Piinan päiväkirja

[Cella]

[Cella]

Kiittämättömät

12.2.2023

Kävipä sitten niin, että Ella-Maria Talven suunnattomasta panostuksesta, rajattomasta rakkaudesta ja kaikista varsan kanssa vietetyistä lukemattomista tunneista huolimatta Dotormenta, 0,5 v., meni ja leimautui Pyry Kallioon kuin vastakuoriutunut kuikanpoika.

Kai se oli osittain Cellan syytä, osittain tähtien asentoa, ja osittain, no, Pyryn surkeaa tuuria. Siis se, että juuri Piinan ollessa Herkässä Iässä ja vieroituksen kynnyksellä Cellan käsi oli paketissa ja auto romuttamolla niin, että se ei yksinkertaisesti päässyt kulkemaan tallilla tarpeeksi. Cella oli aika varma, että tallityöntekijät olivat vetäneet pitkää tikkua siitä, kuka joutui ottamaan vastuuta Piinan kotiutumisen valvomisesta sen siirtyessä mamman jaloista omaan yksiöönsä. Ja että Pyry oli sen tuurille ominaiseen tapaan saanut jonkun suunnilleen Inkerin pinnan mittaisen tikun, ja ollut siksi se ihminen, joka oli taluttanut Piinan uuteen itsenäisen hevosen elämäänsä äitinsä karsinaseinän toiselle puolelle.

Ja nyt kukaan muu ihminen ei kelvannut. No, ei Pyrykään aivan kaikkina päivinä kelvannut, mutta ainakin Pyry kelpasi useammin kuin Cella, jonka ilmestyminen karsinanovelle näytti olevan pienelle pilkulliselle joka kerta sen pienen elämän suurin pettymys.

”Kusiainen”, Cella sihisi ärtyneesti Piinalle, jonka irvistävän, nopeasti kohti omistajansa käsivartta nytkähtäneen pään se oli juuri ja juuri saanut hätistettyä sivuun. Cellasta tuntui, että se oli ollut kliinisesti harhainen koko viime syksyn, kun se oli luullut edistyneensä hyvin pienen tamman kanssa ja saaneensa vähennettyä sen mielenosoituksia ja puremisyrityksiä ainakin puoleen. Takapakki tuntui niin kitkerältä, että teki mieli sylkeä sen psykosomaattista makua tallin lattialle.

Rehuhuoneen ovi kolahti. Piinan pieni korva värähti luimustaan toiveikkaasti kohti ääntä, jonka se varmaan jo yhdisti rakkaan Pyrynsä työn merkiksi.

Cella olisi saattanut olla kateellinen ja katkera Pyryä kohtaan, jos Pyry ei itse olisi ollut niin silmiinpistävän kauhuissaan ja haluton olemaan uuden faninsa leimaantumisen kohde. Nytkin Pyry liukeni rehuvaraston ovelta näkyvistä kulman taakse, kuin olisi aistinut vähintään turvepalon merkkejä Blissin karsinalta.

Piinan ilme muuttui Pyryn askelten loitotessa. Se mulkoili Cellaa happamasti kulmiensa lomasta, sininen pistävä silmä lähes intensiivisen, tuomitsevan liikkumattomana.

”Sulla on kaikki hyvin, älä jaksa käyttäytyä niinkun olisin pettäny sutkin”, Cella jupisi turhan äänekkäästi hevosteinille, joka käänsi korvaansa etäisen kiinnostuneena tutusta äänestä.

”Sutkin?”

Cella hätkähti, se oli unohtanut Valtterin istuvan Siriuksen karsinalla, jonka erotti Piinan boksista vain Windin muutama asuinneliö.

”En mä sanonu sutkin”, Cella mutisi. Valtteri vain nosti kulmiaan, irrottamatta katsettaan mustien karvojen kirjomista kisapinteleistä.



1.1.2023

Oli pimeää, kun Cella heräsi. Sehän ei tietenkään Suomen sydäntalvessa antanut Cellalle mitään lisäinformaatiota ajasta tai paikasta, paitsi ehkä sen, että kello ei ollut tasan kello 12 päivällä joka oli ainoa hetki kun aurinko olisi saattanut siivilöityä tilaan näillä leveyspiireillä. Cellan päätä särki, ja vaikutti siltä että nukahdushetkellä mahaan jäänyt viini ja kasvoille jääneet meikit olivat imeneet kaiken kosteuden koko ihmisestä, niin suusta, silmistä kuin huulistakin. Tikkuisen kuivat silmät räpsyen Cella hamuili puhelimensa sängyn päätylaudan vierestä (sen omassa sängyssä ei ollut päätylautaa, se huomioi) ja avasi näytön, joka juuri ja juuri valaistui akun automaattisäästellessä viimeisiä voimiaan.

Digitaaliset numerot näyttivät 16:07. Lukemattomat ilmoitukset Seppeleen ryhmästä ja Instagramista alkoivat kello viidestä aamuyöllä, joten oli jäljitettävissä, että siihen asti oli uudenvuodenjuhlinta edellisiltana jatkunut.

Uusi ilmoitus surahti puhelimeen sen levätessä Cellan hikisellä kämmenellä. Silmien tarkentaminen ilmoituksessa näkyvään Aleksanterin nimeen ja keskustelun pieniin pikselikirjaimiin oli työn takana, mutta mahdollisen rajoissa.

Allu, 15:53
mä vein robertin kotiin. halusin van kertoo sulle etä missä oon jaettä puhuin sen kanssa

Allu, 16:08
robert sano eilen autosa et halua olla mun kanssa

Cella laski puhelimen rinnalleen ja hengitti uupuneesti niin huonoa vointiaan kuin allumaisten kirjoitusvirheiden seasta vaikeasti kryptattavaa viestiäkin. Ympäröivästä huoneesta alkoi erottua muotoja silmän tottuessa hämärään. Olkapään kantoliina huolettomasti sängyn viereen heitettynä. Vanha vedettävä puusohva, geneerinen taulu kukka-asetelmasta. Kuin olisi mummon maatalossa yötä. 

Liikahdus Cellan vieressä kahisutti tärkätyn puhdasta, valkoista lakanaa. Cellan sydän jätti lyönnin väliin.

Unisen harkitsemattomasti liikkuva miehen käsi haki Cellaa lakanoiden välistä, ja saavuttaessaan kohteensa lämpimän kämmenen iho painui kylkikaaren ja lonkkaluun väliin jäävää, paljasta ihoa vasten. Oton kasvot erottuivat tummanvioletissa pimeässä huonosti, niin huonosti, että Cellan oli mahdollista uskotella itselleen useampien sekuntien ajan, että näki väärin, ja mikään ei ollut vialla.

Puhelin surahti. Oton ripset värähtivät äänestä, mutta muuta heräämisen merkkiä ei näkynyt. Cella nosti puhelinta, varoen heiluttamasta tiukan otteen paljaasta keskiruumiistaan napannutta käsivartta.

Allu, 16:10
ja pussas mua

”Voi vittu”, Cella manasi lähes äänettömänä henkäyksenä maalaismajatalon hiljaisille seinille.

[Cella]

Asioita mitä voi tehdä nyt kun on eronnut

16.2.2023

- aloittaa joogan tai jonkun muun terveellisen asian

- hakea hevosjussille morsian -ohjelman seuraavalle kaudelle (en oikeestaan halua, mutta on kiva että on vaihtoehto)

- hankkia viikonlopun irtokarkkipussiin vaan niitä hyviä karkkeja eikä mitään Allun surkeita englanninlakuja


Mä tuijotan säälittävää listanraapaletta satulahuoneen pöydän pintaan heijastuvassa auringonläikässä. Tyhjyys mun rinnassa ei vastaa, kun mä katson mun omin pyöreälinjaisin harakanvarpain raapustettua ’eronnut’-sanaa. Kynän kärki liikahtaa, kuin mä valmistautuisin piirtämään ranskalaisen viivan uuden kohdan merkiksi, mutta mä päädyn vain tuhertamaan pienen epäsymmetrisen kukkasen Piinan hoitovihon kulmaruutuun.

Mä olin odottanutkin, että listan tekeminen tuntuisi oudolta. Mä olin pakottanut itseni kuvittelemaan eronjälkeistä todellisuutta juuri siksi, että mä halusin, että se tuntuisi oudolta, tuntuisi joltain. Mutta oikeastaan lista tuntuu oudolta vain koska mä tajuan, että jok’ikinen mun mieleen putkahtavista ajatuksista olisi ollut ihan yhtä mahdollinen ennen eroakin. Ei Aleksanteri ollut seissyt minkään tiellä. Jos mä olisin laittanut sille viestin että musta olisi tosi kiva hakea Artsin morsianehdokkaaksi Hevosjussiin, Allu olisi luultavasti vastannut vain ”okei. entienny että tykkäist sellasesta mutta hae vaan. voin hakea sun kansa jos haluut.”

Allun sanojen kuvittelu saa vihdoin, ekaa kertaa kahteen vuorokauteen, jonkun kolahtamaan mun sisällä kumisevassa tyhjiössä, kuin pieni lintu olisi törmännyt seinään valtavassa konehallissa. Mä vedän syvään henkeä nenän kautta ja lasken kuulakärkikynän kuulan paperia vasten.


- voi ihastua johonkin taas. ihastuminen on ihan kivaa


Mä vapaudun miettimästä sitä, että mä olin ihan testatusti pystynyt ihastumaan sekä muihin että Alluun itseensä uudelleen ja uudelleen myös meidän yhdessäoloaikana, koska Inkerin paukkaaminen satulahuoneeseen keskeyttää mun ajatusketjun.

Inkeri ei millään tavalla osoita rekisteröineensä mua pöydän ääressä. Sen liikkeissä on vauhtia, kun se painelee loimihyllyn eteen ja alkaa tunkea käsissään olevia, paksuimpia talviloimia takaisin jo nyt liian täyteen telineeseen.

”Inkeri”, mä aloitan. Inkeri ei vastaa, sen vaalea, lähes purkautumislöysä nuttura vain keikkuu sen päälaen molemmin puolin kun se taittelee Poemin puolijoukkueteltan kokoista loimea niin epämääräiseksi paketiksi, että Eedi tulisi iltavuorossa viikkaamaan kaiken uusiksi.

”Mitä mä vastasin sulle tarkalleen sillon toissapäivänä kun kysyit, miks ihmeessä oon jaksanu olla Allun kanssa yhessä?”

Luoja tietää, että mulla ei ole aavistustakaan miksi mä kyselin sellaisia. Inkeri ei edes käännä päätään vastatessaan:

”Jotain paskaa siitä että Allu halus sulle hyvää ja plaaplaa ja sen jälkeen en enää kuunnellut kun aloin oksentaa suuhuni.”

Mä hymähdän. Itsepähän kysyin. Inkeri vilkaisee mua terävästi:

”Miks kysyt? Ettekste eronnu ja sä tunnustanu rakkauttas Mannyyn?”

Mä avaan suuta vastatakseni, kun tallikäytävän puolelta kuuluva korviavihlova kiljahdus ja äkillinen hälinä saa Inkerin pudottamaan puoliviikatun loimen käsistään lattialle. Mä pikakävelen sen kannoilla satulahuoneen ovelle. Me jäädään todistamaan, kuinka Valtteri ja mulle vieras brunette pitelevät käytävän ketjuihin kiinnitettyä luimistelevaa Siriusta, ja Piina päästelee puoliovensa yli sellaisia kimeitä vihaisia kirahduksia joihin vain esimurrosikäinen tamma pystyy.

”Mähän SANOIN et tää somepaska ei saa häiritä ketään!!” Inkeri karjuu Valtterin ja tytön suuntaan. Mä vilkaisen sitä kysyvästi, mutta huudon kohteilla on täysi työ luovia Siriusta ainakin kahden metrin päähän minun-karsinani-eteen-ketjuihin-ei-saa-kuka-vain-tulla -poliisiksi itsevaltaisesti julistautuneesta Piinasta, eivätkä ne vastaa. Windin mörkömäinen pää lipuu näkyviin tyttärensä boksin takaa, ja alivoimalle jäävän Sirius-paran korvat vetäytyvät niin luimuun, että se näyttää lähinnä valtavalta mustalta liskolta.

”Hus! Piina! Saakeli sun kanssa!!” mä kävelen rivakasti tapahtumien polttopisteeseen ja hätistelen kädelläni Piinan terrorisoivaa päätä. Tamma nakkelee niskojaan ja vetäytyy karsinaansa kuin mureena pesäänsä.

”Sori, se pitäis viedä johonkin päälääkäriin”, mä irvistän Valtsulle ja tytölle, joista ensimmäistä mä katson ilmeisesti sen verran merkitsevästi, että se ymmärtää esittelyn olevan paikallaan.

”Tässä on – ” Valtteri karaisee kurkkuaan lievästi kiusaantuneen oloisena, kuin se ei olisi valmistautunut siihen että tallilla olisi tavallisena aamupäivänä ihmisiä. ”Hilla. Me kuvataan paria juttua.”

Hilla kättelee mua hymyillen suppuhuulisesti. Se on ehkä kaksikymmentäkaksi, kaunis kuin mikä, mutta pukeutua se ei ole osannut, ainakaan -16 asteen pakkaseen ja talliympäristöön. Mulle muodostuu myötätuntopaleltumia jalkoihin kun mä katson sen laskeutuvakankaista mekkoa.

”Mitä juttua?” mä kysyn esittäytymättä itse millään tavalla.

”Someyhteistyöhön, kuvataan vähän maalaisidylliä ja hyvän energian matskuja”, Hilla sanoo pirteästi ja vilkuilee Valtteria. Valtsu vaihtaa painoa jalalta toiselle.

”Hanneksen firmojen markkinointia. Hillalla on iso seuraajakunta.”

Hilla vilkauttaa mulle valtavan älypuhelimensa näytöltä Instagram-tiliään. Maanläheisten sävyjen ja kauniiden luonto-eläinrakkaus-rauhoittumis-holistinenelämä -kuvien fiidi näyttää juuri sellaiselta alustalta, jonka kaikki kolmekymmentätuhatta seuraajaa olisi sekunnissa vakuutettavissa massatilaamaan Hanneksen parantavia kiviä, jos niillä voisi saavuttaa samanlaisen elämän jota profiilikuvassaan eteerisesti ikimetsän puunjuurakossa lepäilevä Hilla ilmeisesti eli.

Mä kohotan kulmiani puoliksi yllättyneenä, puoliksi vaikuttuneena. Yhteistyö oli hyvä veto Valtsulta, mutta mä en olisi ikinä odottanut sen jaksavan etsiä jotain influensseriyhteistyötä.

”Mä lähestyin Valtteria itse tässä yhteistyöideassa, musta meidän ajatukset ja teemat on niin hyvin linjassa että voidaan jakaa näitä juttuja meidän molempien tileillä!" Hilla livertää, ja katsoo Valtteria räpyttäen ripsiään tiheästi.

No... se selitti. Mä laajennan silmiäni mikroskooppisen merkitsevästi Valtterille, vaikka eleen peittäminen Hillalta on suhteellisen turhaa – se tuijottaa Valtteria niin maireana, että mä voisin tehdä spontaanin voltin eikä se huomaisi mitään.

”Nii”, Valtteri köhäisee matalalla äänellä. ”Me yritetään saada Hillan ja sit Hanneksen bisneksen collab-reeliin sellasta pätkää jossa harjataan Siriusta. Tässä.”

”Eiks ulkona ois kivempi? Vähemmän kiljuvia piinoja", mä pohdiskelen. Näen Hillan aavistuksen venähtävästä ilmeestä että mun kontribuutiota Hänen Ja Valtterin Yhteiseen Visioon ei pyydetty.

”Me otetaan ulko-otoksia muista jutuista”, tyttö vastaa poliittisesti ja hymyilee mulle väkinäisesti. ”Eli me tarvittais tähän nyt rauhallista energiaa, että saadaan sellainen... autenttinen hetki. Että olisitko sä voinut viedä ton… sun? Hevosen? Pois?”

Mun sisäinen the audacity -pöyristys taitaa paistaa mun naamasta, sillä Valtterin vaivalla pidätelty hymy karkaa. Hilla odottaa täysin tyynenä mun vastausta. Sirius mulkoilee edellen Piinan karsinan suuntaan.

”...Kai mä voin....?” mä vastaan, ja hetken odotettuani (turhaan) että joku lisäisi jotain, mä nappaan luikertelevan Piina-lieron riimuun ja valssaan sen varovasti Siriuksen ohi käytävälle.

”Ooksä kertonu Jasmiinalle?” mä kuiskaan Valtterille ohittaessani sen matkalla ulos, nyökäten päätäni kameraansa asettelevan Hillan suuntaan.

”Kyl mä kerron”, Valtteri vastaa epämääräisesti.


Piina ravaa ympäri lumista kenttää häntä kaarella. Pakkaslumi pöllyää sen kavioista, kun se joutuu nostelemaan jalkojaan, ja mä tunnen kuinka lumikiteistä tuhatkertaisena heijastuva auringonvalo syövyttää mun silmiä. Mä en ole opettanut varsaa mihinkään juoksutuksen käskyihin näin nuorena, enkä mä oikeastaan edes yritä sen kanssa mitään: mä vain kävelen laiskasti pientä tallaamaani sisärinkiä ja annan sen juoksennella irtona energioitaan pois. Pikkutamma kipittää aidan viertä korvat törössä ja oikaisee kulman poikki pienesti pukittaen. Siitä taitaa tuntua jännittävältä olla kentällä.

Juuri puoli vuotta täyttänyt tirpiäinen ei ole niin tirpiäinen enää. Se alkaa olla enemmän oikean hevosen kuin varsan muotoinen, vaikka sen takakorkeasta rakenteesta näkee sen kasvavan vielä mittojaan kiinni. Mä hengitän kiristynyttä pakkasilmaa niin syvään, että sieraimien sisäpintaa vihloo.

Mulla on oikeastaan ihan hyvä, tänään, siinä. Koska loputon tyhjyys mun rinnassa on oikeastaan myös loputtoman kevyt.

Eroaminen oli perseestä. Mutta musta tuntui kuin me oltaisiin Allun kanssa leikitty viimeiset kaksi vuotta jotain painostavaa leikkiä, jossa piti pitää toista kädestä kiinni ja pysyä tasapainossa jalan alla rullaavan, koskessa tempovan tukin päällä. Aina välillä toinen meistä oli vetänyt toisen epätasapainoon ja meidät molemmat kylmään koskiveteen, ja aina oli ollut pakko kavuta takaisin tukille.

Nyt ei tarvinnut leikkiä enää. Tukin raastavasta kaarnasta arat jalkapohjat saivat vihdoin lepoa ja toisen jäätävän kylmistä, märistä käsistä ja huonosta omastatunnosta sai päästää irti.


- voi olla vapaammin eikä tarvi satuttaa Allua kertomalla sille uudesta vuodesta enää; mä päätän lisätä listaani, kunhan saisin Kuningatar Hillalta luvan viedä Piinan takaisin sisään.


Mun sydän jättää lyönnin väliin ja mä pysähdyn keskelle kenttää ajatuksen myötä.

En kai mä, hitto soikoon, ollut jättänyt sitä hiton noloa listaani auki satulahuoneen pöydälle? En varmasti.

Olinko?

Muistin Inkerin sisääntulon, muistin Siriuksen ja Piinan kähmäröinnin ääniin havahtumisen ja pöydästä nousemisen, mutta en sitä, olinko sulkenut vihon.

Mulle tulee äkisti kiire saalistaa Piina kiinni. Se ei anna, se ei ole valmis luopumaan vapaudestaan uudella jännittävällä areenalla, ja pieni korva luimussa se painelee mua karkuun toiselle puolelle kenttää. Mä karjun sille ja hikoilen kahlatessani lumessa sen perässä. Jos se oletti, että mulla oli jonkinlaista omistajanylpeyttä ja äidillisyyttä jonka takia mä en koskaan valitsisi jättää sitä tänne kevääseen ja lumien sulamiseen saakka, se oli väärässä.

Kaksitoista ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia myöhemmin mä kiskon happaman Piinan karsinaansa. Se on lapoja ja selkää myöten märkä kevyestä hiestä ja sulavasta lumesta, mutta mä en voi prosessoida sen kuivaamista ennen kuin mä olen varma. Mä suljen tamman oven hätiköiden ja melkein juoksen satulahuoneeseen, jossa ikkunaruudun valoläntti on siirtynyt lattialle, pois pöydällä lepäävästä, traagisen auki loistavasta vihosta.

Hengästyneenä ja vaaleat hiukset hiestä kosteaan otsaan tarttuen mä seison satulahuoneen ovensuussa ja tuijotan sisään.

”Mikä tää on?” Aleksanteri kysyy monotonisella äänellä vihon äärestä, katsomatta muhun. Anni sen takana näyttää kiusaantuneelta ja siltä, että se on mun puolesta vähän pahoillaan.

[Cella]

Countdown

Monday 27.3.
days to take-off: 5

"Pittääkö sitä aina lähteä niin kauas?"

Mummin ääni kuului etäisenä mun melkein kädestä pudonneesta puhelimesta, kun mä roikuin Piinan naruriimussa molemmin käsin. Pieni tamma pöhisi ja sen sininen silmä pyörähteli kuin lottopallo, kun se yritti itseään irti käytävän ketjusta. Sitä kevätti, ja se tarttui jokaiseen tekosyyhyn ja tilaisuuteen kanavoida uutta sisäistä identiteettiään seinäkiipeilevänä varpuslintuna. Tällä kertaa se oli löytänyt syyn Mistelin tavasta kopistaa lumia kengistään tallin kynnykseen.

"No Westernweek järjestetään tasan yhdessä paikassa kerran vuodessa, niin joo, pitää. Ja mikä sä oot sanomaan kuules mummukka, sä olit ite just heilastelemassa puoli vuotta jossain maailman merillä", mä vastasin linjalle hengästyneenä hönkien, kun sain puhelimen tuettua korvan ja olkapään väliin. Mä työnsin Piinaa ryntäiltä ja pakotin sen peruuttamaan takaisin asemiinsa, ja sen heittelehtivä kallo kumautti mua ohimoon kipeästi. Mummi tuhahti puhelimessa niin kuin ei pitäisi uuden miesystävänsä järjestämää monen kuukauden Karibianristeilyä juuri minään, mutta äänestä kuulsi hymy.

Hymy venyi mummin seuraavaankin lauseeseen, kun se vaihtoi puheenaiheen takaisin:

"No, onneksi sinä et oo siellä mitenkään yksin. Neljähän teitä siinä teidän joukkueessa on, eikö niin?"

"Joo", mä vastasin, mutta pysähdyin hetkeksi kumisuka kädessä. "Tai, oikeestaan viis. Täältä meidän tallilta Iiris lähtee meidän huoltojoukoksi ja groomiksi. Niinkun hevosenhoitajaksi. Ne on niin törkeen kiireisiä ne kisapäivät, neljä luokkaa päivässä ja valtava se tapahtuma-alue, nii siitä tulee varmaan kaikkien lempitiimiläinen jos sen avulla voi vaikka istua kerran luokkien välissä."

Mummi ei kuunnellut mua loppuun. Se alkoi puhista jotain ja kuulin sen kolistelevan puhelun taustalla. Mä painoin luuria tarkemmin korvalle.

" – kyllä olisi ollut noloa!!" mummin loppusanat olivat ainoa osa koko mutinamonologia, mistä mä sain selvää.
"Mikä?"
"No jos yhdelle ei olisi ollut takkia!!!"

Mä en ollut varma, oliko Piina headbuttannut mua niin kovaa, että mun lähimuisti oli muuttunut reikäjuustoksi ja mä en siksi tiennyt mitä tapahtui mun omassa puhelussani.

"Mitä takkia?"

"Onneksi minä ostin useamman sieltä kirpputorilta –"
"??"

"– kun ajattelin että jos menee pieleen niin ei tule jollekin resuista –"
"Resuista MITÄ??!"

Olisi se pitänyt arvata, kun mummi oli heti risteilyltä palattuaan halunnut esitellä mulle maireasti hymyillen uuden hi-tech ompelukoneensa, jonka se kuulemma pystyi ohjelmoimaan kirjomaan monimutkaisiakin tekstejä ja kuvioita. Ja kun se oli pyytänyt mut lähettämään tekstiviestillä, mikä se meidän tiimin nimi tarkalleen olikaan.

Iiris ja Cella enkeleiden uusissa tiimifarkkutakeissa valmiina matkaan. Jokaiselle tiimiläiselle on omansa, kuvatut siniset Alexiinalle, Kittylle, Iirikselle ja Cellalle, ja värivihaaja-Lottelle oma spesiaali musta samalla kirjonnalla

[Cella]

Countdown II

Friday 31.3.2023

liittyy tähän tarinaan

Cellalla on ikävä Windiä.

Noel puhisee korvat pystyssä keskellä Seppeleen treeniaukiota. Selästä katsottuna orin kaula näyttää rimpulalta, ja quarterille ominaisen harjan hienonhienot jouhet valuvat alaspäin kuin liioitellun ohuet kevätpurot. Se värisyttää yhtä suhteettoman suuren takaosansa lihasta niin että koko hevosen keskivartalo väreilee, ja Cella sen mukana.

Cella tietää, että selittääkseen miksi Noeliin totuttelu tuntuu niin oudolta, sen pitäisi vastata jotain muutakin kuin ”se hyllyy ja sillä on outo kaula”, mutta se ei oikeastaan osaa.

Noel lähtee suoraan pysähdyksestä raviin pienimmästä pyynnöstä. Kavioiden alla rapsahtelee ohut riitekerros, kun Cella ohjaa oria hipoen lähes täydellisen suoraa, vuodenaikojen murrosta symboloivaa rajaa, joka treeniaukion puiden varjostaman puolen jääkuprujen ja jo kevätauringon sulattaman treenihiekan väliin jää. Cella on asetellut sulalle puolelle puomeja, kartioita, ja yhden Emmyn varastoista löytyneen pressun kotikutoiseksi trail-harjoitusradaksi. Noel ravaa kaula pitkänä puomien yli puhtaasti, mutta taas Cellan nojatessa taakse kartion kohdalla se heittää kaunismuotoista päätään ja pysähtyy niin nytkähtäen, että ratsastajalta meinaa kadota jalustin.

Niin, Cellalla on ikävä Windiä. Ei siksi, että Noelissa olisi jotain vikaa, se on todella hyvä ja järkevä hevonen. Cella jopa saattaa pitää siitä. Se vaan on… erilainen. Siinä missä Windi oli varma polttomoottorikone, jossa ei koskaan palanut yksikään varoitusvalo, Noel oli jokin erikoinen hybridilaite, joka oli monin tavoin vanhoja polttomoottoreita sukkelampi, mutta jonka yliherkästä kosketusohjaustaulusta Cella on nyt vahingossa laittanut penkinlämmittimen, peruutusvaihteen ja tuulilasinpyyhkijät päälle eikä osannut enää laittaa niitä pois.

Cella ei ole koskaan kisannut lännenratsastuksessa kenelläkään muulla kuin Windillä. Ratsastaessaan Noelin kahisevan pressun päälle Cella toivoo lievästi ahdistuneena, että olisi saanut kaksi kuukautta lisäaikaa löytää Noelin kaikki erikoistoiminnot ennen Westernweekin alkua, tai että olisi voinut ottaa Windin vielä kerran mukaan. Cella siristelee auringossa kohti tammojen tarhaa, joka siintää lehdettömien puiden välistä. Windi, joka aiemmin oli kaikkien muiden mukana kuikuillut uteliaasti hiirakonharmaata vierailevaa treenailijaa, on jo menettänyt kiinnostuksensa ja valunut kauemmas. Piina sen sijaan tuijottaa yhä Cellaa ja Noelia. Se kurottelee välillä mosaiikkipäätään aidan yli ja höyrytupsahduksista päätellen puhisee kirpeään ilmaan.

Cella hymähtää. Ja päättää luovuttaa, huomenna olisi kuitenkin pitkä matkustuspäivä Atlantin yli. Kumpaakaan ei kannattaisi vetää piippuun.

Alkuillan kultainen tunti on parhaimmillaan, kun Cella palaa Seppeleeseen. Noel on palautettu LiekkiVaellukseen, orin varusteet kerätty epävakaaseen pinoon vaellustallin eteiseen aamun lastaamista varten, ja koko tallin yläkerta koluttu tuskastuneena viime hetken oivalluksesta, että orille ei ollut omia kuljetussuojia (”Neiti on hyvä ja lainaa tai käärii vaikka kuplamuoviin”, oli Krister jyrähtänyt Cellan marmatukselle). Kaikki oli tehty. Nyt piti vain saada aika kulumaan ennen lähtöä.

Cella ottaa Piinan pitkän riimunnarun päässä mukaansa treeniaukealle, josta ei ole kerännyt trail-puomimuodostelmia pois. Pieni tamma on kuin geenimuunneltu kaviollinen vainukoira nuuhkiessaan raidallisia pitkiä puomeja korvat niin terävässä hörössä, että Cella ei ollut sellaista koskaan todistanut. Cella antaa tamman tutkia, ja kaivaa samalla puhelimestaan Kittyn kaksitoistaminuuttisen ääniviestin, joka oli saapunut ajomatkan aikana.

Orange Woodin väki istuu jo hevosrekoissaan matkallaan Pohjois-Amerikan mantereen poikki kohti Texasia. Kahdeksan minuuttia ääniviestistä on lähinnä Kittyn tarinoinnin epäolennaisia sivupolkuja ja auton taustahurinaan hukkuvia taustakommentteja. Mutta kertoo Kitty jotain kiinnostavaakin:

”Joo ja, heh, et arvaa!! Just kun tilan pihasta lähettiin niin nähtiin Robertin, tiiäthän siis Raicyn joukkueen Robert Centerin, paidan selästä, että ne oli vaihtanut niiden joukkueen nimeksi RAICY'S DEVILS!!! Siis ihan SELVÄSTI meille vastaukseks!! Lottella tais mennä herne nenään siitä –

(”Ei mennyt mikään herne”, kuului taustalta Lotten ääni)

-- mutta mitä mieltä oot eikö matkiminen toisaalta voi olla myös imartelun korkeinta muotoa??”

”Voi luoja”, Cella hengähtää suupieli ylhäällä lopun ääniviestin päälle, ja saa tammavarsansa kääntämään korvaansa. Cellan tekee mieli laittaa tästä puolinaurettavasta käänteestä tietoa Iirikselle, joka tulisi Latvian kisoista suoraan Texasiin eri lennoilla, mutta seurattuaan Iiriksen hermoromahdusta Seppeleen whatsappissa kaviokoukku-gaten takia se päättää kertoa Iirikselle seuraavat kaksi päivää maksimissaan zen-puutarhani harava on hukassa -kiihdyttävyystason uutisia.

Cellan ajatus katkeaa, kun uteliaana patsastellut Piina nostaa varovasti, melkein epävarmasti etujalkaansa, ja astuu lähimmän puomin yli neliön sisään yksi jalka kerrallaan. Se silmäilee pää alhaalla taaempaa puomia, ja kääntyy sitten katsomaan Cellaa. Se näyttää niin sopivalta puomineliön sisällä, appaloosaraidalliset kaviot sievästi rinnakkain.

Jonain vuonna, jonkin toisen Westernweekin kynnyksellä, se olisi Piina joka olisi tällä samaisella hetkellä pakattu ja puunattu ja valmiina lähtemään Cellan mukaan. Ja ehkä Piinan kanssa Cellalla ei olisi enää niin ikävä Windiä. Koska Windi olisi tyttärensä kautta mukana.

Mutta ei tänä vuonna.

On vain 12 tuntia lähtöön.

[Cella]

Kaatosateista ja kimalaisista

sijoittuu lauantaille 8.7.

Pizzajuusto venyi mun suupielestä yhtä kädenlämpöisenä ja nahkeana kuin ympäröivä heinäkuinen ilma. Lötkön pizzapalan päältä putosi pala tomaattia mun valkoiselle topille. Ylemmällä rappusella istuva Josefina Rosengård katsoi kainosti poispäin, kohteliaasti esittäen ettei nähnyt pahaista sotkuhetkeä ja antaen mulle varmaan mielestään arvokkaan tilaisuuden siistiä paitani nolostumatta.

Mitä mä en tietenkään tehnyt, koska jos tomaatti on jo paidalla, turha siihen on käyttää enempää aikaa ja murehtimista.

”Oikeesti Cella, kiitos että oot ollu apuna”, Rasmus pyyhki puhuessaan niskaansa ja heitti oman tyhjän pizzalaatikkonsa portaiden alapäässä odottavan, piharoskista puolitäyden jätesäkin päälle.

”Me tiedetään että tämmöisten talkoopizzojen tarjoaminen on nyt vähän laiha palkka, mutta ehkä joskus me voidaan korvata tää oikeesti jotenkin.”

Mä hymyilin Rasselle vinosti suu täynnä pizzaa ja viitoin ylimalkaisesti kädelläni yli Ruskamäen piha-alueen.

”No ei hai hässä mihään”, mä artikuloin näyttävästi suu täynnä, ennen kuin nielaisin. ”Pitäähän teidän hevoille saada koti kuntoon.”

Mä olin viettänyt viimeisestä kahdesta viikosta vähintään joka toisen päivän Rasmuksen ja Josefinan uudella reviirillä vanhoissa Ruskamäen tiloissa. Kaksikko oli hypännyt tähän kesään pää edellä ja täydellä teholla, vaikka Josefina oli edelleen harjoittelunsa takia päiväkausia kiinni Kallassa. Ruskiksen tilat olivat luiltaan hyvät, mutta vaativat korjausta siellä täällä. Niiden korjausten tekeminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun laski mukaan omistajakaksikon täydet kisakalenterit, nurkissa pyörivät muuttolaatikot sekä kaikki omat ja myytäväksi lähtevät hevoset, jotka jo asuivat karsinoissa joiden seinistä me purettiin harva se päivä kokonaisia lankkuja, että ne saattoi vaihtaa ei-kosteusvaurioisiin.

Ei sillä, mä olin tullut mielelläni nikkaroimaan ja hoitamaan osan päivittäisestä karsinansiivousrumbasta, kun Rasmus oli lievästi panikoituneena soittanut mut apuun. Mä olin neljä viikkoa kesälomalla, eikä mulla ollut viime aikoina ollut varsinaisia intohimoja hengailla kaikkia päiviä Seppeleessä. Windit yksi ja kaksi valmistautuivat ansaittuun, ympärivuorokautiseen kesälaidunlomailuunsa eivätkä tarvinneet mua juurikaan ja, no, muutenkaan mä en kokenut olevani kaikkein tervetullein ihminen tallilla. Siihen saattoivat vaikuttaa kivuliaan hitaasti Windin karsinanovesta haalistuvat graffitikirjaimet, joista yhä saattoi erottaa sanat Cella ja huora.

Aurinko meni pilveen ja heitti rappusilla istuvien pizzansyöjien päälle yllättävän synkän varjon. Mä katsahdin taivaalle samaan aikaan, kun ensimmäinen, kaukainen ukkosen jyrinä valui laiskasti puiden latvojen yli kuin lähestyvä harrikka, joka kääntyi edellisestä risteyksestä eikä aivan tullut näkyviin.

”Noniin, ihan ajallaan”, Rasmuskin tiirasi taivaalle, jossa sininen kaistale lipui hitaasti näkymättömiin harmaan massan alta. ”Luvattiinkin, että kohta sataa ja ukkostaa ihan kunnolla.”

Ja niin mulle tuli kiire. Voisi tietysti kuvitella, että 28-vuotiaana vastuullisena hevosenomistajana olisi oppinut katsomaan joskus sääennusteita, tai edes yleisesti varautumaan siihen että Suomen kesän sää muuttui, mutta mitä ilmeisimmin sellaista kypsyyttä jakava Aikuisuus-Keiju oli jättänyt mut kokonaan välistä. Siispä Seppeleen pihassa, melkein 3 kilometrin päässä, kolme Piinan loimea lepäsivät parhaillaan tuulettumassa taivasalla, koska kasvavalle hevoslapselle pieniksi jääneet varsaloimet olivat menneet kaupaksi ja joku oli ne tulossa huomenna hakemaan. Ja mä olin aika varma, että se joku ei ottaisi loimia vastaan, jos ne kasvaisivat sinihometta ja kahta muuta sädesientä koska niiden huoleton myyjä oli unohtanut ne edellisenä päivänä kaatosateeseen.

Rasmus ehti hädin tuskin nostaa kättään hyvästiksi, kun mä hyppäsin jo surkean vinkuvan pyöräni selkään ja lähdin polkemaan vauhdilla kohti Seppelettä.

Ilma tuntui painostavalta, jotenkin käytetyltä, kuin se olisi lämmitetty uudelleen mikrossa ja tarjoiltu mun haluttomille sieraimille väkisin. Mun tomaattitahrainen paita liimautui ihoon silkasta ilmankosteudesta, kun mä laskettelin hiekkatietä alamäkeen kohti Seppelettä. Taivas jyrisi uudelleen. Mun olisi parempi ottaa tammatkin sisään, vaikka niillä olikin loimia pienempi riski pilaantua sateessa täysin uudelleenmyyntikelvottomiksi.

Sade alkoi sillä hetkellä, kun mä poljin jalat hapoilla Seppeleeseen vievän asvalttitien piennarta. Pulleat pisarat läiskähtelivät mun naamalle ensin hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mä kaarsin hoitopuomien eteen niin että sora lensi, ja huolettomasti pyörän sivuun heitettyäni säntäsin kahmimaan Piinan (vasta onneksi hyvin vähän kastuneet) myyntiloimet puomin päältä syliini epämääräiseksi mytyksi.

Mun hengitys alkoi tasaantua vasta, kun mä olin levittänyt viimeisen, fleecepintaisen pikkuloimen kuivumaan satulahuoneen pyykkinarulle. Mä hypistelin ajatuksissani langanpätkää loimen takaosan pienessä rispaantuneessa kohdassa, jonka Loki oli tehnyt viime syksynä nyppiessään Piinaa mukaan leikkimään. Mä hymyilin haikeasti. Oli vaikea uskoa, miten nopeasti ne kasvoivat; miten niille vielä pari kuukautta sitten sopineet varsavarusteet näyttivät nyt lähinnä Barbien unelmahevonen -leikkisetin osasilta.

Satulahuoneen kattolamppu välähti varoittamatta, ja ulkona ukkonen paukahti. Mä irrotin sormeni loimen reunasta ja nappasin matkaani kaksi riimunnarua. Niin hyvää kuin tammoille olisikin tehnyt tottua laidunkaudella odottavaan villihevoselämäänsä luonnon armoilla, mulla ei ollut kovaa luottoa, että Piina ottaisi täysillä päälle tulevaa ukkosta vielä kovin rakentavasti.

Windi, vanha kehäraakki, ei ollut ukkosesta moksiskaan ja se oli helppo ottaa sisään ensimmäisenä. Sen jälkeen Piinan kiinniottaminen oli alle sekunnin rupeama. Pikkutamma pyöri jo valmiina portinsuussa, kun mä palasin tallista kaatosateeseen kädellä itseäni suojaten, ja se huuteli sydäntäsärkevästi äitinsä perään. Se ei ollut tottunut olemaan tarhassa yksin, mutta nyt, tallin ammottaessa muutenkin puolityhjänä vaelluksen ja kisamatkaajien takia, se oli viimeinen hevonen ulkona. Mun piti huiskia sitä riimunnarulenkillä taaksepäin ettei se portin auetessa painellut suoraan mun ylitse kiireessään päästä lauman pariin.

Sateen pauhu oli peittänyt alleen lähestyvien hevosten äänet. Harmaasta maisemasta pulpahteli esiin letkassa saapuvien vaelluslaisten hahmoja: satulalaukut pullistellen ja sadetakkien huppuja epätoivoisesti ratsastuskypärän päälle nyppien seppeleläiset seisauttivat ratsunsa yksi kerrallaan tallipihalle, ja nopeimmat lähtivät puolijuoksuttamaan hevosiaan sateensuojaan nostamatta edes jalustimia ylös.

Fiia vilkutti mulle Koopan selästä, hymy loistaen jopa synkänharmaan ilmamassan lävitse. Myös Valtteri heilautti kättään, tosin hymyn sijaan irvistäen sen näköisenä, että sillä ei todellakaan ollut yhtä laadukkaita ja vedenkestäviä retkivaatteita kuin Fiialla, ja nyt sillä oli vettä sellaisissa paikoissa joiden olemassaolosta vain Jasmiina tiesi.

Mä heilutin kavereilleni takaisin. Juli, joka oli juuri (hädintuskin) saanut pysäytettyä viulunkielenkireältä vaikuttavan Agin Valtterin eteen, käänsi päätään terävästi kuin naakanpoikanen ja huusi:

”MIKS sä vilkutat mulle??!”

”Ei kaikki aina vilkuta sulle senkin egoistinen maahinen”, juuri Paahtiksen selästä liukunut Kiri vastasi mun puolesta, äänessään sellaista väsymystä, josta saattoi kuulla viikon Julin kanssa olleen pitkä. Mulle Kiri iski turtuneesti silmää.

”Noniin, noniin, kiirehtikäähän suojaan”, Hannes huuteli kaarrettuaan viimeisenä Seppeleen pihaan. Miehen pitkä tukka oli liimaantunut märkänä pitkin sen poskia. ”Kesäsateella on poikkeuksellisia puhdistavia ominaisuuksia, mutta tulkaamme nauttimaan niistä vasta, kun hevoset on saatu pois varusteistaan!”

Mä luovin äkisti syntyneen ruuhka-ajan läpi tallikäytävälle Piina perässäni. Varusteista ja ratsastajista muodostui pieniä lammikoita betonikäytävälle, ja pieni pilkullinen mun vanavedessä luimisteli ohikulkijoille minkä kerkesi. Vapauduttuaan kuivaan, puhtaaseen boksiinsa Piina kiersi huoneensa kaksi kertaa ja ravisti sadevettä karvastaan kuin kummallinen koira.

Mä astahdin tyytyväisenä taaksepäin karsinan ovelta ja meinasi törmätä suoraan satulaa kantavaan Iirikseen. Iiriksestä pääsi yllättynyt äännähdys kun se astui sivuun, ja se pyyhkäisi kosteudesta kiiltäviä kiharoita silmiltään. Siinä missä useampi muu tallitovereista näytti märiltä sillä tavalla, kuin ne olisivat raahautuneet hevosensa perässä naamallaan suon poikki, Iiris näytti märältä sillä tavalla kuin Bond-tytöt näyttävät noustessaan hidastetusti merestä.

”Hei”, Iiris sanoi ja tutkaili mun naamaa. ”Mä oon laittanu sulle viestin.”

Niinhän se oli.

Keväällä mä ja Iiris oltiin satuttu yhtä aikaa asuntonäyttöön, katsomaan samaa, vuokralle vapautuvaa huonetta ehkä maailman ihanimmasta talosta. Se oli vanha koulu, sen huoneissa oli värikkäitä tapetteja ja kohokuvioin koristeltuja kakluuneja ja pihassa käppyräisiä omena- ja kirsikkapuita, jotka varmasti joka toukokuu houkuttelivat pihaan satoja pörheitä kimalaisia.

Mä en ollut tiennyt, että mun kämppäkriteereihin kuului kimalaisia, ennen kuin mä näin sen talon.

Toukokuun ekoina päivinä mä olin käynyt katsomassa huonetta vielä uudestaan. Oli vaikuttanut siltä, että mä olin voittamassa kilpailun siitä kuka jonossa odottavista halukkaista huoneen saisi. Mulla oli kuitenkin vakaa työpaikka ja se sydämellinen vuokranantaja-rouva oli tuntenut mun mummin vuosikymmeniä.

Vähämpä mä tiesin. Vain muutama päivä sen jälkeen Iiris laittoi mulle tämän nyt esiinnousseen viestin.

Iiris, 18:42

hei cella 🤠 miten sulla kävi sen kämpänmetsästyksen kaa?? halusin laittaa sulle ite viestii ettei tuu mitää outoo tunnelmaa: tässä ku kävi niin, et mun porukat on ettiny vähän kiinteistöjä johon sijottaa nii me päädyttiin nyt siihen että me ostettiin vähän niinku yhessä perheenä se kyläkoulutalo jota säki olit kattomassa ja mä sit muutan siihen kesän aikana (pääsen vihdoin pois täältä hotellista, jessss). se omistajarouva oli sen ihan valmis myymään, nii tää oli aika win-win nyt tässä tilanteessa! toivottavasti sä oot löytäny/löytämässä jonkun ihanan kämpän, no hard feelings eiks niin? 💋💋

Mua oli vituttanut viestin lukemisen jälkeen niin paljon, että mä olin ärjynyt raivoani mun viereen kiekumaan istuneelle kalalokille keskellä Helsingin kauppatoria. Liekkijärvi ei ollut varsinaisesti mikään sykkivä metropoli täynnä opiskelija-asuntoja ja kerrostaloja: yhdelle asukkaalle sopivia kämppiä ei yksinkertaisesti tullut markkinoille, ja lähikaupungista kulkeminen olisi ihan yhtä pitkällistä hommaa kuin mun nykyisestä asuinpaikastakin. Oli niin mun tuuria, että mä olin löytänyt täydellisen vuokrakämpän, mutta se oli kirjaimellisesti ostettu mun nenän alta pois.

Niin, mua oli vituttanut, mutta ei vituttanut enää.

”Niin oot”, mä vastasin Iirikselle pienellä viiveellä, suupieli nousten. ”Niin on sun äitikin.”

Iiriksen suupieli nytkähti pienesti, kuin se olisi sekunnin murto-osan ajan ajatellut mun kertoneen jonkun oudon yo’ mama -vitsin, jonka se ihan pian tajuaisi. Sen tummat silmät räpsähtivät hämmentyneenä, kun se laski tilannetta päässään.

”Mun äiti?” Iiris varmisti kummastuneella äänellä.

”Nii. Se oli saanu mun tiedot siltä koulukämpän omis– siis, entiseltä omistajalta, siltä mummukalta, kun se oli kyselly että oliko ollu joitain valmiiks luottotarkistettuja ja kiinnostuneita vuokralaisehdokkaita niihin huoneisiin. Kuitenki iso talo jonka kustannuksia pitää jakaa.”

Iiriksen silmät levisivät vähän, mutta oli vaikea tulkita, ilmaisiko se leviäminen järkytystä, huvitusta, vai aitoa ilahdusta.

”Millon – ”, Iiris jäi etsimään sanoja.

”1.8. mä muutan.”

”Eli – ”, Iiris selvitti kurkkuaan ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli käytävälle, josta Milla-Riina oli äsken kadonnut satulahuoneen suuntaan.

”Eli sun on parempi olla sellanen kämppis joka ei esim jätä irtohiuksia ihan kaikkialle”, mä sanoin. ”Tai valita kahvin hajusta.”

Iiris tuhahti ja sen huumorintaju välkähti sen silmien hämmentyneisyyden harson takaa.

”Joo, no, sun on parempi olla sellanen kämppis joka ei roiski hammastahnaa peileihin. Ja sellanen joka osaa käyttää ruohonleikkuria, koska mä en siihen punkkihelvettiheinikkoon mee kahlaamaan”, brunette irvisti suupielestään yhä tarkoituksella madalletulla äänellä.

”En lupaa mitään”, mä vastasin, ja lähdin peruuttamaan pois paikalta, pois aina vaan täyttyvän käytävän vilinästä.

”Nii ja Iiris”, mä huikkasin vielä, ”Mulla on sit kissa.”

Iiris katsoi mua klassisella, huvittuneella oh honey -ilmeellään, ennen kuin vastasi kevyen pahaenteisesti:

”Mä sanoisin että sillä on vähemmän tottumista mun koiraan kun sulla muhun.”

[Cella]

Cyberweek

Westernweekin kilpailuita käydään, kipuillaan ja valmistellaan muuallakin kuin varsinaisella kisa-areenalla - esimerkiksi viestiareenalla

Pyry   paikalla viimeksi 5:52        5.4.2024 Sinä: oisitko voinu mittaa piinan lämmön iltatallien aikaan 16:52 Sinä: pliis 16:52 Sinä: se oli aamulla jotenki äkeenä mut sillee ei-omalla-tavalla ja oon huolissani kun meidän pitäs ihan kohta lähtee sinne pohjois- ameerikaan jos se ei voikaaon matkustaa kun sillä on joku hevoslasten vesirokko 16:54 *2 vastaamatonta äänipuhelua* Sinä: vastaa pyry nään että oot ollu paikalla 17:22 Pyry: En uskalla 17:32 Sinä: ai mitata piinalta vai vastata mulle? 17:35 Pyry: Niin 17:35

Mäni   paikalla       1.3.2024 *Kuva* *Kuva* *Kuva* Sinä: kato löysin tornadokuvat viime vuoden WW:ltä ahahah voitaisko olla vielä vähän kauhistuneemman näkösiä 21:20 Mäni: 😂😂 toivottavasti tänä vuonna ei tuu, meidän pikkutammat lentää taivaan tuuliin 22:52 6.3.2024 Sinä: heeeei otanko sullekin lennot samalla economy-luokan matkustaja + hevoskuljetus paketilla kun mulle + piinalle + noelille? Saan töiden kautta nii  paljon halvemmalla 11:22 Sinä: lupaan et en kuolaa sun olkapäälle samalla lailla kun viimeks kun istuit lennon mun vieressä 11:22 Mäni: Hei kiitos ota!! Se olisi tosi iso apu. Onko siinä joku yläraja montako lippua saat henkilökunnan alella ottaa, saatko otettua Iirikselle myös samaan?  Se tulee mulle groomiksi reissuun! 15:01 8.3.2024 Mäni: Cella? 19:35

Iiris   paikalla viimeksi 22:02        7.12.2023 Sinä: koira sai avattua oven ja ehti sit ryöväämään vähän kissanraksuja, ihan tälleen heads up tulevia mahdollisia mahavaivoja aatellen 21:52 Iiris: ei saatana 21:52 7.3.2024 Sinä: voit varmaan palauttaa sen raicy's angels takin sit. voi jättää vaikka keittiön tuolille voin ottaa sen siitä 23:44  Nähty

Kitty   paikalla viimeksi eilen 23:02        5.4.2024 Kitty: *Kuva* Jeeee täältä tullaan Texas!!! Rekkakaravaanimme on ylittänyt USAn rajan 💪💪 21:52 Sinä: *Kuva* turvallista matkaa!! täällä lentokentälle lähtö huomenna ja oon  päättänyt ilmeisesti että piina ei tarvii yhtään tavaraa koska kaikki matkatavararajotukset paukkuu näistä mun ja noelin tavarakasoista 21:52 Kitty: XD Piina vaikuttaa siltä että julkinen nakuilu on sille ihan ok 21:52 7.4.2024 Kitty: Ootetaan tässä Freewind farmin tallien luona!! Ihanaa nähdä iiiihan kohta!!! 14:45   8.4.2024 Sinä: vein ja laitoin noelin jo, menin ruokakojuille 16:45   9.4.2024 Sinä: missä mun valkonen kisapaita 19:57 Kitty: Oho oli tullu mun kassiin, sorrryyyy <3 19:59   12.4.2024 Kitty: En löytänyt sua, olit ehkä mennyt jo eeltä - mut siis Alexiina sanoi että olit kysellyt siltä voitteko Piinan kanssa ehkä majailla Orange Woodissa muutaman viikon näiden kisojen jälkeen?! Etkä ryökäle puhunu mulle tälläsestä ideasta mitään!!! 😍😍 21:01

[Cella]

Harjoitteleva Kostaja

28.5.2024
Waterphew, Canada

Ella-Maria Talve ei ollut koskaan ollut varsinaisesti kostaja.

Nyt, ennen kuin kukaan ehtii hakea lähimmästä kaapista Sinin Sädekehänputsausainetta, tarkennetaan vielä: Ella-Maria Talve ei ollut kostaja, koska, ensinnäkin, sillä oli taipumus rähjätä/purra/muuten ilmaista tyytymättömyytensä välittömästi, eikä tapahtumien kulussa siksi ehtinyt tulla sellaista “rankaisematta jääneen vääryyden” ajanjaksoa, joka kostamisen käsitteeseen yleisesti kuului. Toiseksi, Ella-Maria Talve oli suhteellisen yksinkertainen tyyppi. Tulistumisesta rauhoituttuaan se ei yleensä kauaa muistanut, miksi sitä olikaan kiinnostanut niin paljoa, että jaksaisi suunnitella kokonaisen koston. Kostaminen oli kuitenkin melko uuvuttavaa puuhaa.

Paljon Cellasta saattoi sanoa, mutta kostamisen näkökulmasta Cellan maine saattoi siis olla väärässä. Esimerkiksi Riiniksen omaisuudelle kaatuneet punaviinit, jotka käynnistivät viheliäisen viinitahravarusteiden kierteen, eivät tallilla kiertäneistä luuloista ja huhuista huolimatta olleet osa Cellan suurta juonta. Oliko Cella ollut erityisen harmissaan, että vahinkoviini kaatui juuri Milla-Riinan omaisuudelle? Ei. Oliko se silti tarkoittanut sitä? Myöskään ei.

Niimpä sillä hetkellä, kun Cella makasi Orange Wood Ranchin leiriaitan punkassa keskellä yötä ja tuijotti silmät viiruina Iiriksen Facebook-sivua ylikuumenevan läppärinsä näytöltä, se oli hyvin pitkällä epämukavuusalueellaan.

Cella irvisti korjatessaan asentoaan. Se oli pudonnut kipeästi yhdeltä ranchin hevosista aiemmin viikolla, ja selkä vihoitteli ilkeästi joka liikkeellä. Väsymyksestä kuivat silmät käytännössä rahisivat joka räpäytyksellä, mutta niin syvälle selattua oli vaikea enää keskeyttää.

Facebookiin Cellan oli houkutellut oikeastaan hyvin viaton asia. Westernweekin viimeinen kiitoslinkki oli kilahtanut osallistujien sähköpostiin edellisenä päivänä, ja linkissä mainostettiin kisojen virallisen kuvaajan ottamia kuvakansioita kisahulinoista, joista viimeisimmät löysi Facebookista. Cella oli ensimmäisen tunnin selannut hymy suupielessään kuukauden takaisten kisojen kuvasaldoa. Tuttuja joukkuekisasta näkyi siellä täällä: kansioista löytyi kuva Kittyn ja Alexiinan selistä Raicy’s Angels farkkutakit päällään, salakuva Mannysta kaatamassa vettä suoraan pullosta Texasin helteen paahtamalle naamalleen, Cella kuvan taustalla kävelyttämässä mukana roikkunutta Piinaa... ja sitten Iiris, nauramassa suoritusareenan aidalla valkoiset hampaat säihkyen. Se ei ollut edes huomannut siihen kohdistunutta järjestelmäkameraa, jonka likimain täydellinen tarkennus sumensi kaiken paitsi Iiriksen, kuin kansikuvana elokuvalle jonka nimi olisi “Iiris Valla on päähenkilö meidän kaikkien elämässä - myös sinun!”. Se ei tulisi olemaan Cellan lempielokuva.

Niin Cella oli päätynyt Iiris Vallan Facebook-sivulle. Kuten kaikki sen ikäiset, Iiriskin oli käytännössä unohtanut Facebookinsa olemassaolon ja se oli jätetty cellankaltaisille katkerille kyräilijöille kuin arkeologiseksi kultakaivokseksi, museoiduksi informaation pesäksi, josta lähinnä pahimmat julkiset noloudet oli poisteltu tulevien työnantajien kyberstalkkauksen varalta. Iiriksen profiilikuva oli selvästi vanha, eikä postauksia ollut jotain yksittäistä Iiriksen äidin tekemää julkaisua (“Tyttären kanssa vanhan kyläkoulun pihan kevätkunnostusta! Pörriäisiä odotellaan malttamattomina“) lukuunottamatta ainakaan neljään vuoteen. Cella oli selaillut vuosia alaspäin Iiriksen seinää, eikä se oikein tiennyt, miksi, mutta ei se osannut lopettaakaan. Joku Titta oli tägännyt Hietsussa otetun kuvan vuodelta 2019, Iiriksellä oli keskeneräinen hymy ja täydellisen korallimerensinien mekko Cellalle tuntemattomien tyttöjen keskellä. Cella irvisti sen hymylle.

Se oli Cellalle vierasta, sellainen pikkumaisuus, mitä se tunsi katsoessaan Iiriksen ilontäyteisiä, kimaltavia ja kauniita kuvia. Kai siinä oli kateutta, ja jotain, jolle ei ollut kunnon sanoja. Surua? Tarvetta todistaa, että Iiris ei ollut niin kiva, kuin moni tuntui ajattelevan?

Se alkoi tuntua jo joltain, mitä kostaja tekisi. Cellan ärtymys nousi, ja se selasi nopeasti iloisen rantakuvan ohi.

Oliko Iiris ikinä edes ymmärtänyt? Se oli vakuuttavasti esittänyt, että ei, mutta Cella ei ollut varma.

Kyllä ne kantautuivat Cellan korviin, ne kerrat kun Riinis ja Iiris puhuivat kovaan ääneen (joko välittämättä tai ajattelematta, että Cella kuuli) miten naurettavaa oli, että Cella piti edelleen jotain “omistusoikeutta” Aleksanteriin ja raivostui kaikille sen eksää lähestyville kuin joku Shrekin torninvartija-lohikäärme.

Ne eivät voineet ajatella niin yksinkertaisesti, eiväthän?

Eivätkö ne oikeasti ymmärtäneet, miten eniten kaikessa oli kirvellyt se, että Cella oli sekä Milla-Riinan että Iiriksen kohdalla juuri ajatellut löytäneensä omia ihmisiä – kavereita – mutta ne päätyivät hommailemaan Aleksanterin kanssa heti selän kääntyessä? Tajusivatko ne, miten kolkolta ja vainoharhaiselta Cellasta tuntui saada tietää viimeisten joukossa, ihan muilta ihmisiltä, kun kaikki olivat käyttäytyneet päiväkausia Cellan lähettyvillä kummallisesti?

Käsittivätkö ne, että Cella oli kyllä ymmärtänyt jo ajat sitten, että sen piti kestää ajatus Aleksanterista jonkun muun kanssa, koska Cella ei kaikesta käyttämättä jääneestä rakkaudesta huolimatta voinut valita sitä tietä itse? Oliko se liikaa pyydetty, että se joku EI olisi samalta tallilta, jossa Cellan pitäisi katsella niitä joka ikinen päivä?

Tai samasta TALOSTA, jossa Cella asui???

Cella tuhahti ääneen niin voimakkaasti, että kipeä selkä protestoi vastaukseksi. Riiniksen se oli vielä sietänyt. Nyt taas...

Cella oli ehtinyt taas ainakin kaksi vuotta taaksepäin. Väsyneet silmät liukuivat yli vanhojen synttärionnittelujen sarjan. Aluksi ne eivät vaikuttaneet yhtään sen kiinnostavammilta, kuin mitkään muutkaan onnittelut somen historiassa. Onnea Iiris, sydän ja pusu, 60 eri muodossa. Iiris ei ollut vastannut yhteenkään.

Mutta sitten tuli mitä ilmeisimmin Halloweenbileisiin matkalla olevien juhlijoiden sumea kuva, johon Iiris oli merkitty edeltävänä päivänä. Cella kurtisti pienesti kulmiaan. Jokin oli herättänyt pienen kutinan Cellan univajeisissa huomioantureissa – yksi niistä oli löydöstään innoissaan kuin Hanski kevyen istunnan museossa, mutta juoksi karkuun aina, kun Cella oli saavuttamassa sitä ravistellakseen siitä tiedon irti.

Cella selasi seinää syvemmälle Iiriksen henkilöhistoriaan. Iiris oli selvästi poistellut välistä jotakin, sillä seinällä oli jonkinlaisia kummituskommentteja, mutta vuosi taaksepäin se oli siinä taas.

Onnea ihana Iiris! Lokakuun lopussa 2016.

Cella selasi raivolla ylöspäin, Iiriksen profiilikuvalle asti, ja klikkasi auki “Profiilin tiedot”. Siellä ei ollut mitään, syntymäpäivä ja parisuhdestatus oli piilotettu. Cella saattoi olla väärässä, mutta jostain syystä se oli lähes vakuuttunut, että oli oikeassa. Se kaivoi puhelimensa syvältä patjan ja peiton uumenista, ja selasi Seppeleen Whatsappia pitkälle taaksepäin.

Siellä se oli.

Cella löysi sen samaan aikaan, kun sen herätyskello rävähti soimaan 5:30. Cella räpytteli hämmentyneenä silmiään ja katsoi ulkona sarastavaa alkukesän auringonnousua. Ranchilaisten aamu oli armoton.

Flanellipaita oli heikko vastus kosteaa ja viileää vuorilta valuvaa aamuilmaa vastaan, mutta Cella ei oikeastaan edes huomannut kylmyyttä tarpoessaan nurmikon poikki lähelle suurten tarhojen aitoja. Piinan häntä huiski sen väliaikaisen tammalauman keskellä. Cella imi aamuröökistään pitkän sauhun ja hymyili kauniissa aamuauringossa kimmeltäville selille. Piina alkoi olla aikuinen hevonen, sen tajusi täällä paremmin. Se oli virkeämpi - välillä rasittavampi, mutta jotenkin uteliaampi ja aktiivisempi - täällä kuin kotona. Ehkä äiti-Windin silmien alla Seppeleen lauman hierarkiassa ei päässyt parhaiten hakemaan omaa roolia. Eikä oppimaan sosiaalisia sääntöjä kantapään kautta, kuten täällä sen yrittäessä pomottaa vääriä tammoja vesikaukalolla.

Cella huhuili hiljaa, ja monenkirjavia päitä nousi kolutuista ruohotupsuista. Piina pyrähti raviin ryhmän takaa ja ajautui muutaman mutkan jälkeen lähelle porttia. Se näytti yhtä metsittyneeltä kuin omistajansakin, venähtäneine harjoineen ja multatahraisine lautasineen. Cella huokaili kyllästyneesti kalastaessaan pientä tammaa aamupesulle.

Vesiletkua keriessään Cella kalasti puhelimensa malttamattomana taskustaan, ja näki vastauksen jo saapuneen. Sen ei kai olisi pitänyt olla yllätys; kun Kanadassa kello löi kuutta aamulla, oli Valtterin ajassa iltapäivä jo pitkällä.

Valtsu Tänään Sinä: tiiätkö mitään iiriksen elämästä ennen kun se tuli sebeen 05:34 Sinä: musta tuntuu et se valehtelee siitä millon sen synttärit on enkä ihan tajuu miks. en oo satavarma mut 05:34 Sinä: ei saa kysyä sit miten löysin tällästä tai mitään muutakaan mikä saa mut vaikuttaan pahalta senkin herra tuleva syyttäjä 05:37 Valtsu: ohooo vau täst tulee hauskaa. onkohan iiris sen oikee nimikään 05:50