28.07.2022 Valinta
”Sun täytyy lokakuun loppuun mennessä tietää”, Nita sanoo mulle vakavasti, kun mä harjaan
Hirviö -oria.
”Joo, mä tiedän”, huokaisen keskittyen setvimään hevosen mustaa häntää, katsoen poispäin Nitasta. Mä en tiedä kuinka selittää sille, miksi mä en ole varma. Se tarjoaa mulle kultalautasella mun unelmaa. Työtä koulutallilta, mahdollista tulevaisuuden uraa vähintään ratsastajana tai ehkä jopa kilparatsastajana. Mutta mulla on sellainen selittämätön levoton tunne, ettei se välttämättä ole oikea valinta mulle. Enää, tai ehkä se ei koskaan ollut.
”Me pidetään sut mielellään meillä nykyiselläkin diilillä, muista sekin”, Nitan äänessä mun takana kuuluu pieni pettymys, ja mä nielaisen vähän.
”Joo, kiitos, mä vaan… en mä tiiä, mun pitää miettiä”, saan sanottua edelleen Hirviön häntää pidellen. Harjausliike on hidastunut, mutta jouhet lepäävät edelleen mun kädessä unohtuneina.
”Eedi, sulla on potentiaalia tähän lajiin, älä haaskaa sitä.” Mä kuulen, kuinka Nita kävelee pois. Sillä on vielä hevosia ratsastettavana ja niin on mullakin.
Ero meidän ratsastettavissa on, että Nita oli lähtenyt tallista sen GB-kouluatsu Supon kanssa ja mä olin ajanut Seppeleeseen ratsastamaan Olli-Rollen. Ennen sitä hevonen pitää kuitenkin saada sisälle, harjattua ja varustettua, mikä tänään osoittautuu harvinaisen aikaa vieväksi tehtäväksi. Inkeri on töissä ja luo mulle ilkeän katseen taluttaessaan Peckiä pitkin pihaa, ihan kun olisi mun syy että mä olin aamuvuorossa enkä enää raahaamassa sen kanssa innottomia poneja sisälle tunteja varten. Ihan totta, ei se ole mun vaan Hanneksen syy. Pyry sentään moikkaa mua kävellessään kohti toista tarhaa kun teen tieni tallipihan läpi. Kentällä Anne yrittää saada sennuryhmään jotain ryhtiä, vaikka etenkin Ruttu näyttää olevan täysin kyllästynyt sen selässä hytkyvään täti-ihmiseen.
”Hyviä nää sennutunnit”, naurahdan Aleksanterille koukatessani matkalla kentän aidan viereen. Se roikkuu siinä aidassa tuhottoman kyllästyneen näköisenä ja nyökkää.
”Joo, varsinaista huvia”. Mä vilkaisen kelloa, tunti sentään loppuu pian.
”No, pidä hauskaa tää vika vartti, mä meen Olli-Rollen kanssa maastoon”. Niin mä jatkan matkaa, mutta nopeasti alkaa tuntua että tallilla ovat tänään ihan kaikki. Ada ja Salma pakkaavat tavaroita pikkupuolella kun tottumuksesta kuljen sen läpi, vaikka Ledin karsinasta mua tuijottaakin vain Adan Tonttu. Ison puolen käytävällä Anna harjaa hiekkaista Muhkua ja Anton ehtii juuri kadota nurkan taa jonkun tavarakassin kera.
”Ootko menossa ratsastaan?”, kysyn Kiriltä joka on juuri nostamassa Paahtiksen satulaa paikaltaan, kun avaan satulahuoneen oven.
”Putsailen vaan näitä, Paahtis menee tolle iltatunnille”, Kiri vastaa mulle ja mä salaa ihailen sen reippautta hoitajana. Juuri viime viikolla olin kävellyt sisälle varustehuoneeseen samaan aikaan kun joku hoitajajunnu oli tunkenut suitsia kokonaisina vesisaaviin pestäkseen ne. Se hoitajaparka oli kuullut luennon suitsien pesusta ja sen jälkeen olin joutunut opettamaan sen kokoamaan ne samaiset suitset tuntia myöhemmin, mutta oppia ikä kaikki.
”Aa, harmi, oon menossa Olli-Rollen kanssa just”, totean selittääkseni kysymykseni.
”Etkö sä ollu aiemmin töissä?” Kiri sanoo vähän hämmentyneen kuuloisena, ja kun nyökkään se ihmettelee miksi en ollut mennyt töiden jälkeen vaan vasta näin myöhään.
”Piti käydä Ilvessuolla ratsastaan se yks niiden uus hevonen valmentajan silmän alla”, hymyilen yrittäen kuulostaa sille että en kehuskele mahdollisuudellani, vaikka tiedän kyllä miltä se kuulostaa muille. Eikä mun pieni varovaisuus laske, kun samalla hetkellä Jasmiina saapuu varustehuoneeseen suitsia kantaen. Musta tuntuu, että siitä asti kun se oli ollut mun mukana Ilvessuolla se on katsonut mua vähän eri tavalla. Mä en osaa tulkita miksi, mutta taas se katsoo mua niin moikatessaan. Mä olen juuri saanut koottua Olli-Rollen tavarat ja suuntaan vihdoin kohti hevosta.
Mun matka tietenkin keskeytyy vielä kerran, kun joku suunnilleen hyppää mun niskaan tallipihalla. Sekunniksi mun sydän hyppää kurkkuun kun käsi laskeutuu mun olkapäille.
”Mitä mun lempipunapää?” Vilin ääni mun korvassa saa mut rauhoittumaan ja mä tuhahdan itsepuolustuslyönnin sijaan.
”Olli-Rollee haen”, vastaan sille ignooraten punapää-letkautuksen.
”Entä sä, et oo vieläkään hukannu hattuas?”
”Miksi mä sen hukkaisin? Mä sain sen kun olin Cellan kanssa Kanadassa” Vili kuulostaa melkein kauhistuneellee pitäen sen naurettavan cowboy-hatun lieristä kiinni ja jostain syystä kertoo mulle taas kerran hatun alkuperästä. Ihan kun me molemmat ei muistettaisi sen Kanadan reissua ja mun silloista suhtautumista koko tyyppiin ja koko hommaan.
”Mä vaan aattelin että noin komeen hatun joku varas veis”, mä nauran ja Vili katsoo mua edelleen sen näköisenä ettei ihan seuraa mun ajatuksen juoksua.
”Mut mitä sä oot tekemässä?” koitan tentata uudelleen, ettei me jäädä jumiin typerään hattukeskusteluun.
”Ääh, mä oon lähdössä Julin luo just”, se sanoo ja mä kohotan toista kulmaani vähän. Musta tuntuu suunnilleen sille että pitäisi alkaa soittamaan sitä Huonoja ideoita -biisiä, jonka vannon kuulleeni vain jossain Seppeleen bileissä ja niissä sitten ihan liian monta kertaa, mutta tajuan pitää suuni kiinni ja nyökkään Vilille. Se katoaa paikalta kun mä pääsen Olli-Rollen tarhaan ja otan tamman kiinni.
Tallissa sennut juuri purkavat hevosia, joten mä päädyn hoitamaan Olli-Rollen karsinaan.
”Kiitos että teet hyvää työtä tämän upean hevosen kanssa”, mä olen hypätä nahoistani kun karsinan ovelle hiipinyt Hannes avaa suunsa juuri kun olen kumartunut puhdistamaan tamman kaviota.
”Tästä tulee kiva ratsu”, saan sanottua ja olen vähän ylpeä, koska musta tuntuu että mun väittämä on vieläpä totta. Tamma totta tosiaan on edistynyt parissa kuukaudessa valtavasti.
”Ja minä kiitän siitä sinua, mutta minun täytyy puhua kanssasi. Tule käymään toimistossa, kun palaat Olli-Rollen kanssa”. Värisevä kauhun tunne kulkee läpi mun kehon, kun Hannes ei sano enempää vaan kävelee pois. Kai se nyt olisi vähän enemmän voinut sanoa? Edes jonkun kontekstin.
Koko maastolenkin mä pyytelen anteeksi Olli-Rollelta, kun olen itse jännittynyt pyöritellessäni päässä erilaisia kauhukuvia Hanneksen keskusteluaiheesta ja tartutan olemukseni hevoseenkin. Tamma toimii kuitenkin kuin unelma pienestä jännityksestä huolimatta – tai ainakin niin hyvin kuin muutaman kuukauden ratsuna ollut vähälihaksinen ex-ravuri voi. Niinpä me palataan tallille yhtenä kappaleena, vaikka mä olen edelleen vähän jännittyneessä tilassa. Lyyti on Oilin kanssa pihassa ja mä hymyilen sille nyökäten tervehdyksen.
”Tuahan alkoo näyttää ratsulle”, Lyyti tuumaa ja mä nyökkään uudelleen.
”Joo, älä kerro kellekään mut ihan kiva tästä vielä tulee. Ootteko te vasta menossa?”
”Joo, iltalenkki nääs”
”Harmi, olis voitu mennä yhdessä mut mulla oli vähän aikataulu”. Ehdin vielä sanoa, mutta Olli-Rolle haluaa jo talliin. Iltaruoka odottaa, joten talutan tamman sen haluamaan suuntaan sisälle. Siellä on jo vähän hiljaisempaa ja mä saan rauhassa naureskella satulahuoneessa Julin lähettämälle TikTok-videolle. Mulla ei vieläkään ole TikTokia, mutta silti se lähettää niitä mulle epätasaisin väliajoin siitä huolimatta.
Kun lähden kohti toimistoa kädet vähän täristen, Sisu harjaa Susua.
”Miten menee?” se (Sisu, ei Susu) kysyy kun kuljen hevosen ohi ja mä huokaisen vähän.
”Hannes haluaa puhua mun kanssa”, sanon vähän turhan vakavasti ja Sisun katse kohoaa hetkeksi Susun selästä.
”Oho”
”Niinpä”, mä huokaan vähän ja jatkan lausetta.
” - että kai mun on parempi saada se pois alta”. Niinpä mun haluton matkanteko tallin läpi jatkuu taas kunnes avaan toimiston hiljaa natisevan oven. Hannes istuu siellä jokin sininen kivi toisessa kädessä ja paperipino toisessa, enkä mä todellakaan halua tietää mitä se on tekemässä. Yrittää kai manifestoida tallin laskuja pienemmiksi tai jotain.
”Hyvää iltaa Eedi, oliko teillä mukava maastoratsastus?”, Hannes tiedustelee ja jostain syystä mä takeltelen vähän.
”Iltaa, tuota, oli joo”.
”Asianihan koskee tätä sinun valmistumistasi, eikö se tammikuussa ollut?”
”Joo, on”. Mä olen hetken ihan varma, että tässä se on – Hannes on ilmoittamassa, ettei mulle sen jälkeen ole töitä ja mä voin painua koulutallilleni. Tajuan, kuinka naurettavalle ajatus mun päässä kuulostaa. Miksi mä en haluaisi Ilvessuolle? Kaiken logiikan mukaan mun pitäisi.
”No, me Emmyn kanssa haluaisimme tarjota sinulle pysyvää työpaikkaa täältä. Yksityiskohdista ja roolista voimme vielä neuvotella, mikäli olet kiinnostunut”. Hengitän syvään. Jostakin syystä tämä on pahempaa kuin mun kuvitelma, koska nyt mun on oikeasti tehtävä päätös eikä vain odotettava minne luonnostaan kulkeudun. Ja se päätös voi vaikuttaa mun loppuelämään.
”Mä… En ole ihan varma, mulle on tarjottu paikkaa myös yhdeltä koulutallilta”, saan koottua sanani järjestykseen ja Hannes katsoo mua vakavana. Se muistuttaa mua Nitasta aiemmin tänään, vaikka Hanneksen olemus on paljon tyynempi.
”Me emme elämässä usein ole varmoja suunnasta, joten ei sinun auta kuin selvittää minne maailmankaikkeus sinut on kuljettamassa. Mikä sinua valinnassasi painaa?”, Hannes sanoo hohkaten tyyneyttä jolla se melkein aina asiat käsittelee. Mä en välillä ole varma, onko se edes täysin tässä hetkessä. Kai se on juuri se tyyneys, jonka takia en osaa valehdella Hannekselle.
”Mulla on unelma, jota voisin tavoitella Ilvessuolla, mutta mulla on kokonainen elämä täällä Liekkijärvellä”, totean ja tajuan samalla, että siinä se on – koruton totuus. Mä olen kahdessa vuodessa rakentanut Liekkijärvelle tyhjästä elämän, jota mulla ei enää olisi jos muuttaisin pois. Mä voisin vierailla täällä ja nähdä ystäviä, mutta en enää ikinä voisi viettää samanlaista tallipäivää kuuluen tänne, tähän sekalaiseen joukkoon ja jaettuihin hetkiin. Musta tulisi ulkopuolinen, se sama Eedi joka mä olin tänne muuttaessani. Tavallaan osa tallia, mutta silti jossain ryhmän ulkolaidoilla. Hannes nyökkää mulle.
”Joskus on hyvä tarkistaa ovatko unelmat enää meidän unelmiamme, ja toisaalta kuinka nykyinen elämämme voi sulautua uuteen. Muista, että muutos on parhaimmillaan kun työskentelemme sen tapahtumiseksi sen sijaa että annamme sen tapahtua meille”. Mä nyökkään kuin ymmärtäisin ja hiippailen pois toimistosta. Käytävä on vihdoin tyhjentynyt ja pääsen autolleni ilman, että törmään vielä viiteen lisätallilaiseen.