Kaatosateista ja kimalaisista
sijoittuu lauantaille 8.7.
Pizzajuusto venyi mun suupielestä yhtä kädenlämpöisenä ja nahkeana kuin ympäröivä heinäkuinen ilma. Lötkön pizzapalan päältä putosi pala tomaattia mun valkoiselle topille. Ylemmällä rappusella istuva Josefina Rosengård katsoi kainosti poispäin, kohteliaasti esittäen ettei nähnyt pahaista sotkuhetkeä ja antaen mulle varmaan mielestään arvokkaan tilaisuuden siistiä paitani nolostumatta.
Mitä mä en tietenkään tehnyt, koska jos tomaatti on jo paidalla, turha siihen on käyttää enempää aikaa ja murehtimista.
”Oikeesti Cella, kiitos että oot ollu apuna”, Rasmus pyyhki puhuessaan niskaansa ja heitti oman tyhjän pizzalaatikkonsa portaiden alapäässä odottavan, piharoskista puolitäyden jätesäkin päälle.
”Me tiedetään että tämmöisten talkoopizzojen tarjoaminen on nyt vähän laiha palkka, mutta ehkä joskus me voidaan korvata tää oikeesti jotenkin.”
Mä hymyilin Rasselle vinosti suu täynnä pizzaa ja viitoin ylimalkaisesti kädelläni yli Ruskamäen piha-alueen.
”No ei hai hässä mihään”, mä artikuloin näyttävästi suu täynnä, ennen kuin nielaisin. ”Pitäähän teidän hevoille saada koti kuntoon.”
Mä olin viettänyt viimeisestä kahdesta viikosta vähintään joka toisen päivän Rasmuksen ja Josefinan uudella reviirillä vanhoissa Ruskamäen tiloissa. Kaksikko oli hypännyt tähän kesään pää edellä ja täydellä teholla, vaikka Josefina oli edelleen harjoittelunsa takia päiväkausia kiinni Kallassa. Ruskiksen tilat olivat luiltaan hyvät, mutta vaativat korjausta siellä täällä. Niiden korjausten tekeminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun laski mukaan omistajakaksikon täydet kisakalenterit, nurkissa pyörivät muuttolaatikot sekä kaikki omat ja myytäväksi lähtevät hevoset, jotka jo asuivat karsinoissa joiden seinistä me purettiin harva se päivä kokonaisia lankkuja, että ne saattoi vaihtaa ei-kosteusvaurioisiin.
Ei sillä, mä olin tullut mielelläni nikkaroimaan ja hoitamaan osan päivittäisestä karsinansiivousrumbasta, kun Rasmus oli lievästi panikoituneena soittanut mut apuun. Mä olin neljä viikkoa kesälomalla, eikä mulla ollut viime aikoina ollut varsinaisia intohimoja hengailla kaikkia päiviä Seppeleessä. Windit yksi ja kaksi valmistautuivat ansaittuun, ympärivuorokautiseen kesälaidunlomailuunsa eivätkä tarvinneet mua juurikaan ja, no, muutenkaan mä en kokenut olevani kaikkein tervetullein ihminen tallilla. Siihen
saattoivat vaikuttaa kivuliaan hitaasti Windin karsinanovesta haalistuvat graffitikirjaimet, joista yhä saattoi erottaa sanat
Cella ja
huora.
Aurinko meni pilveen ja heitti rappusilla istuvien pizzansyöjien päälle yllättävän synkän varjon. Mä katsahdin taivaalle samaan aikaan, kun ensimmäinen, kaukainen ukkosen jyrinä valui laiskasti puiden latvojen yli kuin lähestyvä harrikka, joka kääntyi edellisestä risteyksestä eikä aivan tullut näkyviin.
”Noniin, ihan ajallaan”, Rasmuskin tiirasi taivaalle, jossa sininen kaistale lipui hitaasti näkymättömiin harmaan massan alta. ”Luvattiinkin, että kohta sataa ja ukkostaa ihan kunnolla.”
Ja niin mulle tuli kiire. Voisi tietysti kuvitella, että 28-vuotiaana vastuullisena hevosenomistajana olisi oppinut katsomaan joskus sääennusteita, tai edes yleisesti varautumaan siihen että Suomen kesän sää
muuttui, mutta mitä ilmeisimmin sellaista kypsyyttä jakava Aikuisuus-Keiju oli jättänyt mut kokonaan välistä. Siispä Seppeleen pihassa, melkein 3 kilometrin päässä, kolme Piinan loimea lepäsivät parhaillaan tuulettumassa taivasalla, koska kasvavalle hevoslapselle pieniksi jääneet varsaloimet olivat menneet kaupaksi ja joku oli ne tulossa huomenna hakemaan. Ja mä olin aika varma, että se joku ei ottaisi loimia vastaan, jos ne kasvaisivat sinihometta ja kahta muuta sädesientä koska niiden huoleton myyjä oli unohtanut ne edellisenä päivänä kaatosateeseen.
Rasmus ehti hädin tuskin nostaa kättään hyvästiksi, kun mä hyppäsin jo surkean vinkuvan pyöräni selkään ja lähdin polkemaan vauhdilla kohti Seppelettä.
Ilma tuntui painostavalta, jotenkin käytetyltä, kuin se olisi lämmitetty uudelleen mikrossa ja tarjoiltu mun haluttomille sieraimille väkisin. Mun tomaattitahrainen paita liimautui ihoon silkasta ilmankosteudesta, kun mä laskettelin hiekkatietä alamäkeen kohti Seppelettä. Taivas jyrisi uudelleen. Mun olisi parempi ottaa tammatkin sisään, vaikka niillä olikin loimia pienempi riski pilaantua sateessa täysin uudelleenmyyntikelvottomiksi.
Sade alkoi sillä hetkellä, kun mä poljin jalat hapoilla Seppeleeseen vievän asvalttitien piennarta. Pulleat pisarat läiskähtelivät mun naamalle ensin hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mä kaarsin hoitopuomien eteen niin että sora lensi, ja huolettomasti pyörän sivuun heitettyäni säntäsin kahmimaan Piinan (vasta onneksi hyvin vähän kastuneet) myyntiloimet puomin päältä syliini epämääräiseksi mytyksi.
Mun hengitys alkoi tasaantua vasta, kun mä olin levittänyt viimeisen, fleecepintaisen pikkuloimen kuivumaan satulahuoneen pyykkinarulle. Mä hypistelin ajatuksissani langanpätkää loimen takaosan pienessä rispaantuneessa kohdassa, jonka Loki oli tehnyt viime syksynä nyppiessään Piinaa mukaan leikkimään. Mä hymyilin haikeasti. Oli vaikea uskoa, miten nopeasti ne kasvoivat; miten niille vielä pari kuukautta sitten sopineet varsavarusteet näyttivät nyt lähinnä Barbien unelmahevonen -leikkisetin osasilta.
Satulahuoneen kattolamppu välähti varoittamatta, ja ulkona ukkonen paukahti. Mä irrotin sormeni loimen reunasta ja nappasin matkaani kaksi riimunnarua. Niin hyvää kuin tammoille olisikin tehnyt tottua laidunkaudella odottavaan villihevoselämäänsä luonnon armoilla, mulla ei ollut kovaa luottoa, että Piina ottaisi täysillä päälle tulevaa ukkosta vielä kovin rakentavasti.
Windi, vanha kehäraakki, ei ollut ukkosesta moksiskaan ja se oli helppo ottaa sisään ensimmäisenä. Sen jälkeen Piinan kiinniottaminen oli alle sekunnin rupeama. Pikkutamma pyöri jo valmiina portinsuussa, kun mä palasin tallista kaatosateeseen kädellä itseäni suojaten, ja se huuteli sydäntäsärkevästi äitinsä perään. Se ei ollut tottunut olemaan tarhassa yksin, mutta nyt, tallin ammottaessa muutenkin puolityhjänä vaelluksen ja kisamatkaajien takia, se oli viimeinen hevonen ulkona. Mun piti huiskia sitä riimunnarulenkillä taaksepäin ettei se portin auetessa painellut suoraan mun ylitse kiireessään päästä lauman pariin.
Sateen pauhu oli peittänyt alleen lähestyvien hevosten äänet. Harmaasta maisemasta pulpahteli esiin letkassa saapuvien vaelluslaisten hahmoja: satulalaukut pullistellen ja sadetakkien huppuja epätoivoisesti ratsastuskypärän päälle nyppien seppeleläiset seisauttivat ratsunsa yksi kerrallaan tallipihalle, ja nopeimmat lähtivät puolijuoksuttamaan hevosiaan sateensuojaan nostamatta edes jalustimia ylös.
Fiia vilkutti mulle Koopan selästä, hymy loistaen jopa synkänharmaan ilmamassan lävitse. Myös Valtteri heilautti kättään, tosin hymyn sijaan irvistäen sen näköisenä, että sillä ei todellakaan ollut yhtä laadukkaita ja vedenkestäviä retkivaatteita kuin Fiialla, ja nyt sillä oli vettä sellaisissa paikoissa joiden olemassaolosta vain Jasmiina tiesi.
Mä heilutin kavereilleni takaisin. Juli, joka oli juuri (hädintuskin) saanut pysäytettyä viulunkielenkireältä vaikuttavan Agin Valtterin eteen, käänsi päätään terävästi kuin naakanpoikanen ja huusi:
”
MIKS sä vilkutat mulle??!”
”Ei kaikki aina vilkuta
sulle senkin egoistinen maahinen”, juuri Paahtiksen selästä liukunut Kiri vastasi mun puolesta, äänessään sellaista väsymystä, josta saattoi kuulla viikon Julin kanssa olleen
pitkä. Mulle Kiri iski turtuneesti silmää.
”Noniin, noniin, kiirehtikäähän suojaan”, Hannes huuteli kaarrettuaan viimeisenä Seppeleen pihaan. Miehen pitkä tukka oli liimaantunut märkänä pitkin sen poskia. ”Kesäsateella on poikkeuksellisia puhdistavia ominaisuuksia, mutta tulkaamme nauttimaan niistä vasta, kun hevoset on saatu pois varusteistaan!”
Mä luovin äkisti syntyneen ruuhka-ajan läpi tallikäytävälle Piina perässäni. Varusteista ja ratsastajista muodostui pieniä lammikoita betonikäytävälle, ja pieni pilkullinen mun vanavedessä luimisteli ohikulkijoille minkä kerkesi. Vapauduttuaan kuivaan, puhtaaseen boksiinsa Piina kiersi huoneensa kaksi kertaa ja ravisti sadevettä karvastaan kuin kummallinen koira.
Mä astahdin tyytyväisenä taaksepäin karsinan ovelta ja meinasi törmätä suoraan satulaa kantavaan Iirikseen. Iiriksestä pääsi yllättynyt äännähdys kun se astui sivuun, ja se pyyhkäisi kosteudesta kiiltäviä kiharoita silmiltään. Siinä missä useampi muu tallitovereista näytti märiltä sillä tavalla, kuin ne olisivat raahautuneet hevosensa perässä naamallaan suon poikki, Iiris näytti märältä sillä tavalla kuin Bond-tytöt näyttävät noustessaan hidastetusti merestä.
”Hei”, Iiris sanoi ja tutkaili mun naamaa. ”Mä oon laittanu sulle viestin.”
Niinhän se oli.
Keväällä mä ja Iiris oltiin satuttu yhtä aikaa asuntonäyttöön, katsomaan samaa, vuokralle vapautuvaa huonetta ehkä maailman ihanimmasta talosta. Se oli vanha koulu, sen huoneissa oli värikkäitä tapetteja ja kohokuvioin koristeltuja kakluuneja ja pihassa käppyräisiä omena- ja kirsikkapuita, jotka varmasti joka toukokuu houkuttelivat pihaan satoja pörheitä kimalaisia.
Mä en ollut tiennyt, että mun kämppäkriteereihin kuului kimalaisia, ennen kuin mä näin sen talon.
Toukokuun ekoina päivinä mä olin käynyt katsomassa huonetta vielä uudestaan. Oli vaikuttanut siltä, että mä olin voittamassa kilpailun siitä kuka jonossa odottavista halukkaista huoneen saisi. Mulla oli kuitenkin vakaa työpaikka ja se sydämellinen vuokranantaja-rouva oli tuntenut mun mummin vuosikymmeniä.
Vähämpä mä tiesin. Vain muutama päivä sen jälkeen Iiris laittoi mulle tämän nyt esiinnousseen viestin.
Mua oli vituttanut viestin lukemisen jälkeen niin paljon, että mä olin ärjynyt raivoani mun viereen kiekumaan istuneelle kalalokille keskellä Helsingin kauppatoria. Liekkijärvi ei ollut varsinaisesti mikään sykkivä metropoli täynnä opiskelija-asuntoja ja kerrostaloja: yhdelle asukkaalle sopivia kämppiä ei yksinkertaisesti
tullut markkinoille, ja lähikaupungista kulkeminen olisi ihan yhtä pitkällistä hommaa kuin mun nykyisestä asuinpaikastakin. Oli niin mun tuuria, että mä olin löytänyt
täydellisen vuokrakämpän, mutta se oli kirjaimellisesti ostettu mun nenän alta pois.
Niin, mua
oli vituttanut, mutta ei vituttanut enää.
”Niin oot”, mä vastasin Iirikselle pienellä viiveellä, suupieli nousten. ”Niin on sun äitikin.”
Iiriksen suupieli nytkähti pienesti, kuin se olisi sekunnin murto-osan ajan ajatellut mun kertoneen jonkun oudon
yo’ mama -vitsin, jonka se ihan pian tajuaisi. Sen tummat silmät räpsähtivät hämmentyneenä, kun se laski tilannetta päässään.
”Mun äiti?” Iiris varmisti kummastuneella äänellä.
”Nii. Se oli saanu mun tiedot siltä koulukämpän omis– siis, entiseltä omistajalta, siltä mummukalta, kun se oli kyselly että oliko ollu joitain valmiiks luottotarkistettuja ja kiinnostuneita vuokralaisehdokkaita niihin huoneisiin. Kuitenki iso talo jonka kustannuksia pitää jakaa.”
Iiriksen silmät levisivät vähän, mutta oli vaikea tulkita, ilmaisiko se leviäminen järkytystä, huvitusta, vai aitoa ilahdusta.
”Millon – ”, Iiris jäi etsimään sanoja.
”1.8. mä muutan.”
”Eli – ”, Iiris selvitti kurkkuaan ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli käytävälle, josta Milla-Riina oli äsken kadonnut satulahuoneen suuntaan.
”Eli sun on parempi olla sellanen kämppis joka ei esim jätä irtohiuksia ihan kaikkialle”, mä sanoin. ”Tai valita kahvin hajusta.”
Iiris tuhahti ja sen huumorintaju välkähti sen silmien hämmentyneisyyden harson takaa.
”Joo, no, sun on parempi olla sellanen kämppis joka ei roiski hammastahnaa peileihin. Ja sellanen joka osaa käyttää ruohonleikkuria, koska mä en siihen punkkihelvettiheinikkoon mee kahlaamaan”, brunette irvisti suupielestään yhä tarkoituksella madalletulla äänellä.
”En lupaa mitään”, mä vastasin, ja lähdin peruuttamaan pois paikalta, pois aina vaan täyttyvän käytävän vilinästä.
”Nii ja Iiris”, mä huikkasin vielä, ”Mulla on sit kissa.”
Iiris katsoi mua klassisella, huvittuneella
oh honey -ilmeellään, ennen kuin vastasi kevyen pahaenteisesti:
”Mä sanoisin että sillä on vähemmän tottumista mun koiraan kun sulla muhun.”