Pääsiäisen tutustumisleiri 14.-17.4.22

[Salma]

Pääsiäisen alla Seppeleessä vietetään kaikille avointa tutustumisleiriä! Leirimökit korkataan ensi kertaa käyttöön tämän vuoden puolella, kun kevään herättämät leiriläiset  valtaavat tallin pitkäksi viikonlopuksi. Tapahtumaan ovat tervetulleita sekä nykyiset seppeleläiset että ne, joita kiinnostaa tutustua paremmin tallin toimintaan. Ratsastustuntien lisäksi luvassa on maastoretkiä, pääsiäismunien etsintää ja seikkailuja keväisen Liekkijärven yössä. 

• Leiri järjestetään Seppeleessä 14.-17.4.2022

• Tapahtuma on avoinna sekä Seppeleen nykyisille kävijöille että heille, jotka haluavat tutustua talliin ja sen toimintaan

• Leirin ajaksi jaetaan leirihevoset tallin tuntihevosista

• Leirin Discord-roolipeli on K-18 (IRL-henkilö hahmon takana), mutta osallistua voi myös ilman roolipeliä

• Leirimaksu tapahtuu osallistumisella roolipeliin / yhdellä pakollisella leirimerkinnällä

• Hinta 300 v€ (sis. ruokailu, 2-3 h ratsastusta / pvä sekä monipuolista vapaa-ajan vietettä)
  

Tapahtuman Discord-roolipeli (K-18) pelataan sunnuntaina 17.4. klo 18 alkaen (pelin tapahtumat sijoittuvat lauantaille 16.4. samaan kellonaikaan). Ne osallistujat, jotka eivät kuulu Seppeleen vakiokalustoon, saavat väliaikaisen kutsun   Seppele-Discordin roolipelikanavalle. 

HOX! Roolipeli on siirretty sunnuntaille 17.4.

Leirille voi osallistua, vaikka ei ottaisi osaa roolipeliin. Tällöin leiristä tehdään yksi pakollinen maksu kehystarina-aiheen pohjalta. Myös vapaamuotoiset maksut ovat sallittuja. 

Leirin ajan tallilla työskentelevät mm. opettajat Hanski ja Pirre sekä tallinomistaja Hannes. Hahmoesittelyt täällä.

Tunneista ei tehdä erillisiä pohjatarinoita, mutta hevosjaot julkaistaan alle tapahtuman lähestyessä. 

Koulutunti (Hanski)

Ryhmä I	Ryhmä II
Aleksanteri - Ruttu Kiri - Paahtis Krista - Arktik Leena - Gekko Sartsu - Kari Valtteri - Sirius Anna - Muhku Viljami - Ailen	Salma - Bonnie Sonia - Halla Anton - Perle Liinu - Pinja Riinis - Chilly Ada - Tonttu Anni - Laila Fiia - Agi

Yömaasto (Salma johtaa)
Salma - Agi
Anton - Laila
Liinu - Sirius
Valtteri - April
Ada - Ruttu
Fiia - Pinja
Anni - Paahtis
Aleksanteri - Susu
Viljami - Muhku
Sonia - Ailen
Anna - Chilly
Kiri - Abrianna
Leena - Rösti
Krista - Peck
Sartsu - Oili
Riinis - Halla


Tehotunti (Hanski)

Ryhmä I	Ryhmä II
Aleksanteri - Ruttu Kiri - Paahtis Krista - Arktik Leena - Gekko Sartsu - Kari Valtteri - Sirius Anna - Muhku Viljami - Ailen	Salma - Bonnie Sonia - Halla Anton - Perle Liinu - Pinja Riinis - Chilly Ada - Tonttu Anni - Laila Fiia - Agi

Tehtävämaasto pareittain
maastossa pääsiäismunien etsintää, parit arvottu

Sonia - Halla 
Viljami - Ailen 
--
Krista - Arktik
Valtteri - Sirius
--
Salma - Bonnie
Leena - Gekko
--
Aleksanteri - Ruttu
Anton - Perle
--
Kiri - Paahtis
Liinu - Pinja
--
Anna - Muhku
Sartsu - Kari
--
Ada - Tonttu
Riinis - Chilly
--
Fiia - Agi
Anni - Laila


Tehotunti esteillä (Pirre)

Ryhmä I	Ryhmä II
Aleksanteri - Ruttu Kiri - Paahtis Krista - Arktik Leena - Gekko Sartsu - Kari Valtteri - Sirius Anna - Muhku Viljami - Ailen	Salma - Bonnie Sonia - Halla Anton - Perle Liinu - Pinja Riinis - Chilly Ada - Tonttu Anni - Laila Fiia - Agi

Istuntatunti (Hanski)

Ryhmä I	Ryhmä II
Aleksanteri - Pinja     Kiri - Ailen Krista - Chilly Leena - Halla Sartsu - Paahtis Valtteri - Kari Anna - Rösti Viljami - Oili	Salma - Peck Sonia - Susu     Anton - Hilppa Liinu - Vappu Riinis - Agi Ada - Arktik Anni - Abrianna     Fiia - Muhku

Leikkimielinen hevospoolo-ottelu

Erä I	Erä II	Erä III	Erä IV	Erä V	Erä VI
Joukkue A Aleksanteri - Ruttu Anni - Laila Viljami - Ailen Sonia - Halla   VS. Joukkue B Kiri - Paahtis Riinis - Chilly Ada - Tonttu Krista - Arktik	Joukkue C Leena - Gekko Salma - Bonnie Valtteri - Sirius Anna - Muhku VS. Joukkue D Fiia  - Agi Sartsu - Kari Liinu - Pinja Anton - Perle	Joukkue B Kiri - Paahtis Riinis - Chilly Ada - Tonttu Krista - Arktik VS. Joukkue D Fiia - Agi Sartsu - Kari Liinu - Pinja Anton - Perle	Joukkue D Fiia  - Agi Sartsu - Kari Liinu - Pinja Anton - Perle VS. Joukkue C Leena - Gekko Salma - Bonnie Valtteri - Sirius Anna - Muhku	Joukkue A Aleksanteri - Ruttu Anni - Laila Viljami - Ailen Sonia - Halla VS. Joukkue C Leena - Gekko Salma - Bonnie Valtteri - Sirius Anna - Muhku	Joukkue A Aleksanteri - Ruttu Anni - Laila Viljami - Ailen Sonia - Halla VS. Joukkue D Fiia - Agi Sartsu - Kari Liinu - Pinja Anton - Perle
A 4 - 3 B	C 2 - 1 D	D 2 - 1 B	D 3 - 2 C	A 3 - 2 C	D 5 - 3 A

Hevospooloa pelattiin isolla jumppapallolla ja kotitekoisilla poolomailoilla. Maaleina toimivat estetolpat, joiden väliin pallo oli tarkoitus tähdätä. Eniten maaleja erän (10 min) aikana tehnyt joukkue voitti. Joukkue tippui ottelusta hävittyään kaksi erää. Tuomarina toimi Hanski.

Leirikisat
Leirikisoissa kaikki leiriläiset kisaavat toisiaan vastaan. Kouluosio on yhdistelmä heC:n ja heB:n ratoja ja tuomaroinnin painopiste on erityisesti istunnassa. Esteosiossa ratsastajat saavat valita, suorittavatko radan puomi- vai 60 cm:n luokkana (kummassakin vaihtoehdossa rata on sama). Puhtaan radan lisäksi jaettiin lisäpisteitä siististä ratsastuksesta. Tuomarina toimii Hanski.

Tulokset arvotaan arvontakoneella. 

Kouluosio	Esteosio
1. Valtteri - Sirius 69 % 2. Riinis - Chilly 68 % 3. Salma - Bonnie 67 % 4. Anni - Laila 67.5 % 5. Sartsu - Kari 65 % 6. Krista - Arktik 63 % 7. Ada - Tonttu 62 % 8. Anna - Muhku 60.5 % 9. Leena - Gekko 60 % 10. Sonia - Halla 59 % 11. Liinu - Pinja 58.5 % 12. Kiri - Paahtis 58 % 13. Anton - Perle 57 % 14. Viljami - Ailen 50 % 15. Aleksanteri - Ruttu 48 % 16. Fiia - Agi 47.5%	1. Sartsu - Kari 0–0 vp 2. Fiia - Agi 0–0 vp 3. Anna - Muhku 0–4 vp 4. Anton - Perle 0–4 vp 5. Leena - Gekko 0–4 vp 6. Krista - Arktik 0–4 vp 7. Salma - Bliss 0–4 vp 8. Riinis - Chilly 4 vp 9. Aleksanteri - Ruttu 4 vp 10. Anni - Laila 4 vp 11. Valtteri - Sirius 4 vp 12. Liinu - Pinja 4 vp 13. Sonia - Halla 4 vp 14. Kiri - Paahtis 8 vp 15. Viljami - Ailen 8 vp 16. Ada - Tonttu 8 vp

Voit hyödyntää alla olevia kehystarina-aiheita leirimaksua kirjoittaessasi (leirimaksuksi kelpaa myös osallistuminen Discord-roolipeliin). Aiheita voi käyttää myös vapaaehtoisten maksujen yhteydessä. Kehystarina-aiheesta voi kirjoittaa, piirtää tai tehdä muun vapaamuotoisen maksun. Varaa aihe itsellesi ilmoittamalla sen numero tässä topikissa.

Torstai  (linnut sirkuttavat, aurinkoista)	Perjantai (kaunis sää, +9°C)	Lauantai (pilvistyy, +10°C)	Sunnuntai (pilvipoutaa, +12°C)
1 - Saapuminen. Hevonen kuin pajunkissa Anni	5 - Aamutallinoidat	9 - Melassinmakuinen aamiainen    Sartsu	14 - Leiribileet dagen efter
2 - Koulutunnin jälkeen eli kuka piiloutuu heinävintille	6 - Pääsiäismunavarkaus	11 - Kaviokoukkuja	15 - Leirikisojen pöly laskeutuu
3 - Pieni opas saunan lämmittämisestä	7 - Kuka vei banaanit?	12 - Hevospoolon maailmanmestarit Viljami
4 - Yömaaston pääsiäistaikoja Krista & Leena	8 - Hanneksen oma ohjelma eli tallinomistajan salaisuudet	13 - Kello 04:52

Ilmoittaudu alle viimeistään 13.4.2022.

Ilmoita...

Seppeleläinen	Uusi tulokas
hevostoiveet (1-3 kpl)	hevostoiveet (1-3 kpl)
osallistutko Discord-roolipeliin	osallistutko Discord-roolipeliin
mahd. kehystarina-aihe	mahd. kehystarina-aihe
	linkki hahmon esittelysivulle TAI lyhyt esittely (ikä, ratsastustaso, pari sanaa luonteesta ja ulkonäöstä)

Ilmoita kehystarina-aihe, jos et osallistu Discord-roolipeliin (jolloin tarina toimii maksunasi) tai jos haluat varata jonkin aiheen vapaaehtoista maksua varten. Hoitajilla ja yksityisten omistajilla on etuajo-oikeus hevosiinsa. Ratsukot jaetaan tasoryhmiin. Voit osallistua leirille myös omalla hevosella.

Osallistujat (16)

Hahmo	Ryhmä	Leirihoitsu	Majoittuminen
Aleksanteri	1	Ruttu	parvimökki
Kiri	1	Paahtis	saunamökki
Krista	1	Arktik	parvimökki (parvi)
Leena	1	Gekko	parvimökki (parvi)
Sartsu	1	Kari	keittiömökki
Valtteri	1	Sirius	saunamökki
Anna	1	Muhku	saunamökki
Viljami	1	Ailen	keittiömökki
Salma	2	Bonnie	parvimökki
Sonia	2	Halla	keittiömökki
Anton	2	Perle	keittiömökki
Liinu	2	Pinja	saunamökki
Riinis	2	Chilly	keittiömökki
Ada	2	Tonttu	parvimökki
Anni	2	Laila	parvimökki
Fiia	2	Agi	keittiömökki

Tarkempaa tietoa uusista leirimökeistä täällä.

[Anne]

Yömaaston pääsiäistaikoja

[Viljami]

Pääsiäismunien etsintää maastossa

1..2..3! Anton ja Aleksanteri jäävät nielemään pölyä, kun tämä tehokaksikko ryntää haalimaan pääsiäismunia!

[Anni]

14.4.2022

Seppeleeseen palaaminen nostatti pienet perhoset lentoon vatsan pohjassani, vaikka toisaalta musta tuntui siltä kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Se oli puoliksi totta – olin ehkä luopunut virallisesta kytköksestä talliin kohta kolme vuotta sitten, mutta piirit Liekkijärvellä olivat pienet eikä se ollut kerta tai kaksi, kun olin pyörähtänyt Seppeleen pihassa nuuhkimassa uusia tuulia. Mutta vaikka olin nähnyt muutokset aina tallin omistajuudesta hevosvaihdoksiin, tuntuivat tämänpäiväiset askeleet tallipihan poikki virallisemmilta. Vaikka paluu oli nelipäiväinen, se tuntui suurelta.

Harhailin hetken tarhoilla, kunnes tunnistin tutun, vuosien vaalentaman kimon. Tunsin pientä helpotusta tiedostaessani, ettei tallipiha kuhissut virkaintoisia ponityttöjä samalla, kun livahdin kuuden hevosen tarhaan kuin mulla olisi edelleen tallilaisen oikeudet toimia niin. Lailan pää kääntyi suuntaani ja hetken tuijotin tamman valkoista päätä miettien, olivatko kaikki lahjontatoimet porkkanoin jättäneet niin lähtemättömän vaikutuksen, että Laila tunnistaisi mut edelleen.

En juuri kiinnittänyt huomiota tarhan muihin nelijalkaisiin kävellessäni kohti Lailaa, joka tuijotti mua edelleen. Mutisin tamman nimen tuskin kuuluvasti saapuessani sen luo. Puoliverinen katseli mua kauniilla, tummilla silmillään ja mä nostin käteni silittämään sen kaulaa ja ottamaan vastaan uteliaat nuuhkimiset.
“Hei”, hengähdin hiljaa, kun Laila puhalteli lämmintä ilmaa kämmentäni vasten ja musta tuntui, ettei se ainakaan halunnut paeta luotani. Laila tuntui vain kaunistuneen vanhetessaan: kimoutunut karva sen päässä kiilsi auringonvalossa ja tummien silmien viisas katse olisi jopa saattanut hämätä uskomaan, että tamma olisi rohkaistunut ja jättänyt äkkilähtönsä historiaan. Tallilaisilta kuulemieni satunnaisten kommenttien mukaan Lailasta ei kuitenkaan ollut rouvahenkilönäkään tullut pomminvarmaa tätiratsua, vaan tamma piti ratsastajansa edelleen valppaana.

Se vei hetken – ja pari porkkanaa – mutta lopulta Laila nojasi ujoon tapaansa päänsä käsivarttani vasten. Siinä hetkessä tuntui kuin mä en olisi edes ollut poissa. Ilma tuntui keväiseltä ja Lailan karva pehmeältä käsieni lomassa.
"Sä oot pehmyt kuin pajunkissa", hymähdin hiljaa äänellä, jota omat hevoseni kuulivat harvoin. Tai ehkä sievä Cara, joka oli kuitenkin ollut viimeiset kuukaudet ylläpidossa puolitutulla junnuratsastajalla, mutta ei ainakaan Väiski, jolla oli taas ollut kevättä rinnassa muidenkin edestä.

Saatuani epäilemättä tärkeimmän kohtaamisen pois päiväjärjestyksestä – ja vakuutettuani Lailalle, että se saisi uida tulevat päivät porkkanoissa – päätin jatkaa matkaani miettien, miten ehdottomalta olin mahtanut ilmoittautumisen yhteydessä kuulostaa. Olin lisännyt viestin loppuun, etten maksaisi leirin ennakkomaksua saatika loppulaskua, ellen saisi Lailaa leirihoitsukseni. Lopulta mulle oli kilahtanut jo ennakkoon tekstiviestimuotoinen ilmoitus siitä, että olin tervetullut leireilemään Lailan kanssa, joten ilmeisesti oli ihan ok esittää vielä 28-vuotiaana sellaisia vaatimuksia.

Harhailin hetken tallipihalla miettien, oliko leirikutsussa ollut mainintaa kokoontumispaikasta, mutta pian Salma oli huudellut mua tallin suunnalta ja ennen kuin ehdin tajutakaan, olin löytänyt itseni tutuista oleskelutiloista vähemmän tuttujen ihmisten keskeltä kuuntelemassa uuden tallinomistajan tervetuliaispuheentapaista. Mä en oikein saanut selvää, oliko Hannes lintu vai kala. Olin kuullut Seppeleen uudesta omistajasta sieltä ja täältä, mutten ollut saanut muodostettua tästä selkeää mielikuvaa. Vilkuilin vaivihkaa ympärilleni ja huomasin ilokseni tutut kasvot. Fiia vastasi hymyyni ja hetken musta tuntui kuin olisimme edelleen molemmat tallin vakiokalustoa. Toisen erityisen turvallisen tunteen loi Salma, jonka leveä hymy oli vastaanottanut mut jo ulkona niin perinpohjaisesti, että hetken musta oli tuntunut kuin mitään vuosia ei olisikaan ollut kirittävänä. Todellisuus oli kuitenkin toinen ja olin vain vaivoin saanut skipattua törmäämisemme jälkeisen tenttaamisen kuulumisistani myöhemmälle.

Siinäpä sitä olisikin – aloittaisinko kertomalla väliaikaisesti vähentyneestä hevoslukumäärästäni vai levällään olevasta suhteestani, joiden molempien vuoksi pääsiäiselle sijoitettu pako arjesta oli enemmän kuin tarpeellinen. Huokaisin hiljaa ja mietin, miten helppo olisi vajota muistoihin ja elää loppuviikko kuin olisin edelleen ollut huoleton – eli hevoseton – ja vastarakastunut. Salma oli myös ehtinyt mainita, että majoittuisimme samassa mökissä, joten ilmeisesti keskustelu olisi vielä edessä, ellei Laila huolisi vanhaa ja raihnaista hoitajaansa karsinansa nurkkiin pyörimään.

[Salma]

Mökkien pohjapiirros. Ulkona sauna- ja keittiömökin välissä pieni istuskelupaikka. 

[Aleksanteri]

17.4.2022 - Se, jossa on taikasalvaa

Mä etsin Riiniksen käsiini sillä sekunnilla kun (kahen ja puolen tunnin ei-virkistävien yöunien jälkeen) Salman herätyskello soi ja sai koko parvimökin hyppään pystyyn. Leukaperässä tuntu kipee vihlasu, kun mä kolautin ranteen yön aikana kohoneeseen mustelmaan ku kiskoin paitaa päälle. Mun oli pakko juosta hetkeks mökin koirankokoiseen vessaan tutkimaan mun naamaa.

Mä olin valmis palaan heti peiton alle ku kohtasin peilistä mun väsyneen katseen. Huulessa oli iso vekki ja mustelma hohkas koko matkan suupielestä leuan alle. Näytti siltä ku Kiri ois lyöny mua jollain saakelin moukarilla. 

Mä ravasin mustelmaa surren ulos mökistä ennen ku ees parven kakarat oli ehtiny nousta ylös. Ilma oli edelleen samanlainen ku aamuyöllä, viilee ja aurinkoinen. Joku oli jättäny kaljatölkin portaille niin et mä meinasin kompastuu siihen ku kiskoin kenkää jalkaan.

Keittiömökin likaisen ikkunan läpi mä näin, et kaikeks onneks Riinis oli hereillä ja seiso keskellä mökkiä harjaamassa tukkaa. Se käänty yllättyneenä kun mä koputin lasiin, veti nahkatakin harteille ja kurkisti ovenraosta kylmään aamuilmaan niin et siitä näky vaan nenänpää.

"Moi." Jostain syystä mä kuiskasin.

"Tiiätkö yhtään miks Hannes nukkuu -" Riinis alotti, mut sit sen katse singahti mun suupieleen. Se tökkäs oven auki niin et mä meinasin jäädä alle ja jouduin hyppään turvaan kaks porrasta alemmas. 

"Mistä toi on tullu?" Riinis kysy kovaan ääneen samalla ku astu terassille ja paukautti oven kiinni. Mä loin siihen hyvin selkeän ei niin lujaa -katseen.

"Kiri löi mua", mä jatkoin kuiskaamalla. "Sä olit varmaan jo menny nukkuun."

"LÖI?"

Riinis näytti siltä ku mä oisin just sanonu et Kiri olis yöllä yrittäny syödä itsensä ja käyttää Paahtista lautasena. Sen (mussa vallitsevaa olotilaa huomattavasti paremmin levännyt) olemus näytti niin raivonsekaisen järkyttyneeltä et jos mulla ei ois ollu niin paska olo, mä oisin ollu salaa tyytyväinen sen reaktiosta. Se mietti hetken, astu lähemmäs mua ja nosti sormenpäät kevyesti mustelmalle joka pisteli ja kivisti mun leualla. Mä nielaisin. 

"Miks se sua löi?" 

Riiniksen ääni oli hillitympi ku äsken. Se paino peukalon hetkeks mustelman reunalle ja katso mua silmiin ennen ku laski käden ja kaivo nahkatakin taskusta punaisen Marlboro-askin. Mä pudistin päätä kun se tarjos avattua askia mulle.

"En mäkään sit ota", Riinis sano kevyesti ja työns askin takas taskuun. Mä niiskaisin.

"Yritin kysyy mikä sillä on mua ja Julia vastaan." Mä käännyin katseleen nuotiopaikkaa. Penkeillä lepatti grillikeppien alle nalkkiin jääneitä makkarapakettien muoveja, ne räpisteli auringossa kiilteleviä puolityhjiä lonkerotölkkejä vasten. "Mut en saanu selville. Sanoin et Cella on pettäny mua ja sit se vaan löi."

Värähdys kulki mun niskasta alaselkään asti. Tuntu ihan helvetin oudolta sanoa et joku oli oikeesti LYÖNY mua. Ei kai ihmiset lyöny toisiaan ku jossain elokuvissa? ?? ? Mä olin jotenki huolestuneella tavalla varma et Kirin aivot oli vaan menny hetkeks sekaisin ja se oli yrittäny esim. kävellä mun ohi tai pyytää anteeks eikä todellakaan tarkotuksella lyödä mua niin et sen rystyset halkas mun huulen (tarkoituksella?? ?) ja sai leukapielet jomottaan niin et sattu puhua. 

Mä käänsin varovasti katseen Riinikseen, joka tuijotteli myös mietteliäästi johonki nuotiopaikan suuntaan.

"Mietin et ku silloin, öö, Artsilassa sanoit et sulla on jotain voidetta mustelmiin", mä sanoin kokeilevasti. "Et jos oisin voinu saada sitä? Ku tänään otetaan ne leirikisakuvat." Käännyin tuijotteleen taivaalle ja jostain syystä mun oli pakko räpytellä silmiä. "Enkä haluis näyttää siltä et mulla on puoli naamaa mustelmilla."

Riinis hymähti hiljaa ja tuuppas mua hellästi kylkeen.

"Ei mulla oo sitä just nyt mukana", se vastas. "Mut voin lainata yhtä toista rasvaa. Oota."

Mä istuin terassin rappuselle kun Riinis katos mökkiin. Raaputin hiljalleen terassin kaiteesta maaliviirua irti ku parvimökin ovi aukes ja Anni tuli Eedin kanssa ulos takkia päälle kiskoen. Molemmat haukotteli. Kun ne huomas mut, Anni vilkutti ja oli lähdössä tuleen mua kohti, mut ku Riinis palas voidepurkin kanssa se hidasti, irvisti ja heilautti kättä uudestaan merkiks et me nähtäis myöhemmin. Eedi seiso hetken aikaa mökin eessä niinku orpo punatukkanen metsäntonttu ja lähti sit seuraan Annia kohti tallia. 

Riinis istahti mun viereen ja kääns mut polvesta vetämällä kohti itseään. Se struuttas sormenpäähän nokareen vaaleenruskeeta tytisevää voidetta.

"Tää auttaa ainaki hetkellisesti", se lupas samalla ku alko sivellä voidetta varovasti mun suupieleen. "Älä sit pyyhi tätä pois."

"En tietenkään", mä vastasin koska tajusin tietysti et ei mikään rasva voinu auttaa jos sen poisti heti.

Sillä aikaa ku Riinis siveli kylmää mönjää mun mustelmalle, mä katselin miten kättä ohimolla pitelevä Valtteri ilmaantu saunamökistä, irvisti ja lähti kohti tallia. Vähän ajan päästä sen perässä tuli Liinu ja ilman takkia värisevä Evgeni, joka jostain syystä hyppeli jalalta toiselle niinku ei ois enää muistanu miten kävellään (en ollu jostain syystä yhtään ihmeissäni siitä et se oli paikalla). Mä olin sisäisesti ihan helkatin kiitollinen et Kiriä ei näkyny. 

Mökin ovi kävi meidän takana ja terassin laudat narahti kevyesti ku Hannes liuku mun ja Riiniksen ohi.

"Anteeksi", se luikautti kohteliaasti. "Ja hyvää huomenta. Olin suorittamassa tehtävää."

Mun ja Riiniksen katseet kohtas kun Hannes paineli pitkin yön jäljiltä kasteista pihaa ja huus HUOMENTA Salmalle ja Adalle, jotka ilmesty silmät sirrissä parvimökistä. Me molemmat tyrskähdettiin hiljaa. Riinis kumartu mun korvan juureen ja kuiskas niin hiljaa et mä just ja just kuulin:

"Mitä täällä on tapahtunu?" 

Mä kohautin olkia enkä voinu estää toista tyrskähdystä. Riiniksen suupieli oli vetäytyny puoliks peiteltyyn hymyyn, kun se kieritti voidepullon korkin kiinni.

"Kiitos", mä mumisin.

Riinis ei sanonu mitään, vaan työnsi voideputkilon nahkatakin taskuun ja paino pään hetkeks mun olalle. Sen hiukset tuoksu hyvältä ja kutitti mun nenää kun mä käänsin päätä ja rutistin toisella kädellä kevyesti sen hartiaa. Nahkatakin olkapää oli aamuauringosta huolimatta viilee.

Ainakaan mun ei tarvis muistella mun tummanpuhuvaa leukaa joka kerta ku kattoisin myöhemmin valokuvaa, jossa mä ja Mussu oltais voitettu leirikisoissa SEKÄ koulu- ETTÄ esteluokka. Mua ei ees hävettäny toivoa et Kiri ois viimeinen.

[Ada Laine]

Viimeinen leiripäivä

Kello näytti varttia vaille kahdeksaa, kun livahdin tallin ovesta. Ihana rauha ja aamuheiniään pureksivien hevosten pitämä ääni valtasi mun mielen ja mä kaipasin aamuja Metkassa. Ehkä en sentään karsinoiden siivoamista, mutta sitä kaikkea muuta. Kukaan muu leiriläinen ei vielä kuulunut olevan tallissa ja tallityöntekijääkään ei näkynyt mailla halmeilla. Sen sijaa Tonttu oli jo huomannut mut. Se hörisi maailman toisella puolen olevan Windin lainaamasta karsinasta mulle jo kaukaa ja mä hymyilin kimolleni. Sen karvapeite oli lähinnä laikukas, mutta mä olin vakuuttunut, että saisin sen vielä puhtaaksi ennen valokuvausta.

Ennen aamupalaa mä olin jo pessyt honkkelon kimoni, ja nyt pusuttelin sen turpaa suojattuani kallisarvoisen valkoisen karvan loimella.
”Älä sitten sotke”, kuiskasin hevoselle jättäessäni sen karsinaan aamupalalle lähtiessäni. Aamupalan tunnelma oli jäykkä, edes mun viereen puuroa lapioimaan istunut Salma ei sanonut oikein mitään. Enkä mä kehdannut kysyä mitä mun nukkumaan menon jälkeen oli tapahtunut. Aleksanterin musta silmä ja useat itkeneen näköiset kasvot kertoivat tarinaansa, mutta mä en tuntenut sen tarinan kulkua.

Tontun loimi ja harja olivat tietenkin täynnä purua. Parhaani mukaan nypin sitä pois, mutta lettinutturoihin varmaan jäi yksi tai kaksi kuivikepalasta kaiken työnkin jälkeen. Valtteri hoisi viereisessä karsinassa Siriusta hiljaa, ja ainoat jotka eivät tuntuneet aistivan tallin tunnelmaa olivat hevoset. Kesken Tontun hoidon sain puhelun Ellalta. Mä en ollut kuullut siitä sitten muuton, ja sen monotoninen ääni linjalla sai mut hätkähtämään.
”Voitko sä ottaa Ilonan, mulla ei ole aikaa molemmille koirille muuton jälkeen ja tiedän kuinka hyvää huolta sä pitäisit siitä”, hän kysyi ja mun sydän oli pysähtyä onnesta. Meinasin myöntyä heti alkushokista toivuttuani, mutta mun olisi pakko kysyä kämppiksiltä. Savusalontie viiden WhatsApp-ryhmä sai kuva Ilonasta ja anelun siitä, saisinko mä ottaa koiran meille. Toivoen mä palasin letittämään kimoni loppuun. Talli oli täyttynyt jännittyneestä juttelusta, kunnes oli aika lähteä kisaamaan ottamaan kuvia.

Tonttu oli kuvissa ihan, no, Tonttu. Se olisi lähinnä halunnut syödä kaiken ympärillään eikä pysynyt sekuntiakaan paikallaan. Mulla oli kuitenkin kivaa, ja kouluradalle me suunnattiin hyvällä mielellä, vaikka Tonttu tänään halusikin vain haistella kukkia ja töhöillä menemään takajalat kotipihatossa, ei edes Seppeleen mailla. Me suoriuduttiin kohtuudella koulusta, vaikka mua vähän naurattikin kun olevinaan hienon kilparatsuni ohi menivät ratsastuskouluponit oikealta ja vasemmalta. Tonttu sai maistella kevään ensimmäisiä ruohoja, kun odotettiin esteluokkaa. Kai se menisi paremmin, sehän meidän varsinainen laji on.

[Anna Reeve]

Muhkun loistohetket

Muhku mun alla ei ollut koskaan ennen näyttänyt tällaista energiaa ainakaan mulle. Se marssi esteverryttelyssä höyryveturin lailla ja mä aloin jo kuvitella, että olin vahingossa jatkanut lyhyiksi jääneitä unia jossain tallin nurkassa esteverkkaan ratsastuksen sijaan. Ei kai tamma näin paljoa ollut yllättävästä yömaastoilustaan nauttinut? Ei sillä, mä ainakin olin jollain kieroutuneella tavalla nauttinut yön pimeydessä samoilemisesta sen jälkeen, kun olin toipunut siitä kuinka vastuuttomasti ja vaarallisesti mun työkaveri oli käyttäytynyt.

Mä olin koko aamun yrittänyt ottaa selvää, mitä tällä tallilla oikein tapahtui ja miksi kaikki tuntuivat olevan niin sekaisin, mutta kaikki oli vaan vältellyt mun kysymyksiä ja painellut talliin pakoon. Mun väsymys oli paistanut kasvoilta ja Muhkun häntä oli ollut täynnä oksia ja sammalta, mutta hevonen oli selvästi nukkunut paremmin kuin minä. Me oltiin tehty mun ensimmäisissä ”koulukisoissa” kelpo suoritus, jonka jälkeen mä olin taas yrittänyt selvittää mysteeriä. Yritin kysyä ainakin viideltä ihmiseltä, mutta kukaan ei antanut suoraa vastausta. Julikaan ei ollut sen Fleimi-illan jälkeen kertonut mulle enää oikein mitään uutta ja musta oli melkein alkanut tuntua, että se vältteli mua sen jälkeen, kun se kolmannen kerran oli vaihtanut työvuoroa pois mun kanssa samasta. En mä kyllä ymmärtänyt miksi se niin olisi tehnyt ja olinkin päättänyt, että tämä oli varmasti vain sattumaa.

Me tehtiin Muhkun kanssa varmaan elämämme suoritus puomiradalla, ja silti tammalla riitti energiaa vielä laukata kunniakierroksella ruusukkeen liehuessa sen suitsissa. Kehuin tammaa vuolaasti Englanniksi, koska mulle oli tullut tavaksi puhua hevoselle sitä ihan luonnostaan, ja työnsin sen suuhun ylimääräisen näkkäripalan. Vielä mä selvittäisin, mitä kaikkea tällä tallilla on meneillään. Ei se niinkään ollut, että mulla olisi Liekkijärvellä mitään parempaakaan tekemistä. Ennen sitä mä tosin tarvitsisin hyvän päivällisen.

[Anni]

17.4.2022

Leiriohjelmaa etukäteen lukiessani olin noteerannut sunnuntailta paitsi leirikisat, myös spontaanin hymyn aiheuttaneen ratsukoiden valokuvauksen. Se oli tuntunut ajatuksena ihanalta – saisin kotiinviemisinä täydellisen potretin itsestäni ja Lailasta, joka olisi toivottavasti toiminut myös kisoissa kuin ennen vanhaan. Mutta herätessäni sunnuntaiaamuna vain muutama hassu tunti sekavaa unta takana musta tuntui, ettei valokuvausta surkeampaa ohjelmaosuutta sellaiseen aamuun ollut olemassakaan. Mun oloni oli kaikkea muuta kuin kuvauksellinen ja kuvan lisäksi mulla olisi kotiinviemisinäni aavistuksen vääntynyt kihlasormus, jota en uskaltanut survoa sormeeni koska pelkäsin liikaa, ettei se enää koskaan irtoaisi. Sellaisen kohtalon pelkääminen varmaan puhui puolestaan.

Päätäni särki armottomasti, kun etsiydyin mökin pieneen keittiöön juomaan vettä. Kohottaessani lasin huulilleni huomasin neuleeni hihansuussa jotain punertavaa – Aleksanterin verta. Huokaisin raskaasti miettien, etten varmaan ollut ainoa, jota leirikuvaukset eivät ajatuksena sillä hetkellä innostaneet. En ollut vielä suonut ajatustakaan leirikisoille, mutta tiesin, että satulassa kaikki demonit kaikkoaisivat hetkeksi ja antaisivat kaivatun tuulettumisen. Olin nähnyt aamuyön levottomina tunteina unta parisuhteeni raunioista ja tuntenut heti herättyäni järkyttävää omantunnon tuskaa siitä, että vaikka uni oli päättynyt suhteemme kannalta onnettomaan tilanteeseen, viimeinen tunne uniminäni mielessä oli ollut huojennus.

Mulla oli ollut kauhea ikävä Lailaa. Yön aikana, vuosien aikana, kaikilla mahdollisilla aikamääreillä. Silitin tamman otsaa ja huomasin nieleskeleväni kyyneleitä, jotka ajatus leirin päättymisestä tuntui nostattavan silmäkulmiin. Ei ollut kyse leiribileiden draaman kaaresta, vaikka niissäkin toki oli ollut puolensa, vaan suurimmaksi osin siitä, että olin saanut muutamaksi päiväksi Seppele-identiteettini takaisin ja sen jättäminen jälkeeni toistamiseen tuntui musertavalta. Se liittyi epäilemättä siihen, että se tarkoittaisi luopumista myös Lailasta, jonka satulaan palaaminen oli tuntunut paluulta kotiin, josta taas päästiin seuraavaan tematiikkaan: kotiinpaluuseen.

Kouluradalla Laila tuntui rennolta, mitä olin tavoitellutkin. Vaikka tamma oli tuntunut ensimmäisestä tunnista alkaen tutulta, olin hakenut hienosäätöjä hetken ja siksi lähtenyt kouluradalle sillä ajatuksella, että halusin tekemisen rennoksi. Se tarkoitti varman päälle pelaamista, mutta prosentteihin ei tarvinnut silti pettyä. Esteradalla yöllinen valvominen painoi selkeästi enemmän, koska otin täysin turhan puomin lähes unohdettuani radan viimeisen esteen ja hoputettuani Lailan sen yli turhan vauhdilla.

“Mä taidan todella tarvita niitä sun viikkoviestejä”, totesin Aleksanterille ohittaessani tämän tallikäytävällä Lailan satula sylissäni. Allun kasvot kääntyivät muhun ja mä irvistin henkisesti sen kovia kokeneille siloposkille. Vedin pinnallisesti henkeä, nostin katseeni eteeni varmistaakseni, ettei kukaan muu kuullut ja jatkoin:
“Ei me voida jatkaa Jirin kanssa. Ei ainakaan ilman jonkinlaista aikalisää.”

Seppele oli tarjonnut sellaisen nostalgiatripin, jota mä en ollut osannut odottaa.

[Kiril]

17.4. -- Ihanliianaikaisin:nollanolla

(Huom: sisältää kuvauksia väkivallasta ja päihtyneisyydestä)

Inkeri katsoi mua kuin sekopäätä, kun löysi mut tallin etuoven vierestä maleksimasta kello ihanliianaikasin:nollanolla aamulla. Ihan aiheellista, mä näytin varmaan joltain ojasta ryömineeltä kummituseläimeltä. Sellaselta musta ainakin tuntui.

“Moi”, ynähdin sille vaisusti.

“No moi”, se tokaisi ja kohotteli kulmiaan niin, et ihme kun eivät kolahtaneet sen oven karmeihin jonka Inkeri nyt avas kunnioitusta herättävällä avainnipullaan. Mietin univajeisten ja levottomien aivojeni tyhjäkäynnillä, et se varmaan toimis hyvin nyrkkirautana.

Sitten muistin taas, ettei öinen välikohtaus voinutkaan epätodellisesta olosta huolimatta olla silkkaa stressiunta, sillä enhän mä ollut nukkunut silmäystäkään. Pakenin mökistäkin kohti tallia heti kun vaan alko vaikuttaan siltä, että muut saunamökkiläiset saattais suunnitella heräämistä.

Sitten mä tajusin, että nyrkkiraudat oli aivan vihoviimenen asia jota mun pitäis just nyt tai IKINÄ miettiä.

Sitten mä halusin välittömästi singota itseni kohti vaalean aamutaivaan rajassa viivyttelevää kuuta.

Vaikka olo olikin jotenkin epämukavan kevyt, ihan ku aineeton, mä en yrittänyt hypätä kuuhun. Pitäishän mun kohdata tekoni, right? Niinpä mä pujahdin Inkerin jäljessä talliin, kiitollisena siitä että ainakin muiden heräämiseen saakka tässä seppeleenkokoisessa maailmassa oli takuuvarmasti edes yks tyyppi, joka ei tiennyt mun olevan ihmishirviö. Kasa turhaa draamaa.

En jostain syystä osannut yhtään päättää, olinko mä tehnyt jotain ennenkuulumatonta ja anteeksantamatonta, olinko mä nyt joku väkivaltainen sekopää. Vai ylireagoiko muut vaan, niinku Anton oli todennut. Sattuihan näitä. Miks ei välillä näinkin päin?

Mä yritin muistella miltä Aleksanteri oli näyttänyt, siis sillä hetkellä kun mä olin tajunut ihan oikeasti osuneeni siihen. En mä koskaan ennen ollut aloittanut mitään. Aivan satavarmasti hiton Holma oli ollut nyrkkirysyssä ennenkin, ei mun isku mitenkään voinut olla se pahin.

Silti mua kalvoi ihan liikaa se taaksepäin horjahtaneen, leukaansa pidelleen Allun ilme. Järkyttynyt.

Oho?

Paahtis näky torkkuvan silmät ummessa, enkä mä tohtinut häiritä sen kadehdittavan levollista lepoa vaan siks, etten kaivannut mitään niin paljon kuin et voisin haudata naamani sen harjaan (no ehkä vielä mielummin oisin ottanut jonkun sortin pikakelauksen takaisin eilisiltaan, täsmälleen siihen hetkeen kun Hannes puhui kaikesta kauniista ja mä en vielä ollut jutellut Aleksanteri-hiton-Holman kanssa).

“En saanu unta, haluutsä apua?”, mä kysyin ikiäkäisen oloisena touhuamaan ruvenneelta ryö-Inkeriltä. Empimättä se tunki mun käteen talikon. Täydellistä, mä mietin, pirunsarvet mulla kasvokin jo omasta takaa.

***

Hiljaisen aamutallirupeaman jälkeen mä olin keittänyt täyden pannun kahvia mulle ja Inkerille (joka oli ihmetellyt miks talli oli kuin tornaadon jäljiltä, enkä mä uskaltanut kertoa sille yöratsastusepäilyksistäni). Kaks ja puoli kuppia myöhemmin mä kyyhötin edelleen taukohuoneen pirttipöydässä, kädet täristen levottoman ahdistuksen lisäksi nyt myös kofeiinista. Vaan ainakin aloin oleen jo päivänselvä. Huterasti muistelin, että eikö kuitenkin joku univajeen määrä vastannut promilleja veressä?

Hutera ajatus: Veisköhän ne Hanneksen soittamat poliisit mut unettomuuden takia juoppoputkaan? Saisinko mä unta sielläkään? Epäröiden mä join kupilliseni loppuun.

Vasta siinä oleskeluhuoneen pölyisessä valossa mä tajusin, että mun oikeassa rystysessä oli jotain sinipunaruskeaa. Pieni vekki ja jäätävä mustelma – Allun purukalusto lähettää terveisiä, ne tuntu ilkkuvan. Kai mä olin ollut niin putkiaivo, etten ollut ees rekisteröinyt niitä aiemmin -- aatellut vaan, että tietty se sattu. Vai olinko mä muka aatellut nyrkkini jomottavan jotain silkkaa karmaa?

Sen siitä saa, kun vetää toveria turpaan.

No, Aleksanterista varmaan piti huolta kasa uskollisia ystäviä ja koko sisarusparvi, Eedi ja Juli sen ympärillä kuin äkäiset tinasotilaat. Eiköhän se eläis.

Jossain kohtaa mä tajusin hatarasi, miten törkeille linjoille mun ajatukseni olikaan laukanneet. Tuijotin kahvikupin pohjaa epätoivoisena, kuin oisin voinut löytää sieltä jonkun peilimaailman Kirin joka oli aina vaan tosi kiva eikä olis ikinä ajatellut että se öinen oli millään tasolla okei. En mä ollut halunnut satuttaa. Silti mun mielessä huus edelleen megafoniin yks ajatus, jota kaikki järki ja katumus ja huoli ei meinanneet saada hiljelemään: Jos en olis lyönyt ensin, se olisin nyt aivan varmasti mä itse verissäpäin.

En mä edes muistanut sanatarkkaan mistä kaikesta olin sille päätäni aukonut, me puhuttiin Cellasta ja Julista ja siitä mikä mulla oli Holmia vastaan, mut silmänräpäyksessä aiemmin surkee Allu oli palanut silkkaa vihaa. Kyllä mä jo tiesin ihan liian hyvin, mitä sellanen lupas.

Vaan oisinhan mä voinut vaan yrittää liueta paikalta. Se oli täysin toimivaksi todettu taktiikka, ainakin tähän hyökkäyspuolustukseen verrattuna.

Erinäiset kauhukuvat seurauksista sai uutta seuraa. Aikoisko Aleksanteri kostaa?

Vintin ovi kävi. Ennen kuin mä edes ehdin rekisteröimään kuka tai keitä huoneeseen oli tulossa, mä ampaisin ylös nurkastani ja suunnittelin jo pakoa Paahtiksen luo. Väkertäisin sen harjaan tärisevin sormin lettejä vaikka koko aamun, kunnes saisin tietää odottiko mua leirikisat, Allun Viha II, poliisiauto, vai ihan vaan ankea häpeä ja tieto siitä, ettei iskuja voinut ottaa takaisin sitäkään vähää kuin sanoja.

[Kiril]

[Kiril]

17.4. -- Jääviydestä & Julista

(Huom: Sisältää väkivallan puimista)

Paahtiksen boksin ovelta kuului tuttu rykäisy.

Sitten: “Onko sulla parempi olo kuin yöllä? Oletko sä kunnossa?”

“Eikö sun pitäs kysyä tota Allulta eikä multa?”, mutisin.

“Kysyinkin. Nyt kysyn sulta. Voin myös kysyä uudelleen myöhemmin, jos oot vielä mielestäsi liian kiihtynyt keskustelemaan.”

“Oon mä kunnossa.”

Viereisessä boksissa Ailen ravisteli harjaansa. Täältä käsin mä olin huomaavinani siinä jotain pieniä havunneulasryppäitä, ihan kuin joku ois seonnut kuukaudesta ja tehnyt Ailenista minimalistisen joulukuusen.

“Puhuin jo hiukan Aleksanterin kanssa, mutta haluaisin vielä kuulla sun versiosi tapahtuneesta.”

Hanneksen ääni oli luonnottoman rauhallinen jopa sen omalla mittapuulla. Mä tuijotin paljon mielummin karkeita vaaleita jouhia hyppysissäni, kuin otin selvää mitä sen ilme kertois. Muistin kyllä, miten oudosti Hanneksen katseessa oli välähtänyt yöllä, kun mä olin kertonut tästä pahoinpitelystä. En mä kestänyt nähdä sitä katsetta uudestaan.

“No Aleksanteri varmaan kerto kaiken olennaisen. Mikä on tuomio?”

Vastausta odottaen mä mittailin Paahtiksen harjaa. Olin saanut näperrettyä aamumurkinoitaan mussuttavalle hevoselle yllättävän kivan verkkoletin, ainakin siihen nähden että mun tärisevillä sormilla ois varmaan voinut korvata sähkövatkaimen. Näyttäis ainakin komeelta, vaikka ei leirikisoihin asti pääsiskään.

“Hän kertoi sun lyöneen. Ei kuulemma antanut mitään syytä sellaiseen, mutta olitte riidelleet. Sanoi, että sulla on jotain häntä ja Julia Holmaa vastaan. Näinkö se sun mielestäsi meni?”

“...Jep.”

“Tarkentaisitko?”

“Mistä sä oot tällaset kuulustelulitaniat oppinut?”, mä tyrskähdin kysymyksen väistääkseni. Paahtis, itse Herra Hellyydenkipeys, kuitenkin tunki mun ohitseni boksinsa ovelle Hanneksen rapsutettavaks. Viimein mun oli kai pakko kohdata se kasvotusten.

“Salatuista elämistä”, Hannes sanoi ilman pienintäkään vihjettä siitä että vitsailis. “Kuuluu myös, tiedäthän, tähän tallinpitäjän työnkuvaan.”

Mun oli vaikea tunnistaa edessäni asiallisena kivipatsaana seisovaa miestä siks samaks, jonka kanssa olin joku alle kakstoista tuntia sitten suudellut heinävintillä. Kyllä, mä tiesin harvinaisen hyvin että se teki nyt työtään. Sitäpaitsi, kuolemanhiljaisesta tunnelmasta huolimatta tallikäytävällä riitti uteliaita korvia.

Mä luovutin, että Hannes voisi jo äkkiä häipyä siitä katsomasta mua kuin oisin särkenyt jotain.

“Joo, auoin päätäni Julille aiemmin, yöllä mökissä Allu tuli tivaan mikä mulla on sitä vastaan, me keskusteltiin – ei mitenkään nätisti – ja se suuttu, pahasti. Sitten mä löin, yhen kerran, ja häivyin.”

Sanat solju ulos hämmentävän helposti, kuin oisin luetellut Fleimin juomavalikoimaa päättämättömälle asiakkaalle.

“Uhkailitko sä Aleksanteria?”

Hannes tuntu piilottavan kysymykseensä jotain olennaista. Ajattelikohan se, että Allu oli se vintin ovella liikaa nähnyt, ja mä olin yrittänyt uhkailla sen hiljaseks tai jotain? Ajatus huvitti mua jostain syystä suunnattomasti.

“Ei, ei mulla ois mitään syytä uhkailla sitä.”

Ihan kuin Hannes ois huojentunut vähän kuulemastaan. Sitten se ehkä tajus jotain olennaista, ja tarjosi:

“Jos et tässä halua selittää tarkemmin, niin voimme kyllä jatkaa keskustelua toimiston puolella.”

Musta tuntui kuin oisin muurannut jalkani kiinni Paahtiksen pahnoihin. Hetken kysymysmerkkihiljaisuuden jälkeen ne kuitenkin suostui liikkuun.

Hannes jätti toimiston oven hiuksenhienosti raolleen ja istui työpöytänsä ääreen. Mä laskeuduin epäröiden sille puhkikuluneelle sohvalle jolla se kenties oli nukkunut ne leiriyöt joita ei viettänyt Antonin ja Sonian (??mitä??) kyljessä. Samalla mä pohdin, miten hyvin täältä todellisuudessa mahtoi kuulla, saati tunnistaa, tallin käytävällä ohi kulkevat askeleet.

“Teitkö sä mielestäsi väärin?”, Hannes kysyi. Se oli kaivanut jostain siniharmaan kiven, jota se nyt silitti kädessään kuin pikkulintua.

“En, kun mä pidän tallikavereiden hakkaamista ihan kivana harrastuksena.”

Mä tuijotin taas tiiviiti käsiini, Hannes huokaisi syvään.

“Kiri.”

Jokin mun kurkussa tarras nyt kiinni jokaseen sanaan, ei halunnut päästää niitä menemään.

“Tietenkin se oli tosi väärin ja ihan helvetin typerää eikä varmasti tuu toistumaan. Lupaan vaikka ottaa seuraavalla kerralla suosiolla ite turpaani, ennemmin kuin tehdä tolleen.”

Hiljaisuus veny ja veny. Mä tunsin Hanneksen katseen ohimossani, ihan kuin se olis yrittänyt päästä sen läpi lukemaan ajatuksia.

“Seuraavalla kerralla?”, se kysyi hitaasti.

“Kun joku meinaa ehkä käydä päälle, siis.”

Kesti pitkään, ennen kuin Hannes vastasi. Kai se mietti, mitä tohon nyt edes voi sanoa. "Joo hyvä, ota turpiis?" "Ei, lyö vaan?"

“Sä olet varma, ettet tekisi niin uudestaan?”

Kai, ehkä, haluaisin olla, mistä mä voin tietää kun en tätäkään suunnitellut?

“Joo.”

Hannes oli huomannut mun kädessäni vesipesun jäljiltä uudestaan vuotamaan ruvenneen vekin, tai ehkä rystyset rumaksi maalanneet mustelmat, sillä se kaiveli pöydälle jätettyä ensiapulaukkua ja siirtyi siitä löytämiensä välineiden kanssa mun viereeni sohvalle, just niin kauas että ylettyi tarttumaan mun oikeaan käteeni, mutta että muuten meidän väliin olis mahtunut pari tallikissaa. Liian lähellä, liian kaukana.

Mitään sanomatta, mun katsetta kohtaamatta, Hannes rupesi rauhallisin liikkein paikkaamaan haavaa desinfiointiaineen, vanutupon ja pienen laastarin voimin. Musta se liioitteli, mut ei tullut mieleenkään estää. Sen sijaan tein kaikkeni etten ois irvistänyt, kun se osui rystysten aristavimpaan kohtaan.

Kun mun käteni oli sen mielestä kunnossa, ei Hannes vahingossakaan jäänyt pitämään siitä kiinni yhtään pidemmäksi aikaa.

“Sun täytyy vielä keskustella tästä Emmyn kanssa. Ja Aleksanterin, tietenkin.”

“Emmyn?”, mä tajusin älähtäväni surkeana. Luoja että mua hävetti, ihan kuin oisin just syönyt kaikki ne lupaukset luotettavuudesta ja vastuusta joita Emmylle latelin silloin kun hain hoitajaksi. “Etkö sä vaan vois määrätä mulle porttikiellon tai tallitöitä tai ottaa hoitajanpestin pois tai jotain, et saatais tää käsiteltyä?”

“En voi, enkä myöskään voi jättää määräämättä. Vai olisiko se susta reilua?”, Hannes sanoi nyt hiljaa, mutta sitäkin painokkaammin. Mä tiesin täsmälleen mitä se jätti sanomatta – ettei se mielestään voinut tehdä täysin puolueetonta ratkaisua.

Sen ei olis kuulunut ilahduttaa mua.

“Eikä mielestäni”, Hannes jatkoi, “tilanteessa nyt auta rankaisut. Mielestäni sun ja Aleksanterin pitäisi puhua välinne selviksi, ettei mikään jää hiertämään. Että tallille voidaan palauttaa myös henkinen rauha. Ettei tällainen toistu.”

“Oon aika varma ettei kumpikaan Holma halua puhua mun kanssa henkisesti selväks yhtään mitään”, mä sanoin rystysiäni varovaisesti taivutellen.

Viimein mun ja Hanneksen katseet sai toisensa kunnolla kiinni. Se tuijotti mua kuin ois tuijottanut seinää. Mä halusin kadota.

“Aleksanterin päätettävissä se kuitenkin on, millaisia viranomaistahon seurauksia tapahtuneelle halutaan hakea.”

“Niin kai. Mut jos Emmy ei nyt pääse selvittään asiaa–?”

“Otat ihan rauhallisesti”, mä olin näkevinäni Hanneksen suupielten heltyvän kohti lempeää hymyä, mutta koska sen todistamaan ois vaatinut suurennuslasin ja hidastetun filmin, mä ehkä vaan kuvittelin. “Mene aamupalalle, keskitä energiasi johonkin hyvään, hengitä. Jos sen jälkeen olosi on vakaa, voit puolestani otta leirikisat tilaisuutena luoda myös hyviä muistoja tapahtuneen päälle. Ajattelin, että voisin jättää pääsiäisrastini heinävintille vielä alkavan viikon ajaksi. Ehkä jotkut voisivat hyötyä siitä”, se päätti pohtivaan sävyyn.

Sitten, niin hiljaa että mullakin oli vaikeuksia kuulla (vaikka olin ihan siinä liiankaukanaliianlähellä vieressä), Hannes lisäsi kuin olisi puhunut itsekseen: “Joihinkin asioihin on vaarallista tottua.”

Sen kuuleminen sattu, eikä mulla ollut aavistustakaan, miks tai minkä puolesta. Kaunista, oli Hannes sanonut musta ja meistä sen sähkökynttilämeren keskellä. Kaduttiko sitä nyt?

En kuitenkaan tiedä olisko se jatkanut jotenkin vähemmän kryptisesti, sillä puhelin mun taskussa värisi taas. Hannes otti sen kysymättä merkkinä häipyä toimistosta. Mä ehdin jo miettiä soittiko Cella uusintapuhelua jossa vaatis mun tai Julin tai Vilin päätä vadille, mutta ruudulla välkkyikin Savusalontien whatsapp-ryhmä. Ada oli lähettänyt kuvan ihan laittoman hellyttävästä koirasta, ja huojentuneena siitä et tänään saattoi miettiä muutakin kuin nyrkirysyjä mä vastasin, että tietenkin se sais tuoda sen meille. Kyllä sinne nyt yks koira vielä helposti mahtu.

"Omalla vastuulla", lisäsin viestin perään.

***

"Et oo tosissas", keskellä tallikäytävää maihareitaan solmiva Juli sähähti, kun mä nostin Paahtiksen suitset ja satulan ovessa odottaviin telineisiin. Se näytti siltä, et sen leuka meinas loksahtaa alas pahemmin kuin Aleksanterilta.

Aamupalan ajan mä olin melko liukasliikkeisesti onnistunut vältteleen sitä, Eediä ja oikeestaan melkein kaikkia muitakin, mut ETENKIN Allua, vaikka tunsinkin niiden korventavat, ihan ansaitut mulkoilut niskassani. Nyt mua kuitenkin hämmensi, mitä Juli ylipäänsä edelleen teki täällä -- ei bileitä, ei Windiä, ja ne yöratsastusaavistukset oli todellakin olleet totta. Anna oli aamupuuronsa yli kertonut kovaan ääneen, pöyristyneellä mut silti jotenkin innoissaan niiden yöllisistä seikkailuista. Sit Salma ja Eedi (ja vähän hämmentynyt Hannes) olikin napanneet JuliVilin mukaansa toimistoon.

Mun kielenpäälle nous tusina asiaa joista oisin voinut Julille vittuilla takasin, alkaen sen lapsellisesta keskisormesta ja loppuen siihen et olipa se alottanut Vapun juhlinnan ajoissa, kun oli ratsastanut hevosparan pelkässä riimussa pöpelikköön. Sen sijaan mä yritin muistaa että osasin mä myös olla ihan hiton calm and collected, ja hymyilin sille kuin oisin ollut lavalla eikä mikään saanut sattua saati yllättää.

"Kuin?"

Juli ois varmaan repinyt multa silmät päästä tai ainakin heittänyt maiharilla, jos erittäin väsyneen ja kärsivän oloiset Salma ja Eedi ei olis edelleen parveilleet toimiston liepeillä. Kaksikossa oli sillä hetkellä jotain tosi pelottavaa, perukouluopettajamaista. Ne tais puida toisen sankarin länkkärireissun kohtaloa, ainakin Viljami seisoi niiden ja Hanneksen välissä noloa naamaa näyttäen.

"Me saadaan kahden viikon porttikielto yhestä maastoreissusta jossa ei ees käynyt kuinkaan, mut sä-", Juli veti henkeä kuin huutaakseen täysin palkein, vaikka onneks se vaan pihisi puoliääneen, "sä voit vetää mun veljeä turpaan ja silti mennä leirikisoihin kuin ei mitään?!"

"No siltä näyttäis." Oli jo ihan puhkitunteeton olo kaikkien vuorokauteen mahtuneiden vuoristoratojen jäljiltä. Juliakin mä jaksoin pelätä vaan vähän. "Jos lohduttaa, niin kai mullekin vielä ehditään porttikielto tai jotain heittää", mä lisäsin pujahtaessani Paahtiksen luo. Se ei onneks välittänyt Julin mölinästä.

"EEDI?", Juli huikkas kaikin vihamiehestään kantelevan ihanepistä-eskarilaisen elkein. "Miks VITUSSA tolle actionmanille ei oo tullu vielä mitään seuraamuksia?"

"Mitä hel-...", Eedi aloitti, paljastaen olevansa itsekin yhtä pihalla kuin Juli. "Hannes?"

"Emmyn vastuualue", mä kuulin Hanneksen vastaavan tyynenä. Olin kuitenkin valmis lyömään Paahtiksesta vetoa, että sen mielenrauha taas vähän rakoili.

(Saatto olla tai olla olematta Liinu, joka jossain hollilla tirkahti hermostuneesti?)

"Juli, eiköhän olis paras jos menisit nyt kotiin niinkuin sovittiin", Salma tyynnytteli tilannetta raudanlujaan sävyyn.

Ilmeisesti Salman sana tehos, sillä melko pian Juli marssi Paahtiksen karsinan ohi kohti ulko-ovea. Se ei kuitenkaan jättänyt välistä tilaisuutta kääntyä nanosekunniks sivaltaan, ääni kuin kirkkaanvihreessä myrkyssä uitettu omena: "Jos sä kerran oot noin umpirakastunut Cellaan niin turha toivo, eiköhän sillä oo se Olkinuora jo lohduttamassa."

Olisin nauranut kommentille kippurassa lattialla, ellei väsymys ja eilisen juomat ja kaiken jäätävä absurdius ois painaeet päässä liikaa. Sitten mä opin, että hevosen varustaminen on huomattavasti vaikeempaa kun sulla on oikee käsi kipeä kuin synti.

Leirikisoista tulis varmana suorastaan hulvattomat.

[Fiia]

Matkantekijä

”Jännittääkö?” kuskin paikalla istuva Patrik kysyy ja vilkaisee minua sivusilmällä. Minä nyppään kuivahtaneen kynsinauhan pikkurillin vierestä irti.

”Kai”, vastaan hetken tuntemuksiani tutkiskeltuani. ”Tavallaan tekisi mieli olla menemättä, tavallaan vaan mietin miksi mä olen ollut näin monta vuotta poissa.”

”Väikkärin teko on kokonaisvaltaista hommaa”, Patrik sanoo ja kuulostaa 156-vuotiaalta, eikä vitsaile. Ja toki, homma on kokonaisvaltaista – mutta että niin kokonaisvaltaista, ettei kertaakaan ehdi edes kyläilemään paikkaan, joka oli kuin toinen koti liki kymmenen vuoden ajan?

Mikään ei saisi olla niin kokonaisvaltaista.

Patrikin malinoisit Rita ja Risto läähättävät auton takaosassa, ne luulevat pääsevänsä pian juoksemaan. On ikävä tuottaa koirille pettymys, mutta niille Liekkijärvi on vain välipysäkki – heitettyään minut Seppeleeseen Patrik jatkaa matkaa tutkimusasemalle pohjoiseen ja on perillä vasta joskus perjantain puolella. Ohikulkevan koiranulkoiluttajan nähdessään Risto puhkeaa korviahyytävään haukkuun ja louskuttaa ikkunassa niin, että kuolaa lentää takapenkille ja kestokassiin pakatuille ratsastusvarusteilleni saakka. Vilkaisen niitä huolestuneena, mutta toisaalta kieroon kuivuneet ratsastussaappaat ja nykyään yhtä numeroa liian pienet housut eivät varmasti menisi muutamasta kuolapisarasta enää miksikään.

”En mä kyllä tiedä, osaanko enää edes ratsastaa”, sanon osin itselleni, osin Patrikille. Se Fiia, joka noita saappaita ja housuja viimeksi piti, oli täysin eri tyttö kuin minä nyt. Hevosen selässä en ole ollut aikoihin.

”Eihän sitä pyörällä ajamistakaan unohda, kun sen on kerran oppinut”, Patrik kuittaa. Se varmasti yrittää olla kannustava, mutta tosiasiassa tämä koko harrastus ja maailma on sille täysin vieras.

Kun minä tapasin Patrikin, se oli kaksikymmentäkahdeksan ja teki väitöskirjaa. Nyt minä olen kaksikymmentäkahdeksan ja teen väitöskirjaa, ja Patrik on kolmekymmentäneljävuotias dosentti. Patrik on kannatellut minua läpi pahan ja pimeän ensin Liekkijärvellä ja sitten Turussa, ja nyt kun kaikki on jo jonkun aikaa ollut jälleen paremmin, hän on edelleen siinä. Emme jaa kotia, autoa emmekä lemmikkejä, mutta paljon muuta kyllä, ja ehkä Patrik on suurin yksittäinen syy, miksi asun edelleen Turussa enkä jossain muualla.

Vaikka Liekkijärvellä, mietin, kun Patrik on tiputtanut minut kyydistä Seppeleen pihaan reppuineni ja kestokasseineni. Mikäpäs minua olisi estänyt palaamasta, jos ei rakkaus? Pelko, ehkä. Mutta siitä olen nyt lähdössä ottamaan selvää.


xxx


Patrik on jotenkin onnistunut ruskettumaan pohjoisen keväthangilla ja näyttää iloiselta ja energiseltä. Huomaan, että se ei malttaisi millään odottaa, että pääsee kertomaan minulle lintuhavainnoistaan, koemittauksistaan ja tapaamistaan kanssatutkijoista. Patrik on yksi niistä harvoista tuntemistani ihmisistä, jotka rakastavat työtään yli kaiken. Patrik valitsisi tutkimuksensa minun ylitseni vuoden jokaisena päivänä, mutta se on asia jonka hyväksyin jo, kun miehen matkaan läksin.

”Oliko mukavaa?” Patrik tiedustelee kuitenkin kohteliaasti, kun olen saanut turvavyön kiinni. Matka ei ole tällä erää pitkää – olemme suuntaamassa vanhemmille yhdeksi yöksi.

”Oli”, minä vastaan totuudenmukaisesti ja hymyilen. Se hymy tosin on voipunut, sillä en ole edellisenä yönä juuri nukkunut. Sen lisäksi olen juuri ratsastanut elämäni huonoimman kouluradan ja sijoittunut leikkimielisten leirikisojen kouluosiossa viimeiseksi. Loiston päiväni todella ovat ohi. Sitä häpeää ei lievitä edes esteosion nollarata ja toinen sija, sillä se oli yksinomaan Agin ansiota, eikä minun taidokkuudellani ollut asian kanssa mitään tekemistä. Lukuun ottamatta kilpailuja ja leiribileyön sekavia ja hämäriä tunteja leiri kuitenkin oli kaikkea mitä kaipasin. Paluu Seppeleeseen, paluu satulaan, paluu kotiin.

”Oliko siellä tuttuja?” Patrik kyselee, kun huomaa ettei lauseeni jatku.

”Muutamia. Oli ihana nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa.” Mietin lämmöllä jälleennäkemistä Salman, Aleksanterin, Emmyn, Sartsun ja Annin kanssa. Ehkä jossain alitajunnassa olin kaivannut jopa Artsia ja Tappia. Toisaalta oli ollut mahtavaa tavata myös kaikki ne uudet tai ”uudet” seppeleläiset, jotka nykyään huolehtivat hevosista ja tallista. Heidän (paitsi ehkä Aleksanterin pikkusiskon) käsiin Seppeleen jättäminen ei tunnu pahalta.

Mutta yhden asian olen silti päättänyt – palaisin vielä.

[Salma]

Leiriropen tiivistelmään voi tutustua täällä!

[Liinu]

Liinu ja Pinja tehotunnin jälkeen