu inhoaisi mua, vaikka aistin sen olevan nykyään yhä useammin vaivaantunut mun seurassa, ja olin melko varma, että se johtui siitä että jauhoin vain loputtomasti itsestäni, meidän perheestämme ja meidän olemattomista ongelmistamme.

“Oletko puhunut Antonille?” Jusu kysyi, hieman ohuella äänellä, mutta loihti kasvoilleen hymyn kun tartuin sitä kädestä.

“No en”, sanoin ja virnistin. “Ja tiiän mitä ajattelet, ja oot ihan oikeassa – ihan tyhmää tällaisia on etukäteen murehtia! Tai, tiiätkö - meillähän on kaikki hyvin.”

Anton ymmärtää varmasti.



Tuulikaapissa seisoi pieniä saapikkaita sievässä rivissä. Olohuoneen ikkunaan oli ripustettu joulutähti - vaikka onkin vasta lokakuu – koska mä tiesin, että Anton kommentoisi sitä, ja yhdessä me tyttöjen kanssa odotettiin ja naurettiin sitten, kun ovi vihdoin kävi, isi saapui kisamatkaltaan, ja virnuillen osoitti ikkunaan kulmat kysyvällä koholla.

Meillähän oli perhe. Eikö?

Anton oli nukahtanut jo pari tuntia sitten, mutta mä en saanut unta. Maatessani pimeässä, miettiessäni joulutähtiä ja lastensaappaita, kuulin kuinka Antonin puhelimeen tuli jälleen uusi viesti.