Noksun (ja Eedin) päiväkirja

[Eedi Myllyoja]

Inktober 8.10. Yllätys

Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Tänään mentiin taas tutuilla puuväreillä, tosin yhdistellen myös vähän digitaalista parin ongelmakohdan korjaukseen.

Edellispäivän tippuminen oli aiheuttanut pientä selkäkipua, joten Eedi päätti antaa Noksulle vapaapäivän. Nyt sellaiseen olisi varaakin, kun he joutuisivat kilpailutauolle loppuvuodeksi. Rahan takia Eedi oli joutunut tekemään valinnan, ostaako Noksun tammikuussa vai kilpaileeko loppuvuonna ahtiivisesti. Valmentautuminen jatkuisi edelleen, joten tammikuussa suunnitelma oli palata kilpailukentille entistä ehompina (ja omalla hevosella).

Illalla hakiessa Noksua tarhasta, Eedi huomasi viereisella pellolla jotakin yllättävää - kettu jolkotteli pellon yli kaikessa rauhassa, Noksun katsellessa sitä aidan vieressä.

[Eedi Myllyoja]

Inktober 9.10. Hämärä
Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Tänään testissä uusi tussi, vesivärit ja digitaalinen piirtäminen yhdistelmänä.

Eedi ehti tänään Noksun selkään vasta töiden jälkeen, kellon osoittaessa kolmea. Treenin loppuun mennessä alkoi olla jo hämärä, joten mukana ollut heijastinloimi tuli tarpeeseen lyhyelle loppuverryttelylenkille maastoon. Eedin tuparit olisivat tänään, mikä vähän jännitti häntä. Mitä jos kukaan ei ilmestyisikään paikalle?

[Eedi Myllyoja]

Inktober 10.10. Neule

Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Vähän kyllä on jämähdetty näiden tuttujen puuvärien käyttöön.

Tupareiden jälkeinen aamu alkoi vähän hitaasti, ja aamupalan syötyään Eedin vilkaistessa kelloon hän joutui jo kiirehtimään. Lauantai olisi valmennuspäivä, ja hänen pitäisi jo olla tallilla. Tallille päästyään Eedi tajusi jo arvioineensa sään väärin, ja hylkäsi neuleensa Noksun karsinan ovelle matkalla hakemaan orin varusteita. Takaisin palatessa neule oli jo päässyt (Noksun mielestä) paljon parempaan käyttöön kuin vaatteeksi.

[Eedi Myllyoja]

Inktober 11.10. Yliluonnollinen 

Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Tällä kertaa vesisäreillä.

Edellisen illan leffailta oli ollut hauska, ja Eedi oli syönyt ihan liikaa herkkuja, mutta vanhat Disney-leffat oli myös herättänyt Eedin mielikuvituksen laukkaamaan. Yöllä viimeisenä katseltu Dumbo oli tullut hanen uniinsa, Noksu oli loikkinut, lentänyt ja puhunut hänen levottomassa unessaan Dumbon pinkkien elefanttien lailla. Hyvälaatuisen unen määrä olikin jäänyt melkoisen pieneksi, eikä Eedi lähtenyt aamulla ratsastamaan Noksua kovin hereillä olevissa tunnelmissa.

[Eedi Myllyoja]

Inktober 12.10. Haamuratsu

Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Tässä uskaltauduin käyttämään vesivärejä jo vähän enemmän myös muuhun kuin viivojen sisällä pysymiseen.

Öiden ollessa jo kylmiä, mutta lämpötilan noustessa päivällä kymmenen asteen tietämille, komea sumuverho peittää Liekkijärveä melkein joka aamu. Tämä aamu ei ollut poikkeus. Noksu näytti tarhassaan aaveelle sumun peittäessä osittain orin. Vaikutelmaa lisäsi vielä aidan peittyminen kokonaan sumuun. Eedi joutui kuitenkin hakemaan onnekseen kiinteän sumuratsunsa töihin, koska tänään olisi kiireinen päivä.

[Eedi Myllyoja]

Inktober 13.10. Syysmyrsky

Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Nyt vähän jämähdetty näihin vesiväreihin.

Maneesissa suoritetun koulutreenin jälkeen Eedi päätti käydä loppukäynneillä maastossa. Suunniltelma todettiin kuitenkin hyvin nopeasti heikoksi, kun Liekkijärvelle iskenyt syysmyrsky tuiversi päin kasvoja, taivutti puita ja pyöritteli lehtiä jaloissa. Pian tuulen lisäksi alkoi myös sataa, ja Eedi toivoi, että olisi vain pysynyt maneesissa. 

[Eedi Myllyoja]

Inktober 14.10. Sotku

Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan. Tänään taas puuvärityö.

Noksu yllätti tänään Eedin pyörimällä mudassa, ja ilmeisesti myös lehtikasassa, melkoisella antaumuksella. Muta oli vielä märkää, kun Eedi haki orin sisälle. Onneksi oli Noksun vapaapäivä, joten Eedi pystyi hyvin pesemään orin kokonaan ilman varuste-ongelmia. Tosin välittömästi karsinaan päästyään ori taas pyöri karsinassa itsensä likaiseksi. Mikä sotku!

[Eedi Myllyoja]

Inktober 15.10. Mukavuus
Julkaisen Noksun päiväkirjassa lokakuun aikana sarjan kuvia ja lyhyitä tarinoita inspiroituen pkktober-näyttelyiden sanalistasta. Pyrkimys, joka ei välttämättä toteudu, on piirtää 31 kuvaa. Toisena tavoitteena testailla uusia tyylejä ja piirtää enemmän käsin digipiirrosten sijaan.
Tänään oman kiireen vuoksi vain nopea mustekynäluonnos ilman tarinaa.

[Eedi Myllyoja]

Kuulumisia ja hoitajapulma

Kai sitä välillä voisi kirjoitella meidän yleisiä kuulumisia, kun hetki ollaan Noksun kanssa elelty ihan rauhassa ja hiljaa (just joo, ei kyllä). Mun oma aikataulu on aika täysi tällä herkellä. Maanantaisin työpäivä Seppeleessä, Noksun ratsastus ja toiselle tallille ajo ratsutettavaa hevosta ratsastamaan, tiistaisin tallityöt, Noksu ja alkeiskurssi. Keskiviikot ovat onneksi Noksun vapaapäivä, mutta silloinkin tallitöiden lisäksi ohjelmassa on ratsutettavan ratsastus toisaalla. Torstaisin tallityöt, helppo B-kurssin veto ja Noksun ratsastus, perjantaisin Noksu ja tallityöt. Joka lauantai matkaan ensin Noksun kanssa valmennukseen, ja sen jälkeen jatkan 45 minuutin matkan päähän pitämään pari tuntia Ilvessuolla. Sunnuntaitkaan eivät ole vapaapäivä, vaan niihin kuuluu matkustaminen puolentoista tunnin päähän Halluharjaan pitämään tunteja, tilaisuus joka aukesi minulle heidän tavanomaisen tuntiopettajansa sairauden vuoksi, ja Noksun ratsastus. Alan olemaan aika loppu, sen voin myöntää.

Onnekseni onnistuin järjestämään niin, että loppuvuoden tekisin Seppeleessä tallia vain viikolla. Alkuvuodesta kohdalleni varmaan osuukin sitten reilu pino viikonloppuja. Muuten tuntien pito muualla ei edes olisi mahdollista, ja se totta tosiaan on tarpeen loppuvuoden ajan. Noksun ostaminen alkaa tuntua kokoajan realistisemmalle, ja vaikka loppuvuosi tulee jouluun saakka olemaan hullunmylly, orin ostaminen on ehdottomasti sen arvoista. Yhteistyö orin kanssa oli alkanut sujua hyvin ja odotan jo ensi vuoden kilpailukautta. Tosin ensi vuosi tuo tullessaan uuden ongelman. Livia. Minne minä sen tungen? Kai mun pitäisi kysellä, josko yksi nätti ja kiltti suokkivarsa sopisi jonnekin Seppeleen nurkkaan tammikuun puolivälissä. Sentään kasvattajalta saamieni päivitysten perusteella suomenhevosestani oli kuoriutumassa varsinainen kansallisaarre, kiltti ja hyvin käsitelty pikkuhevonen.

Pitäisi varmaan päästä aiheeseenkin, eli Noksuun. Se ottaa aika rennosti. Ori on sopeutunut Seppeleeseen loistavasti, eikä ole ainakaan mun tietääkseni koittanut muutamaan viikkoon näykkiä ketään. Ainiin, paitsi sitä tuntilaisparkaa joka oli kylteistä huolimatta jossakin päähänpistossa avannut sen karsinan ruoka-aikaan. Noksu ei onneksi ollut osunut, mutta se muksu oli kyllä saanut opetuksen siitä, ettei karsinan ovia kannata availla iha huvin vuoksi ainakaan, jos erikseen on kielletty. Tämä tapaus ei ollut ainakaan auttanut Noksun mainetta Seppeleen ratsastajien keskuudessa. Erityisesti nuoremmat ja ne, jotka vain kävivät kerran viikossa tunneilla, pitävät nykyään varsin kunnioittavan välimatkan oriin. Myös uusille tyypeille olen kuullut jaettavan tuntilaisilta varoituksia hevosestani. Onneksi enemmän tallilla käyvät sentään ymmärtävät, ettei se nyt ihan tappajahevonen ole. Kirjavan orhen maine ei minua muutoin häiritse, mutta hoitajan saamista se kyllä vaikeuttaa. Jo hetken sekä netissä että tallin seinällä eivät olleet tuottaneet kuin yhden yhteydenoton. Sekin oli jonkun aloittelijaparan äiti, joka ei ollut ihan ymmärtänyt, ettei hänen lapsensa osaaminen Noksun kanssa riittäisi. Tällä hetkellä suurin ilon aiheeni oli se, että Whinnyn omistaja Liinu oli suostunut vahtimaan ja liikuttamaan Noksun itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Se olisi mun eka vapaa muutamiin viikkoihin, ja olin luvannut mennä käymään vanhemmillani yön yli vierailulle. Vielä pitäisi selvittää, että Liinu selviää Noksun kanssa, mutta se nähtäisiin perjantaina.

Tänään myös tapahtui tallilla jotakin mielenkiintoista. Olin tullut ratsastamasta Noksun maneesista ja jätin orin käytävälle naruihin, kun vein satulan pois. Takaisin suunnatessani blondi pyörremyrsky lähes törmäsi minuun selittäen "irtiolevasta kirjavasta", ja kirosin mielessäni. Mitä se piru nyt oli keksinyt? Siirryin Noksun luo ripeästi, ja selvisi, että jostakin kumman syystä sen riimun niskahihna oli auennut vapauttaen hevosen. Ori seisoskeli melko tyynesti syömässä maahan levinneitä leipiä, ja sain sen kiinni helposti. Huomasin blondin seuranneen minua kiinnittäessäni hevosen takaisin käytävälle.
"Moi, olikohan noi mahdollisesti sun leivät? Oon muuten Eedi, en tiedä ollaanko aiemmin tavattu", esittäydyin vähän järkyttyneen oloiselle tyypille ja aloin keräillä leipiä maasta niiden vieressä olevaan pussiin.
"Joo, ne putos. Mulle on sanottu että tää puree, ja se lähestyi aika reippaasti mun leipäpussia joten saatoin vähän panikoida, oon Helmi", muistelin hetken enkä muistanut aiemmin nähneeni Helmiä Seppeleessä.
"Tää on lähiaikoina ollut yllättävän kiltisti, eikä se nyt ihan päälle käy jos et tee sille mitään sen mielestä ikävää. Ootko muuten uusi täällä, vai eikö vaan olla törmätty?"
"Mun perhe muutti tänne kuukausi sitten, oon käynyt parilla irtotunnilla ja sellaista. Tiiätkö muuten niistä hoitajahauista? Kuulin jonkun puhuvan sellaisista, voikohan hakea jos ei ole vielä vakituisesti käynyt täällä?"
"Varmasti voi, siellä taisi olla ratsastuskoululta vielä muutama poni ja Laila, joka on puoliverinen, tarjolla. Nojoo, ja tämä tässä ainakin näistä yksäreistä", vastasin viitaten rapsuttelemaani Noksuun.
"Onkohan se Laila millainen? Mä taidan olla vähän pitkä poneille, kun olis joskus kiva päästä ratsastamaankin, jos se on mahdollista". Laila ei ollut ollut mun tunneilla, enkä tarhaan taluttelun lisäksi ollut ollut sen kanssa hirveästi missään kontaktissa.
"En oikein siitä tiedä, oon sitä vaan tässä tallitöissä nähnyt. Tosin taisin äsken nähdä Salman menevän toimistoon, se osaa varmasti kertoa kaikista hoitajajutuista ja Lailastakin!"
"Ehkä mä siis menen sinne", Helmi vastasi uskaltautuen rapsuttamaan vähän nyt jo nuokkumaan alkanutta Noksua. Hitto, miten mä ikinä löytäisin orille hoitajan, kun potentiaalinen kandidaatti kirjaimellisesti törmää muhun ja onnistun vain karkottamaan sen hakemaan Lailan hoitajuutta?

[Eedi Myllyoja]

Kirjoitettu uuden sivuhahmoni, Helmin, näkökulmasta. Hahmon esittely tulossa myöhemmin.

Hoitohevosta etsimässä

Edellisenä päivänä Eedi oli neuvonut mut tallin toimistoon, olin kuitenkin joutunut lähtemään tallilta kun mulle oli kotoa soiteltu, että missä ihmeessä oikein viivyn. Palatessani tänään tallille en olisi Salmaa tunnistanut, vaikka olisin hänet nähnyt, mutta toimisto oli typötyhjä. Seinältä löysin kuitenkin listan hoitajaa etsivistä hevosista ja lyhyet kuvaukset niistä. Eedi oli ilmeisesti muistanut vähän väärin, hevoskokoisia oli listalla Lailan lisäksi mulle ihan yhtä tuntematon Roi. 

Suuntasin tutkimaan tallia siinä toivossa, että molemmat hevoset olisivat sisällä. Roin löysin helposti toimiston läheltä, pieni kimo irvisteli mulle karsinastaan kesken ruokailun, ymmärrettävää, en mä sen syömistä nyt häiritsisi. Vähän pettyneenä jatkoin matkaani etsimään Lailaa, lähes 175 sentin pituudellani en viitsisi mitään alle 160 senttistä alkaa hoitaa, jos ratsastaminen hoidokilla olisi mahdollista. Ainakaan se kirjava ei ollut pieni, ajatus välähti päässäni ja työnsin sen pois, se oli yksäri ja ilmeisesti melko villi, tuskin sillä edes saisi ratsastaa. Hoitaminen on mun mielestä ihan mukavaa, mutta kyllä mä välillä hevosen selkäänkin haluaisin. 

Muutaman karsinan päästä löysin Lailan. Joku oli juuri laittamassa sitä valmiiksi, varmaan tunnille, joten en halunnut tungetella liikaa. Se näytti ihan normaalille hevoselle, hyvän kokoiselle ja kaikkea. Tunti oli ilmeisesti juuri alkamassa, koska tammaa varustamassa ollut lähti parin muun hevosen mukana taluttamaan sitä ulos. Minä hiippailin ratsujen perässä maneesin tyhjään katsomoon. Seurasin tuntia suunnilleen puoliväliin, enkä nähnyt Lailassa mitään vikaa. Se muistutti mua Noidasta. Noita oli mun entinen hoitohevonen, ihana tilastotamma. Jotain puoliveristä, aika jykevä kimotamma. Olisin mieluummin ottanut jonkun, joka ei muistuttaisi mua Noidasta. Me oltiin juuri päästy sen kanssa samalle sivulle maastoillessa ja meillä oli muutenkin ollut tosi hauskaa. Sitten me muutettiin.  

Haahuilin ulos maneesista tarha-alueelle, missä näin Eedin hakemassa kirjavaansa tarhasta. 

"Moi, kävitkö eilen niitä hoitohevosia kyselemässä?", se huuteli tunnistettuaan mut. 

"Mun täyty eilen lähtee kotiin, mut kävin äsken katsomassa Lailaa ja Roita, Laila on just tunnilla" 

"Ai niin Roikin! Vaikka melkein ponihan sekin taitaa olla, mitäs tykkäsit?" Epäröin vähän. 

"No... Öm... Roi on tosiaan aika pieni. Lailassa tuskin mitään vikaa on, mutta en mä oikein tiedä. Se muistuttaa mua vähän liikaa mun entisestä hoitohevosesta", olin liittynyt Eedin seuraan, kun se kävelytti hevostaan kohti tallia. 

"Harmi, täällä vapautuu aina välillä uusia, eli kannattaa varmaan seurailla netistä", Eedi hymyili mulle. 

"Eh... Sähän sanoit että tää saattais etsiä hoitajaa? Mietin vaan kun mulla ei aiemmin ole ollut kuin yksäreitä enkä oikein tiedä ratsastuskouluhevosen hoitamisesta... Ja tää ei ainakaan muistuta mua mun edellisestä hevosesta", mun puhe muuttui vähän turhaksi höpötykseksi. 

"Joo, tää etsii kyllä. Noksu on muuten nimi, tai Okeanos jos oikein virallinen haluaa olla. Se on mun ylläpitohevonen, vuoden lopussa siitä tosin toivottavasti tulee mun oma, me kilpaillaan ja treenataan koulua. Mä itse tykkään tästä, mutta se osaa olla vähän vaikea. Lähiaikoina se on ollut ihan ookoo, mutta se osaa näykkiä ja huitoa takasiaankin hoitaessa jos on huono päivä tai kiukuttaa. Taluttaessa se on ihan okei, mutta talutan yleensä varuiksi suitsilla, jos tän kokonen ori keksii jotain, se on parempi ihan varuiksi. Jos silti kiinnostaa, tätä sais tosiaan hoitaa maasta niin paljon kuin haluaa, kun vaan sopii ajat mun kanssa. Talutuslenkeillä saa käydä jos pärjää. Välillä voin pyytää juoksuttamaan, jos se sujuu. Selkään en kyllä uskalla ihan noin vain päästää, mutta hoitopalkaksi voin pitää tällä tunteja jos sellainen kiinnostaa. Lisäksi me käydään muualla valmennuksissa lauantaisin ja taas tammikuussa aloitetaan kilpaileminen, eli niissä saisi olla mukana jos haluaa", kuuntelin hiljaa nyökkäillen Eedin selitystä ja maistelin nimeä Noksu mielesässäni, samalla kävelimme talliin saakka. Ori vaikutti kyllä melkoiselle, mutta toisaalta Eedi tuntui ymmärtävän hevosensa vaativuuden. 

"Se kuulostaa kyllä aika hankalalle, en oo ennen oreja tai vaikeempia hevosia hoitanut...", pohdin ääneen vähän varoen rapsuttaen valppaana käytävällä seisovaa oria. 

"Ei se mitään. Jos sua kiinnostaa tutustua tähän ja ehkä myöhemmin hoitaa sitä enemmän, voit vaikka autella sen kanssa tässä kotona kuntoonlaitossa ja muussa mun kanssa yhdessä", Eedi ehdotti ja hymyilin, se kuulosti ihan hyvälle. Mun pitäisi aloittaa tunnitkin täällä tammikuussa, mutta enemmän tallilla oloa olisi vain plussaa. 

"Joo, kyllä mä voisin". 

Autoin Eediä hoitamaan Noksun ja sen jalassa olleen pintahaavan. Se ehti jo esitellä mut parille tallikävijälle, ilmeisesti jonkun toisten hevosten hoitajia. Mä yritin muistaa niiden nimet, mutta ei mitään toivoa. Nyt mulla oli kuitenkin, ainakin jonkinlainen, hoitohevonen, vaikka ei Noksukaan ehkä ollut ihan sitä mistä olin haaveillut hoitohevosta Seppeleestä etsiessäni.

[Eedi Myllyoja]

Noksun mielipide loimista ja puomeista, 9.12.

Seppele Cup alkaisi perjantaina, ja mutkin oli jo tänään työpäivän aikana usutettu sen valmisteluihin muiden töiden ohessa. Noksun kanssa me päästäisiin radalle sunnuntaina, eikä mulla ollut meidän kilpailutauon kannalta kovin suuria oletuksia. Valmentaja oli kyllä toissa viikolla kehunut meitä, mutta viime viikonlopun valmennus oli jäänyt väliin kun olin itse ollut toisaalla (luojan kiitos Noksu oli säilynyt ehjänä viikonlopun yli, vaikka olinkin jälkikäteen nähnyt sen ja Liinun menosta muutaman kyseenalaisen kuvan).

Tämänkin viikonlopun valmennus jäisi väliin, kun mut oli rekrytty Seppele Cupiin toimariksi. Olin laittanut vahingon kiertämään ja rekrynnyt mukaan myös Helmin, joka oli nyt parin viikon aikana käynyt mun kanssa harjailemassa ja hoitamassa Noksua. Se oli vielä vähän arka orin kanssa, mutta ehkä ne vielä jossain vaiheessa tulisivat toimeen ilmankin mua.

Poikkeuksellisesti me oltiin Noksun kanssa treenaamassa tänään, perjantain Seppele Cup kaaoksen keskellä se olisi vaikeaa, joten Noksu saisi perjantain lomaa ja lauantainakin tehtäisiin vain kevyt treeni. Vähän kyllä hirvittää, se piru kun on kerännyt ylimääräistä energiaa jo lähiaikojen yllättävän runsaista pakkasista ja iki-ihanasta lumesta. Pakkasten aikana olin yrittänyt jo useita kertoja totuttaa oriparkaa loimiin, mutta joka kerta olin löytänyt sen nakuna tarhasta. Klipattu koni, luulisi että tulisi kylmä, mutta ei ilmeisesti paljoa tunnu pakkanen.

Maneesissa pyöri tunnit, mutta kentällä on onneksi mukava lumipeite ja sen ansiosta sekä mudaton että jäätön pinta. Mitä luksusta! Kentällä juuri loppukäyntejä suoritti sievä tallille vastikään muuttanut Indi omistajansa Milla-Riinan kanssa. Ne oli mulle molemmat vielä ihan mysteerejä, hevonen vaikutti ihan mukavalle sen perusteella, mitä olin sitä tarhaan vienyt. Milla-Riinan ja muutaman tallilaisen välillä sen sijaan vaikutti olevan jotain hämärää, enkä ihan ollut saanut kiinni mitä. Jotain puomitreeniä ratsukko oli maassa olevista puukappaleista päätellen tehnyt, ja koska tämä oli perjantain treenin korvike Noksulle, sitä myös meidän pitäisi tehdä.
”Hei älä suotta kerää niitä puomeja ja kavalettia, mun pitäis tän otuksen kanssa kans treenata niitä” puhisin ohiratsastavalle Milla-Riinalle varmistaessani satulavyöni kireyden.
”Eikös toi ole kouluratsu?”, se vastasi mulle vähän kyseenalaistavalle.
”No juu, mutta tarvii sekin jumppaa. Tai minä, miten sen nyt haluaa ottaa”, naurahdin yrittäen ottaa kommentin kevyesti kivutessani hevosen selkään.

Onneksi Milla-Riina ylväine ratsuineen ehti lähteä kentältä siihen mennessä (varmaan pakoon meitä, ha!) kun tuli meidän aika lähestyä puomeja. Puomi- ja kavalettitreenit Noksun kanssa ehdottomasti eivät olleet mun viikon kohokohtia, pikemmin päinvastoin. Orin tekniikka ylittää minkään tapaisia tikkuja on vähintään kyseenalainen, ja omastakin edellisestä varsinaisesta estetunnista on vähintään muutama hetki. Parhaamme me (tai ainakin minä) kuitenkin aina yritetään. Tänään Noksu pöhisi puomeille jo muutaman metrin päästä ja kauhoi etukoivillaan yli maapuomeista kuin ne olisivat olleet suurempiakin kavaletteja. Jaaha, että sellainen päivä. Maapuomeja oli viiden sarja toisella pitkällä sivulla, ja toisella puolen kenttää oli kaki kavalettia kera puomin.

Ohjasin Noksun tarkasti kohti kavalettia, kun kesken kaiken kuulin hiljaisen *kröhöm* aidan takaa. Noksu kuuli sen myös, ja jostakin syystä vetäisi palkokasvit syvälle suuriin sieraimiinsa. Eikä me enää ravattu, vaan pukiteltiin jotakin laukantapaista räpellystä. Eikä Noksu tietenkään kääntynyt pois kavaleteilta, vaan leiskautti parhaalla (kamalimmalla) kouluratsun tekniikallaan yli puomin ja ensimmäisen kavaletin samalla kertaa. Minä menetin toisen jalustimen ja molemmat ohjat, roikkuen vielä jotenkuten hevosessani. Eikä se piru siihen pysähtynyt, vaan loikkasi epämääräisen puolikkaan askeleen ja leiskautti toisenkin kavaletin yli jatkaen tyynesti laukkaa kohti kentän toista päätyä. Minä roikuin sen kaulassa kaksin käsin kaiken toivon menettäneenä ja pääni kaulaan lyöneenä.

Hurja retkemme päättyi Noksun äkkipysähdykseen kentän toisessa päädyssä, missä enemmän liu’uin kuin syöksyin selästä. Noksu tietenkin jäi tyynesti seisomaan viereeni, ja huokaisten nousin seisomaan. Vilkaisin kentän laidalle ja näin siellä kahdet tutut kasvot. Voi hemmetti. Hanski oli nähnyt koko homman.
”Voisit käydä parilla estetunnilla. Hevoses tekniikkaan se ei taida auttaa, näyttää aika toivottomalle tapaukselle”, ilmeisesti koko jutun aloittanut Hanski ilmoitti ja poistui sitten paikalta. Seisoin vähän puulla päähän lyötynä orini kanssa paikallani.
”Ootko sie ihan kunnossa?” Aidan viereen kauempaa tieltä kiirehtinyt Lyyti kysyi.
”Joo, vähän vaan ylpeys otti kolausta”, naurahdin heikosti ja nousin takaisin kirjavan satulaan.
”Älä Hanskista välitä, joku varmaan söi sen aamupuurot”, en voinut kuin nauraa Lyytin kommentille. Noksu pörhisteli vähän kärsimättömästi, selvästi innokkaana jatkamaan. Tämä oli ensimmäinen tippumiseni Noksulta hetkeen, ja toivottavasti me nyt ei sitä ihan heti (ainakaan siellä Seppele Cupissa!) toistettaisi.

[Eedi Myllyoja]

Seppele Cup 12-13.12.

Me oltiin Noksun kanssa muutettu Seppeleeseen keskellä pahintä ryysistä syksyn Seppele Cupissa. On vaikea uskoa, että muutosta on jo melkein neljä kuukautta. Noksu sopeutui Seppeleeseen yllättävän nopeasti, vaikka ratsastuskoulun ympäristö onkin sille uusi. Myös minä itse olen jo sopeutunut mukavasti ja tutustunut tallin porukkaan hyvin, niin ihmisiin kuin eläimiinkin.

Omasta kiireestä ja rahatilanteesta asti me oltiin Noksun kanssa jääty loppuvuodeksi kilpailutauolle, mutta talven Seppele Cupin lappusten ilmestyessä ilmoitustaluille päätin osallistua. Tammikuussa meidän olisi kuitenkin määrä jatkaa kilpailemista, joten Seppele Cup toimisi hyvänä siirtymänä takaisin kilpakentille. Ei me tietänkään rankingissä menestyttäisi, kun ei muihin osakilpailuihin oltu osallistuttu, mutta hyvää kokemusta saataisiin varmasti. Yhteistyössä meidän valmentajan kanssa oltiin sovittu, että ratsastaisin lauantaina verryttlyluokkana vaativan B:n, joka me osattaisiin unissammekin, ja vaativan A:n. Sunnuntaina me kilpailtaisiin vielä pääluokkanamme PSG, koska sillä tasolla meidän pitäisi tammikuussa jatkaa.

Koulukilpailuiden huonoin puoli on aikainen alkamisaika. Seppele Cupissakin koululuokat alkoivat kymmeneltä aamulla, kun esteitä kilpailtiin aikaisintaan kahdelta päivällä. Siitä, kuka piru tai miksi oli tällaisen käytännön keksinyt, mulla ei ollut mitään hajua, mutta sen ansiosta kiskoin kirjavaani käytävälle kahdeksalta aamulla letitettäväksi. Edellisen illan pesusta ei ollut jälkeäkään, vaan kaikki orin valkoiset kohdat olivat lian peitossa. No, ainakin se osaa ottaa rennosti öisin. Kisoihin mukaan lupautunut Helmikin oli jo myöhässä, kun aloin ruokkoamaan hevosta hyväksyttävään kuntoon.

Kello osoitti melkein yhdeksää, kun hengästynyt Helmi kiiruhti talliin.
”Meidän pitää olla yhdeltätoista Artsilassa, eli lähteä täältä 10:45. Noksun kamat pitää olla autossa vartti ennen lähtöä, ja sit lastataan hevonen. Ennen sitä pitää vielä letittää tää piru ja laittaa kuljetuskamat päälle, mä voin letittää ja sä saat pakata autoa”, annoin ohjeita Helmille. Hevosen letitykseen multa ei tavallisesti mene kovin kauaa, mutta Noksu ei aina ole ihan samaa mieltä lettien väsäämisestä, joten sen kanssa pitää varata varoaikaa. Aamu sujui onneksi hyvin, ja ennen yhtätoista me oltiin pakkauduttu romujen kera autoon. Minähän en villioria Artsille ratsastaisi.

Perillä oli täysi vilske, ja kirjavakaan ei trailerista alaskolistellessaan malttanut olla päästämättä ulos pitkää ja kimakkaa hirnuntaa. Kauempaa joku vastasi, ja tunsin Noksun keräävän energiaa sen tepastellessa vieressäni. Helmin palatessa kilpailukansliasta, me päätettiin satuloida Noksu heti. Muuta ei puuttunutkaan, koska se oli matkustanut suojat jaloissa ja suitset päässään. Kun satula saatiin selkään, mä jätin Noksun Helmin huostaan ja vaihdoin itse omiin kilpavarusteisiini. Mun onneksi minä ja Noksu oltiin heti ensimmäisessä verryttelyryhmässä, joten nutturan kiristämisen ja selkäännousun jälkeen lähdin kävelyttämään Noksua vähän kauhistuttavan näköistä kuplamaneesia kohti. Helmi seuraisi meidän kannoilla sisälle ikävästä viimasta.

Verkassa ainoat mulle tutut oli Mistel Seppeleessä asustavan Vikinsä selässä, tamma näytti oikein pätevälle. Kiinnitin huomiota myös siroon mustaan, jonka oletin olevan arabi, ja rauhattoman oloiseen kirjavaan puoliveriseen. Oma kirjava puoliveriseni oli toistaiseksi käyttäytynyt ihailtavan rauhallisesti Noksuksi, vaikka steppailikin melkoisesti ja oli kerännyt jo hyvän määrän energiaa. Luokan aloitti Norjalainen ruunikko, enkä sen jälkeen juurikaan kiinnittänyt huomiota muiden suorituksiin. Noksu tuntui hyvältä, ja kun meidät kutsuttiin radalle, mulla oli oikein hyvä fiilis. Me osattiin tää.

Radan jälkeen mun luottavainen fiilis ei ollut laskenut. Noksu oli selvästi ollut kotonaan kilpa-areenalla, ja suoritti kaiken ihan loistavasti. Omastakaan suorituksestani mulla ei suurta kritiikkiä ollut, ja Helmi saikin vastaanottaa Noksun kun itse menin hakemaan ruokaa. Buffassa törmäsin vähän mua ennen startanneeseen Misteliin, jonka rata kuulemma oli myös mennyt hyvin. Palatessani Noksun luo, meidän prosentit oli jo tulleet, ja me oltiin siirrytty luokan kärkeen. Helmi oli innoissaan meidän puolesta, mutta mä en vielä uskaltanut odottaa voittoa, ehkä sijoitusta kärkipäässä, mutta en voittoa. Jäljellä oli kuitenkin vielä parikymmentä ratsukkoa.

Palkintojenjaossa me kuitenkin oltiin kuin oltiinkin vastaanottamassa sinivalkoinen ruusuke, ja edes Noksun esittelemät pomput eivät saaneet mun hymyä laantumaan. Palkintojenjakoon oli päässyt myös Mistel, jonka kunniakierros tosin oli huomattavasti rauhallisempi kuin mun ja Noksun. Noksu oli päättänyt ottaa kaiken ilon irti, ja meidän kunniakierros muistutti enemmän villiä poniratsastajien kiitoa ympäri areenaa kuin hallittua kouluratsua.

Hallitun kouluratsun vaihde oli haastava saada takaisin päälle, kun me palkintojenjaosta siirryttiin melkein suoraan vaativan A:n verryttelyyn. Meidän lähtövuoro oli viidentenä, ja jo radalle ratsastaessani tiesin, ettei tästä hyvä tulisi. Suoritus oli ihan okei, mutta aika lattea verrattuna B:n rataan. Sijoitusta ei tästä tippuisi, joten radan jälkeen me Helmin kanssa laitettiin Noksu kuljetuskunton ja lähdin kiikuttamaan oria takaisin Seppeleeseen yksin, Helmin jäädessä auttamaan toimarina esteluokissa. Noksun päästessä tarhaan palasin itsekin Artsilaan auttelemaan esteradalle, missä sain runsaasti onnitteluja vaativan B:n voitosta. Vastasin kaikille hymyillen, vaikka A:n suoritus vähän harmittikin.

Seuraavana päivänä PSG:n suoritus meni samaa rataa kuin A, ihan ok, mutta aika latteasti. Molemmissa luokissa me sijoituttiin suunnilleen puoliväliin luokkaa. Ensimmäisiksi radoiksi pariin kuukauteen olen ihan tyytyväinen, ehkä me tammikuussa petrataan suorituksia vaikeammillakin radoilla! Ja silloin mä pääsenkin kilpailemaan ikiomalla Noksulla, enkä vain ylläpitohevosella.

[Eedi Myllyoja]

Tavoitteet ja suunnitelmat vuodelle 2021 sekä tiivistelmä vuoden 2020 tapahtumista

Vuosi 2020 oli todella vauhdikas ja täynnä muutoksia. Kesällä ostin vastasyntyneen Livian, joka on vielä kasvanut kasvattajansa tontilla emänsä seurassa. Samoihin aikoihin mukaan ratsastettaviksi tulivat myös ihana Sakke ja ihanankamala Noksu. Molemmilla aloitin kilpailemisen sekä mulle että hevosille tutuista helppo A-luokista kevyen aloituksen ja mun kilpailutauon vuoksi, ja nopeasti otettiinkin mukaan myös vaativa B molemmille hevosille.

Syksyn tullen me oltiin Noksun kanssa päästy starttaamaan jo vaativaa A:ta hyvin tuloksin, ja päästyäni opiskelemaan mua vähän harmitti jättää Noksu kotiinsa Halluharjaan oman muuton vuoksi juuri, kun ratsastus oli todella alkanut sujua. Todellisen onnenpotkun ansiosta sain kuitenkin Noksun mukaan Seppeleeseen ylläpitoon, ja meidän kilpaura jatkui yhdessä. Samalla mulla alkoi oppariopinnot hevostenhoitajaksi Seppeleessä, teoriaosuudet hoituisi sähköisesti.

Me alettiin Noksun kanssa valmentautua kerran viikossa Livian kasvattajan luona Lukariksessa, ja sain samalla mahdollisuuden käydä säännöllisesti tervehtimässä varsaani. Eliaksen valmennuksessa me edettiin hyvin ja päästiin lokakuussa starttamaan meidän ekat PSG-radat ok prosentein. Mä olen itse kilpaillut aiemmin vaativaa A:ta aiemmalla hevosellani treenaten kohti PSG:tä, ja Noksukin on suorittaut hyviä ratoja A:ta aiemman ratsastajan alla, joten tämä vuosi me edettiin aika vauhdilla. Ensi vuonna tahti varmasti hidastuu.

Samoihin aikoihin ensimmäisten PSG-starttien kanssa mulle tarjottiin ostomahdollisuutta Noksuun. Sen omistaja oli vähän karsimassa puoliverisiä, eikä tallilla ollut Noksulle oikein käyttöä. Saisin sen orin tasoon nähden roimalla alennuksella, osittain johtuen siitä, että se olisi vaikea myydä ulkopuoliselle. Halusin ostaa orin, mutta ylimääräistä rahaa mulla ei ollut riittävästi. Päädyin siirtymään Noksun kanssa loppuvuodeksi kilpailutauolle ajan ja rahan säästämiseksi ja työskentelemään loppuvuoden vähän turhankin vauhdikasta tahtia.

Suuntauduin opinnoissa ratsastuksenohjaajaksi, ja aloin pitää Seppeleessä pari kertaa viikossa tunteja, niistä kun (jopa opparilaisella) maksetaan vähän enemmän palkkaa kuin perus paskanlappamisesta. Kävin myös viikonloppuisin Ilvessuolla pitämässä lapsille tunteja ja Noksun entisessä kodissa Halluharjassa tenavatunteja, minkä lisäksi ajoin kahdesti viikossa Janna Heikkilän Paahtista ratsuttamaan. Väsymyshän siinä iski, mutta nyt mulla alkaa olla rahat kasassa Noksun ostoon, kun myin vielä entisen ratsun nurkissa lojuneet varusteet ja pyysin joululahjaksi kaikilta kysyneiltä romua ennemin avustusta Noksunostokassaan.

Ensi vuoden suunnitelmaan kuuluu myös runsaasti kaikkea. Ensimmäinen tammikuuta Noksun omistus siirtyy mulle, ja puolivälissä tammikuuta Livia muuttaa Ilvessuolle. Helpointa minulle olisi tietysti ollut tuoda Livia Seppeleeseen, mutta talli on tupaten täynnä, joten se ei ole mahdollista. Ilvessuolle onneksi ajaa vain noin 40 minuuttia, eikä varsan kanssa vielä työskennellä joka päivä. Tulen käymään Ilvessuolla kolmesti viikossa, ja olen samalla lupautunut ratsastamaan heidän hevosiaan. Minulle on todella hyödyllistä päästä ratsastamaan uusia ja erilaisia hevosia, joten tartuin innoissani diiliin, kun Ilvessuon omistaja Nita ehdotti, että alkaisin ratsastaa säännöllisemmin yhtä heidän vähemmälle huomiolle jääneistä hevosistaan ja kerran viikossa kahta muuta. Nita voisi sitten tehdä maastakäsin helppoja harjoituksia varsani kanssa päivinä, joina itse en ole paikalla. Saisin myös kilpailla mulle tarjotulla hevosella, Eskolla. Ori kaipaa säännöllisempää ratsastajaa, joten tilanne on win-win kaikille osapuolille, etenkin kun Ilvessuolaiset kiertävät aika samoja kisoja mun ja Noksun kanssa. Paahtiksen ratsutus ja tuntien pito Ilvessuolla ja Hallussa saa jäädä ajanpuutteen vuoksi ainakin toistaiseksi, keskityn omaan ratsastamiseeni ja opintoihin.

Koulun suhteen tavoitteena on saada suoritettua teoriakursseja hyvää vauhtia ja hyvin arvosanoin, ajatuksena valmistua syksyllä -22. Tulevaisuudessa haluaisin jatkaa opintoja opettajaksi ja valmentajaksi. Oman ratsastuksen saralla haluan tietysti kehittyä kohti korkeampaa tasoa, missä tulee varmasti auttamaan kahdella hevosella valmentautuminen aktiivisesti. Haluaisin kilpailla Noksun kanssa hyvin tuloksin PSG:tä ja startata meidän ensimmäisen interI-tason luokat, kun PSG:n startit ovat tasaisia. Orilla ei ihan riitä liikettä starttaamiseen GB-luokissa, vaikka se mun unelma onkin, joten todennäköisesti me orin kanssa pyritään InterII-tasolle pitkäaikaisena suunnitelmana. Eskon kanssa me aloitetaan starttaamalla vaativaa B:tä ja A:ta. Kun A:ssa saadaan hyvä taso ylläpidettyä, toiveena on päästä nousemaan myös Eskon kanssa ensimmäisiin PSG-startteihin. Livian kanssa pyritään opettamaan tamma vuoden aikana suitsiin ja valjaisiin, ehkä loppuvuonna aloitetaan juoksutusta, puomeja kujassa ja ohjasajoa.

Päätavoite ensi vuodelle on kuitenkin pitää hauskaa hevosten kanssa (ja ilman)!

[Eedi Myllyoja]

6.2. Eipä avattukaan kilpailukautta

Meidän vuosi on alkanut aika mukavasti. Noksu siirtyi mun omistukseen, mun suokkivarsa Livia muutti kasvattajalta Ilvessuolle ja Helmi on käynyt hoitamassa Noksua jo itsenäisestikin sen vapaapäivinä, niin olen välillä ehtinyt varsankin luo toiselle tallille. Vaikka pitää kyllä toivoa, että sen vielä jossakin vaiheessa saisi Seppeleeseen. Olisihan se kätevämpää. Treenitkin olivat sujuneet aika hyvään tahtiin Noksun kanssa, minkä vuoksi ärsytys nousi vielä kahta kauheammaksi kun Helmi tänä aamuna soitti tuoden huonoja uutisia.

”Moi, tulin äsken tallille että ehdin aloittaa letitystä ajoissa, mutta Noksun takanen on ihan turvoksissa. Salma katsoi sitä mun kanssa, ja oli sitä mieltä, että sitä pitäisi näyttää eläinlääkärille”
Tietenkin tän piti tapahtua samana aamuna, kun meidän piti aloittaa kilpailukausi. Storywoodsin cupin ensimmäinen osakilpailu olisi tänään, mutta sen sijaan kisavaatteet saivat nyt jäädä hujan hajan asuntoon kun lähdin kiireessä ajamaan kohti Seppelettä. Paikan päällä Helmi kylmäili tyytymättömän näköisen Noksun jalkaa. Helmi kävelytti onneksi vain melko lievästi ontuvaa oria, jotta pystyin katsomaan sen liikkumista.

Koitin soittaa meidän vakieläinlääkärille, mutta vastaajaanhan se meni. Lauantaikin vielä, niinpä tietysti. Seuraava soitto meni alueen päivystävälle eläinlääkärille, joka olisi kyllä tullut paikalle, mutta ilmoitti, että hänen välineistönsä muuhun kuin jalan pinnalliseen tutkimukseen oli valitettavasti hajonnut. Lähimmällä klinikalla sentään otettiin vastaan lauantaisin, ja tilaakin oli, joten sain varattua ajan muutaman tunnin päähän.
”Me lähdetään Noksun kanssa klinikalle, saat tulla mukaan jos haluat, mutta pärjään kyllä yksinkin siellä”, kerroin klinikkapuhelun jälkeen Helmille, joka päätti lähteä kotiin tekemään biologian esseetä, vaikka olisi kuulemma mielellään tullut mukaan.

”Onnea kisoihin”, kuulin Lyytin huutelevan, kun olin kiinnittämässä traileria autoon.
”Äh, me mihinkään kisoihin tänään päästä, tuli klinikkareissu, tuo on telonut koipensa”, selitin ja Lyyti koitti lohduttaa mua.
”Ehkä se ei oo mittää vakavaa”
”Joo, toivotaan!”, vastasin, kuitenkin peläten pahinta.

Klinikan päässä Noksu pörhisteli pikkuiselle ponitammalle, joka oli juuri lähdössä kotiaan kohti. Sen omistaja naureskeli jättiläisorille, kun yritin pysyä hevoseni (omani, niinpä!) perässä. Onneksi me päästiin eläinlääkärin katsottaviksi melkein heti saapumisen jälkeen, koska edellinen oli perunut, kuulemma lastausongelmia. Noksu meinasi täysin kieltäytyä ravaamasta liinassa, mutta hetken suostuttelun jälkeen se viitsi ravailla muutaman hataran askeleen verran. Ori oli myös ihmeen kiltisti klinikalla, ehkä sekin ymmärsi, että nyt oli parempi käyttäytyä. Mitään diagnoosia me ei saatu. Eläinlääkäri ei löytänyt jalata turvotuksen ulkopuolella mitään selkeää vikaa, vaan pystyi vain spekuloimaan turvotuksen syytä. Jatko-ohjeeksi me saatiin kävelyttää ainakin pari päivää, jos jalka palautuisi, voitaisiin palata normaaliin treeniin, jos ei, pitäisi kuvautella koko konia laajemmin.

Illalla kotiin päästyä huokaisin. Päivästä jäi muistoksi radan arvostelupaperin ja ehkä jopa ruusukkeen sijaan eläinlääkärin lasku ja mahdollisesti rikkinäinen hevonen. Muistot Kasperin kuolemasta olivat edelleen lähellä pintaa. Tämä on se osa hevosen omistamista, jota en kaivannut ilman omaa eläessä.

[Eedi Myllyoja]

14.2. Storywoods Dressage Cup, osakilpailu 2

Edeltävä viikonloppu ja alkuviikko olivat sujuneet varsin stressaantuneissa tunnelmissa Noksun jalkaa murehtien. Turvotus oli kuitenkin sunnuntaihin mennessä kuin ihmeen kaupalla laskenut ja ori oli jo liinassa liikkunut puhtaan näköisesti. Selkään en kuitenkaan ollut uskaltanut kivuta ennen eläinlääkärin uutta visiittiä tiistaina. Hän ei kuitenkaan löytänyt Noksusta mitään vikaa, ja näytti vihreää valoa seuraavana viikonloppuna kilpailemiselle. Niinpä olin jo tiistaina iltapäivällä levottoman hevoseni selässä, edelleen epävarmana Storywoodsin toiseen osakilpailuun osallistumisesta. Me oltiin jo ilmoittauduttu, ja maksutkin oli maksettu, mutta Noksun terveys olisi ensisijalla.

Poikkeuksellisesti torstaille siirretyssä valmennuksessa meidän valmentaja, Tinja, oli kuunnellut mun huolia varsin kärsivällisesti, mutta lopulta tokaissut mulle ”Se liikkuu puhtaasti ja yhtä mielellään kuin aina ennenkin, eikä eläinlääkärikään nähnyt estettä kilpailemiselle. Noksu on nyt niin hyvässä kisavireessä muutoin, ettei teidän kyllä kannata kisaamista yhden kolhun takia keskeyttää.” Eikä mun mutilla tai voivotteluilla enää siinä vaiheessa ollut hirveästi voimaa, joten lauantaiaamuna pirullisen aikaisin Noksu taas lastattiin koppiin ja otettiin tällä kertaa suunnaksi Storywoods.

Helmi navigoi puoliunisena meitä perille mun stressatessa edelleen ratissa. En tyypillisesti ole kovasti kisajännittävää tyyppiä, mutta koko Noksun koipisotku oli jotenkin iskenyt hermoon ja mua jännitti, ettei tästä mitään tule. Yritin pitää jännitykseni itselläni, olihan se nyt ihan typerääkin, ei mulla ollut syytä jännittää, tämä olisi ihan samanlainen kilpailu kuin kaikki ennenkin tätä. Ja kaiken lisäksi, Storywoodsin Cup ei missään tapauksessa ollut meidän päätavoite tänä vuonna, vaan ennemmin me oltiin osallistumassa, että saataisiin kisakausi potkaistua kunnolla käyntiin. Ei se edes haittaisi, vaikkei me tehtäisi ihan parasta rataa tänään (vaikka ei me tietenkään itseämme nolatakaan haluta).

”Puretaan Noksu, mä taluttelen sitä tässä, niin käy sä ilmoittamassa meidät kansliassa. Varustetaan se pöllö kun tulet, niin pääsen äkkiä selkään. Se on kuitenkin yleensä kivempi kisapaikoilla kävelyttää selästä kuin maasta”, ohjeistin Helmiä ja lykkäsin sille Noksun passin ja muut oleelliset jutut, kadoten itse traileriin pukemaan orille suitsia kuljetusriimun tilalle. Sen tehtyäni Helmi laski sillan ja me rymisteltiin tavanomaisen reippaalla tahdilla alas kyydistä, säikäyttäen jonku pienikokoisen ruunikon ratsastajaparkoineen. Hevonen onneksi pysyi hallinnassa, ja pahoittelin hurjasti hirnuvan orini puolesta ruunikon ratsastajineen jatkaessa matkaa lämmittelykenttää kohti. Helmi lähti vastakkaiseen suuntaan kansliaan, ja minä koetin saada Noksun kävelemään jokseenkin rauhassa. Ori ei valitettavasti aina ymmärrä käsitettä rauhalliset alkukäynnit.

Vilkaistessani kelloa Helmin saapuessa takaisin, tajusin, että luokan verryttely oli juuri käynnistynyt. Onneksi meillä olisi runsaasti verkka-aikaa, koska meidän startti oli luokan puolivälissä. Edeltävän luokan palkintojen jako oli ilmeisesti juuri loppunut, koska lastausalue täyttyi ruusukesuitsisista hevosista iloitsevine apujoukkoineen. Tämä ei auttanut Noksun pintelöinnissä pätkääkään, mutta saimme kuin saimmekin käärittyä valkoiset pintelit hevoseen ja kipusin selkään, aloittaen matkan kohti verryttelyareenaa samalla ohjeistaen Helmiä pitämään tauon tässä välissä jos huvittaa, me tarvittaisiin apua toivon mukaan vasta rataa kohti siirtyessä.

Oma jännitykseni ei ollut aivan täysin sulanut vielä verryttelyn loppuvaiheessa, vaikka Noksu tuntui aika hyvältä ja liikkui tavanomaiseen tapaansa. Muutama pupuloikka me otettiin, kun joku liikkui lastenrattaiden kanssa verryttelyn aidan vieressä, mutta niitä lukuun ottamatta ori viitsi jopa käyttäytyä hevosiksi. Ehkä hyvästä käytöksestä lupaamillani porkkanoilla oli jotakin tekemistä sen kanssa (todennäköisemmin kuitenkaan ei). ”ja valmistautuu Eedi Myllyoja Okeanoksella”, kaikui äänijärjestelmästä, ja minä siirsin orin käyntiin, siirtyen kohti kisa-areenaa. Helmi liittyi seuraamme, ja teki vielä viimehetken säädöt varusteisiin, seuratessamme yhdessä meitä edeltävän ratsukon loistavaa suoritusta. Jännitys kutitteli edelleen vatsanpohjassa, kun taputin Noksua viimeistä kertaa ennen radalle ratsastusta.

Radalta poistuminen.