Nemon päiväkirja

[Alviina]

Se ei ole

mikään kämäinen reunoista repeillyt ruudullinen lärpäke

Siinä on

hienot kannet eikä ohuimmat mahdolliset sivut

Se on

säntillisesti täytetty kliinisellä käsialalla

Siihen on

muistettu aina kirjata ensiksi päivämäärä
ja kaikki tärkeä
raspaukset
kengitykset
rokotukset
sensellaiset

ja vähän vähemmän tärkeä
mille tunneille se osallistui
mitä muuta liikuntaa se sai
oliko jotakin huomionarvoista
tai ehkä vaan
fiiliksiä

Nemesis
>> Sivuille
Hoitaja: Alviina

[Alviina]

Perjantaina 16. joulukuuta 2022

Mä en itkenyt kenenkään nähden juuri koskaan. Kyyneleet, uurteiseksi ja punaläikikkääksi muuntuva nääma sekä inhottavalla tavalla huulia ja suupieliä tavoitteleva itkuräkä eivät olleet asioita, joita halusin jakaa muiden ihmisten kanssa. Siinä oli jotakin aivan liian intiimiä: näyttää itsensä sellaisena. Lisäksi se tuntui tungettelulta. Siltä, että väärällä tavalla heitin tunteeni muiden ihmisten silmille tai heidän kannateltavakseen kysymättä, halusivatko he ensinkään. Sellainen tungettelu herätti mussa syyllisyyttä ja hankalaa oloa, vaikka nenän tunkemisesta muiden asioihin olinkin tunnetusti usein jopa nauttinut.

En siis juuri koskaan itkenyt, kunnes sitten itkin koko tallin nähden.

Se oli monen asian summa. Monen pitkään kiehuneen ja poreilleen kurjan kuormitustekijän summa. Oli ollut vähäsen raskasta, ja erityisen raskasta oli ollut raahautua tallille intensiivisten työpäivien jälkeen tekemään asioita, joilla oli hyvin vähän tekemistä sen kanssa, miksi alunperin halusin omistaa hevosen.

Kun mä taas kerran näin syrjäkareisia katseita sellaisilta ihmisiltä, joiden mä tiesin ajattelevan että mä rääkkäsim Charlieta pitäessäni sen elossa, mun mittalasini kuohui yli. Kitkerää katkeruutta, sakeaa surua ja varomattomaksi tekevää vihaa valui pitkin sen reunoja.

"Oliko sulla jotain sanottavaa?" tivasin tuntilaiselta, joka oli supattanut jotakin toiselle mua paljonpuhuvasti vilkaistuaan.
"Öö... ei?" se kiemurteli.
"Aivan. Sitten sun ei varmaan tarvii sanoa sitä muillekaan, jos et voi suoraan mulle sanoa. Tai laittaa sun instastooriin ja feedikuvan captioniin passiivis-aggressiivista pohdintaa siitä miten karmeeta on kun jotkut sokeutuu hevosensa kivulle ja miten sua surettaa kun et voi auttaa yhtä yksäriä sun ratsastuskou—"
"Alviina, tulisitko käymään toimistossa?"

Se oli Emmy, joka mut keskeytti. Mä seisoin keskellä tallin käytävää purkamassa rosoisimpia tuntojani niin että ne repivät mun kieltä kun mä päästin niitä putoilemaan siitä, ja mä ITKIN. Vuolaasti. Sellaisella tavalla kuin itkevät ne, joiden olisi pitänyt itkeä jo monta kuukautta sitten ja jotka ovat jättäneet sen tekemättä, koska ovat pelänneet, että jos ne kerran aloittaa, ne ei enää pysty lopettamaan.

"Tiiätkö", mä sanoin vielä sille tuntilaiselle, sille Sandralle joka pitää instassa @santun_sebe_elamaa -tiliään, "on ihan tarpeeksi hirveetä kuntouttaa omaa hevosta ja olla siitä koko ajan huolissaan ja surullinen. Ei siitä tarvii tehä kamalampaa jeesustelulla."
"Alviina?" Emmy kutsui vähän varovasti, ja mä menin sen mukana toimistoon.

Siellä mä hillitsin väkivalloin itkuani. Lopetin sen töin tuskin ja sulloin itkemättä jääneet jämät johonkin mielen kassakaappiin, joka toivottavasti oli jämerää tekoa eikä mitään sekundaa niin kuin kaikki muu mun elämässä. Sen prosessin ohella kävin keskustelun, joka johti tähän hetkeen.

Siellä toimistossa nimittäin mun itkuista naamaa katsoi uppo-outo uusi tallinomistaja (joka ei varsinaisesti ollut enää kovin uusi; olihan se jo ehtinyt säätää tallilaisen kanssa ja satuttaa näppinsä). Kysymättä mitään se nappasi pöydänkulman paperitelineestä yhden arkin ja ojensi sitä mua kohti.

"Jos tarvitsee täyttää tapaturmailmoitus. Vakuutusta varten. Niin täällä tehdään, kun jollekin sattuu, vaikka vakuutuksethan konseptina ovat, hmm, paradoksaalisia ettenkö sanoisi, kun laitetaan hinta mittaamattomille asioille kuten kipu, terveys ja henki."
"Ei, Hannes", sanoi höpöhöpömiestä ihmeen kärsivällisesti kutsuva Emmy. "Alviinalle ei ole sattunut tapaturmaa." (Ellei tätä elämää laskettu, ajattelin. "Alviinan hevonen on loukannut itsensä. Se on ollut pitkään kuntoutettavana ja Alviinalla on siitä surua. Mä ajattelin, että me voitaisiin vähän piristää sua, Alviina, jos vaan mahdollista."
"Aivan", nyökytteli Hannes ja katsahti sitten Emmyä tietäväisen näköisenä. "Ostammeko hänelle hevosen?"
"Ei —", Emmy aloitti, mutta hönöheikki jatkoi puhettaan:
"Sellaisen kunnollisen, jota ei tarvitse kuntouttaa."
"Ei", Emmy sanoi nyt jo napakammin; ehkö silläkin oli hermot, ja jos sellaiset omisti, ne saattoi myös menettää.

Niiden pöpistessä omiaan mä olin ehtinyt hillitä ylitsevuotavat tunteeni ja kamppailen enää sisäisten sellaisten kanssa. Mä en tiennyt, kuinka kiinnostunut olin koko "piristämme sinua Alviina niin kuin pitäisimme sinusta Alviina!!!" -operaatiosta, mutta tunsin kyllä mietoa uteliaisuutta sitä kohtaan, miten Emmy oikein kuvitteli siinä onnistuvansa.

No: Nemon avulla. Ratsastuskoulun parhaan lahjuksen, eli mahdollisuuden päästä ratsastamaan tallin uudella hevosella ennen muita tai useammin kuin muut. Tämä oli sikäli oikea laatulahjus, ettei Nemo edes ollut tuntijuna tylsimmästä päästä eikä siitä varmasti sellaista ikiaikoihin tulisikaan. Se oli harvinainen rodultaan näissä ympyröissä, sen väri ja barokkipiirteet tekivät siitä aika näyttävän ja sitten siinä oli se myöhään ruunatun jännittävyyslisä. Aika nuorikin se oli, ja kaiken kaikkiaan aikamoinen ratsastuskouluskenen statusbuusti.

Siihen mä olin sitten saanut tutustua. Nemo ei kuulemma ollut vielä oikein valmis ihan kaikille tunneille, joten lisäliikunta ei ollut pahitteeksi. Ei mua tietysti minään ammattimaisena hevosenkouluttajana pidetty, mutta olinhan mä käynyt tallilla jo vuosia, käsitellyt Pirren yksäreitä (Tikruakin, joka oli ollut yksi turkasen hankala elikko) ja omistanut omankin hevosen jo aika kauan. Ennen Charlien loukkaantumista mä olin kehittynyt ihan luotettavan hyväksi perusratsastajaksi, jonka saattoi uskoa pysyvän Nemon kyydissä mukana.

Sen kerran oli kannattanut itkeä, mä ajattelin nyt kävellessäni kullansävyllä siloitellun ruunan kanssa alkukäyntejä. Meidän yhteinen taival oli vielä melko tuore, ja vaikka en usein toivonut mitään, huomasin nyt haluavani päästä harjoittelemaan tämän hevosen kanssa pitkäjänteisesti. En ollut ratsastanut aikoihin, joten osa siitä haaveilusta oli vain satulaankaipuuta. Mulla oli kuitenkin myös varovainen tunne siitä, että Nemohan varmaan oli ihan hienokin hevonen, vaikka mä en ehkä sitä ollut vielä saanut sellaiselta vaikuttamaan.

Ainoa ongelma oli se, ettei mulla ollut Charlien ylläpidon lisäksi varaa maksaa siitä, että ratsastaisin Nemolla tai millään muullakaan hevosella. Mä olin asemassa, josta on pitänyt: armopalojen varassa.

[Alviina]

Perjantaina 23. joulukuuta

Mä olisin ollut valmiimpi leikkaamaan karhulta kynnet kuin sanomaan ääneen, että Nemo tuotti mulle iloa. Siinä Salma kuitenkin oli ja kärtti mua ylittämään kynnyksen, johon tiesin varmuudella kompastuvani, jos yrittäisin siitä yli astahtaa. Mä en nimittäin kuulunut toisella puolella odottavien kerhoon: niiden, jotka iloitsivat avoimesti.

"Tosi kivaa, kun löysitte Nemon kanssa toisenne", Salma sanoi, ihan noin vain.

Mä en sanonut mitään. Mä vain mumahdin jotakin, ehkä myötäilevää. Ei kovin vahvasti myötäilevää. Heiluttelin pölyharjaa Nemon kellertävän karvan suuntaisesti.

"Se vaikuttaa kivalta hevoselta", Nemon kaulaa rapsutteleva Salma jatkoi, eikä lopettanut siihen. "Ja on kivaa että säkin voit harrastaa taas."

Kivaa. Kitkerä ajatus hiersi mua: Salman elämässä kaikki oli niin kivaa, ettei se tajunnut, että me kovaonnisemmat ei oltu totuttu kivaan ja me saatettiin ajatella, että ei kannattanut liiaksi tottuakaan.

Jossain kauempana käytävällä mä näin vilauksen Robertista, joka oli alkanut kai käydä tallilla useammin kuin ennen. Ajattelin, että se olisi tajunnut olla kinuamatta multa iloisuudentunnustusta. Ilo ja me oltiin kuin vesi ja öljy, ja Salma ei ollut öljyä vaan ehkä veteen liukenevaa suloista sokeria.

"Nythän sulla ois hevonen... aiotko tulla aattoratsastukseen? Se voisi olla —"
"Kivaa?" mä kysäisin kuivasti ennen kuin Salma ehti viimeistellä virkettään, ja sitten mä hymtilin karheasti. "Niin, no, ehkä. En tiiä vielä ehtisinkö. Ja sekoaiskohan Nemo sellaisesta hevostenpaljoudesta aika tuoreena ruunana."

Rehellisesti: en riennyt sopiko sellainen ylenpalttinen tunnelmallisuus ja lämminhenkisyys mun sielunmaisemaan.

Mutta kyllä mä hiljaa itsekseni pidin siitä, että mua yritettiin houkutella mukaan johonkin yhteiseen.

[Anne]

Alviina ja Nemo talvisella ratsastusretkellä

[Alviina]

Torstaina 9. helmikuuta 2023


Hannes Mesi oli omituinen hyypiö.

Kaikkihan sen tiesivät, mutta silti musta tuntui, että kukaan ei tiennyt.

Hyvin mietteliäänä mä mupeltelin huultani roudatessani Nemon varusteita sen karsinalle. Se oli alkanut käydä tunneilla, mistä mä en varsinaisesti ollut pahoillani niin kauan kun sillä kuitenkin oli sellainen viikko-ohjelma, että sain itsekin sillä ratsastaa ilmaiseksi hoitajan liikutustehtävien merkeissä. Nyt Nemo oli menossa helppo B -junnujen tunnille, ja koska sillä ratsastava Laura oli krooninen myöhästelijä, tiesin alkaa satuloida hevosta sen sijaan, että olisin uskonut tuntilaisen haluavan tehdä niin. Olin loistava hoitaja, kuinkas muuten.

Niin. Olin ottanut Nemosta itselleni hoitohevosen. Sepitin vielä itselleni, että se johtui puhtaasti itsekkäästä halusta harrastaa hevosia sillä tavalla johon Charliesta ei vieläkään (tai, kuten jo uskoin, koskaan ihan kunnolla) ollut: Nemon kanssa mussa oli syttynyt uudestaan halu ratsastaa ja treenata sitä ratsastusta. Villeissä haaveissani mä vielä kehittyisin menestyjäksi. Tiesin, ettei ollut yhtään realistista ajatella, että mä oikeasti ikinä olisin se myöhäisteini-iässä ratsastuksen aloittanut ja parikymppisenä tuntihevosilla kunnolla treenamaan ryhtynyt isoihin kisoihin ponnahtanut sensaatio jollaiseksi itseni kuvittelin, mutta sai kai sitä silti ratsastaa (puoli)tavoitteellisesti.

Hoitajan pesti oli tuntunut parhaalta ratkaisulta harrastuksen jatkamiseksi. Vakiotunteihin mä en aikonut rahojani laittaa, sillä Charlien ylläpito nieli sievoisen summan rahaa vaikkei ruunalla juuri mitään voinut tehdäkään. Mulla oli muitakin asioita, joihin halusin rahaa käyttää ja ennen kaikkea säästää, ja karu faktahan se oli, etteivät kopukat ja säästäminen olleet hyvä yhdistelmä.

Raha oli taustalla siinäkin, miksi Hannes Mesi oli musta epäilyttävintä, mitä Liekkijärvellä oli vuosiin tai ehkä kuunaan nähty.

Mun nähdäkseni kaikki olivat vaan hyväksyneet kyseenalaistamatta sen seikan, että Hannes oli rikas. Rikkaan lisäksi sitä pidettiin omituisena mutta hyväntahtoisena höpsöliininä. Jengi toisaalta pyöritteli silmiään sen kivisille intresseille ja totaaliselle hevostiedottomuudelle, mutta kyllä niille kuitenkin kaikki Hanneksen orkesteroima ja kustantama hupi kelpasi.

Vaan kysyikö kukaan, mistä sen rahat oikein olivat tulleet?

Mä kysyin, koska:
a Mitkään perinnöt eivät olleet ikuisia, etenkään, jos niitä syötti hevosille minkä kerkesi.
b Kivikaupoilla ei rikastunut, sanonpahan vaan. Ellei nyt sattunut kaupittelemaan jotakin Arvocasta Italialaista Supreme Marmoria, mitä Hannes ei käsittääkseni tehnyt.
c Olin tarkkaavainen ja tiedonjanoinen (omien sanojeni mukaan; joku toinen olisi voinut käyttää erisävyisiä ilmaisuja)
d Olin nähnyt tallin toimistolla käydessäni läppärin, johon oli dymolla kirjattu Hannes Mesin nimi jalo- ja mineraalikiviä esittävien tarrojen sekaan, ja jonka näytöllä oli ollut avoimena Nordnet-tili, jonka plussapuoleisuus oli niin vahvaa, etten ollut uskonut sellaisen olevan mahdollistakaan — ei varsinkaan vallitsevassa maailmantilanteessa.

Myöhästelijä-Laura oli myöhässä. Yllättyneitä olivat:



Siispä vein Nemon maneesille. Siellä kävelytin sitä hyvät viisi minuuttia, ennen kuin epätäsmällinen lusmurituntilainen suvaitsi purjehtia paikalle ja kipata itsensä lusitanon satulaan. Hymyilin suloisen sileästi erinomaisen asiakaspalvelijan perikuvana, vaikka teki mieli irvistää ja sättiä. Nemolla eivät mun mielestäni ansainneet moiset kuhnastelijat ratsastaa. Mallikelpoisemmat tuntilaiset osoittivat enemmän arvostusta etuoikeutettua harrastustaan kohtaan, ja syletti, että mun upea hoitohevoseni joutui kantamaan mokomaa mätisäkkiä.

Syystä tai toisesta katsomossa oli jonkinmoinen läjä muita tallilaisia, jotka eivät kai keksineet muuta tekemistä kuin lojua siellä. Vilin ja Jasmiinan läsnäolon mä vielä jotenkin tajusin, kun niidenkin hoitsut hölköttelivät tunnilla lämppäraveja. Ehkäpä Iiris ja Inkeri olivat katsomossa välttelemässä jotakin. Inkeri ainakin oli. Töitä.

Päätin jäädä seuraan ja hyödyntää mahdollisuuden nuuskutella tunnelmia — tai tarkalleen ottaen muiden suhtautumista Hannekseen ja heidän uskomuksiaan siitä, mistä tämän rahat ja satumainen sijoitussalkkunsa oikein olivat peräisin.

"Mitä luulette", aloitin suuntaamatta kysymystä kenellekään tietylle, "mistä Han-"

Mutta kesken kaiken katsomon ovi kävi.

Sisään astui, tietenkin, Hannes Mesi. Mukanaan sillä oli oikein kaupunkilaismaisen näköiset äiti ja tytär (oletin), joille Hannes esitteli omistajan elkein (ai niin, sehän oli sitä):
"Ja täällä meidän erinomainen opettajamme Hannaleena Äppelgröt valmentaa nuoria lupauksia. Tämä meidän ratsastushalli rakennettiin…"

"Mistä mikä?" Inkeri, joka ei yhden Hannes-tallinomistajan takia palannut tekemään töitään, kysyi kyllästyneen kuuloisena.

Yllätyin, että se osoitti edes etäistä kiinnostusta mihinkään mun puhumisiin. Hannes kupeksi edelleen lähistöllä, enkä mä voinut kysyä alkuperäistä kysymystäni loppuun. Keksin suit sait sukkelaan korvikkeen.

"Niin että mistä historian hämäristä Hanski on ton koinsyömän takkinsa kaivanut", sanoin kuivalla äänensävyllä.
"Varmaan samalta vuosikymmeneltä kuin asiakaspalveluoppinsa", Vili ehdotti, ja Inkeri, tuo itse asiakaspalvelun malliyksilö, säesti pahansuovalla tyrskähdyksellä.

Vilkaisin vielä Hannesta. Se ei tehnyt elettäkään poistuakseen vaan istui vieraineen alas. No, tuskinpa menetin mitään. Tokkopa tällä lössillä olisi ollut kovinkaan valistuneita kommentteja Hannekseen ja sen hämäräperäiseen varallisuuteen liittyen.

Tämä asia mun täytyisi selvittää itse. Se kutitti ja kirvelsi mun uteliaisuuttani tavalla, jota en ollut hetkeen kokenutkaan.

[Alviina]

Tiistaina 25. heinäkuuta 2023

Tietysti on puita ja pensaikkoja riipivä hurja myrsky. Talli tuntuu täydeltä, kun hevoset on otettu säältä suojaan. Mutta ihmisiä ei paikalla juurikaan ole - miksi olisi, kun ei tässä säässä kelpaa ratsastaa? Nemo on levoton tallissakin, enkä tahdo edes ajatella, mitä siitäkin tulisi, jos lähtisin sen kanssa edes maneesiin. Teatraalisin elein entinen ori korskuu ja säpsähtelee, kun jokin oikein riuska tuulenpuuska hulmauttaa suuria, painavia vesipisaroita ikkunalaseihin. Tänään emme treenaa.

En treenaisi muutenkaan. En ole tallilla sitä varten. Olen tallilla laittaakseni pois Charlien tavarat ja siivotakseni kaiken. Muiden viettäessä huolettomia, tylsiä tai tapahtumarikkaita kesäpäiviään mä olen viettänyt viimeisiä viikkoja ensimmäisen oman hevoseni kanssa.

Nyt on enää Nemo.

Mä en ole sanonut mitään kenellekään, paitsi tietysti Emmylle sen verran, että irtisanoisin karsinapaikkani enkä enää maksaisi siitä vuokraa, kun ei olisi hevosta, joka karsinassa asuisi. En ole käskenyt Emmyä pitämään suutaan tukossa, mutta toivonut vain, että se tajuaisi olla levittelemättä asiaa. En tahdo puhua asiasta kenenkään kanssa. En jaksa. Ei huvita. Sääli ja surkuttelu on viimeinen asia, jota tahdon vastaanottaa, ehkä syyllistämisen jälkeen.

Pidän taukoa Charlien tavaroiden pakkaamisesta ja harjailen Nemoa, joka on totuttuun tapaan likainen kuin mummolan pihalle vapautettu lapsi illalla möyrittyään koko päivän paljain jaloin kasvimaalla, hiekkakasassa ja nurmikolla. Harjaaminen ei ole yhtään sellainen rentouttava, haikeatunnelmainen rapsutteluterapiahetki, joita kaikki aina kuvailevat. Nemo on typerällä tuulella, koska sää on typerä. Tunnen omankin oloni typeräksi, kun edes kuvittelin, että hoitohevosen rapsuttelusta tulisi parempi mieli.

Vaikka ei mulla ole edes mitenkään huono mieli.

Tuntuu vaan omituiselta.

Haluan uskoa, että Charlien viimeiset viikot ovat olleet hyviä. Se on saanut laiduntaa, ja mä olen käynyt taluttaen kahluuttamassa sitä rannassa, missä mä muistelen sen joskus tykänneen polskutella. Mä olen ottanut siitä tuhat kuvaa, ja Olgakin on käynyt sitä tervehtimässä. Me ei halattu. Me ei itketty toistemme olkia vasten. Me oltiin kuitenkin tiedetty jo kauan, että näinhän tässä joskus tulisi käymään, ja sitten mä olin vain vitkutellut päätöstä, kunnes en enää halunnutkaan elää siinä viimeisen päivän odotuksessa.

Ja nyt kun viimeinen päivä on tullut ja mennyt, ei tunnu miltään. Tai joskus tuntuu syylliseltä ja välillä helpottuneelta, ja jos jotakin surua huomaan, se pakenee ärtymyksen tieltä.

Nemo liikahtaa levottomasti, ja mä mulkaisen sitä. Säästäisi draamansa. Hetken verran ajattelen, että lopetan kyllä sen hoitamisen tähän paikkaan ja jätän koko hevosharrastuksen taakseni. Jokin vanha viisaus siitä, ettei vihaisena tai surullisena pidä tehdä päätöksiä, jarruttelee.

Päätän antaa itselleni kuukauden aikaa päättää, mitä tehdä.

[Alviina]

26. elokuuta 2023

Ensiksi mä vihaan Nemoa. Mua ottaa päähän se, että mä joudun menemään sen takia tallille, missä mä tunnen tunteita. Mä en jaksaisi käydä tallilla. Sinne meneminen on suuren ponnistelun takana.

Sitten mä ripustaudun Nemoon. Muhun syttyy hullu kipinä: päätän että nyt mä treenaan itsestäni kunnon kouluratsastajan, mä innostun hevosista uudestaan, mä keksin itselleni uuden suunnan ja päämäärän harrastukseen. Mä käyn Seppeleessä päivittäin. Nemon varusteet hohtelevat, sen harjakori on puolisotilaallisessa järjestyksessä ja hevonen itse on kuin valmiudessa esiintymään suurilla areenoilla, niin puhtaana sen karva ja jouhet hohtelevat. Ja vaikka mä kuinka ajattelen, että nyt mä treenaan jokaisen mahdollisuuden tullen, päädyn usein lopulta kuitenkin vain haahuilemaan maastossa, jos satulaan asti pääsen.

Sitten mun motivaatio taas haihtuu ilmaan, mutta mä pidän kynsin hampain kiinni rutiineistani. Käyn tallilla, teen asioita. Tahdoin tai en.

Elokuun lähestyessä loppuaan mä olen oikosulussa. En tiedä, haluanko käydä Seppeleessä vai en. Olen kuitenkin ostanut jo syyskaudelle paikan viikkotunnilta. Se kai asian lopulta ratkaisee: enemmänkin tyydyn siihen kuin päätän että otan päätöksenteossa lisäaikaa vielä jouluun asti.

Nemossa ei ole mitään vikaa. Pohjimmiltani mä pidän siitä valtavasti. Siinäkään ei, hetken mietinnän jälkeen, ole merkittävää vikaa, ettei se ole mun oma hevonen. Kun rahat eivät mene hevosen ylläpitokuluihin, mä alan oikeasti miettiä, että mähän pystyn käymään tunneilla, jopa valmennuksissa, ja miettimään kisasuunnitelmiakin. Edelleen mun mielessä välkähtelee haavekuvia siitä, kuinka mä joskus kilpailen Nemon kanssa vaativaa ja me voitetaankin usein. Vaativaa! Nemon kanssa se onnistuisi, mä luulen. Charlien kanssa ei ikinä. Vaikka menneisyyden todisteet eivät tietysti oikeasti puhu mun puolesta. Mä olen jumittanut vuosikymmenen jossain ratsastuskoulun heC-heB-ryhmissä. Pessimismin ja optimismin ristiaallokossa mä en osaa ryhtyä treenaamaan kunnolla. Kannattaako alkaa tavoitella mitään, mikä ei välttämättä koskaan ole realistisesti saavutettavissa?

Alan epäillä, että ongelma on Seppeleessä. Ei seinissä eikä kentän hiekassa, vaan muistoissa, ihmisissä, hukatussa sosiaalisessa asemassa. Mä olen ollut Seppeleessä niin pitkään yksin, etten osaa enää edes yrittää tallikavereiden hankkimista.

Vihoittelijoita mä kyllä löydän.

Juli mulkoilee mua aina teatraalisen itkuisin silmin, niin kuin mä olisin murhannut jotain sille tosi tärkeetä. Ok, olisinhan mä voinut sille etukäteen kertoa Charlien lähdöstä, mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. Ei se ruunaa oikeasti hoitanut kuitenkaan. Mua kiukuttaa sen tapa tehdä itsestään kaikkein suurin uhri tilanteessa, jossa mä olen menettänyt hevoseni.

Nemo ei vaivaudu kävelemään mua vastaan, kun mä haen sitä tarhasta. Ei se kuitenkaan pakenekaan. Se antaa mun laittaa itselleen riimun päähän, ja sitten mä rapsutan sitä.

Ruuna ei enää malttaisi jäädä paikoilleen seisomaan edes rapsutteluhetken ajaksi. Se keinahtaa liikkeelle nykäisten mut mukanaan. Horjun mukana kaksi ja puoli askelta, ennen kuin onnistun saamaan tasapainoni takaisin ja pysähdyn. Ruuna pyörähtää mun ympäri haluttomana pysähtymään.

"Nemo, ei. Seis."

Hetkenä ennen kuin hevonen pysähtyy kaikki tuntuu musta hallitsemattomalta ja siltä, kuin mä olisin hukkumassa kaaokseen. Sitten ruuna seisoo aloillaan. Se odottaa multa lupaa lähteä liikkeelle. Mä tiedän kokemuksesta, ettei se malta kauan, mutta ajattelen, että tekee hyvää vähän harjoitella pinnan pidentämistä.

"Me ollaan nyt tässä", mutisen hevoselle.

Niin me ollaan, kunnes mennään.

[Anne]

Tallikäytävällä perusarkea



Alviina ja Nemo

[Anne]

Hanami

Mistel voi pahoin. Aamuyöstä laiva on alkanut keikuttaa enemmän ja ajatus aamiaisbuffasta kauhistuttaa. Naisen asperger-piirteet olivat hyökänneet päälle illan laivabileiden aikaan, ja niinpä nainen oli möllöttänyt koko illan hytissä. Yksin ja tylsistyneenä: läppärikin oli jäänyt kotiin ja ei ollut mitään koodattavaakaan. Ei mitään juuri siinä hetkessä inspiroivaa ja keskittymisen imaisevaa. Aamu valkeni laivan pikkuruisesta ikkunasta kuulakkaana, Tuhkholman saariston keväinen maisema alkoi pikkuhiljaa erottua.

Heti samana päivänä olisi Nemon kanssa tanssahtelu Helppo A:ssa. Mistel olisi halunnut lähteä jo heti kotiin, mutta viettäisi viikon kirsikkajuhlassa kuin mikäkin panttivanki. Ehkä fiilikset vielä muuttuisivat. Kuitenkin Mistelin ajatuksissa kummittelee Alviinan piikittelvät lausahdukset ja heikosti peitelty kateus.
"Kaipa se Nemo osaa helppoa A:ta, sähän luovuit jo kahdesta hevosesta heti kun mentiin sen yli, eikös se jotenkin niin mennyt.." Alviina oli hyräillyt rapsutellen Nemon kaulaa erään Mistelin ja Nemon valmennuksen jälkeen. "Mutta eipä siinä mitään. MÄ autan teitä, varusteiden kanssa ja lähdössä. Nemolla on kuitenkin omat juttunsa loimitusten ja pehmukkeiden kanssa."

Mistel ei olisi jaksanut Alviinan pelejä. Häntä ei kiinnostanut pelit. Jos hevonen kaipasi treeniä ja kokemusta, sitten sitä annettiin. Niin yksinkertaista. Ei hän ollut viemässä Alviinan hoidokkia mihinkään (muualle kuin Ruotsiin, muhahham Mistel naureskeli omille ajatuksillen). Olisi sitten vaikka lähtenyt groomiksi, jos niin "välitti" tuntsarihoitsustaan.


Laivamatkasta oli suoriuduttu ja Seppeleen sekopäisen joukon purkauduttua Hannabyn alueelle, Mistelillä tulikin melkein kiire Nemon kanssa. Pian alkaisi tutustumisluokka ja Nemon harja heilui vielä silkkisenä. Barokilla luokan olisi kaiketi voinut suorittaa harja aukikin, mutta siihen Mistel ei kyennyt. Lujalla kokemuksella hän sai Nemon esittelykuntoon ja lähti alkukävelylle kisa-alueen ympäristöön.

Taivas kuitenkin puhkesi ja vielä hieman kolea kevätsade kasteli ratsukon läpimäräksi. Suoritus meni yllättäen hieman tahmaisesti: Nemolle yllättäen kastunut kentänpinta tuotti haasteita, ja se jäi jumittamaan pohkeen taakse ja varoi kaarteissa askeltaa. Millään huipptuloksella ei siis lähdetty viettämään auvoisaa loppuviikkoa Ruotissa, pisteet jäivät 57,88%.