Viikonloppuleiri 24.-26.7. - Vaellus

[Emmy]

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna pakataa teltat ja eväät ja lähdetään vaeltamaan Leikkijärven ympäristöön koko viikonlopuksi. Jokainen saa leirin ajaksi oman vaellushepan, josta on vastuussa. Vastuuhenkilönä leirillä toimii Emmy ja leiri on avoin Seppeleen hoitajille ja yksäriomistajille. Leiriltä maksuina yksi vapaavalintainen kuva tai tarina ja yksi aihetarina tai -kuva. Leiristä saa merkin.



Osallistujat 7/8
Emmy - Hilppa

Manny - Laila
Rai - Lyyli
Lyyti - Kari 🌲
Odessa - Vappu 🌲
Jinna - Pinja
Nella - Sinta 🌲
Verna - Windi

Ohjelma ja aikataulut

Perjantai 24.7.
Lähtö Seppeleestä kymmenen aikaan aamulla. Kuljetaan laukkasuoran ja pyöstinvuoren kautta kohti rantaa. Kuljetaan rantaa pitkin kohti liekkikalliota ja jatketaan siitä uimarannalle. Rannalla kahlataan hevosten kanssa. Rannalta suunnataan kohti kyläkauppaa, jossa pidetään jätskitauko. Kaupalta matka jatkuu pihlajanimen ja liekkijoen suulla sijaitseville mökeille, jossa pidetään pidempi evästauko. Tauon jälkeen matka jatkuu kohti Artsin ravitallia, jossa päästään laukkaamaan raviradalle. Raviradalta jatketaan matkaa kohti vanhaa louhosta, josta päivän vaellus päättyy metsästysmajalle. Metsästysmajalle pystytetään leiri ja yövytään siellä.

Lauantai 25.7.
Leirin purun ja aamiaisen jälkeen n. klo 10 matka jatkuu metsästusmajalta Sepän lammen ja Liekkieukon suon kautta kohti Simoraa. Simoran maastoesteradalla hypätään muutama este. Simoralta jatketaan matkaa kohti Liekkijärveä. Kuljetaan kahluupaikalta Liekkijärven itärantaa, jossa pidetään evästauko laavulla. Rantaa pitkin ratsastetaan aina Liekkisaaren lossille asti. Kuljetaan lossilla saareen ja kierrellään saarta hevosten selässä ennen leiriytymistä. Yö vietetään saarella.

Sunnuntai 26.7.
Jälleen leirin purku ja aamiainen ja lähtö kohti Seppelettä. Kuljetaan Liekkisaaresta Ruskamäen kautta metsäteitä kohti Liekkivaellusta, jossa pidetään viimeinen evästauko. Tullaan kartanon pellon kautta takaisin Seppeleeseen.

Kartta ja välietapit


Kartta ©Anne

PERJANTAI
1. Laukkasuora
2. Pyöstinvuori
3. Liekkikallio
4. Uimaranta
5. Kyläkauppa
6. Pihlajaniemen mökit
7. Artsin ravitalli
8. Louhos
7. Metsästysmaja
LAUANTAI
10. Sepän lampi
11. Liekkieukon suo
12. Simora
13. Kahluupaikka
14. Itärannan laavu
15. Lossi
16. Liekkisaaren leiripaikka
SUNNUNTAI
17. Ruskamäki
18. Liekkivaellus
19. Kartanon pelto

Kehysaiheet
- Aihemaksu voi olla joko kuva, sarjis tai teksti
- Näistä aiheista jokainen tekee yhden maksun
- Yksi aihe per leiriläinen, nopeusjärjestyksessä saa varata
- Toisen maksun voi tehdä jäljellejääneistä aiheista, tai ihan vapaavalintaisesti

1. Lähtö Seppeleestä, jotain unohtui?
2. Uittohetki rannalla, joku joutuu uimaan tahtomattaan - Odessa
3. Jäätelötauko, hevosetkin haluaisi pienen maistiaisen - Nella
4. Laukkakisa raviradalla - Rai
5. Vanha louhos, jossa ehkä kummittelee? - Manny
6. Leirin pystyttäminen metsästysmajalle - Jinna
7. Simoran maastoesterata - Lyyti
8. Itärannan evästauko
9. Haasteita lossilla
10. Makkaranpaistoa ja kummitusjuttuja Liekkisaaressa
11. Yöllä kuuluu outoja ääniä, ei kai tällä vain ole karhuja?
12. Leirin purku ja viimeisen vaelluspäivän aamu
13. Alkaako peppu jo puutua satulassa?
14. Kotiinpaluu

[Emmy]

Kartta ja loput infot sekä vaellushepat laitettu! Pahoittelut myöhästymisestä :)

[Nella]

// Sumulahti sijaitsee itse asiassa tuossa about numerossa 6, niemen läntisellä rannalla, Pihlaniemen mökit taidettiin taas alunperin kuvailla Liekkijoen suun suuntaan :’) //


✿ Vaellus 24.7

Kun Liekkikallio oli nähty ja hevoset ja ratsastajat uitettu uimarannalla, jatkui vaellus kohti Liekkijärven kyläkauppaa. Porukka oli puoliksi sama, kuin edellisenä viikonloppuna, mutta Nellan paras ystävä Saaga ei ollut päässyt mukaan, mikä harmitti Nellaa. Hän oli onneksi ratsastanut Jinnan kanssa samassa tuntiryhmässä edellisen viikonlopun, ja tutustunut häneen hieman paremmin, kuin aikuisiin tallilaisiin. Jinna oli nimittäin vain pari vuotta Nellaa vanhempi. Tyttö sai ratsastaa isolla, mustalla puoliverisellä, jonka pää oli lähes kokonaan valkoinen, ja jonka korkeat, valkeat sukat olivat lähes yhtä pitkät, kuin Nellan ratsun Sintan jalat. Nella oli kuitenkin tyytyväinen vaellusratsuunsa, sillä Sinta oli Gekon jälkeen hänen lempiponinsa Seppeleessä. Sintan kanssa hän oli kilpaillutkin, Sinta oli vähän reippaampi ja varmempi esteillä, kun taas Gekko, joka jumittaisi varmaan joka toisen esteen eteen.

Rannalla kävi mukava, kesäinen tuuli, joka kuivatti ratsukot osittain uittamisen jäljiltä, vaikkei matka rannalta kaupalle ollutkaan pitkä. Kauppa oli pieni, ja siellä myytiin lähinnä jäätelöä ja muita herkkuja, paria satunnaista rantatarviketta ja muutamia hassuja elintarvikkeita. Kauppa pysyikin pystyssä todennäköisesti vain uimarannan ansiosta. Kesäaikaan kaupan kupeessa oli jäätelökioski, josta tänäänkin jokainen vaeltaja sai käydä vuorollaan ostamassa jätskin, samalla kun kaveri piti huolta vaellusratsusta. Kun Nella palasi kioskilta korkea jäätelötötterö kädessään Jinnan luokse, joka piteli Pinjan lisäksi Sintaa, kurottautui Pinja yllättäen hamuilemaan jäätelöä! Nella ehti pelastaa jäätelön, ja kikatti Pinjan hamuillessa hänen poskeaan. Jinna onnistui saamaan ison Pinjan aloillaan – Sinta ehti vain höristää korviaan, kunnes tilanne oli jo ohi. Sille naurettiinkin myöhemmin!



Matka jatkui Pihlaniemeen päin autotien reunaa. Hevoset rauhoittuivat päästessään taas liikkeelle – ne eivät ihan ymmärtäneet jätskikiskan liepeillä seisoskelua. Nella ja Jinna juttelivat niitä näitä. Lahden poukamassa tie kulki lähes rantaa pitkin, vain muutama mökkitontti esti suoran järvimaiseman. Sitten vasemmalle haarautui tie, jonka risteyksessä seisoi vanha maitolaituri ja pari postilaatikkoa. Nella kertoi Jinnalle, että siellä oli Sumulahden maatila, jossa Tuulia asui, ja jossa Nella kävi edelleen joskus hoitamassa Viola-nimistä aasia. Jinnaa nauratti Nellan hoitoaasi, mutta Nella kertoi, että Viola oli jopa korkeampi, kuin Sinta, ja että se oli tosi varma maastoratsu ja osasi olla kärryjenkin edessä. Ja kaikista paras puoli oli, että Viola oli niin söpö ja persoonallinen poneihin verrattuna!

Risteyksen jälkeen Pihlaniemen itäinen ranta oli jälleen lähinnä mökkien valtakuntaa, eikä ihme, olihan Liekkijärvi kaunis lomapaikka. Suurin osa paikallisista asui Liekkijärven kirkonkylällä, niin tänne mahtui mökkiläisiä. Ranta oli myös paikoin syvä, ja metsä aika mäkinen – matkalle sattuikin tien vasemmalle puolelle Pihlaniemen kallioinen mäki, joka pilkotti metsän läpi jyrkänteenä. Siitä oli enää vähän matkaa niille mökeille, joilla seurueen oli tarkoitus pitää evästauko ja päästää hevoset lepäämään ja syömään. Siellä Seppele oli viettänyt juhannuksen neljä vuotta sitten, ja vaikkei Nella ollut silloin ollut mukana, oli hän kuullut tarinoita, kuinka joku kömpi ikkunasta mökkiin sisälle ja ravitallin pitäjä oli löytynyt pelto-ojasta. Vaeltajat eivät kuitenkaan kuulleet evästauolla tarinoita mökkijuhannuksesta, sillä kukaan vaellusleiriläisistä ei ollut ollut mökeillä silloin. Nella kuitenkin kuvitteli mielessään juhannustaikoja ja kummitustarinoita, ja sanoi Jinnalle, että paikka vaikutti viihtyisältä leiripaikalta.

Tauon jälkeen oli aika nostaa Sintan vaaleanpunainen satula takaisin ponin selkään ja hypätä ratsaille. Matka jatkui polkuja pitkin kohti ravitallia. Metsäpolkuja oli tunnelmallista kulkea, ja oli aikaa uppoutua omiin ajatuksiin. Lopulta seurue saapui ravitallin pihaan, jossa ei kuitenkaan näkynyt oikein ketään. Emmy veikkasi, että Artsi ei varmaan paljoa tallilla pyöri, kun hevoset ovat kesälaitumilla. Siispä hän ehdotti, että mentäisiin suoraan raviradalle. Siellä päästäisiin vauhtiin ennen loppumatkaa yöpymispaikalle!


Kiitos leiristä! 
(kuva: aihemaksu, tarina: vapaa maksu)

[Anne]

Tunnelmia vaellukselta

[Anne]

Odessa ja Vappu rannassa, pitkospuilla.




Laukkaa metsässä, johtohevonen otti spurtin!

[Lyyti]

Kehystarina - Simoran maastoesteet

Kaunis ja aurinkoinen heinäkuun viikonloppu – missäpä sen olisi mieluummin viettänyt kuin satulassa. Metsä humisi hiljaa lauhkean tuulenvireen tahtiin, kun kahdeksan ratsukkoa pujotteli vihreän eri sävyjen lomassa. Lyyti nojasi rennosti taaksepäin Karin selässä. Kari! Hän oli ollut jännittynyt Emmyn ratsuvalinnasta. Kari oli ihan hyväntahtoinen ruuna, oli Lyyti sillä ennenkin ratsastanut viikoittaisella tunnillaan, mutta jotenkin kolmen päivän vaellus valtavan hannoverin selässä oli tuntunut kauhistuttavalta. Mutta itse asiassa Kari oli varsin rakastettava tapaus: sen askeleet olivat pitkät ja lennokkaat ja persoona jokseenkin hömelö, mutta ruuna oli kuitenkin ihan selväpäinen ja nöyrä. Se ei ihme kyllä hätkähdellyt tai hermoillut turhia, vaikka jotkut muut hevosista olivatkin jo ehtineet draamailla. Lyytillä oli Karin satulassa elegantti olo: mustan hevosen liikkeissä kun oli jotain jylhää. Ei sillä, että hän tomeraa ja reipasta Oiliaan olisi vaihtanut, mutta vaihtelu virkisti toden totta.

”Kohta ollaan sitten Simoran esteradalla”, Emmy kailotti kauniin Hilppa-mummon selästä. Lyytin mahasta kouraisi. Millainenkohan Kari olisi maastoesteillä? Hän oli joskus nähnyt sen jatkotuntilaisten estetunnillla. Ruuna kyllä hyppäsi kauniisti, mutta pysyisikö Lyyti sen vauhdissa?
Emmy antoi maastoesteille kipakat ohjeet, joita tuli noudattaa ehdottoman täydellisesti, tai saisi tehdä sata aamutallia putkeen. Turvallisuus ennen kaikkea: kukaan ei antaisi hevosen lähteä päsmäröimään muiden perään tai rinnalle. Ohjeita toisteltiin takanatuleville ja kaikki vaikuttivat innostuneilta.

Ehkä Lyytin ongelma oli siinä, että hän aina jotenkin jännitti etukäteen jännittämistään. Sillä kun tuli heidän vuoronsa hypätä muutama Emmyn valitsema este, Lyyti yllättyi siitä, miten rauhallinen ja rento fiilis hänellä Karin selässä oli. Ruuna laukkasi isoin ja vauhdikkain, mutta hallituin askelin, ja hyppäsi esteet kevyesti ja vaivattomasti. Koska hevonen tuntui niin varmalta, Lyyti tunsi olonsa rohkeaksi ja luottavaiseksi, eikä edes ehtinyt pelätä – vaan vain nauttia! Kun Kari oli innostua liikaa, himmasi se kuitenkin vauhtiaan Lyytin pidättäessä sitä kevyesti.

Ihanaa! Lyyti pidätti Karin ensin raviin ja sitten käyntiin, ja kumartui taputtamaan kevyesti puuskuttavan ruunan kaulaa. ”Sie se oot ihana!” Hän ei voinut olla nauramatta ääneen: vatsassa kupli jännityksestä purkautunut riemu ja onnistumisen ilo.
”Siulla on aivan mahtava hoitohevonen”, Lyyti totesi Lyyliä ratsastavalle Raille, joka oli tietenkin aivan samaa mieltä.

Muutkin ratsukot pääsivät esteiden yli suhteellisen vaivatta, vaikka oikukas Windi olikin kuumeta ja rynni esteet sellaisella vauhdilla, että Vernan kasvot olivat kalpeat hänen liittyessään muiden seuraan. Eiköhän Vernakin kuitenkin saisi pian väriä poskilleen, sillä edessä oli rennompi osuus: järvenrantaa pitkin kahlaamista ja evästauko laavulla. Lyytin mahassa kurni jo ja hän haaveili jo mukaan pakkaamistaan hummuksella kuorrutetuista voileivistä.

Lisämaksu - makkaranpaistoa ja kummitusjuttuja Liekkisaaressa

Vielä ei ollut pimeää: heinäkuun lopussa kesäillat olivat vielä kuulaita. Taivas oli ehkä tummentunut iltapäivän mittaan mutta silti sävyiltään heleän sininen. Hevoset oli päästetty saarelle kyhättyihin aitauksiin, ja iltakaurat oli hotkittu hetkessä. Yhtä raukeita ja nälkäisiä olivat myös leiriläiset, jotka olivat kokoontuneet iltanuotion ääreen. Salma ja Pyry olivat tuoneet saareen etukäteen syötävää ja juotavaa yllinkyllin, ja nyt makkaroiden paistumista odotettiin innolla.
”Mie yritän kyllä olla kasvissyöjä mutta en tiiä...” Lyyti katseli tulessa ritiseviä makkaroita vesi kielellä.
”Onhan siellä kasvisvaihtoehtojakin”, Emmy tarjosi ystävällisesti.
”Kyllä mikään ei voita kunnon makkaraa”, Manny mussutti jo omaansa, ja niin Lyyti ei voinut vastustaa kiusausta, vaan laittoi omaan tikkuunsa heti kaksi kerralla. Ehtisihän sitä palata vege-linjalle vaelluksen jälkeen...

Kaksi kokonaista vaelluspäivää olivat kuluneet hujauksessa, vaikka särkevät ja raskaat lihakset kyllä muistuttivat satulassa istuttujen tuntien määrästä. Lyytin takalistossa ja reisissä tuntui sekin, että kauniin Kari-ratsun liikkeet olivat Oilia paljon lennokkaammat. Silti tyttö oli mielissään siitä, ettei Emmy ollut antanut osallistujien valita hoitohevosiaan, vaan tarjonnut heille erilaisen kokemuksen. Lyyti oli aivan rakastunut hölmöön mutta kilttiin Kariin, joka oli viimeistään maastoesteillä voittanut Lyytin sydämen: se ei ollut korvaansa lotkauttanut ratsastajansa jännittämiselle, vaan oli luotsannut kaksikon turvallisesti ja varmasti esteiden yli.
Ja mitkä maisemat! Kahden päivän aikana oli nähty Pyöstinvuori, Liekkikalliot, Sepän lampi, Liekkieukon suo, ja nyt suloinen Liekkisaari. Lyyti oli todellinen luonnonystävä, ja nautti suunnattomasti vaihtelevista maisemista. Ne antoivat hänen sydämelleen ja sielulleen rauhaa ja tyyneyttä. Samalla hän kartoitti katseellaan lähimetsien marjatilannetta: mustikoita olisi päästävä poimimaan ja pian.

”Tietääks kukaan mitään kummitustarinoita?” Odessa katsoi ympärilleen, kun taivaanranta alkoi tummeta ja yö oli lähempänä. Leiriläisten vatsat oli täytetty murkinalla, mutta suolaisesta vaihdettiinkin nyt makeaan, ja Nella ja Jinna olivat ensimmäisiä vaahtokarkkien grillaajia.
”Ei varmasti kerrota mitään pelottavia juttuja, mä en saa unta”, Verna puuskahti.
”En miekään!” Lyyti yhtyi karkkipussinsa äärestä. ”Mie säikähän muutenki niin heleposti.”

”Hei, eikös Seppeleessä muuten pari vuotta sitten ollut joku tulipalo?” Manny kysyi yhtäkkiä annettuaan katseensa levätä nuotion liekkien leikissä. Kaikki katseet kääntyivät odottavasti Emmyyn, joka hätkähti ajatuksistaan ja meni jotenkin vaikean näköiseksi.
”Joo, oli...” hän vastasi vähän epäröiden. ”Se tais olla noin kaksi vuotta sitten... Se oli tosi vaikea aika Seppeleelle... ja meille kaikille.”
Kukaan ei oikein tiennyt mitä sanoa. Tuntui siltä, että lämmin kesäilta oli viilennyt ja ilmassa oli jotain raskasta.
”Miten se palo syttyi?” Jinnan ääni oli arka.
Emmy huokaisi syvään ja oli hetken hiljaa, mietti selvästi, mitä sanoa. ”Noh, sitä ei oikein koskaan saatu selville. Se oli tosi raskasta. Seppeleessä pyöri toimittajia, ja kylillä ja lööpeissä levis kauheita huhuja. Anne oli sillon vielä tietysti Seppeleen omistaja... maneesi palo poroksi ja taloudellisesti se oli aivan hirveää. Onneksi ei tullut ihmisvahinkoja...”

Emmyn sanat olivat kaikkia kummitustarinoita hyytävämpiä ja vielä totista totta. Lyyti mietti, miten raskaissa ajatuksissa tallilaisten oli täytynyt olla aikana, jona heidän rakastamansa idylli oli kirjaimellisesti palanut poroksi. Ja toisaalta miten ihmeellistä oli se, että jo parin vuoden päästä talli oli toipunut katastrofista ja tässä hekin istuivat, leirinuotiolla, sydämet keveinä ja hevoskesän autuudesta juopuneina.

Manny oli jotenkin syyllisen näköinen, katui tietysti että oli nostanut esiin selvästi aran puheenaiheen.
”Okei, siitä aasinsilta tähän... jos Seppele palais just nyt, mitkä kolme hevosta te pelastaisitte ekana?”
”Manny! Sie oot kamala”, Lyyti purskahti nauruun muiden mukana, ja painostava ilma keveni heti iltatuulen viedessä ahdistavat muistot mukanaan.

[Manny]

Manny ja Laila horsmien keskellä ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen. Aurinko kävi jo laskemaan ja päivästä kankeat jalat vetreytyivät kävellessä mukavasti samalla kun Laila sai nautiskella tuoreista herkuista.

[Odessa]

Kehystarina: Uittoretki rannalla, joku joutuu uimaan tahtomattaan

Vaelluksen alkumatka oli sujunut varsin mainiosti, pieniä unohtumisia lukuunottamatta. Pian me saavuttaisiin uimarannalle, jossa edessä olisi hevosten kahluutusta. Emmy oli maininnut mulle, että Vappu rakasti vettä ja mä saisin olla rannalla varuillani. Olin pistänyt naisen sanat korvan taakse – jos joku joutuisi uimaan rannalla, pitäisin huolen, etten se olisi mä.

Ilma oli heinäkuiseen tapaan varsin lämmin. Järven rannalla kävi tuulenvire, mikä piti ötökät mukavasti loitolla. Suurin osa ratsukoista oli jo vesirajassa, kun mä ja Vappu vielä jumitettiin hieman kauempana. Mua jännitti vähän, mutta mä en todellakaan myöntäisi sitä. Mä painoin pohkeeni tamman kylkiin ja se sinkaisi veteen salamannopeudella.

’’Oho!’’ Lyyti huudahti Karin selästä. ’’Pidä kiinni!’’

Manny nauroi, mitä seurasi huudahdus ja läiskähdys.

’’KAKKUA!’’ mä huudahdin. ’’Mitä hittoa tapahtui?’’

’’En mä tiedä, mitä mörköjä se näki’’, Manny sanoi ja nousi ylös vedestä. Laila oli onneksi saatu nopeasti kiinni.

’’No huh, onneksi ei käynyt pahemmin’’, Verna naurahti. ’’Laila taitaa olla vähän semmonen tyhjänsäikkyjä.’’

Manny nyökytteli tyhjentäessään saappaitaan vedestä. ’’Ei hitto, oispa varasaappaat.’’

’’No, ainakaan sun jalat ei hikoa’’, mä hihitin. ’’Kelpais kyllä.’’

’’No sä saat kyllä nää vetiset saappaat, jos haluat. Voi vaan olla, että sun saappaat ei mahdu mun jalkoihin’’, Manny nauroi ja meni pukukoppiin vaihtamaan vaatteitaan.

Mannyn vaihdettua kuiviin vaatteisiin me oltiin valmiita jatkamaan matkaa. Emmyn mukaan seuraava pysäkki olisi kyläkauppa, missä me pidettäisiin jätskitauko.


Lisämaksu: Yöllä kuuluu outoja ääniä, ei kai täällä vain ole karhuja?

Makkaranpaiston ja kummitustarinoiden jälkeen toinen toistaan väsyneemmät leiriläiset siirtyivät telttoihin yöpuulle. Päivä oli ollut pitkä, ja mä en voinut olla tyytyväisempi päästessäni viimeinkin unten maille. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun pian joku oli jo tökkimässä mua hereille.

’’Mitä hittoa’’, mä mutisin. ’’Anna mun nukkua.’’

’’Ei kun herää nyt! Mie kuulin jotain räsähtelyä’’, Lyyti sanoi ja jatkoi mun ravistelua.

’’Niin, joku heppa varmaan astui jonkun oksan päälle.’’

’’Ei niissä aitauksissa mitään oksia ole! Herää nyt, niin käydään katsomassa.’’

Mä nousin vastahakoisesti ylös lämpimästä makuupussista ja kiskoin kengät jalkaani. Mun viimeinkin päästessä ulos teltasta kävi ilmi, ettei Lyyti ollut ainut, joka oli kuullut ääniä.

’’Siis mitä, kuulitteko tekin sen räsähtelyn?!’’ Rai huudahti. Lyyti nyökytteli vastaukseksi. Tähän mennessä lähes kaikki leiriläiset olivat jo kerääntyneet paikalle.

’’Entä jos se on karhu’’, Nella mutisi. ’’Mä en kyllä anna sen syödä Sintaa!’’

’’Rauhoitutaanhan nyt’’, Emmy sanoi. ’’Ei tällä alueella pitäisi olla karhuja.’’

’’No mikä se sitten on?’’ Nella jatkoi.

’’Jänis? Joku lintu?’’ mä ehdotin. Mua väsytti.

Tuli hiljaista. Jes, ehkä mä pääsisin viimeinkin takaisin nukkumaan.

Manny rikkoi hiljaisuuden. ’’Missä Sinta ja Vappu on?’’ Mies viittoi tyhjää aitausta kohti.

Nellan ilme oli näkemisen arvoinen. Olinhan mäkin vähän huolissani poneista, mutta me oltiin kuitenkin saaressa, joten ne eivät voineet olla kaukana.

Emmy huokaisi. ’’No niin, lähdetäänhän etsimään karkulaiset.’’


Hetken päästä me oltiin valmiita lähtemään kiertämään saarta riimunnaruilla ja taskulampuilla varustettuina.

’’Entä jos ne onkin joutuneet karhun syömiksi’’, Nella totesi epätoivoisena meidän kahlatessa horsmapusikon läpi. Lyyti vakuutteli tytölle, että Liekkisaaressa ei olisi karhuja. Sinta hörähti.

Nellan ilme kirkastui hetkessä. ’’Senkin hölmö! Mä olin niin huolissani’’, tyttö tuhahti kiinnittäessään riimunnarun ponin päitsiin. Sinta ei ollut moksiskaan, vaan se jatkoi horsmien mussuttamista.

Mun epäonnekseni Vappu ei malttanut vielä luopua vapaudestaan, vaan mä sain jahdata sitä hetken ympäriinsä. Viimeinkin saadessani tamman kiinni mä huokaisin helpotuksesta.

’’Mie soitan muille, että karkulaiset on löydetty’’, Lyyti sanoi. Mä nyökkäsin.


Takaisin leiriin päästyämme Emmy laittoi meidät tarkastamaan aitaukset läpikotaisin. Mä en edes tiennyt, paljonko kello oli kun me viimeinkin päästiin nukkumaan, mutta mä olin varma, että aamupalalla tulisi näkymään erittäin väsyneitä naamoja.

[Manny]

Louhoksen kummitus

Vaellusseurue alkoi olla ensimmäisen päivän jälkeen jo väsynyttä, kun aurinko alkoi painumaan mailleen. Kuulin, kuinka edellä menevä Nella jo kyseli kaihoisasti Emmyltä, josko alkaisimme olla lähellä metsästysmajaa. Koko poppoo tuntui huojentuvan, kun Emmy ilmoitti, ettei matkaa enää olisi pitkästi - vielä olisi ohitettavana vanha louhos.

“Mie oon käynyt siellä louhoksella pari kertaa”, Lyyti sanoi samalla, kun pyöritteli nilkkojaan Karin satulassa. Tyttö oli nostanut jalustimet hevosen kaulalle ja oikoi nyt jo varmasti kipeytyneitä kinttujaan hauskan näköisesti. “Se vesi on aevan tajuttoman kirkasta. Mie kuulin joskus legendaa, että toisinaan se vesi värreilis iliman että tuuliskaan. Liekkö joku henki siellä asustelis.”

Mä kallistin päätäni ja päätin noudattaa Lyytin esimerkkiä ja nostin jalustimet Lailan kaulalle.

“Meinasitko jotakin metsänhenkeä?” mä kysyin ja Lyyti pudisteli päätään.

“Jotkut sannoo että se ois jonkun maatalon neijon henki. Tarun mukkaan se ois ollu rakastunut johonkin nuapuritalon renkiin, mutta isäntä ei ois sitä hyväksynnä. Se ois sitten syänsurruissaan ottanut ja hukuttautunut siihen louhoksen lampeen.”

Nella näytti säikähtäneeltä. Se vilkuili ympärilleen, ikään kuin peläten, että kuolleen maatalon neidon henki olisi lipunut esiin kuusikon keskeltä.

“No aikamoinen satu”, mä tokaisin. “Liekkö tuo louhos edes niin vanha, että sinne olisi mikään entisaikain neito ehtinyt itseään hukuttaa.”

“Hmh, miusta se tarina on ainakin jännittävä!” Lyyti puolusteli. “Etkö sie Manny usko kummituksiin?”

Kohautin olkia samalla, kun pyörittelin omia nilkkojani. Laila venytteli kaulaansa ja päästi pitkän huokaisun.

“Njaa. En oikein tiedä. Ehkä niihin metsänhenkiin mä uskoisin ennemmin”, sanoin ja nyppäsin neulasen irti Lailan harjasta. “Kuulema jotkut vanhat metsänhenget suuttuu niille, jotka ei kunnioita niiden kotia. Ne saattaa eksyttää varomattomat metsänpeittoon tai näyttäytyä pelottavina, tummina olentoina ja säikäyttää tunkeilijat tiehensä.”

“Ai vähän niin kuin muumien mörkö?” Odessa kysyi kiinnostuneena.

“Jotain sinnepäin”, sanoin. Edessä ratsastava Nella kääntyi ympäri satulassa ja näytti kauhistuneelta.

“Älkää! Mua pelottaa!” tyttö sanoi, ja Emmykin vilkaisi meitä olkansa yli.

“Joo, säästellään ne kummitusjutut sitten vaikka myöhemmäksi, jooko?” nainen sanoi ja hymyili pienesti.

Olimme saapuneet louhokselle. Vaikka emme enää puhuneetkaan kummituksista, ilmassa oli aistittavissa tietynlainen jännitys, kun ohitimme tyynen lammen ja vaikuttavat kiviseinät, jotka viettivät jylhinä alas veteen. Jokaisen katse oli nauliutunut veden pintaan.

“Katsokaa!” Verna huudahti. “Vesi väreilee!”

“Apua! Maatalon neidon haamu!” Nella parahti. Kaikkien katse kiinnittyi hahmoon, joka liukui sulavasti veden poikki. Kesti sekunnin, pari, ennen kuin --

“Se on saukko!” Emmy sanoi, osin rauhoitellakseen säikähtäneitä ratsastajia, osin ihastellen suloista, linjakasta eläintä, joka sukelteli ja pyörähteli lammen pinnassa.

“Voi, miten suloinen!” Lyyti ihasteli.

“Aika karvainen maatalon neito”, tokaisin, ja koko ratsastajien letka remahti nauramaan - myös Nella, joka ei enää näyttänyt laisinkaan pelokkaalta.