Milla-Riinan spin off

[Milla-Riina]

12.11.23 : isin tyttö

Ratapihan raitti on pimeä ja hiljainen. Talossa haisee yhä hieman kostealta ja kolholta - eihän siellä ole aikoihin asuttu. En mä vieläkään asu täällä kunnolla. Tämähän on vasta remontissa, ja talon käytävät on täyttyneet maalipurkeista, pienistä tikkaista, lautakuormista.

Tavarajunan kolina kantautuu sisälle saakka. Ohikiitävän hetken sen keulan valot luovat seinille valonkajon, kunnes se viilettää ohitse ja on taas pimeää. Manny on asentanut yläkerran huoneeseen uuden kattokruunun, mutta sen valaistus tuntuu liian kirkkaalta, ja mä olen mieluummin pimeässä. Ulkona sataa lunta ja mä istun lattialla, katselen ikkunaruudun takana leijuvia hiutaleita.

On isänpäivä.

Makuuhuone on maalattu, seinät ovat nyt tummat ja koruttomat. Sänky, jonka mä ostin, on vielä kasaamatta. Mä oon nukkunut parina yönä patjoilla, kuunnellut talon huokailua ja pyörinyt lakanut ryttyyn, kunnes oon lopulta vaipunut levottomaan uneen. Nyt mua ei taaskaan nukuta, vaikka kello lähestyy jo yhdeksää. On vain niin hiljaista. Liian hiljaista.

Iiris ei vastannut mun viestiin, kun pyysin sitä mun kanssa ostamaan huonekaluja. Mä odotin, kunnes menin lopulta yksin. Kyllä mä sain kaiken ostettua, mitä sillä kerralla oli tarkoituskin hankkia - sängyn, kaksi hyllyä, maton makuuhuoneeseen ja eteiseen. En mä vielä paljoa edes voinut hankkia, tavarat olisivat vain tiellä, kun melkein koko alakerta oli revitty auki ja vasta vaiheessa. Olin mä tehnyt pari heräteostostakin, kuten mustakehyksisen, viktoriaanisen näköisen peilin ja kullanväriset, suuret pyyherenkaat, mutta ei niiden tekeminen ollut niin hauskaa kuin jos Iiris olis ollut mukana. Me ois varmaan vietetty kaupoilla monta tuntia – naurettu, hassuteltu kaikilla eri ajatusleikeillä, millaiseksi tän talon voisi sisustaa. Me ois koemaattu patjoja ja sänkyjä ja aiheutettu pahennusta muissa asiakkaissa, suunniteltu yökyläilyitä ja arvosteltu sängyt sen mukaan, kuinka hyvä niissä olisi sekstailla. Kun me oltais lähdetty, meillä ois ollut kassit täynnä tavaraa ja matkalla takaisin me oltais poikettu Alkossa hakemassa kuoharipullo.

Mutta Iiriksestä ei ollut kuulunut mitään. Ei yhtään mitään. En ollut nähnyt sitä edes tallilla. Ihan kuin se ois kadonnut maan päältä kokonaan.

Mä huomaan, että mä oon taas alkanut keinuttamaan itseäni edestakaisin. Pysäytän liikkeen ja nousen ylös kävelläkseni patjoille – olisi varmaan parasta alkaa nukkumaan, tai edes yrittää. Mun sisälle on viime päivinä kasvanut tyhjiö, ja kun mä oon valveilla, musta tuntuu että se tyhjiö kasvaa kasvamistaan, ja ainoastaan unessa mä oon edes jotenkuten kokonainen.

Vilttejä ja peittoja on kertynyt patjojen päälle sitä mukaa, kun mä oon palellessani hakenut niitä lisää. Ei Ratapihan raitti ole edes niin kylmä - on se viileähkö, mutta sitä enemmän mua paleltaa olla yksin. Mä käperryn vilttivuoren alle, vedän henkeä ja suljen silmät. Tiedän jo valmiiksi, ettei uni tule, vaikka yritänkin.

Talon kattorakenteet narisevat. Mä mietin Veiniä ja sitä, kun me ollaan viimeksi nähty.

Ja mä mietin, ketä kohtaan mä teen väärin, Veiniä vai Valtteria. Ei ole mitään meitä. On vain minä, Veini ja Valtteri. Kaikki erillään. Enkä mä tiedä teenkö mä väärin, kun mä annan itseni välillä vajota siihen ajatukseen, että joskus vielä voisi olla me. Milla-Riina, ja --

Ja mä mietin, jäänkö mä ehkä lopulta yksin. Että katoaako Veini ja Valtteri ja Iiriskin mun elämästä, kuten äiti teki. Kuten isä teki.

Mä mietin, että on isänpäivä.

Puinen lattia tuntuu kylmältä, kun hivutan varpaani pois vilttien alta. Kiedon niistä ohuimman ympärilleni, kun kävelen lipaston luo ja avaan sen alakaapin, jonka perällä olevan laatikon nostan esiin hämärään huoneeseen. Saman laatikon, joka löytyi mun lapsuuden kodin huoneesta.

Se laatikko on täynnä muistoja. Lehtileikkeitä, koruja, rispaantuneita lippuja konsertteihin vuosien takaa. Ja niiden alta löydän kuvat, ne kolme ainoaa, jotka ehdin pelastaa silloin kun äiti päätti pyyhkiä kaikki loputkin muistot sinusta.

Ensimmäisessä kuvassa olet nuori. Komeakin. Sinulla on univormu, olet vielä niin pojankasvoinen mutta silti niin vakava. Olet armeijassa, alikersantin kaksi raitaa komeilee hihamerkissä. Mahdoitkohan olla ylpeä? Tiesitkö vielä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan?

Toisessa kuvassa olet pihalla, on kesä. Kuvan värit ovat haaleat, se on valottunut, mutta näen, että hymyilet – niin ainakin haluan ajatella, enkä sitä, että ilmeesi on sellainen ehkä vain paistavan auringon takia. Sinulla ei ole paitaa, pelkät shortsit vain, ja kädessäsi on vasara ja takana olevan talon terassi on vasta aluillaan. Sen vieressä on vaunut joissa on pieni vauva, ja vaunujen vieressä pieni poika leikkii leluautolla. Aavistitkohan tuolloin, että sen terassin lautoja pitkin ne kaksi pientä lasta vielä pakenisivat lukemattomat kerrat ulos turvaan, kun juopunut äiti suuttui?

Ja sitten on viimeinen kuva - se, joka on mun suosikkini. Siinä ei ole hymyjä, mutta siinä on levolliset ilmeet ja jotain rauhoittavaa. Sinä nukut siinä, ja minäkin nukun, otsa painettuna otsaa vasten, yhdessä ja rauhallisena, tietämättä, että pian sinä lähtisit. Tiesitkö sinä jo silloin, ettet koskaan palaisi takaisin?

Mä katson sitä kuvaa. Mietin missä olet, mahdatko olla elossakaan enää.

Ajatteletko koskaan mua.

Ratapihan raitti tuntuu yhtäkkiä entistä pimeämmältä ja hiljaisemmalta. Lasken laatikon takaisin piilopaikkaansa, vilkaisen kelloon ja pudotan viltin lattialle.

Vielä on aikaa.



Kello on lähemmäs kymmenen. Matka kaupan kautta on kestänyt tovin ja sormenpäitä paleltaa. Lumihiutaleet ovat sulaneet pitkiin hiuksiin, jotka laineilevat hupun alta takin rinnuksille. Ikkunasta kajastaa valo, piha on kolattu ja terassin kaiteeseen on kiedottu valonauhaa.

Keksin vain yhden ihmisen, jonka tiedän ymmärtävän, miltä isänpäivä tuntuu.

Manny avaa oven hämmentyneenä. Sillä on huppari ja kädessä sätkä, se on varmaan ollut juuri menossa takapihalle tupakalle. Mä hymyilen vähän, näytän sille kädessä olevia pizzoja ja limua.

“Hyvää isänpäivää.”

Mannykin hymyilee. Mä astun kynnyksen yli lämpimään.


♫

[Milla-Riina]

24.12.23 : joulun kanssas jaan

Bettina Pohjola ilmaantui ovelle kukonlaulun aikaan. Vastaanottokomitea – jaloissa pyörivät ja häntiään vispaavat Bonnie ja Jackie, sekä keppiinsä nojaava ja lämpimästi hymyilevä Lena – saattoi Betskun peremmälle tupaan. Brunette oli saapunut suoraan lentokentältä Liekkijärvelle ja kantoi mukanaan matkatavaroita ja lahjatavaroita pursuavaa kassia, jotka saivat väliaikaispaikan tuvan talonpoikaissohvalta.

Manny ilmaantuu keittiöstä kädessään kuppi höyryävää teetä. Sen kasvoille leviää iloinen hymy ja silmiin syttyy erityinen tuike, kun se näkee punertavaposkisen Betskun seisomassa toppatakki puoliksi auki tuvan matolla. Manny laskee ripeästi teemukin pöydälle ja astelee kohti Betskua, joka on jo levittänyt kätensä kutsuvaan halaukseen.

“Hyvää joulua!” Bettina nauraa ja kaappaa Mannyn suureen halaukseen, johon Manny vastaa vähintään yhtä suurella lämmöllä.

Kun kaksikko erkaantuu, Betskun katse kääntyy mua kohti ja irrotan otteeni kahvikupista noustakseni ylös. Mun hymy ei ole läheskään niin leveä kuin Betskun, mutta se ei brunettea haittaa, kun se kaappaa mutkin halaukseen, joka tuoksuu metsämarjaiselta saippualta ja miedosti kahvilta.

“Ihanaa, että säkin oot täällä!” Betsku sanoo, irtaantuu sitten ja jää katsomaan mua silmiään räpytellen.

“Kiva, kun pääsit tulemaan”, sanon aamun karhentamalla äänellä, rykäisen pari kertaa ja vajoan sitten takaisin pirttipöydän ääreen. Lena on kävellyt kohti keittiötä, mutta Manny ohjaa äitinsä kiikkustuoliin ja rientää sitten epämannymaisen ripeästi kattamaan pöytää.

“Juotko kahvia, teetä?” Manny kysyy ja nostelee astioita pöydälle, jonka päälle on levitetty joulunpunainen puuvillaliina. “Ja onko nälkä?”

“Kahvia kiitos”, Betsku huikkaa naulakon luota. Se on kuoriutunut toppavaatteistaan ja rapsuttelee Jackien päätä. “Ja ei oo nälkä, söin matkalla.”

“Siellä olisi karjalanpiirakoita”, Lena sanoo lempeästi kiikkustuolistaan. Se on nostanut neulomukset syliinsä ja asettelee juuri silmälaseja päähänsä. Betsku nauraa.

“No siinä tapauksessa, on mulla nälkä!” se ilmoittaa ja Lena hymyilee. Teen tilaa pirttipöydän pitkällä penkillä, mutta Betsku istuukin mua vastapäätä ja alkaa naputella sormillaan vielä juomaa vailla olevaa kahvikuppia.

“Miten meni matka?” Lena kysyy samalla, kun Manny kolistelee kahvipannun kanssa hellan ääressä.

“Hyvin meni, Tanskan päädyssä oli vähän ongelmia, kun siellä oli satanut niin paljon lunta, mutta lento ja matka tänne meni oikein hyvin. Kahvia kyllä kului varmaan kolme litraa”, Betsku sanoo ja kääntyy sitten katsomaan mua. Se nostaa kyynerpäänsä pöydälle, nojaa leukaansa kämmeniinsä ja katselee mua pienesti hymyillen. Mulla on hiukset löysällä nutturalla ja yöpaita yhä päällä, mutta en jaksa välittää - onhan jouluaamu, ja Betskukin näyttää reissussa rähjääntyneeltä.

“Manny kertoi, että olit ostanut kodin! Onnea talokaupoista!” Betsku sanoo sitten ja hymyilen vähän kahvikuppini takaa samalla, kun katseeni käy selin meihin hääräävässä Mannyssa.

“Joo”, sanon ja hieraisen silmäkulmaani. “Kiitos.”

“Joko oot päässyt muuttamaan?” Betsku tiedustelee, hymyilee sitten aurinkoisesti Mannylle, joka kaataa Betskulle kahvia (“maitovara!” Betsku muistuttaa), ja kääntyy takaisin muhun päin.

“No, joo, tavallaan osittain”, sanon ja naurahdan hieman väsyneesti. “Siellä on siis remontti, joka ottaa aikansa. Oon välillä ollut öitä Kaskikujalla ja... kaverilla tässä lähellä”, jatkan, ja vältän ottamasta Veiniä puheeksi. Betsku nyökyttelee, nappaa karjalanpiirakan suurelta tarjoilulautaselta, jonka Manny on nostanut pöytään ja alkaa voitelemaan sitä.

“Oi, remontointi se vasta on ihanaa”, Betsku huokaisee, virnistää ja alkaa syödä.

Kun aamiainen on syöty, kestää vielä tunti jos toinenkin, ennen kuin aamu alkaa hiljalleen kajastamaan.



Lenan kotona on oikea tuoksujen kimara. Karjalanpiirakat, laatikot ja kinkku valmistuvat kaikki hiljalleen, piparkakut ja jouluhalko on leivottu jo eilen. Oman maan marjoista Lena on loihtinut kauniin hyydykkeen, joka tullaan nostamaan pöytään vasta juuri ennen syömistä.

Manny on hakenut pienen kuusen, joka on kannettu aitiopaikalle tuvan seinustalle ja koristeltu toinen toistaan kauniimmin koristein. Nemesis ei malttaisi millään olla koskematta kiiltäviin ja hauskasti kiliseviin helyihin, ja lopulta onnistuu sotkeutumaan pitkään kultanauhaan, joka on kiedottu kuusen oksille. Betskun nopeiden refleksien ansiosta vältytään suuremmalta katastrofilta, kun kissa on kaataa koko kuusen koristeineen päivineen. Lenaa episodi vain naurattaa, Manny näyttää siltä, että paistaa kissan uunin jälkilämmöillä.

Betsku on eronnut tanskalaisesta miehestään. Tai eronnut ja eronnut, en oikein ole varma, onko niiden suhteen laatu kovin vakava ollut alun alkaenkaan. Betsku kertoo iloiseen ja nauravaiseen tapaansa elämästään Tanskassa, johon se aikoo ilmeisesti asettua ainakin hetkeksi. Manny myötäilee hymyillen, kai se tietää, että Betskun mieli muuttui yhtä nopeasti kuin ajatus – uuden vuoden jälkeen voisi jo puhaltaa tyystin uudet tuulet.

Joulurauhan julistus kuuluu radiosta, kun oveen koputetaan. Oven takana odottaa naapuri, nelissäkymmenissä oleva maanviljelijä Hiltunen, joka tuo itsetehtyä kylmäsavulohta ja savusiikaa. Hiltunen on mukava, jäntevä mies – tunnen miehen naamalta, sillä se usein käy auttamassa Lenaa etenkin silloin, kun Mannylla on menoa. Mies on traktorilla liikenteessä ja vetää lähtiessä pihan auki aurallaan.

Kun Lumiukon alkusävelet kajahtavat pienestä televisiosta, keskeytämme kaikki askareemme ja istumme vieri viereen ahtaalle sohvalle sitä katsomaan. Hiljalleen joulumieli alkaa hiipiä jopa munkin mieleeni.



Kun on aika istua joulupöytään, tajuan vasta kunnolla, miten kova nälkä päivän aikana on ehtinytkään iskeä. Lena istuu mua vastapäätä, Manny tarjoilee äidilleen ruoan pöytään. Mä valikoin lautaselleni savusiikaa, perunaa, herneitä ja porkkanalaatikkoa, sekä Mannyn tekemää sienisalaattia. Manny – tapansa mukaan – lappaa oman lautasensa täyteen kaikkea, Betskun lähestymistapa on hillitympi. Lena tutkailee mua vihreät silmät tuikkien, kun astun pöytään.

“Sinä olet ollut kasvissyöjä niin kauan kuin minä muistan”, Lena tokaisee, kun istun pöytään.

“No, syön mä kalaa, maitoa ja kananmunia”, vastaan mutta hymyilen kuitenkin.

“Olin aivan varma aikoinaan, että sinä vielä käännät meidän Mannynkin kasvisruokavalioon”, Lena sanoi hyväntuulisesti. Manny vilkaisee äitiään - pistän jälleen kerran merkille, miten samanlaiset silmät niillä on – ja alkaa sitten leikkaamaan kinkkua pienemmiksi paloiksi.

“Manny kun on niin luonnonystävä”, Lena jatkaa ja Manny hymähtää.

“Niinhän mä oonkin”, Manny vastaa ja työntää suuhunsa haarukallisen kinkkua ja perunaa. “Kunnioitan tätäkin possua aivan valtavasti, kun se on täällä tänään tekemässä mut kylläiseksi.”

Kaikki naurahtelevat tahoillaan. Hiltusen tuoma kala on taivaallisen makuista, eikä kestä kauaa, että olen syönyt koko lautasen tyhjäksi. Kun kaikki ovat syöneet, kerään lautaset ja aterimet pöydästä samalla, kun Betsku ja Manny nostavat jälkiruoan tarjolle.

En edes muista, koska viimeksi olisin ollut niin kylläinen, kuin jouluaterian jälkeen. Mäkin alan hiljalleen rentoutumaan Betskun seurassa, ja mua naurattaa, kun se esittelee hiilaripöhöistä vatsaansa tuvan lattialla. En edes tajua ajan kulumista, ennen kuin tuvan kaappikello lyö kuusi kertaa. Ulkona on jälleen pimeää ja tupaan on laskeutunut seesteinen, autuas tunnelma. Kynttilät palavat, kuusen valot kimaltelevat koristeita vasten ja ulkona Manny virittää ulkoroihut palamaan. Koko komeuden kruunaa pihatien päähän syttyvät jätkänkynttilät, jotka loimullaan valaisevat tietä kulkijoille.

Kun odottelemme, että sauna lämpeää pihalla, istumme jälleen tuvassa ja Betsku aloittaa lahjojenvaihdon. Sillä on koko joukko paketteja Tanskan tuliaisina – jopa Bonnie ja Jackie saavat omansa. Olen yllättynyt, ehkä vähän liikuttunutkin, kun Betsku ojentaa paketin myös mulle.

“Me ei silleen tunneta niin hyvin, niin oli vähän vaikeeta ostaa mitään, mutta toivottavasti tykkäät”, Betsku sanoo pahoitellen, vaikka mun kai tässä pitäisi potea huonoa omaatuntoa. En mä ole ostanut Betskulle mitään.

Kääreiden alla on tummaa luomusuklaata, käsintehtyä saippuaa ja puiset lasinaluset, joihin on kaiverrettu astronomisia symboleita - tähtiä, kuita, planeettoja.

“Kiitos”, henkäisen vilpittömän yllättyneenä ja kiitollisena. “Nämä on tosi kauniit.”

“Ajattelin, kun sulla on nyt uusi koti, että ostan jotain sinne viemistä”, Betsku sanoo ja kaappaa mut halaukseen. Vastaan halaukseen epäröiden ja hengähdän, kun Betsku laskee musta lopulta irti, mutta yllättäen halaus ei tuntunut niin kiusalliselta kuin olisi voinut odottaa.

“Mulla ei -”, aloitan, mutta Manny keskeyttää mut ujuttamalla paketin Bettinan syliin.

“Tää on meiltä”, Manny ehtii sanoa väliin ja nyökkää mua päin, “multa ja Riinikseltä.”

Hymyilen kiitollisena. Manny oli Manny, mutta toisinaan silläkin oli pelisilmää ja tilannetajua.

Lahjaa ja pakettia on jos jonkinlaista – Lena on neulonut kaikille kauniit villapaidat, Mannylle männynvihreän, mulle yötaivaan sinisen ja Betskulle säkenöivän oranssin. Betsku hukuttaa Mannyn ja Lenan pieniin paketteihin, joista paljastuu jos jonkinlaista syötävää, saippuaa ja muuta pientä. Minä ja Manny ollaan ostettu Lenalle musikaalimatka, johon sisältyy majoitus pienessä kylpylähotellissa ja kuljetukset Liekkijärveltä kylpylään ja takaisin, paikan päällä esiintyy kansanmusiikkia soittava yhtye. Betskulle osoitetussa paketissa, joka on nyt sekä multa että Mannylta, on kirja Tanskan historiasta ja lahjakortti Revolutionracelle.

On sykähdyttävää, miten iloiseksi pelkkä lahjan antaminen voikaan tehdä. Kurkkua lähestulkoon kuristaa, kun katselen ympärillä olevien ihmisten onnellisia ilmeitä ja kuuntelen naurua, joka raikuu pitkin tuvan hirsiseiniä.



Lena ei tule saunaan, joten me “nuorisolaiset” (kuten Lena meitä nimittää) menemme kolmistaan. Syöminen ja saunominen saavat olon raukeaksi, ja iltayhdentoista aikaan, kun vihdoin valun vierashuoneeseen ja petiin, tuntuu kuin voisin nukahtaa samantien. Huomennakin riittäisi puuhaa, kun Lyyti ja Armas tulisivat käymään, ja pelaisimme lautapelejä.

Ehkä se on joulu tai jokin, mutta mua hieman jännittää Lyytin näkeminen. Ei meidän välillämme ole riitaa, mutteivat välimme ole kovin lämpimätkään.

Muistan puhelimeni olemassaolon vasta, kun olen päässyt peiton alle. Veiniltä on tullut pari kuvaa, se on etelässä viettämässä sukujoulua. Iiriksestä en ole kuullut sen jälkeen, kun se kävi Ratapihan raitilla.

Käyn nopeasti läpi instagramin, mutta Iiris ei ole lisännyt sinnekään mitään. En ole Iirikselle vihainen. En vain tiedä, mitä mun pitäisi sille sanoa.

Mulla on Iirikselle lahja. Se odottaa sängyn vieressä olevassa repussa sitä päivää, kun joskus kohtaisimme.

Paketissa on toinenkin lahja, enkä ole hetkeen kuullut senkään saajasta mitään. Vastaan Veinille nopeasti jotain, avaan sitten toisen viestikeskustelun ja mietin hetken.

Valtteri

Minä klo 23:16

Hyvää joulua 😊🌟

Lasken puhelimen kädestäni ja silitän Nemesistä, joka on käpertynyt mun viereeni.

Silmäkulmissa polttelee. Ei suru tai ahdistus, ja hetken aikaa joudun tunnustelemaan, mikä tämä tunne on, kunnes tajuan.

Se on yltäkylläisyys ja siitä seuraava kiitollisuus.

Tällaiseksi olen aina joulun kuvitellut.