Ailenin hoitokirja

[Salma]

>> Sivulle

[Viljami]

7.4.2022 - Viljami & Ailen

Ei jumankauta Harju, mitä sä täällä oikeesti teet? - oli ensimmäinen ajatus, joka kaikui mielessäni siihen asti, kunnes väänsin auton avaimesta. Mottori hyrähti kevyesti vielä viimeisen kerran, ennenkuin se sammui. Suoraan edessäni makasi iso aitaus, jonka sisäpuolella oli varmaan koko kylän pienemmät kaakit... tai siis ponit, mikäli se oli oikea termi.
Sun on parasta nyt ryhdistäytyä setäs luona! Kotiin ei oo mitään asiaa, ennen kuin lopetat ryyppäämisen ja alat käyttäytymään kuin aikuinen! - Nyt äitipuolenkin sanat huusivat kilpaa keskenään pääni sisällä. Paiskasin auton oven kiinni ehkä turhankin lujaa: siitä kajahti kova paukahdus. Sain vain toivoa ettei, mitään mennyt rikki, sillä se oli Eero-sedän auto.

Auto nyt oli kuitenkin pienin asia murheideni listallani. Ykkösenä oli ehkä se, että miten mä pääsisin takaisin Helsinkiin. Tokana ehkä se fakta, että mä en ollut ees koskaan aikaisemmin nähnyt, saatikka hoitanutkaan hevosta, ja silti mä olin täällä?? Auton kohtalo nyt oli jossain perän hännillä... mutta kyl Eero osais sen korjata, vaikkakin sit mun pitäis jäädä tänne vielä ikuisuudeksi jos äitipuoli kuulisi asiasta.
Pyörähdin ympäri ja skannasin paikan nopeasti läpi: lanta haisi, mitään muuta en saanut tästä irti. Huomioni kuitenkin kiinnittyi kakanhajusta nyt horisontissa siintävään punatukkaiseen hahmoon. Noniin Harju, hymyä pyllyyn.

"Hei, anteeks...", kiiruhdin ison ja valkean rakennuksen nurkan taakse, vain huomatakseni että etsimäni henkilö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Pitäskö sitä tässä nyt hippaa alkaa leikkimään?
"Ai, moi! Sä tulitkin vähän aikaisemmin.", olan takaa kuului pehmeä naisen ääni. Ja kääntyessäni ympäri äänen käyttäjä tarjosikin jo kättään kädenpuristukseen: "Eedi, sä taidat olla se Ailenin Viljami?"
"Jep, mut sano vaan Viliks", tokaisin ja vastasin kättelyyn.
"Selvä homma, Vili. Seuraatkos mua, niin mä vähän esittelen sulle paikkoja, ja sitten saat hoitaa tamman kuntoon ja varustaa.", Eediksi esittäytynyt nainen nyt kääntyi 180-astetta, ja alkoi vaappua kohti puisia ovia, joita oli ripoteltu pitkin rakennusta.
"Niin siis, että mitä?", totesin hiukan hämilläni. Tamma, varustaa? Eikö täällä kukaan puhunut suomea ollenkaan?
"Saat varustaa sen, katotaan kuinka teillä synkkaa.", Eedi toisti, ja viittoi sitten seuraamaan. Vatsassani muljahti, en mä mitään tällaista osannut. Mutta taas toisaalta, mitä mä olin oikein odottanut tullessani tänne?

Seurasin Eediä puisista ovista sisälle tallirakennukseen. Olin oikeasti jopa yllättynyt, kuinka iso paikka tämä oli. Mutta täällä haisi silti lanta.
"Tässä on Ailen.", karsinan kaltereiden välistä tuijottava pilkullinen hevonen päästi lempeän hörähdyksen, kuin se olisi tunnistanut oman nimensä. Huomasin Eedin hymyilevän: "Ailen on oikea sydäntensulattaja. Se on niin mahdottoman kiltti ja sympaattinen olento."
"Damn, sinne meni mun rodeo-haaveet", lausahdin. Eedi naurahti kevyesti viereltäni.
"Yllättyisit, jos tietäisit kuinka paljon se osaa. Mutta pian se selviää, seuraa vaan niin näytän missä meillä on satulahuone.", opastajani huikkasi, ja siirtyi taas seuraavaan paikkaan. Löntystelin oven vierelle, ja jäin sen karmeihin nojaten katsomaan, kun Eedi kaiveli epämääräisesti isojen laatikoiden joukosta jotain tiettyä.
"Ja siinä Ailenin harjapakki.", hän oli sanonut, ja työntänyt suuren muovisen laatikon syliini.


Harjaus ei tehtävänä ollut sinäänsä hirveän hankala. Se oli vähän niinkuin maalaamista, mutta isommalla sudilla ja ilman maalia totta kai. Kavioiden putsaamisen olin onnistunut välttämään sanomalla, etteivät polveni kestäneet koukistumista - mikä ei Eedin ilmeen perusteella ollut mennyt läpi. Hän oli silti hyvää hyvyyttään Ailenin jalat putsannut puolestani. Vasta varusteiden laiton kohdalla, surkea esitykseni alkoi pettää.

"Laitoit huovan väärinpäin.", karsinanoven vierestä kyttäävä Eedi huomautti, hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Ai mitä?"
"Niin että se huopa on väärinpäin."
"Aa, no just. Ootas...", mutisin lähinnä itsekseni, ja käänsin suuren villahuovan toisinpäin. Ailen oli seisonut kiltisti koko session ajan, ja vilkuillut aina silloin tällöin uteliaasti suuntaani. Oli se yrittänyt maistaa hiuksianikin kerran tai pari, mutta muuten se oli sellainen kuin Eedi oli kuvaillut: kiltti ja sympaattinen. Kumarruin siirtyäkseni Ailenin kaulan alta toiselle puolelle, sillä Eedi oli huomauttanut jo ensimmäisellä kerralla, ettei hevosen takaa saa kulkea. Aika itsestäänselvää, oikeastaan.
Pyyhälsin nuoren naisen ohi, karsinan ovessa roikkuvan satulan eteen. Kohotin käsiäni napatakseni siitä kiinni, mutta epäröin.

"Noniin, annashan kun minä teen tämän.", kiusaantunut huokaisu viilsi ilmaa kuin veitsi.
"Jaa, oliko se niin ilmiselvää?", sanoin hiukan hölmistyneenä, ja katselin typertyneenä, kuinka Eedi ujutti toisen kätensä satulan alle ja nosti sen syliinsä.
"Olihan se vähän.", punatukkainen nainen vastasi, siirtyi Ailenin viereen ja nosti satulan tamman selälle. "Sanoit hakemuksessas osaavasi, aikalailla kaiken."
"No, totuutta piti vähän väännellä..", myönsin lopulta. "Mutta muuten kaikki loput tuli ihan sydämestä.", sanoessani tämän Eedi kurtisti hitusesti kulmiaan.
Tarrasin karsina kaltereista epätoivoisesti kiinni. "Pliis, mä tarviin tämän. Opeta mua vaikka itse, tai ei sun edes välttämättä tarvii - mä voin kysyä apua muilta. Mutta älä potki mua ulos."
Hetken hiljaisuus, ja intensiivinen katsekontakti tekivät tehtävänsä: "Sä oot onnekas, että Ailen on noin kiltti.", Eedi huokaisi myöntyväisesti. Se käveli pois karsinasta ja otti suunnakseen jälleen satulahuoneen.
"Kiitos, kiitos, kiiitos!", olisi tehnyt mieli pussata naista, mutta en sentään. Maalaiset tuskin tykkäsi siitä, jos joku ventovieras tulisi nuolemaan (ei nyt sillä, että pk-seutulaisetkaan siitä tykkäis).

Seurasin tällä kertaa Eediä aivan kunnolla huoneen sisälle. Siellä löyhkäsi jokin, en tiennyt mikä, mutta huoneen ominaishaju oli erittäin läsnä.
"Sori vaan päivänsäde, mut sä et saa tollasta mun päähän.", totesin huomatessani Eedin kaivelevan nyt tallin kypärävalikoimaa. "Eiks teillä oo niitä siistejä cowboy-hattuja ollenkaan?"
"Ei, jos toivot että sun kallo halkeaa. Tee nyt vain niinkuin mä sanon.", Eedi vastasi, nyt yllätävän jyrkästi. "Tässä, kokeileppa tätä."
"Yes ma'am.", vastasin ja otin hyppysiini Eedin tarjoaman, ruskean kypärän. Kohotin käsiäni asettaakseni sen pään päälleni, mutta se juuttui kiinni heti alkukättelyssä.
"Liian pieni.", totesin yksiselitteisesti.
"Hmm, no entäpä tämä.", se sanoi ja piteli käsissään nyt toista kypärää. Se oli musta, mokkapintainen ja kaiken lisäksi myös sopiva - nyökkäsin Eedille merkiksi.
"Hyvä, mä opetan sulle vielä vähän suitsien laiton alkeita. Sitten pistetään sinut ratsaille"


Harju, sä oot seonnut lopullisesti. - mielessäni käväisi, kun olimme saapuneet Eedin johdattamana nyt Seppeleen hiekkakentälle.
"Noniin, koska Ailenilla on käytössä lännensatula - tulee vöitä kiristää kahdesta kohtaa. Kireyden tulee olla sellainen sopiva, ei nyt liian kireäkään eikä liian löysä. Ok?", Eedi neuvoi vierestä, ja osoitti aina tarpeen tullen sormellansa kohdetta, mistä puhui.
"Selkis kapu.", sanoin ja kiristin opastuksen avulla Ailenin satulavyön sopivaksi.
"Nyt, kun hevosen satulavyö on ok, niin noustaan selkään. Ensimmäiseksi nappaat vasemmalla kädelläsi ohjista kiinni-", Eedi neuvoi, ja tein työtä käskettyä. "hyvä, ja vasen jalka jalustimelle."
"Näinkö?"
"Joo, ja nyt tuosta asennosta sun tulee ponnistaa selkään. Ei sulla sattumoisin oo ollut joskus mopoa?"
"Oon mä joskus sellasta kokeillu, kui?"
"Selkään noustaan vähän samalla tavalla.", Eedi selvensi. Nyökytin päätäni ymmärtämisen merkiksi.

Hevosen selässä istuminen tuntui oikeasti todella oudolta. Se oli leveämpi kuin mikään mopo, ja kaiken lisäksi se liikkui itsestään - mikä hieman hirvitytti. Kaiken lisäksi Ailen oli pikkuista sorttia, joten miltähän mahtoi tuntua istua isomman pollen päällä?
"Öö, apua. Mitä mä nyt teen?", kehoni jännittyi kun Aileen ravisti itseään aallon lailla allani.
"Anna sillä vähän pohkeita."
"Pohkeita?"
"Joo, se on niinkuin merkki hevoselle, että haluat sen liikkuvan eteenpäin", Eedi neuvoi taas, tarttui jalastani kiinni ja painoi sen Ailenin kylkiin hellästi.
"Ahaa, selkis... pohkeita.", toistin perässä, ja kas kummaa: Ailen liikahti eteenpäin ja käveli tunnollisen rauhallisesti. "Oisko vielä sitä cowboy-hattua?"

Viljami ensimmäistä kertaa Ailenin selässä. Intensiivinen katse pyytää epätoivoisesti apua kuvan napsaisseelta Eediltä.

[Viljami]

10.4.2022 – Cowboy?

Sinä päivänä, mulla oli ollut ihan kauhea morkkis. Mua ärsytti äitipuoli ja sen typerä idea lähettää mut tänne, ja faija, kun se oli suostunutkin kuunteleen sitä akkaa. Mua kyrsi tää ihme junttikylä, sen huono julkinen liikenne ja piru vie jopa mun kaverit kävi mun hermoille – kun näin niiden Instagram stooreista bilettävän, ryyppäävän ja pitävän hauskaa. Ilman mua.

Edes Eero-setä ei tuntunut ymmärtävän, miksi mä olin niin nyrpeä sille joka päivä. Se vain jaksoi hokea, että ”kyllä mä vielä sopeutuisin” ja ”tää on sun vanhempien mielestä sun omaks parhaaks”. Just joo, miten mä muka voisin ”sopeutua”, kun ne oli kirjaimellisesti repineet mut juuriltani, ja istuttaneet johonkin paskaan kukkaruukkuun. Ja vielä sellaiseen, jonne mä en ees kuulunut.

Ailen oli ainoa asia täällä, joka edes hitusen kohensi mun mielialaani. Vaikkakin mä silti välillä epäilin, että oliko tää koko homma ihan mua. Mutta toisinaan sen lempeä katse tuntui aina niin lohduttavalta, ihan kuin se olisi ymmärtänyt, mitä mä kävin läpi.


Mutta kun Cella Talven, Seppeleen ikioman länkkäripimu oli ilmestynyt Ailenin karsinan ovelle, ja sanonut sanottavansa, olin miltei tukehtunut omaan sylkeeni.

"Lännenratsastuksen teemapäivä? Ja vielä Kanadassa?", toistin Cellan sanat, pidellessäni Ailenin muovista hiusharjaa kädessäni ja toljottaessani lyhyttukkaista blondia kuin kissa kalaa.

Olinko kuollut, ja siirtynyt taivaaseen? Sillä tämä kuulosti täydelliseltä! Pääsisin vihdoin pois äitipuolen, faijan sekä Eero-sedän valvovan silmän alta! Edes jalkapallo-ottelut Euroopassa eivät olleet saaneet minua näin innostuneeksi, pääasiassa siksi, koska me aina hävittiin. Mutta tää oli jo voitto mun makuuni.

"Eli, kuulostaa suunnitelmalta?", Cella kysyi, kuin varmistaen että reaktioni oli myöntävä vastaus.

"No todellakin!”

Nyt Ailenkin oli kääntänyt päänsä kiinnostuneesti kohti karsinan ovea, jota vasten Cella nojasi. Se hörähti pehmeästi, kuin mikäkin kevätvarsa ja mä rapsutin sen seitinohutta harjaa.

”Jes, no hyvä homma! Sulla, Salmalla ja Mannylla olis yölento 21. tätä kuuta, ja sun tehtävä on tietenkin matkustaa Ailenin kanssa ja huolehtia siitä.”, tässä vaiheessa nyökkäilin ymmärtäväisenä. ”Mä ja Windi matkataan Amerikkaan jo huomenna, mutta kokoonnutaan taas Orange Wood Ranchilla just ennen teemapäivää.”, se tarkensi ja piti lyhyen tauon:

”Olisko sulla jotain kysyttävää?”, ja ennen kuin kerkesin suuni avaamista pidemälle, Cella tokaisi vielä perään: ”Ai niin, maksuista ynnä muista ei tarvitse huolehtia, lentoliput menee Hanneksen piikkiin.”

”No sä annoitkin jo mulle vastauksen, ennen kuin kerkesin sitä kysyä.”, hymähdin. ”Mutta joo, tuun tietenkin!”, melkein hihkaisin liiankin innoissani. Cella puolestaan vain nyökytteli päätään, pieni virne kasvoillaan: "Selvä homma, nähdään siis Kanadassa.", se oli sanonut ja poistunut sitten jatkamaan omia hommiaan, blondi tukka keinuen rennosti olkapäiden yllä.

Mutta se pieni innon pilke, joka mussa oli leimahtanut, tukehtui pian Cellan lähdön jälkeen.

Mitä mä sanoisin Eero-sedälle? Ja mitä jos se kielisi äitipuolelle ja faijalle? Ne ei varmasti haluais päästää mua vapaaehtoisesti minnekään rapakon toiselle puolelle. Toimisikohan oman kuoleman feikkaaminen...? Mutta mä tiesin, ettei ne katsoisi enää mitään mun tekemisiäni sormiensa läpi. Hyvä kun olin saanut edes osallistua Seppeleen pääsiäis-leirille.

Käänsin katseeni takaisin Ailenin tukkaan, ja aloin sukia sitä kuumeisesti. Ailen se vain hörähti taas tyytyväisenä. Mutta mun oli ihan pakko keksiä jotakin, muuten mun elämäni matka vietäisiin multa. 

[Viljami]

8.5.2022 – Juliviboja
kello 14.50

Mä olin tuskin saanut kahvikuppia vietyä mun huulille, kun Jasmiina Rantakari (Seppeleen uusin mimmi) paiskasi taukohuoneen oven auki ja asteli sisään. Se korjasi pitkiä hiussuortuvia pois naamaltaan, pyyhkäisi kosteaa otsaansa, kiiruhti lavuaarille, täytti kupin vedellä ja kulautti sen ahnaasti suuhunsa.

”Saiks Inkeriltä vai Aprillipäivältä turpaas?”, mä tyrskähdin, kun olin toipunut tästä dramaattisesta sisääntulosta. Jasmiina kääntyi: punaisuuden ja hikisyyden lisäksi se oli täynnä jotain pieniä oljenkorsia ja pölyläikkiä. Se näytti siltä kuin olis paininu jommankumman kanssa. Varmaan Inkerin, koska April ei vaikuttanut Ailenia kauheammalta kaviokaverilta. Tässä vaiheessa mä kuitenkin muistin, ettei Inkerin pitänyt olla enään tähän aikaan töissä – kai?

Mä vein kahvikupin takaisin huulilleni ja hörppäsin – puolivälissä ryystämistä mä kuitenkin vilkaisin Jasmiinaa, joka pyyhkäisi kädellään suutaan.

Se hymyili vinosti: ”No en kummaltakaan. Mä siivosin karsinaa.”

Sitten se osoitti vielä sihisevää kahvipannua sormellaan kysyvästi. Mä nyökkäsin sille sanomatta mitään, kyllä sillekin kahvia riittäisi, jos se tykkäsi läträtä sitä enemmän maidolla.

”Ja älä sano Aprilia aprillipäiväksi.”, se huomautti ääntäen hepan nimen kuin britti, ja kaataessaan kahvia astiakaapista lainattuun mukiin.

”Mm-m, no ihan miten vaan.”

Mä en ollut saanut tästä Jasmiinasta vielä kummoisempaa irti, koska se oli niin uusi kasvo Seppeleessä. Tai no- ehkä sen, että se ei ollut kovin arvostanut sitä, kun olin meinannut "ajaa sen yli" pyörällä toissa päivänä. Kuitenkin in my defense, se mimmi oli vaan rynnännyt sieltä dösästä ulos, keskelle tietä. Vähän kuin hirvi. Ja niitähän aina leimattiin tyhmiksi eläimiks, kun ne säntäili päätä pahkaa keskelle ajotietä auton lähestyessä. Eli tässä yhtälössä, Jasmiina oli yhtä kuin hirvi.

Mä tyrkkäsin puista penkkiä taemmas ja nousin, ja tunsin mun naaman valahtavan automaattisesti pieneen irvistykseen. Reisilihaksia kivisti, ja oikeaa pohjetta kolotti: koska Juli oli potkassu eilen mua vahingossa siihen.

Me oltiin treenattu, tai enemminkin mä olin opettanut Julia pelaamaan jalkapalloa liekkiksen urheiluareenalla. Ja Juli oli oikeasti ollut ihan kohtalaisen hyvä, ainakin ihan keltanokaksi. Mä olin siltä varmistanutkin, että oliko se aikaisemmin pelannut. "En oo!"- oli ollut sen vastaus, ja sitten se oli taas potkaissu pallon kohti maalia – kengän kärjellä (sen ainoa vika).

”Me ollaan vissiin ainoat vuokraajat täällä nyt.”, Jasmiina oli möläyttänyt hetken hiljaisuuden jälkeen, kuin se ei kestäisi sitä. Mä kävelin sen taakse, hivuttauduin penkin ja pöytätasojen välistä vasempaan nurkkaukseen, ja aloitin kahvikuppini tiskauksen.

”No mut tänään on äitienpäivä.”, mä tokaisin. ”Siks varmaankin.”

Mun olan takaa kuului, kuinka posliininen muki laskettiin puiselle pöydälle. Sitä seurasi kevyt myötäilevä äännähdys, mutta sekin muuttui pitkäksi huokaukseksi. Asetin tiskiharjan sille kuuluvalle paikalle ja laitoin mukin kuivumaan.

Äitienpäivä oli, no ainakin mulle, maailman turhin juhlapäivä. Ihan vaan koska mulla ei ollut enää äitiä. Oma oli kuollut jo kauan sitten, eikä vielä elossa olevaa äitipuolta voinut asettaa samalle jalustalle.

Faijakin oli lähettänyt tosi laimean tekstarin, jossa oli lukenut vaan ’…äitienpäivä?’. Mutta mä olin ignoorannut senkin. Pysyisin sitten Liekkijärvelle, kuten ne oli kaavailleetkin. Mun puolesta ne vois kutsua vaikka Villen nuolemaan niiden perseitä ja ostamaan kukkia tai suklaata äitipuolelle, koska multa ei heruis kumpaakaan vaihtoehtoa. Ei, vaikka ne uhkailis elinkautisella vankeuslomalla tänne.

Ikuisuuden vietto täällä ei tuntunutkaan siinä samassa niin pahalta, sillä olihan mulla nyt Juli ja Ailen.

”Miks sä oot muuten tallilla?”, mä kysyin sitten lopulta, puhtaasta mielenkiinnosta. ”Eiks sun pitäis olla himas?”. Nyt se posliinikuppi kolahti kovemmin pöytää vasten. ”Koska mun vanhemmat on ihan täys ääliöitä.”

”Ahaa.”, mä tuumailin neutraaliin äänensävyyn, vaikka oikeasti en tiennyt, että mitä tuollaiseen pitäisi edes vastata? Sori et satuit syntymään väärille vanhemmille?? Mutta taas toisaalta, kyllä mä sitä tajusin, tavallaan. En mäkään omistanut maailman parhaita vanhempia. Mä asetin käteni blondin olkapäälle sarkastisesti lohduttaen. ”Sellasii ne on.”

Jasmiina hätkähti ensin mun kosketusta, mutta sitten tuhahti itsekseen. Mä irrotin mun käden.

Luulisi että kuukaudessa pääsisi kärryille heppatallin arkeen. Ja olinhan mä päässytkin, jotenkin. Tai ainakin tarpeeksi tietääkseni, että Ailen olisi syönyt jo pian päiväheinänsä. Mä nappasin sohvan käsinojalla lojuneen mustan hupparini, ja heitin sen kevyesti olalle. Sitten mä nostin käteni ilmaan lähdön merkiksi, ja poistuin kaapin kautta alas vieviin portaisiin.

***

Painoin Cellan lahjoittaman, mustan cowboy-hatun mun päähän (vaikka tuuli meinasi viedäkin sen mennessään) ja nojauduin metsätarhan porttiin. Se oli kaikista viimeisin tarha, ja ihan leirimökkien vieressä, joten sen paikka oli helppo muistaa. Ailenkin oli helppo aina huomata tarhasta, sillä a) se oli tarhan ainoa pilkkukasa ja b) se oli ainut, joka noteerasi mun vislauksen.

Ailen, tai Aikku kuten mä sitä joskus sillä kutsuin (koska Alluksi sitä ei kuulemma saanut sanoa), hörähti samaan tuttuun tapaansa mulle ja siirtyi korvat hörössä puisten aitojen toiselle puolelle. Mä ujutin käteni aidan raon välistä ja silitin kämmenselälläni sen silkkistä turpaa.

Sen sieraimista puhahti lämmin ilma.

”Heii…”, mun suusta pääsi maailman hennoin tervehdys ikinä. Ja jos Juli olisi kuullut mun pehmoilevan tällä lailla, se olisi varmasti nauranut aivan kippurassa. Tai ei- ei ehkä nauranut vaan letkauttanut jotain sarkastista. Tai... äh. En mä tiennyt enää, miten se olisi reagoinut.

Tuuli heittelehti Ailenin mustia hännän- ja harjanhaituvia pitkin sen kaulaa ja takajalkoja. Ja mä olisin voinut vannoa, että mulla oli jopa yksi hiussuortuva mun suussa jossain kohtaa. Mä hivuttauduin portista läpi tarhaan, kiinnitin sen kuljetusnarun siihen pääkapistukseen, ja ohjasin tamman pois metsätarhasta.

Hanamikisaajien oli määrä olla vielä tämän päivän Ruotsissa, ja se näkyi myös tallin käytävällä, joka oli ihan tyhjä. Ailenia taluttaessa eteenpäin, mun huomion kiinnitti se, että lattia oli puunattu lähes pölyttömiksi, karsinoiden ovet oli laitettu siististi auki sekä lantakikkareet noukittu. Pelkkien arvausten varaan jäi kuitenkin se mysteeri, että kuka täällä oli oikeasti siivonnut: yläkerran Jasmiina vai Inkeri?

Se yläkerran blondi oli myös mitä ilmeisemmin tuonut Aprilin sisälle. Sillä kun mä olin vienyt Aikun omaan karsinaan, oli se kokoruskea hevonen hirnahtanut niin korviavihlovasti, että mun olisi tehnyt mieli tukkia korvat porkkanoilla.

Ja siinä samassa, ja kuin Aprilin käskystä: Jasmiina ilmestyi varustehuoneesta pidellen käsissään Aprilille kuuluvaa harjapakkia.

”Mikä toi on?”, se oli kysynyt oudoksuen, ja nyökäyttänyt leukaansa mun päätä kohti.

”Mikä?”

”No toi hattu.”

”No, se on Stetsonin länkkähattu?”, Cella olisi varmaan ollut ylpeä, jos olisi kuullut mun sanovan hatun mallin nimen oikein. Se olisi ehkä jopa läimäyttänyt rajusti mun selkää, kertonut pari länkkä-faktaa ja sitten taas vannottanut mua tekemästä mitään typerää. Tyypillinen Cella, mutta juuri sellainen Cella tuntui kaikista parhaammalta opettajalta.

Hitto. Oliskohan Allun silmät levinneet kauhusta, jos se olisi kuullut mun sanovan kaipaavani Cellaa takaisin Seppeleeseen. Nimittäin mä olisin sen Kanada-reissun jälkeen halunnutkin kuulla lisää länkkärivinkkejä. Ja vaikka pari opetustuntiakin barrel racingista tai reiningistä.

Aleksanterin sijaan se oli kuitenkin Jasmiina, jonka silmät levisivät lautasten kokoisiksi: ”Aijaa, en mä tiennyt et sä oot joku cowboy.”

"Kamoon, ootsä kattonu mua ollenkaan?", mua nauratti, kun mä solmin Ailenin kuljetusnarun kiinni kalteriin. Ailen pärskähti, kuin mua kompaten ja räpsäytti säihkysilmiään.

"No, siis... en mä tiiä.", Jasmiina sanoi, tönöttäessään hölmistyneenä keskellä käytävää. Sitä tarkemmin katsellessa mä huomasin, kuinka sen aikaisempi nuttura hiussuortuvilla oli vaihtunut tiukalle poninhännälle.

Mä hymähdin huvittuneena. "Mut joo, oon mä.", selvensin ja jatkoin Ailenin lyhyen etuharjan epämääräistä sukimista.

Jasmiina katsoi mua hetken arvioivasti, päästä varpaisiin – kunnes Aprilin kimeä huudahdus näytti tuovan sen takaisin todellisuuteen. Mun kulmat vaipuivat sekunniksi ryppyyn. 

"No, nyt kun sanoit... niin kyllä sä vähän vaikutatkin sellaselta.", kylmänviileä toteamus yllätti jopa mut. Sitten se kääntyi, ponnarilla olevat hiukset heilahtaen, ja jatkoi matkaansa eteenpäin.

Mä tuhahdin, ja jäin tuijottamaan sivusilmällä blondin kaikkonevaa kuvajaista, vaikka tunsin Ailenin asettavan päänsä mun olkapäälle. Siitä lähti lieviä juliviboja.

[Viljami]

Seppele Cup 20.5.2022
Tutustumissarja - Helppo C




Never say never, vai miten se menikään. Näin vannottuneestakin cowboyn alusta hiottiin perjantai-aamun aikana ihan kohtalainen kouluratsastaja.

[Viljami]

14.6.2022 - Kesäpäivä


Mä löysin sinä aamuna mun hatun toimiston löytötavaroista -- niin kuin Jasmiina oli arvellutkin sen siellä olevan. Joku Inkeri oli varmaan ihan piruuttaan heittänyt sen sinne, sen sijaan että se olisi palauttanut hatun ystävällisesti takaisin mun kaappiin. Hatun omistaja olisi ollut vielä helposti tunnistettavissakin, koska kukaan ei käyttänyt stetsoneita, paitsi mä ja Cella. Ja Cellallakin oli tyyliin puolet pienempi pää kuin mulla.

Mutta Inkerin "tuntien", se tuskin olisi kovin usein mulle enää ystävällinen. Kaikkihan oli alkanut mun viattomasta kommentista (liittyen Kertun pöllimiseen) Seppeleen whatsapp-ryhmässä, jota Inkeri ei ollut ottanut kovin hyvällä. Sinä iltana me oltiin kaikki porukalla menty Fleimiin, Inkeri mukaanlukien. Ja ensiksi se oli vaikuttanut olevan asian suhteen ihan cool, kunnes se oli yrittänyt viskata mun päälle jonkun Kirin valmistaman pride-drinksun.

Mutta mä olin tainnut kyllä olla niin jurrissa, etten ollut ihan varma olinko mä sille jotakin sitten vielä möläyttänyt sen illan päätteeksi. Kuitenkin se hattu oli löytynyt ja palautettu sille kuuluvalle paikalle -- eli kaapin narikkaan. Ja toivon mukaan Inkerikin leppyisi joskus.

Mun otsalle oli muodostunut jo tunnin ajan hikikarpaloita, kämmenet hikosivat ja kaiken kukkuraksi mua vielä janottikin. Tallissa oli aivan kamalan kuuma.

Mä olin omasta mielestäni pukeutunut aika hyvin tällaiseen Etelä-Suomen kesäsäähän: harmaa tanktop ja mun vanhat HJK:n pelishortsit. Eli aika beach lookilla liikenteessä, jolla luulisi pärjäävän täydellisesti. Mutta ei! Olisi pitänyt olla varmaan alasti, tai no...sekään ei olisi varmaan riittänyt.

Ailenin sieraimista pääsi sellaisen aivastuksen ja pärskähdyksen välimuoto. Mä lopetin sen karsinan siivoamisen, ja vilkaisin pilkullista tammaa.

Sen ympärillä vilisi kärpäsiä, hyttysiä ja jotain hevoskärpäsiäkin joista Eedi oli mua valistanut yksi päivä. Ja ötököistä puheen ollen, niitä muuten riitti. Eikä niitä päässyt mihinkään karkuun -- ei edes tallirakennuksen vessaan tai Hanneksen toimiston nurkkiin. Mä olin suihkuttanut itseni täyteen Offia ennen kuin olin lähtenyt tallille, mutta täkäläiset ötökät eivät tuntuneet olevan moksiskaan mun iholla olevasta myrkystä.

Mutta Ailen vain jatkoi itsensä huiskimista surullisen ohkaisella hännällään. Sitä ei tuntunut haittaavan -- niin kuin sitä ei haitannut ikinä mikään.

Tallilapio uppoutui sitkeytyneeseen kuivikkeeseen, kun mä yritin kerätä pissaläikkiä pois. Tallinkin ovet aina kävi edestakaisin, sillä kesäloman kunniaksi jokainen hoitaja tai vuokraaja tuntui hääräävän jotain epämääräistä tallilla.

Kuten minä.

Mä siirsin lapion nojaamaan karsinanseinää vasten, ja nappasin käytävän lattialla hengailleen juomapulloni hyppysiini. Avasin korkin ja kulautin suuhuni kivan määrän vettä niin, että mun posket pyöristyi. Pettymyksekseni vesi ei ollut enää kylmää, vaan se oli lämmennyt. Kiva.

Joku tallin ovista narisi avautuessaan, ja sitten se läimähti kiinni.

Askeleet betonilattiaa vasten lähenivät, ja siinä samassa se Salman ponin groomi, ja se sama typy joka oli siellä Allun bileissä tehnyt mun kaulaan jäljen, viiletti kohti varustehuonetta. Ohikiitävän hetken ajan se vilkaisi mua, sitten taas viereistä seinää, sitten taas mua ja sillä kertaa vielä tervehtikin kädellään. Mä vaan arvelin, että se oli hiukan ujo -- kun ei uskaltanut moikata kunnolla.

Mä vaan nyökkäsin takaisin, ja vasta silloin tajusin niellä kaiken veden mun suusta alas.

[Viljami]

3.8.2022 - Mustia silmiä ja kärpäsiä


Lääkärin mukaan mun olis pitänyt ottaa iisisti seuraavat 2-3 päivää, koska mä olin kuulemma saanut lievän aivotärähdyksen.

Aivo-helvetin-tärähdyksen???

Mä en silloin sairaalassa ollut oikein pystynyt käsittämään, että millä kaavoituksella tai protokollalla se oltiin luokiteltu vain lieväksi. Koska kaikki se oksentaminen, jyskyttävä päänsärky ja maailman pyöriminen silmissä oli mun mielestä kielinyt kaikesta muusta, kuin vaan lievästä.

Joten luonnollisesti, koko eilinen oli kulunut päänsäryn taistelemisen kanssa sekä makoillessa (kotona, onneksi). Sairaala ei ollut sopinut mulle, mutta nyt vähemmän mä tykkäsin olla kotona… vaikka Julikin oli siellä. En vaan kestäny kattella Eeron ilmettä, kun se näki mut ekaa kertaa naama hakattuna aivan mustaksi.

Joten mä olin lähtenyt tallille. Lääkärien varoituksista huolimatta. Paskat niistä.

Manny, joka oli lupautunut eilen whatsapissa mun lenkkiseuraksi, oli vajonnut heti huolestuneen sekä hämmennyksen oloiseen välitilaan, kun se oli nähnyt mut pitelemässä Ailenia Seppeleen pihalla.

”Mitä sulle on käynyt…?”, se oli kysynyt multa varovaisesti, ja yrittänyt olla tuijottamasta suoraa mua kasvoihin.

”Oli vähän villimmät bileet”, mä olin vastannut takaisin. Manny oli vaan ymmärtäväisenä nyökännyt, vaikka sen oli pitänyt välillä katsoa aina kahdesti, varmaan kuin varmistaakseen, että se nyt näki oikein.

Mutta muuten, Manny oli ihan cool äijä. Me puhuttiin vähän kaikesta; siitä mitä me duunattiin vapaa-ajalla, mikä meidän lempi jätski oli ollut pienenä... jopa Hannes kivineen oli kuuma-aihe yhdessä kohtaa.

Ailen pärski mun vieressä, ja heilutteli vimmalla ohutta häntäänsä kun mä ja Manny kävellytettiin meidän minikokoisia ratsuja pellonviertä pitkin. 

"Venaa, mä otan nopee kuvan Ailenista", mä lopulta keksin, kaivoin puhelimen taskusta ja räpsäisin kuvan. 

[Anne]

Muistoja keväälle 2022



Inkeri ja tehostetut tammataluttelut tarhoihin.

[Viljami]

Kuuraisen aamun lupaus - 3.11.2024


Ailen maiskutteli kuolaimia suussaan tyytyväisenä, kun kävelimme pitkin Seppeleen maastopolkua kylmänä pakkasaamuna. Lännensatula narisi kevyesti farkkujeni alla ja hengitys höyrysi ilmaan sekä minulta että Ailenilta. Seppelettä ympäröivä metsä oli kuin hopeaan kiedottu: ohut kuura kimmelsi kaikkialla, ihan kuin Julin glitterimeikki olisi levinnyt pitkin oksia. Oli aivan hiirenhiljaista, kuin koko maailma olisi jäätynyt hetkeksi paikoilleen juuri tätä aamua varten.

Tällaisia hetkiä mä pyörittelin usein mielessäni, kun koulu tuntui käyvän liian raskaaksi tai oli ikävä Liekkijärvelle. Mua oli harmittanut jo hetken, etten ollut ehtinyt viettää aikaa tallilla Ailenin kanssa niin paljoa kuin ennen. Toinen vuosi Ypäjällä oli startannut jo elokuussa, ja koulu söi suurimman osan päivistäni. Olin kuitenkin optimistinen: joulun jälkeen meillä alkaisi harjoittelujakso, ja jos vain saisin asiat sovittua Hanneksen ja Emmyn kanssa, pystyisin ehkä suorittamaan sen Seppeleessä. 

Ailenin melkein olematon, musta harja sojotti valloittavasti joka suuntaan sen kävellessä, mutta tänään siinä oli ripaus huurua, joka sai sen näyttämään vieläkin hassummalta. Virnistin vinosti ja taputin Ailenin kaulaa.

"Good girl" kehuin sitä, ja tamma hörähti vastaukseksi, kääntäen hetkeksi korvansa minuun päin aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä sanoin.
Ailenin pienten kavioiden alla narskui kevyt lumikerros, joka oli satanut yöllä polulle. Ympäröivä metsä oli aivan valkoinen, ja oksille jäätyneet lumihiutaleet kimalsivat aamuauringossa kuin pienet kristallit. Tamma nosteli jalkojaan pirteästi, aivan kuin kylmä ilma olisi antanut sille ylimääräistä energiaa. Vaikka en todellakaan ollut mikään pehmis, niin sydäntä silti lämmitti nähdä, kuinka täynnä elämää se oli. 

Kun pääsimme tutulle niitylle, pysäytin Ailenin hetkeksi, ja annoin tamman nuuhkia kylmää ilmaa. Ympärillämme oli hiljaista, ja hengitys tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, että täytin keuhkoni aivan pohjia myöten. Maisema oli niin paljon erilaisempi kuin kesäisin: nyt kaikki oli rauhallista ja levollista, eikä mikään tuntunut kiirehtivän. Auringon valo lepäsi hennosti kuuraisen niityn yllä, ja koko maisema näytti melkein taianomaiselta.

Annoin Ailenin nuuhkia kuuraisen heinän hentoja varsia. Tuntui, että sekin nautti aamunrauhasta, eikä silläkään ollut kiirettä minnekään. Tällaisina aamuina kaikki oli kirkasta ja yksinkertaista, ja mikään muu ei tuntunut merkitsevän.

Lopulta, kun varpaisiin ja sormiin alkoi tulla kylmä, puristin pilkullisen tamman kylkiä kevyesti merkiksi paluusta. Ailen kääntyi vaistomaisesti takaisin kohti tallia, mutta pieni hymy kaartui ajatukselle siitä, että huomenna me tultaisiin takaisin – ja ehkä nyt, vähän useamminkin.

"Huomenna taas, mä lupaan," sanoin hiljaa, taputtaen Ailenin kaulaa. Tamma pärskähti tyytyväisenä ja nosti päänsä, kuin vastaten. Mulle tuli heti sellainen fiilis, että se ymmärsi.