Arktikin hoitokirja

[Manny]

Radiohiljaisuus
Manny & Arktik #28

Pitkään jatkuneen pakkasjakson jälkeen suojakelit tuntuivat tervetulleilta. Ne kuitenkin toivat tullessaan myös sään epävakauden, puhaltavat tuulet ja räntäsateet.

Seppeleen tallipiha oli autio, eikä ihmekään, sillä tänään oli juurikin kunnon koiranilma. Mistä lie sekin sanonta juonsi juurensa – ainakaan Bonnie ja Jackie eivät olleet osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa lähteä piiskaavaan tuuleen ja sateeseen, vaan ne olivat tyytyväisinä jääneet sohvalle nukkumaan, kun tein lähtöä tallille.

Tallin autious sopi mulle paremmin kuin hyvin. Uuden vuoden jälkeisenä aamuna mut oli vallannut järkyttävä häpeä ja paniikki, kun mulle oli selvinnyt, mitä Fleimissä oli tapahtunut. Varsinkin, kun pelkkä julkinen nöyryytys ei ollut riittänyt - Anton oli vielä kaiken lisäksi videoinut koko tapahtuman, kun Fleimin kuvaruuduille oli ilmaantunut joidenkin paikallisten huligaanien kuvaama video musta juoksemassa pihalla pelkässä kylpytakissa.

Ilman housuja.

“No totta kai sä teet rikosilmoituksen”, oli Riinis sanonut, kun olin melkein itkenyt sille mun kokeman nöyryytyksen määrää. “Ainakin niistä nuorista. Mun puolesta voisit tehdä saman tien Antonistakin, mutta sut tuntien et viitsi kuitenkaan.”

Lopulta mä en kehdannut tehdä asialle yhtikäs mitään. Mä kuljin tallilla seiniä pitkin ja välttelin viimeiseen asti yhtään kenenkään näkemistä. Mua ahdisti ja hävetti ja toivoin vain, että kaikki unohtaisivat koko jutun ennen pitkää.

Arktik ei onneksi tiennyt hoitajansa noloudesta mitään - se mutusteli tyytyväisenä mun takin hihaa herkkujen toivossa ja jäi sitten nuokkumaan rauhassa aloilleen, kun istahdin karsinan puruihin ja nojasin seinään. Mä istuin tätä nykyä usein Arktikin karsinalla ja olin vaan. Joskus mä juttelin Arktikille niitä näitä ja se kuunteli, jopa ne kaikista surkeimmatkin vuodatukset, eikä ollut millänsäkään. Se oli sillä tavalla luotettava kaveri, ettei se tuominnut mua tai kääntänyt juttuja mun pilkaksi, vaikka kerroinkin sille mun noloistakin sattumuksista.

Puhelin piippasi taskussa, mutta mä en vaivautunut katsomaan, kuka siellä viestitti. Seppeleen ryhmäkeskustelun mä olin mykistänyt heti uuden vuoden jälkeen, eikä mulle tätä nykyä hirveästi muut viestitelleetkään kuin äiti tai Riinis. Jälkimmäinenkin lähinnä silloin, kun sen talosta oli kosahtanut joku valokatkaisija tai muuta vastaavaa, mihin se tarvitsi sähkärin apua.

“Jos mulla ei ois sua ja Nayaa ja äitiä, mä muuttaisin pois”, kerroin Arktikille. Sen alahuuli lerpatti, eikä se reagoinut mun puheisiin juuri muuten kuin korvaa pienesti liikauttamalla.

“Mä voisin muuttaa Kanadaan. Säkin varmaan muistat, miten kivaa siellä oli. Silloin Cowboy Mounted Shootingissa.”

Arktik huokaisi. Tulkitsin sen myöntymisen merkiksi - ehkä se maalaili mielessään haavekuvia Orange Wood Ranchin kilpa-areenoista.

Puhelin piippasi taas. Mä ignoorasin sen edelleen.

“Onneksi kohta on kevät ja me lähdetään taas sun kanssa Texasiin. Majina ja Dochas tulee myös. Muistatko sä ne? Ne oli kivoja ihmisiä.”

Arktikin silmät lupsuivat kiinni. Mä katselin oria hetken, kunnes käänsin katseeni aitan takaseinään ja vaivuin omiin ajatuksiini. Niin, Westernweek teki taas tuloaan. Se oli oikeastaan mun tämän hetken ainoa kiintopiste, jokin, johon ripustautua ja mitä odottaa. Joutilaat päivät ja työttömänä olo alkoivat hiljalleen turruttaa ja yhtäkkiä musta tuntui, että olin syrjäytyneempi ja erakoituneempi kuin koskaan ennen. En enää edes halunnut nähdä ketään - musta tuntui, että kaikki ajattelivat mut nähdessään vain sitä kamalaa videota.

Vittu, miksi kaiken piti aina mennä vituiksi.

Puhelin tärisi taas, ja nyt mä vedin ärsyyntyneenä puhelimen taskusta ja avasin näytön. Tyynnyin kuitenkin nopeasti, kun huomasin että viestejä pommittanut henkilö oli Betsku. Ei sillä mitään tärkeää asiaa ollut, se vain laitteli kuvia Tanskasta, jossa se oli löytänyt jonkun boheemin belgialaisen, jonka kanssa se maisteli viiniä. Olisipa Betsku ollut täällä. Se ainakin olisi saanut mun ajatukset muualle.

Hajamielisesti avasin Instagramin ja selailin sen syötettä. Kuvat vilisivät toinen toisensa jälkeen ruudulla, kunnes yksi kiinnitti mun huomion. Peukalon liike pysähtyi - sitten kelasin nopeasti taaksepäin.

Mun sydän alkoi hakkaamaan ikävästi rinnassa, kun katselin ruudulla näkyvää kuvaa.

Sarah Reyes oli kuvissakin tyrmäävän kaunis ja meripihkan väristen silmien katse tuntui läpitunkevalta ruudullakin. Sarah oli soittanut – tietenkin se oli soittanut, sillä tietenkin Anton oli lähettänyt sen kamalan videon myös sille – enkä mä ollut vastannut. Mä olin ollut nukkumassa, mutta kun aamulla mulle oli selvinnyt se, mitä Fleimissä oli tapahtunut, mä en ollut soittanut takaisinkaan. En laittanut viestiä, en yhtään mitään.

Enhän mä herran jumala kehdannut.

Mua hävetti, hävetti se, että Sarah oli nähnyt sen videon, mutta myös se, ettei mulla ollut pokkaa laittaa sille edes viestiä ja pahoitella.

Mun peukalo häälyi hetken aikaa ruudun päällä, kunnes painoin varovaisesti kuvan nurkassa olevaa pientä sydäntä.

Pitäisikö mun...?

Sarah

Minä klo 11:12

Hei, anteeksi kun musta ei oo kuulunut. Hävettää se uusi vuosi.

Olisitko halunnut lähteä joku päivä vaikka kahville?

Jos lupaan, etten tuu kylpytakissa.

[Manny]

Tunne, jolle on olemassa sanakin

Manny & Arktik #29

Westernweek 2024, chapter one

Sade rummutti vasten lentokoneen ikkunaa. Olin asettautunut mukavasti ikkunapaikalle, Cella istui mun vieressä ja kaivoi jo valmiiksi niskatyynyä laukustaan. Edessä oli pitkä lentomatka, ennen kuin olisimme perillä. Katsoin ikkunaa pitkin valuvia juovia, joita sadevesi jätti jälkeensä ja mietin viime yötä.

***

Eteisen lattialla odottava reissukassi sekä koiraton talo muistuttivat lähestyvästä lähdöstä. Pyörittelin käsissäni Arktikin passia, kunnes laskin sen lipaston päälle omani viereen. Kaikki oli kohdallaan, mutta vatsanpohjassa kutitteli pieni jännityksen liekki.

Ovelta kuului kauan odotettu koputus. Astelin kynnyksen yli tuulikaappiin ja raotin ovea, jonka takana Sarah seisoi hymyillen, ostoskassia kädessään roikottaen.

“Tuu peremmälle”, kehotin ja Sarah astui sisään, tuoden mukanaan hennon tuulahduksen hajuvedestään.

“Missä Bonnie ja Jackie?” se kysyi, kun vastassa ei ollutkaan kahta riehuvaa koiraa. Virnistin ja pyyhkäisin otsalle karkaavia hiuksia pois kasvoilta.

“Ne on jo äidin luona.”

Otin vastaan Sarahin ojentaman ostoskassin ja astelin keittiöön. Pakastepizzaa, mikäs sen parempaa – Sarah oli osannut olla kaukaa viisas, sillä olin tyhjentänyt jääkaapin jo kaikesta pilaantuvasta.

“Joko jännittää?”

“Vähän.”

***

Tunsin selän painautuvan kiinni penkin selkänojaan, kun polttomoottorit työnsivät meidät ulvoen matkaan. Vesipisarat pyyhkiytyivät pois, aivan kuin jättimäisen föönin puhaltamana – lentokoneen renkaat irtosivat maasta ja niin olimme ilmassa. Vilkaisin Cellaa, joka katsoi muhun virnistäen. Se nipisti mua leikkisästi polvesta ja naurahti.

“Nyt sitä mennään”, se sanoi. “Ei kai pelota?”

“Ei”, hymähdin ja virnistin pienesti. Olin odottanut tätä matkaa kuin kuuta nousevaa. Siksi oli outoa, miksi kurkkuun tuntui juuttuneen pieni pala, joka ei ottanut irrotakseen. En osannut sanoittaa sitä tunnetta – en ollut varma, oliko sille nimeä.

“Hyvä. Kohta ollaan Teksasissa, en malta oottaa että pääsen nakkaamaan kaikki talvikamppeet hevon kuuseen!”

Katselin, miten Helsinki-Vantaa kutistui kutistumistaan, kunnes se sulautui alati kauemmas jäävään maisemaan. Pilvet nielivät meidät ja hetken kuluttua ikkunasta näkyi pelkkää harmautta. Enää neljätoista tuntia istumista, mietin huokaisten.

***

Pizzapalat jättivät rasvapisaroita lautasiin. Sitä oli vähän viltissäkin, mutta en antanut sen haitata. Eikä Sarahkaan ollut säikähtänyt sitä, millä tavalla mun taloudessa elettiin – ainakaan siitä päätellen, että tämä ei ollut ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun se istui mun sohvalla. Television kylmä valo osui sen kasvoille ja toi sen piirteet paremmin esiin, kun se nauroi jollekin repliikille, jota en itse kuunnellut.

Sarah huomasi mun katseen ja käänsi päätään mua kohti. Sen huulille piirtyi hymy kun se nojautui lähemmäs.

“Mitä katsot?” se kysyi. Siirsin hitaasti katseen naisen huulille ja takaisin sen silmiin.

Mun ei tarvinnut vastata mitään. Sarah painautui mua vasten ja viltti tipahti kahahtaen lattialle.

***

Koneeseen oli laskeutunut hiljaisuus. Tabletit ja muut laitteet heijastivat kelmeää valoa siellä täällä, kun ihmiset olivat alkaneet katsomaan elokuvia tai lukemaan e-kirjoja. Tunsin kuuluvani vähemmistöön, kun käsissäni oli ihan oikea, nidottu kirja, vaikka en ollut enää hetkeen lukenut siitä lausettakaan.

Cella tuhisi hiljaa. Se oli nukahtanut jo ainakin tunti sitten, mutta itse en saanut unen päästä kiinni vaikka kuinka yritin. Suoristin jalkojani sen mitä pystyin potkimatta edessä istuvaa ja painoin kirjan kannet kiinni.

Viime vuonna tähän aikaan olo oli ollut puhtaasti vapautunut. Hiljalleen aloin hahmottaa, mikä mun mieltä kaiversi.

***

Kuunvalo siivilöityi verhojen välistä makuuhuoneeseen. Sarahin tasainen hengitys ja lämpimät sormet vasten mun rintakehää tekivät olosta rauhallisen ja kodikkaan. Siirsin sormilla sen hiuksia pois kasvoilta ja painoin leuan vasten naisen otsaa.

“Manny?” Sarah kysyi hiljaa. Lakanat kahisivat kun se vaihtoi asentoa ja kierähti lähemmäs.

“Joo”, mumisin sen hiuksia vasten.

“Sä oot vielä hereillä.”

“Niin oon.”

Silitin peukalolla Sarahin kämmenselkää. Ajatukset risteilivät aamussa, joka oli hetki hetkeltä lähempänä. Arktikissa ja Nayassa, joista jälkimmäinen lastattaisiin kyytiin samalla kun hakisimme Noelin. Lentomatkassa, viikosta Teksasin auringon alla, Misangeissa -

“Etkö saa unta?”

Vetäydyin hieman kauemmas, jotta pystyin katsomaan Sarahia silmiin. Nainen näytti uniselta, mutta sen silmissä näkyi häivähdys huolta.

“Kyllä mä kohta nukahdan.”

Sarah sulki silmänsä ja mun huulet käväisivät sen otsalla, ennen kuin ummistin silmät itsekin.

***

Cellan pää oli retkahtanut mun olkapäätä vasten. Sen vaaleat, kurittomat hiukset kutittelivat mun kaulaa ja leukaperiä ja mä kiskoin jalkojen päällä olevaa pientä vilttiä senkin jalkojen päälle.

Viime vuonna tätä oloa ei ollut, koska mulla ei ollut ketään, joka olisi odottanut mua takaisin.

Niin, se se sana oli, mietin painaessani päätä vasten niskatukea.

Ikävä. Se mua vaivasi.

Tarkemmin kun mietin, se oli omalla tavallaan kamalaa, ihanaa, kamalan ihanaa. Se, että oli joku, jota ikävöidä.

♬ Ian Munsick - Horses Are Faster

[Manny]

Thunderstruck

Manny & Arktik #30

Western week 2024, chapter two

Iiris Valla oli elementissään, kun se pääsi vaihtamaan kehoa verhoilevat talvivaatteet hyvin paljon vähemmän verhoileviin kesähepeneisiin. Sen toppi oli niin antava, että mä katselin mieluummin minne tahansa muualle kuin siihen päin naisen puhuessa mulle.

“Arktik on valmiina, tai niin valmiina kuin se nyt voi tässä vaiheessa olla, Naya on tsekattu, osallistumislipukkeet on täytetty ja viety kansliaan, maksusta puuttui vielä jonkun verran mutta se oli kuulemma ok niin kuin kaikki näille teksasilaisille tuntuu olevan, voinko jo lähteä kiertämään basaareita?”

Mun mielestä oli vain hyvä, jos Iiris lähti ulkoiluttamaan rintavarustustaan hetkeksi muualle, joten päästin naisen tuskistaan ja annoin sen lähteä ostoksille. Cella oli hävinnyt tovi sitten odottelemaan Orange Woodin porukan saapumista, ja mä jäin maleksimaan aamuaurinkoon alueen liepeille.

Menomatkan ikävä oli jäänyt taka-alalle heti, kun olimme perillä. Viime vuoden kilpailut olivat antaneet niin paljon, että paluu takaisin Teksasiin oli tuntunut samalta, kuin olisin tullut kotiin. Nojauduin aitaa vasten, suljin silmät ja hengitin Teksasin lämmintä ilmaa, joka tuoksui aamukasteiselta hiekalta ja hevosilta.

High Rollin’ Riders kantoi hopeista viittaa viime vuoden jälkeen. Tänä vuonna tiimi palasi entistä vahvempana, entistä voitonjanoisempana ja uudella kokoonpanolta. Mulla oli vähän ikävä Viliä, sen pirskahtelevaa ja humoristista olemusta, mutta onneksi Misangit olivat täällä. Tiimitoveruuden lisäksi Misangeista oli muodostunut kaverit, joiden näkemistä odotti yhtä innolla kuin tulevia kisojakin.

Kuin tilauksesta puhelin ilmoitti uuden viestin saapumisesta, ja hymy levisi suupielille kun näin lähettäjän olevan Dochas. Mies tiedusteli mun sijaintiani ja näppäilin vastauksen, jääden sitten aloilleni odottamaan.

Majinan ja Dochaksen erotti jo kaukaa. Aamuinen valo sai tiimiasujen sävyt näyttämään entistäkin loistokkaammilta, ja hymyillen suoristelin oman takkini helmoja, kun Dochas avasi kätensä ja koppasi mut veljelliseen halaukseen.

“Manny! Hieno nähdä”, Dochas sanoi. Taputin miehen selkää ja virnistin.

“Kuin myös”, sanoin ja irrottauduin halatakseni Majinaa. Nainen oli tapansa mukaan huoliteltu, ja sen halaus oli lämmin vaikkakin miestään muodollisempi.

“Ihana nähdä pitkästä aikaa.”

Ilman esittelyjäkin ei ollut vaikea arvata, kuka Misangien mukana tullut kolmas henkilö oli. Nuori, pitkähiuksinen ja bambinsilmäinen tyttö näytti erehdyttävästi äidiltään, mutta sen hymyillessä myös Dochasin parhaat piirteet tulivat esiin. Tyttö oli kuvankaunis, kuin sadusta – ei epäilystäkään, etteikö Misangien tytär Melodi olisi voittanut geenilotossa seitsemän oikein ja plussat päälle.

“Manny”, esittäydyin ja ojensin käteni tytölle, joka vastasi kättelyyn, jonka jälkeen halasimme nopeasti.

“Melodi”, tyttö sanoi, isänsä laskiessa kätensä tyttärensä olkapäälle.

“Otettiin tänä vuonna tytär mukaan katselemaan Teksasin tuulia”, Dochas virnisti. Soin hymyn Melodille ja työnsin kädet taskuun.

“Onko westernkärpänen päässyt vielä puraisemaan?”

“Ainakaan ei tarvinnut paljoa suostutella”, Majina hymyili ja vilkaisi tytärtään kiusoittelevan virneen kera. Paljoa en teinityttöjen maailmasta tiennyt, mutta ehkä lehmipojilla saattoi olla oma vaikutuksensa siihen, miksi Melodi oli matkaan lähtenyt.

“Onko kukaan nähnyt vielä Magnusta?” Dochas puuttui puheeseen. Pudistelin päätäni ja Dochas katsoi puhelintaan.

“Minäpä soitan sille. Saadaan porukka kasaan, voitaisiin mennä yhdessä katsomaan alkushow.”

“Kuulostaa hyvältä”, sanoin ja Dochas vei puhelimensa korvalleen samalla, kun käveli hieman sivummalle.

“Millä mielin oot lähdössä tänä vuonna kisaamaan?” Majina tiedusteli. Hymyilin pienesti.

“Oikein hyvillä. Tänä vuonna pääsen kisaamaan ensimmäistä kertaa hevosenomistajanakin.”

“Aivan, sinullahan oli se paint-varsa! Se lähti siis mukaan?” Majina kysyi ilahtuneena.

“Kyllä, halter-luokkiin.”

“Voi, miten ihanaa”, Majina hymyili. “Ehkä tulevaisuudessa sekin nähdään vielä High Rollin’ Ridersin väreissä.”

“Niin minäkin toivon”, vastasin hymyillen.



Magnus Antonini oli komea mies jopa mun mielestäni. Sen totesi selkeästi mielessään myös Iiris Valla, joka oli palannut basaarien luota niin monen ostoskassin kanssa, että tiesin jo varmaksi, että mun harteille lankeaisi Iiriksen ruokien maksaminen loppureissun ajalta.

Magnus mittaili mua katseellaan aurinkolasiensa takaa ja hymyili. Se oli mua reippaasti pidempi, ja sen kädenpuristus oli jämäkkä.

“Salve”, mies tervehti ja mun suupielet nykäisivät.

“Ciao, come sta?” vastasin ja Magnus virnisti. Iiriksen silmät levenivät vähän, kun se nojautui kuuntelemaan meidän keskusteluamme. Se ei ollut varmaan koskaan kuullut mun puhuvan toista äidinkieltäni.

“Sto bene, grazie, è tu?”

“Tutto bene.”

Magnus ravisteli mun kättä vielä viimeisen kerran, ennen kuin kääntyi Iiriksen puoleen. Onneksi Iiriksen toinen jalka oli titaania ja piti naisen pystyssä, koska se näytti olevan sulaa vahaa Magnuksen katseen alla.

“Hyvää päivää, bella donna”, Magnus sanoi ja Iiriksen täyteläiset huulet raottuivat samalla, kun se vastasi Magnusin kädenpuristukseen. Mua nauratti liikaa katsoakseni Iiriksen kiemurtelua ja lähdin Misangien perässä luovimaan tietäni katsomoon.

Areena näytti jättimäiseltä katsomosta käsin, ja Amerikan malliin kaikki muukin oli täällä suurta ja mahtavaa, kuten esimerkiksi yleisöstä kantautuva hurraus ja meteli. Istuin Majinan viereen ja Magnus istui mun toiselle puolelleni vanavedessään Iiris, joka ei näyttänyt osaavan päättää olisiko sen ollut parempi ihailla alkavaa show’ta vai Magnusia.

Valot himmenivät samalla, kun AC/DC:n Thunderstruckin kitarariffi täytti koko stadionin. Adrenaliini ryöpsähti kehoon ja sydän lepatti, kun kuuluttaja huudatti yleisöä, joka toivotti areenalle nelistävät näytösratsukot tervetulleeksi seisaaltaan taputtaen.

Thunder!

Hiekka pöllysi valokeiloissa, jotka nuolivat areenaa villisti kieppuen.

Thunder!

Amerikan liput liehuivat ja yleisö huusi musiikin mukana.

Thunder!

Kohotin nyrkkini ilmaan huutojen mukana ja yhdyin huutavaan kuoroon.

Thunder!

Se oli vihdoin alkanut.

Thunder!

Kauan odotettu Westernweek.

SPOILER: Click to show

Salve = terve
Ciao, come sta? = moi, miten menee?
Sto bene, grazie, è tu? = hyvin, kiitos, entä sinulla?
Tutto bene = kaikki hyvin
Bella donna = kaunis nainen

[Manny]

Petroliponi

Manny & Arktik #31

Westernweek 2024, chapter three

Ei liene kenenkään vaikea arvata, kumpi hevosista oli Iirikselle mieluisampi groomattava – Arktik vaiko Naya.

Arktik oli höseltänyt koko reissun ajan. Se oli kerännyt itseensä virtaa enemmän kuin luonnonlakien mukaan niin pieneen poniin olisi pitänyt mahtua eikä rauhoittumisesta näkynyt merkkiäkään. Ympärillä pyörivät ihmiset ja hevoset, etenkin tammat, saivat pienen orin pasmat aivan sekaisin.

Nayaa taas joku olisi voinut luonnehtia aivan kuin pieneksi koiranpennuksi, mutta itse kahden koiran omistajana tiesin, että se oli pikemminkin kuin vanha ja viisas seniorikoira. Siltä puuttui täysin pennuille ominainen villitseminen ja hääräily, ja se tarkkaili rauhallisen kiinnostuneena ympärillä käyvää kuhinaa. Maanantain halter-luokissa tamma esiintyi mallikkaasti, mutta jäimme häntäsijoille kahdessa ensimmäisessä luokassa, puhtaasti oman jännitykseni takia. Trail-in-hand –luokassa kuitenkin onnistuin rentoutumaan. Sieltä mukaan tarttui ensimmäinen sija.

Olin ylpeä Nayasta ja samalla siitä, että ensimmäisistä yhteisistä kilpailuistamme muistoksi jäi hieno ruusuke, vaikka tärkeintä olikin kartuttaa kokemusta. Nuorelle hevoselle kaikki oli uutta, ja vaikka se olikin reissannut jo paljon nuoreen ikäänsä nähden, oli Teksas aivan ennennäkemätön kokemus sillekin.

High Rollin’ Riders kohtasi toisen kilpailupäivän jaetulta kolmannelta sijalta. Vielä piste-erot olivat pieniä ja olo oli toiveikas maanantain toisen sijan jäljiltä - Arktik oli todellakin vireessä ja poni päästeli tynnyrinkierrossa aivan kuin sen suonissa olisi virrannut petrolia. Magnus ja Misangit lähtivät kaikki hyvillä fiiliksillä kilpailemaan – vaikka edellä olikin kaksi tiimiä, yritimme olla ottamatta liikaa paineita, koska vielä oli aikaa parantaa.

Iiris oli loihtinut Arktikille somat letit, mikä oli melkoinen saavutus ottaen huomioon, että ponin harja oli paksu ja kuriton, eikä Arktikilla ollut kärsivällisyyttä seisoa kauaa aloillaan. Jonkin verran operaatio oli kuitenkin tainnut syödä Iiriksenkin hermoja, koska ennen meidän suoritusta huomasin naisen kädessä juoman, joka vaikutti sisältävän vettä vahvempaa.

“Eilisen voittanut ratsukko mokasi tänään, nyt sulla on sauma vetää homma kotiin”, Iiris tiedotti, kun ratsastin lämmittelyalueen reunamille. Meidän vuoro olisi aivan näillä näppäimillä, ja Arktik pysyi enää vain vaivoin käsissä.

“Saa nähdä”, tokaisin samalla, kun pidättelin Arktikia, joka vastasi kärsimättömästi pidätteisiin muutamalla peruutusaskeleella ja hypähtelemällä takajalkojensa varaan. “Ainakaan vauhtia ei meiltä puutu, sen voin luvata.”

Ja ei sitä puuttunutkaan. Kun lähtömerkki soi, Arktik syöksyi matkaan kuin räjähtävä raketti. Tarkkuutta sen sijaan puuttui senkin edestä - jo ensimmäisellä tynnyrillä käännös meni niin tiukaksi, että osuma tynnyriin oli väistämätön. Kuulin, miten tynnyri kalahti kumoon ja samalla tiesin, että ensimmäinen sija oli mennyttä. Toisella tynnyrillä pelasin varman päälle ja ratsastin käännökseen paremmin, mutta kierto jäi nyt liian laakeaksi, ja menetimme jälleen arvokkaita sekunteja.

“Seitsemäs sija”, Iiris sanoi, kun jäähdyttelin Arktikia ja pyyhin hiekkaa takin hihoista. “Pieni mahalasku eilisestä.”

“Jep”, sanoin liukuessani alas satulasta. “Ratsastajan piikkiin.”

“Mmh, niin kai”, Iiris sanoi. Se tarttui Arktikin ohjiin ja pääsin itse nappaamaan aidan tolpalla seisoman vesipullon, josta otin pitkän huikan, ennen kuin kaadoin osan vedestä niskaan ja päälaelle.

“Helvetti, että on kuuma. Pitäisikö pyytää Cellaa ja muita mukaan, jos lähdettäisiin vaikka uimaan tänään?”

Iiris ei vaikuttanut innostuneelta. Toki muistin, että naisella oli proteesi, jota se ei välttämättä kovin mielellään esitellyt – mutta ilmassa oli muutakin, ikään kuin Cellan ja Iiriksen välillä olisi ollut sanatonta kitkaa. Mielessäni oli käynyt, mahtoiko asia liittyä Iiriksen siirtymisestä Raicy’s Angelsista High Rollin’ Ridersiin, mutta toisaalta Cella ei vaikuttanut ihmiseltä, joka suuttuisi sellaisesta.

“Tai sitten voidaan vaikka iltasella mennä johonkin terassille?” ehdotin. Ihan sama, kunhan pääsisi johonkin viileään. Ehkä Cypress Creekin lähellä olisi jokin rantaravintola, johon tuurilla kävisi tuulikin.

“Kuulostaa paremmalta”, Iiris virnisti. Se löysäsi Arktikin satulavyön ja talutti orin vesisaavin luo. “Tai ehkä voitaisiin mennä tiimin kesken?”

Virnistin pienesti ja vein katseeni saappaankärkiini.

“Käy sekin.”

‘Tiimin kesken’ tarkoitti tietenkin lähinnä Magnusia, mutta ehkä Misangitkin lähtisivät mukaan. Ehkä tekisi kaikille hyvää hieman rentoutua.

[Manny]

Westernperhe

Manny & Arktik #32

Westernweek 2024, chapter four

Paistuvan rasvan tuoksu leijaili ilmassa. Puheensorina kantautui pihan ylitse, kun kävelin kohti loimuavaa nuotiota ja sen ääreen kerääntyneitä ihmisiä kylmälaukkua kantaen. Illan suoma viileys oli täydellinen helpotus taas yhden helteisen päivän jälkeen, ja vaikka asteet eivät olleet vieläkään laskeneet alle kahdenkymmenen, oli moni vetänyt pitkähihaisen ylleen. Oli hauskaa, miten nopeasti ihminen tottui kuumuuteen ja miten vain muutamien asteiden lasku sai ympäristön tuntumaan vilpoiselta.

Sitä vilpoisuutta kun saisi vielä kisakentällekin. Onneksi Arktik oli niin ylimaallisen energinen, koska sellaisilla moottoreilla varustetuilla eliöillä oli pakko olla täysin omanlainen jäähdytysjärjestelmä. Muuten ori olisi varmaan jo pökertynyt Teksasin helteisiin.

“Ihana Manny, anna tänne sitä hyvää”, Kitty liversi ja ojensi kätensä vastaanottavaisesti mua kohti, kun olin laskenut laukun maahan ja kumartunut kaivamaan sitä.

“Ole hyvä”, sanoin ja ojensin oluen Kittylle. “Yleensä kehottaisiin ottamaan maltilla, mutta nyt kehotan juomaan oikein perseet olalle.”

“Älä yllytä sitä”, Cella sanoi. Se puhalteli kädessään olevaan makkaraan ja osoitti sillä sitten Kittyä. “Parempi olla huomenna kisakunnossa, kun on vika päivä!”

“Just siksi”, virnistin ja avasin tottuneesti pullon sytkärillä. “Meillä on paremmat mahdollisuudet voittaa, jos Kitty ampuu krapuloissaan ohi.”

Siellä me oltiin, kaikki yhdessä, molemmat Raicyn mukaan nimetyt joukkueent - niin Angelsit kuin Devilsit, sekä High Rollin’ Riders. Meidän oma, suuri ja vähän hullunkurinen westernperheemme, joka päivisin kilpaili toisiaan vastaan, mutta joka silti kokoontui illalla viettämään aikaa tasaväkisinä tovereina.

Majina istui Dochasin sylissä. Nainen hymyili ja otti kiitollisena vastaan tarjoamani juomat ja ojensi niistä toisen miehelleen. Magnus istui sivumpana ja jutteli Alexiinan kanssa – Iiris oli liimaantunut lähistölle kuuntelemaan, tai mistäs minä tiesin, vaikka sekin otti osaa keskusteluun, en mielinyt niin paljoa urkkia; Tyler hoiti grillauspuolta ja Raicy veisteli makkaratikkuja niille, jotka halusivat paistaa ruokansa nuotiolla.

“Huomenna, kun me voitetaan, mä niiiin raahaan Mannyn suoraan palkintojenjaosta tatuointiliikkeeseen”, Kitty maalaili suureen ääneen. “Mä en vieläkään oo kyllä päättänyt, mikä kuva siihen tulee! Mutta joku sellainen, että sä et ikinä unohda tätä häviöö, saati mua!”

“Unen näit”, sanoin ja virnistin. “Onneksi mä päätän sijainnin.”

“Etkä päätä!”

“No päätänhän. Oli puhetta vaan pelkästä kuvasta, ei siitä, mihin se tulee. Vai luuletko, että mä antaisin sun osoittaa paikan mun vartalosta, mihin tikataan pysyvä kuva?”

Kitty muikisti huuliaan ja risti jalkansa yhtä topakasti kuin Peppi Pitkätossu.

“Hah! Eli sä myönnät itsekin, että tappio on tulossa!”

“En mä niin sanonut”, nauroin ja kallistin päätäni. “Mä tarkoitin vain että siinä tapauksessa, jos sattuisi käymään vahinko ja te voittaisittekin.”

Kitty näytti mulle kieltä, kun istuin Cellan viereen. Se venytteli jalkojaan ja tökkäsi mua kevyesti käteen.

“Kai säkin oot miettinyt kuvan Kittyä varten?”

“En oo vielä päättänyt, mutta oon mä jotain pyöritellyt päässä”, sanoin ja kohotin merkityksellisesti kulmiani. “Mun naama vois olla liikaa, mutta ehkä joku spaghettikulho vois olla hyvä.”

“Tai sitten sun naama ja sellainen pastasiivilä sun päähän! Niinkuin se lentävä spaghettihirviö, eiks niiden tunnus oo se saakelin siivilä”, Cella nauroi. Makkaran rasvaa tirskahti sen leualle, kun se puraisi palan ja se pyyhkäisi valuneet nesteen huolettomasti hihaansa.

“Lentävä spaghetti-Manny kuulostaa kyllä varteenotettavalta”, myönsin nauraen. “Tai hei – Kitty, etkös sä kysellyt kesällä, että oonko mä viikinki? Miten ois, mun lärvi viikinkikypärän kanssa?”

“Joo! Ja se tulee tietenkin otsaan!” Cella hirnahti. Kitty heitti Cellaa makkaranpuolikkaalla.


Tyler tuli tarjoamaan meille pihvejä, joista otin kiitollisena vastaan heti kerralla muutaman. Vietyään tarjottimen takaisin grillin luokse Tyler palasi mun ja Cellan luo ja vei kädet rennosti puuskaan.

“Te tulette siis molemmat tästä suoraan Kanadaan?” se tiedusteli. Vilkaisin Cellaa, joka nyökytteli samalla kun riipi hampaillaan palaa irti pihvistä melko alkukantaisen näköisesti.

“Joo, näin se on varmasti viisainta”, sanoin ja katsoin Iiristä, joka oli yhä syventynyt keskustelemaan Alexiinan kanssa. “Kallista lennättää hevosia yhtenään edestakaisin.”

“Niinhän se on”, Tyler sanoi ja katsahti Cellaan. “No, ei kai siinä muuta kuin tervetuloa.”

Tyler palasi grillin äärelle ja mä katsoin Cellaa, joka oli ehtinyt tuhota pihvinsä ja kirjaimellisesti nuoli näppejään. Teksas-huuman vietävänä ja täysin rinnoin jälleen viikosta nauttineena olin ehtinyt myös tajuta, miten kauhea ikävä mulla oli ollut Cellaa. Mä näin nykyään ihmisiä liian harvoin, osin siksi, että multa puuttui normaali päivärytmi, osin siksi, että olin tietoisesti vetäytynyt. Oli ihanaa olla taas mukana sosiaalisesti, ja se jos joku oli multa paljon sanottu.

“Mulla on ollut kiva viikko”, sanoin ja hymyilin vähän. “Ja musta on kivaa lähteä sun kanssa vielä Kanadaankin.”

Cella kohotti mulle kulmiaan peukalo suussa. Kitty tirskahti.

“Sano nyt vielä, että sä rakastat Cellaa!”

“Ehkä mä sanonkin, mutta vasta huomenna, kun te ootte ensin jääneet häviölle”, naljailin ja Kitty nauroi.

“Sehän nähdään!”


Taskussa oleva puhelin odotti viestiä kirjoitettavaksi, joka mun olisi ehkä jo pitänyt lähettää. Mutta aikaa oli vielä, ja tällä hetkellä, Andrewsien pihalla olevan nuotion lämmössä, oli hetkeksi helppo unohtaa kaikki. Olla vaan ja nauttia Teksasin yöstä.