5.4.2021 Hanskin pääsiäisteemaiset maastoesteet

[Anne]

Kevään maastoestekausi aukeaa pääsiäisenä. Tunti alkaa klo 10 aamulla ja Hanski odottaa porukkaa täsmällisesti maastoestealueelle.

Salma - Bona
Cella - Windi
Oili - Lyyti
Kurre - Punkku
Milla-Riina - Indi

Hanski ei aivan ollut tyytyväinen siihen, että porukka oli viitisen minuuttia myöhässä. Pääsiäisteemaiset maastoesteet tarkoittivat sitä, että muutama este oi koristeltu pajunkissoin ja tipukoristein. Hypättiin pieniä tukkeja, vesiestettä baketin kanssa, taloestettä niityllä ja lopuksi pientä rataa nämä kaikki yhdistäen.

Ensi kerralla olisi isommat esteet tiedossa, nyt haettiin taas talven jälkeen kontrollia.

Salma - Bona
Bonnie imee kaikille esteille, mutta arasteli alkuun veteen menemisen kanssa. Kun se lähti sujumaan, meno oli jouhevaa, joskin poni kiirehti Hanskin makuun liikaa.

Cella - Windi
Windi tuli puolitehoisena ja hyvin energisenä treeniin. Se pukitteli, mutta oli jäykkä kuin rautakanki ja Cellalla oli suuria vaikeuksia ohjata tamma esteiden keskelle. Ratsastuskaan ei niin kaunista ollut, jota Hanski olisi silmilleen suonut.

Oili - Lyyti
Suokki pörhelsi esteeltä esteelle melkoisen vauhdikkaasti ja varmasti, mutta Lyyti olisi saanut pitää parempaa kontrollia. Varsinkin banketeilla oli mukanaroikkumisen meininkiä. Onneksi on kiltti poni ja seisahtuu kavereiden rinnalle.

Kurre - Punkku
Musta silakka oli tänän jotenkin kauhuissaan. Se ei suorittanut yksin oikein mitään ja tarvittiin vetoapua toisilta hevosilta. Vesi oli Punkun mielestä kauheaa, vaikka poika ratsastikin päättäväisesti.

Milla-Riina - Indi
Tässä tammassa oli virtaa ja potentiaalia, mutta olisi saanut olla ratsastajansa hyppysissä paremmin. Melkoisia loikkia ja tammalle liian pientä meininkiä. Hanski kuitenkin painotti, että tällainen lämmittelytunti tulisi hoitaa tyylillä.

Vesiesteellä pientä pukittelua ja ratsastaja olisi saanut pitää keskivartalonsa paremmin kasassa.

[Lyyti]

Piäsiäisuamu ja mikäs sen parempi tapa viettää tämä siunattu päivä kuin satulassa. Lyytillä oli monimutkainen, tunnelatautunut suhde Hanskiin (ja varsin yksipuolinen sellainen – Hanski hädin tuskin muisti Lyytin kasvoja saatikka nimeä), mutta löysi itsensä kerta toisensa jälkeen tuon ryppyisen hapannaaman pitämiltä tunneilta. Sillä pakko se oli myöntää; Hanskin rautaisessa (jo hieman ruosteisessa) otteessa Lyyti kehittyi ratsastajana, joskin silkasta näyttämisenhalusta.

Ja kukapa ei olisi rakastanut maastoesteitä. Luonto oli hitaasti heräämässä kevääseen ja Lyyti imi itseensä metsän raikasta, toiveikasta elämää kun viiden ratsukon jono pujotteli kohti maastoesterataa. Lumi oli sulamassa vikkelää vauhtia ja linnut hyppivät oksalta toiselle visertäen niin suloisia sävelmiä, ettei Lyyti voinut olla hymyilemättä. Kevät, kevät, kevät! Miten ihanalta se tuntuikaan pitkän ja uuvuttavan talven jälkeen. Oilikin pyöritteli korviaan pirteänä. Se rakasti maastoilua, ja varmaan toivoi pääsevänsä paahtamaan täyttä höyryä keväisen mutaisilla metsäpoluilla.

Ratsukot saapuivat maastoesteille kello 10:03 ja saivat heti Hanskilta kiukkuisen vuodatuksen täsmällisyyden tärkeydestä. Milla-Riina uusimpana seppeleläisenä vaikutti pöyristyneeltä Hanskin pahansisuisesta jupinasta, mutta Cella raapi nenäänsä, Kurren kasvot olivat täysin ilmeettömät, ja Salma ja Lyyti vaihtoivat huvittuneita katseita. Hanskiin tottui kyllä, ja muorin marina kuulosti hyttysen ininältä korvissa.

Hevoset olivat täpinöissään heti kun ne käsittivät mistä oli kyse. Oili oikein hörähti ja steppaili eestaas niin hervottomasti, että Lyytiä alkoi vähän jännittää. Saisikohan hän pideltyä tamman hyppysissään?

Pakko oli myöntää, että kaksikon meno oli aika hillitöntä; Oili kuumui hetkessä ja liikkui niin lujaa, että Lyytillä oli vaikeuksia pysyä mukana tai edes oikein ymmärtää, mitä tapahtui. Oili oli onneksi varmajalkainen ja hyvä hyppääjä; Lyyti joutui välillä tarttumaan sen harjaan ja tunsi kyyneleiden kihoavan silmäkulmiinsa tuulen piiskoessa hänen kasvojaan. Hanski moitti tietysti Lyytin ratsastusta (”tänne EI ole tultu matkustamaan!!!”) ja Lyyti nyökkäili nöyränä, mutta samaan aikaan pohti tuntevansa sekä itsensä että ratsunsa; heidän maastoesteilyltään ei oikeastaan voinut enempää odottaa. Sitä paitsi Lyyti melkein halusi antaa Oilin nauttia keväisen metsän kuhinasta ja esteiden huumasta. Kai hevosetkin saivat välillä riemuita, vaikka sitten vauhdikkaammin.

Hanski ei tietenkään ollut samaa mieltä, mutta Lyyti lähti silti takaisin Seppelettä kohti hymyillen. Hymyillen Oilille, auringolle, ajatukselle tulevasta kesästä ja siitä, miten monia esteitä ja muita hauskoja reissuja edessä vielä olisi.

[Cella]

Olen näppäränä ja intuitiivisena ihmistieteilijänä diagnosoinut itse itselleni nelostason auktoriteettiongelman. Ykköstason auktoriteettiongelma esiintyy klassisena ”ärsyttää, en taida haluta tehdä niin kuin tuo käskee” -reaktiona, mutta nelostaso on jotain enemmänkin ”hah, en aio tehdä yhtään sellaista valintaa elämässä johon joku olisi kannustanut, jupisen vastaan kaikelle palautteelle, ja taidampa vittuilla myös itse Sää-Ukolle koska mikäpä se on sanomaan mitä pitää pukea päälle!!!”. Ja koska Hanski Appelgren edusti sellaista perinteisintä, tiukinta ballbuster-auktoriteettihenkilöä, se triggeröi mun nelostason kapinahenkeä jo silloin kun se hengitti.

Niimpä mulla oli Hanskin maastoestetunnilla vähän vaikeaa. Ja myös kylmä, koska Sää-Ukkoa harvoin kiinnosti mun vaatekapinat ja mä hyvin harvoin voitin siinä tilanteessa kun päätin tahallani pukea liian vähän päälle hyisenä huhtikuisena aamuna.

”Kas kun et heittänyt ohjia kokonaan pään yli!” Hanskin nariseva ääni kantoi pääsiäistuulen mukana, kun Windi oli kuljettanut mut toisen lämmittelyhypyn yli pää niin korkealla, että mä olisin ylettynyt estekevennyksestäni kurottautumaan kiinni sen kuolainrenkaaseen.

”Lupaan että kohta kyllä heitän jotain”, mä ärisin hiljaa ja koitin saada Windin laukassa siistille voltille esteen jälkeen. Windin korva kääntyi mua kohti, ja niin kääntyi Hanskinkin.

”Mitä sanoit?”

”En mitään”, vastasin ummehtuneesti ja melkein purin kieleni poikki ettei suusta päässyt kaikkia muita sanoja, joita anarkia-aivot tarjosivat.

Turha se on kai väittää muuta, mä havaitsin kyllä alusta asti, että Windi ei pysynyt mulla käsissä ja mulla oli tamman koko ohjauspöydän nappulat hieman sekaisin epäsäännöllisen treenailun jäljiltä. Tuntui, että mitä enemmän mä pidätin, sitä enemmän kovaa ja nojaavaa painetta mä sain ohjaa vasten, ja mitä enemmän mä yritin saada tammaa pohkeiden väliin, sitä varmemmaksi mä tulin, että varsamahan pyöristämistä kyljistä oli lähtenyt tuntoaisti kokonaan. Meidän aloittaessa pientä kolmen esteen rataa Windi levitti sieraimiaan valtaviksi, kuin pieni mutta hyvin raskaana oleva katamaraani purjeitaan vastatuuleen.

Pienen iloisen pukin jälkeen sain hevosen sen verran kontrolliin, että lähestymiset pienellä radalla olivat kelvollisen suoria. Hypyt olivat oudon matalia, kuin mahan kohdalle siirtynyt painopiste olisi kiskonut meitä suhteettomasti alaspäin, mutta Windiä se ei tuntunut vaivaavan eikä meidän menon kurittomuus epäilyttävän.

Hanskia se epäilytti. Jos mulle on koskaan ilmoitettu suoremmin, että hevosen olisi parempi olla seuraavalla kerralla käsissä hänen tunnillaan tai ei tarvitsisi tulla ollenkaan, en ainakaan muistanut milloin. Kun mä ystävällisesti vastasin, että rouva voi varmaan itse koittaa pitää käsissä tällaista vaihdelaatikkovikaista valasta, Hanski näytti siltä, että se keksi juuri ainakin yhden mieluisamman käyttötarkoituksen esteisiin ripustetuille pajuvitsoille.

[Salma]

Olin odottanut maastoestekauden alkua hartaudella. Jo viime viikolla olin ratsastanut Bonniella maastoesteradalle, laskeutunut satulasta ja potkiskellut märkää maata selvittääkseni olisiko se jo niin kiinteää, että hyppäämistä voisi harkita. Eilen illalla - kuulaassa huhtikuun alun laskevassa kevätauringossa - olin ratsastanut radan alkuun ja hypännyt Bonniella yhden pienen tukin. Sisälläni oli lepattanut onni koko illan.


Cella ja Windi vaikuttivat pahantuulisilta. Olimme vaihtaneet tallissa Lyytin kanssa merkitsevän katseen, kun Cella oli paukannut satulaa kantaen ohitsemme eikä sanonut mitään. Riinis oli lipunut ohitsemme välittämättä Cellan käytöksestä. Kurrekaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota siihen, että Cella mulkoili Hanskia kuin tämä olisi pakottanut Cellan henkilökohtaisesti tunnille. Kurre pitäytyi ylipäätään hiukan erillään meistä vanhemmista tallilaisista, olin huomannut.

Lähdimme yhtenä letkana tallipihalta. Uumoilin jo silloin että emme välttämättä ehtisi ajoissa - Windi ei suostunut kääntymään poispäin tallista ja Bonnie hermostui sen käytöksestä. Vaikka ravasimme melkein koko matkan hevosten lämmettyä, odotti meitä maastoesteradalla tyytymättömänä kädet puuskassa seisova Hanski. Huomatessani pajunkissoin ja tipukoristein somistetut esteet en voinut olla miettimättä, oliko tämä synkkä hahmo todella ripustanut ne paikoilleen sillä aikaa kun odotti meitä saapuvaksi. Vai olivatko junnuratsastajat joutuneet hommiin?

Ilma oli viileää ja helppoa hengittää. Bonnie imi esteille lukuun ottamatta vettä, kuten olin arvellutkin. Minusta olisi ollut hauskaa päästä hyppäämään bankettia kerta toisensa jälkeen, mutta poni asettui poikkiteloin eikä halunnut millään asettaa pieniä kavioitaan viileään luonnonlampeen. En kuitenkaan juurikaan harmistunut Bonnien arkailusta. Minulla oli hauskaa, esteet näyttivät kauniilta kuin karamellit ja lähestyvä kevät sai sydämeni hakkaamaan ilosta.

Olin hengästynyt, kun tunnin kuluttua annoimme ohjien valua pidemmiksi ja lähdimme rauhallisessa jäähdyttelyravissa kohti tallia. Bonnie pärski, kun taputin sen kaulaa.

Kyllä maastoesteet olivat ihania!

[Anne]

Kurren mielestä Punkku tuntui niin ohuelta, olihan siinä jotain venäläistä verta. Tuntui siltä, että satulassa oli vaikea pysyä ja istunta oli kouluratsastajamainen, vaikka pojalla olikin estejalustimet säädettynä. Eikä tuntia helpottanut yhtään luikun jännittynyt tärinä ja puuskinta. Se katseli vesiesteitä kauhuissaa, ja panikoiden laukkasi lätäköstä pois. Kurre piteli kiinni parista harjanrippeestä, jotka hevosella oli ja tuntui menettävän hallinna koko touhusta.

Hansku huusi ja märisi ja käsi ratsukon niittyaukeelle keventelemään ja rentoutumaan.
"Laita hevonen hommiin! Niin se unohtaa kyttäyksen!"

Punkku rentoutui hieman ja pari pajunkissaestettä saatiinkin mukavasti suoritettua. Mutta sitten tuli radan aika. Punkku ei kestänyt mennä sitä yksin, vaan olisi halunnut kirmata radan läpi turpa kiinni Olin hännässä. Kurre sai laittaa kaiken ratsastustaidon peliin, jotta viimeiselle vesibanketille mentiin ja sieltä tultiin ylös kohtuu siististi. Radan jälkeen Punkku tärisi. Kurre jotenkin tiesti, että mustan hevosen tuntielämä saattaisi pian olla taakse jäänyttä elämää. Se oli liian herkkä ja epämääräinen tähän touhuun. Kurre taputti Punkkua kuitenkin ja kehui sitä vuolaasti. KOhti kotia mentäessä hevonen taas rentoutui ja niin Kurrekin. Onneksi oli pääsiäinen ja hevosillakin loma tulossa!