18.3.2023 Maaliskuun maastoreissu männylle

[Anne]

Keväinen maastoreissu Keisarinnan Männylle, matkalla pikkuinen pysähdys ABC:llä.

Anne - Lasse
Fiia - Maagi
Manny - Arktik
Liinu - Nemo
Iiris - Vappu
Sisu - Susu
Salma - Bona
Emmy - Muhku
Saaga - Pinja


Liekkijärvellä on kohtia, jotka ovat vielä lumen peitossa ja kohtia, joissa ruoho jo miltei vihertää. Matka männylle alkoi juuri ja juuri pakkaskelissä, mutta ilma oli mitä ihanin. Mukana oli varsin vauhdikas joukkio ja reippaassa ravissa edettiinkin pitkiä pätkiä ja hieman laukattiinkin. Menoreitti kiersin Artsilan ja louhoksen kautta huoltoasemalle.

ABC:llä jokainen sai hakea mieleisensä eväät, hevoset saivat samalla pienen hili- ja huoltotauon. Sitten jatkettiin metsän läpi käynnissä kohti mäntyä. Mänty on iso ja upea, sekä paikka maaginen sinne tänne ripoteltuine kiviaitoineen.

Roihukorven ja Kartanon pellon kautta palailtiin Seppeleeseen. Pellon reunaa mentiin vauhdikkaassa laukassa.

Keisarinnan Mänty on julmetun iso! Fiia ja Manny ihmettelemässä.

[Liinu]

[Sisu]

Pikkulintujen sirkutuksen säestämänä hevosjono etenee hitaasti kauemmas Seppeleen tutulta tallipihalta. Edessä aukeava tie on jo osin sula, mutta aivan sen reunoja koristaa vielä syväjäässä olevat lumikinokset. Hevoset ovat virkeällä päällä, kun viileä kevättuuli puhaltaa ratsukoiden ylitse napakkana. Muutama sitkeä voikukka tunkee jo esiin kostean mullan alta. Susu yrittää napata suuhunsa niistä yhden, mutta samalla hetkellä takana kävelevä Muhku työntyy väliin ja haukkaa makupalan suuhunsa ennen kuin Susu ehtii hipaista sitä turpakarvallansakaan.
“Äh! Muhku! Ei nyt syödä!” Emmy vaikeroi ja yrittää saada hevosensa paksun kaulan käännettyä poispäin kevään ensimmäisistä ruohomättäistä. Muhku ei liikahdakaan, vaan jatkaa tyynen rauhallisesti harvojen ruohotupsujen imuroimista ratsastajansa ääni- ja pohjeavuista välittämättä. Vasta kun Muhku toteaa kaiken syötävän olevan jo syöty, se suostuu vihdoin jatkamaan matkaa. Susu luimistelee korviaan sen suuntaan, ja nostaa varoittavasti toista takajalkaansa tammaa kohti, joka oli hetkeä aiemmin tunkenut aivan sen kylkeen kiinni.
“Tuolla menee tikka”, joku kuiskii takanaoleville, ja yhdeksän päätä kääntyy pian katsomaan yläpuolella siintäviä puita.
“Tiesittekö että tikat voi nokkia yli kakskyt kertaa sekunnissa?” Manny mainitsee ja osoittaa puiden latvojen keskellä puuta hakkaavaa käpytikkaa. “Niiden sieraimissa on höyheniä, jotka estää siitä aiheutuvia hiukkasia menemästä niiden hengitysteihin.”
“Vau”, Saaga ihastelee ja pysäyttää ratsunsa Pinjan tiensivuun tarkkaillakseen tikkaa tarkemmin. “Onneks meillä on oma luonto-opas täällä mukana.”
“Kunhan sanoin vaan”, Manny vastaa hieman vaivaantuneena. “Nähdäänköhän me hiirihaukkoja kohta täällä…”
Susu käyskentelee muiden perässä korvat höröllä, satula narisee hiljaa istuinluiden alla ja kaviot kilahtelevat satunnaisiin pikkukiviin, kun mutkan takana siintää jo Artsin ravitallin ensimmäiset tarhat.

“Toivottavasti ei törmätä Evgeniin täällä…” Liinu mutisee jonon perällä, ja saa osakseen myötätuntoisia katseita ja nyökytyksiä.
“Ehkä ne on vetämässä treeniä radalla”, Fiia miettii ja vilkuilee keltaista puumökkiä epäillen. Samassa tuvan ovi aukeaa, ja ulos juoksee tuttu kiharahiuksinen naishahmo.
“Mitä miun silmäni näkevätkään, seppeleläisiä! Mitäs työ täällä Keilopellon kulmilla oikein teette?!” Lyytin ääni on täynnä iloa ja hämmennystä.
“Ollaan matkalla Keisarinnan männylle”, Anne huikkaa hyväntuulisena Lassen selästä, joka alkaa hinkata päätään Lyytin olkapäätä vasten. Naista se vaan naurattaa, kunnes ruunan turpa alkaa hamuta paidankaulusta ja Lyytin on pakko siirtyä kauemmaksi.
“Jaa että sin’ vai! Harmi kun on tupa tyhjänä ja Armaskin täällä, muuten mie oisin lähteny vaikka mummokonkelilla mukkaan”, Lyyti harmittelee ja käy taputtamassa hevosia vuoronperään. “Ens kerralla sitte!”
“Ai onko miehet siis jossain raveissa?” kysyy Iiris Vapun selästä huvittuneena. “Vähän sääliksi käy, kun sä joudut täällä katsomaan niiden perään. Tuskin pärjäisivät emännättömässä talossa päivääkään...”
“Siin on puoleensa ja puoleensa”, Lyyti hymyilee kädet lanteillaan ja tuijottaa hevosten ohi tallirakennuksen suuntaan. “Mut saisivat kyllä opetella pittää tavarat järjestyksessä… pihal oli taas lintujen repimä tölkkikassi, joka piti siivota äkkii pois hevosten ja immeisten jaloista. Ja Evgeni oli kerran sammunu tallinnurkalleeki, kun piti mennä tarkistaa lukot.”
“Ei saakeli”, Iiris tuhahtaa ja kiskoo Vapun pään takaisin ylös, kun tamma kurottaa tienreunalla kasvavaa heinikkoa kohti. “Sun pitäisi saada jotain lisätyökorvausta tosta.”
“Onneks mie saan asua täällä sentään”, Lyyti naurahtaa.
“En tiiä, onko tossa kauheesti mitään onnea”, Liinu miettii.

Matka jatkuu Artsin ravitallin ja louhoksen ohi Liekkijärven ABC -asemalle. Huoltoaseman reunaan on pystytetty pitkä puomi, johon osa hevosista saadaan sidottua. Jotkut jäävät pihaan vahtimaan hevosia, kun muut hakevat ruokaa. Evästauko onkin tarpeen. Karkkipussien rapina ja eväsleipien papereiden kahina saa hevosetkin uteliaiksi, ja kohta lähistöltä kuuluukin pieni kauhunkiljaisu, kun Bonnie haukkaa palasen Salman juuri kuorimasta banaanista. Poni vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä, ja mussuttaa herkkunsa parempiin suihin välittömästi. Pian Salmaa alkaa naurattaa, ja päättää syöttää loputkin banaanista kaviokkaalle ystävälleen. Susu hamuaa huulillaan mun omenamehuani, ja annan sen maistella sitä mun kämmeneltä.
“Hassu”, mä höpisen ja upotan vapaan käteni sen paksun harjan alle. Huoltoasemalle alkaa kerääntyä muitakin asiakkaita, ja joku lapsi kiskoo vanhempaansa lähemmäs kiinnisidottuja hevosia.
“Taako titä tilittää?” pieni tenavan ääni kimittää, samalla tapittaen vuorottain Mannya ja sitten Arktikia.
“Saa”, Manny sanoo hiljaa. Pikkulapsen isä katsoo Mannyyn kiitollinen hymy kasvoillaan, ja nostaa varovasti alle polvenkorkuisen poikansa ponin kaulan korkeudelle. Arktikin pää kääntyy uteliaana uutta tuttavuutta kohti. Sitä ei haittaa, vaikka pieni nyrkki tarraa kiinni sen harjasta ja silittää sitä vähän liian rajusti. Poika alkaa kikattaa, kun Arktik tökkäisee hänen käsivarttaan turvallaan.
“Kiltti heppa”, poika sanoo iloisena ennen kuin isä lähtee kantamaan poikaa takaisin kauemmaksi pysäköidyn auton luokse. Muutama muukin vekara käy katselemassa hevosia lähempää, ja Muhkukin kerää itselleen uusia faneja. Susu on epäileväinen vieraita ihmisiä kohtaan, ja joudun siksi kieltämään uteliaita lapsia lähestymästä sitä turvallisuuden vuoksi.

Matkan päämäärä alkaa olla lähellä. Tiheä metsä levenee avaraksi aukioksi, jonka keskellä seisoo vanha ja miltei epäluonnollisen iso puu. Ton on pakko olla se paljon puhuttu Keisarinnan mänty, mä mietin ja tuijotan puun paksuja ja tummia oksia, jotka haarautuvat joka ilmansuuntaan. Sen erottaa jo kaukaa, ja mitä lähemmäksi me päästään, sitä isommalta se näyttää. Hevoset näyttävät ihan falabelloilta sen juurella, kun me viimein pysähdytään männyn juurelle ja ihaillaan sitä lähempää.
“Tää on varmaan sata vuotta vanha”, Iiris huokaisee ja ohjaa Vapun niin lähelle, että voi koskettaa männyn runkoa. “Ihan kun jostain leffasta.”
“Ihan kun Tällipaju Harry Potterista”, Fiia sanoo hiljaa. Iiris irrottaa nopeasti kätensä puusta, aivan kuin olisi sen odottanut oikeasti kohta huitaisevan meitä oksillaan.
“Musta se on vähän… aavemainen”, mä totean ratsastaen Susun aivan Vapun vierelle. “Onkohan täällä tapahtunu joskus jotain… pahaa?”
“Ehkä tää on joku Artsilan poikien vakioryyppymesta”, Iiris vitsailee ja kääntyy satulassa muiden puoleen. “Se ois jo tarpeeks kamalaa jopa puulle.”
“No itse asiassa…”, kuuluu Annen ääni Lassen selästä. “Sanotaan, että Keisarinnan mänty on ollut iso osa Liekkijärven alueen historiaa. Ja ei millään kovin hyvällä tavalla.”
Yhtäkkiä kaikki kahdeksan korvaparia ovat kuulolla, ja kaikki tapittavat Annea kuin tämä olisi juuri ohimennen maininnut myyvänsä kaikki hevoset ja muuttavansa Kanariansaarille asumaan. Sydän alkaa hakata rinnassa, ja alan rapsuttaa Susua sä’än kohdalta rauhoitellakseni itseäni. Anne jatkaa tuskallisen pitkän hiljaisuuden jälkeen.
“Liekkijärven aluetta aikoinaan hallinnut keisarinna tunnettiin armottomuudestaan erityisesti nuoria naisia kohtaan. Hänellä oli tiukka näkemys siitä, miten naisten piti olla ja elää, ja jos joku kehtasi uhmata häntä, sai tuta sen koko kehossaan. Rangaistukset olivat julmia eikä kuolemantuomiotkaan olleet harvinaisia.”
“Älä nyt sano et tää on joku paikallinen mestauspaikka”, Iiris tuhahtaa. “Noi on niin nähty. Tylsää.”
“Mestauspaikka tai ei, mua pelottaa”, Liinu piipittää Nemon selästä valmiina karauttamaan hevosellaan karkuun hetkenä minä hyvänsä.
“Hiljaa, mä haluan kuulla lisää”, Saaga hyssyttelee Pinjan selästä. Tammaa ei kiinnostaisi seisoskella keskellä aukiota ihmettelemässä suurta puuta ja kuuntelemassa turhanpäiväisiä jorinoita, ja Saaga antaa sen siirtyä männyn juurelle napsimaan sulasta maasta pilkottavia ruohonkorsia.
“Noh, ei ihan”, Anne sanoo madaltaen ääntänsä ja luoden meihin totisen katseen. “Keisarinnalla oli tarkat näkemykset myös siitä, kuka meni kenenkin kanssa naimisiin. Saattoi jopa maksaa inhottaville miehille siitä, jos nämä onnistuisivat kosimaan nuoria neitsyitä. Naisilta ei kummemmin mielipiteitä kyselty, ja monet joutuivatkin elämään väkivaltaisissa avioliitoissa koko ikänsä.”
“Taas yks esimerkki siitä et niiden ois pitäny alkaa vaan kosimaan toisiaan”, Iiris toteaa pyöritellen toista nilkkaansa, jonka oli äsken irrottanut jalustimesta. “Setämiehet ois voinu lääppiä toisiaan ja neitsyet nauttinu omasta lesbian cottage core -elostaan.”
“Toi nyt olis ollu varma keino päätyä keisarinnan mestauspöydälle”, Manny mutisee.
“Kerro lisää, kerro lisää!” Saaga inttää.
“Kaikki eivät antautuneet keisarinnan mielipuolisen vallan alle”, Anne jatkaa. “Jotkut löysivät oman pakokeinonsa, kun edessä oli vääjäämätön pakkoavioliitto ja onneton elämä. Silloin neitsyet tulivat tänne, tämän männyn luokse, ja päättivät elämänsä hirttäytymällä sen paksuihin oksiin. Sanotaan, että joskus männyn oksilla roikkui jopa riveittäin nuoria neitsyitä, joiden oli määrä mennä naimisiin samana päivänä.”
Kaikkien ilmeet synkistyvät. Mä huomaan vilkuilevani männyn oksia, nyt pelokkaammin. Liinu tärisee Nemon satulassa kuin haavanlehti, ja Salma ratsastaa Bonniella lähemmäksi taputtaakseen tätä olkapäälle.
“Ne on vaan tarinoita. Ja varmasti liioiteltujakin, niin käy jatkuvasti, kun tarinoita kerrotaan sukupolvelta toiselle”, Salma lohduttaa värisevää Liinua, joka ei kuitenkaan vaikuta luottavan Salman sanoihin.
“Eli tää on ollu joku Liekkijärven keisarinnan sairas versio joulukuusesta”, Iiris hymähtää ja ohjaa Vapun kauemmas männyn juurelta.
“Ne on tosiaan vaan tarinoita”, Anne toteaa lopulta hymyillen. “Mutta Liekkijärven keisarinna on oikeasti kyllä ollut olemassa ja jaellut kuolemantuomioita melko kevyellä kädellä. Ja nainen rakasti hevosiaan, vaati aina parasta hoitoa niille ja varmisti, että niitä ei ajettu piippuun kuljetuksissa tai piiskattu liikaa.”
“Aika kaksinaismoralistista”, Manny toteaa tyynesti ja kääntää Arktikin ympäri tehtyään pienen kierroksen männyn ympärillä. “Lähdetäänkö jo takasin tallille?”
“Mä haluan kotiin”, Liinu uikuttaa.
“Oottakaa, mä haluan ottaa kuvan tästä murhamännystä”, Iiris sanoo hätäisesti kaivaen puhelinta taskustaan. “Tulkaa yhteiskuvaan!”
Kukaan ei tee elettäkään mennäkseen ryhmäkuvaan Iiriksen kanssa, ja musta se tuntuu vähän pahalta, joten ohjaan Susun varovasti Vapun viereen. Musta ei tunnu kovin sopivalta hymyillä kameralle puun edessä, jonka juurella kymmenet ihmiset ovat mahdollisesti joskus päättäneet elämänsä. Iiris napsaisee kuitenkin ainakin viisitoista kuvaa ennen kuin laittaa puhelimensa pois, ja ohjaa Vapun hevosjonon perään. Mä lähden viimeisenä, ja vilkuilen taakse männyn suuntaan. Koko kehon valtaa epämiellyttävä tunne siitä, että joku tarkkailee mua.

Paluumatka on hiljainen. Hevoset pärskivät ja alkavat muuttua levottomiksi, kun jono lähenee laukkasuoraa. Iiris ratsastaa mun edellä tuijottaen puhelimensa ruutua keskittyneenä, ja kääntyy satulassa ympäri kasvoillaan huolestunut ilme.
“Näänkö mä näkyjä vai onko tässä kuvassa jotain outoa”, Iiris kysyy multa hiljaa ja pysäyttää Vapun. Mä pysäytän Susun sen viereen, vaikka tamma protestoikin joukosta jättäytymistä viskomalla päätään.
“Ai miten niin?"
“Kato.”
Iiris työntää puhelimensa ruudun niin lähelle mun naamaani, että hetken ajattelen sen jo lyövän mua sillä. Mulla menee hetki erottaa heijasteisesta ruudusta, mitä Iiris haluaa näyttää mulle. Tajuan siinä olevan yksi niistä kuvista, joka me oltiin otettu Keisarinnan männyn edessä. Mä en näe siinä mitään outoa, ja luon kysyvän katseen Iiriksen nyt jo vähän valkoisiksi valahtaneille kasvoille.
“Etkö sä näe sitä?”
“Mitä mun pitäisi nähdä?” Mä alan vähän huolestua, sillä muu porukka on ehtinyt jo ravata kauemmaksi.
“Tossa!” Iiris tiuskaisee ja osoittaa sormellaan kuvan oikeaa yläreunaa. Mä siristelen silmiäni hetken, ja sitten tajuan sen. Mä en ollut huomannut sitä ensimmäisellä kerralla, mutta nyt Iiriksen osoittaessa mä näen selkeästi meidän takana olevan männyn oksalla jonkin häilyvän, miltei läpinäkyvän valoilmiön.
“Ehkä auringonvalo heijastu just tohon kohtaan”, mä yritän sanoa mahdollisimman tyynesti.
“Ai mikä auringonvalo? Eihän aurinko ees paistanu tolla kuvanottohetkellä.”
“Onks sun puhelimen ruudussa joku naarmu?”
“Näyttääkö tää ruutu susta siltä, että se on rikki?” Iiris kysyy. Totta puhuen, puhelimen ruutu on tosiaan ehjä eikä sen sileässä pinnassa tunnu naarmun naarmua, kun mä liu’utan sormeani sen ylitse. “Tän on pakko olla joku aave. Tai jotain.”
“Kysy Hannekselta”, mä vastaan huvittuneena, yrittäen edelleen uskoa, että kyseessä on vain joku puhelimen kamerasta johtunut valotushäiriö. “Mut hei, me jäädään jälkeen muista.”
Iiris tunkee puhelimensa taskuun ja kerää Vapun ohjia lyhyemmiksi. Sen ilme ei ole yhtään helpottuneempi kuin aiemmin, vaikka ääni onkin  muuttunut taas tavalliseen tapaansa energiseksi ja huolettomaksi.
“Viimenen muiden luona tarjoaa shotit Fleimissä!” Iiris huudahtaa, ja kannustaa Vapun laukkaan. Susu ei tällä kertaa aio jäädä yksin, vaan singahtaa kaverin perään mun kannustukseni saattelemana. Tammat juoksevat rinnakkain kostean hiekan lentäessä niiden kavioiden kannoilla ja tuulen humistessa korvissa. Maaliskuinen aurinko nousee pilvien takaa, ja valaisee sivuille aukeavia Kartanon lumisia peltoja.

[Fiia]

Aleksanteri on harjannut ja satuloinut Maagin puolestani ja on juuri pujottamassa ohjia tamman korvien yli, kun porhallan tuulispäänä sen karsinalle.
”Allu, sä olet enkeli”, minä puhahdan ja vedän kypärän päähän. ”Meinasi tulla tosi kiire, mä tulin vasta tänään Turusta, ja tallikamat oli porukoilla, ja niin. Kiitos miljoonasti!”
”Eipä mitään”, Aleksanteri vastaa, suoristaa turparemmin ja laittaa sen kiinni. ”Haluatko sä itse suitsia tän loppuun?”
”Laita sä vaan”, naurahdan, ja Allu kiinnittää Maagin leukaremmin soljen. Sitten hän taputtaa hoitohevostaan kaulalle ja ojentaa ohjat minulle. ”Hyvää reissua. Kuulin että te meette männylle.”
”Joo”, vastaan, ja pieni vilunväre kiipii selkää pitkin. ”En ookaan käynyt siellä vuosiin.”

Vaikka päivä on pilvinen, lupaus keväästä leijailee ilmassa. Osa teistä on sulia ja paikoitellen maa jopa jo vihertää; varjoisimmissa kohdissa lunta on kuitenkin edelleen kinoksina ja kelikin on pienesti pakkasen puolella. Maagi tuntuu pirteältä, ja vaikka se on hyvin kevyt ohjalle ja pysyy kuuliaisesti omalla paikallaan jonossa, seilaa se vähän polun laidasta toiseen ja narskuttelee kuolaimia, jos etenemisvauhti on sen mielestä liian hidas. En muista, että olisin ratsastanut Maagilla aiemmin, mutta ymmärrän hyvin miksi Aleksanteri pitää siitä – se on persoonallinen ja hienoliikkeinen pikkutamma. Etenemme pääosin reippaassa ravissa ja otamme väliin muutaman pätkän laukkaa, josta Maagi tuntuu nauttivan erityisesti.

Pidämme tauon ABC:llä. Toisin kuin talviriehassa, nyt kukaan ei sentään ryntää kauppaan kalja- ja tupakkaostoksille, vaan välipaloiksi kannetaan pääasiassa terveellisempiä eväitä. Minä käyn hakemassa lakritsipatukan ja pienin kokispullon Emmyn pitäessä Maagiakin silmällä, ja rapsuttelen sitten vuorostani Muhkua hetken aikaa. Hevoset kiinnittävät muiden ABC-kävijöiden huomion, ja taputtelijoita valuu paikalle tasaista tahtia.
”Jännä ettei näin pienessä kylässä koskaan tunnuta tottuvan siihen, että Seppeleen hevosia löytyy milloin mistäkin”, pohdin ääneen, kun pääsemme jatkamaan matkaa.
”Kunhan vain herättäisivät huomiota ainoastaan positiivisessa mielessä”, Emmy huokaa, ja minä nauran.

Keisarinnan mänty esittäytyy meille koko komeudessaan melko pian ABC:n jälkeen. Valtavat oksat ulottuvat pitkälle joka ilmansuuntaan, ja mänty kohoaa hiljaisena korkeuksiin kuin ikiaikainen Keisarinna itsekin. Maagi tuijottaa mäntyä sieraimet laajentuneina aivan kuin peläten sen heräävän henkiin, mutta suostuu sitten astumaan lähemmäs tajutessaan, ettei mänty ole elävä.

Vai onko?

Tarina Keisarinnan männystä ei ole minulle uusi, mutta sen kuuleminen Annen kertomana saa vilunväreet jälleen juoksemaan selkärankaa pitkin, keväisestä ilmasta huolimatta. Ikivanha mänty kätkee vuosirenkaisiinsa asioita, joita me emme saa koskaan tietää. Jos se voisi paljastaa salaisuutensa, saattaisin istua sen varjossa nojaten selkääni sen paksuun kaarnaiseen runkoon ja kuunnella sen kertomuksia menneistä ajoista pimeäntuloon asti. Mutta voimme vain arvailla, mitä kaikkea puu on nähnyt, ja mitä ehtii vielä elinkiertonsa aikana näkemään.

[Iiris]