Moksun päiväkirja

[Lin]

Eilífur frá Winmour

"Moksu"
isl. o.
5-käyntinen
om. Lin

>> Sivulle

// Moksu ikääntyy alussa melko nopeasti (1 vuoden 20 päivässä), ja ikääntyminen hidastuu orin täyttäessä 5 vuotta. Ikääntymistä voi seurata Moksun omalta sivulta.

[Lin]

Tulokas


Se oli mun silmissä aivan täydellinen - mä suorastaan jumaloin sitä heti ensisilmäyksestä lähtien. Musta orivarsa katseli uteliaana, mutta rauhallisena Seppeleen pihaa niin kuin se olisi jo valmiiksi tiennyt, että tämä oli sen koti, eikä sillä näyttänyt olevan kiire mihinkään. Mä silmäilin eläintä ja kuljetin sitten katseeni hitaasti riimunnarua pitkin omaan käteeni, joka puristi varsariimuun kiinnitettyä mustaa narua. En vieläkään ollut uskoa, että se oli mun. Siis hetkinen - olin ostanut orivarsan. Viirasiko mulla päässä? Enhän mä ollut mikään ori-ihminen. Enkä varsa-ihminen. Vai olinko? Ei, mulla ei itse asiassa ollut edes hirveästi kokemusta näin nuorista varsoista, enkä ollut koskaan kouluttanut hevosta yksin alusta loppuun. Vaan siinä se nyt seisoi, untuvaiset eläinlapsen jouhet tuulessa liikahdellen - mun ensimmäinen oma hevonen, jonka hankintaan mun vanhemmat eivät olleet osallistuneet.

Moksu otti varsin nopeasti omakseen paikkansa autotallikarsinassa, eikä se näyttänyt olevan millänsäkään ympäristön muutoksesta. Mä ajattelin, että sen täytyi olla shokissa tai jotain, koska se oli juuri lähtenyt ensimmäistä kertaa synnyinkodistaan vieraaseen paikkaan, ja kahta kimeää lapsenomaista hirnahdusta lukuunottamatta se vaikutti olevan aivan tyyni ja tyytyväinen.

Mä jouduin jossain vaiheessa irtottamaan katseeni uusimmasta hankinnastani, jotta se saisi hetken tutustua uuteen asumukseensa rauhassa. Ja rauhallista sillä siellä autotallissa olikin, seuranaan vain pikkuponit. Mä ladoin varsalle kuuluvia varusteita sille tarkoitetuille paikoille, ja valloitin kaiken meitä varten suodun tilan uusilla tavaroilla, joita olin jo hankkinut aivan liian etukäteen ajatellen hevosen ensimmäisiä elinvuosia. Niin varma mä olin ollut jo etukäteen siitä, ettei mikään menisi pieleen, ja että mä pystyisin luovuttamatta kouluttamaan orivarsan lainkuuliaiseksi ratsuksi. Ja niin mä uskoin edelleen, sillä viime hetken paniikki oli sulanut nopeasti varsan lämpimien silmien edessä, kun se oli saapunut uuteen kotiinsa huokuen tyyneyttä, rohkeutta ja varmuutta - siis kaikkia täydellisen islanninhevosen ominaisuuksia. Mä melkein pelkäsin hengittää liian syvään, etten vain rikkoisi orin ympärillä leijuvaa rauhaa, ja mä sisimmässäni tiesin, etteivät tulevat vuodet tulisi olemaan päivästä toiseen näin helppoja.

Mä katselin siinä satulahuoneessa ympärilleni, ja mun ajatukset harhailivat vähän sekavina ympäriinsä. Mä olin yhtäkkiä yhdessä päivässä, yhdessä hetkessä muuttunut pelkästä hoitajasta oikeaksi yksärinomistajaksi - kuuluinko mä nyt eri ihmisryhmään kuin ennen? Mitä multa odotettiin? Mä olin nyt hevosenomistaja, ja mulla oli hevosenomistajan huolet ja vastuut. Ja myös ne hyvät puolet, kuten täydellinen musta orivarsa. Mä tiesin varmaksi vain sen, että tämä kilpaili siihenastisen elämäni parhaan päivän tittelistä aika tasoissa sen pari vuotta sitten tapahtuneen kanssa, kun olin saanut tietää päässeeni sisään eläinlääkikseen. Näköjään unelmilla oli tapana toteutua silloin, kun sitä osasi kaikkein vähiten odottaa.

[Lin]

Koulutusrintaman kuulumisia


Moksun koulutus oli alkanut tavallaan melkein heti, kun se oli tullut mulle. Mä taluttelin sitä joka päivä enemmän tai vähemmän niin, että nuori ori oppisi pikimmiten ainakin kävelemään narussa kuuliaisesti. Harjoittelu oli tuottanut tulosta, ja Moksun tyynestä luonteenlaadusta oli siinä mielessä ollut hurjasti apua. Sillä oli tapana juoksennella ulkona tarhassa kaula kaarella, ja aina silloin tällöin se ilmoitti itsestään orimaiseen tapaan kajauttamalla ilmoille kimakan huudahduksen, mutta muutoin silmäteräni oli enimmäkseen niin säyseä, ettei sitä ollut tunnistaa orivarsaksi. Ennen kaikkea se oli ollut alusta asti mutkaton ja kiltti käsitellä, ja mä muistelinkin Moksun kasvattajaa usein lämmöllä harjailuhetkien yhteydessä. Onneksi mulla oli tukena myös Lyyti, jolla oli nuoresta iästään huolimatta ennestään paljon maalaisjärkistä kokemusta varsoista - paljon enemmän kuin mulla. Lisäksi oli hyvä olla joku palauttamassa mut maanpinnalle aina, kun aloin hätäillä jostain turhanpäiväisistä asioista.

Mä olin viettänyt useita pitkiä iltoja vielä varsinaisten koulutehtävienkin jälkeen tehden systemaattista tiedonhakua näyttöön perustuvasta hevosenhoidosta ja konkreettisista hevosenkoulutusvinkeistä, ja olin törmännyt moniin teksteihin kuolaimettomuuden hyödyistä etenkin nuorilla hevosilla. Mä olin tottakai kriittinenkin, mutta olin koko ajan tulossa vahvemmin siihen tulokseen, ettei Moksun välttämättä tarvitsisi oppia käyttämään kuolainta ehkä ollenkaan, tai ei ainakaan heti ensimmäisinä vuosinaan. Mä olin ostanut sille käytetyt sidepull-suitset, ja olin suunnitellut, että niihin siirtyminen tulisi olemaan jouhevaa, kunhan tekisin Moksun kanssa ensin riimussa tarpeeksi töitä maasta käsin pienestä pitäen, sillä muutos kuolaimettomaan suitseen ei olisi sitten enää kovin suuri. Toisaalta ilman kuolainta ei ollut asiaa kouluratsastuskilpailuihin, mikä kaiveli mieltäni aika paljon, sillä vaikka askellajiratsastuskisoissa voisin mielin määrin touhuta kuolaimetta, oli mulla ollut alunperin haaveissa harrastaa myös koulukiemurtelua edes pienissä määrin tulevan ratsuni kanssa.
- Et sä voi ikuisesti sitä kuolaimeen totuttamista lykätä, huomautti kahden ponin omistaja Inkeri katsottuaan mua ensin vähän niinkuin jotain outoa hippiä, kun olin puinut ääneen kiinnostustani kokonaan kuolaimettomaan elämään. Ja oikeassahan hän kyllä oli. En mä ollut oikeastaan ajatellut sitä hirveästi siltä kannalta, että mä taas vaan prokrastinoin ja lykkäsin vaikean tuntuista asiaa. Mutta ehkä asia oli niin? Olihan mulla onneksi kevyet ja helpot issikkasuitset kuolaimineen päivineen naulakossa odottamassa. Toisaalta, olihan aina askellajiratsastuskilpailujen oma koulutuuppiosuus, johon voisin tarvittaessa tyytyä, jos sellaisia sattuisi koku järjestämään lähialueella.

Mä olin usein tallilla vasta iltaisin, ja ratsastustuntien loputtua livahdin monesti tyhjään maneesiin juoksuttaakseni Moksua. Se tarkoitti usein tosi myöhäisiä iltoja, mutta ajattelin tärkeiden varsavuosien menevän ohi nopeasti, kun vain jaksaisin panostaa ja tehdä hyvän pohjatyön. Onneksi Moksu oli fiksu ja rehellinen nuorukainen. Silti mä välillä irtojuoksuttaessa katsoin kauhulla orin nopeita suunnanmuutoksia ja äkkipysäyksiä - en siksi, etten uskoisi vankkatekoisen islantilaisen kestävän niitä, vaan lähinnä siinä pelossa, että näkisin vielä joskus samat akrobatiat selästä käsin.

Liinatyöskentelyssä oltiin edetty jo siihen vaiheeseen, että suurimman osan ajasta kulomustaksi haaleneva ori pomppii epämääräistä askellajia vaihtelevan muotoisella ympyrällä pää sisään päin kohti mua käännettynä ja kaula polleasti kaarella, pyrähdellen välillä lyhyitä reippaita pätkiä tosi upeaa, ryhdikästä ravia tai tölttiä tehdäkseen taas kohta äkkipysäyksen, kun ei se ollutkaan enää hauskaa. Mä näin jo nyt, että tulevalla ratsullani oli upeat ja vaivattomat liikkeet kaikissa askellajeissa, ja se oli ottanut tavaksi tölttäillä aika paljon saadessaan liikkua vapaasti. Välillä se esitteli liitopassiaankin tanner tömisten, kun tilaa oli riittävästi.

Musta oli hauskaa, että kasvava orivarsa oli alkanut luottaa muhun, ja se oli oppinut tuntemaan mun äänen, kun tulin talliin. Olin onnistunut opettamaan sen tulemaan vihellyksestä luokse tarhassa (ja useimmiten se tottelikin), ja kuljetin aina taskussa pieniä porkkananpaloja palkitakseni hevosta toivotusta käytöksestä. Ensimmäisinä viikkoina niitä oli päätynyt pari kourallista takin mukana pyykinpesukoneeseenkin, mikä oli saanut mut harkitsemaan sellaisen nolon näköisen vyölaukun hankkimista ihan tosissaan.

Moksusta oli tullut mukava ja leppoisa hoidettava karsinassa, ja se oli lapsenomaisen puuhakkuutensa alla pohjimmiltaan aika rento ja letkeä tyyppi. Lyyti oli tosiaan ollut iso apu varsan kanssa, ja Moksukin piti parhaan tallikaverini seurasta kovasti. Lyyti oli niin rauhallinen, että se teki varsalle hyvää etenkin niinä päivinä, kun mun stressisuoni tykytti otsassa puhkeamisen partaalla koulutehtävien, hoitohevosen ja oman varsan välillä tasapainottelemisesta. Mä en kertakaikkiaan ymmärtänyt niitä, jotka pystyivät yliopiston ohella käymään vielä töissäkin - miten ihmeessä niillä riitti tunnit vuorokaudessa?