Iisin päiväkirja

[Lydia]

Easy Livin'

8-vuotias fwb-ori

Asuu karsinassa 35 ja tarhaa tarhassa 2

Omistaa Lydia V.

[Lydia]

4.6.2020

Uuden hevosen kanssa kaikki on niin ihmeellistä ja noh, uutta.

Lydia tietää jo, että Iisi rakastaa vesisuihkulla leikkimistä ja pestävänä olemista. Hän on ilokseen huomannut, että hevonen on kaikki käy -tyyppi, joka on erityisen helppo lastata. Lydia tietää, että Iisi inhoaa paarmoja ja haluaa tyyninä päivinä hyttysloimen päälleen. Lisäksi hän on havainnut, että ori pitää siitä, että sen poskea rapsutellaan.

Paljon muuta Lydia ei sitten vielä tiedäkään.

Rasmus Alsila ei ollut laittanut hevosensa mukaan mitään käyttöohjeita, eikä Lydia ole vielä ehtinyt olla Iisin omistaja niin montaa päivää, että olisi saanut selville uuden hevosensa pienet hassut piirteet, tavat ja mieltymykset. Hän on ehtinyt koeratsastaa sen kolmesti ja olla sen selässä kerran sen jälkeen, kun kauppakirja oli allekirjoitettu. Nyt Lydialla on kaikki maailman aika, mutta äkkiä tuntuu, ettei hän ehkä haluakaan nousta Iisinsä selkään. Ei ainakaan tänään.

Lydia on ollut ilman omaa hevosta pitkään. Hän oli varma, että halusi oman – kaiken sen jälkeen jälleen oman hevosen – mutta nyt hän ei osaa enää sanoa. Ei hänestä enää kilparatsastajaa tulisi, joten ehkä hän olisi voinut aloittaa ratsastuksen jälleen vaikka ratsastuskoulussa – ehkä täällä Seppeleessä.

Talli vaikuttaa mukavalta niin Lydian kuin Iisinkin mielestä. Ne muutamat ihmiset, jotka Lydia on tavannut, ovat olleet ystävällisiä, ja Easy on ollut ensimmäisestä päivästä alkaen kuin kotonaan. Silti jokin ei ole vielä aivan kohdallaan. Tietysti uuteen paikkaan ja uuteen hevoseen tottuminen vie aikaa, mutta Lydia pelkää, että on tehnyt virheen eikä ole enää se sama ratsastaja kuin ennen.

Eikä tietysti olekaan, kuinka voisikaan olla.

Hauska hevonen Iisi kyllä on, Lydia miettii, kun ori nappaa hoitopaikalla puomiin sidotusta riimunnarustaan kiinni ja heiluttelee sitä niin, että läiske käy. Pihalla ei näy muita, joten Lydia uskaltaa nauraa ääneen. Hän harjaa punaisen hevosensa puhtaaksi pölystä ja hiekanjyvistä vain, jotta se voi takaisin tarhaan päästyään heittäytyä piehtaroimaan.

Tietenkin kaikki on toisin, Lydia miettii Iisiä tarhan portilla katsellessaan. Mutta olisiko se välttämättä vain ja ainoastaan huono asia?

[Lydia]

22.8.2020

Kesä on kulunut nopeasti, mutta Lydiaa, joka on talven lapsi siitäkin huolimatta että hän on syntynyt elokuussa, se ei haittaa. Hän odottaa pimeää ja kylmää, hiljaista tähtitaivasta joka kaartuu puiden ylle ja huuruksi tiivistyvää hengitystä pakkasiltana. Hän jättää kesän mielellään taakseen, kun se nykyään on vain jälleen yksi kenttäkilpailukausi joka jäi häneltä välistä. Lydia ei ole moneen vuoteen ollut Aleksanterin ja Liinun kanssa ratsastettuja maastolenkkejä lähempänä kenttäratsastusta, ja tuleeko koskaan enää olemaankaan – kristallipallo ei ole kertonut. Niinpä Lydia odottaa talvi-iltoja, jolloin hevosen kylki lämmittäisi pohjetta ja pakkanen saa sormet kipristelemään.

Niihin on kuitenkin vielä hetki aikaa – elokuun lopun lauantain lämpötila lähestyy hellelukemia ja hevosen kaviot nostavat kentän pohjasta ilmaan pölypilven, kun Lydia ratsastaa Iisillä isoa kahdeksikkoa. Ori on ollut enemmän tai vähemmän lomalla, kun Lydia on pikkuhiljaa opetellut tuntemaan sitä ja sen tapoja, työskennellyt paljon maasta käsin ja ratsastanut vain harvoin ja vähän kerrallaan. Osittain siksi, että Lydian jalka ei ihan kestä päivittäistä rasitusta kipeytymättä, osittain siksi, että hän ei ole edelleenkään varma siitä, oliko hän tehnyt järkyttävän virheen hevosen ostaessaan.

Nuoreksi oriksi Iisi on kuitenkin hirveän kiltti eikä se muutu ilmestyskirjan pedoksi, vaikka se ei liikukaan läheskään tarpeeksi. Se on pyöristynyt ja kerännyt hieman ylimääräistä energiaa myös päänsä sisään, mutta lähtee kuitenkin aina korvat hörössä Lydian mukaan. Se puuhastelee hoitopaikalla omiaan ja välillä säikkyy taluttaessa postilaatikoita ja heinäpaaleja lähinnä säikkymisen ilosta, mutta uutta omistajaansa se kantaa selässään varovasti aivan kuin tietäisi, että se saattaisi mennä rikki, jos sen tiputtaisi alas.

Lydia kääntää vielä muutaman ympyrän ja yrittää keskittyä hyvään ulkoapujen tukeen. Toinen puoli on hänelle helppo ja toinen vaikea, ja sen huomaa Iisin tahdikkuudessa ja tasapainossa. Ori yrittää parhaansa mutta ei ole aivan vielä oppinut tulkitsemaan Lydian toispuoleisia pyyntöjä, eikä hän voi siitä hevosta syyttää. Oikeastaan Lydian pitäisi etsiä Iisille ratsastaja, joka edes silloin tällöin kävisi hevosen selässä ratsastamassa sen suoraksi, mutta seppeleläisiä hän ei ole vielä oppinut tuntemaan riittävän hyvin ja siskoaan hän ei aio pyytää.

Lydia on juuri laskeutunut Iisin selästä, kun Lyyti – Lydia on oppinut muistamaan nimen, koska se muistuttaa hänen omaansa – taluttaa pienen suomenhevosen kentälle ja nousee penkiltä sen paljaaseen selkään.

”Moi!” Lyyti tervehtii iloisesti. ”Olettekos te muuten osallistumassa Seppele Cupiin?”
”Moi”, Lydia toistaa ja hymyilee, vaikka ajatus kilpailuista kirpaisee. ”En ole vielä päättänyt. Ehkä. Entäs sä?”
”Juu, me mennään Oilin kanssa tutustumissarjaan”, Lyyti kertoo ja Lydia toivottaa hänelle menestystä, ennen kuin lähtee Iisin kanssa tallia kohden.

Seppele Cup – Lydia valehtelisi jos väittäisi, ettei olisi miettinyt asiaa. On hän. Ehkä hän voisi helposta kouluohjelmasta Iisin kanssa selvitäkin, mutta olisiko siinä järkeä? Kristallipallo ei ole kertonut sitäkään. Onneksi harkinta-aikaa on vielä muutama päivä.

[Lydia]

28.8.2020

Lydia ei ole kilpaillut neljään vuoteen, mutta se tuntuu neljältä vuosisadalta. Sormet kuitenkin muistavat miten puoliverisen lyhyt ratsutukka letitetään, ja ihme kyllä hän mahtuu edelleen vanhoihin valkoisiin kisahousuihinsa, vaikka ne lantiolta kevyesti puristavatkin. Lydian ajatukset kiertävät nopeita kehiä menneen onnettomuuden ja tulevan kisaradan ympärillä, mutta hänen kehonsa tietää mitä tehdä, osaa tämän kaiken kyllä satojen kertojen kokemuksella: harjaa ja satuloi hevosen, vetää saappaat jalkaan ja pyyhkäisee ne vielä rätillä, kiinnittää kisatakin napit ja taluttaa Iisin ulos auringonvaloon, kun satulavyö on tarkistettu kahdesti.

Polvea vilhaisee, kun hän nostaa jalkansa Iisin selän yli ja laskeutuu kevyesti edellisiltana pestyyn satulaan. Iisi pureskelee kuolainta korvat pystyssä ja hörisee ohikulkevalle norjanvuonohevoselle, joka luimistaa nuorelle orille korviaan. Lydia pyytää Iisin käyntiin kohti maneesia, jossa helpon B:n osanottajista iso osa jo verryttelee. Pyry hymyilee Lydialle ravatessaan suomenhevosellaan ohi, mutta Lydia ei huomaa. Hänen kasvoilleen on kivettynyt tunnistamaton ilme.

Aina aiemmin kouluratsastusradan suorittaminen on ollut hänelle ja hevoselle alkulämmittely; ehkä pakollinen pahakin, jotain mistä on nyt vain kenttäkilpailussa selvittävä päästäkseen maastoon. Tällä kertaa se on kuitenkin Lydian ja Iisin koko päivän ja viikonlopun ainoa suoritus. Pari minuuttia askellajien ja perustehtävien esittelyä tiukkailmeisen tuomarin edessä, suoristus lopputervehdykseen, pieni nyökäytys, hevoselle vapaat ohjat ja radalta pois vetävällä käyntiaskeleella – se olisi siinä. Lydia suhtautuu tähän yhteen koulurataan samalla vakavuudella kuin on aina suhtautunut kilpailemiseen, mutta jännitystä hän ei tunne. Oikeammin – hän ei tunne juuri mitään.

Lydia tietää osaavansa helpon B:n kouluradan vaikka unissaan ja olisi häpeällistä, jos hänen laadukas orinsa ei selviytyisi siitä rikkeittä. Hän tietää, että vaikka jalkaa särkeekin, hän voisi neljä minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia kestää mitä tahansa kipua näyttämättä sitä tuomarille. Iisi tuntisi oikean jalan heikkouden kyllä, eikä se suinkaan ole vielä valmis paikkaamaan Lydian puutteita kun Lydia on se, jonka pitäisi paikata hevosen puutteita, mutta hän on tehnyt orin kanssa sopimuksen – molemmat tekevät oman osansa parhaan kykynsä mukaan, ja sen olisi riitettävä.

Oman osansa parhaan kykynsä mukaan, Lydia muistuttaa itseään ja siirtää Iisin raville. Ei sen enempää eikä vähempää.

[Lydia]

26.9.2020

Lydia oli ajatellut, että syysmaasto talliporukalla tekisi hyvää sekä hänelle että Iisille kisapäivän jälkeen. Hevonen saisi verrytellä pitkiä sääriin maastopoluilla muiden mukana, ja hän itse voisi unohtaa lievään pettymykseen päättyneet Auburnin kisat ja rentoutua metsän keskellä.

Aluksi se toimiikin niin: maastovarma, mutta innokas Iisi kävelee pitkällä askeleella muiden mukana ja Lydia tuntee, miten rauha valuu hänen jäseniinsä. Hannele Appelgren, takavuosien SM-voittaja, on heti alkuun kieltänyt kälätyksen, kuten hän turhaa pulinaa kutsuu, ja Lydialle se sopii enemmän kuin hyvin. Sääkin suosii, joten Lydia nauttii syksyisestä metsästä täysin aistein. Letka etenee kussakin askellajissa vuoron perään, ja vaikka Iisi innostuu laukassa ja meinaa painua turhan lähelle edellä menijää, Lydian kasvoilla häilyy hymy.

Sitten Hannele Appelgren kuitenkin johdattaa letkan maastoesteradan laitamille ja ilmoittaa, ei niinkään kysy, että seuraavaksi hypätään muutama pieni maastoeste. Iisin korvat nousevat pystyyn, Lydian sydän sen sijaan meinaa hypähtää ulos rinnasta. Hän ei ole hypännyt maastoesteitä moneen vuoteen, ei kertaakaan sitten onnettomuuden. Lydia vilkaisee polveaan, mutta siinä se lepää satulaa vasten tuntumatta miltään. Se kestäisi muutaman pienen hypyn kyllä, mutta kestäisikö Lydia itse?

Hanski ei odota, vaan siirtää ratsunsa laukkaan ja ohjaa sen tukkiesteelle muiden seuratessa perässä. Este on pieni, niin pieni että se juuri ja juuri nousee ylös pitkäksi venähtäneestä ruohikosta, mutta Iisin lähestyessä sitä tukki muuttuu yhtäkkiä hirsitalon kokoiseksi. Ei hän pysty tähän, Lydia toteaa mielessään ja alkaa jarruttaa, mutta Iisi on jo lukinnut katseensa esteeseen ja hyppää sen kaikesta huolimatta.

Noin vain.

Lydia on hypännyt elämässään niin monta estettä, että vaikka hän jää ponnistuksessa jälkeen, hän osaa korjata tilanteen – nojaa eteenpäin, antaa ohjan valua vähän pidemmäksi ettei hän nykäisisi hevosta suusta, ja tulee tasapainoon täsmälleen sillä hetkellä, kun Iisin kaviot koskettavat jälleen maata. Silti hän vilkaisee taakseen, kun esteestä on selvitty – huomasiko kukaan? Takana ratsastavan Pyryn ilme on keskittynyt, joten Lydia siirtää katseensa takaisin eteenpäin ja on valmiina, kun seuraava tukki lähestyy.

Muutaman esteen jälkeen Hanski siirtää porukan raviin. Lydian kädet tärisevät ja esteistuntaan tottumatonta jalkaa vihloo jokaisella kevennyksellä, eikä hän heti edes usko, että hän todella teki sen. Hyppäsi maastoesteitä omalla hevosellaan! Yhtäkkiä kaikki on ei aivan niin kuin ennen vanhaan, mutta jo aika lähellä sitä, tai ainakin paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin.

”Sehän näytti hyppäävän hyvin”, pientä suomenhevosta ratsastanut Lyyti sanoo Lydialle iloisesti, kun he ovat jo tallin pihassa ja laskeutuneet hevostensa selässä. Lyyti, joka oli ollut kisoissakin Lydian apukätenä ja joka on yksi niistä harvoista seppeleläisistä, joiden kanssa Lydia on vaihtanut useamman kuin muutaman sanan, tietää että Lydia ei ole hypännyt Iisillä muutamaa pikkuristikkoa lukuunottamatta vielä kertaakaan. Tuskin Lyyti osaa täysin arvata, miten ison askeleen Lydia oli juuri ottanut, mutta ehkä voi etäisesti aavistaa.

”Joo”, Lydia hymyilee takaisin, hämillään ja vähän voipuneena. ”Kiitos.”

[Lydia]

Syyskauden tapahtumia

24.10.2020 - Hubertusratsastus

Lydia ei ollut koskaan aiemmin osallistunut hubertusratsastukseen. Hän ei ylipäätänsä ollut ikinä harrastanut hevosinensa mitään hauskaa, sillä kenttäratsuilla treenisuunnitelma oli pilkuntarkka eikä mihinkään kissanristiäisiin ollut asiaa ainakaan kesken kisakauden. Sitä paisti kenttäratsastus oli hauskinta, mitä Lydia tiesi, eikä hän ollut edes kaivannut sen kummempaa hupia.

Nyt Lydialla ei kuitenkaan ollut enää kenttäratsastusta, mutta hänellä oli Iisi, ja Seppeleessä taas järjestettiin vähän väliä kaikenlaisia tapahtumia. Koska Lydia ei ollut erityisen sosiaalinen, hän oli jättänyt suurimman osan tilaisuuksista väliin, vaikka välillä olikin katunut päätöstä jälkeenpäin. Hubertusratsastukseen hän oli kuitenkin Emmyn kannustamana ilmoittautunut, ja kun lokakuinen päivä lopulta valkeni, Lydia tunsi vatsassaan tuttuja perhosia. Ne kertoivat jännityksestä, mutta eivät huonolla tavalla – jotain mielenkiintoista oli tulossa.

Kun Lydia pääsi Seppeleeseen, tallissa parveili jo siististi pukeutuneita ratsastajia ja kiiltäviksi suittuja hevosia. Iisi oli vielä tarhailemassa, mutta se oli Lydian onneksi peitelty kaulakappaleellisella loimella eikä hänen tarvinnut jynssätä kuin orin jalat. Hevosen harjaa hän ei ehtinyt letittää, mutta suihki siihen Showshinea niin, että lopulta koko orin kaula välkehti. Iisillä oli uusi tummanvihreä satulahuopa ja itselleen Lydia oli kaivanut kaapista vanhan vihreän kisatakkinsa, joka istui hänelle edelleen kuin valettu. Takki tuoksui hivenen ullakolta, mutta myös menneiltä ajoilta: kisareissuilta, voitonjanolta, kovalta työltä ja vähän menestykseltäkin. Lydia uskoi, että se toisi hänelle onnea.

Iisi ei olisi malttanut pysyä aloillaan valokuvauksen ajan ja lähti matkaan minikokoisin raviaskelin, kun heidän kunnioitettavan kokoinen letkansa suuntasi lopulta metsään. Lydian jalka tuntui yllättävänkin hyvältä koleana syyspäivänä, mutta hänen käsiään alkoi sen sijaan nopeasti särkeä Iisin painaessa ohjalle ja nykiessään päätään. Lydian onneksi matka taittui vauhdikkaasti reipastempoisessa ravissa ja laukassa, ja kun kilometrit kuluivat, Iisikin tyytyi Salman määrittelemään vauhtiin.

Lopulta itse ketunmetsästyksessä orin patoutunut energia purkautui hieman väärään suuntaan, kun se ampaisi luvan saatuaan laukalle kuolainta purren. Vauhti ei Lydiaa pelottanut – päinvastoin, hän rakasti vauhtia ja hieman vaarallisiakin tilanteita, koska muuten ei kukaan kenttäratsastajiksi alkanut – hävisi Iisiltä samalla ohjattavuus. Ori paineli hyvän matkaa väärään suuntaan ja kääntyi kuin valtamerialus niin laajassa kaaressa, ettei Lydialla ollut lopulta mitään saumaa napata kettua.

Mutta hauskaa hänellä kyllä oli. Niin tuntui olevan Iisilläkin, joka pärskähteli korvat pyörien ja silmät loistaen ja heitteli päätään pitkän aikaa ketunmetsästyksen jälkeen. Vielä metsästysmajan pihassa se tanssahteli häntä soihtuna perässään ja hetken aikaa Lydia, joka oli jo ilmoittautunut illalliselle, mietti pitäisikö hänen kuitenkin ratsastaa hevosensa suoraan takaisin Seppeleeseen. Paluumatka lyhtyjen kanssa voisi olla Iisin kanssa kokemus.

”OIethan säkin jäämässä syömään? Siellä on kuulemma salakapakkakin”, Emmy kuitenkin kysyi Lydialta ja hymyili niin ystävällisesti, että Lydia ei voinut muuta kuin hymyillä takaisin ja vastata, että joo, kyllä hän tulisi.

Illallinen jännitti Lydiaa ehkä enemmän kuin itse ratsastus, mutta metsästysmajan iloinen puheensorina ja hyvän ruoan tuoksu saivat ylimääräiset perhoset katoamaan. Illasta olisi varmasti tulossa hauska.


24.12.2020 - Aattoratsastus

Lydia oli alkuvuoden pakkaspäivien ihminen, ei niinkään jouluihminen, mutta tallilla hän pääsi joulunajan tunnelmaan aina parhaiten. Kun hän ja Livia olivat olleet pieniä, heillä oli ollut tapana käydä koko perheen voimin aattona tallilla. Usein siskokset olivat ratsastaneet poneillaan ilman satulaa ja ennen kotiinlähtöä he olivat jakaneet kaikille tallin hevosille jouluomenat. Onnettomuuden jälkeen Lydia oli jättänyt yhden aattopäivän tallilla väliin, mutta koko se joulu oli tuntunut jollain tapaa väärältä, ei oikein joululta ollenkaan.

Nyt Lydia sai viettää joulun jälleen oman hevosensa kanssa. Hän oli aluksi miettinyt käyvänsä tallilla jo aamusta, ehkä yksin, mutta lopulta ajatus tunnelmallisesta maastoretkestä lyhtyjen valossa oli vetänyt pidemmän korren. Kun Lydia ja tusina muuta tallilaista valmistautui aattoiltapäivänä lähtöön, Lydia oli iloinen, että oli uskaltanut.

Iisi oli iloinen muuten vain, kuten yleensäkin. Lydia oli valinnut sille joulunpunaisen satulahuovan, joka sai koko orin näyttämään tavallistakin syvemmän mahonginväriseltä. Iisi oli Seppele-elämänsä aikana jo tottunut maastoilemaan porukassa ja käyttäytymään asiallisesti tammojenkin lähettyvillä, mutta iso ja tummanpuhuva Hilppa sai sukat pyörimään orin jaloissa.

”Sori”, Lydia pahoitteli posket punaisina, kun Iisi kiilasi vähän turhan lähelle Hilppaa ja kaarsi kaulaansa kuin Totilas konsanaan. ”Iisin mielestä Hilppa on ihana.”

Tamman selässä istuva Lola hymyili varovaisesti. ”Ei se mitään”, hän vastasi ystävällisesti. ”Iisi on ihan oikeassa. Ei Hilppa ihan vähästä pahastu.”

”Totta”, Lydia hymyili takaisin, mutta otti vähän napakamman otteen ohjista kääntäessään Iisin takaisin omalle paikalleen jonon loppupäähän. Iisi, joka ei ollut ehkä koskaan aiemmin nähnyt rekeä, katseli Iitaa ja Perleä hetken hämmentyneenä, mutta unohti onneksi asian jonon nytkähtäessä liikkeelle. Se käveli pitkin askelin korvat hörössä, mutta ei tuntunut olevan liian vauhdikkaalla tuulella – Lydia oli varmuuden vuoksi käynyt aatonaattona laukkaamassa maastossa, jotta nuori ori saisi purkaa ylimääräisen energiansa.

Tai ehkä joulurauha oli löytänyt tiensä Iisinkin sydämeen, Lydia mietti. Ainakin hän itse tunsi olonsa talvisesta säästä huolimatta lämpimäksi ja rennoksi, kun hevoset etenivät hiljalleen pimenevän maiseman poikki. Vaikka Lydia oli hidas tutustumaan ihmisiin ja pääosin viihtyi kaukana valokeilasta, jossain varjoissa jonne katseet eivät osuneet, viimeiset puoli vuotta Seppeleessä olivat hänestä olleet mukavia. Iisi viihtyi hyvin, ja kun Iisi viihtyi, Lydiankin oli helppo viihtyä. Seppeleessä kukaan ei tiennyt siitä aiemmasta Lydia Vildestä mitään, ei siitä kuinka hänellä oli takanaan loistava tulevaisuus, vaan he olivat ottaneet hänet vastaan sellaisena kuin hän oli.

Lydia oli siitä kiitollinen, samoin kuin menneistä kuudesta kuukaudesta ylipäätänsä, ja siitä, että hän sai viettää joulun oman orinsa selässä. Kun paluumatkalla tallille kirkkaalla taivaalla vilahti tähdenlento, Lydia painoi silmät sekunniksi kiinni ja toivoi, että uusi vuosi alkaisi samanlaisena – rauhallisena ja tavallisena.

[Lydia]

Daniel Susinevan kouluvalmennuskurssilla

23.3.2021

Vaikka Livia tiesi, että hänen siskonsa ei oikeastaan olisi halunnut häntä seuraamaan Daniel Susinevan valmennusta, tiistaina Livia oli silti päättänyt tulla. Hänen oma kouluhevosensa Chili oli sairaslomalla virustaudin vuoksi, joten Livia ei ollut itse päässyt ilmoittautumaan valmennuskurssille, mutta Susinevan valmennuksissa jo kuuntelemalla oppi. Huolimatta siitä, että Lydian ryhmässä ratsastajat olivat korkeintaan helpon B:n tasolla ja tehtävät sen mukaisia, Livia istui maneesin katsomossa villavilttiin kääriytyneenä ja kirjoitti muistiinpanoja sinikantiseen muistikirjaansa niin, että kynä tahrasi hänen kämmensyrjänsä mustaksi. Mielessään Livia myös toivoi, että hän ehtisi vaihtaa Susinevan kanssa jokusen sanan valmennuksen päätteeksi – ehkä jopa kutsua hänet Viroon valmentamaan seuraavana kesänä.

Kaikista eniten Livia oli kuitenkin halunnut nähdä siskonsa ratsastavan. Vaikka Lydia oli ollut jälleen hevosenomistaja pian jo vuoden verran, hän oli kutsunut Livian mukaansa tallille vain jokusen kerran, eikä ollut silloin noussut orinsa selkään sen paremmin kuin ehdottanut Liviankaan nousevan. Livia olisi mielellään ratsastanut raamikasta nuorta Iisiä silloin tällöin omansa lisäksi, ja vaikka molemmat siskot tiesivät, että se olisi hyödyttänyt erityisesti Lydiaa itseään, asiasta ei ollut puhuttu. Livia ei aikonut tuputtaa. Hän olisi käytettävissä, jos häntä tarvittaisiin, mutta jos Lydia haluaisi selvitä yksin, hän saisi selvitä yksin.

Niin se oli aina ennenkin mennyt: ennen onnettomuutta ja etenkin sen jälkeen.

Lydia ratsasti hyvin – eikä kuitenkaan yhtä hyvin kuin aiemmin, eikä yhtä hyvin kuin Livia itse. Lydia ja Iisi eivät suinkaan vielä olleet hitsautuneet yhteen niin, ettei kouluradalla näkisi mihin toinen päättyi ja mistä toinen alkoi, mutta hevonen liikkui kohtuullisen rennon ja tasapainoisen näköisenä. Se oli yritteliäs nuori ori ja estehevoseksi sillä oli välttävät liikkeet; erityisesti sen ilmava laukka miellytti Livian silmää.

Iisin laukka vaikutti miellyttävän myös Daniel Susinevan silmää, mutta kun tehtävä vaihtui laukannostoista vastalaukkaan, ongelmat alkoivat. Iisi vaihtoi pitkällä loikalla myötälaukkaan heti, kun se tunsi tasapainon hieman horjuvan, eikä Lydialla ollut voimaa tukea hevosta riittävästi laukanpuoleisella jalalla silloin, kun se sattui olemaan oikea jalka. Livia näki maneesin toiseen päähän asti, kuinka Lydia puri hevosensa selässä hammasta.

”Sisäpohje lähellä, ei liian voimakasta asetusta oikealle”, Daniel Susineva yritti neuvoa. ”Hevonen voi olla melkein suora. Ohjaat vain takaisin kohti uraa, avut eivät vaihda paikkaa.”

Lydian kasvot olivat ilmeettömät, kun hän ratsasti katsomon ohi, mutta poskilla paloivat pienet punaiset läikät. Iisi, joka ei edelleenkään ollut aivan varma mitä siltä haluttiin, narskutti kuolainta ja ponnisti kevyesti laukalle kerta toisensa jälkeen. Katsomossa Livia huomasi pidättävänsä hengitystä aina kaarteen ajan, ja kun se lopulta onnistui ilman rikkoa, hänen olisi tehnyt mieli antaa kaikille osallisille spontaanit aplodit.

Vastalaukan jälkeen pidentäminen ja lyhentäminen sujuivat Iisiltä ilman ponnistelua ja Lydian ilme rentoutui vähitellen, kun tehtävät alkoivat jälleen sujua. Iisi venytti laukkaansa vaivatta pitkäksi kuin gepardilla, mutta sen rakenteen heikkoudet huomioon ottaen kohtuullinen kokoaminenkin oli orille yllättävän helppoa. Daniel Susineva kehui hevosen luontaista taitoa siirtää painoa hidastaessaan takaosalleen ja Lydian kevyitä käsiä, jotka mahdollistivat pehmeät siirtymät temmosta toiseen. Kun ryhmä sai Danielilta luvan siirtyä loppukävelyihin, Lydia näytti kuitenkin kaikista eniten helpottuneelta.

”Hyvä treeni”, Livia otti siskonsa ja orin kiinni matkalla talliin.

”Oli kyllä”, Lydia vastasi, eikä mistään ollut pääteltävissä, mitä hän oikeasti ajatteli valmennuksesta.

Mutta hevostaan Lydia silitti varusteiden riisumisen jälkeen pitkään; juoksutti sormiaan pitkin sen leveitä poskia pään molemmin puolin, painoi otsansa orin otsaa vasten, ja hetkeksi hevonen malttoi jäädä siihen.

[Fiia]

Talvikauden tapahtumat

[Fiia]

14.1.2023

On ehkä vuoden ensimmäinen kunnollinen pakkaspäivä, ja tuuli puhaltaa peltojen läpi kuljettaen mukanaan pyörteitä kevyttä pakkaslunta. Ratsastamme hidasta ravia pellon laitaa, Anni Lailan ja minä Iisin selässä. Minä olen kiskonut hupun kypärän päälle, mutta joudun silti siristelemään silmiäni, kun tuuli iskeytyy oikeasta kulmasta vasten kasvoja. Iisi painaa korvat luimuun ja pärskähtää, Anni kääntyy katsomaan meitä ja vetää tuubihuivia ylemmäs kasvoillaan.

”Laukataan, niin päästään pois täältä”, Anni huutaa tuuleen. Nostan peukalon pystyyn myöntymisen merkiksi ja taittelen sitten kohmeiset sormeni paremmin ohjien ympärille, ennen kuin hevoset siirtyvät laukkaan. Niiden askel on kevyt ja matkaavoittava, Iisi painaa turpaansa ryntäisiin ja ottaa välillä epämääräisempiä loikkia. Jokainen metri on metrin lähempänä tallia, ja Anni antaa Lailan johdattaa meidät läpi lumisen maiseman niin kovaa kuin kimotamma suinkin parhaaksi katsoo.

xx

Tallin ilmoitustaululle on ilmestynyt useita lappuja edellisen vierailuni jälkeen. Tarkastelen hoitajahakua erityisen kiinnostuneena. Osalle hevosista on jo löytynyt uusi hoitaja, muutama poni on vielä jäljellä. Pupusta en muista kuulleenikaan. Maagin nimi on vedetty yli, ja tilalle on tullut Ruttu. Hetken aikaa leikittelen ajatuksella, että laittaisin oman nimeni Peckin nimen perään ja olisin ehkä taas kolmetoistavuotias, kuin taikaiskusta.

Tai sitten en olisi, vaan olisin edelleen kaksikymmentäkahdeksan. OIisin edelleen se, joka sai sponsoriratsun ja katosi. Se, joka monta vuotta myöhemmin palasi ja ajatteli, että mikään ei olisi muuttunut, kehtasi vielä ottaa hoitoponinkin jonkun nuoremman tallilaisen nenän edestä.

Vaikka en minä ole ainoa, joka on tehnyt katoamistempun, enkä ainoa, joka on palannut vähin äänin. Ja koska minun nimeeni ei liitetä sivulauseita rikossyytteistä, päihdeongelmista tai pettämiseen päättyneistä ihmissuhteista, ehkä saisin jatkaa elämääni rauhassa, miten tahansa se sitten jatkuisikin.

”Meinasiksä ottaa hoitohevosen”, Allun ääni kysyy takavasemmalta.
”En mä luule”, minä vastaan. ”Vaihdoitko sä omaasi?”
Allu kohauttaa hartioitaan. ”Joo kai.”

Me seisomme hetken hiljaa ilmoitustaulun ääressä, sitten Allun ilme kirkastuu. ”Jutta on palannut. Mä näin sen.”
”Kuka Jutta?” minä tiedustelen hajamielisesti ajatukset edelleen russponien ympärillä askarrellen.
”No Robertin Jutta”, Allu selventää, vaikka Robertin nimen sanominen ääneen tuntuu aiheuttavan siinä jotain epämieluisia tuntemuksia.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina”, minä ilahdun. Allu ynähtää jotain epämääräistä.

Seppele goes Raven Crossing, lukee toisessa lapussa.
”Lähetsä tonne?” tökkään sormeni ilmoitukseen.
Aleksanteri osoittaa omaa nimeään listan alalaidassa. ”Joo. Tai en kisaamaan siis. Kuskiksi.”
”Hmm”, minä vastaan ja päätän kysyä ensi tilassa Salmalta tai Emmyltä, voisinko lähteä mukaan. Ehkä voisin hoitaa Bonnieta tai Chicoa, ainakin luulen osaavani vielä letittääkin.

xx

Iisi etsiskelee viimeisiä päiväheinänkorsia purujen seasta. Se on piehtaroinut, ja sen hieno syvänvihreä fleeceloimi on saanut purukuorrutuksen. Ori höristää minulle korviaan toisen välipalan toivossa ja vaikuttaa pettyvän, kun huomaa minun tulleen tyhjin käsin.

Minä sen sijaan huomaan miettiväni, että en haaveile kilpailemisesta, en Latviassa enkä missään muuallakaan, enkä ainakaan Iisin kanssa. Lydia on kuvaillut sitä terapiaratsukseen, ja ehkä ori voisi olla sitä minullekin. Se on tärkeä tehtävä sekin, ja toivottavasti hevoselle mieluinen.

”Jos sä haaveilet kilparatsun urasta, luulen että sun olisi kannattanut jäädä Rasmus Alsilan luokse”, totean Iisille ääneen.

[Fiia]

Hetkiä helmikuussa

Seison jälleen tallin ilmoitustaulun edessä. Lisään nimeni Latvian-reissulle lähtevien pitkälle listalle. Pääsiäiseksi on tarjolla leiri Saaristossa, otan kuvan mainoksesta ja päätän harkita asiaa vielä. Ystävänpäivämaastoon ilmoittaudun Lydialta kysymättä, ei se itse osallistuisi kuitenkaan, vaikka tiedän sen käyneen tallille vähän säännöllisemmin vuodenvaihteen jälkeen ja pystyneen jonkin verran ratsastamaankin.

Kosmokselle etsitään vuokraajaa. Luen ilmoituksen huolellisesti ja ensin innostun: tiedän ruunan olevan laadukas kouluhevonen, ja diili on kohtuuhintainen. Sitten yritän kuvitella itseni Kosmoksen selkään, ja näenkin jonkun punatukkaisen naisen ja ison ruunikon liitävän sulkutaivutusta pitkin lävistäjää, mutta kun katson tarkemmin, punatukkainen nainen onkin juuri ja juuri teini-iän ylittänyt minä monia, monia vuosia sitten.

Sitä paitsi minä asun edelleen enimmäkseen Turussa, enkä ehtisi tallille kahdesti viikossa missään reaalimaailmassa nyt enkä tulevaisuudessa, joten käännän katseeni pois.

xx

Yhtenä lumisateisena sunnuntaina hyppään Iisillä. Olen pyytänyt Salman henkiseksi tueksi, ja Bonnie näyttää Iisille hyvää esimerkkiä suorittamalla polvenkorkuiset hypyt rennosti ja hyväntuulisesti pärskien. Iisi kimpoilee seinistä ja yrittää kertoa minulle kaikin mahdollisin tavoin esteiden olevan liian pieniä, minä roikun ohjassa ja pelkään.

”Pitäiskö sun hypätä tällä”, ehdotan Salmalle posket ponnistelusta kirkuvanpunaisina, mutta Salma vain naurahtaa.
”Ihana nähdä miten se nauttii! Anna mennä vaan”, Salma kannustaa.

Iisin hypyt muuttuvat vähitellen rauhallisemmiksi ja laukka tasaisemmaksi, ja kuolemanpelko karisee kun uskoo, etten aio kuunnella sitä kuitenkaan.

xx

Kahdeksas helmikuuta on ihan tavallinen keskiviikko: teen pitkän päivän yliopistolla ja käyn illalla juoksemassa, hölkkään rantoja pitkin ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, ja sitten Patrikille. Patrik on vielä palaverissa, kun rapistelen sisään: se latelee ulkoa opetellut kohteliaisuusfraasit ja hyvästit neljään kertaan englanniksi, ja kun se lopulta laskee kuulokkeet pöydälle, se huokaa syvään ja työntää silmälasit otsalle voidakseen hieroa silmiään molemmin käsin.

”Miten meni?” minä tiedustelen ja laitan teeveden kiehumaan, otan kaapista molemmille kupit ja annostelen vihreät teenlehdet pannuun valmiiksi.
”Kyllä ne tarjosivat vierailevan tutkijan ja opettajan paikkaa”, Patrik hymyilee voipuneesti mutta tyytyväisenä. ”Voisi lähteä pikaisestikin, tai heti kun saa viisumin kuntoon. Ehtisi vielä kevätlukukaudelle ja voisi olla maastotyökauden siellä, palata sitten analysoimaan kotiin.”
”Ihan mahtavaa”, sanon ja toivon, että kuulostaisin innostuneemmalta, mutta kurkussa vähän kuristaa sillä tiedän, että seuraavaksi Patrik kysyy, tulisinko mukaan, ja:

Patrikille en sitä jaksa kertoa, mutta kahdeksas helmikuuta viisitoista vuotta aiemmin avasin ensimmäisen kerran Seppeleen tallinoven. Vaikka olen sulkenut sen perässäni mielessäni välillä viimeistäkin kertaa, olen aina palannut, ja oikeastaan en haluaisi lähteä juuri nyt, kun olen melkein seppeleläinen jälleen.

Enkä Liekkijärven lisäksi haluaisi jättää työtäni, enkä kotiani, enkä ystäviäni enkä perhettäni, vain seuratakseni maailman ääriin miestä, joka ei olisi koskaan tehnyt minulle samaa.

xx

Näen Kosmoksen uutta vuokraajaa ohimennen tallilla. Se muistuttaa etäisesti jotain hyvin treenattua jäntevää palveluskoiraa, vähän kuin Patrikin malinoisia Ristoa. Olen satavarma, ettei se ole Liekkijärveltä, mutta en jää tekemään tuttavuutta vaan luikahdan pesukarsinassa odottavan Iisin kyljen taakse, kun se kävelee kadehdittavine ryhteineen ohi. Ehkä on hyvä, etten hakenut Kosmoksen vuokraajanpaikkaa – en olisi missään nimessä voinut olla hevoselle yhtä soveltuvan sporttinen ja sitoutunut ratsastaja kuin tämä tuntematon taatusti on.

Kyykin Iisin jaloissa pukemassa siellä suojia, kun Aleksanteri raahaa oman lysähtäneen ryhtinsä toiseen suuntaan käytävällä pesukarsinan ohi.

Hetken mietin, että pysäyttäisin sen ja pyytäisin neuvoa lähtemisestä tai jäämisestä, mutta sitten muistan, että Aleksanteri on ehkä viimeisiä ihmisiä, joiden päätöksentekokykyyn kannattaa luottaa, ja niinpä vain huiskautan Allulle kättäni ja annan sen mennä menojaan.

[Eedi Myllyoja]

Lainahevonen

[Lydia]

Sairaspäiväkirjat

Marraskuu

Lydian ruumis on yksi romukasa. Tänä syksynä hänestä tuntuu, että se on muuttumassa suorastaan käyttökelvottomaksi. Arjesta selviää, kun ei tee äkkinäisiä liikkeitä, mutta tallitöiden ja ratsastamisen ilon saa nykyään vain tekemällä vaihtokaupan jäytävän kivun kanssa, sellaisen joka pitää hereillä yöt. Välillä Lydia miettii, onko se sen arvoista.

Lydia jumppaa tunnollisesti fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Hän käy uimassa ja polkee kuntopyörää. Joskus polvi on parempi ja joskus siitä ei ole mihinkään. Hyvien päivien määritelmän on joutunut kirjoittamaan uudelleen, ja siltikin niitä on harvoin.

Iisistä on muutamassa hassussa vuodessa tullut hänelle kuitenkin kovin rakas, ja ajatuskin siitä luopumisesta kirpaisee Lydiaa. Taloudellisesti hevosen pitämisessä ei ole mitään järkeä, mutta tässä asiassa Lydia on päättänyt, ettei järkeä tarvitse juuri nyt kuunnella. Fiia on liikutellut Iisiä aina ehtiessään, joskus joku muukin Seppeleen kokeneemmista ratsastajista; viimeisimpänä Eedi. Säännöllisesti Iisillä hyppäävää esteratsastajaa ei ole löytynyt, mutta aina kun Lydia jaksaa, hän varaa maneesin tuntien jälkeen, rakentaa sinne jokusen esteen kujalle ja antaa hevosen hypätä irti.

Hukkaanhan hevonen hänen käytöllään menee, mutta orin ilmavia loikkia ja irtohypytyskujan jälkeisiä ilopukkeja katsellessaan Lydia miettii, että niin oli hänkin onnettomuuden jälkeen mennyt, joten ehkä he olivat toisilleen luodut.

Tammikuu

Kaikista huonoiten polvi kestää kylmänkosteaa. Lydia kuvittelee jalalleen tuntosarvet: se ennustaa sään, arvaa sateet ja tietää pakkaspäivät. Hän tuntee taivaalta valuvan rännän vihlovana kipuna jalassa paljon ennen kuin avaa aamulla verhot ja näkee maiseman muuttuneen yhdessä yössä lokakuun väriloistosta marraskuun ikiharmaaksi.

Ja vaikka se marraskuu venyy melkein kolmen kuukauden mittaiseksi, nielee alleen joulun ja vuodenvaihteen ja kaikki, tulee sekin aamu, kun Lydia herää eikä hetkeen satu mihinkään. Vanhan talon nurkat valittavat pakkasen paineesta ja ikkunaan on piirtynyt kuurankukka. Sydäntalvi on Lydiaa varten. Sydäntalvella hän elää syksyllä menetettyjen viikkojen edestä, ja niidenkin jotka tietää menettävänsä kevään koittaessa.

Lydia käärii itsensä ja Iisin villaan kiireestä kantapäähän ja maastoilee tuntikausia, vaikka oikeasti olisi liian kylmä ratsastaa ollenkaan. Vähän lauhempina aamuina hän ratsastaa kouluradan pätkiä maneesissa ja toivoo, että voisi osallistua kesällä kilpailuihin. Matthias on käynyt hyppäämässä Iisillä muutaman kerran, ja nyt Lydiakin haluaa hypätä. Iisi on vauhdikas mutta kiltti, malttaa mielensä eikä tee sivuloikkia vaikka pursuaa elämäniloa ja energiaa, ja jos esteet vain olisivat metrin korkeampia, kaikki olisi melkein niin kuin ennen.

Huhtikuu

Lydia on toivonut että se olisi voinut kestää, että talvi olisi ollut tällä kertaa ikuinen, mutta aivan liian pian muuttolinnut ovat taas täällä. Iisin liikutus valuu milloin Fiian, milloin Eedin, milloin Matthiaksen vastuulle; muutaman kerran Lydia päästää Julinkin orin satulaan ennen kuin huomaa, ettei Juli oikein pärjää sille eikä välttämättä osaa ratsastaa oikeastaan ollenkaan.

Lydialle maneesin seinät vaihtuvat jälleen uimahallin kaakeleihin, Iisin satula kuntopyörään, jalustinhihnat sateenkaarenkirjaviin jumppakuminauhoihin. Hän istuu vuorotellen fysio- ja psykoterapeutin vastaanotoilla ja yrittää hyväksyä, vaikka ei ymmärrä. Likaisista ikkunoista siivilöityy auringonvalo pölyisiin huoneisiin. Lydia ei ihmettelisi, jos hän yhtenä näistä päivistä murenisi kesken session ja muuttuisi itsekin tomuksi, joka leijailisi hetken ilmassa auringon pyöriteltävänä ja laskeutuisi lopulta ohuena kerroksena maahan.

Mutta kesäkin on luvannut tulla, ja kesäkin on ollut usein hyvä, joten Lydia jumppaa jalkaa ja toivoo, että se myöhemmin kantaisi hänet vielä tallille, ja siellä Iisi kantaisi hänet jälleen metsän keskelle, ehkä muutaman maastoesteen kautta. Ja vaikka se tekisi kipeää, niin kuin kaikki teki, se olisi sen arvoista.