Ponin päiväkirja

[Salma]

Pineapple Farmer

>> Sivulle

[Karen]

16.1.2023 Taas me len- muutetaan!



”Ponihan matkustaa ihan hyvin.” ”Onhan siellä apukäsiä.” ”Hyvin se menee.”

Näillä lauseilla Lucia oli nakittanut Ponin muuton sisarensa harteille leveä hymy huulillaan. Samalle päivälle osui kuulemma pakollinen palaveri tiimin kanssa. Pakollinen alleviivattuna.
Ei auttanut itku markkinoilla, kyyti Hamuttamäelle ja takaisin piti taikoa jostain.

Nyt, kymmenen puhelua ja melkein yhtä monta tuntia myöhemmin, Karen istui puolitutun naisen kyydissä ja äännähteli välillä merkiksi siitä, että kuunteli kuskin juttuja. Karen uskoi, ettei nainen olisi edes huomannut, jos hän olisi jäänyt vahingossa kyydistä jollain välipysähdyksistä, sen verran lahjakkaasti tuo yksinpuheluaan ylläpiti, punapää ei saanut sanaakaan väliin. Pahemminkin olisi toki voinut olla; tasaisen kyysin lisäksi entisen rekkakuskin tarinat olivat ihan viihdyttäviä. Vaikka jostain syystä tuon oli ollut pakko kertoa niistä samoista metsässä vaanivista hirvistä kuin Luciankin, ja kylmän illan hämärtyessä Karen huomasi pälyilevänsä metsää kerta kerralta huolestuneemmin.

---

Auto trailereineen pääsi kuitenkin turvallisesti perille, ja hetken epäröityään Karen ehdotti parkkipaikalle pysähtymistä. Trailerissa oli vain vähän tavaroita Ponin itsensä lisäksi, joten ne kantoi mukanaan vaikka repussa.

Poni melkein juoksi ulos trailerista ja jäi järkyttyneenä tuijottamaan eteensä kaikkien neljän kavion koskettaessa tukevaa maata. Pimeä laatikko oli jälleen teleportannut sen vieraaseen paikkaan, ja morsian Hirmu oli jäänyt jälkeen. Ponin pienet aivot selvästikin raksuttivat, kun se skannasi uutta ympäristöä. Lopulta sillä selvästikin välähti, ja kuin parahinkin siitoseläin se pörisi, ryhdistäytyi ja kiljui. Karen huokaisi raskaasti, kun Poni alkoi vielä tanssahdella ympäriinsä ja kiljui vielä lisää. Yhtäkkiä välimatka parkkipaikan ja tallin välillä tuntui kilometrien mittaiselta. Tien varrella oli tarhoja, joissa näkyi liikettä.

Hienoa. Loistavaa. Kunhan kukaan ei tulisi aidoista läpi tervehtiäkseen uutta kaveria…

Matka tallille sujui hieman nykien, mutta Poni ei yrittänyt ottaa lähtöjä kovinkaan tosissaan, mutta pörhisteli sitäkin enemmän.

Pieni epätoivoi alkoi hiipiä tallin lähestyessä. Vaikka ohjeet olivat olleet selkeät, pelkäsi Karen tunkevansa Ponin ja sen väärään karsinaan, tarhaan tai nurkkaan. Onneksi tallin oven lähistöllä hääri suunnilleen punapään mittainen nainen.

”Tämä on Poni… Tai siis… Pine. Tai siis.. Poni. Se… Joo.” Karen yritti esitellä laikukasta ystäväänsä ja lehahti melkein yhtä punaiseksi kuin hiuksensa.
”Sen lempinimi on siis Poni…” Nainen jatkoi selittelyä änkyttäen ja näperteli riimunnarua hermostuneena. Nainen näytti tutulta, mutta nimeä Karen ei saanut kaivettua muistinsa sopukoista ei sitten millään.
”Meille oli joku paikka vapaana täällä, siitä sovittiin ilmeisesti Emilyn kanssa… Olen Karen Susitaival.” Oliko sillä väliä, no… Ehkä. Tallityöntekijä esittäytyi Eediksi. He olivat varmasti tavanneet joskus, mutta Karen oli liian hämillään ollakseen varma, ja nolostuisi tästä varmasti myöhemmin suuunnattomasti.
”Minne voin viedä tämän ja nämä? Tuon loput tavarat huomenna.” Punapää viittasi varsin levottomasti maata kuopivaa Ponia ja selässään roikkuvaa reppua kohti.

Eedi onneksi osasi auttaa eksynyttä matkailijaa, ja Poni pääsi kotiutumaan uuteen talliin. Tehtyään tarkistuskierroksen asumukseensa tunki ruuna turpansa heiniin ja vaikutti varsin tyytyväiseltä olotilaansa. Karen hössötti ensimmäiset tavarat paikalleen ja kävi lykkäämässä paketillisen itse leipomiaan pikkuleipä oleskeluhuoneen pöydälle.

”Saa ottaa. Laktoosittomia!” Luki kortissa, jonka punapää vielä lykkäsi paketin viereen.

Huikattuaan vielä heipat Eedille ja varmistettuaan, että Ponilla oli kaikki hyvin, joutui Karen livistää tallista tältä erää. Hänellä oli vielä nivaska esseitä oikoluettavana, eikä kuski varmastikaan ilahtuisi kovinkaan pitkästä odottelusta, tuolla oli vielä jonkin verran ajomatkaa jäljellä ja oma hevonen kyydistä purettavana. Poni tuskin hajottaisi ketään tai mitään yhden yön aikana.

[Karen]

Kolme kaverusta


Karenia hävetti myöntää, että Lucia oli taas ollut oikeassa. Poni oli kotiutunut erinomaisesti, ja oli suorastaan rakastunut uusiin kavereihinsa. Tammakaksikko kesti sen ”vahtipuhinaa” ja välillä palautti ruunan reppanan takaisin maanpinnalle, vanhempi tamma hieman napakampia otteita käyttäen kuin nuorempi Kreivitär.

Ja juuri Kreivittärestä Poni vaikutti pitävän aivan erityisesti. Olihan joku toki ohimennen antanut ymmärtää, että pikkuinen tamma ”teki tätä melkein työkseen”, mutta sen näkeminen itse oli oikein mielenkiintoista. Poni käänsi edelleen selkänsä ja murjotti, kun sitä tuli karsinasta hakemaan, mutta potkiminen oli jo parin viikon sisällä vähentynyt entisestään. Ja, koska Kerttu oli sosiaalistakin sosiaalisempi kaveri, sitä sai rapsutella Ponin tuijottaessa vierestä pikkuiset aivot villisti raksuttaen.

Tätä punapää oli tekemässä nytkin. Sää oli hyvä, joten Poni oli tarkoitus pistää liikkumaan pitkästä aikaa vähän reippaammin. Matkaan vain oli tullut tällainen ihana Kertun kokoinen mutka.

”Mitä sä teet?” Terävä naisääni kysyi ja Karen kääntyi säpsähtäen katsomaan blondia naista, joka tuijotti kädet lanteillaan takaisin hyvin tuiman näköisenä.
”Mi-minä. Rapsutan.” Karen hymyili tuntiessaan katseen porautuvan entistä tiukemmin itseensä.
”O-olen tuon ylläpitäjä. Karen.” Nainen vielä selitti ja osoitti tilannetta tarkkailevaa Ponia hätäisesti.

”Oookei.” Blondin äänensävy heltyi hieman, eikä Karen uskonut saavansa talikosta, jota lyhyempi kädessään piti. Nainen näytti silti vähän epäluuloiselta, ja punapää yritti lieventää tunnelmaa jatkamalla ystävällisesti hymyilyä.
”Se on mukava. Onko se tallin poni, vai jonkun yksäri?”
”Se on mun.” Blondi vastasi jälleen kipakasti takaisin, ja Karen olisi halunnut vajota maan alle. Tottakai, niinpä tietenkin. Tämän täytyi siis olla Inkeri, jota hänelle oltiin vinkattu yhdeksi Ponin selkään kapuajaksi.

”N-no, m-mutta sehän kiva. Sinulla on kiva poni.” Punapää änkytti jälleen tomaattia teeskennellen ja hivuttautui takaisin käytävälle.
”Anteeksi, olisi pitänyt pyytää lupa.” Hän pahoitteli ja siirtyi kauemmas karsinasta.
”Alan laittaa Ponia valmiiksi, menen kentälle sen kanssa.” Lähemmäs poniaan siirtynyt nainen näytti siltä, ettei enää kuunnellut, joten Karen katsoi parhaaksi livahtaa varusteiden etsintään.

---

Palatessaan takaisin karsinalle Karen totesi taas olevansa yksin. Jostain kuitenkin kuului kolinaa, joten ilmeisesti talikko oli päässyt käyttöön kiertämättä ensin hänen selkänsä kautta.

Poni oli harjatessa ja varustaessa oma itsensä. Puhisi, pullisteli ja napsutteli hampaitaan. Se kuitenkin marssi Karenin vierellä pihalle vain vähän vastusteltuaan, ja kaksikko pääsi lämmittelemään tyhjälle kentälle. Tarkoitus oli vain ohjasajaa, hän ei halunnut kiivetä Ponin selkään.

Hengitys höyrysi mukavassa pikku pakkasessa, kun punapää käskytti ponin ensin kävelemään nätisti uralla. Kun yhteinen sävel löytyi, oli ohjelmassa vähän pujottelua, jota ei hyvällä tahdollakaan voinut kutsua edes kolmikaariseksi kiemurauraksi, sillä Poni kokeili välillä tarjota pohkeenväistöä kohti autotallikarsinoita. Lopulta se kuitenkin malttoi keskittyä sadasosasekuntia kauemmin, ja tehtävät alkoivat sujua kohtalaisesti. Käyntiä ja ravia, punapää perässä puuskuttamassa. Vähän laukkaakin pitkillä sivuilla ja isolla ympyrällä, sitten Poni alkoikin olla vähitellen kuitti, ja positiiviseen oli parempi lopettaa.

Jäähdyteltyään Ponia mielestään tarpeeksi kauan Karen keräili ohjat takaisin kantoonsa ja taputti pörhistelevän eläimen kaulaa hymyillen, kehuipa sitä vielä ääneenkin.

---

Suurempi palkkio Ponille kuitenkin selvästi oli kunnon piehtarointi hangessa, ja takaisin tammakavereiden hellään huomaan pääsy kuivaamisoperaation jälkeen.

Karen pohti, pitäisikö mammutti vähitellen klipata. Pitäisi ottaa Lucian kanssa puheeksi.

Varmistettuaan, että ponit pysyisivät karsinassaan, kävi Karen vielä siivoilemassa jälkiään kentältä. Palatessaan takaisin lantalasta hän tunsi taas tiukan tuijotuksen selässään, ja vilkaisi vain todetakseen, että se oli Inkeri.

Epävarmana, mitä muutakaan tekisi, vilkutti Karen tuolle hymyillen ja huikkasi hyvät päivän jatkot ennen kuin livisti paikalta. Toivottavasti blondi ei ollut kovin vihainen, sillä karsinakaverin omistajan kanssa vihoittelu ei todellakaan kuulunut suunnitelmiin.

[Lucia]

Pinna kireällä

Lucia oli saanut inspiraation jälleen yhteen projektiin, ja sen edistämisen tiellä oli enää vain kahden ihmisen mielipide. Ensimmäinen niistä oli Karen, joka varmasti vain kohauttelisi hartioitaan tai olisi innoissaan osalistumassa operaatioon. Toinen niistä sen sijaan oli haastavampi, nimittäin tallin omistajan jututtaminen. Sehän ei olisi muuten ollut ongelma, mutta Emmyä ei viitsinyt häiritä tällaisella, ja Hannes oli... noh. Hannes.

Lucia oli jo saanut siskoltaan pitkän ala-aste opettaja saarnan erehdyttyään kutsumaan miestä keksimällään lempinimellä ”Pilvimies”. Hyvä on, oli hän saattanut hyräillä Joulupukki, Joulupukki laulua ja maininnut jotain kivien pussailustakin sen yhteydessä, mutta todisteita ei ollut jäänyt jälkipolville esitettäväksi.

No ei se nyt ainakan ihan tällä planeetalla ole.

Lucia oli ähkäissyt ja saanut varsin terävän tuijotuksen kiskoessaan takkia niskaansa. Kyllä kyllä, ihmiset olivat erilaisia ja sitä rataa, mutta maailmasta loppuisi tätä menoa ratakiskot kesken. Eivätkä he olleet asuneet tallilla vielä kuukauttakaan.

---

Punapää oli toivonut, rukoillut ja kiroillut sormet ja varpaat ristissä, että Emmy tulisi tallilla vastaan ensimmäisenä, mutta sehän olisi ollut liian helppoa.

Nyt nainen seisoi asiakaspalveluhymy huulillaan miehen edessä ja yritti saada asiansa sanottua nolaamatta itseään, tai miestä, joka tuskin edes ymmärtäisi olevansa nolo.

”Kiltaniemessä olis ponikärryt myynnissä. Mahtuisivatko ne täällä varastoon?” Lucia aloitti iloisesti ja näki heti miehen ilmeestä, että sanoja oli liikaa.
”En tiennytkään, että tallin kärryt ovat myynnissä”, vastasi Hannes, jonka katse vaelteli jo aivan muualla, ja Lucian hymy nyki vaarallisesti. Lucian päässä alkoi pyöriä kauhutarina aspa ajoilta.

Oletko yrittänyt sammuttaa ja käynnistää sen uudelleen?

”Kiltaniemessä joo, ajattelin ostaa ne Ponille. Mahtuisivatko ne täällä varastoon?”
”Niin, hmm, kyllähän talliin mahtuu kaikenlaista...” Pitkäletti aloitti lupaavasti ja Lucia nyökkäsi.
”Mutta, miksi uuden ponin pitäisi muuttaa varastoon?”
Punapää tunsi hymynsä nykivän samaa tahtia otsassa sykkivän suonen kanssa. Kuinka monella tapa tämän voisi selittää uudelleen? Missä kohtaa mies oli lakannut kuuntelemasta?

Oletko varmistanut, että virtajohto on seinässä kiinni?

”Ostan valjakkokärryt. Mahtuisivatko ne tallin varastoon?” Punapää yritti vielä kerran.
”Miksi haluaisit säilyttää valjakkoa varastossa?” Hannes pohti ja Lucia naurahti epäuskoisena. Yksikään hänen keksimistään vastauksista ei sopinut keskustelua seuraamaan jääneiden polvenkorkuisten korville, joten nainen joutui koota itseään. Muuten Hannes olisi vielä kuvitellut, että varastossa valmistettaisiin riiputettua lihaa.

Hyvä herra, tietokoneet eivät toimi sähkökatkosten aikana ilman erillistä akkua.

”Kärry siis mahtuu varastoon.” Lucia päätti keskustelun hymyillen ja nyökkäsi.
”Kiitos.” Hän lisäsi vielä ja kiirehti pistämään Ponia valmiiksi ennen kuin pitkäletti ehti jäädä jaamimaan yhtään enempää. Punapää ei olisi lainkaan yllättynyt, jos Poni parka löytyisi tämän keskustelun jälkeen varastoon raivatusta tilasta yksin. Mitähän siitäkin eläin raukalle seuraisi...

---

Karen oli ollut oikeassa, Poni olisi ehkä pitänyt klipata. Tuumaili Lucia sukiessaan eläimen pölisevää karvaa syljeskellen. Kevät oli kuitenkin tulossa, joten ehkä mammutti pärjäisi sen aikaa, ei sitä niin rivakasti vielä liikutettu. Mokoma ei tykännyt mistään paapomisesta muutenkaan, joten klipperin surina olisi varma sydäri, kapina ja kaaos. Remontin paikka.

Poni oli ilmeisesti kerännyt fanikerhon, sillä ne samat polvenkorkuiset tuijottivat koko satuloinnin ajan ja kipittivät vähin äänin perässä kentälle katsomaan. Puhelimiakin kaivettiin esiin ja Lucia huokaisi raskaasti kiinnittäessään kypärää päähänsä. Jahas, seuraava osaamaton sometähti vissiin tulossa räävittäväksi.

Punapää teki tietoisen päätöksen ja jäi mahdollisimman kaus naperoista tekemään töitä lähinnä ravissa ja käynnissä. Ei mitään erityisen haastavaa, sillä Ponikin vaikutti olevan happamalla tuulella. Tai sitten ratsastajan ärtymys tarttui, hyvin mahdollista. Luciaa ei olisi lainkaan huvittantu näpertää pysähtymisiä ja siirtymisiä, mutta kun Karen ei ollut saanut aikaiseksi pyytää ketään ratsastamaan Ponia niin pakko oli. Eikä pelkästään esteitä hyppimällä pärjäisi kenttäratsastuksessa, jos hän tosissaan sitä joskus lähtisi treenaamaan.

Poni ilmeisesti huomasi, että ratsastajan ajatukset olivat muualla, ja löi ravista jarrut pohjaan portin kohdalla. Tästä pysähdyksestä olisi varmasti saanut koulukokeessa täydet pisteet.
Lucia oli pudota selästä naurunremakan takia.
”Voi Prkl.” Hän mutisi eläimelle ja rapsutti sen kaulaa.
”Jos vielä pari kierrosta jaksat kävellä, sitten voidaan mennä.” Nainen ehdotti ja sai taivuteltua kaviokkaan toteuttamaan toiveensa ilman suurempaa sotaa.

Hän myös toteutti lupauksensa, ja kuivauksen jälkeen mammuttikarvainen Poni pääsi jatkamaan vapaa-aikansa viettämistä laitumelle, jossa se teki tarkistuskierroksen ennen pikkuisen laumansa luokse pysäköintiä.

Ne polvenkorkuiset olivat kadonneet johonkin, joten Lucia ei ehtinyt kysellä, millä asialla he olivat olleet, mutta eipä sillä ollut väliä.
Niitä ei löytynyt edes taukohuoneesta, jossa Lucia käväisi ja päätyi vaihtamassa pari sanaa rillipäisen nörttipojan kanssa, jonka nimeä hän ei vain saanut päähänsä. Tallityöntekijä kuitenkin, hän muisti, Intoili Mukava tapaus, samanlainen avulias sählääjä kuin Karenkin.

Poni oli edelleen laitumella, kun Lucia teki lähtöä. Ruuna pyllisteli omaa ratsuaan hakevalle naiselle ja jäi seuraamaan murheellisen näköisenä kaverinsa kaikkoavaa selkää. Luciaa alkoi taas naurattaa. Poni oli ihan hyvissä käsissä.

[Karen]

6.2.2023 Game of Thrones -teemainen miniponitunti

Yli esteitten

Karen tajusi tehneensä valtavan virheen ilmoittautuessaan tunnille tietämättä, mitä ohjelmaan sisältyi. Se on vain 30 minuuttia, nainen oli yrittänyt vakuutella itselleen. Kyllä Poni sietää sen hetken jotain kevyttä sekoilua.

Nähdessään, mitä tuleman piti, oli kuitenkin tullut pikkuinen paniikki. Tulta ja esteitä, hän ei ollut valmis tähän, Poni varmaan saisi hepulin ihan pelkästään ratsastajansa sekoilun takia!

Punapää kaivoi puhelimensa esille ja naputteli viestin Lucialle. Se oli kotona tekemässä töitä, mutta ehtisi varmasti paikalle, jos pistäisi hösseliksi.

Minä

Sun pitää tulla mun tilalle. Nyt.

Lucia
Häh, miks?

Minä
Tää miniponitunti on aivan kamala. Täällä on esteitä ja kaikkea. Pitää kantaa palavaa soihtua.

En minä osaa, ja sitte Poni hermostuu, ja sitte kuitenki sattuu jotain...

Lucia
😄Häh, laita kuvia?

Minä

Lucia
Et oo tosissas, noistahan kävelee yli! 🤣

Minä

Ootko sä muka ikinä hypännyt Ponilla?

Lucia
Oon! Hyvin se menee. Ja sehä oli Game of Thrones -teemalla? Heittäydyt vaa hankeen leikkimään kuollutta, jos menee pielee. Ehkä joku niistä söpöläisistä tulee ja pelastaa sut😘

Karen aloittaa viestien kirjoittamisen kolmesti, muttei lähetä yhtäkään. Häntä ärsytti. Lucia selvästikin piti pilkkanaan, ja kaikki päähän tulleet vastaukset vain lisäisivät bensaa liekkeihin. Lasten unelma kaksoisolennon hyödyntämisestä ei oikein toimi, kun sillä kaksoisolennolla on oma tahto...

Lucia

Minä

Joo, Baby Yoda pelastaa, Baby Yoda armahtaa.🙄

Lucia
😘😉

Lucia
Anyway, go break a leg sis. Laita sitte viestiä, jos sut oikeasti pitää hakea päivystyksestä. Jatkan töitä.

Karen tuijottaa puhelintaan ja huokaisee raskaasti. Jos sitä vain tekeytyisi sairaaksi ja painuisi tiehensä, kalpea hän oli jo valmiiksi, kukaan ei varmastikaan epäilisi mitään.

Nainen raahustaa vielä kertaalleen vilkaisemaan keitä tunnille oli osallistumassa, ja yrittää vielä tsempata itseään. Okei, Manny oli mukava, Salma oli mukava, he tuskin nauraisivat itseään kipeäksi, jos vähän töppäisikin? Peck oli kuulemma melko hirveä ratsastettava ja Arktik vaikutti kaahottavan välillä päättömästi ympäriinsä. Kaksi muuta nimeä olivat hieman vieraampia, olivat ilmeisesti hoitajia. Akka olisi paikalla Ponin kaverina... Ehkä tästä ei tulisi niin kamalaa kuin hän oli aluksi pelännyt?

Ei auttanut kuin raahata poni kentälle ja kammeta itsensä selkään.

Onneksi osa ajasta sentään meni muiden suorituksia katsoessa, ja Karen uskaltautui hetken punasteltuaan jopa hihkumaan kannustuksia ympäri kenttää viilettäville ratsukoille.

Nähtyään kahden uuden hoitajan suorituksen, päätti Karen sisuuntua sen verran, että ei heittäytyisi hankeen ensimmäisen muurin jälkeen. Eikä edes hävettänyt komentaa Ponia äänellä siistien pohkeiden ja ohjasapujen tukena, ainakin puhkuvalle eläimelle meni viesti perille.

Suurimmat ongelmat olivat heinämiehet, joista ruuna olisi halunnut ottaa välipalaa, ja palava soihtu. Poni onneksi iski jarrut pohjaan, kun sille karjaisi tarpeeksi lujaa ”Seis”, mutta sen piti kiertää ämpäriä ympäri kuin parempikin Doma Vaquera -hevonen, kun Karen kurkotteli soihtua veteen. Vaihtuva painopiste varmaan hämmensi mokomaa.

Suorituksensa jälkeen Karen jäi hetkeksi vain katselemaan tyhjyyteen ja odottamaan, että Poni räjähtäisi alta johonkin. Se kuitenkin jäi tuijottelemaan tyhjyyteen aivan yhtä hämmentyneen oloisena. He olivat hengissä.

Lucia
No, miten meni? Pelastiko söpöläiset?
😘

Minä

Lucia
👍

Karen päättää vielä jäädä hetkeksi tallille, ja hiippailee taukohuoneeseen, jossa onkin yllättäen enemmänkin väkeä.

Saatuaan itselleen henkiseksi tueksi kupillisen teetä, uskaltautui punapää kehaisemaan Salman ja Mannyn suoritusta.

”Minua vähän hirvitti osallistua.” Nainen myönsi nauraen häpeissään ja tuijotti höyryävän nesteen pintaa.

”Pelkäsin, että meistä tulee Ponin kanssa lohikäärmeen ruokaa, en ole ikinä hypännyt sillä. Mutta yksi tulee jarruttomalla, toinen alta juoksevalla... Pakko se oli tulla kokeilemaan...”

Kaksikko oli juurikin niin mukava kuin Karen oli ajatellutkin. Kehujen ja kannustusten saaminen tosin sai punapään punastumaan korvia myöden, ja nopeasti hän ohjasi keskustelun johonkin muualle. Ei hän ollut myöntänyt tätä saadakseen säälipisteitä, hyvänen aika sentään!

Tallille oli kuulemma tullut uusia kävijöitä lisääkin, joku blondi mies nimeltä Matthias. Vuokrasi Kosmosta, sitä isoa ruunaa. Nimiä alkoi vilistä taas sitä tahtia, että Karen tunsi olevansa ensimmäistä päivää koulussa. Oli hän jo osalle nimistä saanut kasvotkin, se outo nurkissa pyörivä blondi oli ilmeisesti Robert, Kosmoksen... Omistaja?

Keskustelun edetessä Karen totesi, että keksit olivat käyneet kaupaksi ja kävi keräämässä rasian mukaansa siistiessään muutenkin paikkoja. Tiskattuaan kaikki löytämänsä kupit, silläkin uhalla, että jonkun kasvattama sivilisaatio meni siinä mukana, totesi Karen, että hänen oli aika poistua.

”Nähdään taas.” Punapää myhäili ja heilautti kättään livahtaessaan portaikkoon. Kyllä hän edelleen mieluummin sen vaunun kyydissä istuisi, kunhan Lucia nyt saisi vain hoidettua sen perille asti... Mutta seuraavalla kerralla hän varmaan uskaltaisi mukaan vähän pienemmällä psyykkauksella, ja ajatus lämmitti mieltä. Kyllä tästä vielä hauskaa tulisi.

[Karen]

💗Ystävänpäivä 14.2.2023, joskus keskiyön paikkeilla? 💗


Lucia oli saanut houkuteltua juhliin mukaan, ja Karen oli nopeasti todennut, etteivät ne edelleenkään olleet hänen paikkansa. Ihmiset olivat toki mukavia, mutta talli vaikutti räjähdysherkältä draamapesäkkeeltä, eikä Karen halunnut ottaa osaa siihen. Hän selvitteli lasten riitoja koulussa pitkin päivää, ei häntä huvittanut sotkeutua vielä aikuistenkin elämään. Lisäksi hän oli jo onnistunut suututtamaan Inkerin uudelleen, ihan pelkästään juttelemalla Mannyn kanssa. Nyt hän voinut edes mennä kysymään, oliko varsin järkyttyneeltä vaikuttaneella miehellä kaikki kunnossa. Inkeri olisi kuitenkin suuttunut vielä pahemmin, eikä se ollut Mannylle oikein.

Karen huokaisi raskaasti ja näpersi lattialle varissutta heinää sormiensa välissä. Ehkä heidän sittenkin olisi pitänyt jäädä Metkaan, siellä oli vähemmän väkeä ja ihmisiä, joiden jaloille talloa. Punapää hivuttautui istumaan shettiskarsinan nurkkaan vaimeasti poneilta anteeksi pyydellen ja haukotteli. Lucia oli hävinnyt jonnekin, eikä todennäköisesti haluaisi lähteä vielä juhlista. Olisi sittenkin pitänyt ottaa ne avaimet itselleen ja pistää se soittamaan taksi, se tänne oli halunnut tulla.

Punapää seuraili kolmen ponin rauhallista nuokkumista ja kaivoi puhelimen taskustaan, vilkaisi kelloa ja poneja uudelleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä päin maailmaa Ponin omistaja meni, mutta päätti silti soittaa. Mies varmasti halusi kuulla Ponin kuulumisia, ja tämä oli paras tapa kertoa niitä.

Nainen oli jo aikeissa katkaista puhelun, kun yhteyden toisesta päästä kuului karhea, väsynyt ”Brown”. Hän ei muistanutkaan, miten väsyneeltä mies aina kuulosti.

”H-hei. En-enhän herättänyt? Eh-ditkö puhua? Karen tässä.” Karen kysyi englanniksi ja hipelsi hameensa helmaa hermostuneesti. Mies äännähti myöntävästi. Linjalle laskeutui hiljaisuus. Karen luuli yhteyden katkenneen, mutta sitten toisesta päästä kuului rapinaa.

”N-niin siis.” Karen sai koottua itsensä ja hymähti.
”Ponilla on kaikki hyvin. Soitin vain kertoakseni sen.” Hiljaisuus.
”Me muutettiin Seppeleeseen, sillon 16. tammikuuta. Niinku Lucia tais kertoa.” Kuuluu ääni, joka on todennäköisesti peräisin sytkästä, lisäksi vaimea äännähdys, joka ehkä kuului miehelle.
”Sillä on kavereitakin. Ponilla siis. Se on kahden muun kanssa samassa karsinassa.” Kuuluu ääni, jonka punapää tulkitsee hymähdykseksi.
”Onko sulle laitettu kuvia?” Kieltävä äännähdys.
”Osaatko avata sellaisen, jos laitan?” Toinen kieltävä äännähdys.
”Missä olet? Voin soittaa videopuhelun..?” Sellaiseen vastaaminen olisi varmaan helpompaa kuin kuvaviestin aukaiseminen. Laskeutuu jälleen hiljaisuus.

”Ei onnistu.” Mies vastaa lopulta ja Karen huokaisee.
”No, ei voi mitään. Joskus toiste sitten. Lucia varmaan laittaa myöhemmin kuvia ja ohjeet miten ne saa auki.” Karen juttelee ja rapsuttaa lähimmäksi eksynyttä Kerttua hajamielisesti. Mies linjan päässä äännähtää vaimeasti, ja taas istutaan hetki hiljaisuudessa.

”Miten sulla menee?” Karen kysyy lopulta varovaisesti ja hymähtää Ponille, joka alkoi rapsuttaa Akkaa karsinan toisessa päässä, saa siltä pakit ja siirtyi jatkamaan uniaan.
”Hyvin”, punapää odottaa, että mies lopettaisi siihen, mutta hänen yllätyksekseen lause jatkuukin
”En pääse tervehtimään vielä.”
”Harmi. No, täällä on sulle kuitenkin paikka sohvalla vapaana. Tai aitan vintti tallilla. Näin talvella siellä voi olla vähän kylmä.” Karen hymähtää, ja saa vastaukseksi saman myöntävän äännähdyksen kuin aiemminkin. Linjan toisesta päästä kuuluu etäistä puhetta, ja nopean ”pitää mennä” kuultuaan Karen tajuaa puhelun päättyneen. Tuijotettuaan ruutua hetken nainen vääntäytyy jalkeille ja raahautuu hakemaan lisää teetä. Kun se palaa takaisin karsinalle, on tallissa jo muita, eikä se pääse enää karkuun vaikuttamatta salakuuntelijalta. Se siis jää odottamaan Luciaa apuun ja hörppii teetään. Puhelin jäi ulkopuolelle, siitä ei enää ole iloa. Nukkuvat ponit on onneksi ihan söpöjä.