Eeppinen Vaellus 17.6.-23.6.2022

[Salma]

Roolipelitiivistelmät päivittyvät tänne!

[Eedi Myllyoja]

Painajainen

Röstin askel on vetelä, mutta sää on kaunis ja tunnelma iloinen. Mulla on kevyt olo, mutta mielen perukoilla kutkuttaa varoitus. Ja niin seesteinen kesäpäivä Röstin selässä keinuen kuitenkin muuttuu mun silmien edessä myllyn mutatarhaksi, missä Rösti ja Paahtis kyhjöttää sateen armoilla. Molemmat on mutaisia ja mietin, miten saan ratsuni puhtaaksi aamulla ajoissa. Salama lyö maahan ja yhtäkkiä musta tuntuu kuin tippuisin. Sitten mä seison keskellä pimeää metsää. Tähtien ja kuun valo siivilöityy puiden välistä heikosti ja mun hengitys muuttuu tiheämmäksi. Mä tunnen luissani, että olen vaarassa. Katse tarkentuu edelle juosseeseen Juliin ja saan jalkani liikkeelle, mutta ne eivät tavoita Julia. Juoksen paikallani ja puut mun ympärillä kasvaa, kunnes tipun polvilleni märkään maahan.

Metsästä kuuluu ääniä, Juli kirkuu ja kaviot lähestyvät. Mä tiedän jossain takaraivossani, ettei se oikeasti mennyt näin, mutta uni kuljettaa eteenpäin irrottamatta otettaan mun sängyssä heittelehtivästä ruumiista antamatta rauhaa edes yhdeksi yöksi. Puiden välistä ilmestyy valtava mustankirjava hevonen joka tuijottaa mua. Mun päässä kaikuu syytökset sen jättämisestä, mutta ne häviävät pimeyteen kun ratsastaja ajaa hevosta eteenpäin. Hevonen juoksee mun yli rautakenkien kilistessä ja ratsastajan huppu valuu niskaan.

Havahdun hereille Cellan vääntyneet kasvot mielessä kummitellen. Hiestä märkänä möngin suihkuun, mun päässä pyörii. Jo tutuksi käynyt painajainen oli saanut uuden sävyn hevosen ilmestyttyä, ja nyt mä keitän teetä aamuyöllä yrittäen rauhoittua. Yritys ei näe suurta menestystä, ja stressi painaa vielä illallakin.
”Kuinka varma olet, ettei näkemänne henkilö ollut Cella Talve?” Liekkijärven vakavan näköinen poliisikonstaapeli kysyy ja mä epäröin. Tietenkään se ei ollut Cella, mutta mun painajainen kummittelee mielessä.
”Se tyyppi oli pidempi kun Cella”, sanon vähän heikosti ja näen poliisin kulmien kurtistuvan, kun se kirjoittaa muistiinpanoihinsa jotakin. Mä olen kertonut samat asiat niille jo kolmesti, mutta se ei tunnu riittävän.

[Anna Reeve]

Vaellus

Aurinko porotti ja ilma on mukavan lämmin, muttei kuitenkan läkähdyttävä. Muhkun tasainen askel hevosjoukon keskellä kuljettaa meitä eteenpäin. Hymyilen hevoselle ja rapsutan sen kaulaa. Siitä oli viime kuukausina tullut mun henkireikä, jolle mä saatoin kuiskia iltaisin salaisuuksia. Seppeleestä oli tullut mulle kuin toinen koti. Tai ensimmäinen, koska mun oikea koti oli edelleen surullinen vanha mökin mörskä. Kaupan kassan matalimmilla palkoilla ei paljon remontoitu. Vain sen keittiön kaapit näyttävät siltä, että ne kuuluvat nykyaikaan, mutta niiden uuden maalikerroksen olemassaolo muistuttaa mua vain Jessistä. Mulla on kauhea ikävä sitä ja Haleytä, jälkimmäisen voin myöntää, mutta ensimmäinen ikävä kuplii jossakin pinnan alla. Joskus mietin miten meillä menisi, jos olisin jäänyt Englantiin. Sitten muistan kuinka mun perhoset olivat kadonneet vuosien varrella vaikka pinnalle yleensä kiipeävät vain onnelliset muistot.

Ravistan itseni nykyhetkeen Muhkun siirtyessä raviin ilman kehotusta. Se seuraa edellä kulkevaa Vappua uskollisesti ja alan keventää hikinorojen valuessa selälle. Unohdan mietteeni osallistuessani kevyeen jutteluun, joka koostuu lähinnä lämpimän sään voivottelusta ja innostuksesta vaellusta kohtaan. Muhku yrittää käyntiin siirtyessä kiskoa itsensä syömään tien pientareelle, mutta pidän pintani ja ajan tammaa eteenpäin. Kuiskaten lupaan sille pari porkkanaa kun päästään perille, ei kai tämän päivän matkan enää pitkä pitäisi olla.

Tipihipiän perinnetilalle saapuessa ihailen ympäristöä. Pari muista hevosista säpsyy tarhassa olevia ammuvia lehmiä, mutta Muhku on tottunut Kleopatraan, joten tilan lehmät eivät sitä hetkauta. Se jopa intoutuu hirnahtamaan laikukkaille iloisesti. Melkoinen maatilahevonen! Halaan tamman lämmintä kaulaa sen pysähtyessä vähän töksähtäen maatilan pihaan. Muutkin ratsukot kokoontuvat sekalaiseen muodostelmaan ja me pungetaan itsemme alas ratsujen selästä vaihtelevalla sulavuudella. Jalat tuntuvat muusilta, enkä ole ihan varma miten tulen jaksamaan koko vaelluksen jatkuvaa ratsastusta etenkin viikolle luvatun helteen kera. Olen kuitenkin varma, että vaelluksesta kehkeytyy mukava kokemus – olihan ainakin ensimmäinen päivä ollut suorastaan ihastuttava.

Mun intuitioni oli ensimmäisenä päivänä tietysti ollut melkoisen väärässä ja vaellus oli mennyt ensin ojaan ja sitten allikkoon, vaikka Muhku oli onneksi ollut aivan enkeli koko ajan. Onneksi sentään keskiviikko ja torstai oltiin selvitty sateetta kotiin. Tai onneksi ja onneksi, koska kun mä perjantaina alan purkaa tavaroitani, sadetakki tuntuu oudon painavalta. Taskussa on raunioilta löytynyt hevosenkenkä, jonka merkinnöistä en vieläkään saa selvää. Mua puistattaa koko juttu, joten tungen kengän piiloon ja päätän, etten kerro kengästä kenellekään. Siitä ei varmasti seuraisi mitään hyvää.

[Anne]

Viherverso



Kasvihuonekaasuja. Niinhän Inkeri luuli. Krista ei kehdannut kertoa, että olin juuri pieraissut antoisasti. Vegaaniruoka ei sopinut hänen vatsalleen. Tuoksujensa ja häpeänsä keskellä Krista kaipasi jo Seppeleeseen. Onneksi viimeinen valleuspätkä oli juuri alkamassa.

[Fiia]

Myrsky päällä (ja edessä), 21.6.2022

[Kiril]

Suurkorven laavulla sateen pieksemä Kiri ei ollut sovinnonhierontatuulella, tai edes "siedä Julia samalla ruohotilkulla"-tuulella. Valitettavasti juuri siinä oli sekä Perlen että Paahtiksen mielestä parhaat sapuskat.

[Salma]

"Voi ei", Juli melkein itki, "Kato! Perlellä on haava jalassa, täytyykö mun nyt vaihtaa hevosta?" 

Yritin lohduttaa häntä, pieni nirhaisu ei vielä hevosen kävelyä haittaisi. Mutta Hannes oli toista mieltä.

"Ei pidä ottaa mitään riskejä", rantabaarista apuun hälytetty Hannes tuumi. "Jos Perle ei huomiseen mennessä ole parantunut, tilaamme sinulle taksin Hiljalan myllylle."

Juli näytti tyytyväiseltä. 

"Mitä Perlelle sit tehdään", kysäisin riimunnarua hypistellen. Kuuma iltapäiväaurinko poltteli niskaani. 

Hannes suoristautui ja pyyhki rantahiekan ohuiden kesähousujensa polviin. 

"Hyvä kysymys", hän sanoi. "Sitähän ei voi jättää tänne. Ehkä pyydämme jotakuta taluttamaan sen hevosensa rinnalla suoraan Tipihipiän tilalle."

Hannes varjosti silmiä kädellään ja tiiraili kauemmas rantaviivaan, jossa pari meistä oli uittamassa hevosia. Pitkärannasta kuuluvat kiljahdukset saivat Perlen kääntelemään korviaan. 

"Ehkäpä Valtteri olisi sopiva?" Hannes tuumi. "Hänhän on etevä ratsastaja ja ymmärtää varmasti hevosen parhaan."

Vilkaisin epäillen rantaviivaa, mutta en sanonut mitään. En uskonut Valtterin mielellään jättävän Hiljalan myllyä väliin siksi, että saisi taluttaa tervejalkaisen Perlen yksinään Tipihipiään sillä aikaa, kun muut nautiskelisivat myllyn viilentävästä rauhasta. Kaiken lisäksi minusta ei kuulostanut lainkaan järkevältä, että Valtteri lähetettäisiin yksin niin pitkälle maastovaellukselle Siriuksen ja käsihevosen kanssa. Pureskelin vastausta kieleni päällä.

Mutta toisaalta - Perlen vuohisessa oleva pintanaarmu olisi takuulla parantunut huomisaamuun mennessä. Ei ollut pienintäkään riskiä siitä, ettei Valtteri pääsisi myllylle kuten me kaikki muutkin.

[Anne]

Jatkuva autojen törttöily näillä pikkuteilläkin alkoi ärsyttää. Nytkin oli vaaran paikka lähellä. Kari hermostui kotiinpalumatkalla tietä varomattomasti kiitävään autoon.

[Saaga]

[Cella]

Jos Hanneksen asettaman ensimmäisen päivämatkan täysin absurdin pituuden jätti huomioimatta, Eeppinen vaellus oli alkanut kuin täydellinen kesäheppakirja. Auringon lämpö sai hevosten tuoksun pyörteilemään ilmaan tuttuna ja myskisenä, satulat narisivat, ja käsihevosena telttapussikuormansa alle melkein katoava pikkuinen Akka sai ravaushepuleillaan ratsastajat naurahtelemaan. Peltomaisema avautui näin alkukesästä vasta orastavan koivunvihreänä, mutta kauniina. Windikin tuntui ihastelevan ympäristöään, tai kenties se vaan olisi halunnut lopettaa jatkuvan kävelyn ja kirmata pellolle syömään sen antimia. Tien varressa juhannuskokkoa aluspaitasillaan rakentavat isännät nostivat meidän letkalle tervehdykseksi kättään.

Niin. Jos absurdin päivämatkan jätti huomioimatta, oli aika ihanaa. Mutta se oli aika vaikeaa jättää huomioimatta.

Mä en ollut tiennyt, että korvantaustoja ja persettä voisi särkeä niin paljon, että ajatuksiin ei mahtunut mitään muuta. Aurinkolasien sangat ja lähes seitsemän tuntia painanut ratsastuskypärä olivat hinkanneet mun kalloa niin että mun aivokurkiainen varmaan paistoi. Mun edessä ratsastavan Annan naama oli vääntynyt kivuliaaseen irvistykseen, kun se oli kavunnut viimeisimmän tauon jälkeen takaisin Muhkun leveän selän pakottamaan puolispagaatiasentoon. Polun levetessä mun ja Windin rinnalle ratsastava Fiia katseli kaihoisan kateellisesti Windin lännensatulaa, joka varmaan Lassen yleissatulan mureuttamalle keholle näytti vähintään isoäidin muhkeimman nojatuolin veroiselta luksukselta.

“Kuinka pitkä matka vielä??!” Julin valittava ääni kuului letkan keskivaiheilta. Mä olin nähnyt, kuinka toiveikkaita päitä oli pompahdellut ja ihmisiä oli noussut jalustinten varaan, kun taas yksi, lupaavasti perinnetilalta vaikuttava lehmäaitaus tuli näkyviin. Taas me kuitenkin ratsastettiin tilalle kääntyvän hiekkaisen risteyksen ohitse.

“Noin neljä kilometriä!” Hannes huikkasi iloisesti, ja letkasta nousi koomista ulinaa. Windin luiru häntä roiskaisi sen lautasta hätistäen lihavia paarmoja. Mä olin pyytänyt siltä, voisiko se hätistää niitä mustakin, kun mulla ei ollut häntää, mutta Windi oli sellainen every girl for herself –tyyppi.

“Nopeasti se menee, pian pääsemme istuskelemaan perinnetilan mukavaan keinuun ja lempeään puusaunaan!” Hannes jatkoi liiallisen hilpeästi.

“Mä lukitsen Hanneksen sinne saunaan jos se sanoo enää koskaan sanaakaan istumisesta”, Fiia jupisi mulle, ja yritti tunkea keskisormeaan kapeaan rakoon sen ohimon ja kypärän välissä raapiakseen päänahkaansa. Mä en ehtinyt vastata, koska Windi päätti sillä hetkellä vetää itsensä sivuun ja upottaa turpansa kapeassa ojassa lorisevaan pieneen vesivirtaan omatoimiselle juomatauolle.

Jos mulle olisi joku sillä hetkellä kertonut, miten muutaman vuorokauden sisään se heppakirjatunnelma lakoaisi pelokkaaseen kaaokseen myllyraunioiden liukkaiden kivien keskellä, miten mä viettäisin yhden vaellusyön huutaen ja laulaen ja kolistellen kapinallisesti Liekkijärven poliisiaseman putkassa, ja miltä Valtterin helteessä ruskettunut ja ensiavussa paikattu naama näyttäisi kesäkuisessa aamussa sen hakiessa mua putkasta ulos, mä olisin varmaan sanonut, että ei sellaista missään heppakirjoissa tapahtunut.

Olisi pitänyt muistaa, että Seppele ei ollut heppakirja. Seppele oli... jotain ihan muuta.



(tosiaan, vaihdettiin Vilin kanssa päikseen maksuaiheet kun Vilille tuli inspiraatio Pitkärannasta, tähän on upotettu lainaus A)

[Milla-Riina]

Sharing is caring

Tutkin Indin jalkaan tullutta naarmua. Se ei ollut pahannäköinen, pieni pintaraapaisu vain, mutta silti mua turhautti Hanneksen typerät reittivalinnat. Ajantaju oli kadonnut ainakin itseltäni ja todennäköisesti myös kaikilta muiltakin – mies pyöritti meitä tunti tolkulla ihme reiteillä ja horisi päättömyyksiä kaiken maailman kivistä ja muista saatanan murikoista, mitä matkan varrella näkyi. Jotkut leiriläiset jaksoivat kuunnella, ehkä silkkaa kohteliaisuuttaan, mutta suurimmasta osasta paistoi pelkästään turhautuminen ja väsymys.

“Tunnetteko, kuinka luonnon ihmeellisyys suorastaan ruokkii sielujanne?” oli Hannes kysynyt siinä vaiheessa, kun hevosparat uupuneine ratsastajineen raivasivat tietään umpeenkasvanutta ryteikköä pitkin.

“Kyllä tässä alkaa olla jo sen verran nälkä, että pelkällä sielunenergialla ei kohta enää satulassa pysytä”, oli Valtteri tokaissut vastaukseksi. Pojan äänessä kuulsi ärtymys, eikä se ollut todellakaan yksin tunteidensa kanssa. Pientä muminaa oli havaittavissa koko hevosletkassa, ihmisten myötäillessä Valtterin sanoja.

Hannes hyräili tyytyväisenä, ja jos olisin sillä hetkellä saanut käsiini mitään heitettävää, olisin varmasti paiskannut sen päin miehen kypärää.

“Niin että koska ollaan siellä laavulla??” Cella hiillosti kärsivänä jostain letkan puoliväliltä. Kaikkien korvat höristyivät Hanneksen vastausta odottaen. Mies ei paljoa kiirehtinyt – iloinen hyräily jatkui jatkumistaan, ja mä kiristelin hampaitani.

“Pian... Pian on levähdyksen aika”, Hannes maalaili haaveksien, ja siellä täällä kuului helpottuneita huokauksia.


Helpottunut tunnelma kuitenkin vaihtui silkaksi raivoksi, kun tämä ‘levähdys’ osoittautui taas vain yhdeksi turhaksi pysähdykseksi jossakin paikassa, jossa ei laavua oltu koskaan nähtykään. Ties miten harhaan Hannes oli meidät tällä erää vienyt ja luoja ties kuinka kauan joutuisimme vielä kärsimään, ennen kuin pääsisimme syömään.

Piikikkäät oksat olivat naarmuttaneet Indin jalkaa. Koska tamma ei vaikuttanut olevan moksiskaan, pystyin hieman huokaamaan helpotuksesta, mutta silti pieni osa musta tahtoi vähintään taittaa Hannekselta niskat. Mietiskelin, kuinka helposti saisin nälkäiset ja turhautuneet leiriläiset nousemaan kapinaan ja syrjäyttämään Hanneksen johdosta - mulla oli luottoa enemmän jopa joukon junioriin Kristaan ja siihen, että se veisi meidät johonkin tätä paikkaa mielekkäämpään sijaintiin.

Vähän matkan päässä Anton hankasi kämmenillä kasvojaan ja nojasi Chillyn jykevään kylkeen. Jasmiina hieroi pohkeitaan ja Salma tarjosi vettä silminnähden huonovointiselle Saagalle, joka oli juonut oman vesipullonsa tyhjäksi päivän mittaan.

“Ei vittu tää oo todellista”, sanoin, kun Hannes taapersi pikkulapsen tavoin innoissaan johonkin saniaispuskien suuntaan ja kumartui niin, että siitä jäi näkyviin pelkkä sottainen hiuspehko. Kului minuutteja, ja tunsin omankin vatsani kurisevan.

Tämä taukopaikka oli tuskainen. Määränpäässä olisi oltava pian, mutta Hannes se vain tutki maasta löytämiään kvartsipaloja. Olivat kuulemma todella erikoista laatua. Allu poltteli tupakkaa ja Juli räpläsi kännykkää, joka oli suojattu minigrip-pussilla. Satoi jo vettä.

Talutin Indin lähemmäs Holman sisaruksia ja vein marlboron huulilleni. Sanomatta mitään Allu ojensi mulle sytkäriä ja otin sen kiitollisena vastaan, sytyttäen tupakan palamaan.

“Mä alan epäilemään, ettei tolla äijällä oo aikomustakaan viedä meitä mihinkään laavulle”, sanoin lopulta, kun olin saanut vedettyä muutamat henkoset ja katsahdettuani heiluviin saniaispuskiin, joiden sekaan Hanneksen röllipeikkomainen olemus oli kadonnut jo kokonaan.

“Mulla on ainakin ihan hirvee nälkä”, Juli rutisi ja näpytti puhelintaan kuin hullu. En tiedä mitä se oikein teki sillä, ei täällä jumalan selän takana ollut oikein kenttääkään, puhumattakaan mistään wolttausmahdollisuuksista.

“Mitä se oikein etsii”, Allu kysyi. Se puhalsi rauhallisesti savua ulos keuhkoistaan ja katsoi myöskin suuntaan, johon Hannes oli hävinnyt, ennen kuin käänsi katseensa muhun. Kohautin olkiani ja hieroin otsaa ja silmiäni. Sadepisarat ropisivat maahan ja jouduin suojaamaan kämmenelläni tupakkaa, ettei se kastuisi.

“Toivottavasti itselleen hautakiveä, koska mä niittaan sen ihan vitun kohta jos se ei ala hilaamaan itseään takaisin satulaan”, puuskahdin turhautuneena. Nälkä teki musta kiukkuisen, ja olin alkanut pikkuhiljaa katumaan koko vaellukselle lähtemistä. Vielä me ei oltu kovin kaukana – ehkä voisin vain palata takaisin Seppeleeseen ja jättää muut kärsimään tästä kivikierroksesta, joksi koko paska oli pikkuhiljaa paljastumassa.

Allu näpersi Rutun ohjaa mietteliäänä. Lopulta se käveli Rutun toiselle puolelle ja kaiveli hetken aikaa sen satulalaukkua. Palatessaan sen luota sillä oli käsissään vähän kärsineen näköinen myslipatukka.

“Haluutko tän? Se on mansikan makuinen. Jos sulla on tiiätkö, nälkä tai väsy”, se sanoi ja ojensi sitä hieman ujosti mua kohti. Toljotin sitä hetken, kunnes ojensin käteni ja tartuin Allun tarjoamaan eväspatukkaan.

“Kiitos. Ei kai tää oo sun viimeinen?” kysyin ja Allu pudisti päätään.

“Ei oo... Tai on. Mut en mä tarvi sitä, tai silleen, jos sä tarviit sitä enemmän.”

Mä hymyilin pienesti Allulle. Indi höristi korviaan, kun kuuli kääreen rapinan mun avatessani myslipatukkaa ja taittaessani sen puoliksi. Ojensin puolikkaan takaisin Allulle, joka katsoi mua kysyvänä.

“Sharing is caring. Etköhän säkin tarvi energiaa tässä tosielämän Bear Grylls-haasteessa", hymähdin ja Allun suupielet nytkähtivät, kun se otti oman puolikkaansa vastaan.

“Kiitti”, se hymyili pienesti. Hetken aikaa oli hiljaista, kun me molemmat mutustelimme mansikalta ja jogurtilta maistuvaa myslipatukkaa tahoillamme. Oli pakko myöntää, että tässä tilanteessa se maistui suorastaan jumalaiselta. Lopulta kärsimätön ääni kiiri jostain leiriläisten joukosta, se taisi kuulua ehkä Inkerille:

“Hannes saatana, nyt tulet sieltä ja lähdet viemään meitä sinne laavulle ja sassiin, jos et halua että me kaikki kuollaan nälkään ja hypotermiaan ja helvetti vie vitutukseen!!!”

Hannes, joka oli kerännyt sylinsä täyteen jotain kivenkappaleita ja näytti typerän haaveksivalta lastatessaan niitä Pinja-paran kyytiin, hymyili vain kuin mikäkin buddhamunkki.

“Matka jatkukoon...”

Katsoin merkitsevästi Alluun ja pyöritin silmiäni kammetessani itseni takaisin Indin selkään.

Mulla oli aavistus, että tästä vaelluksesta tulisi vielä pitkä ja tuskainen.

[Pyry]

Pyry avasi silmänsä vielä hämärässä. Hannes tuhisi vähän turhan kiinni hänen kyljessään ja Pyry liikahti makuupussinsa kanssa kauemmas. Hannes tarttui unensa halki Pyryn makuupussin verhoamasta vartalosta ja pysäytti pakoretken. Pyry ei voinut kuin tuijottaa suuren teltan kattoa. Hänestä tuntui siltä kun hän makaisi makuupussiin tungettuna ahtaassa sillipurkissa. Hannes tuhisi hänen niskaansa. Minuutit tuntuivat ikuisuuksilta, mutta vihdoin Pyry kuuli liikettä toiselta puoleltaan.

"Mitä sä oikeen teet?" Inkerin unesta karhea ääni kuului ja Pyryn näkökentän rajoilla leijui pörheä hiuskuontalo.

"Auta mua", Pyry kuiskasi haluamatta herättää muita. "Hannes unissahalailee mua."

Makuupussi kahisi ja Inkeri nousi väsymyksestä huojuville jaloilleen. Pyry katseli pystymättä liikahtamaan Hanneksen teräksisestä syleilystä. Inkeri ojensi paljaan jalkansa Pyryn yli jääden seisomaan hiukan kiusaannuttavaan haara-asentoon hetkeksi tämän päälle kunnes sai toisenkin jalkansa Pyryn ohi. Nainen otti vähän vauhtia ja potkaisi sitten Hanneksen makuupussin verhoamia jalkoja.

"Lakkaa kourimasta Pyryä!" hän rääkäisi vuorokaudenaikaan aivan liian kovalla äänellä ja jatkoi sitten takapuoltaan hienostuneesti rapsuttaen availemaan teltan oviaukkoa. "Täällä haisee ihan kauheelta", ovelta kuului vielä mutinaa samalla kuin Hannes havahtui väkivaltaiseen herätykseensä.

"Joku metsänpeto hyökkää telttaamme, äkkiä kaikki ylös!" Hetken aikaa teltassa oli sekava kaaos, kunnes muutkin unen pöpperöiset vaeltajat tajusivat metsänpedon olleen Inkeri. Ainoastaan Krister oli nukkunut kuin tukki koko välikohtauksen yli.

Aamutoimet sujuivat verkkaisesti matkailijoiden venytellessä maasta nukkumisesta kankeutuneita kehojaan. Hevoset vaikuttivat viettäneen yönsä paljon paremmin. Hannes alkoi tärkeänä selostaa tämän päivän agendaa ja delegoi ison teltan purkamisen kaikessa viisaudessaan muille teltassa nukkuneille. Hän menisi Kristerin kanssa haistelemaan ilmaa ja tutkimaan tuulensuuntaa, mies tokaisi vetäessään vielä haukottelevan Kristerin mukanaan muutaman kymmenen metrin päähän teltoista. Hannes nosti toisen jalkansa ison kiven päälle ja kätensä suojaamaan katsettaan aamun valolta. Liinu, Pyry, Saaga, Lyyti ja Kiri alkoivat yhteistuumin kasata valtavaa telttakangasta naurettavan pieneen pussiinsa. Inkeri tuntui karanneen jonkun männyn taakse piiloon. 
Touhutessa tuli hiki. Teltan kasaaminen oli melko raskasta, varsinkin aamukasteesta kostuneen teltan. Liinu naurahti näkiessään Pyryn ilmeen. Pyry murahti kuin murmeli.

"Hannes unissahalaili mua niin, että mulla varmaan meni useampi kylkiluu poikki", hän selitti hapanta naamaansa. Kirin kasvoilla välähti selittämätön ilme, mutta Pyry tulkitsi sen liittyvän teltan narujen selvittelyyn.

"Tää kieltämättä alkaa vaikuttaa aika raskaalta reissulta", Saaga vastasi.

"Mjoo, jospa tänään olis vähän iisimpi meno", Pyry lähetti toiveen universumille. Ainakin ensi yön hän saisi olla rauhassa läheisyyttä kaipaavalta tallinomistajalta.