Tutustumissarja
Lyyti Riikonen - Heljän Runoliini
HeC, 50cm
11.12.2020 Seppele-Cup – Aamu (päätuotos, 50cm)Herätyskello soi kello 6.
Joku ehkä olisi ajatellut sen olevan ylilyönti – kisathan alkoivat vasta neljältä iltapäivällä! - mutta Lyyti oli aikatauluttanut aamunsa tarkasti. Piki-koiran ulkona käyttäminen, venyttely, aamupala (erityisen terveellinen sellainen), suihku, hiusten suoristus, tallikassin sisällön tarkastus (vaikka se oli tietenkin pakattu jo monta päivää sitten). Laila-sisko saisi tehdä ennen tallille menoa Lyytille vielä kevyen meikin ja juhlavan nutturan.
Kaikki meni suunnitellusti. Piki oli harvinaisen hyvätapainen, aisti ehkä omistajansa jännityksen, ja Lyyti sai vatsanpohjansa perhosista huolimatta popsittua ravintoaineiltaan tasapainoisen aamiaisensa. Suihkussa hän kertasi vielä ratasuunnitelmia puoliääneen, ja mietti myös Annen ja Eedin syksyn tunneilla antamia ohjeita. Selkeät sisäavut eivät saisi unohtua. Tasainen ohjastuntuma. Esteillä katseella ohjaaminen ja siistit lähestymiset.
Lyytillä oli rohkea ja jopa itsevarma olo. Syksy oli ollut täynnä hänelle tavattoman tavoitteellista ratsastamista, ja olipa hän treenannut Oililla tamman vapaapäivinäkin niin, että osasi jo helppo C-radan vaikka unissaan. Esteluokastakaan ei tulisi toivottavasti samanlaista farssia kuin kesällä; Lyyti oli oppinut olemaan Oilin kanssa tomerampi ja määrätietoisempi, ja osasi toppuutella helposti kuumuvaa tammaa niin, etteivät lähestymiset olleet tolkuttoman kaoottisia.
Kaikki menisi kyllä hyv-
Lyyti pysähtyi aloilleen ja räpäytti silmiään hämmentyneenä.
Mutta... hän oli aivan varmasti jättänyt ne juuri tähän, vaatehuoneeseen, pestyinä ja silitettyinä, valmiina päivän suorituksiin. Lydian vanha ratsastustakki ja valkoiset housut, jotka hän oli Lyytille lainannut. Lyyti oli ihan varmasti, ihan aivan sataprosenttisen varmasti jättänyt ne tähän...
Paniikki alkoi painaa Lyytin rintaa ja hän tunsi pulssinsa kiihtyvän. Mitä ihmettä sitä nyt tekisi? Eihän kisoihin voinut taivaan tähden mennä hänen tavallisissa, kulahtaneissa tallivaatteissaan!
Ja juuri ennen kuin Lyyti ehti täysin ahdistua, kuului hänen selkänsä takaa matala yskähdys. Lyyti kääntyi ympäri ja hänen äitinsä miesystävä,
Jope, seisoi siinä, jotenkin ovelasti myhäillen.
“Huomenta”, Jopen ääni oli mairea, mutta Lyytillä ei ollut nyt aikaa turhanpäiväiseen jorinaan. “Ootsie nähny miun -”
“Kisavaatteitako? Noh, ne oli meikäläisestä vähän vanhan näköiset, joten hankin sulle tällaiset. Kyllähän meidän ratsastajalikalla täytyy olla kunnon vermeet. Hyvää aikaista joulua.”
Lyyti tuijotti Jopea häkeltyneenä. Jope otti esiin upean softshell-takin, juuri sellaisen, joita Lyyti oli joskus salaa selaillut Horzen sivuilla. Ja valkoiset housut myös, jotka ehkä sopivat Lyytille paremmin kuin häntä hoikemman Lyydian vanhat.
“Jope!” Lyyti parkaisi. “Mitä sie – ehämmie voi – näähän ol varmasti hirmu kalliit!”
“Älä sä siitä huolehdi”, Jope iski silmää. “Nyt vaan näytät niille närhenmunat!”
Lyyti melkein purskahti itkuun liikutuksesta. Oi, mikä jouluihme!
Keskipäivän aikaan (päätuotos, helppo C)Artsin ravitalli oli vielä viikko, pari sitten vaikuttanut ränsistyneeltä ja elämää nähneeltä puljulta, joka oli varmaan nähnyt parhaat päivänsä 1990-luvulla, ja jota enemmän tai vähemmän alkoholisoituneet serkkuspojat pyörittivät varsin lupsakalla meiningillä. Mutta tuntien talkootöiden jälkeen ravitallin miljöö näytti ihme kyllä edustavalta. Ja ennen kaikkea jouluisalta! Siitä pitivät sinne tänne ripustellut kranssit, jouluvalot ja muut koristeet huolen. Kuplamaneesi oli jotenkin huvittavan elegantin näköinen maalaistallin pihapiirissä, ja myyntikojut näyttivät sieviltä valaistuina ja koristeltuina. Tallitytöt olivat vielä edellisenä iltapäivänä rakentaneet ravitallin pihaan porkkananenäisen ja tonttuhattuisen lumiukon kilpailijoita tervehtimään.
Ja kuin lahjana jännittyneille ratsukoille, talviaurinko oli hymyillyt koko aamupäivän hailakan siniseltä taivaalta rohkaisevasti ja lämpimästi.
Suurin osa luokista ratsastettaisiin lauantaina ja sunnuntaina; niinpä ravitallilla ei ollut samanlaista vilkettä kuin huomenna ja ylihuomenna tultaisiin näkemään. Lyyti oli tietysti lupautunut auttamaan makkaranpaistossa ja liikenteenohjauksessa viikonloppuna. Oli hauska olla avuksi, seurata vaativampia luokkia ja kannustaa seppeleläisiä voittoon.
Juuri nyt Lyyti ei kuitenkaan ehtinyt miettiä huomista, ei, oli vain tämä hetki. Hän posket punaisina pakkasesta ja jännityksestä. Uusi kisa-asu tuntui hieman jäykältä mutta niin elegantilta, ettei hän voinut olla tuntematta itseään melkein vakavaksi kilparatsastajaksi. Linkin oli henkäissyt ihastuneena nähdessään Lyytin niin hienostuneena. Oili kauniina, harja siisteillä sykeröillä, varusteet rasvattuina kimallellen.
Oili näytti kyllä mitä uskottavimmalta kisaratsulta, mutta oli käytökseltään luonteelleen ominaisen rauhaton. Maisemanvaihdos sai tamman käymään kierroksilla. Se steppaili sinne tänne tohkeissaan ja hirnui tuon tuosta, puhisten sitten pöyristyneenä kun ravitallin orit vastailivat sille kimein huudoin. Lyyti sai komentaa hoidokkiaan jatkuvasti satuloidessaan tammaa. Hän tunsi tuskaisan hien valuvan selkärankaansa pitkin. Mitähän kisoista tulisi?
“Lyyti! Aika mennä lämmittelemään”, Lin huikkasi suloisen Vappunsa ohjaksista.
Perhoset pyrähtivät lentoon Lyytin vatsanpohjassa, ja hän lähti taluttamaan Oilia kohti kuplamaneesia Vapun rinnalla. Linin kanssa höpöttely helpotti rinnassa räiskyvää jännitystä, vaikka molemmat olivatkin selkeästi ajatuksissaan.
Ja sitten, kesken hermostuneen hihityksen, tapahtui monta asiaa yhtä aikaa: toinen samaan luokkaan osallistuva ratsukko tuli jotenkin liian lähelle Oilia, joka itselleen epätavallisen kipakasti loikkasi sivulle ja siinä samassa astui Lyytin varpaille melkein koko painollaan.
“Ai perssuti”, Lyyti kiljaisi ja Oili hypähti säikähtäneenä.
“Lyyti! Onko kaikki hyvin?!” Lin kiirehti huolehtimaan ystävästään.
“Se astu miun jalan piälle...” Lyyti ähkäisi tuskaisesti ja pysähtyi sitten kuulostelemaan oloaan. Varpaissa sykki armoton kipu.
“Ootko sä ihan ok? Haluutko sä ottaa sen saappaan pois?” Lin kyseli hermostuneena.
Lyyti teki päätöksen sadasosasekunnissa. Nyt ei olisi aikaa marista tai mäkättää. Lyyti ratsastaisi heC-luokan, vaikka sitten kivusta irvistäen.
“Männään vuan”, hän pakottautui sanomaan pirteällä äänensävyllä, “ei käyny kuinkaan.”
Saappaan sisällä turpoava isovarvas oli eri mieltä ja Lyyti tunsi jykyttävän kivun noustessaan Oilin satulaan maneesissa. Hän sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi ja hengitti syvään. Piru vie, yksi varvas ei Lyyti Riikosen päivää pilaisi. Tänne oltiin tultu näyttämään närhenmunat, niin kuin Jope oli aamulla julistanut.
Illalla (lisätuotos, helppo C)Pakkanen oli kiristynyt iltaa kohti. Se nipisteli poskia ja kihelmöi niskassa. Ravitallilta löydetyt otsalamput valaisivat kahden väsyneen ratsukon tietä. Tähtitaivas avautui heidän yllään säkenöiden; ihan kuin tähdet olisivat varjelleet kaksikon matkaa, turvanneet heidän tiensä.
Perle ja Oili tarpoivat hangessa kaikessa rauhassa. Tavallisesti hiukan hömelöt, vauhdikkaat hevoset olivat nyt uupuneita. Ratsastajatkin olivat antaneet kaikkensa päivän mittelöissä, ja istuivat satulassa raukeina. Hiljainen lumisade putoili heidän harteilleen, kuin taivaan pieninä suukkoina. Lyyti sulki silmänsä ja huokaisi, antoi pakkasilman täyttää keuhkonsa.
Sartsu ja Lyyti olivat päättäneet ratsastaa yhdessä Seppeleeseen illan viimeisten luokkien jälkeen. Matkaa oli kuitenkin vain viitisen kilometriä, ja oikoteitä pitkin matka taittui nopeammin.
Lyyti piti Sartsusta – hän oli maanläheinen ja hyväntahtoinen, sellainen tyyppi, jonka kanssa sai olla juuri oma, aito itsensä. Ja tällaisen uuvuttavan päivän jälkeen Sartsu oli parasta seuraa: heidän välillään vallitsi rauhallinen hiljaisuus.
Mikä päivä! Lyytin vasemman jalan varpaat huusivat hoosiannaa. Jalka oli kuin olikin turvonnut ja mustunut aika surkean näköiseksi, mutta karjalaisella sisulla Lyyti oli ratsastanut luokkansa läpi kunnialla. Heti esteluokan jälkeen hän oli kiskonut saappaan pois (noh, totta puhuen siihen oli tarvittu useamman seppeleläisen avustusta) ja vaihtanut jalkaansa äidin ravitallille tuomat Kuoma-kengät. Sinimusta jalka oli ikävän näköinen, mutta se saisi olla testamentti Lyytin tahdonvoimalle.
Kultainen, rakas Oili. Tamma oli kaikesta hötkyilystään huolimatta tehnyt parhaansa. Lyytikin oli löytänyt (julmetusta jalkakivusta huolimatta) itsestään rohkeutta ja varmuutta, ja oli täydellisen tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli antanut kaikkensa, yksijalkaisenakin, ja tunsi nyt jännityksen valuvan kehostaan pois iltatuulen mukana.
Sitä paitsi, kuka oikeasti piittasi ruusukkeista ja titteleistä, kun maailmassa oli sellaisia hetkiä kuin tämä: tähtitaivasta heijastelevat kinokset, pakkasessa höyryävä hengitys, rakas hoitohevonen ja vain muutaman hassun päivän päässä odottava jouluaatto. Tässä hetkessä kaikki oli hyvin. Hevosen askeleet narskuivat hangessa. Lyyti rapsutti Oilin harjanjuurta ja hymyili elämälle.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!