Hallamaan rinneviikonloppu 24.-26.3.2023

[Fiia]

”Naara… Naara”, mutisen ääneen, kun käyn läpi suitsirivejä yrittäessäni löytää viikonloppuratsuni varusteita. Suitset on merkattu koukkujen ylle seinään liimatuilla maalariteipinpalasilla, joihin on tussilla rustattu hevosen nim. Osassa teipeistä on jäljellä pelkkä musta tuhru, osassa muutama kirjain, mikä tekee oikeiden varusteiden löytämisestä hankalaa.
”Niin kuin- narttu?” Matthias katsahtaa minuun ihmetellen.
”Naara”, minä artikuloin selkeämmin. ”Ei naaras, ässällä.”
”Sellainen millä naarataan kuolleita järvenpohjasta”, Liinu ilmoittaa ja luikahtaa välistämme ottamaan Pertin suitset koukusta. Liinu onnistuu samalla paikallistamaan Naarankin suitset ja ojentaa ne minulle. ”Tässä.”

Matthias jää satulahuoneeseen ehkä pohtimaan, miksi kukaan nimeäisi hevosensa kuolleiden keräämiseen tarkoitetun koukun mukaan. Minä palaan harjakoria ja suitsia kantaen hoitopuomille, jonne olen jättänyt hevosen haettuani sen muiden mukana pihatosta. Naara itse näyttää siltä, että joku on juuri onkinut sen järven pohjasta: se on löytänyt pihattotarhan ainoan mutaisen kohdan ja piehtaroinut siellä kaikesta päätellen viimeiset kaksi vuorokautta putkeen. Harmaaksi kuivunut muta koristaa hevosta turvasta hännänpäähän, ja ensimmäiset kolmekymmentä sekuntia tammaa harjattuani alan kaivata hengityssuojainta.

On ihme, että saan Naaran ajoissa valmiiksi iltamaastoa varten. Muut ovat jo nousseet ratsaille, kun virittelen vielä otsalamppua kypäräni päälle. Juli kuitenkin säheltää jalustimiensa kanssa niin pitkään, että lopulta en ole edes viimeinen lähtövalmiudessa. Hallamaan tallinomistaja Hilkka katselee Julia epäuskoisena ison liinakon suomenhevosruunansa selästä, mutta ei sano minään, ja minä pääsen vähin äänin Naaran satulaan ja jonon jatkoksi.

Toinen ihme on se, että Lynn on päässyt mukaan reissuun. Yritän lyöttäytyä Naaran kanssa Lynnin ja tämän lihavan Terttu-ratsun perään, mutta Hilkka käskee Tertun jonon hännille ja Naaran taas melko lähelle vetohevosta. Onneksi olemme ehtineet vaihtaa kuulumisia jo bussissa, ja onhan meillä koko viikonloppu aikaa jutella samalla, kun makoilisimme kylpylässä. Minä en ole varma, aionko uskaltautua rinteeseen – olen ehkä liian vanha selviämään mahdollisista, ehkä jopa todennäköisistä, kaatumisista hengissä.

Hilkka on pikaisen esittelykierroksen aikana kertonut Naaran olevan vauhdikas, mutta siitä hän ei ole sanonut mitään, että tamma on myös järkyttävän vahva. Se painaa ohjalle ja runnoo menemään piittaamatta huolellisista pikku pidätteistäni. Onneksi Emmyn vuonohevostamma ei välitä siitä, että Naara ryysää vähän väliä kiinni sen kaksiväriseen häntään. Kuudennen kerran jälkeen lakkaan pyytelemästä anteeksi ja puren vain hammasta, kun Naara kiikuttaa minua pitkin maita ja mantuja siinä askellajissa, mikä sille kulloinkin sattuu sopimaan.

Puolessa välissä matkaa, kun reittimme vaihtuu metsäpolulta auratulle pikkutielle, letka pysähtyy.
”Kavionpuhdistustauko!” Hilkka komentaa. ”Tämä huove on kyllä kirottua.”
”MIKÄ?” Juli huutaa jonon hänniltä islanninhevosensa selästä ja kuulostaa huolestuneelta.
”Eivätkö ne enää mitään opeta koulussa”, Hilkka hämmästelee puoliääneen. Täti muistuttaa erehdyttävästi vanhaa ystäväänsä Hanskia, ja minä pidättelen naurua.
”Tiedätkö sä mikä on huove”, kuiskaan takanani tulleelle Pyrylle kumartuessani nakuttelemaan Naaran kavioihin jähmettyneitä tilsoja irti.

Pyry ei varmaan uskalla vastata mitään, se vain ravistaa nopeasti päätään ja ojentaa minulle kaviokoukun.

[Matthias]

Matthias oli melko varma, että joku oli täyttänyt Pasin kaviot liimalla siinä välissä kun hän oli vielä käynyt tallin vessassa ennen lähtöä. Niin hidas se Pasi oli. Vaikka Matthias koitto koko ajan saada reaktionopeutta kohotettua, vaikka se oli jalalla herkkä, vahva, pyytävä, komentava- Mikään ei auttanut. Sen Pasin kyljet olivat varmaan kylmästä kuoliossa, turrat ja tunnottomat nyt ainakin. Matthias koitti taas pohjetta, Pasi ei väräyttänyt lihastakaan edetäkseen. Se jauhoi vain luvattomasti nappaamiaan kuusenneulasia. Matthiaksen yrityshalu lyhistyi kuin purkupallosta saanut laho talo.

Jos se nyt heittäytyisi alas kirotun muulin selästä ja juoksisi ratsujonon hitaasti ympäri kiertämään lampeen, tulisiko se Fiia narraamaan sen sieltä? Niinhän se oli sanonut, että sen tamman nimi oli ruumiskoukku. Sitä melkein hymyilytti ajatellessaan punatukkaista naista virvelöimässä häntä ylös lätäkön pohjalta, koukku hänen huulestaan läpi menneenä. Se ruumiskoukku tuskin oli ihan sellainen kuin hän kuvitteli.

Vielä vartinkin päästä Pasi löntysti yhtä madellen. Matthias tahtoi heittää ohjat pois käsistään, mutta puri vain hampaitaan yhteen. Jos se nyt tekisi jotain luovuttamiselta vaikuttavaa, aivan varmasti joku sanoisi jotain Pyhästä Matthiaksesta. Ei Matthias ollut omasta mielestään aivan niin paha, muulit nyt vain sattuivat kuulumaan keskiajalle. Niin kuin muut ikävät asiat, kuten vaikkapa paiserutto.


Kun Hilkka tulee retken loputtua kysymään miten meni, se tulee otsalampun kanssa ja jakaa jostain syystä kaurakeksejä. Matthias ottaa yhden.
”En mä oikein- En mä tiedä. Se on muuli.” Matthias ajattelee sen kertovan kaiken. Se Hilkka taitaa ymmärtää. Se muistuttaa Matthiasta siitä Seppeleen opettajasta, jonka tuntia se on kerran käynyt pikaisesti vilkaisemassa. Se tykkää Hanskista. Hanski vaikuttaa sopivan vaativalta, hieman tiukalta jopa.

Se Hilkkaa naurahtaa, sanoo, että tässä on vielä kaksi päivää jäljellä. Kysyy muuttuukohan mielipide. Matthias ei tiedä. Se katsoo ylös ja näkee normaalia enemmän tähtiä. Sillä on jo vähän ikävä Kosmosta.

Jokin lämmin ja pehmeä hipelöi sen sormia, kutittavasti. Pasin korvat heilahtavat vähän sen maistellessa kaurakeksiä. Matthias huokaisee, unohtaa Kosmoksen. Se rapsuttaa Pasia harjantyvestä, nauraa muulin hamutessa ylähuulella sen kylkeä.
”Ehkä sä et ole ihan niin paha- Hei!”

Ehkä kahden päivän päästä Pasi olisi sen silmissä jotain muutakin kuin möllömahainen taskuvaras. Nyt se ei ollut kyllä muuta kuin muuli. Ja riesa.

”Hilkka, ei kai tämä- Tämä söi keksin, niin eikai se ole allerginen tai mitään? Eihän?”

[Cella]

Cella mukaan, se voi olla sosiaalinen eläin ja mennä 2 hengen huoneeseen!!

Cellan ratsuksi arpoutui Feeli. Mitään muuta kuin nimen Cella ei siitä sitten tiedä/muistakaan, niin mitäänsanomaton ja mieleenpainumaton eläin se on. Se ei ole kunnolla poni mutta ei hevoskokoinenkaan, ja sen sielukkuus on samaa tasoa kuin 2000-luvun heppapelien hepoissa, joille on animoitu tasan yksi ääni ja pään liike. Se saattaa olla ruskea.

[Jasmiina]

Jasmiina tulee myös! Se majoittuu yhden hengen huoneessa (pappa betalar, koska Jasmiina on luvannut vielä reissussa lukea ylppäreihin 😇). Ratsuna sillä on kirjava risteytysponi nimeltä Bella, jonka jarrut on varsinkin maastossa epäkunnossa. 

[Kiril]

Kiri lähtee mukaan ja majoittautuu kahden hengen huoneesa. Jos huonekaveriksi arpoutuu Juli, Kiri nukkuu vaikka sitten lumihangessa.

Hevoseksi sille jaettiin Ookoo, kimo eestinhevosruuna. Se eleli pitkään kaupunkiratsastuskouluelämää, jossa maastoilu oli sitä, kun kerran vuodessa mökkihöperöikis käyneitä tuntsareita ratsastettiin taluttajan avuin ympäri pihan. Niinpä muuten ihankiva Ookoo on maastoratsuna vielä aavistuksen yllätyksekäs.

[Sisu]

Late Game “Lätty”

160cm lämminverinen tamma
ex-ravuri

Jännitys kipristelee vatsassa, kun mä valun muiden perässä vieraan tallin tontille. Mulle tulee siitä sama fiilis kun mun ekana päivänä Seppeleessä, se samanlainen odottava ja vähän epämiellyttävä tunne siitä että mä en ehkä kuulu tänne. Onneks sentään ihmiset on täällä tuttuja, joten mun on helpompaa sopeutua uuteen ympäristöön. Mun silmät skannaa usean pihaton ulkoilualueen läpi etsien jotain lämminverisen näköistä, vaikka aika pian mulle tulee selväksi että kyseessä todellakin on melko mitäänsanomaton maastotalli, ja suurin osa hevosista ja poneista näyttää siltä kuin ne olisi joko just revitty raviradoilta tai jonkun naapurin mummon takapihalta ratsastuskoulukäyttöön.

Mä huomaan nopeasti, etten ole ainoa, joka ei näytä löytävän maastoratsuaan kymmenien pullaponien seasta. Osa katsoo vähän kateellisena Valtterin suuntaan, joka parhaillaan taluttaa aitauksesta ulos valkeaa barokkipäistä tammaa, joka hohtaa kilpaa maata peittävän lumihangen kanssa. Pari islanninhevosta kökkii yhden portin takana, Juli suorastaan juoksee niiden luokse Betsku vanavedessään. Molemmat ottavat selfieitä pörröisten karvakasojen kanssa ja kiljahtelevat, miten suloisia ja pörröisiä ne on. Mä uskallan viimein ottaa askeleen lähemmäs yhtä tarhoista, sitä mihin kukaan muu ei ole vielä ehtinyt kajota.

Aurinko häikäisee silmiä, kun mä yritän epätoivoisesti tähystää pihaton perälle. Mä erotan lumipeitteisten puiden seasta kasan siluetteja - hevosia. Pari isompaa, yksi ehkä shettiksen kokoinen ja kolme siitä väliltä. Ensin ne ei noteeraa mua mitenkään, jokunen häntä vain huiskahtaa laiskasti. Yksi kuopii maata, toisen leuat jauhavat keskittyneesti jotakin ja loput vain seisovat paikoillaan kuin patsaat. Vasta kun mä uskaltaudun avaamaan aitauksen porttia, ne valpastuvat. Yhtäkkiä koko konkkaronkka lähtee laahustamaan porttia kohti rauhallisesti, mutta itsevarmasti ravaten ja mä jään aivan portin läheisyyteen siltä varalta, että ne keksisi yrittää rynniä joukolla mun ylitseni.

Lauman lähestyessä mä erotan ne jo paremmin. Toinen isommista on selvä punaruunikko, vähän tummaan taittava. Sen paksu talvikarva saa sen näyttämään ihan irlanninsetteriltä. Lähes mustat jouhet aaltoilee pronssina hehkuvaa kaulaa vasten kuin tummat varjot punertavaa auringonlaskua vasten. Se saapuu paikalle ensimmäisenä, mä tiedän heti että se on lauman luottotyyppi ja tukipilari. Perässä kipittää musta shettis, iso rautias ruuna sekä kolme vähän russponia muistuttavaa, joskin melko isoa karvaturria. Punaruunikko työntää turpaansa aivan kiinni mun käsivarteen, puhaltaa, hengittää syvään ja nostaa sitten päänsä ylös, tuijottaen mua suoraan silmiin ihan kuin se pystyis lukemaan joka ikisen ajatuksen mun päästäni pelkästään katseen voimalla. Mun sisälläni aiemmin kytenyt jännitys haihtuu kuin itsestään, ja sen tilalle työntyy kummallinen lämpö ja… rakkauden tunne?

“Se on meidän Lätty”, kuuluu vieras ääni mun takaani. Mä säikähdän vähän ja käännyn salamannopeasti ympäri nähdäkseni mun edessäni tuntemattoman mieshahmon. Olikohan tää nyt se Hilkka, joka tän paikan omisti…? “Se tuntee nää tontit ja metsät kun oman kauralaarinsa. Sen kanssa voi olla huoleti missä tahansa, varmaan viimeksi viistoista vuotta sitten pudottanu jonkun selästään. Sen takia se laitettiinkin raviradoilta melko pian ratsuksi, liian pehmee luonne juoksukilpaan.”
Mä käännyn katsomaan lempeää tammaa uudestaan. Sen katse on edelleen kiinnittyny mun kasvoihin, korvat liikahtelee uteliaasti edestakaisin ja turpakarvat värähtelee kuin kevyessä tuulenvireessä heiluvat ruohonkorret.
“Kiva”, mä saan lopulta sanottua ja uskaltaudun varovasti kurottamaan tämän Lätyn kaulaa kohti. Tamma suorastaan työntää itsensä mun kämmentäni vasten, mun sormet uppoaa sen paksuun karvaan, joka tuntuu ihoa vasten lämpimältä kun villakinnas. “Onks sillä siis kuitenki ratsastettu? Paljon?”
“On on, ei huolta. Se kyllä kantais sut vaikka takasin Liekkijärvelle, jos pyytäisit”, Hilkka naurahtaa röhisten. “Sen varusteet on tuolla sisällä niinku muidenkin. Lätty on tosi kiltti satuloitava, ei tarvi ees laittaa kiinni mitenkään. Ainoostaan Mutteri, toi pieni musta piru tossa, voi olla vähän ongelma kun se tajuaa et kaveri on lähössä jonnekin ilman sitä.”
“Okei”, mä vastaan entistä helpottuneempana ja rapsuttelen punaisen tamman säkää. Sen huulet mutristuu ja silmät menee puoliumpeen. Samassa mä tunnen töytäisyn mun takapohkeessa, ja joku tarttuu mun housunlahkeesta kiinni. Pieni shettiksen kokoinen turpa alkaa tökkiä mun kylkeä ja taskuja, ja hymyillen mä siirrän toisen käteni rapsuttelemaan sen lapaa. Mutteri ja Lätty, mä ajattelen. Miten söpöt ystävykset. Rautias ruuna russponihaaremineen on jo häipynyt kauemmas portilta tajutessaan, ettei siellä ollutkaan mitään mielenkiintoista, ja mä jään hetkeksi vielä rapsuttamaan Mutteria ja Lättyä.

Lätty todentotta pysyy täydellisesti paikallaan aitauksen sisällä, kun mä varustan sitä tärisevin käsin. Ympärillä hääräävä Mutteri-poni aiheuttaa toisinaan häiriötä napsimalla kiinni suitsien hihnoista ja kiskomalla mun takinhelmaa vaativasti. Onneks se vaan lähinnä naurattaa, niin söpö poni saa kyllä mun puolesta anteeksi ihan kaiken. Mun on kuitenkin pakko lopulta hätistää se pois portin edestä, jotta me päästään Lätyn kanssa pois pihatosta.

Lätty toimii kuin ajatus, mun ei tarvitse antaa pienintäkään äänimerkkiä tai edes puristaa pohjetta loppuun asti, kun se lähtee jo liikkeelle. Sen askellus on reipas ja varma, mutta ei liian verkkainen. Se osaa valita juuri sopivan tempon ja rytmin, entiseksi ravuriksi sen selässä on yllättävän mukava istua. Mä pidän ohjat melko lyhyellä alkumatkan ajan, ihan vain varmuuden vuoksi. Maaston edetessä mä kuitenkin saan todeta Hilkan puhuneen totta: Lätty on kuin tyynessä virrassa ajelehtiva puunlehti, kepeä ja tasainen ja lisää ja hidastaa tahtia juuri sopivasti eikä melkein. Se tietää, missä kohtaa kannattaa varoa lumen alle peittyvää jäätä ja missä kohtaa on pahimmat puunjuurakot. Musta alkaa tuntua vähän pahalta, että olin epäilly sen luotettavuutta aiemmin - mähän ratsastan pumpulilla, pronssisen pilven päällä, joka lipuu hevosletkan mukana kuin oikeet hattarapilvet meidän yläpuolella roikkuvalla taivaalla. Ex-ravurin laukka ei ole verrattavissa keinuhevoseen, mutta Lätty kantaa mua selässään vahvana ja uljaana kuin mun lapsuuteni oikea puinen keinuhevonen.

Tallille palatessa mä oon vähän harmissani siitä, että mun ja Lätyn yhteinen matka päättyy niin pian. Mä en tulisi varmaan koskaan näkemään sitä enää - paitsi jos…? Ajatus tuntuu hassulta. Miksi mä matkustaisin kahden tunnin päähän katsomaan puolituttua hevosta, kun mulla on jo oma hoitohevonen Seppeleessä? Mä en kuitenkaan saa irrotettua katsettani Lätystä, tuosta upeasta punaruunikosta tammasta, joka astelee hitaasti takaisin pihaton perälle muiden hevosystäviensä seuraan hyvin hoidetun työpäivän jälkeen. Mutteri-poni tervehtii palannutta kaveriansa voimakkaalla hörinällä, ja vieretysten ne katoaa makuuhallin taakse aitauksen portin sulkeutuessa.

[Kiril]

26.3.2023 - Hartsila ja Helsinki-Hallamaa-Helsinki

"Niin mutta miks ihmeessä te saitte päähänne mennä sinne kellariin?", Eedi ihmettelee hiljaa.

"Luultiin läpällä et siellä ois bileet", mä vastaan ja valun hitaasti vedenpinnan alapuolelle, kuin voisin siellä piilotella Eedin järjeltä.

Aattelin, et aamu-uinti ois sellanen hauska ja virkistävä idea, kun mahis kerran oli. No. Sitten mä törmäsin saunassa Hannekseen.

En aluks tunnistanut kaukana pimeessä penkinnurkassa istuvaa miestä ollenkaan, mut sitten tuttu ääni sanoi: "Huomenta, Kiri."

Ellen mä olis ihan pari minuuttia sitten tullut, oisin häipynyt välittömästi. Nyt mä kuitenkin vaan nojasin kyynärpäitä polviin ja päätä käsiin, huokasin hiljaa itekseni ja olin äkkiä erittäin ilonen kiuasnurkkauksen vanhoista papoista, jotka heitti lisää löylyä noin viidentoista sekuntin välein. Hanneksen ois pakko häipyy kohta.

"Huomenta", mutisin. Pitkä hiljaisuus. Sitten, kun mä päätin etten välittänyt, kuunteliko kiuaspapat vai ei: "Soititsä tänne oikeesti poliisit eilen?"

"Olet kuullut oikein. Ymmärtääkseni olemme keskustelleet kyllä, että sellaiset välikohtaukset on hyvä ottaa vakavasti."

Väsynyt, epäuskonen naurahdus, jonka mä yritin peittää yskäisemällä. "Niin siis Valtteri ja Matthias törmäs toisiinsa vahingossa?"

"Niin, olemme varmasti kaikki yllättyneet siitä, kuinka pahaa vahinkoa voi tarkoittamattaan saada aikaan."

Kiuas kihisi, ja mä jotenkin samaistuin. "Niin siis, ne ei tapellu. Vaan kaatu. Rinteessä. Vissiin sun lumilautaas."

Pitkään oli hiljaista. Yksi papparaisista murahti itsekseen. Lisää löylyä.

"Ahaa", Hannes lopulta sanoi, kuulosti mietteliäältä. "Kohtalo on sitten ihmeellinen asia."

Mä nousin ja lähdin ja totesin maailman nopeimmassa suihkussa, etten oo varmaan vuosiin luovuttanut löylyissä yhtä aikasin.

Onneksi uima-altaiden puolella ainoa tuttu oli vielä näin aikasin aamulla Eedi. Lopulta maakellaribileiden konsepti on paljon helpompi selittää sille kuin se, miten just mä, Allu ja Liinu päädyttiin sinne. Talk about an unlikely trio ja silleen. Onneks muutamalla muulla on ollut vielä villimpi ilta. Ennen kuin kroolaa taas pari kierrosta halki altaan, Eedi kertoo, että se ja Sisu ja Iiris vietti iltaansa Iiriksen huoneessa.

Aamupalalla jostain kuuluu riipivä rääkäsy, kun Juli saa kuulla Iiriksen hekottelua tästä yökyläilystä -- Juli ei voi käsittää, ettei sitä käyty erikseen hakemassa mukaan. Jos Juli olis joku muu kuin Juli ja mä joku muu kuin mä, saattaisin ehkä harkita olevani ihan vähän pahoillani sen puolesta.

Mä yritän palata rinteisiin, kun Cella, Emmy, Vili saa innostettua mukaansa. Matthiaskin melkein saadaan puhuttua messiin, mutta sitten se Salman ystävä Lionel päättää liittyä seuraan sekin, ja Matthias kertoo äkkiä menevänsä sittenkin syömään, vaikka se just tuli aamupalalta. Mä näin, istuin sen vieressä. Tällä kertaa rinteessä ei satu mitään muutamia melkein-kaatumisia karmeempaa, se on jopa ihan ookoohauskaa, mut koko ajan mä mietin, olisko ok, jos lähtisin jo nyt vaeltamaan lähimmälle bussipysäkille.

Kun me pistetään hevosia kuntoon Valtteri kertoo vähän närkästyneenä, että poliisi oli tullut kuulustelemaan sitä aamulla. Mä en ehdi kommentoida, sillä Ookoo päättää järkyttyä kuusenoksalta lautasilleen tippuvasta lumesta tai jostain, ottaa sivuloikan, järkyttyy sivuloikastaan ja pinkaisee muutaman askeleen niin päättäväisesti väärään suuntaan, että mä epäilen senkin haluavan Helsinkiin mahdollisimman äkkiä.

Hallamaalta on Helsinkiin melkein yhtä pitkä matka kuin Liekkijärvelle, mutta ainakin sen linjan busseja kulkee useammin.

"Kuin sä jo nyt teet lähtöö?", Sisu ihmettelee, kun pakkaan kiireellä heti meidän palattua maastosta.

"Lähen täält suoraan näkeen Miiloo, kun se on vielä huomiseen maissa", vastaan tunkiessani aamu-uinnin jäljiltä edelleen märkää pyyhe-uikkari-myttyä muovipussiin, että sen viitsis pakata kaiken muun sekaan putkikassiin. Ne toivottavasti ei unohdu sinne homehtuun, niinkun muistan et joskus ala-asteella kävi.

Sisu naurahtaa ja kellahtaa sängyllensä. Mä meinaan kysyä, onko se jutellut tarjoilijallensa, mutta Sisu ehtii ensin.

"Ettekö te kuherrelleet puhelimessa jo koko eilisen illan?", Sisu ihmettelee. Hyväntahtosesti, mutta mun tekee silti mieli ravistella sitä kevyesti hartioista ja hokea, ettei se vaan tajua.

Linja-autossa maisemat vilisee vieraina ohi. Munkin päässä vilisee: jo valmiiks kertailemani reitti Miilon kaverin airbnb-kämppään, eilinen puhelu.

Miilo, joka pyysi niin monta kertaa anteeks. Miilo, joka ei oo uskaltanut sanoo suoraan, ettei sillä oo kämppää eikä kavereita, vaikka se on kivoin ja hauskin ja kaikin mahdollisin puolin paras tyyppi, jonka mä tunnen. Miilo, joka pelkää ja häpee niin paljon, joka lupas silti yrittää. Mulla on vähän sekava ja epämääräsen huojentunutsurullinenikävöiväahdistunutonnellinenvihanenpehmeeouto olo.

Kehäkolmosloskan läpi Katajanokkaan kahlatessani mä tajuun äkkiä vihaavani sitä, et joku on ees luonu sellasen tunteen, kuin häpeä.

***

Mun ja googlemapsin yhteistyö tyssää etuovelle.

"Moi, oon toivottavasti oikeen kämpän kohal, mut tää ovi--"

"Hei", Miilo kuulostaa siltä et hymyilee, "Sori se on aina lukos ja summeri ei vielkään toimi, venaa." Mä kuulen metallin helähtävän linjan päässä.

Nopee muisto: viikon takaa, kun mä olin kysynyt Miilolta, miksei se vaan tullu Savusalontielle avaimellaan, vaan soitti ovikelloo. Et senhän takii sillä ne oli, et se pääsis sinne koska vaan halus, vaikka mä oisin tallilla tai töissä tai jotain.

"En mä tiiä", Miilo oli alottanut, ollut pitkään hiljaa. Sanonut lopulta vähän epävarmasti: "Jos sä vaik et ois halunnu, et tuun."

Sillon mä olin tuhahtanut naurua. Nyt muisto jotenkin vihlas.

Koko rappuun syttyy kerralla kellertävä valo, ja mun sydän hyppää grand jetén, kun hetken kuluttua kerrosten välisissä ikkunoissa näkyy, miten joku mustatukkainen, pitkäkoipinen hahmo viilettää portaita alas. Kumpikaan meistä ei oo katkaissut puhelua, joten kuulen, miten askeleet kaikuu portaissa.

"Okei joo on tää se oikee", mä sanon puhelimeen ja virnistän lasioven taakse ilmestyvälle Miilolle.

[Sisu]

[Salma]

Roolipelin tiivistelmä

[Iiris]

Iiris on postannut Hallamaan maastoreissusta instagramiin ja onpa sinne joku kylpyläpostauskin eksynyt ... 

[Anne]

Maastoilun lomassa karvainen täykkäri yritti löytää evästä. Kurrea hieman huvitti: hän luuli saavansa hienon ja kiiltävän entisen laukkahevosen, mutta Mikseriä ei ikävä kyllä juuri erottanut vanhasta ravurista. Mukava hevonen se silti oli!

[Jasmiina]

Jasmiina Hallamaan rinteessä

[Liinu]

Pertti-ponin kanssa maastoilemassa.

[Salma]

Hallamaassa ehti tapahtua yhtä jos toistakin

[Emmy]

Hallamaan rinneviikonloppu oli täynnä kaikkea ihanaa...


.. Emmy ei ollut lasketellut pitkään aikaan,
mutta muutaman kerran jälkeen taidot ja itseluottamus löytyivät takaisin.
Taisi nainen uskaltautua muutamaan pieneen hyppyriinkin.


.. Kylpylässä rentoutuminen oli vertaansa vailla,
lämmin vesi ja ihanat maisemat kruunasivat viikonlopun.


.. Emmyn ratsu oli ehkä maailman pienin vuonohevonen (ponikokoinen kylläkin),
sen nimi oli Daisy ja se oli hyvin vikkelä, innokas ja varsin hurmaava pörröpallo!