Milla-Riinan spin off

[Milla-Riina]

Milla-Riinan spin off




"You are either
On my side
By my side
Or
In my fucking way.
Choose wisely."

[Milla-Riina]

28.9.20 : kränää katen kanssa


Kate katsoi mua sen näköisenä, että se halus lyödä mua. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, tyytyi vain happamasti paiskomaan loimia pesukoneeseen. Mä tuhahdin pienesti, koska en ymmärtänyt sen suuttumusta. Okei, olin majoittunut niiden kotona, ja okei, olin saanut tuoda Indin niiden talliin. Mä en kuitenkaan tajunnut, miksei se ymmärtänyt että mä halusin Indin ratsastuskouluun, missä mulla ois käytössäni kunnon kentät ja maneesi. Mä halusin valmentautua ja kisata tavoitteellisemmin, ja mun mielestä Katen ja näiden luona mulla ei ollut siihen samalla tavalla mahdollisuuksia.

“Millä sä kelasit maksaa sen tallipaikan?” Kate kysyi sitten ivallisesti. Mä mutristin mun huulia sen selän takana. Arvasin että tää kortti vedettäisiin esiin, mutta mulla oli kortti, jolla iskeä takaisin.

“Töillä”, mä sanoin ja nakkelin niskojani, kun Kate kääntyi katsomaan mua epäuskoisesti. “Mä sain töitä.”

Katea selvästi ärsytti, mutta se ei sanonut mitään. Enhän mä tavallaan ollut maksanut Indin majoituksesta täällä mitään, mutta se järjestely oli ollut kaikille ihan ok. Nyt näköjään elovenatytön mieli oli kuitenkin muuttunut.

Tyttö käynnisti pesukoneen ja käveli mun ohitse tallikäytävälle. Niiden tallissa oli neljä karsinaa, joista yhdessä oli Katen hevonen Suri, muissa kahdessa Katen vanhempien hevoset. Perimmäisessä karsinassa Indi rouskutti heiniä tyytyväisenä ja autuaan tietämättömänä meidän riidastamme.

“Ja Jesse varmaan tykkää?” Kate tuhahti selkä muhun päin. Mä kävelin sen takana ja pyöritin mun silmiä.

“Jesselle se on ihan okei, miksei olisi?” mä kysyin haastavasti ja Kate pyörähti ympäri niin, että vaalea luonnonkihara hiuspilvi heilahti ilmassa.

“Mikseihän?” se kysyi silmät viiruina. Mä esitin kysyvän näköistä, mutta Kate näki mun läpi.

“Eikös se Emmanuel käy siellä Seppeleessä?”

Veri kohisi mun korvissa ja avasin suuni, mutta Kate hiljensi mut nostamalla kätensä ilmaan. Se piteli puhelinta kädessään ja sen kasvoilla oli ovela ilme.

“Mä tiedän että Seppeleessä on auennut tallipaikkoja. Ja mä satuin näkemään, kenelle sä oot viestitellyt.”

Mä otin askeleen lähemmäs Katea ja se nosti haastavasti leukansa ylemmäs. Sen silmissä oli jotain voitonriemuista, ikään kuin se olis voittanut jonkun väittelyn. Mä tärisin raivosta.

“Ootko sä selannut mun puhelinta?” mä sihahdin ja Kate naurahti ilottomasti.

“Mitäs jätät sen kännipäissäsi lojumaan viestiketjut avoinna. En mä mitään oo lukenut, satuinpa vaan näkemään kenen kanssa sä olit viestitellyt”, Kate sanoi ja kääntyi sitten ympäri ja avasi Surin karsinan. Mä seisoin tallikäytävällä ja tasasin mun hengitystä.

“Se ei ollut mitään”, mä sanoin kylmästi, mutta Kate ei katsonut muhun päin. “Ja Jessekin tietää, että mä haluan kisata ja valmentautua.”

Sen sanottuani mä käännyin ympäri ja jätin Katen yksin talliin. Mua ärsytti sen syytökset ja typerä analysointi. Mun elämä, mun valinnat. Ja sitä mä en koskaan myöntäisi ääneen, että osittain Kate oli ollut oikeassa.

[Milla-Riina]

08.10.20 : salainen agentti


Indin tavarat olivat suurimmaksi osaksi nätissä läjässä ihan varmuuden vuoksi.


Ihan varmuuden vuoksi lähinnä sen takia, että mä en ollut saanut vielä minkään sortin varmuutta sen, tai mun, tai meidän tallipaikasta Seppeleestä.

Mutta yleisesti ottaen jos mä jotakin halusin, niin sen mä myös sain. Ja mä olin hyvin vakaasti päättänyt, että Indi muuttaa Seppeleeseen.


Olinhan mä käynyt muutamilla tunneilla siellä ja siinä samalla parhaani mukaan tutustunut sekä tallin tiloihin että henkilökuntaan. Olin jutellut tallin omistajien kanssa ja me oltiin vaihdeltu viestejä puolin jos toisin. Mutta varsinainen riemuvoitto oli kuitenkin se, kun olin ostanut (ainakin nimellisesti) Indin mun esteratsuksi – sen kasvattaja kun sattui olemaan Järnby. Sama Järnby, jossa myös Seppeleessä vaikuttava Anne sattui olemaan osakkaana tai vähintään jotain sinne päin. Itse asiassa mä en edes tarkalleen tiennyt Annen kytköstä koko siittolaan, eikä mua kyllä edes liiemmälti asia kiinnostanutkaan - pääasia, että mulla oli jollain tapaa jalkaa oven välissä ja muuten pyyhki hyvin. Anne ei ehkä tiennyt mua, mutta se tiesi mun hevosen – ja Salma ja Emmy taas tiesivät mut ainakin meidän viestittelyn pohjalta.


No, Kate ei vieläkään ollut palautunut normaaliksi, mutta nyt se sentään puhui mulle. Vieläkinhän se oli jäykkä ja jotenkin lapsellisella tavalla loukkaantunut, vähän kuin 5-vuotias lapsi, jolle on muistutettu tivolin jonossa että “omaa vuoroa pitää odottaa” ja että “ei saa etuilla”. Siis just sillä tavalla, ettei se itse tajunnut, että sen omassa käytöksessä oli jotain vikaa - se suuttui puhtaasti vaan koska asiat eivät menneet just niin kuin prinsessa itse halusi.

Vaikka kuinka mulla oli ollut ilmainen tallipaikka niiden luona ja olin koko kesän (ja vähän ylikin) niiden nurkissa majaillut, mä en silti käsittänyt tätä naurettavaa mielen osoittamista mun päätöksestä niin sanotusti pakata veitseni ja lähteä.

Ja koska mä en jaksanut katsella Katen hapanta naamaa ja mä halusin tekemistä, ja koska hiton Manny ei vastannut vieläkään mun viesteihin, mä olin satuloinut Indin ja lähtenyt maastoon. Ilta alkoi jo hämärtää, mutta onneksi mulla oli otsalamppu joka valaisi meidän kulkua, vaikkakin sen paristot selkeästi kaipasivat jo kipeästi vaihtoa. Tuuli varisteli lehtiä hiekkatietä ympäröivistä puista ja mä kannustin Indin raviin.


Mä en ollut mikään turha heitukka saati varsinkaan tyhmä nainen. Sen siliän tien, kun olin kuullut että Katen koulukaverin pikkusisko kävi Seppeleessä, mä olin alkanut höristelemään korviani.

Sama tyttö oli luojan kiitos niin heppahuuruissa, ettei se voinut vastustaa halua tulla isosiskonsa vanavedessä moikkailemaan meidänkin tallin hevosia. Kate kavereineen eivät siitä juurikaan välittäneet, mutta mä olin ottanut pikkuruisen tytön siipieni suojaan.

“Seppele on ihana!” se oli tokaissut kun mä olin kysellyt miten se viihtyi. Sitten mä olin antanut sen harjata Indiä ja jopa luvannut sille talutusratsastuksen seuraavalle kerralle, kun se tänne eksyisi. Pienet hymykuopat olivat painuneet lommoille kuin nälkämaan lapsilla ja sinisiin säihkysilmiin oli syttynyt ääriään myöten innokas loisto.

“Osaatko pitää salaisuuden?”

Voi että se tyttö oli ollutkin innoissaan. Mä olin laskeutunut kyykkyyn ja kopannut sen nassikan kainaloon niin kuin parahimman rikoskumppanin.

“Katsos kun siellä tallilla on yksi poika. Sellainen hiljainen, pitkätukkainen ja ruskeasilmäinen.”

“Joo..?”

Mä hymyilin kannustavasti.

“Sen nimi on Manny?”

“Joo, just se! Sä tiedät sen?”

Pikkutyttö nyökytteli silmät loistaen. Mun sisällä kohisi adrenaliini. Loistavaa. Asiat menivät helpommin kuin olisin voinut uskoakaan.

“Mannylla on salaisia kavereita. Sä voisit olla agentti ja katsoa, ketä ne salaiset kaverit on. Mutta muista -”, mä sanoin ja painoin mun etusormen tytön huulille samaan aikaan kun se henkäisi innosta soikeana, “tästä asiasta ei tiedä kukaan muu kuin me. Tää on meidän oma salaisuus.”

Tyttö meinasi revetä liitoksistaan.



Ja hyvä että meinasikin. Nimittäin hyvää työtä se oli tehnyt, raukka parka, varmaan salakuunnellessaan Mannyn tekemisiä pitkin Seppelettä. Jo heti sen pyöreistä kasvoista mä olin voinut päätellä, että sillä oli jotakin kerrottavaa, kun se oli kompuroinut pienen polkupyöränsä kanssa Katen pihaan – ja siis vaikka lokakuu pieksi koko Liekkijärveä vimmaisesti, se reppana oli ottanut mun sanat tosissaan ja tullut raportoimaan kaiken mitä se oli pienillä korvillaan ja aivoillaan saanut selville.

Voi mikä pieni kätyri. Mulla tuli mieleen se keltainen, yksisilmäinen olento, mikä lie minion, ja mua hymyilytti. Tämä minioni saisi kyllä harjata Indiä sydämensä kyllyydestä tästä hyvästä.

Kannustin Indin laukkaan ja samalla mä mietin Seppeleen työntekijä-Inkeriä, jonka seurassa Manny kuulemma viihtyi.

Mun kasvoille piirtyi hymy.

Tuskin maltoin odottaa, että pääsisin tapaamaan tämän Inkerin.

[Milla-Riina]

20.12.21 : salaisuuksien verhot

Lonkeronharmaa taivas näkyi kaistaleena raollaan olevien verhojen välistä. Räpsyttelin unisia silmiäni samalla kun nousin venytellen istuma-asentoon.

Huone oli suoranainen läävä. Tyhjiä oluttölkkejä ja viinipulloja lojui siellä täällä, huoneessa tuoksui tupakka. Sivupöydän päälle unohdettu täysinäinen tuhkakuppi kieli, että huoneessa oli poltettu viime yönä sisällä.

Sohvalla mun jaloissa nukkui istualteen joku mies, jota en tuntenut edes nimeltä. Sen pää retkotti melkein luonnottomassa asennossa ja rintakehä kohoili raskaasti sen rohisevan hengityksen mukana. Nousin hiljaa ylös, väistelin lattialla lojuvia sohvatyynyjä ja tyhjiä pulloja ja lähdin etsimään vessaa.

Vessassa väänsin päälle ensin hanat ja napsautin vasta sitten valot päälle. Peilistä tuijottivat utuiset, siniset silmät, ripsivärit olivat levinneet poskille. Punaiset, kiharat hiukset hapsottivat takkuuntuneina päälaelta. Huuhtelin kasvot kylmällä vedellä ja nojasin lavuaariin hengitystäni tasaillen. Sisäänhengitys. Laske kolmeen. Uloshengitys. Laske kolmeen.


Kun mä palasin takaisin, se mies ei enää istunut sohvalla. Katselin huoneen läpi, noukin takkini ja etsin käsiini puhelimeni. Akku oli loppunut ja etsiessäni laukkuani alkoivat edellisillan tapahtumat muistua mieleeni.

Kuten sekin, ettei mun laukkuni ollut koskaan tullut mukanani Seppeleestä Artsin tilaaman tilataksin kyytiin.

Mä vetäisin hiukset nutturalle ja suuntasin taas ulos huoneesta. Tällä kertaa astelin jo peremmälle tupaan, jossa jokin miesjoukkio istuskeli varmaankin aamuryypyllä. Niiden ahnaan nälkäiset katseet seurasivat mun kulkuani, kun ohitin niistä jokaisen niin kuin ne olisivat olleet ilmaa.

“Maistuuko misukalle aamupala?” joku tiedusteli, mutta astelin vain viileästi eteiseen jossa vedin kengät jalkaan.

“Älä oon noin tosikko. Veikö kissa kielen?”

“Jos ei aamiainen maistu, niin joku toinen aamuinen vois ehkä maistua.”

Röhönauru täytti torpan samalla kun painoin oven takanani kiinni.



Seppeleen tallipiha vaikutti autiolta. Hevoset käyskentelivät tarhoissaan ja päätin lennosta poiketa Indin luona. Tamma seisoi tarhan perällä, korvat rennosti sivuilla ja alahuuli lerpattaen. Sen korvat höristyivät kun kutsuin sitä, mutta kesti hetken, ennen kuin kullanvärinen tamma lähti käyskentelemään aidan luo.

Haisin varmaan ihan vanhalta viinalta ja röökinsavulta, mutta tamma puhalteli silti lämmintä ilmaa käsilleni, joilla ei ollut tarjota sille mitään muuta kuin rapsutuksia. Hautasin hetkeksi kasvoni tamman mustaan harjaan ja vain hengitin. Hengitin sen turvallisen tuttua tuoksua ja rauhoittelin sisälläni vellovaa tunteiden aallokkoa.

Kesti minuutteja, ennen kuin irrottauduin Indistä. Sen alahuuli lerppui taas ja sen tummat silmät olivat puolitangossa, mutta se terävöityi heti kun käännyin lähteäkseni.

“Tänään ei mennä mihinkään”, sanoin puoliääneen, puoliksi sekä Indille että itselleni.


Käsilaukku löytyi vintiltä heinäpaalien päältä. Tarkistettuani että kaikki oli tallella – avaimet ja lompakko lähinnä tärkeimpinä - astelin taukotupaan, josta löysin kuluneen laturin jonka päähän iskin puhelimeni latautumaan. Seinällä olevasta kellosta näin, että kello oli vähän yli kymmenen, ja odotellessani puhelimen latautumista ladoin kahvinkeittimen täyteen ja istuin odottamaan.

Ehkä tuoreen kahvin tuoksu tai sisälläni jälleen päätään nostava ahdistus auttoivat Alviinaa saamaan vainun, joka houkutteli sen paikalle, sillä kovin kauaa en ehtinyt istua sohvalla kun naisen pää ilmaantui oviaukosta sisälle. Sen viirumaiset silmät kulkivat kahvinkeittimen kautta koko huoneen ympäri ja pysähtyivät sitten mittailemaan mua katseellaan. Tuijotin sitä takaisin kulmieni alta ja vedin jalkani ristiin.

“Aika erikoiset vaatteet tallille”, se sanahti sitten ja hymähdin.

“En ole vielä ehtinyt vaihtamaan.”

Viimeinkin muukin ruumis seurasi letitetyn pään perässä taukotuvan puolelle. Alviina ilme vaihteli kovasta miettiväisen puolelle ja takaisin; ehkä sekään ei kunnolla osannut arvioida, miten suhtautua muhun. Tai sitten se saattoi toki vain makustella mun sanojani ja miettiä mitä laukoisi seuraavaksi. Kapeat sormet tarttuivat tuolin selkänojaan ja vetivät sen pöydän alta pois, ja tyttö istuutui alas mua vastapäätä kuin kuulustelija - sillä erotuksella, että en tiennyt näyttivätkö edes FBI:n kuulustelijat niin tiedonjanoisilta kuin Alviina.

“Niinkö? Et tainnut päätyä sitten eilen kotiin asti.”

Katselin Alviinan kasvoja hetken ennen kuin hymyilin ja nousin pöydästä. Kävelin kahvinkeittimen luo ja kumarruin ottamaan kuppeja kaapista.

“Enpä tainnut päätyä. Otatko kahvia?”

Alviinan haukankatse oli seurannut kulkuani tiskipöydälle asti ja kun käännyin katsomaan, se nyökkäsi. Kaadoin molemmille kupilliset ja palasin pöytään.

“No, missä mahdoit loppuillan viettää? Tuskin sentään Seppeleen vintillä”, se kysyi samalla kun tarttui omaan kuppiinsa. Istuin alas ja sipaisin karkailevia hiussuortuvia korvan taakse ja sekoittelin kahviani rauhallisesti.

“En muista paikan nimeä, kun en ole täkäläisiä”, sanahdin ja puhalsin kahviini. “Mikset ollut pikkujouluissa?” kysyin sitten puheenaihetta vaihtaakseni. Alviina näytti tyytymättömältä haluttomuuteeni avata asiaa enempää, mutta soi hetkellisen erätauon.

“Oli parempaa tekemistä”, se vastasi ja sulki suunsa arvokkaaseen suppuun leukaansa nostaen. Tutkailin sen olemusta ja oikeastaan mä pidin Alviinasta suuresti. Siinä oli sellaista samanlaista piikikkyyttä ja omanarvontuntemusta kuin itsessänikin, ja hymyilin sille ennen kuin otin hörpyt kahvistani.

“Ymmärrän.”

Puhelimeeni syttyi valot ja kumarruin katsomaan sitä. Samalla kun se käynnistyi hitaasti ja haki mahdollisia saapuneita viestejä ja muita ilmoituksia, Alviina puhui taas.

“Tapahtuiko mitään merkittävää? Ei sillä, että mua se niin paljoa kiinnostaisi, mutta hyvähän se on aina olla ajan tasalla tallin tapahtumista”, se sanoi hunajaisesti ja nyökkäsin hyvin ymmärtäväisesti.

“Ehdottomasti on”, aloitin ja kurtistin kulmiani nopeasti puhelimelleni ennen kuin suljin näytön. “Mutta et kyllä jäänyt hirveästi mistään paitsi. Meno oli kuin lastentarhassa.”

“Se ei varsinaisesti yllätä”, Alviina hymähti hampaidensa lomasta ja maistoi sitten omaa kahviaan tärkeän näköisesti. Otin itse ison ja en niin hienostuneen huikan kahvistani samalla kun nousin pöydästä.

“Oli kiva jutella, mutta mun on ihan pakko mennä”, sanoin ja kävelin kaatamaan kahvinloput lavuaariin. Alviina katsoi mua ensin hieman ihmeissään, mutta kohautti sitten olkiaan. Olin jo ovensuulla menossa, kun pysähdyin.

“Yksi juttu kävi kyllä”, aloitin ja käännyin katsomaan yhä pöydän ääressä istuvaa, hevoslehtiä havittelevaa tyttöä. Käsi pysähtyi kesken liikkeen ja silmät siristyivät katseen porautuessa mun kasvoihin, joilla kareili pienen pieni hymy.

“Eräillä kun ei niin sanotusti riittänyt maltti odotella sinne kotipuoleen asti”, sanoin ja näin, miten Alviina suorastaan imi itseensä jokaisen sanan, “niin tuolla tallin puolella otettiin sitten käyttöön tyhjä karsina.”

“Oikeasti?” Alviina sanoi ja tytön äänestä oli kuultavissa innostus.

“Valitettavasti. Hevosparat.”

“Ja keitä nämä lempiväiset olivat?”

Katselin hetken Alviinaa. Olisin voinut helposti kertoa, ketkä kyseessä olivat olleet, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Kaikkea ei pitänyt tarjota aina kultatarjottimelta – ja Alviinakin saisi itselleen tekemistä selvittäessään tätä mysteeriä, puhumattakaan siitä, miten paljon hän tulisi kylvämään tätä juorua tietoja metsästäessään.

“En muista nimiä, olen pahoillani”, sanoin ja vedin suuni pahoittelevaan mutruun. Kuitenkin taukohuoneesta poistuessani kasvoilleni oli palannut hymy. Ihmisten oli parempi keskittyä puhumaan muiden asioista kuin omistani, ja Liinu oli tarjonnut siihen oivan apukeinon.



Kello oli jo lähemmäs puoli kaksitoista, kun saavuin viimein kotiovelle. Putsasin lumiset kengät rappuralliin ja painoin avaimen lukkoon. Koiran haukunta kajahteli saman tien oven läpi ja luikahdin eteiseen nopeasti, ennen kuin kirjavan värinen koira pompahteli luokseni ja hypähti voimalla vasten. Hyssyttelin sitä samalla kun riisuin kenkiäni ja tarjosin muutamat silitykset päälaelle. Koira pyöri jaloissa ja jouduin raivaamaan tieni puoliväkisin olohuoneen puolelle, jonne leijaili ohut ruuan tuoksu. Vilkaisin keittiöön ovensuulta ja näin, että uunissa paistui pakastepizza.

Sohvalla näkyi liikettä ja seisahduin avaamaan takkia, kun tumma hiuspehko nousi jostakin sohvatyynyjen ja vilttien alta.

“Missä helvetissä sä oot taas ollut”, Manny sanoi puoliunisella, karhealla äänellä. Sen vihreät silmät katsoivat mua sameina, ja kohautin sille olkaani.

“Jatkoilla”, sanoin ja ripustin takin naulakkoon. “Onks tossa pizzassa lihaa?”

“On lihaa, osta itse kasvisruokasi. Ja edelleen tää ei oo mikään hiton majatalo missä sä voit tulla ja mennä miten huvittaa ja olettaa vielä jotain palvelua.”

Pyörittelin silmiäni samalla kun kävelin katsomaan, olisiko keittiön kaapeissa mitään syötävää.



22.11.21 : takauma

Mä olin jo pitkään turruttanut oloani bilettämällä ja ajautumalla joka ilta eri miehen matkaan. Se oli keino paeta pahaa oloa ja vihaa, joka oli vellonut ja kasvanut sisälläni siitä illasta asti, kun olin kohdannut Jansenit Sommersolvervin jatkoilla. Liikkuessani öissä olin kuningatar, sulava ja myrkyllinen käärme, joka uiskenteli miesten ympärille ja kuristi ne otteissaan. Imin ne tyhjiksi ja aamulla heitin niiden hyödyttömät ruhot pois metsästääkseni seuraavana päivänä uuden uhrin itselleni.

Mun oli pakko etsiä, koska jos en etsinyt, ahdistus otti vallan, kuten myös itseinho. Joinakin päivinä tunsin olevani jo niin pohjalla, että olin valmis hukkumaan pimeyteen ja olemaan koskaan enää avaamatta silmiäni.

Ja kaikessa siinä huumassa meni asuntokin. En mä edes tajunnut miten laskut kertyivät, ennen kuin viimein haastemies toi koruttoman viestinsä ja ilmoitti, että mun olisi muutettava pois. Enkä mä voinut tehdä asian eteen mitään - niinpä mä metsästin entistä hanakammin ja entistä tappavammin.

Kunnes viimein mulla tuli pohja vastaan. Sinä yönä mä olin seonnut, vaatinut taksia pysähtymään ja juossut. Ja lopulta mä olin löytänyt itseni Mannyn oven edestä keskellä yötä.

Ajantaju oli kadonnut, ja olin istunut siinä aloillani ehkä ikuisuuden, kun taksin valot olivat kaartaneet pimeään pihaan. Humalasta melkein jalaton Manny oli kömpinyt taksista ulos ja kohmeisena olin auttanut sen ovelle ja nukkumaan. Ei se varmaan edes tajunnut kuka mä olin, niin sekaisin se oli ollut, ja se oli nukahtanut melkein heti painettuaan päänsä tyynyyn. Olin istunut hetken sängyn laidalla, katsellut sitä ja viimein asettunut itsekin nukkumaan siihen sen viereen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mäkin olin nukkunut hyvin.

Aamulla olin herännyt ennen sitä ja mennyt suihkuun miettimään, miten esittää asiani.

Mutta kun palasin takaisin, Mannykin oli hereillä. Sen ilmeessä risteili epäusko, järkytys ja säikähdys, kun se katseli mua enkä mä vieläkään tiennyt miten asetella sanani.

“Ootko sä jumalauta murtautunut mun kämppään yöllä?” se kysyi ja sai mut palaamaan nopeasti takaisin normaalitilaan hetkellisestä epävarmuudestani. Jotkut ihmiset eivät muuttuneet koskaan, ja epäilemättä Emmanuel De Vito oli yksi sellaisista.

“No mitä luulet, en tietenkään”, sanoin ja pyöräytin huvittuneena silmiäni. “Sä olit aika humalassa eilen.”

“Mulla oli synttärit”, mies puolustautui ja nousi istumaan vetäen peittoa suojakseen.

“Mitä helvettiä sä teet täällä?”

Huokaisin ja painoin katseeni sääriini. Kiedoin vaaleaa pyyhettä vähän tiukemmin ympärilleni, ikään kuin turvaa tuomaan, ennen kuin avasin suuni.

“Manny, mä tarvitsen apua. Anna mun asua väliaikaisesti sun luona.”



Tottakai siitä seurasi riita, tai lähinnä Mannyn puolelta aloitettu huutokonsertti. Vaikka hetki sitten sillä oli näyttänyt olevan huono olo, se kaikki oli tiessään kun se nousi tuulispään lailla sängystä ja aloitti manifestinsa. Se lateli mulle sellaisia superlatiiveja ja sanoja joita oli vaikea niellä vastalauseitta, mutta mä nielin - mä en mahtanut muutakaan. Mulla ei ollut varaa sanoa mitään, sillä niin kovasti tarvitsin tätä oljenkortta, ja Manny kyllä teki selväksi sen, ettei ollut sitä valmis hevillä antamaan.

Se kesti varmaan tunteja. Mä kuuntelin ja kuuntelin, vakuuttelin ja pyytelin anteeksi. Mies käveli edestakaisin, piteli käsiään ristittynä päänsä päällä ja heitteli välillä vaatteita tai sohvatyynyjä sinne tänne. Välillä se seisahtui ja hetkittäin näytti siltä, että se alkaisi itkemään - mutta sitten se sai jostain lisää pontta ja aloitti huutonsa uudestaan.

Ja mä kuuntelin aina vain lisää, kunnes mä väsyin. Ja mä hautasin kasvoni käsiin ja annoin kyynelten virrata.

Lopulta mä kuulin huokauksen ja sohva mun vierelläni painui alemmas. Sormieni lomasta näin, että myös Manny oli painanut kätensä kasvoilleen ja hengitteli hiljaa.

“Kuinka kauaksi aikaa sä tarviit asuinpaikan”, se kysyi lopulta.

“En tiiä, ainakin vuodenvaihteeseen”, sanoin katkonaisella äänellä. Manny huokaisi pitkään ja piti pitkän tauon.

“No hyvä on. Mutta muista, että tää ei merkitse mitään, mä en edelleenkään anna sulle anteeksi, eikä me todellakaan koskaan palata takaisin yhteen. Ymmärrätkö.”

“Ymmärrän”, kuiskasin hiljaa.

“Ja kukaan, kukaan ei saa tietää tästä tallilla. Ja jos mä kuulen, että sä puhut tästä, tai että sä enää koskaan vittuilet kenellekään, varsinkaan Inkerille, sä lennät ulos saman tien.”

“Mä lupaan pitää pääni kiinni.”

“Paina se jumalauta mieleesi.”

[Milla-Riina]

10.4.22 : mä en oo heikko tyttö

Mulla ei ollut tunteita.

Se ei ole ominaisuus, vaan se on päätös, minkä mä tein jo lapsena.

Se kuulostaa tyhmältä, mutta anna kun mä selitän.


Opettaja seisoi luokan edessä ja katseli meitä jokaista vuoron perään. Istuin luokan keskivaiheilla reunapulpetissa – mun silmäni seurasivat takapulpetin vilkkaita lapsia, joilla oli kova ääni ja jotka nauru naamoillaan temmelsivät ja vetivät toisia tukasta. Ne leikkivät, ne ilakoivat, ne olivat halutessaan ilkeitäkin - mutta se oli lasten leikkiä, ja mä sopeuduin siihen. Mä nimittäin osasin laittaa niiden kenkiin lunta ja piilottaa niiden penaalit, tai repiä niiden kuviksen työt salaa. Ne ansaitsivat sen, mä ajattelin jo silloin. Varsinkin niinä hetkinä, kun mun takki oli viety naulakosta ja heitetty kuralammikkoon, tai kun muiden äidit tuli hakemaan niitä hienoilla autoilla, ja mulle naurettiin siksi, että mun piti mennä kotiin ihan liian pienellä lastenpyörällä.

Köyhä Milla-Riina. Kuinka nolo Milla-Riina!

Pari vuotta myöhemmin mä olin lunastanut aseman koulussa juuri sinä ihmisenä, kelle kukaan ei uskaltanut nauraa. Ei, mulle ei enää naurettu - mä olin punonut muut pikkusormen ympärille ja MINÄ olin yhtäkkiä se päällikkö. Mä räin päin alempien naamaa ja kaverit kunnioittivat mua pelonsekaisin tuntein. Vähän niinkuin silloin, kun mä vedin meidän luokan Tiinaa turpaan, koska se sanoi, että mun letit oli tosi lapselliset, tai silloin, kun mä sain osakseni syvää ihailua ja kunnioitusta luokkalaisten keskuudessa, kun mä kesken koulupäivän karkasin kauppaan ostamaan karkkipussin ja kolme tölkkiä coca-colaa.

Mä soitin jo silloin viulua. Mä soitin sitä niin hyvin, että mä sain stipendin. Se oli tosi hieno hetki.

Muistan, kun meidän opettaja (sen nimi oli Marjatta Ihalainen) hymyili ja tarrasi mua olkapäästä sellaisella äidillisellä otteella, miten ihmiseen tarrataan kun kyseessä on lapsi ja kun se on tehnyt jotakin tosi hyvin. Mä olin varmasti kumpaakin, ja mä muistan miten mä puristin toisessa kädessä mun viulua ja toisessa nuottivihkoa, kun Marjatta kehui mua ja kertoi, että mut haluttais soittotunneille kaupungin nuorten orkesteriin.


Sinä päivänä mä menin kotiin melkein hypellen. Mä lähes lensin, mä olin itsestäni ylpeä.

Mä potkin kengät pois eteisessä ja viulukotelo heilahteli mun olalla, kun kävelin olohuoneeseen. Verhot oli vedetty ikkunoiden eteen – huoneessa oli hämärää ja tunkkaista, mutta mä erotin sohvalla makaavan hahmon, joka oli kääriytynyt nukkaantuneeseen peittoon.

Mä kiersin lattialle kasaantuneet romut ja tavarat tottuneesti, ballerinan askelin, ja laskin kämmenen peittokasan päälle. Henkilö liikahti hieman, muttei sanonut mitään, ja mä nojauduin vähän lähemmäs. Ilmassa leijui eltaantunut haju – sama haju, jota olin haistellut jo vuosia. Se oli tunkkainen, pistävä, ja se tuli tölkeistä, joita äiti jätti joka päivä jälkeensä.

Ja äiti vihdoin reagoi – se kierähti kuin hidastettuna toiselle kyljelle ja raotti silmiään, kohdensi ne muhun. Sillä oli yhtä sininset silmät kuin mulla, mutta paljon sumuisemmat. Mä mietin, että oliko äiti surullinen, kun sen katse oli aina niin suttuinen ja poissaoleva, ja siksikö se joi niin paljon niitä juomia.

“Mitä sä haluat”, se kysyi karhealla äänellä ja veti kätensä omituiseen puuskamaiseen asentoon. Mä kohensin vähän asentoa ja jännityin tahattomasti, ikään kuin olisin ollut pieni sotilas.

“En mitään”, kiirehdin sanomaan, mutta sitten mun kasvoille kiipesi pieni hymy. “Mä sain stipendin. Mä pääsen orkesteriin.”

Mä olin niin ylpeä. Mä puristin viulukotelon nauhaa ja katsoin äitiä, joka puristi puolestaan peiton reunaa ja katseli jotenkin oudosti mua mutta samaan aikaan vähän niin kuin mun ohi. Musta tuntui, että sitä kesti tosi kauan, vaikka todellisuudessa se ei varmaan tuijottanut kuin joitain sekunteja – sitten se päästi ilmaa keuhkoistaan ja käänsi kylkeä.

“Voi tyttö rakas, ei susta mitään viulistia tule.”

Eikä äiti enää sanonut mitään. Mä seisoin siinä niin kauan, että sen hengitys kävi raskaammaksi, ja sit mä väistelin tieni tölkkien läpi mun omaan huoneeseen.


Mä jätin viulukotelon oven pieleen.



Eikä mulla ollut tunteita.

Tai oli, siinä mielessä että mua suorastaan ketutti, kun Indi oli pyörinyt jossain tarhan mutaisimmassa kolkassa ja mä jouduin rappaamaan siitä sellaista kuonaa irti, jota harvemmin edes hevospiireissä joutui kohtaamaan. Ja mua ketutti sekin, että mä vähän väliä vilkuilin tallikäytävälle ja siellä liikkuvia ihmisiä - ja se, että mä kaksi kertaa luulin jotain täysin eri ihmistä Alluksi. Mulle tuli fiilis, että jossain alitajunnassa mä toivoin, että mä olisin nähnyt Allun.

Enkä mä ollut sellainen ihminen, joka toivoi tollaisia tai ylipäätään odotteli jossain karsinan nurkassa näkevänsä mitään vilauksia tai muitakaan jämäjuttuja yhtään kenestäkään. Mä en ymmärtänyt sellaista alkuunsakaan. Mä olin ihminen, joka oli tilanteen kuin tilanteen kuningatar ja joka hallitsi kaikkea alusta loppuun. Siihen ei kuulunut sellaiset ajatukset, että mä odotin jonkun Allun tulevan jostain ja saavan mun sykkeen kiihtymään tai vatsan heittämään kuperkeikkaa – ei, vaikka se kuinka oli kiva ihminen. Kivempi, kuin moni muu, ketä olin tavannut. Mä en tosissaan antanut sellaisille ajatuksille sijaa.

Indin silmät menivät kiinni ja se päästi syvän huokaisun, kun mä hankasin sen ryntäitä kumisualla. Mä näin, että tallin ovet aukesivat ja Manny käveli sisään. Sen katse kävi Indin karsinalla jonkun sekunnin sadasosan, mutta sitten se käänsi katseensa pois, ja se käveli ohi kuin se ei ois tuntenutkaan mua.

Mä katsoin sen perään, mutta en sanonut mitään. Mä hymähdin.


Mulla ei ollut tunteita.


Illalla, kun mä tulin kotiin, mä näin heti Mannysta, että sillä oli jotakin sanottavaa. Se istui sohvalla jotenkin luonnottoman ryhdikkäänä ja se pyöritteli kaukosäädintä kädessä, niin kuin se ois ollut muka vaihtamassa kanavaa tai etsimässä jotakin ohjelmistosta, vaikka todellisuudessa sitä ei kiinnostanut vähääkään, mitä ruudussa pyöri.

Mä meinasin ensin ignoorata sen kokonaan, mutta sitten mua alkoi ärsyttää ja mä pysähdyin olohuoneen ovensuuhun. Mä katsoin Mannya ja se vilkaisi jotenkin tosi vältellen mua, ja mä sanoin vähän liian kovalla äänellä (ei ollut tarkoitus rääkyä): “No mikä on hätänä??”

Mä tiesin sen jo ennen kuin Manny vastasi yhtään mitään.

“Sä et voi asua täällä enää.”


Mulla ei ollut tunteita.

Ehkä siksi mun oli niin helppo vaan vastata Mannylle pokerinaamalla, että mä ymmärrän, ja alkaa monotomisesti pakkaamaan, vaikkei mulla ollut paikkaa mihin mennä ja vaikka mä tiesin, ettei Manny heittäisi mua just nyt heti paikalla ulos sen kämpiltä. Mä vaan halusin osoittaa, että mä ymmärsin ja otin sen sanat tosissaan.

Mä menin ensin vaatekaapille. Manny oli raivannut mulle sieltä tilaa silloin kun mä olin tullut sinne - siinä samassa hyllyssä mun kamat oli olleet silloin vuosia sitten, kun vielä asuttiin yhdessä. Nyt siellä oli ollut jotain jatkojohtoja, pari tyhjää kukkaruukkua ja sählykamat, mutta se oli ottanut ne pois sieltä kun mä olin tullut ja vienyt ne pihavarastoon.

Mun kamat oli edelleen osin purkamatta ja sen takia pakkaaminenkin oli aika helppoa. Manny istui jotenkin omituisen jäykkänä sohvalla, kun mä kuljin siitä ohi ja kävelin keittiöön. Mua alkoi yhtäkkiä jotenkin oudosti hymyilyttämään, kun mä näin pienen halkeaman tiskipöydän reunassa. Mä muistin edelleen, mistä se oli tullut – silloin kun me vielä oltiin yhdessä, kun Manny oli yrittänyt leipoa mokkapaloja meille, ja kun sen otteesta oli livennyt maailman painavin perintökulho (varmaan sen isältä saatu), ja se oli osunut JUST oikeassa kulmassa siihen pöytään ja siitä oli lähtenyt pala irti. Sinä iltana me syötiin kyllä mokkapaloja, vaikka nekin oli vähän palaneet pohjaan ja Mannyn kuorrute oli jäänyt ihan juoksevaksi. Mut me oltiin naurettu ja syöty ja lopulta käperrytty mahat täynnä sohvalle katsomaan Frendejä.

Mä tulin takaisin olohuoneeseen ja kumarruin yhden pahvilaatikon ääreen, jossa oli mun sekalaisia tavaroita. Mä kuljetin mun sormia pitkin pahvilaatikon reunaa ja sivusilmällä vilkaisin Mannya, joka vaihtoi asentoa sohvalla ja silitti Bonnien päätä. Mun katse kulki takaisin pahvilaatikkoon ja sen sisältöön.

“Mun viulu on näköjään täällä.”

Manny kääntyi katsomaan mua hitaasti. Mä nostin viulukotelon pahvilaatikosta ja jäin hetkeksi katselemaan sitä, ennen kuin vilkaisin Mannya ja hymyilin pienesti. Se ei hymyillyt takaisin – se vaan katseli, sen ilme oli jotenkin tosi vaikeasti tulkittava. Mun sormet hapuilivat vetoketjulle ja varoen mä avasin kotelon ja vedin mun viulun esiin.

“Ootsä soittanut pitkään aikaan?”

Mannyn ääni oli neutraali, jotenkin liiankin tavanomainen. Se katsoi mua edelleen sillä samalla, oudolla ilmeellä, enkä mä osannut vastata siihen muuten kuin kohauttamalla olkia ja pudistelemalla päätä. Mä melkein toivoin, että se ois tehnyt jotain, vaikka hitto huutanut mulle, ihan sama mitä muuta kuin ollut niin helkkarin normaali.

“En oo. Mut kokeillaanko et osaanks mä vielä?”

Manny katseli mua vähän aikaa, ja hetken mä olin varma et se vastais et ei kokeilla, mut sit se nyökkäsi ja nousi kurottamaan kitaraa, joka lepäs meidän nojatuolissa.

Tai siis Mannyn, koska tää ei enää ollut mikään meidän koti. Tää oli Mannyn koti, ja mä olin täällä vaan vieraana.

Mut silti Manny ties, minkä biisin mä halusin soittaa. Se katto mua hetken aikaa, ja mä otin paremman asennon olkkarissa ja painoin jousen vasten kieliä.


Heti, kun ensimmäiset sävelet valtasivat olkkarin, mä palasin muistoissa takaisin parin vuoden taakse. Mannyn sormet kävivät sen kitaran kielillä niin tottuneen rutinoituneesti, että musta tuntui että meidän viimeisestä soittosessioista ei ois ollut päivääkään, ja musta tuntui, et munkin soitto tuli puhtaasta lihasmuistista.

Ja sitten Manny alkoi laulaa. Mun tavallaan teki mieli nauraa, koska mä tiesin, ettei sen ääni oikeasti ollut niin käheä ja karkea ja rosoinen, vaan se joutui muuttamaan sitä ihan hirveästi, mutta mua ei naurattanut. Sen sijaan mua itketti. Mä en osaa selittää, miksi mua itketti – mut kun mä katsoin, miten Manny istui siinä sohvalla, soitti kitaraa ja lauloi just sillä oudon tyhmällä äänellä, jonka olin sata kertaa kuullut aiemminkin, mä meinasin murtua siihen paikkaan.

Mut mä soitin viulua, ja mä lauloin mukana. Ja Manny katso mua, ja hetken aikaa mä näin oudon häilyvän hymyn sen kasvoilla, kun me laulettiin kertosäettä, ja hetken aikaa mä unohdin, että me oltiin erottu ajat sitten ja että asiat oli muuttuneet niistä ajoista.

Silloin joskus me vielä laulettiin yhteisymmärryksessä fasismista ja kapitalismista ja oltiin yksissä tuumin koko systeemiä vastaan. Ja sitä ei pidä ymmärtää väärin - me ei oltu mitään anarkisteja, mutta me jaettiin tietyt arvot ja oltiin omassa kuplassamme tosi jyrkkiä. Se oli vaan omalla tavalla niin kaunis juttu – "me vastaan maailma" – ja sit me yhdessä kietouduttiin toistemme ympärille ja naurettiin toistemme olkapäitä vasten siihen asti et me nukahdettiin.

Kun mä soitin viimeisiä säveliä, mä tajusin miettiväni, että voisko Allu olla seuraava tyyppi, jonka olkapäätä vasten mä joskus saisin nauraa.


Mulla ei ollut tunteita.

Mut kun me oltiin soitettu meidän biisi, niin Manny hylkäsi sen kitaran takaisin nojatuoliin ja vetäyty samaan kuoreensa, missä se oli ollut jo pitkään. Se hetken yhteys, mikä meillä oli ollut sen kolmen minuutin aikana mitä se biisi kesti, oli kadonnut ja tilalle oli tullut se sama kylmä tyhjyys mikä siellä asunnossa oli jo pitkään leijunut.

Mä pakkasin mun viulun takaisin koteloon ja kävelin makuuhuoneeseen. Mä rojahdin sänkyyn ja kietouduin peittoon.


Mulla ei ollut tunteita, mutta hetken aikaa mä toivoin, että Manny ois tullut ja vikan kerran kietoutunut peittoon mun kanssa. Halannut ja sanonut että kaikki tulee järjestymään.

Se ei koskaan tullut, ja mä mietin, että oliko se tosiaan Milla-Riina Arokosken kohtalo olla maailman yksinäisin tyttö.

[Milla-Riina]

5.-6.6.22 : kahden viikon kuluttua

Omat vaatteet tuntuvat oudon kireiltä sairaalavaatteiden jäljiltä. Riinis on vetänyt hiuksensa kireälle nutturalle ja meikannut – se näyttää ihan erilaiselta, kuin vielä pari päivää sitten, kun sen hiukset olivat vielä takussa ja kasvojen meikkaamattomalta iholta kuulsivat pisamat ja pintaverisuonet.

Se katsoo sen edessä istuvaa silmälasipäistä naislääkäriä, joka selailee sen sairaskertomusta ja hoitajien lukuisia kirjauksia. Se lukee niitä valheita, joita Milla-Riina on suoltanut niille määrätietoisesti heti siitä asti kun se avasi silmänsä ensimmäistä kertaa ja tajusi olevansa sairaalassa. Niistä ehkä suurimpana se, miten Milla-Riina oli vahingossa ottanut yliannostuksen rauhoittavia.

“Tällaisia määriä ei ihan vahingossa oteta”, oli ollut vastaus, ja Milla-Riina oli väännellyt käsiään peiton alla.

“Mä tiiän, että se kuulostaa tosi oudolta, mutta oikeasti se oli vahinko. Mä olin juonut ja mulla oli paniikkikohtaus, ja musta tuntui etten mä edes näe mitään, mä vaan yritin äkkiä saada sen lääkkeen ja jotenkin mä oon ottanut niitä liikaa...”

Se oli Milla-Riinan versio. Siitä se piti kiinni, sitä se toisteli päivästä toiseen. Eihän se tietenkään mennyt täydestä - mutta mihinkään pakkohoitoon Milla-Riinaa ei laitettaisi. Se ei koskaan myöntäisi, että se oli ottanut tarkoituksella tappavan määrän rauhoittavia.

Sen sijaan, että se olisi päässyt heti kotiin, se kuitenkin joutui seurantaan, missä arvioitiin sen mielenterveyttä ja päihteidenkäyttöä. Milla-Riina ei voinut kuin alistua ja sulkeutua henkiseen rautahaarniskaan, jonka uumenista se ei aikonut näyttää ensimmäistäkään heikkouttaan.



Maailman pisimmältä tuntunut kaksi viikkoa kului kuitenkin ohi nopeasti. Siitä jäi käteen lääkärin kotiutuspaperit ja tulevat käynnit terapeutilla, ja Milla-Riinan noustessa silmälasipäisen naislääkärin pöydän äärestä ja kävellessä ovelle sen olo on oudon raskas. Se tietää, mikä odottaa oven toisella puolella.

Kun se astuu käytävälle, Mannyn katse nousee välittömästi puhelimen näytöstä. Sen vihreiden silmien katse on tutkimaton, ja Milla-Riina koettaa vältellä sitä sulkiessaan lääkärin oven takanaan. Mannykin nousee - sillä on päällä shortsimalliset reisitaskuhousut ja löysä t-paita. Ulkona on varmasti lämmin. Milla-Riina ei ole käynyt ulkona kahteen viikkoon.

Kävely autolle tuntuu utopistiselta, kun Milla-Riina tuntee kesätuulen ihollaan ja auringon säteet lämmittävät rintakehää. Manny vetää aurinkolasit kasvoilleen, mutta Milla-Riinalla ei ole laseja mukana, ja se joutuu siristelemään. Kumpikaan ei sano mitään, ennen kuin he astuvat autoon. Milla-Riina kurottaa vetämään turvavyötä kiinni, mutta Mannyn käsi pysäyttää sen. Milla-Riina kohottaa katseensa Mannyn kasvoihin. Pilottilasit ovat peilipintaiset, ja hetken aikaa Milla-Riina tuijottaa omaa kuvajaistaan, ennen kuin Manny nostaa lasit otsalleen.

Hetken Milla-Riina miettii, alkaako Manny huutamaan. Sen ilme on niin outo ja vääristynyt, mutta sitten Milla-Riina huomaa, että vihan sijasta niiltä paistaa suru. Vihreät silmät kiiluvat samalla lailla kuin ihmisellä, joka pidättää itkua, ja ennen kuin Milla-Riina ehtii sanoa mitään, Manny on kietonut kätensä sen hartioiden ympärille.

Milla-Riinaakin itkettäisi, jos sen olo ei olisi niin turta ja tyhjä. Lopulta sekin kietoo kätensä varovasti Mannyn ympärille ja odottaa, että mies saa itsensä koottua.

Ne eivät sano vieläkään sanaakaan. Lopulta Manny irrottautuu ja käynnistää auton, jonka se peruuttaa pois sairaalan pihasta. Milla-Riina katsoo ulos ikkunasta ja painautuu auton penkin selkänojaa vasten. Sairaala näyttää ulkoa päin katsottuna aivan vankilalta.



Illalla Milla-Riina istuu pihakeinussa ja silittää Bonnien päätä. Manny on laittanut pihan kauniiksi parissa viikossa. Se on istuttanut suuret määrät kukkia ja laittanut tomaatit, kurkut ja salaatit kasvamaan. Uusi pihakeinu on koottu pienen terassin viereen, koivun varjoon, ja Milla-Riina katsoo kun Manny virittää grilliä tulille portaiden edustalla.

Vasta kotona ne olivat puhuneet. Manny ei ollut kysellyt, ei syyllistänyt - se varmaan pelkäsi, että Milla-Riina menisi rikki, jos se alkaisi sättimään. Sen sijaan se oli kysynyt, onko Milla-Riinalla nälkä; ja se oli myös sanonut, ettei Milla-Riinalla olisi mikään kiire muuttaa pois.

Milla-Riinan kurkkua oli vähän kuristanut. Se oli vain nyökkäillyt ja kiitellyt; ei se ollut osannut sanoa mitään. Ei se oikein tiennyt, olisiko sen kuulunut vaikka pyytää anteeksi.

Grilliruuan tuoksu täytti pihamaan ja Milla-Riina tuntee vatsansa kurnivan. Manny häärii grillin äärellä kuin ammattikokki – se on ostanut itselleen kananfileitä ja makkaraa, mutta Milla-Riinalle se on hankkinut kasvismakkaroita ja lohimedaljonkeja. Pöydällä grillin vieressä on kattilallinen varhaisperunoita ja tilliä, sekä muhkea astia salaattia. Voisi melkein luulla, että kyseessä oli jonkinlainen juhla-ateria. Milla-Riinaa alkaa jostain syystä hymyilyttää vähäsen.

Sitten Manny kääntyy. Sen kasvoilla on rauhallinen ilme, mutta Milla-Riina erottaa sen silmäkulmassa edelleen tumman läntin ja ruven siinä, mihin Jesse oli sitä lyönyt. Milla-Riinaa ei enää hymyilytä.



Yöllä Milla-Riinan on vaikea saada unta. Se pyörii lakanoissa tuntitolkulla, katselee kattoa ja verhojen välistä seinälle leviävää valonkaistaletta. Lopulta se nousee avaamaan ikkunan ja kävelee sitten sen laukulle.

Laukussa on sen puhelin, jota se on tarkoituksella pitänyt poissa päältä koko kaksi viikkoa.

Kun se ottaa puhelimen laittaakseen sen laturiin, jotakin muutakin tarttuu mukaan. Milla-Riina taittelee auki sanomalehden palasen, johon on kirjoitettu haparoivalla käsialalla viesti:


Ootin että oisit heränny mut lähin nyt kotiin. Kävin katsomasa sua. Tuun huomenna uudellen jos haluat. Laita viesti jos haluat. Toivottavasti paranet pian. Tykkään susta tosi paljon. Aleksanteri


Milla-Riina on lukenut sen viestin monta kertaa sen kahden viikon aikana. Se lukee sen nytkin pari kertaa, ennen kuin taittelee sen taas ja laittaa sen yöpöydälleen ja hapuilee sitten laturin käsiinsä. Kestää hetken, ennen kuin puhelin suostuu käynnistymään. Milla-Riina katsoo, miten puhelin alkaa täyttymään uusista viesteistä.

Emppu 23.5.2022 03:23

sä oot taas vetäny lääkkeeitä etkö ookin

Emppu 23.5.2022 03:23

miks teit taas näin

Emppu 23.5.2022 03:24

sä oot itsekäs vittu tajuutko

Emppu 23.5.2022 10:02

anteeksi et sanoin sua itsekkääksi. oothan kunnossa

Emppu 24.5.2022 18:22

oot laittanu mut lähiomaiseks sun tiedoissa, lääkärit soitti ja kävin tänään kattoo sua. laita mulle viestiä kun heräät

Malluallu 25.5.2022 17:01

yritin käydä katoo sua mut lääkärit sano et lähimomaiset saa käydä en pääsyt siis. ootko jo heräny manny ei vastanu mulle kun kysyin

Empun äiti 26.5.2022 13:03

Emmanuel kertoi, että olet toipilaana sairaalassa. Pikaista paranemista ja rakkautta Milla-Riinalle, terveisin Lena

[phone] 28.5.2022 12:11

Et vastaa seben ryhmässä niin kysyn nyt täältä että mites tuo Indin liikutus, sua ei oo näkynyt tallilla hetkeen. Laitanko Eedin liikuttamaan?

Eedi 28.5.2022 17:20

Moi, mua pyydettiin ratsastaa Indiä kun se on ollu vähällä liikunnalla ja sua ei oo saatu kiinni, niin vedettiin pieni koulutreeni sen kanssa. Indi meni ihan hyvin, voin laittaa pari videoo

Eedi 28.5.2022 17:22

2 videotiedostoa

Malluallu 30.5.2022 23:10

toivottavasti sula on kaikki hyvin, mulla on ne kadnijuhlat 4.6. oot tosi tervetulut jos oot parantunut laita mulle viestiä jos näät tän

[phone] 2.6.2022 14:45

Indillä on ihottumaa, olisitko hyvä ja ottaisit yhteyttä mahdollisimman pian

Juliii 2.6.2022 18:30

allu kerto mitä sulle on käyny, oothan kunnossa muru </3

Empun äiti 3.6.2022 10:14

Laitoin Emmanuelin mukaan sinulle omenapiirakkaa. Tule käymään kun paranet. Iloa sinun perjantaihisi, terveisin Lena

Sebe whatsapp 5.6.2022 22:16

578 lukematonta viestiä

Milla-Riina huokaisee syvään. Se asettuu makaamaan sängylleen ja sulkee silmänsä.


Vasta aamulla se tarttuu sen puhelimeen uudestaan.

Minä 6.6.2022 08:13

Anteeksi etten vastannut aiemmin, mulla ei ollu sairaalassa laturia mukana. Kiitos kun kävit kattoo mua, mä voin ihan hyvin. Anteeks etten päässyt sun juhliin. Nähdään joku päivä

[Milla-Riina]

19.7.22 : peilipinta

Mä uitin varpaita lämpimässä järvivedessä ja katselin, kun taivaanrannan oranssit ja vaaleanpunaiset värit maalautuivat tyynen järven peilipintaan. Olin kietonut ylleni yli-ison punamustan flanellipaidan ja mun vieressäni olevan repun sisältä kuului puhelimen värähdys.

Kurotin etsimään puhelimen laukun sisältä ja avasin viestiketjut.

Malluallu 19.7.2022 19:49

Mä oon kohta uiamranalla

Huokaisin syvään.

Sommersolvervista oli kulunut jo yli viikko, enkä mä ollut vielä nähnyt ketään Seppeleläistä, paitsi tietenkin pois lukien Mannyn. After ridejen jälkeiset päivät olivat menneet kuin sumussa, enkä mä ollut vastannut kenenkään ihmetteleviin viesteihin siitä, miksi minä ja Indi olimme jääneet pois muun poppoon paluumatkasta. Mä olin pitänyt puhelimeni visusti kiinni ja itkenyt lukemattomat tunnit silmät pois päästäni, kunnes mä en enää yksinkertaisesti pystynyt itkemään.

Vaikka mulla oli ollut ikävä Allua, musta tuntui edelleen, etten ollut valmis näkemään sitä.

Minä 19.7.2022 19:51

Joo mä oon jo täällä. Nähään kohta

Näppäilin nopean vastauksen ja puristin puhelimeni nyrkkiin.

***

Noin neljä päivää after ridejen jälkeen

Lentomatka oli mennyt ohi ihan liian nopeasti, samoin kentältä poistuminen, mikä oli ollut sisänsä ironista, että yleensä aina ne tuntuivat puuduttavan pitkiltä. Ehkä erona oli se, että tällä kertaa mä en tahtonut perille ollenkaan, ja jokainen sekunti matkaa tehdessä oli tuntunut kultaakin kalliimmalta siirrolta hivenen kauemmas tulevasta.

Mä istuin taksin takapenkillä ja tuijotin otsa kiinni ikkunassa ulos pimenevään iltaan. Toisella kädellä mä pidin kiinni mun kyynärvarresta, toinen käsi rutisti kiinni puhelinta, johon Manny ja Allu olivat molemmat yrittäneet lyhyen ajan sisällä soittaa.

***

Auton moottorin ääni ensin voimistui voimistumistaan ja hiljeni sitten kokonaan. Mun henki tuntui salpautuvan ja vaikka kuinka yritin, mun keho ei totellut eikä pysynyt rentona, kun kuuntelin, miten auton ovi kävi ja askeleet alkoivat lähestymään laituria.

Mä olisin halunnut vilkaista olkani yli, koska tiesin tulijan olevan Allu, mutta mä pelkäsin liikaa alkavani itkemään, joten mä tuijotin vain järven pinnan ylitse ja suljin silmäni siinä vaiheessa, kun laituri alkoi vavahtelemaan Allun askeleiden tahdissa.

“Moi.”

Allun ääni kuulosti samalta kuin aina. Se oli vähän varovainen, kokeileva, ja mun kurkkua alkoi taas kuristaa. Viimein mä urheasti loin nopean silmäyksen siihen olkani yli, jopa hymyilinkin, mutta yhtä nopeasti mä käänsin katseeni pois ja mun hartiat painuivat tahattomasti lysyyn.

“Moi.”

***

Taksi kaarsi tuttuun pihaan ihan liian nopeasti, ja mä aloin suorastaan panikoimaan. Kuski vilkaisi mua taustapeilistä ja mä varmaan näytin just niin yhtä kamalalta mistä multa tuntuikin – iho oli kalmankalpea ja silmien alla olivat tummat juovat. Kurotin taksin oven kahvaan ja haparoivin käsin olin jo avaamassa sitä, kun kuski kääntyi ympäri.

“Tää maksoi sitten sen 63 euroa.”

Mä tajusin samalla sekunnilla, ettei mulla ollut rahaa. Mä en edes tiedä, miten mä olin voinut ylipäätään unohtaa että joku vitun taksiajelukin maksoi, vaikka sen ois pitänyt olla ihan ilmiselvää. Musta tuntui, että mä olin muuttunut siitä ihmisestä, joka joskus olin ollut, totaaliseksi luuseriksi.

Tai oikeastaan musta tuntui, etten mä tiennyt edes sitä, kuka mä ylipäätään enää olin.

Just kun mä olin purskahtamassa itkuun, tutut kasvot ilmaantuivat taksin ikkunoiden ulkopuolelle.

“Minä maksan. Milla-Riina, tule sisälle.”

***

Mäkin olin varannut mukaan ruokaa, joskin ihan vaatimattomasti vaan keksejä ja mandariineja, koska mulla ei ollut varaa enempään. Allu oli tuonut sitä Pyryn tekemää piirakkaa ja se oli oikeasti ihan hyvää, vaikka ehkä vähän kuivaa.

“Mitä kuuluu”, Allu aloitti jotenkin varovasti, ja mä hengähdin vähän katkonaisesti.

“Ihan hyvää”, mä sanoin, mut mun ääni alkoi väristä väkisinkin ja mä tunsin, miten Allu jännittyi mun vieressä. Meidän käsivarret koskettivat toisiaan ja mä vetäydyin vähän kauemmaksi.

Onneksi Allu oli ihminen, joka osasi antaa aikaa. Ja niin mä nostin varpaani järvivedestä laiturille ja vedin polvet koukkuun, hengittelin hetken ja jatkoin vasta sitten.

“Indi jäi Norjaan.”

Allu oli hiljaa, se jäyti piirakkaa sen suussa ja näin, miten se heilutteli sen jalkoja vedessä niin että sen pintaan syntyi tasaisia väreitä.

“Ai niinku hetkeks vai?”

“Eiku silleen lopullisesti.”

***

Mä en ollut syönyt moneen päivään mitään, koska musta tuntui jatkuvasti siltä, että mun keho yritti kääntää mut kokonaan ympäri vatsanpohjaa myöten, ja ajatuskin syömisestä oli tuntunut vastenmieliseltä. Siispä se, että olin juuri syönyt puolitoista lautasellista tomaattikeittoa yrttipatonkien kera tuntuikin jossain määrin utopistiselta, ja nyt mä en kyennyt enää kuin makaamaan viltin alla ja tuijottamaan tyhjyyteen.

Kesti pitkään niin, että ainoa hiljaisuutta rikkova ääni oli vierestä kuuluva neulepuikkojen hento kilinä, joka sai mut melkein nukahtamaan tasaisuudellaan. Mutta sitten tuvan ovi aukesi niin äänekkäästi, että mä nousin istualteni säikähtäen.

Mannyn silmät leiskuivat tulta ja tappuraa, kun se seisoi keskellä oviaukkoa ja katsoi vuoronperään mua ja Lenaa.

“Nyt sä olet selityksen velkaa. Tai te kumpikin.”

Empun äiti puisteli päätänsä, ennen kuin se nojasi kiikkustuoliinsa ja selvitteli sotkuun menneitä lankojaan, ja mä painoin pääni takaisin tyynyyn.

***

Me ei oltu paljoa Allun kanssa juteltu Sommersolvervin tapahtumista, eikä se onneksi paljoa kysellytkään. Sen sijaan me oltiin syöty hiljaa vierekkäin, välillä vaihdettu pari sanaa arkisista jutuista, ja kerran naurettu ahvenparvelle, joka oli uiskennellut melko lähelle meidän varpaita ja jolle me oltiin heitelty piirakanmuruja, ja ne oli vielä syöneet ne.

Ilta oli kääntymässä yön puolelle ja alkoi tosissaan tulla hämärää. Muakin palelsi, vaikka mulla oli se yli-iso flanelli, mutta Allulla ei ollut sitäkään vähää vaan pelkkä t-paita, ja mä näin, miten se oli alkanut jännittyä ja sen iho mennä kananlihalle illan viiletessä.

Mä tiesin, että aika oli käymässä vähiin, ja ehkä siksikin mä kiersin mun toisen käden Allun ympärille ja painoin pääni sen olkaa vasten, ennen kuin se lähtisi.


Ehkä siksikin mua alkoi itkettää.


Tai ehkä,


Ehkä



Ehkä mä olin ihastunut Aleksanteri Holmaan.

[Milla-Riina]

23.08.22 : ehdotuksia

Nyt, kun olin viimein saanut töitä ja palannut työelämään, olin nopeasti pystynyt laskemaan työelämän hyvät ja huonot puolet.

Hyvät puolet olivat:

• Sain rahaa (mikä tässä velkahelvetissä oli varmasti painavin hyvistä puolista)
• Mun ei tarvinnut nähdä (niin paljon) Mannya
• Mulla oli vähemmän aikaa ajatella Allua
• Mulla oli vähemmän aikaa ajatella Indiä
  
• Mulla oli vähemmän aikaa ajatella Cellaa.

Huonoja puolia taas olivat:

• Limaiset raksaäijät
  
• Limaiset raksaäijät
  
• Vielä kerran limaiset raksaäijät.

Siitä oli toden totta vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun olin viimeksi ollut kunnon töissä. Asiaan toki vaikuttivat säästöt (jotka olivat kylläkin huvenneet jo aika päiviä sitten), sekä se, että eläminen Jansenin pohattapojan kanssa ei varsinaisesti vaatinut multa minkäänlaista työssäkäyntiä, kun poikaystävällä oli rahaa kuin roskaa.

Oikeastaan musta oli ihan kivaa olla taas töissä. Pintakäsittelyhommat sujuivat lähestulkoon yhtä jouhevasti kuin ennenkin, ja koska mun tämän hetkinen työmaa sijaitsi Liekkijärven teollisuusalueella, kivenheiton päässä Forrexista, jossa Manny työskenteli, me oltiin alettu käymään yhdessä lounailla. Aluksi se oli tuntunut ihan helvetin oudolta, mutta nyt mä olin jo alkanut salaa vähän tykkäämään meidän yhteisistä lounastauoista.

“Sä haiset ihan tinnerille”, Manny sanoi kun hyppäsin taas kerran Hiluxiin pelkääjänpaikalle.

“Sä haiset muuten vaan pahalle”, sanoin ja napsautin turvavyön kiinni. “Mennäänkö taas sinne, missä oli ne hyvät salaatit toissapäivänä?”

“Mennään vaan”, Manny sanoi ja kurvasi autollaan liikkeelle.


Seppeleen gaalaillan jälkeen me ei oltu Mannyn kanssa juuri puhuttu mitään syvällisiä, mutta silti meidän välit olivat lämmenneet - jos sitä nyt niin pystyi nimittämään.

Me oltiin tapeltu paljon vähemmän ja muutoinkin jatkuva kinastelu oli muuttunut ennemmin jonkinlaisiksi sanattomiksi ja rauhanomaisiksi eleiksi. Esimerkiksi Manny oli tehnyt mulle yksi päivä kasvislasagnea, kun olin tullut iltalenkiltä, ja pakannut sitä mulle töihin evääksi. Mä olin ulkoiluttanut Bonnien kun Manny oli jäänyt ylitöihin, pessyt sen vaatteet ja viikannut ne kaappiin. Manny oli jättänyt mulle pari kymppiä yksi päivä, kun se varmaan tiesi että olin taas ihan persaukinen, ja mä olin kokannut sille tomaatti-vuohenjuustokeittoa sen omakasvattamista tomaateista.

Mä myös tunsin Mannyn. Siinä missä mä itse purin vähän turhankin usein ahdistustani muihin ja mulle oli vaikea käsitellä vaikeita asioita rakentavasti, vaan musta tuli luotaantyöntävä ja jopa vihamielinen, Manny alkoi aina huolehtimaan melkein liikaa ympärillä olevista asioista. Se oli antanut mulle sen vanhan, vähän kulahtaneen puhelimen lainaksi ja tuntui, että se ei päästänyt Bonnietakaan enää silmistään. Mä tiesin mistä se johtui.

Mannyn äiti ei ollut vieläkään päässyt pois sairaalasta.

Me tiedettiin molemmat, ettei Lenalla ollut hengenhätää, sillä molemmat meistä viestittelivät sen kanssa, vaikkemme keskenään asiasta keskustelleetkaan. Lenalla oli ollut terveysongelmia niin kauan kuin muistin – sairaalareissutkaan eivät olleet tavattomia. Tämä kerta vain oli pidempi kuin koskaan aiemmin, ja sen takia asia vaivasi muakin – puhumattakaan siitä, mitä Manny kävi läpi päässään.


Me istuttiin lounasravintolan pöytään ja Manny alkoi saman tien ahmimaan nakkikastiketta ja perunoita. Mä sekoitin rauhassa balsamicoa ja mustapippuria salaattiini, ennen kuin aloin syömään.

“Se Ylimäki oli taas ihan perseestä”, sanoin samalla kun pureskelin salaattia. “Se kommentoi mun persettä, kun olin maalaamassa lattianrajassa. Teki mieli työntää mun tela sen omaan ahteriin.”

“Just”, Manny sanoi samalla kun ruuttasi ketsuppia kastikkeen sekaan. “No, meillä on koko työpaikka ihan läpimätiä tyyppejä täynnä johtoa myöten”, se jatkoi ja kohautti olkiaan. “Että mieluummin mä ottaisin yhden Ylimäen kun firmallisen paskaa.”

“Mikset vaihda firmaa?” kysyin ja nojasin kämmeneeni haarukka ilmaan sojottaen. “Sä vihaat olla tuolla töissä.”

Manny kohautti olkiaan.

“En mä tiedä. Palkka on ihan hyvä ja ei täällä ei hirveästi oo muitakaan firmoja, joihin pääsis töihin. Ja mun pomo varmaan haukkuis mut kaikkien muiden firmojen pomoille heti, kun irtisanoutuisin, täällä kaikki tuntee toisensa.”

“Mikset vaihtais alaa kokonaan? Sähän tykkäät puuhailla kasvien kanssa. Sä voisit päästä johonkin vaikka floristiksi.”

Manny hymyili kulmiensa alta samalla, kun kaapi ruokaa haarukalleen.

“Joo, mutta ei niiden palkoilla elä. Se ois vähintään satojen euron pudotus kuukausipalkasta, kun niihin hommiin lähtis.”

“No mutta mihin sä tarvitset edes noin isoa palkkaa, varsinkaan nyt kun mäkin maksan sulle nyt vuokraa. Sulla on omistusasunto, ei isot vastikkeet, etkä sä muutenkaan elä mitenkään pröystäillen.”

Manny piti tauon, jonka aikana se jauhoi nakkikastiketta suussaan ja katseli ikkunasta ulos. Mä ongin salaatista kirsikkatomaatteja suuhuni ja odotin, katsellen miten miehen leukaperät liikkuivat takaisesti edestakaisin.

“En mä tiiä. Jos ostais vaikka hevosen.”


Mä lopetin oman ruokani jauhamisen ja katselin Mannya pöllämystyneenä. Jotenkin mun oli vaikea kuvitella Mannylle omaa hevosta – se ei ollut koskaan ollut mitenkään tavoitteellinen ratsastaja – ja muutenkin mä olin ajatellut että se oli ihan tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn.

“Hevosen?” mä kysyin ihmetellen, kun olin saanut tomaatit nieltyä.

“Niin”, Manny sanoi ja kohautti taas olkiaan. Se vältteli mun katsetta kun siirteli nakkeja pitkin lautasta. “Tai miksei ostettais vaikka hevosta kimpassa.”

Mä tyrskähdin nauruun, ja Manny kohotti katseensa lautaseltaan muhun. Mä pyyhin vähän silmäkulmiani ja keräsin itseäni, ennen kuin vastasin.

“Kimpassa? Ai sun kanssa? Mitä ihmettä me tehtäis sillä? Sä tuskin haluat kilpailla tavoitteellisesti, ja mä en oikein innostu mistään puskapolleista.”

Manny oli hiljaa, otti kulauksen maitoa ja keskittyi voitelemaan leipäänsä. Se näytti mietteliäältä.

“En mä tiedä. Etkö sä sitten halua enää uutta hevosta?”

Mä vakavoiduin ja katsoin vuorostani ikkunasta ulos. Tunsin, miten Manny katsoi mua, mutta mulla kesti tovi koota ajatukseni ja jäsennellä vastaustani.

“En mä usko. En enää Indin jälkeen.”

Manny ei vastannut enää mitään.



Illalla työpäivän jälkeen mun olo oli voipunut. Manny pakkaili tavaroitaan, se oli luvannut mennä kastelemaan Lenan kukat ja korjaamaan sen pihavalot, ja sanoi jäävänsä sinne yöksi Bonnien kanssa. Niiden lähdettyä mä istahdin sohvalle ja napsautin Netflixin päälle.

Katsoessani jotain suositeltua komediasarjaa mun ajatukseni kuitenkin harhailivat tämänpäiväisessä keskustelussa, ja mä asetuin makuulle ja avasin puhelimeni.

Silmieni edessä vilisi puoliverisiä, täysiverisiä ja toinen toistaan hienompia kuvia ja myynti-ilmoituksia. Sarja jatkoi pyörimistään samalla kun liu’utin sivua alaspäin sormellani, ilmoitus ilmoituksen perään, kunnes lopulta Netflix kysyi, jatketaanko katsomista.

Mä painoin puhelimen ja tv:n kiinni.

Mikään hevonen ei tuntunut omalta, ja niiden kohdalla, jotka edes etäisesti herättivät kiinnostuksen, esteeksi muodostui tähtitieteellinen hintalappu.

Musta tuntui, että Milla-Riina Arokosken esteura oli lopullisesti tullut tiensä päähän.

[Milla-Riina]

04.10.22 : kun kaikki muuttuu, osa 1.

Joskus mua melkein ärsytti, miten usein olinkaan oikeassa.

Olipa kyse sitten siitä, että joku oli vilpillinen, tai että kohta tapahtuisi jotakin odottamatonta, tai siitä, että Manny oli taas unohtanut ostaa maitoa kaupasta - lähes aina mun etiäiset ja aavistukset osoittautuivat oikeiksi.

Siksi mä en yllättynyt, kun mä olin jälleen kerran oikeassa. Vaikken mä olis halunnut.



Mä olin aavistanut sen jo silloin, kun ensimmäiset oudot viestit ja puhelut olivat tulleet mun puhelimeeni. Vaikka puhelua, johon vastasin, oli ehtinyt kulua vain muutama sekunti ennen kuin painoin punaista ja estin numeron, mä olin ollut tunnistavinani vaimean äänen linjan toisessa päässä. Siksi mä olin ollut tavanomaistakin enemmän varuillani, kun olin liikkunut yksin, vaikken tiennyt, mitä mä varsinaisesti odotin tapahtuvan.

Tiesin vain, että siltä ihmiseltä mä pystyin odottamaan melkein mitä tahansa.



Kun kului päiviä ja viikkoja, olin pystynyt taas olemaan vähän rennommin. En saanut enää uusia viestejä, en puheluita - tietenkään, olihan numero estoilla – kunnes eräänä päivänä Manny istui sohvalla ja katsahti muhun kesken puhelimensa näpräämisen.

“Mulle tuli viesti jostain oudosta numerosta”, se aloitti. “Tässä lukee, että ‘hei, oletko kuullut Milla-Riinasta, mulla olisi sille --’”, Manny sanoi, mutta keskeytin sen terävällä henkäyksellä ja nousemalla pystyyn.

“Poista se viesti ja estä se numero. Heti.”

Manny ei sanonut mitään, katsoi vain mun perään kun kävelin makuuhuoneeseen ja vedin sydän pamppaillen liukuoven kiinni.



Siitäkin oli jo kulunut aikaa. Mä olin Bonnien kanssa lenkillä, kuuntelin toisesta kuulokkeesta musiikkia ja hölkkäsin. Mä en ollut ikinä ollut mikään hölkkääjä, mutta Indin lähdön jälkeen mun elämässä tuntui olevan iso tyhjiö, jota mä yritin maanisesti paikata. Mun sosiaalinen elämäkin tuntui kuivuneen kasaan - mä en yksinkertaisesti kyennyt käymään tallilla, missä suurin osa vietti aikaansa. Mä tekstasin kyllä Allun ja Julin kanssa, mutta mä ymmärsin että niilläkin oli kiireitä. Mannykin vietti nykyään ison osan ajastaan äitinsä luona – Lenan kunto oli ottanut niin paljon takapakkia.

Pururata kiemurteli mäntyjen ja kuusten välissä, ja haarautui sitten hiekkatieksi. Jatkoin juoksemista, Bonnie ravasi muutaman metrin mun edellä. Edessäpäin oli asfalttitie – kuulin jo ohiajavien rekkojen ja autojen äänet.

Kutsuin Bonnieta, joka pysähtyi ja kääntyi mua kohti. Napsautin hihnan kiinni sen valjaisiin ja jatkoin hölkkäämistä asfalttitielle.

Asfaltti kiilteli katulamppujen valossa. Mä olin ottanut mukaan varmuuden vuoksi lompakon, ja ajattelin poiketa kaupan kautta ja ostaa kasvonaamion. Hölkätessäni mä näin, miten vastaan kaarsi moottoriajoneuvo.


Sen lähestyessä mä muistin. Muistin sen kerran, kun musta tuntui, että joku oli seurannut mua salilta, ja soittanut Mannyn mua vastaan.

Mä muistin, miltä se kevytmoottoripyörä oli näyttänyt.

Siksi mä en yllättynyt, kun se hidasti tien sivuun, pysähtyi, ja sen kuljettaja sammutti moottorin.



Enkä mä yllättynyt, kun se veti kypäränsä pois, ja mä katsoin silmiin Katherine Jansenia, myrkkykäärmeistä nuorimmaista.

[Milla-Riina]

04.10.22 : kun kaikki muuttuu, osa 2.

Voi kun Bonnie olisi osannut murista ja olla jokin vakuuttava suojelukoira. Mä oisin vaan seisonut, napsauttanut sormia tai sanonut ehkä että “huu-saa”, ja se ois juossut ja tarrannut meidän edessä seisovaa ihmistä käsivarresta.

Mutta Bonnie oli vieressä, eikä mun päässä ollut yhtään komentoa, minkä oisin voinut sanoa, mikä ois tehnyt tästä tilanteesta yhtään paremmin siedettävän. Pystyin vain pitämään koiran vierelläni ja katsomaan, miten Katherine Jansen riisui kypäränsä ja nousi pyöränsä päältä pois.

“Riinis --”, se aloitti, ja mä kiristin Bonnien hihnaa entisestään.

“Mitä vittua sä vainoot mua”, kysyin ääni väristen ja nostin leukaani ylös, vaikka musta tuntui, että mun koko kehoni tärisi. Mä en tiennyt, johtuiko se pelosta vai raivosta.

“En vainoa”, Kate huokaisi, niin kuin se aina teki, kun se yritti olla järkevä ja aikuismainen. “Mut mä oon yrittänyt ottaa suhun yhteyttä, ja sä et oo vastannut, ja sen jälkeen mä --”

“-- Otit yhteyttä Mannyyn?”, mä keskeytin ja astuin edemmäs. Bonnie alkoi läähättää.

Kate ei vastannut heti. Se teki sitä omaa, tavanomaista juttuaan, missä se teki selväksi olevansa mua parempi – se suki hiuksiaan rauhallisesti korvan taa, katseli mun suuntaan, istuutui vitun kallista kevariaan vasten. Oli normaali. Mä odotin, että prinsessa sai rituaalinsa suoritettua samalla, kun hölkkäämisestä kirvonneet hikipisarat valuivat niskaa pitkin paidan selkämyksen alle.



“Mä tiedän, ettet sä usko mitään, mitä mä sanon”, Kate aloitti sitten. Mun huulilta pääsi iloton naurahdus.

“Vau, ihanko oikeesti”, mä sanoin, “miten sä nyt noin osasit päätellä?”

Mua suorastaan vitutti, miten kypsä Katesta oli tullut. Vastahan se oli ollut ihan pieni napero, pelkkä lapsi, joka innoissaan ihaili meitä kaikkia vanhempia ratsastajia.

Jopa mua.

Jotenkin samalla siinä hetkessä mä aloin ymmärtämään, että mä en enää välttämättä ollutkaan enää Katen ihailun kohde.



“Ihan oikeesti”, Kate sanoi melkein liian rauhallisella äänellä. “Mä tiiän, ettet sä varmaan usko sanaakaan mitä mä sanon, mutta mä en oikeesti oo sitä mieltä että se mitä Sommersolverveilla kävi oli oikein.”

Se hiljaisuus ois voinut leikata vaikka maaiman kovinta timanttia. Se oli niin painostavaa, että mä ihmettelin, miten kummut, kelot ja kalliot eivät haljenneet jo pelkästään siitä - jopa Bonnie päästi pienen vinkaisun.

“Mä en tiedä mitä sä ajattelet, mutta jos sun tarkoitus oli tulla hieromaan suolaa haavoihin, sä voit mun puolesta painua samantien vittuun”, mä sain sanottua heikolla äänellä. Luojan kiitos Bonnie seurasi perässä, kun mä käännyin ympäri, ettei mun täytynyt jäämään repimään sitä mun perääni.

“Milla-Riina.”

Katen silmät kiiluivat. Eivät itkuisina, mutta kuitenkin sellaisina, että mä tiesin, että se oli tunnekuohussa. Mä en ollut nähnyt sitä pitkään aikaan. En sen jälkeen, kun mun ja Jessen välit menivät päin vittua.

“Mä en tiedä, miten vitussa sä voit ees olettaa, että mä kuuntelisin sun ongelmias tässä vaiheessa”, mä sain henkäistyä. Kate hymyili jotenkin oudosti, samalla kun kumartui kyykkyyn.

“En mä oleta”, se sanoi. Sen kasvoilla oli kipeä ilme. “Jos oisit kiltti, niin kuuntelisit tän. Sä tiedät, että Jesse ja Joachim on mulle kuin omat veljet. Mutta silti mun mielestä se, mitä sulle tehtiin siellä Norjassa, ei ollut oikein.”

Mä katsoin Katea, joka yhtäkkiä oli alkanut väistellä mun katsetta. Oikeastaan se näytti siltä, että se oli joutunut haluamattaan keskelle näyttämöä, jossa se ei halunnut olla; mutta missä jossa kaikki katsoivat sitä kuin hiillostaen.

“Olisit niin kiltti.”

Mä vedin syvää henkeä, käännyin ympäri. Bonnie tuli perässä, mutta jokin sai mun pysähtymään.


“Miks mun pitäis uskoa mitään mitään, mitä sä sanot mulle?”

Mun sanojen piti kuulostaa vahvoilta, mutta oikeasti mä kuulostin itkuisemmalta kuin koskaan. Ainoa asia, mikä mua lohdutti, oli se, että Katekin näytti itkuisemmalta kuin koskaan.

“Ei sun pitäiskään”, se sanoi lopulta ja mä näin, kun se nikotteli. “Mä oon oikeesti sitä mieltä, että Indi ois kuulunut sulle.”

Katen sanat saivat mun sisälläni aikaan sellasen vihamyrskyn, että oli lähellä, etten mä potkaissut sitä naamaan. Kuinka se kehtasi sanoa mitään sellaista, kuinka se kehtasi puhua Indistä niin, kun hänen serkkunsa olivat vieneet sen minulta?

Mutta mä nielin kaiken.

“Mun kaveri ei pysty enää ratsastamaan pitkään aikaan. Ei ehkä koskaan”, Kate sitten sanoi. Mä nieleskelin kyyneliä.

“Se haluais antaa sen hevosen ylläpitoon. Ja mä halusin kysyä, että oisitko sä halunnut ottaa sen.”

Mäkin olin tunnemyrskyissäni vaipunut polvilleni. Kulmieni alta mä katsoin Katea ja naurahdin.

“Ai, että te voitte taas serkkuines ryöstää sen multa?” mä nauroin.



Kate hymähti, muttei nauranut. Se selasi puhelintaan ja ojensi sen mua kohti.



“Mä tarkoitan tätä. Sen nimi on Capricciosa. Mun mielestä se sopis sulle.”

[Milla-Riina]

04.11.22 : loukussa

Bonnien hihna pyöri mun sormieni lomassa samalla, kun astelin kuuraisten sammal- ja jäkälämättäiden ylitse. Syksyn viimeisetkin lehdet olivat pudonneet ja kaikkialla huokui hiljainen rauha. Luonto oli käynyt nukkumaan.

Bonnien pörröinen häntä viipotti heinikon lomassa, se kulki reippaasti mun edelläni, mutta pysähtyi aina välillä tarkistamaan, että olin yhä matkassa. Olin pukenut korvaläpät ja villahuivin – asteet olivat nollissa ja hengitys piirtyi ohuena huurteena ilmaan.

Köyriönkosken jälkeen kaikki tuntui olevan enemmän sekaisin kuin koskaan aiemmin. Se oli absurdia, sillä niin kauan kuin muistin, mun elämässä mikään ei ollut ollut pysyvää. Vielä ennen mä olin nauttinutkin siitä - mä olin ihminen, joka ei asettunut aloilleen tai juurruttanut itseäni syvälle mihinkään maaperään. Mulle onnellisuus oli aina ollut vapautta, ja vapautta oli se, ettei ollut velvollisuuksia, jotka pitivät paikoillaan tai estivät mua näkemästä uusia paikkoja, ihmisiä, lukemattomia lentokenttiä ja kaupunkien valoja. Juhlia, suudelmia, kilpailuita maasta toiseen ja sieltä tähtiin; ohikiitävää, yhden yön kestävää rakkautta ja nopeaa, tulikivenkatkuista intohimoa.

Joku siinä hotellissa muutti kaiken. Vanhat valokuvat ja kellari, joka muuttui yhdessä hetkessä loukuksi, joka nieli meidät sisäänsä vailla ulospääsyä. Syksyn kirpeä ilma tuntui muuttuvan hetkessä tukahduttavaksi betonipölyksi pelkän muiston voimalla, ja mun oli pakko pysähtyä hengittämään.

Se kellari muistutti mua niin voimakkaasti niistä muista loukuista, joihin olin haluamattani ajautunut ja joiden vangiksi olin jäänyt. Se muistutti mua Sommersolverveista ja Janseneiden jahdista, joka oli kaikessa hulppeudessaan ja ylellisyydessään muuttunut irvokkaaksi surmanloukoksi, josta en enää koskaan löytänyt ulospääsyä. Se oli hornantuli, joka vei multa Indin, ylpeyden ja elämänsuunnan.

Mä olin ensin ajatellut, että kellari vei multa Aleksanterin, kunnes olin pysähtynyt miettimään. Mä olin käynyt lävitse mun ja Cellan keskustelut kaupalla loppukesästä ja mun ja Aleksanterin hetkiä, jotka olivat johtaneet tähän tilanteeseen. Aleksanteri oli loukku, jota en ollut osannut edes pelätä. Se oli tullut niin yllättäen, sulkenut pakotien vaivihkaa ja tuudittanut mut sellaiseen pahaa-aavistamattomaan tilaan, etten ollut edes huomannut, että olin jäänyt vangiksi.



Suuri metsäkanalintu lehahti lentoon. Bonnie haukahti, otti muutaman loikan sen perään, mutta jäi sitten katselemaan linnun loittonevaa siluettia. Seurasin sen lentoa niin kauan, kunnes se katosi puiden sekaan, ja jatkoin sitten kävelyäni ylöspäin viettävää polkua pitkin.

Ensimmäinen tunne oli ollut viha. Se oli tunteista helpoin, sillä se peitti alleen pettymyksen, se oli sitä helpompi kohdata. Mä olin tuntenut vihaa Aleksanteria kohtaan, ja mä olin tuntenut suorastaan raivoa ajatellessani Cellaa. Ihan kuin olisin ollut niiden yhteinen, kiero leikkikalu, jonkinlainen hauska väline, jolla ne huvittelivat yhdessä, heittivät puukon vuoron perään ja nauroivat sitten selän takana, kun saivat vihdoin osuman. Mä olin poistanut Aleksanterin numeron ja estänyt Cellan joka ikisessä sosiaalisessa mediassa, etten näkisi sen naamaa enää vahingossakaan missään. Mutta kaikesta huolimatta en ollut saanut kanavoitua mun tunteitani kunnolla.

Joten en ollut enää voinut estää pettymyksen vierailua. Se oli hiipinyt vaivihkaa mun viereilleni, laskenut painavan viittansa hartioilleni ja imenyt voimani niin loputtomiin, etten enää ollut jaksanut tehdä töiden lisäksi mitään muuta kuin maata.

Mä en itkenyt – sen olin tehnyt jo Köyriönkoskella - ja sekin oli ollut mielestäni liikaa. Mutten voinut olla miettimättä, olisivatko asiat voineet mennä toisella tavalla. Olisiko kaikki toisin, jos olisin osannut olla avoin? Olisinko tässä tilanteessa, jos olisin pystynyt kertomaan Aleksanterille rehellisesti, mitä mulle oli tapahtunut, mitä mulle oli tehty?

Mitä mä olin tehnyt?

Jos mä olisin vain kertonut Aleksanterille aiemmin ja hyväksynyt omat tunteeni, olisiko se muuttanut mitään?



Sitä mä olin miettinyt, ja tullut tulokseen, ettei se olisi.

Sillä kun viha ja pettymys olivat käsitelty, tilalle astui katkeruus. Se ei ollut niin voimakas tunne kuin viha, eikä niin lamauttava kuin pettymys, mutta se eli ja vaani aina takaraivossa ja nakersi sisältäpäin.

Koska Cella, teki se mitä tahansa – tai teinpä minä tahansa – veti aina pidemmän korren. Kun me oltiin vapauduttu kellarin pimeästä, tunkkaisesta vankilasta ja olin nähnyt, miten Aleksanteri katsoi Cellaa, mä olin hetken aikaa toivonut, etten olisi varoittanut sanallakaan Cellaa katosta irtoavista kivistä.

Cella – olipa siitä mitä mieltä sitten tahansa – oli onnistunut pitämään Aleksanterin itsellään kaikki nämä vuodet. Mikään, mikään ei ollut muuttanut sitä, miten Aleksanteri katsoi Cellaa, ei mikään - eikä muuttaisi, sillä Cella ei päästänyt Aleksanteria omasta vankilastaan. Cellalla oli jotakin, mitä mulla ei ollut, ja se tuntui aivan uskomattoman pahalta.

Jos mä en olisi tavannut Jesseä, mulla olisi ehkä Mannyn kanssa jotakin samanlaista. Ehkä Mannykin katsoisi mua niin kuin Aleksanteri katsoi Cellaa, ehkä Mannykin heittäytyisi pelastamaan mut putoavien kivien tieltä. Mutta Manny ei heittäytynyt, ja se oli auttamatta mun oma syyni. Mä olin valinnut Jessen, ja sen sijaan, että Jesse heittäytyisi mihinkään, se oli se joka heitti mut suoraan kivisateeseen. Kaikesta huolimatta mä en ollut onnistunut koskaan pitämään elämässäni yhtään ihmistä.

En Aleksanteriakaan, edes ystävänä. Mä en pystynyt siihen, ja se tuntui kaikista katkerimmalta.



Mä istuin kalliolle, jonka huipun olin vihdoin saavuttanut. Tuuli humisi mäntyjen latvoissa ja leyhytteli mun hiuksia ja Bonnien karvaa sinne tänne. Bonnie istui mun viereeni ja upotin sormeni sen pehmeään turkkiin.

Bonnie oli ihana koira. Katselin, miten se tarkkaili eriparisilla silmillään lintujen lentoa pajukossa ja asettui sitten makuulle. Ihmissuhteet olivat hankalia ylläpitää, mutta eläinten kanssa oli mutkatonta olla. Ennen mun ei ollut tarvinnut pelätä menettäväni niitäkin. Sekin turvallisuudentunne oli lopulta viety.

Mä olin miettinyt liian pitkään Katea ja sen tarjousta. Mulla ei ollut yhtäkään syytä luottaa sen sanaan. Olin astunut jo niin moneen loukkuun, että vaistomaisesti kartoin pienintäkin mahdollista uhkaa, joka saattoi johdattaa uuteen ansaan. Silti en saanut tarjousta mielestäni.

Tavallaan mä olin tehnyt jo päätökseni. Siksi mun tarvitsi vain painaa lähetä, vaikka tuntui, että olin taas astunut jäälle, jonka kantamisesta ei ollut takeita.

Minä 4.11.2022 klo 16:32

Voin tulla katsomaan sitä Capricciosaa, mutta en lupaa mitään

Kate vastasi miltei heti.

Kate 4.11.2022 klo 16:35
Oikeasti aivan huippu uutinen! Kävisikö sulle heti huomenna?

Kun palasin takaisin kotiin, olo oli jo hieman kohmeinen. Bonnie jolkotti sivulla, se ei enää lähtenyt kauemmas seikkailemaan. Pururadalle oli syttynyt kelmeä valaistus, sillä ilta oli alkanut hiipimään ylitse ja ilmaan oli kohonnut ohut sumupeite.

Mun sisälläni velloi ristiriitaiset tunteet. Jollain tapaa mua jännitti hyvällä tavalla huominen, vaikka mä en siltikään pystynyt luottamaan kunnolla Katen vilpittömyyteen. Kuitenkin veri veti takaisin satulaan ja olin päättänyt, etten enää ikinä antaisi kenenkään vaikuttaa muhun ja mun vapauteeni. Mä karistaisin kaikki kahleet, unohtaisin ihmissuhteet ja keskittyisin jatkossa vain itseeni, sillä niin mä en enää voisi koskaan tulla satutetuksi.

Mannyn kuistin valot olivat päällä. Vaikka mä olin menettänyt Mannyn, mä olin kiitollinen, että se oli yhä edelleen mun elämässäni. Mä en tiennyt, oltiinko me ystäviä, sillä mulla ei oikeastaan ollut ystäviä, mutta Manny oli silti ihminen, joka jakoi arkensa mun kanssa ja joka tuki mua aika ajoin. Olin siitä kiitollinen – ja mä toivoin, että se olisi mun tukenani myös huomenna. Ehkä se oli ystävyyttä ainakin jollakin mittapuulla.

Avasin oven ja riisuin kengät eteiseen. Bonnie pyöri levottomana ja yritin kuivata sen tassuja pyyhkeellä, mutta se työnsi välioven auki ja singahti peremmälle kuin nato-ohjus. Nousin ylös ja kävelin sen perässä vähän kummissani.

Manny istui sohvan reunalla ja Bonnien häntä huiski sinne tänne niin, että sohvapöydällä olevat tyhjät limutölkit sinkoutuivat kolisten lattialle. Manny nauroi, mutta Mannyn nauruun sekoittui myös toinen, kirkkaampi nauru – ja kun kävelin lähemmäs, Bonnien monenkirjavan hahmon alta erottui tummat hiukset ja ruskettuneet kasvot, jotka olivat leveässä virneessä.

“Milla-Riina! Tuu kattoo, kuka tuli kylään!” Manny huikkasi, enkä ollut koskaan nähnyt sen kasvoilla niin säteilevää, onnellista ilmettä. Musta tuntui, että se ei ollut ikinä hymyillyt samalla tavalla mun edessä.

Mutta mun ei tarvinnut kysyä sohvalla olevan henkilön nimeä. Mä olin nähnyt sen kuvia aiemminkin – Mannyn laatikoissa pölyttyneissä kuvissa ja Lenan takan reunalla olevissa kehyksissä. Mä olin kuullut sen nimen ohimennen lukemattomia kertoja - sivulauseissa, kahvipöydässä, lyhyissä tarinoissa menneistä ajoista.

Kyllä mä tiesin, että sohvalla istui Bettina Pohjola. Mannyn paras ystävä.

“Moi, sä oot varmaan Milla-Riina! Mannyn kämppis?” Bettina sanoi ja tarjosi kättään sohvan selkänojan yli kuin yli-innokas haastattelija jossakin työpaikan haastattelussa.

Mä tartuin käteen ja nyökkäsin. Mun suusta ei tullut kuin vaimea tervehdys.

“Betsku on tullut tänään Suomeen Kreikasta! Mä olin aivan puulla päähän lyöty, kun se ilmaantu meidän ovelle!” Manny sanoi ja Bettina nauroi hersyvästi sohvalla. Sillä oli ruskeat silmät ja sen kasvojen hailakat uurteet näyttivät siltä, että hymy oli sen perusilme.

“Oisit nähny sun naaman”, Bettina sanoi ja kääntyi sitten polvillaan ympäri sohvalla, katsoen mua.

“Me katseltiin just vanhoja valokuvia”, se selitti ja mun suusta pääsi äänetön hymähdys. “Aateltiin lähteä Liekkipubiin parille! Tuutko sä? Ois kiva tutustua samalla, kun kerrotte mulle Liekkijärven kuulumiset ja kaikki juorut vuosien varrelta!”

Mä vilkaisin Mannya, joka keräili juuri pöydälle levinneitä valokuvia, ja sen kasvoilla karehti edelleen hymy. Katsoin takaisin Bettinaa ja pudistin päätäni.

“En mä, mulla on huomenna aikaista menoa. Mutta pitäkää te hauskaa.”

Mä soin nopean hymyn, ennen kuin pujahdin makuuhuoneeseen ja vedin liukuovea kiinni. Bettinan pirteä puheensolina kuului makuuhuoneeseen vaimeana, kun rojahdin sängylle makaamaan.



Vaikka olin päättänyt, etten enää kaipaisi ihmissuhteita, mä en voinut piilottaa sitä pientä mustasukkaisuuden tunnetta, joka nosti päätään, kun kuuntelin miten Manny ja Bettina tekivät olohuoneessa lähtöä.

Multa uupui jotakin, mitä oli Cellalla ja Bettinalla.

Mä en kelvannut ystäväksi, en kumppaniksi. Mä en ollut edes kaveri saati entinen tyttöystävä.

Ne tykkäsivät, kun mä juhlin, silloin kun mulla oli hauskaa. Silloin kun hymyilin ja tanssittiin kovempaa. Kun ilta oli nuori, ja kun valot kävivät tummemmiksi, äänet vaimeammiksi, juomat vahvemmiksi. Kyllä ne tykkäsivät.

Mutta eivät niin paljoa, että olisivat olleet siinä silloinkin, kun mä olin yksin. Silloin kun mua pelotti.

Silloin ei ollut enää edes katkeruutta. Se häilyi ja katosi pois metsäkanalinnun lennon lailla. Silloin oli vain pelkkä tyhjyys.



xxxx

[Milla-Riina]

05.11.22 : sumu

Aamu valkeni kelmeänä ja sumuisena. Mä istuin keittiön pöydän ääressä ja join kahvia ja yritin hillitä mun käsieni tärinää.

Manny oli nukkunut normaalia pidempään. Yleensä se heräsi viimeistään kahdeksalta viikonloppuisinkin – nyt kello läheni jo yhdeksää. Olin kuullut, kun se oli tullut kotiin puoli neljän aikaan. Mä en ollut vielä siihenkään mennessä nukahtanut.

Nyt se liikehti levottomasti sohvalla. Kuulin, miten pussilakanat kahisivat ja Bonnie haukotteli, ennen kuin nousi ylös ja laskeutui sohvalta kynnet laminaattilattiaa vasten napsahdellen.

Manny ilmaantui keittiöön hiukset aukinaisina sinne tänne sojottaen. Sen silmien alla oli tummat juovat ja se näytti yhä väsyneeltä, mutta sen kasvoille piirtyi uninen hymy, kun se katsahti muhun päin.

“Huomenta”, se sanoi karhealla äänellä. “Olipa ilta.”

Mannylla ei ollut paitaa, ja se venytteli pitkään keittiön ovella ennen kuin tassutteli peremmälle ja avasi keittiön kaapiston, tarttuen lähimpään kuppiin. Mä en sanonut sille mitään, kun se kaatoi kahvia mukiinsa, otti maidon kaapista ja sähläsi tiskipöydän ääressä. Lopulta se asetti kahvikupin keittiön pöydälle ja istahti mua vastapäätä.

“Ootsä ollut kauan hereillä?” se kysyi, ja mä olin hetken vaiti samalla kun katselin ikkunasta ulos.

“Tovin”, vastasin ja sekoitin jo haalennutta kahvitilkkaa lusikalla.

Manny haukotteli pitkään ja nojasi sitten kyynärpäänsä pöydän pintaan. Se hörppäsi kahvia, otti sitten puhelimensa esiin ja alkoi selata iltasanomia.

“Sun ois pitänyt olla mukana”, se sanoi sitten, kuljetellen peukaloa puhelimen käytöllä. “Meillä oli ihan sairaan hauskaa.”

Katsahdin Mannya, joka oli nostanut katseensa muhun hymyn kera. Mun mahaa kouraisi ikävällä tavalla ja mun oli kaikkea muuta kuin helppo vastata sen hymyyn.

“Aijaa”, sanoin ja käänsin katseeni takaisin ikkunaan. “Harmi kun en päässyt.”

Purin hampaita yhteen ja siemaisin kahvia, joka oli jo ällöttävän kylmää. Nousin pöydästä ja jätin Mannyn selaamaan lehteään.

Päätin, etten edes kysyisi sitä mukaan.



Matka Katen ja sen poikaystävän Peitsan kyydissä oli kiusallinen. Mä en puhunut juuri mitään, katselin vain ikkunasta ulos ja keskityin hengittelemään. Kate puhui jonkin verran – mun oli hankala keskittyä sen juttuihin, sillä mulla oli jatkuvasti epämukava ja ahdistunut olo. Kilometri kilometriltä pelkäsin enemmän, että olin tekemässä hirvittävän virheen.

Kun me vihdoin pysähdyimme valkean, siistin talon pihalle ja pääsin avaamaan takapenkin oven, raitis ilma löi kasvoille ja tuntui kuin olisin saanut ensimmäistä kertaa henkeä. Pyyhin kostuneita kämmeniäni housunlahkeita vasten, ennen kuin nousin ylös ja vilkaisin ympärilleni.

Kate oli soittanut hetkeä aiemmin ystävälleen ja kun suljimme auton ovet, jäntevä nainen käveli meitä vastaan tallirakennuksen suunnilta.

“Moikka, kiva kun pääsitte”, nainen sanoi ja hymyili Katelle ja Peitsalle, ennen kuin kääntyi kohti mua.

“Milla-Riina? Moi, Eveliina”, nainen sanoi ja kätteli. Kiitin luojaani, että olin juuri pyyhkinyt enimmät kämmenhiet pois.

“Moi”, sanoin vähän vaisulla äänellä, ja jouduin hieman rykimään saadakseni siihen pontta. “Hauska tavata.”

“Samoin”, Eveliina sanoi, kääntyi sitten taas Katen puoleen ja nyökkäsi tallille päin.

“Riina tulikin jo puoli tuntia sitten. Se odottelee tuolla tallilla Isan kanssa.”

Mun kurkkua kuristi. Isa. Se oli siis sen hevosen kutsumanimi.

Olin ajatellut sitä vain Capricciosana. Kasvottomana ja persoonattomana hevosena, jota voisin tulla katsomaan pelkästään vain sen takia, että Kate olisi tyytyväinen ja jättäisi mut rauhaan. En ollut valmistautunut siihen, että sen sijaan se olisikin hevonen, jolla olisi lempinimi, oma luonne ja jonka kanssa jollakin oli kertynyt yhteisiä muistoja.


Isa.

Isa, mutta ei Indi.




Mua oksetti.

Talutin mustanruunikkoa tammaa poispäin maneesista. Se ravisteli päätään niin, että suitsien metalliset osat kilahtelivat toisiaan vasten. Mun jalat tuntuivat olevan ihan hapoilla, vaikkei me oltu edes kummoisempaa suoritusta tehty.

Mua ei oksettanut Isa. Ei – olin suorastaan yllättynyt, miten hyvin meillä oli mennyt. Siitäkin huolimatta, että se ei ollut puoliakaan Indistä - tai siitä, mihin olin Indissä tottunut.

Mua ei oksettanut Kate, tai edes sen poikaystävän läsnäolo. Kate kulki Isan toisella puolella, kun talutin sitä kohti tallia. Se ei enää sanonut mitään. Mä aistin, miten se tarkkaili mun ilmeitä ja olemusta.

Mua oksetti Riina.

Eikä sen takia, että Riinassa olisi ollut jotakin vikaa. Ei – mä kyllä tiesin Riinan. Mä en voinut väittää, että me oltais oltu ikinä mitään ystäviä tai edes tunnettu toisiamme sen syvemmin. Aikanaan me oltiin valmennauduttu samassa ryhmässä - minä, Riina ja Jesse Jansen. Sitä kautta mä olin oppinut tuntemaan ne kaikki.

Riina oli aina ollut räikeä persoona. Se ei ehkä ollut äänekkäin, mutta sillä oli teräviä huomioita ja hurtti huumori, ja se todella paneutui kaikkeen, mitä se teki. Mä olin aikanaan kadehtinut Riinaa monellakin tavalla.

Siksi mua oksetti.

Mua oksetti allekirjoittaa sopimus samalla, kun Riina istui vieressä pyörätuolissa, enkä mä tunnistanut siitä piiruakaan siitä, millainen se oli vuosia sitten ollut.

[Milla-Riina]

01.01.23 : toisinto
sisältövaroitus: sisältää rumaa kielenkäyttöä sekä rankkoja aiheita

Perustuen Mannyn tarinaan

Keittiö tuntui yhtäkkiä maailman ahtaimmalta. Mä puristin kädessäni teemukia, jonka haalenneeseen sisältöön en ollut koskenutkaan. Toinen poliiseista istui mua vastapäätä - mä katsoin sitä johonkin kaulan ja leukaparran välimaastoon lasittuneesti. Sivummalla, tiskipöydän tienoilla seisoi poliiseista toinen. Manny oli ovensuussa, mä näin sivusilmällä, että se oli kuin paikoilleen kivettynyt.

Kun poliisit olivat tulleet sisälle lumisina ja mun nimeäni huudellen, mun mielessäni oli risteillyt vihaa ja niin suurta huvitusta, että hyvä etten ollut purskahtanut ivalliseen nauruun. Mä olin kävellyt lähemmäs, miettinyt mitä seuraavaksi – kuuluiko mun nyt nostaa kädet ilmaan tai mennä polvilleni? Antautua ja myöntää, että kyllä, minä sotkin sen vitun huoran paskahevosen paskavarusteet, että kyllä, minä olin niin pikkumainen ja kostin sekä sen mitä se teki mun entisen hevoseni loimelle sekä kaiken sen, mitä se teki mulle itselleni.

Mä en kuitenkaan ollut tehnyt niin, ja nyt me istuttiin Mannyn keittiössä.

Mä vilkaisin Mannya, joka katseli mua taka-alalta. Sen ilme oli jotenkin säälivä, sellainen, millä ilmeellä katsotaan ihmistä joka voisi hajota hetkenä minä hyvänsä. Mua ärsytti se tapa, ja mä käänsin katseeni pois, toiseen poliisiin, joka nojasi tiskipöydälle ja pyöritteli käsiään sen näköisenä, ettei oikein itsekään tiennyt, mitä tehdä.

Se taas sai mut palaamaan ajassa taaksepäin. Aikaan ja kertaan, joka oli aivan identtinen tämän kerran kanssa. Miten mä istuin pöydän ääressä, pöydän, jonka päälle hädin tuskin ylsin asettamaan omat käteni pitelemään rispaantunutta pehmokania. Pöydän, jonka toisella puolella ei istunut poliisi, vaan keski-ikäinen sosiaalitantta, joka selasi lehtiötään ja puhui liioittelevan rauhallisella ja selkokielisellä äänellä mulle lauseita, jotka soljuivat mun korvistani sisään ja ulos tasaisena virtana. Ovenpielen, jolla seisoi laiha poika, vaaleat hiukset sekaisin, yhtä rähjäisissä vaatteissa kuin minäkin, shortsien alta pilkistävät polvet ruvella ja toinen poski punertaen.

“Sinä ja Joel pääsette nyt yöksi meidän luoksemme, siellä on turvallista ja sieltä saatte puhtaat vaatteet”, oli sossutäti sanonut.

Teidän äitinne on niin humalassa, ettei se teistä kykene huolehtimaan.


Se tilanne oli syöpynyt mun muistoihini niin iljettävän tarkasti, että tämä, miten me nyt istuttiin Kaskikuja 13:n keittiössä oli kuin joku matrixmainen toisinto siitä kaikesta. Poliisien asennot, Mannyn hahmo ovensuussa, sanat, jotka eivät merkinneet mitään.

Se oli rauhallinen lähtö. Aura-auton kuljettaja löysi hänet aamulla tien varresta paleltuneena.



Se oli jotenkin niin ironista, että äiti lähti kuten oli elänytkin.

Humalassa, välittämättä mistään tai kenestäkään.

Ei lapsistaan.


Ei edes itsestään.

[Milla-Riina]

12.02.2023 : kun on revitty auki haavat ja vuotaa ne saavat

Helmikuun aurinko paistoi kirkkaasti vuokrapakun likaiseen, säröilleeseen tuulilasiin. Iiris oli hetki sitten vetänyt aurinkolipan alas ja saanut syliinsä aimo kasan pölyä ja muuta roskaa, minkä lisäksi koko lippa oli tipahtanut alas pakettiauton jalkatilaan. Nyt me siristeltiin silmiämme ja toivottiin parasta, että Juli saisi auton turvallisesti perille (sillä “ehjänä” olisi ollut typerä ilmaisu auton yleisen kunnon huomioon ottaen).

Mä istuin keskellä ja yritin parhaani mukaan navigoida meitä mun äidin kotitalolle. Liekkijärveltä sinne ajoi vajaan tunnin - äiti oli asunut Hurmasvaarassa, Liekkijärven naapurikylässä. Se oli varsin Liekkijärvimäinen paikka – pieni, nuhjuinen ja jollekin menneille vuosikymmenille jämähtänyt - eikä sinne vievää tietä oltu kunnostettu varmastikaan miesmuistiin.

“Ei taas”, Juli sanoi, kun radio alkoi rätisemään. Blondi takoi nyrkillään kojelautaa ja auto vietti vaarallisesti kohti tien pengertä.

“Anna mä”, sanoin kiireesti ja aloin vääntelemään radion nappuloita. Vieressäni Iiris oli huomaamattani puristanut kätensä pelkääjänpaikan kauhukahvaan.

Hetken vekslaamisen jälkeen radiosta alkoi taas kuulumaan kohinan siivittämänä Erinin Anna mun rakastaa, ja mä nojasin taaksepäin pakettiauton kuluneeseen kangaspenkkiin.

En ollut myöntänyt sitä ääneen kenellekään, mutta äidin kotiin meneminen oli mulle vaikeampi pala kuin olin osannut kuvitellakaan. Vaikken kokenut vieläkään, että olisin varsinaisesti surrut äidin poismenoa, musta tuntui, että sen tyhjään asuntoon meneminen konkretisoi koko tapahtuman. Pelkäsin, että niistä ovista astuminen repisi auki haavat, jotka olin saanut vuosien mittaan suljettua, poltettua umpeen ja joiden arvet olivat jo hyvä tovi sitten haalenneet.

Juli lauloi epävireisesti kappaleen mukana. Sillä oli kasvoillaan hauskat, pyöreät aurinkolasit, joissa oli peilipinta. Katsoin Iiristä, joka tutki puhelimellaan Hurmasvaaran karttaa. Aurinko leikitteli Iiriksen tummissa kiharoissa ja sai ne loistamaan kauniin kullanruskeina niistä kohdin, mihin säteet kulloinkin osuivat.

Mä olin kiitollinen, että ne kaksi ihmistä olivat lähteneet mun mukaani.



Viimein saavuimme Hurmasvaaraan. Ajoimme läpi autiohkon keskustan, jossa meitä vastaan ajoi muutama auto ja jonka ikivanhan Salen kyltistä S-kirjain oli sammunut varmasti jo aika päiviä sitten. Ohitimme kylän ainoan liikenneympyrän, jonka keskellä oli lumen peittämä kivipaasi. Lopulta kaarsimme kylänraitilta sivulle, ja pakettiauto ajoi keinahdellen 70-luvun tasakattoisen tiilitalon pihaan.

“Onko se tää?” Iiris kysyi ja kumartui katsomaan taloa, jonka pihamaa oli niin täynnä lunta, että jouduimme pysäyttämään auton tien sivuun.

“Joo”, sanoin. Katselin taloa ja sen pimeitä ikkunoita, ja mun sisälläni ammottava tyhjä kuilu tuntui kasvavan yhtäkkiä äärettömiin mittoihin.

Kävelimme peräkanaa ovelle. Pyörittelin taskussa avainta, jonka olin saanut paria viikkoa taaksepäin, ja nielaisin. Ovessa oli messinkinen laatta, jossa luki kauniilla kaiverruksella Alho. Avain tuntui jäykältä lukkoon, ja jouduin potkaisemaan ovea kevyesti polvella, ennen kuin se kiertyi ja lukko aukesi naksahtaen.

Sisällä oli hämärää, ja tamppasin lunta kengistä ovimattoon, ennen kuin astelin peremmälle. Talo tuoksui ummehtuneelta – sekoitukselta vanhaa taloa ja sellaista, jossa ei oltu hetkeen asuttu. Juli tunki uteliaana perässä ja napsautti valot päälle ennen mua.

“Täähän on ihan siisti!” se ilmoitti, äänessään ihmetystä. Iiriskin oli tullut sisälle, se potki toisella jalalla toisen kenkänsä kantaa, ja mä pudistin sille päätäni.

“Turhaan otat kenkiä pois”, mä sanoin ja tein sille tilaa ahtaassa eteiskäytävässä. Iiris nosti katseensa ja katseli ympärilleen.

“Aika perinteinen 70-luvun luukku”, se sanoi suupielestään.

“Jep”, mä sanoin ja kävelin peremmälle.

En tiennyt, mitä mä olin odottanut, mutten varsinaisesti tätä - kaikin puolin tavallista kotia. Ei roskaa tai ryönää, ei rikottuja huonekaluja, ei pullojen ja tölkkien merta silmänkantamattomiin. Ei mitään, mikä olisi viitannut talon asukkaan päihdeongelmaan, joka lopulta vei siltä työn, lapset ja viimeisimpänä hengen. Pelkkä tavallinen, hieman koruton ja pelkistetty koti.

“Eiks sun äidin pitänyt olla juoppo?” Juli kysyi samalla, kun availi keittiön kaappeja. Se nosteli vihertäviä vesilaseja tiskipöydälle ja nuuhki niitä, ihan kuin olisi voinut haistaa niistä kuivuneen gin tonicin.

“Ei kaikki päihdeongelmat näy ulospäin”, Iiris sanoi ja kurkisti olohuoneeseen. Sen katossa roikkui kammottava Paavo Tynellin kattovalaisin, ja sohvaa vastapäätä oli jättimäinen kahdenksankymmentäluvun tumma kirjahylly.

Mä olin jumittunut aloilleni eteisaulaan. Ennen tänne tuloa mulla oli ollut selvä ajatus siitä, mitä oli edessä. Mä olin ajatellut, että me vain yksinkertaisesti oltaisiin tyhjennetty tää paikka – heitetty kaikki pois, laitettu isoimmat huonekalut palasiksi vaikka kirveillä, hävitetty koko irtaimisto, ja sen jälkeen mä olisin jatkanut elämääni kuten tähänkin asti.

Nyt musta tuntui vaikealta koskea mihinkään. Koko talo oli kuin välähdys jostain menneestä - kuin aika olisi pysähtynyt paikalleen vuosia sitten. En tiennyt miksi, mutta yhtäkkiä musta tuntui väärältä olla täällä tai muuttaa täältä mitään.



“Mistä me aloitetaan?” Juli kysyi ja havahdutti mut ajatuksistani. Mä hätkähdin ja katsoin sitä, sitten Iiristä, katsoi mua myös odottavasti.

“Tota”, mä aloitin ja nielaisin. “Varmaan parasta, jos me eka katsotaan paikat läpi, ja aletaan sitten miettiä, mistä on paras lähteä liikkeelle”, vastasin.

“Meinasitko, että kaikki lähtee kaatikselle?” Iiris kysyi. Se kuljetti sormiaan eteisen seinällä olevaa kangastaulua pitkin.

“En mä tiiä”, sanoin. “Pitää kattoo jos täällä ois jotain myyntikuntoista, mut en mä ala kyllä mitään pihamyyjäisiä pitämään.”

Kävelin kaksikon ohitse olohuoneeseen. Katselin kirjahyllyä, tv-tasoa, ikkunalaudan lakastuneita kasveja. Mun sisälläni tuntui kuristavalta, ja huomaamattani mun käteni tärisivät vähäsen.

Juli oli tullut myös olohuoneeseen ja suunnannut kirjahyllyn luokse. Se pläräsi cd-levykokoelmaa ja nakkeli levyjä surutta viereensä matolle.

“Laitetaanko musaa soimaan?” se kysyi intoa puhkuen ja tunki jo ensimmäistä levyä mankkaan, joka lojui seinustalla. Mä olin kävellyt itse seinällä roikkuvien valokuvien luo, ja mun silmänurkkia kirvelsi. Stereoista lähti soimaan Roxettea.

“Riinis?” kuului Iiriksen ääni vaimeana, jostain eteiskäytävän perältä.

“Niin?” mä vastasin hieman liian karhealla äänellä.

“Sä et kertonut, että tää on sun lapsuudenkoti?”

Juli, joka oli yhä kumartunut stereoiden äärelle, nosti päätään. Raskas kivi, joka oli puristanut mun rinnassani, tuntui nyt muljahduksena mun sisälläni, kun tuijotin olohuoneen valokuvaa, jossa 5-vuotias minä tuijotti vakavana takaisin hellemekossa.

“Siis ootsä kasvanu täällä?” Juli puoliksi huusi ja pompahti seisomaan, katsellen nyt entistä villimmin ympärilleen, kuin yrittäen kuvitella nuorempaa mua kellertävälle sohvalle istumaan tai leikkimään lumen peittämälle terassille, jonne olohuoneen suuret ikkunat avautuivat.

“Joo”, mä vastasin. Mä revin katseeni valokuvasta ja katsoin olohuoneen ovelle, jossa Iiris seisoi. Sen kasvoilla oli jännä ilme – en tiennyt, oliko se empatiaa tai sääliä, mutta mä väistin sen katsetta.

“Mut mä muutin täältä pois jo 13-vuotiaana.”

Mä kävelin Iiriksen luo. Ovenkarmissa, sen vieressä, näkyi kuulakärkikynällä tehdyt merkinnät. 31.7.2004, Milla-Riina 6v, 117cm. 12.5.2005, Joel 9v, 134cm. 18.8.2005, Milla-Riina 7v, 125cm. Mä sipaisin niitä sormenpäällä.

“En mä tiedä, tuntuuko tää kodilta”, mä sanoin sitten. Mun sormet pysähtyi viimeiseen päivämäärään ja pituuteen. “Äiti joi aina, niin kauan kun mä muistan. Mut sitten joskus, jossain vaiheessa, se meni ihan yli, se juominen. Meidät haettiin pois, ja me muutettiin sijaisperheeseen.”

Mä nostin katseeni Iirikseen ja yritin hymyillä. Se tutkaili mun kasvoja hiljaa, kun mä siirsin katseeni eteiseen ja lähdin kävelemään peremmälle taloon. Käytävän viimeisen vasemmalla olevan huoneen ovi oli kiinni. Pysähdyin sen eteen, vedin henkeä ja avasin oven.

Hetken aikaa mun oli vaikea hengittää. Ilman valoakin mä osasin joka ikisen nurkan ja muodon ulkoa. Mä kävelin peremmälle, vedin verhot pois ikkunan edestä ja käännyin katsomaan ympärilleni luonnonvalossa.


Sänky oli koskematon ja vähän hutaisten pedattu – aivan kuin sen punaisissa lakanoissa nukkunut teini olisi vasta hiljattuin noussut ja lähtenyt kouluun. Sen yläpuolella oleva seinä oli huolellisesti tapetoitu haalistuneilla julisteilla – Iron Maiden, AC/DC, Oasis, Deep Purple. Pölyttyneellä yöpöydällä oli ajat sitten pysähtynyt, musta herätyskello ja lehdestä leikattu Chester Benningtonin kuva, joka oli kehystetty kultaisin kehyksin.

Mä en voinut uskoa sitä. Mun polvet tärisivät, kun mä kyykistyin ja vedin sängyn alta pahvisen, tarroin ja lehtikuvin koristellun laatikon ja nostin sen syliini.

Iiris ja Juli olivat tulleet perässä. Ensimmäistä kertaa varmaan koskaan mä näin Julinkin täysin sanattomana. Mä pyyhin pölyä laatikon päältä ja tunsin, miten kyyneleet tekivät tuloaan.

“Siis - onko sun äiti..”, Iiris aloitti. Mä niiskaisin ja pyyhin hihalla silmänurkkaani.

“Säilyttänyt kaiken ennallaan”, mä sanoin. Puristin laatikon reunoja ja purin huulta samalla, kun nousin seisomaan.

Mikään, mikään huoneessa ei ollut muuttunut sitten sen päivän, kun sosiaalityöntekijät olivat erään koulupäivän jälkeen ilmaantuneet meidän ovellemme ja vieneet meidät jälleen, sillä kertaa viimeisen kerran, pois kotoa. Yksikään tavara, huonekalu, juliste - mikään niistä ei ollut vaihtanut paikkaa tai kadonnut.

En tiedä miksi se tuntui niin uskomattoman pahalta.

“Mä en ymmärrä”, mä sanoin heikolla äänellä. “Mä en vittu ymmärrä. Miksi äiti ei koskaan edes yrittänyt ottaa muhun yhteyttä.”

Kaiken sen henkisen kivun keskellä mä tunsin katkeruuden ja vihan polttelevan jossakin taka-alalla. Musta tuntui, että mun olisi ollut paljon helpompi käsitellä kaikkea, jos koko talo olisi ollut jokin alkoholistikoti. Sellainen saastainen luola, jossa yksikään lapsi ei olisi voinut elää, joka olisi ollut niin asumiskelvoton, että sinne teki pahaa pelkästään astua sisälle. Josta olisi paljain silmin nähnyt kaiken sen tuskan, mitä siellä asunut ihminen aiheutti kahdelle lapselleen.

Ja jotenkin mä ajattelin, että äiti olisi ollut niin narsistinen, että se olisi hävittänyt kaikki mun ja Joelin tavarat. Rikkonut, tuhonnut, heittänyt pois jokaisen meidän muiston ja muiston meistä - mutta sen sijaan me ei oltu oltu edes sen arvoisia. Se oli sulkenut huoneiden ovet ja samalla meidät pois elämästään, ja elänyt tässä talossa, kuin huoneita tai meitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

Juuri, kun mä olin sanomassa jotain, oksentamassa kaikkia ajatuksia ulos ja päästämässä mun mielessäni myllertävän vihan ja katkeruuden valloilleen, ulko-ovi kolahti ja huoneen ovensuussa oleva Iiris hätkähti. Juli, joka oli peremmällä huoneessa mun ja Iiriksen välissä, singahti huoneen ulkopuolelle ja seisahtui.

“Kuka sä oot?” Juli kysyi kovaan ääneen.

“Samaa mä voisin kysyä teiltä”, vastasi ääni eteisestä. Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, ja mä harpoin Iiriksen ja Julin välistä ulos mun huoneesta.

Käytävällä mä seisahduin paikalleni kuin sähköiskusta. Puristin laatikkoa rintakehääni vasten, tuijotin kapeita kasvoja ja tuhkanharmaita silmiä, joiden katse porautui suoraan sieluun.

“Joel”, mä sain henkäistyä terävästi.

“Mimmu”, se vastasi. “Hauska nähdä pitkästä aikaa, pikkusysteri.”

[Milla-Riina]

11.10.2023 : ratapihan raitti 5

Sadevedestä on muodostunut lammikoita pitkin hoitamatonta pihamaata. Katselen, miten tuuli pyörittelee veden pinnalla kelluvia lehtiä samalla kun kiertelen suurimpien lätäköiden ohitse ja mietin, milloin hietikko on viimeksi lanattu. Ehkä vuosia sitten.

Veini on jäänyt auton luokse. Sille on tullut äkillinen puhelu ja näen, että se naputtaa sormillaan auton kattoa nojaillessaan siihen. Sen katse osuu muhun ja se hymyilee, elehtii käsillään että ihan kohta. Hymyilen pienesti takaisin ja käännän katseeni vaaleaan puutaloon, jonka ikkunoiden eteen on vedetty verhot.

Ratapihan raitti 5. Se on paikan osoite. Se on samalla myös mahdollisesti uuden kotini osoite.

Piha on lähestulkoon umpeenkasvanut. Talon seinustalla punaiseksi värjäytynyt villiviini ylettää räystääseen saakka, kiemurtelee pitkin palotikkaita ja kätkee alleen ison osan talon suurista ikkunoista.

Olen onnellinen, että Veini lähti mun mukaani.



Aiemmin tässä kuussa olin vihdoin saattanut sekavan ajatusprosessin päätökseen, jota olin yksin päiväkausia päässäni käynyt läpi. Oikeastaan se oli selkeytynyt sinä eräänä aamuna, kun olin herännyt siihen että verhotanko tippui ikkunasta, Jackie haukkui ja silminnähden järkyttyneen Nemesiksen joutui onkimaan patakintaat kädessä pois kirjahyllyn päältä.

Kaaoksen herättämä Manny istui keittiössä ja sekoitteli höyryävää teetä. Sen hiukset olivat yön jälkeen sekaisin ja pörrössä, etenkin nyt, kun se oli leikannut niitä lyhyemmiksi. Se oli muutenkin Kanadasta kotiuduttuaan ollut kuin eri ihminen. Nykyään se ei käynyt töissäkään, se oli irtisanoutunut kesällä. En ollut viitsinyt kysyä siltä mitä se meinasi tehdä tulevaisuudessa, ainakaan se ei itse vaikuttanut olevan huolissaan.

Iiris oli kertonut, että Manny oli lähtenyt Seppele Cupin jatkoilta Sarah Reyesin, sen latinon kouluratsastajan, matkaan. Manny ei ollut hiiskunut siitäkään mitään, mutta osasin laskea yksi plus yksi ja päätellä, mitä jatkoilla oli tapahtunut, etenkin kun Manny kotiutunut vasta seuraavana aamupäivänä, kaulassaan merkkejä jotka eivät ilmestyneet itsestään. Jossakin takaraivossa oli herännyt muistoja, kuvia samanlaisista merkeistä, joita joskus olimme toisillemme jättäneet, muistijälkiä siitä, miltä toisen kosketus oli tuntunut vasten omaa ihoa, kuinka hengitys salpautui ja tunteiden palo korvensi vasten rintaa.

Nyt kun kaadoin itselleni kahvia ja katselin Mannya selaamassa Liekkijärven Sanomia pelkässä t-paidassa ja boksereissa mietin, miten hassua oli, etteivät hihojen alta pilkistävät käsivarsien lihakset tai hiussuortuvien takaa erottuva leukalinja ja kauniit kasvonpiirteet enää herättäneet sitä paloa, vaikka joskus ennen tuskin olisin voinut hillitä itseäni ja olla liu’uttamatta käsiäni paidan alle, kietomatta itseäni sen ympärille, suutelematta sen aamulta maistuvia huulia.

Nojasin vasten tiskipöytää ja katselin Mannya, joka oli edelleen syventynyt lukemaan eikä kohottanut katsettaan lehdestä.

“Mä sain perinnön”, sanoin ja puhalsin kahviini.

Manny käänsi sivua, nosti hetkeksi katseensa. En nähnyt sen kasvoilla oikein minkäänlaista ilmettä, en innostusta tai hämmästystä. Se kasteli sormiaan kielellään ja käänsi sivua uudestaan.

“Niinkö”, se tokaisi, ei edes järin kysyvään sävyyn. Sen huomio oli jälleen lehdessä.

Vaihdoin painoa jalalta toiselle. En mä mitään fanfaareja odottanut, mutta Mannyn reaktio oli silti hienoinen pettymys. Purin huultani ja siemaisin sitten kahvia – se oli yhä kuumaa ja poltti kieleen inhottavasti.

“Joo”, sanoin ja pyyhkäisin hiuksia olan taakse. “Ajattelin ostaa kämpän ja muuttaa pois.”

Nyt Manny katsoi muhun uudestaan, ja tällä kertaa erotin sen kasvoilla häilyvän ilmeen, mutten osannut sanoa oliko se iloinen vai ei. Sen vihreistä silmistä tuntui kadonneen unisuus, kun se tarkasteli mun kasvoja, jotka pidin ilmeettöminä.

“Aijaa”, se sanoi sitten. Sen suupielet nytkähtivät myöntyvästi. “No kiva.”

Sitten se katsoi taas lehteensä. Mä en ollut varma, ottiko Manny mua ja mun puheitani tosissaan.



Asunnon osto ei kuitenkaan ollut ihan niin yksinkertaista, kuin olin kuvitellut. Liekkijärvi ei varsinaisesti pursunnut eri vaihtoehtoja, joista valita. Selailin iltaisin myynti-ilmoituksia eri sivustoilta, tarkastelin kauppojen tuulikaappien ilmoitustaulun lappusia ja kuulostelin töissä ja tallilla, jos joku sattuisi tietämään jonkun potentiaalisen, myynnissä olevan kämpän. Muutama ilmoitus kiinnitti huomioni, mutta aina löytyi jotain, joka sai kiinnostuksen hiipumaan – sijainti oli huono, asunto liian pieni, tavattoman kammottava pohjaratkaisu tai hinta liian korkea.

Eräänä iltana, kun olin jälleen selaillut myytäviä asuntoja ja luovuttanut, päätin lähteä lenkille. Hölkätessäni pitkin pururataa, ajatusten laukatessa levottomina, halusin yhtäkkiä soittaa Veinille.

Puhelin hälytti hetken, kunnes kuulin Veinin vastaavan hieman unisen kuuloisena.

“Moi, herätinkö”, kysyin ja linjan päässä kuului rahinaa, aivan kuin Veini olisi noussut ylös.

“Ei - et herättänyt”, Veini sanoi. Puhaltelin ilmaa keuhkoistani, olin hiljentänyt hölkästä kävelyyn ja mua hengästytti vähän.

“Onko kaikki hyvin?”

“Joo, on”, sanoin ja hymyilin, vaikkei Veini sitä nähnytkään. “Ajattelin vain soittaa. Mietin että... Tai, mitä teet ensi viikolla?”

Kuulin jälleen rahinaa ja sitten Veini puhui taas.

“Ei mulla oo mitään ihmeellistä, töitä vaan”, se sanoi. “Miten niin?”

“Ajattelin, olisitko halunnut nähdä”, sanoin ja mietin hetken. “Voisin vaikka ostaa bussiliput sinne.”

“Mmh, joo, tietty”, Veini sanoi ja kuulin sen äänestä, että sekin hymyili. Se oli hetken hiljaa, kunnes se jatkoi nopeasti, “tai oikeastaan mä voisin tulla sinne päin. Mun kaverilla on mökki aika lähellä Liekkijärveä, voin kysyä jos sinne saisi mennä. Voin hakea sut sinne, niin sun ei tarvitse ostaa bussilippuja.”

“Entä sun työt?” varmistin, ja Veini naurahti.

“Voin tehdä etänä”, se sanoi. Mua hymyilytti.

“Kuulostaa hyvältä.”



Ja niin Veini oli hakenut mut eräänä iltana ja olimme ajaneet Veinin kaverin mökille, joka ei ollut mökkiä nähnytkään. Huvila olisi kuvannut sitä paremmin – tumma, moderni hirsirakennus hienolla järvenrantatontilla. Ensitreffien jälkeen olimme pitäneet Veinin kanssa yhteyttä, muttemme juurikaan nähneet - Veini asui Kirkkonummella ja oli paljon kiinni töissä, siinä missä mä vietin suurimman osan vapaa-ajasta tallilla tai kisareissuilla.

Nyt, kun olimme kahdestaan, tunsin oloni hyvällä tavalla jännittäväksi. Asetuimme taloksi, Veini lämmitti saunaa ja mä kiersin huoneesta huoneeseen, napsautin valonkatkaisijat päälle ja katselin lakattuja tammilattioita ja suuria huoneita suurilla ikkunoilla, jotka avautuivat pimeälle järvelle päin.

Illalla nukahdin Veinin kädet ympärilläni pehmeisiin, valkeisiin lakanoihin, enkä herännyt ennen aamunkoittoa.



Olin kertonut Veinille palasia siitä, mikä oli mieltäni viime aikoina vaivannut. Se tiesi, että etsin asuntoa, mutta ei perinnöstä eikä äidin kuolemasta. En halunnut, että se tietäisi - ei siksi, että olisin pelännyt sillä olevan mitään taka-ajatuksia, en vain halunnut avata sille mun historiaani ja sen kipeitä kohtia vielä. Jossain sisimmässäni mä pelkäsin, että Veini ei olisi enää sitten pitänyt musta, jos se olisi tiennyt.

Tuuli pyöritteli mun hiuksiani ilmassa ja seisoin hievahtamatta aloillani niin kauan, että tunsin Veinin käden kiertyvän varovasti mun hartioille. Vilkaisin sitä ja sen kasvoilla oli kannustava hymy, tummanruskeat silmät pilkehtivät sen katsoessa ensin mua ja vilkaistessa sitten talon oveen.

“Anteeksi, oli pakko ottaa työpuhelu vastaan. Miltä vaikuttaa? Mennäänkö peremmälle?”

Hymyilin pienesti ja vilkaisin avainta, jota pyörittelin sormieni lomassa. Nyökkäsin ja pyyhkäisin kasvojani nuolevia hiussuortuvia pois edestä, kun lähdin kävelemään kuistille.

“Vilkaistaan ainakin. En tiiä... Tää vaikuttaa aika rapistuneelta.”

Veini seurasi mun perässä. Sisällä oli tunkkaista ja hämärää, talo haisi siltä, ettei siellä oltu käyty hetkeen. Työnsin avaimet syvälle taskuun ja käteni haparoi pitkin seinustaa, etsien valonkatkaisijaa. Vanha, kelmeä lamppu syttyi viivytellen – se valaisi eteistilaa ja paljasti pölyn peittämän lattian ja seinän mintunvihreät puupaneelit.

“Avataan joku ikkuna hetkeksi”, sanoin ja yskin hihaani. Veini oli kävellyt vähän edemmäs ja vilkaisi mua nyökäten. Se tutkaili katseellaan korkeita seiniä ja kuikuili peremmälle, kunnes sen selkä katosi oven taakse. Kuulin, kun se repi verhoja auki ja sitten kun ikkunankarmi narahti.

Talo oli vanha ja osittain varmaan alkuperäisessä asussaan. Pinnat oli maalattu hailakoin värein joka oli paikoitellen lohkeillut, lattioilla oli kolhuja ja ajan tuomaa patinaa. Sekä yläkertaan että kellariin vievät portaat narisivat uhkaavasti, ja keittiön ja ruokasalin välinen seinä sai molemmat tilat tuntuvaan hengästyttävän ahtailta.

Kiersimme koko talon läpi, välillä vaihdoimme sanan tai kaksi, mutta Veini antoi mun katsella rauhassa. Vasta, kun olimme saapuneet takaisin alakerran eteistilaan, Veini avasi keskustelun.

“Mitä mieltä olet?”

Kierrätin katsettani lattiasta kattoon. Sormeni hapuilivat pitkin rumanväristä seinää, pysähtyivät repsottavan maalin reunaan ja rapsuttivat siitä palan irti.

“Tää kuvastaa aika hyvin tän paikkakunnan asuntotarjontaa”, huokaisin ja virnistin vaisusti. Maalinpalat ropisivat lattialle, jonka pölykerroksessa risteili nyt meidän kenkien jälkiä.

“Niin”, Veini hymähti ja hymyili pienesti. “Mutta onhan tämä hieno talo.”

“Hieno? Aikamoinen murju”, nauroin, mutta vakavoidun sitten. Tiesin kyllä, mitä Veini tarkoitti.

“Remonttiahan tämä vaatii, ja paljon”, Veini totesi ja kokeili kengällään lattianrajan repsottavaa listaa. “Tässähän ei hintapyynti ollut mikään älyttömän korkea?”

“Melko kohtuullinen, mutta ehkä silti vähän liikaa kuntoon nähden”, vastasin. Veini näytti miettivän.

“Hinta on aina neuvoteltavissa. Mä näen, että tästä saa kyllä loistavan, jos on valmis käyttämään hieman rahaa remonttiin.”

Mä mietin Veinin sanoja, kun lähdimme ajamaan takaisin mökille.



Sinä yönä mä heräsin kesken unien. Kuun valo valaisi kelmeästi huonetta ja osui Veinin levollisille kasvoille. Sivelin sormillani sen poskea ja tummia hiuksia, ennen kuin kuiskasin hiljaa sen nimen.

“Veini.”

Tummat silmät raottuivat unisina, mutta miehen kasvot valpastuivat, kun se näki mun olevan täysin hereillä.

“Mitä?”

Hymyilin vähän kyynerpäideni varassa. Lakanat kahahtivat ja Veinin käsi ilmestyi silittämään mun olkapäätä.

“Remontoisitko sä mun kanssa?”

Veini katsoi mua hetken. Tunsin, miten sormet kiertyivät mun käsivarteni ympärille, jonka jälkeen se veti mut lähemmäs, itsensä päälle. Tunsin lämpimät huulet vasten omiani ja sitten näin Veinin hymyilevän.

“Jos sä niin haluat”, se vastasi. Mä vastasin sen hymyyn ja suukotin sitä otsalle.

“Haluan.”