|
|
Post by Manny on Sept 15, 2022 17:18:59 GMT 2
Vauvakuumetta ja kisamatkoja
Manny & Arktik #14 Viileä syystuuli pyöritteli keltaisia ja ruskeita lehtiä pitkin tallin pihaa. Vedin maastonvihreän takin kauluksia ylöspäin samalla kun astelin tutulle röökipaikalle ja katselin, miten Arktik kiersi kentällä kehää pikkuruinen alkeistuntilainen selässään. Olin nukkunut pari viime yötä poikkeuksellisen huonosti. Suoraan sanottuna aloin muistuttaa enemmän elävää kuollutta kuin minkään sortin normaalia, työssäkäyvää, suhteellisen nuorta ihmistä, ja tuon tuostakin suustani karkasi makea haukotus. Nojauduin maneesin seinustalle ja hieroin toista silmääni samalla, kun pyörittelin palavaa sätkää sormien lomassa. Tänään tallihommien jälkeen oli tarkoitus mennä käymään sairaalassa ja hakea samalla äiti kotiin. Jos kahvikaan ei enää auttaisi, joutuisin varmaan jäämään sinne yöksi, sillä en tasan jaksaisi enää ajaa sieltä omille kämpille. Milla-Riinalla oli onneksi sairaslomaa, joten se voisi käyttää Bonnien lenkillä. Se ei ollut kehdannut mennä töihin silmäkulma mustana ja posket ruvilla, jotka se oli saanut kynnettyään Fleimin takapihaa naamallaan. Musta tuntui, että silmät painautuivat melkein väkisin kiinni, kun nojailin seinään ja imailin tupakkaa. Vasta lähestyvät askeleet saivat mut havahtumaan takaisin valveille, ja avatessani silmät näin Cellan lähestyvän rööki kädessä ja hiukset sojottaen, kun tuuli heitteli niitä ilmaan. “Moi Manny”, se sanoi samalla kun sytytti tupakan. Mä olin tervehtimässä, mutta mun suusta pääsi jälleen vain iso haukotus ja mä tyydyin vain heilauttamaan kättäni. “Säpäs näytät pirteältä”, se sanoi ja seisahtui mun eteen, toinen käsi taskussa ja toinen puoliksi koholla savukkeen palaessa sen sormien lomassa. “Joo, ollut vähän rankat viikot”, mä sanoin ja hieraisin otsaani. “Sitä on liikkeellä”, Cella vastasi kuivakasti. “Mitä oikeen puuhailet?” “Kunhan venailen ton tunnin loppua. Lupasin auttaa hoitamaan Arktikin kuntoon, kun toi ratsastajatyttö on alkanut pelkäämään varustamista ja muuta sen jälkeen, kun Peck murjoi sen varpaat.” Cella nauroi ja imaisi röökiään. “No, se ei oo vielä mitään verrattuna tuohon pikku monsteriin, mikä sikisi Windistä. Eilen ei ollut kaukana, että olisin nyt yhtä sormea köyhempi.” Naurahdin pienesti, ennen kuin stumppasin röökin ja vedin kädet taskuihin. “Ei kait se niin paha voi olla? Sehän on vasta vauva.” Cella pyöräytti silmiään ja pudisteli päätään. “Voi kuule, kyllä voi. Ootsä nähny sitä vielä? Voidaan käydä katsomassa, oisko sunkin sormet sen mielestä hyvä välipala.” Jos Windi ois ihminen, se ois varmasti siristänyt silmiään ja naksautellut rystysiään, kun mun pää ilmaantui keikkumaan Arktikin karsinan edustalle. Sen takana pälyilevä, ruskean ja valkeankirjava värisekamelska ei näyttänyt yhtään sen onnellisemmalta, kun tiirailin sitä kohti. Oikeastaan ainoa, joka tuntui suorastaan loistavan onnea, oli Cella, vaikka huomasinkin että se hieroi toisen kätensä punertavaa etusormea peukalollaan. “On se kyllä suloinen”, sanoin, johon varsa reagoi painamalla pieniä korviaan tiukasti niskaan kiinni. “Jep”, Cella sanoi ja avasi karsinan oven. “Ja helvetin temperamenttinen. Tuu moikkaa!” “En mä -”, ehdin aloittaa, mutta Cella oli jo vetäissyt mut karsinan puolelle. Windi kääntyi sivuttain ja hetken pelkäsin, että se lataisi täyslaidallisen mummokavioita mun ohimooni, mutta Cella laski kätensä sen pyöreälle kyljelle niin kuin Windi olisi ollut lempeä labradorinnoutaja, ja tamma jämähti paikalleen sieraimiaan levitellen. “Mä annoin sille nimeksi Metta, mutta on se kyllä enemmän Piina kuin Metta”, Cella selitteli ja ojensi kättään varsaa kohti. Sen jalat näyttivät hurjan epäsopusuhtaisilta sen vartaloon nähden - tai oikeastaan koko otus näytti mittasuhteiltaan ihan vääristyneeltä - kun se asteli lähemmäs ja haisteli Cellan kättä. “Ihan hyvä nimi”, mä sanoin ja katselin, miten vauvahevonen hamuili nyt Cellan taskunreunaa. “Oisinpa mäkin yhtä luova keksimään nimiä. Mä oisin varmaan antanut ton nimeksi Pilkku tai Täplä.” Cella nauroi ja katseli Mettaa, kuljettaen kättään sen karvojen muodostamien pilkkujen päällä. “Tosi upeita nimiä. Melkein kuin viisivuotiaan suusta.” Blondi kääntyi katsomaan mua ja viittoi mua lähemmäksi. Otin pari askelta, ja Metta nosti päätään Cellan taskuilta ja kurotti haistelemaan mun kämmentä. Silitin sen pehmeää varsakarvaa, ja mua alkoi hymyilyttää. “Miltä se tuntuu”, mä sanoin samalla, kun Metta nypläsi mun housun kangasta suullaan. “Omistaa oma hevonen?” Cella veti kätensä taskuihin ja katseli varsaa mietteliäänä. “Hyvältä. On siinä se oma vastuunsa, mutta mitään en vaihtaisi pois. En edes niitä huonoja päiviä.” Blondin katse siirtyi muhun ja sen kasvoilla käväisi tietäväinen virne. “Ei kai Mannylle iskenyt vauvakuume?” Metta pärskähti ja viskoi pientä häntäänsä villisti ylös ja alas, samalla kun se tepasteli äitinsä kylkeen kiinni. Windi päästi urahduksen, joka saattoi kieliä uupumuksesta tai siitä, että sen mielestä mun vierailuaika alkoi tulla päätökseensä. “Ei.. Kunhan mietin.” Me käveltiin perätysten taukotupaan, jossa Eedi ja Inkeri keskustelivat (eli Inkeri valitti, Eedi kuunteli) jostain, mikä ilmeisesti liittyi Hanneksen tekemiin ja mitä ilmeisimmin ei-niin-Inkeriä-miellyttäviin uudistuksiin hevosten tarhausajoista ( “Miten vitussa jotkut vitun tähdistöt ja niiden näkyvyys vaikuttaa hevosten hyvinvointiin?? Vittu minä haluan nähdä omin silmin, kun joku Rösti katselee Orionin vyötä ja päättää alkaa reippaaksi tuntiponiksi!”). Vilkaisin Inkeriä, mutisin epämääräiset moikat ja kaadoin itselleni teevettä keittimeen. Sitten tallustelin Cellan viereen sohvalle. “Voisipa kofeiinia saada suoraan suoneen”, sanoin ja hankasin silmiäni kämmenselkään. “Voisin olla sellaisessa tipassa vaikka kellon ympäri.” Cella päästi jonkun tyrskähdyksen ja niiskauksen sekaisen äänen ja nappasi käteensä sohvan vieressä lojuvan Liekkisanomien lehden vuodelta 2016. Eedi ja Inkeri poistuivat yksitellen taukotilasta, jolloin sinne lankesi hiljaisuus, jota rikkoi vain pöydällä poriseva vedenkeitin. Venytellen nousin kaatamaan itselleni teetä (tarjosin Cellallekin, joka kieltäytyi kohteliaasti yökkien), samalla kun Vili pyyhälsi taukotilaan. “Mä ilmoittauduin tänään!” se julisti iloisesti ja nakkasi Cellaa jollakin lehtisellä. “Milloin varataan matkat?” “Voidaan katsoa niitä vaikka viikonloppuna”, Cella sanoi ja hymyili Vilin innostukselle samalla, kun siirsi Vilin nakkaamaa lehtistä pois Liekkisanomien päältä. “Kato, Artsi on päässyt kuusi vuotta sitten lehteen. Reportteri on kysynyt, mikä on parasta syksyssä, ja se on vastannut, että ‘ pimenevät illat, poikien pokeriturnaukset ja pontikka’. Runollista.” Naurahdin samalla, kun istahdin tuvan pöydän ääreen ja dippailin teepussia höyryävässä vedessä. “Musta on tosi siistiä päästä Kanadaan”, Vili sanoi, piittaamatta Artsin tähtihetkestä. “Saadaankohan me lassota lehmä?” “Joo, ja napata karjavarkaita ja saada mainetta ja kunniaa paikalliselta seriffiltä”, Cella vastasi ja haukotteli. “Mä katselen niitä matkoja ja ilmoittelen sulle sitten. Nyt mä taidan lähteä kotiin”, se sanoi ja nousi ylös. Kävellessään ohi se pysähtyi mun kohdalla ja nakkasi mun eteen saman lehtisen, jonka Vili oli heittänyt sille aiemmin. “Itseasiassa Manny”, Cella sanoi ja napautti lehtistä sormellaan. “Kato säkin tää. Mä luulen, että sua saattais kiinnostaa.” Katsoin lehtistä, jossa komeili kuva asetta pitävästä, stetsonipäisestä miehestä ja sen alla teksti:
|
|
|
|
Post by Manny on Sept 29, 2022 5:57:02 GMT 2
Cowboy Mounted Shooting Manny & Arktik #15
 "Hitto että jännitti. Viime kerrasta, kun olin asetta pidellyt kädessä, oli ennättänyt vierähtää mitä - ainakin seitsemän vuotta? Mutta siitä huolimatta, että ratsastaja oli aika kehno ja erittäin ruosteessa, Arktik oli suorastaan elementissään ja nautti joka hetkestä. Voi luoja, miten se juoksikaan - onneksi mä olin jo edes vähän ehtinyt tottua sen menoon, nimittäin heikompaa olisi voinut hirvittää tässä kyydissä!
Me tultiin muuten ekoiksi, ja mä sain hienon stetsonin."
|
|
|
|
Post by Manny on Oct 5, 2022 5:07:50 GMT 2
Voitontanssi Manny & Arktik #16 Aurinko oli laskenut horisonttiin ja värjännyt taivaan kauniin punertavaksi, niin että kaukana siintävät kukkulat ja vuoristot kehystivät näkymää kuin suoraan satukirjoista. Mä katselin sitä näkyä aikani, ennen kuin hiljalleen liu’utin katseeni laitumelle, jossa Arktik ja muut samassa tarhassa olevat hevoset seisoivat hiljaa, nukuksissa. Tunnelma oli niin kauniin seesteinen. “Jos et laita sitä puhelinta nyt pois, mä työnnän sen tiedät kyllä minne, ja mä olen tosissani!” Mä painoin silmäni kiinni. Äänestä ei voinut erehtyä - Cellalla oli niin kauniin raikuva nuotti sen äänessä, puhuipa se kovaa tai vähemmän kovaa (eli kovaa silti), ja mä myöskin osasin arvata, kenelle se sanansa osoitti. “Tää on vaan videopuhelu! Julilla on tylsää ja yksinäistä, anna vähän armoo”, Vili yritti, mutta turhaan. “Sulla on käytännössä kaikki sun elämän vapaa-aika kulutettavissa Juliin tai mun puolesta ihan kehen tahansa, mutta nyt me ollaan hitto vie täällä Kanadassa, niin sä pärjäät kyllä ees hetken ilman tota älylaitostas!” Mä nojailin yhä vasten ladon seinämää, missä olin ollut jo hyvän tovin, mutta lähestyvistä askeleista päätellen mut oli huomattu. Ei mennyt montaa sekuntia, kun äänet olivat jo niin lähellä, että mun oli pakko avata silmäni, ja en ehtinyt edes tarkentaa katsetta tulijaan, kun Cellan käsi oli kiertynyt harteideni ympärille. “Manny, mitä sä täällä mökötät! Me etittiin sua!” Vaistomaisesti väistin vähän, mutta annoin silti Cellan kietoa kätensä mun ympärille, ja vaikka päästinkin pienen älähdyksen niin mun huulilla käväisi myöskin hymyntapainen. Cella haisi tapansa mukaan tupakalle, jollekin oudolle saippualle ja hevosenpaskalle, ja kun se kurotti kutittelemaan mun nenänpäätä mä näin että sen kynnenaluset olivat ihan mustat. “Mä tulin kattomaan maisemia”, mä sanoin samalla kun kiemurtelin kauemmas Cellan etusormen ulottumattomista. “Mun mielestä nää on ihan näkemisen arvoiset.” “Joo, mutta niin on myös nää kisojen jatkot”, Cella sanoi ja nappasi mua kiinni leukaparrasta ja käänsi siitä mun pääni kohti Viliä. “Vai mitä?” “Joo!” Vili sanoi ja tunki puhelintaan taskuun, katsellen mua samalla pelottavan ahnaasti, ikään kuin pohtien miten voisi myös rääkätä mua Cellan jalanjäljissä. “Sun on pakko tulla sinne!” “Mä aattelin mennä nukkuu kohta”, sain ähkäistyä, mutta samaan aikaan Cellan kaveri Kitty ilmaantui näköpiiriin. Mä en tuntenut Kittyä, en sitten yhtään, mutta sen verran Cella oli kertonut, että sillä ei mennyt kauhean hyvin tällä hetkellä. Ei se mitään yksityiskohtia kertonut (paitsi sen, että sen heppa, joka oli kai Windille sukua, oli kuollut), mutta kun jopa CELLA – joka lähtökohtaisesti oli maailman energisin ja positiivisin ihminen – himmaili, mäkin ymmärsin himmailla. Ei siis siinä, ettenkö ois muutenkin himmaillut. “Kitty, kai sä tuut meidän kaa jatkoille?” Cella kuitenkin huhuili, ja mä verhouduin mun uuden stetsonin varjoon. “Mmh - ehkä”, Kitty vastasi, ja mä uskalsin katsoa sitä vasta, kun se oli kävellyt jo tovin matkaa kauemmas. *** “Manny, älä oikeesti vihti olla tollanen ankeuttaja”, Cella valitti, kun mä nojasin heinäpaalia vasten ja ryystin mun mielestä ylihintaista juomaa, jonka olin tovi sitten hakenut tiskiltä. Vili selasi sen puhelinta ja salaa mä olin vähän katkera, että SE sai rauhassa uppoutua omiin maailmoihinsa ilman diktaattori-Cellan moraalisaarnaa. “Mä vaan mietiskelin”, yritin puolustella ja kohotin mun stetsonia. Vilikin nosti katseensa puhelimestaan ja katsoi Cellaa kuin salaliittolaista, mikä ärsytti mua, mutten ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin näin sivusilmällä jonkun vilahtavan ohi. Se oli se Kitty, se Cellan surullinen ystävä. Nyt se ei näyttänyt niin surulliselta, vaan se jutteli ihan normaalisti joillekin, ja mä jäin hetkeksi katsomaan sen perään, ennen kuin Cella tökkäsi mua kylkeen. “Tuijotatsä Kittyä?” Mä pudistelin nopeasti päätäni ja olin jo avaamassa suutani, kun Vili suorastaan liimautui Cellan kylkeen. “Kerta ollaan jatkoilla, niin ehkä Manny vois vähän piristää? Tai toisinpäin?” Mä katsoin vuoron perään kumpaakin, kulmat kurtussa ‘lopettakaa hyvän sään aikana’ -ilmeellä, mutta Vili ehti ensin; “KITTY!” Ja niin Kitty kääntyi, katsoi hetken meidän seuruettamme ja käveli luokse. Cella näytti hetken siltä, että se epäröi, mutta sitten sen kasvoille syttyi (mun kannalta pelottavan) lämmin hymy. “Kitty, mä mietin, jos sä tanssittaisit Mannya yhden tanssin verran?” En ehtinyt sanoa mitään - hyvä kun ehdin edes katsoa koko Kittyä. Sekin näytti hetken siltä, että se kieltäytyis, mutta sitten se tarttui mua kädestä niin itsevarmasti ja kiskaisi keskelle ladon lattiaa, että kerkesin vain älähtämään säälittävästi. Mä nostin mun katseeni sen kasvoille, joilla oli pelottavan määrätietoinen ilme. Nielaisin. “Ota kiinni mun lanteilta”, se sanoi ja mä ähkäisin. “Mistä??” “Lanteilta!” Mä yritin parhaani mukaan ottaa toisella kädellä kiinni Kittyn lanteilta, mutta mä en myöskään halunnut olla liian tungetteleva. Musiikki kuulosti siltä, että me ollaan kaikki matkalla teloitukseen, ja mä todella toivoin että näkisin vielä huomisen aamun. Sitten, yhtäkkiä, bändi alkoi soittaa ja Kitty kiskaisi mut mukaansa tanssimaan. Orkesteri soitti jotain niin red neck –musaa, etten tiennyt yhtään mitä tehdä, mutta Kitty veteli mua mukanani ja yritin lähinnä keskittyä olemaan astumatta sen varpaille. Mun poskia kuumotti ja mua hävetti ihan kamalasti, mutten voinut kuin mennä mukana. Sitten tajusin – se laulaja JODLASI??? Melkein jähmetyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta siinä vaiheessa jo niin moni muu muukin oli eksynyt tanssilattialle SELKEÄSTI ENNALTA OPETELLUN KOREOGRAFIAN TURVIN, että koin parhaaksi vain koikkelehtia Kittyn mukana, joka sekin oli alkanut vähän jo hymyilemään (todennäköisesti mun surkeudelle). Mulle iski pakokauhu ja yritin paeta, mutta joku vanhempi mies kiskoi mut kädestä kesken pakoyrityksen takaisin ja jouduin LETKAJENKKAAN, ja samaan aikaan mä näin Cellan ja Vilin, joka jumalauta kuvasi koko kamaluutta. Mun kasvot olivat varmaan punaisemmat kuin koskaan aiemmin, mutta sitten mut vedettiin taas takaisin ja jouduin jälleen johonkin paritanssinkaltaiseen(??) Kittyn kanssa, joka jo nauroi antaumuksella ja piilottelematta, ja mä yritin olla murtamatta sen varpaita. “Dip me”, se sanoi, ja mä katsoin sitä kuin alienia. “Excuse me??”, yritin, mutta Kitty otti musta jo kiinni ja alkoi taipua. “DIP ME!” Mä taivutin Kittyä alas ja toivoin, ettei sen selkä katkea, samalla kun orkesteri jodlasi taustalla kuin hullu ja kun mä tiesin, että joka ikinen sekunti tallentuisi Vilin kameraan. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen mä kiskoin Kittyn ylös, me pyörähdettiin (tai Kitty pyörähti, mä yritin pysyä pystyssä), ja luojan kiitos biisi loppui. Mä hoipuin takaisin Cellan ja Vilin luo, joista ensiksi mainittu yritti toipua jostain vitunmoisesta naurupuuskasta ja jälkimmäinen varmaan editoi jotakin kamalaa videotallennetta. “Milloin tullaan uudestaan tänne?” Vili kyseli. “Ei ikinä”, mä parahdin hengästyneenä. |
|
|
|
Post by Manny on Jan 5, 2023 12:14:29 GMT 2
Ensimmäinen tammikuuta
Manny & Arktik #17 Hevosletka kiemurteli lumen peittämien kuusten välissä. Ilma tuntui purevan viileältä, hanki kimalteli ja narskui kavioiden alla. Vedin kaulusta ylöspäin ja puhalsin lapasten sisään, kun sormenpäitä alkoi hiljalleen nipistelemään. Eilisen jäljiltä olo olisi voinut olla paljon huonompikin. Ehkä saunaan sammuminen ja lähestulkoon häkämyrkytykseen kuoleminen oli pelastanut mut pahimmalta krapulalta, kun juominen oli loppunut lyhyeen. Jotain positiivista siitäkin. Katselin, miten tuulenvire leyhytteli edellä ratsastavan Annin hiuksia ja Koopan jouhia. Kukaan ei puhunut – oli vain hevosten liikkeet ja satuloiden narahtelu, joka loi ääntä muutoin hiljaiseen metsään. Herätessäkin oli ollut hiljaista. Hiljakseen olin siirtynyt unesta valvetilan rajamaille. Huoneessa oli hämärää ja kuuma, ja oikea käsi oli ollut niin puutunut ja tunnoton, että oli kestänyt hetki että olin saanut itseni kammettua parempaan asentoon. Käden päällä nukkuva hahmo liikahti muttei herännyt. Ikkunoiden eteen vedettyjen verhojen välistä pilkistävän valon kajossa erotin sotkuisena viuhkana tyynylle levinneet vaaleat suortuvat. Mun vasen käsi lepäsi hiljakseen kohoilevan kyljen päällä. En tiennyt mitä kello oli, enkä sitä, mihin aikaan Inkeri oli tullut mun viereeni. Kohottauduin hieman ylöspäin nähdäkseni, oliko huoneessa muita ja oliko mun puhelimeni yöpöydällä. En kuullut muuta kuin Inkerin hengityksen, joten oletin meidän olevan kahden – puhelinkin näytti olevan tallessa. Kumarruin Inkerin ylitse, yritin olla tönimättä tai painamatta sitä liikaa – ja tarkistin, paljonko kello oli. Kahdeksan. Vajosin takaisin sängylle Inkerin ja seinän väliin. Peitto kahisi, kun Inkeri vaihtoi asentoa; se yski pari kertaa, venytti jalkojaan vasten mun sääriä. Sitten se hapuili kiinni mun kädestä ja vei sen ympärilleen ja painoi rintaansa vasten. Aamun muistikuvat pyörivät elävänä mun päässäni vielä silloinkin, kun Seppeleen tallipiha häämötti edessäpäin, vaikka siitä olikin jo tunteja aikaa kun olin noussut ja jättänyt Inkerin nukkumaan. Aamupala oli ollut jo loppumaisillaan, kun olin saapunut haukotellen saliin. Suurin osa leikkeleistä ja kasviksista oli loppunut tai loppumaisillaan, leipää ja sämpylöitä oli ollut jäljellä vain muutamia, vain makeita jälkiruokia oli jäänyt enemmän. Se sopi mulle kuitenkin hyvin; keho huusi energiaa ja sokeria. Kauhoin tarjottimelle sämpylän, kahvia ja mustikkapiirakkaa. Salin nurkassa Anton istui puhelintaan näpytellen, vaalea hiuspehko vähän vielä pystyssä hapsottaen. Se kohotti katseensa, kun kävelin pöydän ääreen ja istuin alas. “Huomenta”, Anton sanoi ja laski puhelimensa pöydälle. Kahvikuppi sen edessä oli tyhjä, ja mies venytteli käsiään. “Huomenta”, vastasin ja sekoittelin sokeria omaan kupiini. “Nukuttiko hyvin?” Anton haukotteli juuri ja napsautti suunsa kiinni pienen hymyn kera. “No jaa, oon nukkunut paremminkin”, se myönsi ja katsoi sitten mua kulmiensa alta. Maistoin itse kahvia ja aloin sitten suoraan lappamaan mustikkapiirakkaa suuhun; kahvi oli inhottavan kitkerän ja palaneen makuista. “Mä nukahdin aika aikaisin”, sanoin ja napsautin puhelimesta iltapäivälehden sivut auki. Vilkaisin Antonia, joka myhäili toisella puolella. “Joo”, se sanoi, suupielet nytkähdellen. Avasin uutisen, jossa kerrottiin kanien painonnostokilpailuista. Lautalattia narahti, kun Iiris ilmestyi jostain takaa ja veti tuolin alleen. Se näytti, jos näin oli soveliasta ajatella, aika hirveältä. Sen silmien alla oli tummat juovat ja sen kiharapehkosta karkaili yksittäisiä suortuvia siitä huolimatta, että se oli varmaan yrittänyt saada hiuksiaan jotenkuten siistille ponnarille. “Huomenta vaan”, se raakkui niin karhealla äänellä, että pelkäsin sen saaneen jonkun infektion. “Huomenta, meniks myöhään?” kysyin ja Iiris mulkaisi mua vähän äkäisesti, ennen kuin iski pöytään juomapullollisen jotain vihreää mössöä. “Ai menikö”, Iiris sanoi ja napsautti pullonkorkin auki ja otti kulauksen. Anton katsoi Iiristä inhoavasti. “Mitä toi on?” Anton kysyi, vähän sen näköisenä että olisi juuri todistanut Iiriksen juovan jonkun oksennusta. “Vihersmoothieta, senkin daiju”, Iiris sanoi ja mä vilkaisin Antonia, joka ei varmaan eläissään ollut juonut mitään ykkösolutta terveellisempää. “Näyttää hyvältä”, sanoin diplomaattisesti, ja Iiris kääntyi katsomaan mua. Sen toinen kulma nousi aavistuksen ylöspäin ja sen suupieli nytkähti. “Säkin näytit ihan hyvältä eilen saunan jälkeen”, se sanoi ja mä yskähdin ja aloin lappaa mustikkapiirakan loppuja suuhuni. Mun muistikuvat oli tyyliin nada saunan jäljiltä. Vasta, kun Inkeri oli jollain ilveellä saanut raahattua mut sisälle saunalta, mä olin jotenkuten tullut tajuihini ja tajunnut olevani alasti suunnilleen koko talliporukan edessä. Mun posket punehtuivat väkisinkin, kun mietin sitä hetkeä ja vain vaivoin sain viimeiset muruset piiraasta nieltyä. “Niin, sitä oltiin eilen oikein juhlatuulella”, Anton veisteli ja nojasi vähän taaksepäin. “Inkerin kanssa saunottelitte ja näemmä löysitte toisenne vielä sitten saman peiton altakin.” Mulla oli vähän levoton olo ja yritin olla katsomatta Iirikseen, joka otti selvästi kunnon kuunteluasennon. Asettelin lusikkaa tyhjälle lautaselle, ikään kuin sillä olisi ollut joku määrätty paikka, mihin se kuului laittaa. “Miltäs se piirakka maistui?” Anton kysyi sitten ja kohautin olkiani, katse jossain kahvikupin ja Antonin käsivarren välimaastossa. “Ihan hyvältä”, sanoin ja näin, miten Antonin suu vetäytyi hymyyn ennen kuin se kääntyi katsomaan Iiristä. Nostin katseeni kreikkalaiseen, jonka kasvoilla oli myös tietäväinen ilme. Mulle tuli epämukava tunne, että me ei enää puhuttu aamupalasta. “No, eilisen näyn perusteella en ihmettele että on ollut piirakkaa tarjolla”, Iiris sanoi, ja kun mä ehdin tajuta mistä oli puhe, en ehtinyt kuin avata suutani, kun Iiris jo kääntyi katsomaan mua alaviistoon ja jatkoi; “- on muuten melko hyvänkokoinen.” Mä katsoin Iiristä järkyttyneenä, ennen kuin siirsin katseeni taas Antoniin, joka katsoi mua suu virneessä ja silmät ammollaan. En hetkeen meinannut saada sanottua mitään. “Pervot!” mä sihahdin sitten tuskastuneesti mahdollisimman hiljaa. Iiris näytti teennäisesti pöyristyvän mun kommentistani. “Mitä?” se sanoi. “Mistä sä puhut? Mä tarkoitin tota bulkkijänistä, joka nostelee painoja.” Iiris osoitti pöydällä mun edessä olevaa puhelinta, jonka näytöllä olevan uutisen kuvassa poseerasi kanien painonnostokilpailuiden voittaja, Pupu Mentula. “Sä taidat itse olla vähän pervo, kun heti ajattelit että tässä oli jotain kaksimielistä”, Iiris myhäili. “Mä ainakin tarkoitin sen piirakkajutun kaksimielisesti!” Anton ilmoitti tyytyväisenä. Me ei viivytty tallilla kovin kauaa. Mä jäin vaihtamaan vielä parit sanat Annan ja Salman kanssa, samalla kun odottelin, että Riinis saisi Isan hoidettua. Sitten me hypättiin autoon ja ajettiin ruokakaupan kautta kotiin. Riinis ei puhunut sanaakaan. Se katseli ulos ikkunasta ja repi vasemman käden kynsillä nukkaa sen hihan resorista. Sen kasvoilla oli haavalappuja, jotka se oli saanut majatalon henkilökunnalta aamulla, kun se oli herännyt. Kierrellessäni kaupassa mulla oli vähän syyllinen olo, kun en ollut ollut läsnä tai edes tajunnut, kun raketti osui siihen. Oma räpiköinti pihalammen hyisessä vedessä ja uudenvuodenpusu Inkerin kanssa olivat tehokkaasti blokanneet kaiken ympärillä olevan. Mä yritin paikkailla sitä ostamalla Riinikselle sen lempiruokaa ja pussin juustonaksuja. Kotona se kuitenkin linnoittautui jälleen makuuhuoneeseen eikä edes koskenut ruokaan, vaikka kävin erikseen kysymässä, halusiko se syödä. Mä istuin Bonnien ja Jackien kanssa olohuoneessa, katselin Kullankaivajia ja podin huonoa omatuntoa, vaikken oikein edes tiennyt, miksi. Mun mieli harhaili raketeista Inkeriin ja siitä Italiaan. Avasin puhelimen selatakseni lentoja, kun huomasin että siihen oli tullut aikapäivää sitten viesti. Vilkaisin makuuhuoneeseen, josta kuului vain vaimeaa puhetta, varmaankin jostakin netflix-sarjasta. Mä nojasin sohvatyynyä vasten ja silittelin hajamielisesti Jackien päätä. Pieni bordercollien pentu pureskeli mun hupparin naruja antaumuksella ja keskeytti sitten lerppakorviaan höristellen, kun pihalta kuului auton ääntä. Mä pyörittelin puhelinta kädessäni. En ollut oikeastaan uskaltanut jutella Cellalle sen jälkeen, kun se oli suuttunut mulle after rideilla. Oikeastaan mä olin ollut jopa hieman loukkaantunut sille siitä. En mä ollut tahallani tai ilkeyttäni mennyt sanomaan siitä Italianmatkasta mitään, saati ollut edes tietoinen siitä, ettei siitä saanut puhua. Hädin tuskin mä olin edes tiennyt sen ja Allun suhteesta?? Cellan kolari oli kuitenkin saanut mut unohtumaan omat loukkaantumiseni, kun toinen oli ihan oikeasti ja fyysisesti loukannut itsensä. Mä en kuitenkaan ollut varma, halusiko se enää lähteä. Lähetin viestin Cellalle, ja hetken päästä kirjoitin vielä uuden. Laskin puhelimen sohvalle ja suljin silmät. Ehdin maata aloillani ehkä kolme sekuntia, kun ovikello soi ja mun päällä oleva Jackie singahti haukkuen lattialle niin, että se potkaisi samalla mua inhottavasti palleaan. Bonnie, joka hämmentyi Jackien reaktiosta, yhtyi haukkuun ja mä kampesin itseni vaivoin ylös sohvalta. “Hiljaa!” komensin pihisten koiria, jotka olivat jo rientäneet eteiseen ja pyörivät hyrrinä tuulikaapin oven edessä. “Bonnie! Jackie! Nyt menkää olohuoneeseen”, sanoin ja puskin jalallani Jackieta pois oven edestä, ennen kuin menin avaamaan. Oven takana seisoi kaksi virkapukuista poliisia. Niiden hartioille oli satanut lunta, ja jäljistä päätellen ne olivat hetken aikaa pyörineet talon edustalla, ennen kuin olivat kävelleet ovelle. “Iltaa”, edessä oleva poliisi sanoi. “Asuuko Milla-Riina Arokoski mahdollisesti täällä?” Käännyin katsomaan olkani ylitse. Riinis seisoi makuuhuoneen ovensuulla ja katsoi eteiseen tyhjin katsein. |
|
|
|
Post by Manny on Jan 17, 2023 20:29:37 GMT 2
Hevoseton on huoleton (vai onko?) Manny & Arktik #18 Arktikin pörheä takamus katosi ensin tallin taakse ja sitä kautta kuusikkoon. Liukastelin sen perässä sen minkä kerkesin ja ehdin juuri ja juuri huiskauttaa kättä ohi kävelevälle Kirille. “Arktik pääsi irti tuntilaiselta”, infosin nopeasti. “Viititkö käydä sanomassa?” Kiri nyökkäsi kulmiaan kurtistellen, kun omat jalkani jäätiköllä lipsuen olin lentää pyrstölleni, ja katosi sitten ripeästi tallin suuntaan. Mä manasin mielessäni sekä tuntilaista että Arktikia, kun rämmin ponin perässä kohti risukkoa. Riiniksen äidin kuolema oli pyörinyt mielessä uuden vuoden jälkeen lähes taukoamatta. Vaikka punapää itse vaikutti olevan kunnossa, mä olin vaistomaisesti alkanut kohtelemaan sitä ikään kuin silkkihansikkain, mikä oli saanut puolestaan Riiniksen hermot kireälle. Vallitseva tilanne tuntui jotenkin räjähdysherkältä ja painostavalta, joten siksi olin ollut enemmän kuin onnellinen, kun Cella oli ottanut muhun yhteyttä ja ilmoittanut lähtevänsä mun kanssani Italiaan Seppele Cupin after ridejen sotkusta huolimatta. Tuntui, kuin iso kivi olisi vierähtänyt pois rinnalta ja ajatus visiitistä Italiaan tuntui itseasiassa jopa ihan tervetulleelta lomalta. Mä koin siitä ihan hirveitä omatunnontuskia - että mä halusin pois, silloin kun toinen oli just kohdannut menetyksen. Joka tapauksessa, kun yksi kivi poistuu sydämeltä, sinne tuppaa vierähtää toinen. Nyt se oli Arktik, joka sen sinne vieritti. Kuulin oksien katkeilevan edessäpäin ja vislailin matalasti, kutsuin ponioria nimeltä. Viimeinen asia, mitä halusin, oli se että poni katkoisi jalkansa, juoksisi autotielle tai tekisi jotain muuta peruuttamattoman typerää. Ihan jo siksi, että mä koin että mä olin Arktikin hoitajana siitä vastuussa; olipa sen sitten päästänyt irti tuntilainen eli ei; ja koska mä välitin ponista melkein kuin omastani. Näin taas Arktikin, kun se vilahti kuusikon lomasta ja lähti ravaten eteenpäin. Hevoseton on huoleton, kuului vanha sananlasku, mietin samalla kun lähdin jälleen ponin perään. Ehkä, mutta ilman Arktikia mä olisin jäänyt paitsi niin monista asioista, etten pysynyt enää edes laskuissa. Pysähdyin hetkeksi tasaamaan hengitystä ja vislasin jälleen. “Arktik!” Työnsin käden takintaskuun, missä oli pussillinen koirannameja. Rapistelin sitä ja vislasin uudestaan. Kuulin, miten Arktik korskahteli. Kävelin itse hitaasti nuorten kuusten ohi ojan yli pienelle metsäpolulle ja jatkoin rapistelua. Pian ponin valkoinen pää erottuikin tummien oksien lomasta. “Arktik, tuus tänne.” Arktik katsoi mua. Mä katsoin Arktikia. Poni näytti samalta kuin aina ennenkin - itseensä tyytyväiseltä, ei lainkaan säikähtäneeltä tai vauhkolta. Kai se oli ajatellut, että omatoiminen metsäseikkailu selättäisi mennen tullen junnujen helppo c -kouluväännöt. Sen sieraimet olivat vähän levällään ja nostivat ilmaan huurua, kun se arvioi, kuka sen kannoilla oli oikein tullutkaan. “Arktik, mä tässä. Alappa tulla.” Ponin pää heilahti, kun se loikkasi ojan yli metsätielle. Olin varma, että seuraavaksi olisin nähnyt vain katoavan peräpään pinkomassa syvemmälle kuusimetsän siimekseen, mutta Arktik pysähtyi, ravisteli päätään niin että suitset kilahtelivat, ja lähti sitten uteliaana kohti. Rapistelin pussia ja ojensin käteni. “Noin. Hyvä poika.” Tartuin kiinni Arktikin ohjista ja huokaisin syvään. Hevoseton on huoleton, mutta nyt, kun mulla oli yksi nelijalkainen omatoimiseikkailija hallussani, voin sanoa, että oloni oli suorastaan tähtitieteellisen huoleton. Pörrötin Arktikin harjaa, joka oli jäänyt hauskasti pystyyn otsalta, ja lähdin orin kanssa takaisin tallille. Tallilla mua ja Arktikia oli ollut vastassa Kirin hälyttämä Eedi. Koska Arktik oli onnistunut vetämään itsensä pahimpien lutakkojen lävitse ja oli yltä päältä mudassa ja loskassa, se onnistui myös tavoitteessaan sluibailla ja päätyi tunnin sijasta mun ja Eedin kanssa pesuboksiin, jossa me suihkuteltiin sen jalkoja ja tutkittiin niitä mahdollisten haavojen varalta. “Hyvä että sä sait sen kiinni”, Eedi sanoi vähän väsyneellä äänellä, samalla kun se kokeili Arktikin toista etusta turvotuksen varalta. “Viime viikolla pääsi irti Vappu. Se ei kyllä lähtenyt tallipihaa kauemmas, mutta juoksutti meitä niin, että Pyry näytti saavan jonkun astmakohtauksen.” Arktik nypläsi mun olkapäätäni ja huokaisi tyytyväisen kuuloisesti. Mä kuljetin hajamielisesti sormia sen kaulalla samalla kun katselin Eedin kumaraa profiilia. “Joo, tääkin tuntilainen halusi tehdä oikeastaan kaiken itse. Mä olin messissä auttamassa varusteita, mutta se lähti itse maneesille ja mä olin tulossa tallille, kun tää sankari karautti ohi häntä tötteröllä.” Eedi nousi seisomaan ja irvisti. “Mm, tiedän tän tuntsarityypin”, se sanoi vähän tuskaisella äänellä. “ Minä-minä-minä osaan itse.” Naurahdin vähäsen, mutta lopetin kun takaa kuului askeleita, jotka pysähtyivät pesuboksin kohdalle. Käännyin katsomaan olkani yli Hannekseen, jolla oli päällään joku varmasti keskiaikaisimman näköinen smaragdinvihreä kaapu, jonka olin eläissäni nähnyt. “Voi, Antarktika on siis palannut retkeltään”, Hannes sanoi ja siveli hihaansa mietteliäänä. Miehen kasvoilla oli levollinen, haaveksiva hymy. “Tässä ponissa on aina ollut erityinen aura. Sen sielu on peruja jostakin – hmm, muinaisilta ajoilta: se on täynnä vapauden energiaa.” Vilkaisimme Eedin kanssa toisiamme. Hannes sipaisi hiuspehkoaan ja risti sitten sormensa mietteliään näköisenä. “Sinunkin aurassasi on kaunis väritys, Manfred”, Hannes jatkoi ja kuljetti katseensa muhun. “Sinullahan on aina ollut taipumusta vihreään auraan, tiesithän? Olen tarkkaillut sinua. Älä ota tätä loukkauksena – kuten juuri sanoin, aurasi on kaunis, ja se on loistanut kauniin vihreänä.” Oloni tuntui vaivaantuneelta Hanneksen katseen alla. Eedi puolestaan oli alkanut selvittämään takkua Arktikin hännässä. “Mutta nyt, nyt se on saanut muita värejä. Näethän, rakkaus saa ihmisen katsomaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien lävitse. Se ei ole sattumaa, että ihmisen aurakin saa silloin niitä värejä”, Hannes sanoi ja hymyili lempeän hyväksyvästi. “Sinä varmastikin tiedät mistä puhun.” “Öö..”, sanoin kurkkuani selvitellen. “Okei.” “Niin, niin”, Hanneksen ääni kuulosti suorastaan melodiselta. “Rakkaus, niin kaunis asia... Uutena vuotena suorastaan säteilit vaaleanpunaisena, saunan lauteilla...” Tunsin punehtuvani ja halusin vain nopeasti eroon koko keskustelusta. “Jep, mä rakastan uuttavuotta ja saunomista”, sanoin ja olin muka löytävinäni jotakin kiinnostavaa Arktikin harjan seasta. “Aivan...”, Hannes sanoi ja näytti jo kääntyvän lähteäkseen, mutta seisahtuikin sitten aloilleen. “Mutta Manfred, aurassasi on muutakin. Se on viininpunainen, intohimon väri. Se näyttää voimistuvan.” Hannes astui lähemmäs, ja nostin oman katseeni mieheen, jonka läsnäolo tuntui hetki hetkeltä kiusallisemmalta. “ Luulen, että olet valmis.” Sen kuiskattuaan Hannes kääntyi ja pyyhälsi menojaan. Mä katsoin sydän hakaten Hanneksen perään ja käännyin sitten Eedin puoleen, joka katsoi mua päätään pudistellen. “Toi oli ihan vitun weird”, Eedi totesi silmät ammollaan. Me istuttiin taukotuvassa Eedin, Iiriksen ja Cellan kanssa myöhemmin. Mä olin lyhyesti kertonut Hanneksen aura-analyysista Iirikselle ja Cellalle ja saanut jälkimmäisen purskauttamaan kokikset nenän kautta taukotuvan pirttipöydälle. “Noi sen vikat sanat kuulosti ihan siltä, että se äijä on tyyliin uhraamassa sut jollekin kivijumalille”, Iiris sanoi vakavana. Se oli tehnyt selväksi, miten vähän arvosti Hanneksessa oikeastaan yhtään mitään, eikä miehen syväanalyysit mun henkisyydestäkään olleet saaneet kreikkalaista vakuutettua. “Musta oli jotenkin ihanaa, että sä olet hohtanut vaaleanpunaisena saunassa”, Cella nauroi ja mä irvistin sille. “Musta siinä ei oo hirveästi mitään ihanaa, kun ottaa huomioon että mä olin silloin alasti ja tajuton”, mä sanoin. Istuin pirttipöydän toisella puolella ja napsin suuhuni pikkuleipiä, jotka siihen oli jätetty. “Varo vaan, noi on jotakin Hanneksen uhrileipiä, joilla se tainnuttaa potentiaaliset uhrattavat. Heräät satavarmasti aamulla jostain kellarista”, Iiris sanoi ja yritti napata pikkuleipää mun kädestä. “Voin hyvillä mielin kertoa, että ne eivät olet Hanneksen eivätkä toivon mukaan myrkytettyjäkään, vaan meidän uuden tallilaisen tuomia”, Eedi sanoi puhelimensa takaa. Mä väistin Iiristä ja tungin keksinloput suuhuni. “Hyviä ne ovat”, mumisin ja avasin oman puhelimeni. Meidän oli tarkoitus katsella lentoja Cellan kanssa. Me oltiin pyöritelty päivämääriä ja puhuttu alustavasti helmi- tai maaliskuusta, ja mä olin yrittänyt kirjautua omille Finnairin jäsensivuilleni, mutta unohtanut tietysti salasanani. Nyt avasin sähköpostin salasanan palautusta varten. Olin juuri avaamassa Finnairilta tullutta vahvistusviestiä, kun huomioni kiinnittyi sen alapuolella olevaan viestiin, joka oli mennyt multa aivan ohi. Olin muutenkin maailman huonoin sähköpostinkäyttäjä, joten en periaatteessa ihmetellyt, etten ollut huomannut viestiä aiemmin – avasinhan koko sähköpostin lähinnä joskus ja jouluna. Siksi olikin jo melkein unohtanut viestin, jonka olin itse lähettänyt loppusyksystä sen jälkeen, kun olimme vierailleet Orange Wood Ranchilla. Se oli ollut lähinnä ajatus, jolla olin leikitellyt, josta olin puhunut vain Riinikselle. Ehkä koko viesti oli ollut silloin sellainen kepillä jäätä -tapainen, ei mikään lukkoon lyöty suunnitelma.
|
|
|
|
Post by Manny on Mar 23, 2023 13:33:29 GMT 2
You all can go to hell, and I will go to Texas Manny & Arktik #19 Auringonsäteet valaisivat Seppeleen tallikäytävää ja saivat miljoonat ilmassa leijuvat pölyhiukkaset näkyviksi. Niitä pöllähteli pieninä pilvinä ilmaan samaa tahtia, kun Milla-Riina harjasi pitkin vedoin Isan klipattua, tummanruskeaa karvaa. Mä norkoilin seinustaa vasten ja odottelin Viliä. Riinis oli menossa treenaamaan Salman ja Bonnien kanssa – se valmistautui Latvian matkaan ja tuleviin estekilpailuihin. “Tuutko tänään kotiin yöksi”, Milla-Riina kysyi ja pujahti Isan kaulan ali sen toiselle puolelle. Tamman korvat liimaantuivat niskaan, ja se näytti kaikin puolin ikävystyneeltä jouduttuaan puunattavaksi. “En”, sanoin. “Mä lupasin mennä Betskulle. Me katotaan leffaa.” Riinis vilkaisi mua ja hymähti. “Okei”, se sanoi tympeästi ja nakkasi harjan harjapakkiin. “Aattelin vaan, kun se kylppärin valo on edelleen palanut, että koska sua kiinnostaisi tulla vaihtamaan se? Muistaakseni se on yhä sun kämppä, vaikkei sua siellä nykyisin koskaan näykään.” Mä hieraisin niskaani. “Ai niin se”, sanoin, vähän pahoitellen. “Mä tuun huomenna.” “What ever”, Riinis sanoi ja nosti satulan Isan selkään. Tamma heilautti tyytymättömänä päätään. “Ihan oikeesti, älä Isa jaksa rutista. Elämä ei oo yhtä tarhassa märehtimistä”, Riinis huokaisi ja kääntyi katsomaan mua. “Mä en oikeesti tiedä, mitä mä tän kanssa teen. Tää on repiny kahden viikon sisään jo kaksi loimea paskaksi, ja viime viikolla tää puri jotain lasta! Oma vikahan se oli, kun oli mennyt uittamaan sormiaan tän karsinaan, mutta silti! Siitä tuli ihan hirveä haloo, sen vanhemmat oli olleet ihan raivona. En mä voi olla kokoajan vahtimassa, ettei jotkut helvetin kakarat syötä tälle itseään.” “Niin”, mä sanoin ja yritin kuulostaa mahdollisimman myötätuntoiselta. Isa ei munkaan mielestä ollut kauhean kivan oloinen hevonen – ainakaan se ei hirveästi yrittänyt näyttää kivalta. “Mutta ainakin sulla on hevonen millä kisata. Sehän hyppää aika hyvin.” Riinis kiinnitti satulavyötä ja huokaisi. “Joo, niinhän se hyppää, mutta kun sillä on senkin kanssa hyviä ja huonoja päiviä. En voi käsittää, miten mielialat voi vaihdella tuolla tavalla.” Mä katselin Milla-Riinaa, ja päätin olla mainitsematta, että mun mielestä se ja Isa sopivat siinä mielessä hyvin yhteen, ettei Riiniskään ollut varsinaisesti mikään tasapainoisuuden perikuva. “No, nomen est omen”, tyydyin tokaisemaan, ja Riinis, joka oli juuri poimimassa Isan suitsia käteensä, mulkaisi mua olkansa yli. “Mitä?” “Niin, että nomen est omen, nimi on enne. Capricciosa on italiaa, se tarkoittaa oikukasta.” Riinis katsoi mua epäuskoisena ja veti kädet lantioilleen. Mä katselin sitä viattomana takaisin ja potkiskelin kengänkärjelläni lattialla pyörivää oljenkortta. “No sekin vielä”, se puuskahti ja päätään pudistellen alkoi suitsimaan Isaa. “Kiva että nyt sit kerroit. Selkeesti meidän kommunikaatiot johtuu kielimuurista, mutta onneksi sä voit tulla kisoihin laulamaan kovaäänisistä vaikka Con Te Partiròa, niin luulisi homman sit sujuvan kuin rasvattu.” Mä olin tunnistavinani Riiniksen äänessä piikittelyä, mutta jätin sen huomiotta. Tallikäytävän päästä kuului kolinaa ja mä hätkähdin. Isa heitti taas tyytymättömänä päätään ja Riinis mulkaisi äänen suuntaan äkäisesti. Näin, miten Inkeri kolisteli kottikärryjen kanssa pois näkyvistä vilkaisemattakaan meihin päin. “Vittu tonkin kanssa”, Riinis sanoi ja heitti pistävän katseen muhun. Mä huomasin sen katseen vasta, kun Inkeri oli hävinnyt ja olin kääntänyt katseeni takaisin Riinikseen. “Mitä säkin ton perään oikein haikailet?” se kysyi. Se pyöritteli sen punaisia hiuksia pienelle nutturalle niskaan, ja aurinko sai sen hiukset säkenöimään kuin kurittomat liekit. “En mä mitään haikaile”, puolustauduin matalalla äänellä. Riinis naurahti happamasti. “Joo, niin varmaan. Mä en tajua, miks sua kiinnostaa juoksennella tollaisen perässä. C’mon, kannattais sunkin vähän nostaa rimaa. Niin mäkin tein – monessa suhteessa.” “Ei mua kiinnostakaan”, sanoin. Riinis irroitti Isan ja piteli nyt sen suitsista samalla, kun asetteli kypärän päähänsä ja sääti sen leukahihnaa. Sen huulet mutristuivat outoon hymyn ja irvistyksen välimuotoon. “Hyvä. Sä pilaat vaan elämäs, jos jumitat tollasessa paskassa.” Mun teki mieli sanoa vielä jotain, mutta Riinis lähti taluttamaan Isaa ulos tallista, ja mä jäin katsomaan sen perään. Sen siluetti loi varjon oviaukkoon samalla tavalla, kuin sen sanat olivat luoneet varjon mun pääni sisään. Vili saapui kahdenkymmenen minuutin päästä. Me oltiin sovittu, että mentäis yhdessä treenaamaan vähän western trailia. Me varusteltiin hevosia ja odoteltiin, että maneesi vapautuisi Riiniksen ja Salman jäljiltä. Ne oli varanneet maneesin puoleksi tunniksi – ne varmaan suuntaisivat maastoon vielä treenin jälkeen. Arktik oli virkulla päällä. Heti kun pääsimme maneesiin se päästi pitkän hörähdyksen ja selvästi odotti pääsevänsä työskentelemään. “Sori kaveri, tänään me ei tehdä mitään kauhean vauhdikasta”, puhelin sille ja vilkaisin Viliä, joka oli jo noussut Ailenin selkään. Mulla oli päässä sama stetsoni, jonka olin voittanut viime vuonna mounted shooting –kilpailuista. Jossain syvällä mun mielen sopukoissa mä olin salaa aika ylpeä siitä - se oli hieno, ja muistutti mua siitä, että olin oikeasti voittanut ne kilpailut. Anton ähki kentän keskellä ja siirteli puomeja maahan paikoilleen. Me oltiin nakitettu se meidän puomivastaavaksi, koska se oli näyttänyt ihan liian tyytyväiseltä ja toimettomalta taukotuvassa. “Mihin nää menee? Tälleen neliöksi vai?” Anton huuteli ja tuijotti samalla puhelintaan, varmaan googlaili, mitä helvettiä western trail ylipäätään oli. “Joo, toi on ihan hyvä”, sanoin ja näytin Antonille peukaloa. “Toi yks on kyllä vähän vinossa..”, Vili sanoi ja sai Antonilta osakseen pahan mulkaisun. “Vitsi, vitsi! Hyvin ne on.” Kun enimmät alkuenergiat oli saatu purettua, Arktik alkoi taas olemaan hyvässä työskentelyvireessä. Musta tuntui hullulta, miten hyvin me oltiin ponin kanssa hitsauduttu yhteen sen jälkeen, kun olin aloittanut Seppeleessä. Kohta siitäkin oli jo kolme vuotta... Miten paljon kaikkea siihen mahtuikaan, ja samalla tuntui, kuin aika olisi kulunut kuin siivillä. Anton kuvasi meidän työskentelyämme kännykällään. Sivusilmällä huomasin, että myös katsomoon oli ilmestynyt muutama uteliaampi silmäpari - suurin osa tallin nuorempaa kävijäkuntaa. “Miksei mekin lähdettäis Texasiin?” Vili heitti sitten, kun olimme ratsastaneet jo hyvän tovin ja jäähdyttelimme hevosia. Anton oli siirtänyt puomit pois kentältä, ja kulki nyt meidän lähellämme. “Cellallahan on tiimi täynnä”, vastasin. Vili levitteli käsiään pilkukkaan Ailenin selässä. “No, perustetaan oma tiimi! Haastetaan ne!” Mä virnistin Vilille. Sillä oli kieltämättä ihailtava asenne. “Kenen kanssa? Ei täällä taida olla oikein muita western-tyyppejä kuin me. Valtteri, Jasmiina, Sisu... Kaikki taitaa kisata enemmän tai vähemmän esteillä? Tai koulussa”, vastasin, ja yritin miettiä pääni puhki tallilla kävijöitä, jotka olisivat osoittaneet jotain kiinnostusta lännenratsastukseen. “Ei täällä, mutta mä itseasiassa tiedän pari, jotka on menossa sinne kisoihin ja joilla on vajaa tiimi”, Anton sanoi yllättäen. Mä kurkistin siihen päin stetsonin lipan alta uteliaana, ja Vili viittilöi käsillään lisätietoja. “Tai itseasiassa parin. Majina ja Dochas, se entisen Ansamaan pariskunta.” Anton viittilöi meitä lähemmäs, ja me ratsastettiin sen molemmin puolin kuin kaksi henkivartijaa. Anton näytti meille sen puhelimesta tummaverikön naisen ja vaaleahkon miehen kuvaa, jossa ne poseerasivat iloisina. “Mä voin kysyä haluaisko ne ottaa teidät mukaan niiden tiimiin, jos vaan haluatte?” Katsahdin Viliin, joka keikkui Aileenin selässä. Se kohotti mulle kulmia ja virnisti niin, että valkea hammasrivi paljastui. Siitä tuli vähän mieleen vaahteramäen Eemeli, joka oli kiskaistu Kissankulmasta ja istutettu Clint Eastwoodin rinnalle Hyviin, pahoihin ja rumiin. “No? Mitä sanot, lähdetäänkö me Texasiin?” Katsoin Viliä ja mun suupielet venyivät virnistykseen. “Okei”, mä sanoin. “Laita vaan viestiä niille, Anton.” Anton näpytteli puhelintaan. Ei kulunut kauaakaan, kun sen puhelin kilahti, ja luettuaan viestin Anton nosti katseensa meihin. “Majina sanoi, että olette oikein tervetulleita High Rollin’ Ridersiin”, se hymyili. “Hell yeah!”, Vili karjahti onnellisena. “Täältä tullaan, Texas!” |
|
|
|
Post by Manny on Apr 5, 2023 15:27:13 GMT 2
Texasista, tiimeistä ja tornadoista Manny & Arktik #20
Mä en aloita tätä sanoilla rakas päiväkirja, koska se tuntuu tyhmältä. Enkä mä tiedä tuleeko tästä edes mitään mun varsinaista päiväkirjaa. Mä vaan ostin tän yhdestä houstonilaisesta kirjakaupasta, koska tässä oli hienot nahkakannet ja aika siisti häränsarvilogo. Ja sit mä aattelin, että ois kiva kirjoittaa tähän tästä Texasin-matkasta, koska noh, mä oon nyt täällä, ja tää kirja on täältä, ja onhan tää nyt siisti reissu. Joten howdy vaan. Olin odottanut niin paljon Houstoniin matkaamista, että rehellisesti yllätyin siitä, miten paljon uskomattomampi se siitäkin huolimatta osasi olla paikan päällä koettuna. Jo pelkästään se aito tunnelma, mikä kilpailupaikalla välittyi, tuntui aivan kuin olisin sukeltanut kokonaan uuteen maailmaan. Freewind Farm on vaikuttava, suorastaan järkyttävän valtava kun vertaa Seppeleeseen tai lähestulkoon mihinkään, missä oon aiemmin vieraillut. Ei turhaan kai sanota, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Mahtavan kokoiset spottivalot kohosivat taivaisiin areenojen laidoilla, maata tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin - suuret, näyttävät katsomot täyttyivät innostuneista katsojista ja kilpailijoista ja ilmassa tuoksui hevosenlanta, kuumuus ja paistorasva. Jo heti ensimmäisenä päivänä se oli ollut pakko myöntää, minä ja Vili oltiin oikeasti keltanokkia – tai rookieita - tässä skenessä. Jostain syystä se ei kuitenkaan lannistanut mua, kuten mulla on välillä tapana lannistua – jotenkin koko se maailma, mihin olin astunut, veti puoleensa niin kovasti magneetin tavoin. Cellahan nyt on elementissään. Se ja Raicy’s Angelsin muut jäsenet pulpahtelivat ensimmäisenä päivänä esiin sieltä täältä, ne oli helppo tunnistaa niiden tiimitakeista ja eläväisestä naurusta, joka tuntui seuraavan niitä joka paikkaan. Olisi voinut ajatella, että olin ehkä vähän kateellinen siitä, miten ammattimaisia ne olivat, mutta oikeastaan mä lähinnä vain ihailin suuresti sitä, miten vaikuttavasti ja raudanlujin ottein ne toimivat ja ratsastivat. Oli siistiä, että mulla oli mentorina Cellan kaltainen tyyppi, vaikka myönnettäköön, että sitä oli myös hirvittävää lähteä haastamaan. Mutta ei meidänkään tiimi ihan mikään turha ollut. Majina ja Dochas olivat uskomattoman mukavia ja lämpimiä ihmisiä, ja me tultiin yllättävän hyvin juttuun heti alkutekijöissämme. Ei siinä, että olisin varsinaisesti Antonin ihmistuntemusta epäillytkään, ja jostain syystä munkin on paljon helpompi sosialisoida täällä Houstonissa - ehkä se johtuu siitä, ettei täällä ole niin paljoa Seppeleläisiä hengittämässä niskaan. Kuka tietää. No, joka tapauksessa, eka tiimikisan osakilpailupäivä jännitti ihan pirusti. Tavallaan mua harmitti, ettei me oltu Vilin kanssa pyydetty mukaan groomia (toisaalta, kukapa ois nyt ollut vaihtoehtonakaan, hah), mutta onneksi me saatiin paljon tukea toinen toisiltamme. Majina ja Dochas on muutenkin ammattilaisia kisakentillä, ilmeisesti lähes lajissa kuin lajissa, mitä nyt ehdin saada selville, ja se kyllä näkyi. Niiden seura rauhoitti hyvin omaakin mieltä. Reiningissä me ei varsinaisesti loistettu kukaan lukuun ottamatta Dochasia, joka sijoittui mukavasti kolmanneksi. Minä ja Vili oltiin ehkä vähän kauhuissaan kilpailuiden tasosta, mutta jälleen kerran Misangit astuivat kehiin siinä vaiheessa ja tsemppasivat meitä. Kuulemma oli ihan luonnollista jännittää, vaikka musta ainakin tuntui areenalle mennessä, että jännitys pakkautui niin kokonaisvaltaisesti kehoon ja raajoihin, että hyvä kun pysyin Arktikin satulassa. Mutta oikeassahan Misangit olivat. Se, kun me Arktikin kanssa sijoituttiin seuraavassa western trail –luokassa ENSIMMÄISIKSI - en koskaan unohda mun tiimikavereiden ilmeitä! Se oli ehkä paras tunne, mitä oon tähän mennessä koskaan kokenut! Edes mounted shooting –kisojen voitto ei tuntunut niin hyvälle kuin nyt, kun sai jakaa ilon muiden kanssa. Arktik oli niin hieno, että mä meinaan vieläkin pakahtua ylpeydestä, kun kirjoitan tätä. Eka osakilpailupäivä meni kaiken kaikkiaan mukavasti ja kaikki meistä suoritti ainakin mun silmissä tosi hyvin. Vili ja Ailen oli ihan lyömättömiä cuttingissa ja yllätyin, miten hyvin Arktik pärjäsi myös siitä huolimatta, ettei sillä ole mitään luontaista karjavaistoa. Kai se on muuten vain niin epeli, ettei sille vasikatkaan ryttyile. Majina ja Dochas nyt kahmivat meille pisteitä joka luokassa, mikä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä, mutta kokonaisuudessaan tiimityöskentely tuotti hedelmää - ekan osiksen jälkeen me ollaan pistetilaston kärjessä jaetulla kärkisijalla Raicy’s Angelsin kanssa!!! En voi melkein vieläkään uskoa sitä todeksi! Nyt me sitten odotellaan seuraavaa osista. Tänne annettiin myrskyvaroitus, joten toka osis, jonka piti olla nyt tänään, siirtyy kai huomiselle. Me makoillaan meidän majoituspaikassa ja Vili syö jotain ihan järkyttävän hajuisia nachoja. Mä ymmärsin, että täällä ois annettu ihan tornadovaroitus, mutta saa nyt nähdä. On nää Amerikan luonnonvoimat kyllä uskomattomat. Nyt Cella ja Iiris tulee jotain marmattamaan, joten parempi lopettaa tää kirjoittelu tähän tältä erää. Me ollaan täällä yhden Tylerin kotitilalla ja täällä on Orange Woodin molemmat poppoot meidän lisäksi, joten ahdasta on. Toivotaan, ettei tornado vie mennessään Texas-terveisin, Manny |
|
|
|
Post by Manny on Apr 6, 2023 17:21:39 GMT 2
Suspicious Manny & Arktik #21 Arktikin mielestä vasikka oli vähintäänkin epäilyttävä, mutta tälle ponillehan ei vauvanaudat ryttyile. |
|
|
|
Post by Manny on Apr 6, 2023 18:41:34 GMT 2
Sweet Child O' Mine Manny & Arktik #22
Keskiviikon myrsky oli pahempi kuin osasin odottaa. Ei sellaista luonnon raivoa ja voimaa pysty mitenkään kuvailemaan, se täytyy itse kokea. Koko illan me vietimme Andrewsien tilalla, ja ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Porukka oli osin hajaantunut ja vuoron perään talon tuvassa kuului levoton nauruntyrskähdys, kun joku heitti jonkin vitsin tunnelmaa keventääkseen, ja sitä seuraava hiljaisuus, jonka rikkoi vain rakenteissa ujeltava tuuli. Silloin tällöin raekuuro rummutti talon kattoa tai salama valaisi yllä roikkuvan, uhkaavan violetin taivaan, luoden sisällekin hetkellisen kirkkaan välähdyksen. Alexiina otti tilanteen haltuun ja äidillisesti keitti teetä, jota tarjoili ympäri tupaa istuville myrskynvartojille. Otin itsekin kupin kiitollisena vastaan ja hymyilin naiselle, joka istui tuvan pöytään mua vastapäätä ja puhalsi omaan teehensä pitkään. “Joudutaanko koko kisat perumaan?” Vili tiedusteli, ja nojatuolissa istuva Raicy, Alexiinan mies, joka vaikutti melko perusjäyhältä, tyytyi vain rykäisemään ja pudistamaan piirun verran päätänsä. “Tuskin. Texasissa säätilojen nopeakin vaihtelu on normaalia, voinemme olettaa että myrsky on ohitse jo iltaan mennessä.” Olin itse tekstannut Majinalle. Hän kertoi päässeensä turvallisesti heidän majapaikkaansa Dochasin kanssa. Suurin huoli heillä, kuten itsellänikin, oli hevosista – vaikka ne olivatkin hyvissä käsissä Freewind Farmilla, ajatus tornadosta pyyhkäisemässä aivan hännänpäitä hipoen niiden ohitse tuntui kylmäävältä. En edes tajunnut, kuinka nälkäinen olin, ennen kuin Carlan tekemä päivällinen oli valmista ja kävimme syömään. Mustapapukeiton herkullinen tuoksu leijaili huoneessa, jonka valtasi aterinten kilinä. Charlotte, Addams familystä todellisuuteen repäisty Centerien tytär, katseli ikkunaan, jonka pinnalla vesi valui noroina. “Hevosparat”, sanoi Alexiina, joka katsoi samaan suuntaan. “Toivottavasti Freewind Farm on säilynyt pahimmalta myrskyltä.” Iltaa kohden myrsky ja sade toden totta hellitti, mutta tuuli ulvoi myöhään yöhön asti. Kesti pitkään, ennen kuin sain unen päästä kiinni. Aamulla autoihin pakkautui väsyneen näköinen poppoo. Vili hieroi silmiään ja Iiriksen tumma kiharapehko näytti tavanomaistakin pörheämmältä aamuauringossa. Myrsky oli väistynyt ja jättänyt jälkeensä sinne tänne lentäneitä oksia ja muuta irtonaista, mutta rakennukset näyttivät olevan kunnossa. “Voi saamari”, kuulin jonkun kiroavan taka-alalla samalla, kun käärin itselleni sätkää. “Hyvät klommot ne golf-pallon kokoiset rakeet ovat autoon jättäneet!” Oli huojentavaa nähdä, että Freewind Farmilla oli kaikki hyvin. Samaten huojennuin myös nähdessäni Majinan ja Dochasin yhtenä kappaleena. “Olipas se kokemus!” Dochas sanoi, kun paiskasimme kättä päästyämme kokoon. “Ei tule tuollaista joka päivä todistettua.” “Ei tule ei, ja hyvä niin”, tokaisin ja katsoin sitten Majinaan. “Saitteko nukuttua yöllä?” “Huonosti”, Majina myönsi ja pyyhkäisi kasvoiltaan tumman hiuskiehkuran. “Onneksi kaikki ovat kunnossa, eikä hevosillekaan käynyt mitään.” Lähdimme yksissä tuumin valmistautumaan seuraavaan koitokseen. Freewindin väellä oli riittänyt tekemistä, sillä alue oli siivottu myrskyn aiheuttamista, luojan kiitos pieniksi jääneistä tuhoista, ja kisavalmistelut olivat käynnissä täyttä häkää. Lämpötila ei ollut niin korkea kuin edeltävinä päivinä, mutta olin silti kiitollinen stetsonin suomasta varjosta, kun puuhastelin tallialueella. “Pitäisikö mennä jossain kohtaa syömään porukalla?” kuulin Majinan tiedustelevan vähän matkan päässä hoitopuomin ääreltä. Vilkaisin naista, joka nosti lierihattunsa reunaa ja katsoi muhun ja Viliin kysyvästi pienen hymyn kera. “Mikä jottei!” Vili innostui heti ja nyökyttelin mukana. Olisi oikeastaan oikein mukavaa tutustua paremmin tiimitovereihin muutenkin, kuin kisahulinan pyörteessä. “Tässä vähän matkan päässä on joku Johnson Bros Steakhouse, joka on saanut googlessa hyvät arvostelut”, Dochas tiesi kertoa samalla, kun satuloi hopeanharmaata mustangiaan. “Kuulostaisiko se hyvältä?” “Ehdottomasti kuulostaa”, sanoin ja virnistin. “Voisin vannoa, ettei mikään voita amerikkalaisten bbq:ta.” “Naulan kantaan”, Dochas sanoi ja kohotti leukaansa ylöspäin leveästi virnuillen. “Voin luvata, ettette pety”, se julisti mahtipontisesti. Hyväntuulisesti naureskellen satuloimme hevoset loppuun ja kisapäivä saattoi alkaa. Ensimmäisenä oli vuorossa reining. Jos jotain, niin ainakaan tornadovaroitus ei ollut saanut jarrutettua Arktikin menoa. Ori suorastaan puhkui intoa, kun tuli meidän vuoromme ratsastaa areenalle. Kovaäänisistä soi Guns N’ Rosesin Sweet Child O’ Mine ja yleisön kannustushuudot ja vihellykset kaikuivat areenan laidoilta. Jos meillä oli eilen tökkinyt reiningissä, tänään kaikki tuntui sujuvan kuin rasvattu. Laukanvaihdot, spin, sliding stop... Arktik oli pysäyttämätön! Vaahto roiskahteli sen ryntäille, kun liu’uimme viimeisen kerran pysähdyksiin, ja tiesin jo silloin, että olimme ratsastaneet nappisuorituksen. Hurraahuutojen säestämänä ratsastimme areenalta ulos, ja vastassa Cella näytti mulle peukkua säteillen iloa. “Vau, mikä suoritus!” se huusi Noelin ohjat käsissään. “Arktikin äitipuoli on ylpeä!” “Sietää ollakin”, virnistin ja taputin Arktikin kaulaa. Poni korskui ja viuhtoi hännällään - ikään kuin sanoen, että ‘se oli vasta alkusoittoa!’. “Näistä tulee vielä tiukat kilpailut”, hymyilin. Niin. Vielä siinä vaiheessa en osannutkaan aavistaa, että toisen osakilpailupäivän päätteeksi Johnson Bros Steakhousessa söisi High Rollin’ Ridersin onnellinen tiimi, joka juhlisi rankingin ensimmäistä sijaa. Kaksi päivää olisi jäljellä - kaksi päivää aikaa varmistaa, että kisojen jälkeen kaikki tietäisivät, mistä High Rollin’ Riders oli tehty. |
|
|
|
Post by Manny on Apr 8, 2023 21:52:07 GMT 2
Katse tulevaisuuteen Manny & Arktik #23 Käyskentelin markkina-alueen hulinassa. Kisojen viimeinen päivä oli käynnistynyt ja mulla oli aikaa tutkia myyntikojuja luokkien välissä. Kaiken kaikkiaan reissu oli todella onnistunut, vaikka tornadoepisodi olikin säikäyttänyt ihmiset huolella. Nyt, kun aurinko taas paistoi kirkkaana taivaalta ja joka puolella kajahteli ihmisten naurunremakoita ja pätkiä rock-klassikoista, keskiviikko tuntui enää kaukaiselta, pahalta unelta. Viikko tuntui kuluneen kuin siivillä. Tietynlainen koti-ikävä kolkutteli jossain takaraivossa, vaikka Texasissa olisi varmasti viihtynyt vielä kauemminkin. Ehkä eniten ikävöin Bonnieta ja Jackieta – vaikka koirilla varmaan olikin oikein lokoisat oltavat äidin huomassa. Olin tietenkin viestitellyt äidille joka päivä ja varmistellut, että se pärjäisi koirien kanssa ms-tautinsa kanssa, mutta äiti vakuutti, että olin turhaan huolissani. Ainoa, josta piti murehtia, oli se, kuinka paljon koirat keräisivät elopainoa äidin avokätisyyden vuoksi. Näin ohimennen vilahduksen Tyleristä, joka käveli pää painuksissa markkina-alueen reunaa pitkin. Pian sen vanavedessä näkyi pyyhältävän Kitty – nainen tuntui olevan avoimen Tylerin pauloissa, vaikka vastakaikua ei ehkä näkynytkään. Mieleeni muistui jälleen kerran viime vuoden tanssihetki, jossa Kitty oli vienyt mua kuin litran mittaa, ja poskiani kuumotti vähän. Toivon mukaan Kitty ei muistanut sitä yhtä elävästi kuin itse muistin – ja olipahan Vili tallentanut koko karmeuden silloin videomuotoonkin. Toivoin, ettei sitä videota enää ollut olemassa. Olin päättänyt ostaa Lyytille tuliaisia. Katselin rauhallisesti kojujen valikoimia, kun katseeni osui kauniiseen, värikkääseen helmikaulakoruun. Poimin sen käsiini ja pyörittelin sitä auringossa - ehkä Lyyti pitäisi siitä? “Tuliaisiako katselet?” kysyi rauhallinen, ystävällinen ääni selkäni takaa. Hätkähdin vähäsen ja käännyin katsomaan Alexiinaa, joka hymyili ja käveli lähemmäs. “Joo”, sanoin ja näytin korua. “Ystävälle ajattelin.” “Kaunis koru ja ajatus”, nainen sanoi ja seisahtui vierelleni. Vaaleat hiukset valuivat palmikoituna olkapäiden yli, ja stetsoni loi varjon naisen kasvojen ylle. “Teistä on ollut kova vastus”, nainen sanoi sitten ja vilkaisi mua kulmiensa alta. Hymyilin vähän samalla, kun vaihdoin myyjän kanssa rahat ja sujautin Lyytin korun taskuuni. “En itsekään ihan uskonut, että meillä menisi näin hyvin”, myönsin ja vilkaisin Alexiinaa, joka pyöritteli sormissaan pisaran muotoisia metallikorvakoruja. “Teillä on lahjakas tiimi. On mukavaa nähdä uusia kasvoja westernpiireissä”, nainen tokaisi ja hymyili kannustavasti. Hymyilin takaisin. “Tää on ollut mahtava kokemus. Tuntuu, että eläisin unelmaa, tai että olisin eksynyt jonkun ihan muun elämään. Ei kaikille suoda tällaisia mahdollisuuksia...” Olimme lähteneet hiljakseen kävelemään markkinakadun poikki. Väistimme vastaan tulevia ratsukoita ja kävelimme mutkitellen kohti tallialueita. “Meillähän on maatilamatkailua kesäisin, Orange Woodissa”, Alexiina sanahti sitten. Se katsoi mua silmänurkastaan ja hymyili pienesti. “Jos tällainen elämäntyyli kiinnostaa, voisit joskus ajatella matkustavasi meille Kanadaan. Siellä pääsee ratsastuksen lisäksi tutustumaan maatilaelämäänkin läheltä koettuna.” Katselin areenalle, jossa ratsukko suoritti western riding –luokkaa. Uhkea ruunikko liikkui höyhenenkevyesti ja kaviot nostattivat ilmaan ohuen pölykerroksen. “Niin...”, sanoin sitten. “Se olisi kyllä kiva kokemus. Mutta mulla on kaksi koiraa Suomessa.” “Ei se ole mikään ongelma. Koirat voivat kyllä tulla mukaan”, Alexiina hymyili. “Ja meillä on se Otawan varsakin. Etkös sinä ollut siitä kiinnostunut?” Vilkaisin Alexiinaan ja hymyilin pienesti. “Joo, olinhan minä...” “No, siinähän olisi oiva tilaisuus tehdä tuttavuutta samalla Nayan kanssa”, nainen sanoi ja iski silmää. “Harkitse ihmeessä asiaa.” “Mä harkitsen”, sanoin hiljaa. Kauempana näin, miten Charlotte ja Iiris vaihtoivat kiivaasti sanoja keskenään - kaksikko oli ollut toisten kurkuissa kiinni matkan alusta asti. “Parasta varmaan mennä pelastamaan Iiris”, Alexiina huokaisi ja pudisti pienesti päätään. “Onnea viimeisiin koetuksiin.” “Kiitos samoin”, sanoin. “Eipä sitä vielä tiedä, kuinka tässä käy.” “Ei niin, ja se tässä onkin parasta”, Alexiina nauroi ja heilautti kättään, lähtien sitten kohti tytärtään ja Iiristä, joka näytti muakin italialaisemmalta huitoessaan käsillään kiivaasti samalla, kun lateli varmaankin kaikkia tuntemiaan kirosanoja. Katselin Alexiinan perään. Kesäloma Orange Woodissa – ei se ehkä olisi niin paha juttu? |
|
|
|
Post by Manny on Apr 16, 2023 15:57:16 GMT 2
Manny harjasi Arktikia.
"Ihhahhaa!" Sanoi Arktik.
Manny silitti Arktikin nenää.
"Haluaisin yllärin", Manny sanoi haikeana.
Arktik hörähti. Sekin halusi yllärin.
|
|
|
|
Post by Manny on Sept 27, 2023 12:32:11 GMT 2
Ruskaretki Manny & Arktik #24 Tallille oli hyvä paeta silloin, kun seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Mulla varsinaisesti ei ollut sellaisia fiiliksiä, mitä nyt ajoittain kaksio tuntui käyvän hieman turhan ahtaaksi ja meininki sen seinien sisällä turhan villiksi (Riinis kun oli päättänyt hommata kissanpennun sillä välin, kun olin viettämässä kesää Kanadassa, ja yhdessä kahden koiran kanssa homma meinasi ajoittain karata käsistä). Lyyti kuitenkin tarvitsi mun mielestä vähän muuta ajateltavaa – olin ollut venetsialaisten jälkeen paljon Artsilassa ja nähnyt, miten Lyytin olemus muuttui surulliseksi, ilottomaksi mytyksi illan tapahtumien vuoksi. Kesän aikana Arktik oli muuttanut aitasta päätallin pikkusiipeen. Olin ensiksi ollut hieman harmissani, sillä tykkäsin aitasta ja siitä, että siellä sai olla enimmäkseen rauhassa, mutta helpotuin kun kuulin että järjestely oli vain väliaikainen. Karsinanaapureina Arktikilla oli Bonnie, Bliss ja Loki, ja pikkuhiljaa aloin pitää uudesta asuinpaikasta – Salma oli monesti yhtä aikaa tallilla ja usein unohduimme juttelemaan karsinoille pitkiksikin toveiksi. Salman lisäksi hyviä puolia oli myös se, että pesupaikalle oli nyt lyhyt matka. Nimittäin syksyn myötä sekä minä että Arktik aloimme enenevissä määrin viettää siellä aikaa – syyssateet olivat muuttaneet tarhojen pohjat paikoitellen melkoiseksi muhjuksi, ja Arktik erityisesti tuntui viihtyvän juuri pahimmissa lätäköissä. Tänään ei kuitenkaan pitänyt sataa. Taivaalla kyllä velloi muutamia tummahkoja pilviä, mutta niiden välistä pilkisteli aurinko joka sai ruskan loistamaan kirkkaissa väreissä. Seisoin Arktikin ohjia pidellen tallipihalla ja odotin, että Lyyti oli tarkistanut Oilin varusteet kertaalleen läpi. “Mie en kyllä tiiä, onko tää länkkäsatula oikein vai viärin laitettu”, Lyyti sanoi ja vilkaisin arvioivasti Oilia, joka seisoi tyynesti aloillaan piittaamatta ympärillä häärivästä karjalaisesta. “Ihan hyvältä näyttää”, tokaisin ja kiristin hieman otetta ohjista Arktikin pyörähdellessä malttamattomana aloillaan. Siinä riitti jälleen virtaa – onneksi pian pääsisimme purkamaan sitä Venäjälle Autumn Splendor –kisoihin. “Jos mie kellahan tiältä kesken matkan alas niin sie saat kyllä kerätä miut pientareelta kyytiin”, Lyyti muistutti ja naurahdin. Selvä pyy. Puut varistivat lehtiään hiekkatielle, jota pitkin ratsastimme peräkanaa. Olin huomannut tallilla, että Lyyti oli ollut hieman jännittynyt, se oli vilkuillut jatkuvasti ympärilleen pihatolla ikään kuin peläten, että Iiris ilmaantuisi jostakin Vappua hakemaan. Iiristä ei kuitenkaan ollut näkynyt ja nyt, kun tallipiha oli jäänyt kauas taakse, Lyytikin onnistui hieman rentoutumaan. “Kaiverretaanko taas tänä vuonna kurpitsoja?” kysyin, kun mutkittelimme nuoren koivikon lomassa kulkevaa polkua pitkin. “Joo, Armas jo oottelee koska ‘Männy’ tulloo taas käymään”, Lyyti sanoi. Sen kasvoilla häivähti väsynyt hymy. “Vuan ei siun oo pakko, jos siulla on kiireitä.” “Mitä kiireitä mulla ois?” naurahdin ja nyppäisin irti hihaa pitkin kiipeävän hirvikärpäsen. “Niin...” Lyyti sanoi. Sen äänensävy oli hieman alakuloinen. “Mie vuan kahtelin... Siellä tsätissä, että on ne Iiriksen synttärit.” Muistin samantien Seppeleen whatsapp-ryhmässä käydyn keskustelun, johon olin ottanut itsekin osaa, lähinnä tylsyyttäni ja omaa näppäryyttäni kommentoimalla Iiriksen pukupakkoa. En mä ollut kuitenkaan ajatellut niitä sen kummemmin, saati sinne menemistä. Mä olin vieläkin pettynyt ja vihainen Iirikselle, vaikka suurimman vihan mun mielessä saikin osakseen se kengittäjänrenttu, joka oli särkenyt Lyytin sydämen. “En mä varmaan oo sinne ees menossa”, tokaisin ja vilkaisin Lyytiä. “Ei mua kiinnosta sellaiset pukuleikit. Tai muutenkaan mennä juhlistamaan Iiristä.” Lyyti hymyili urheasti, joskin surumielisesti. “No ei siun miun takia tarvi jättää menemättä...” “No eikun oikeesti. Mieluummin mä kaiverran kurpitsoja kuin meen sinne.” Koivikko oli päättynyt ja saavuimme niitylle, jonka pitkäksi venähtänyt heinikko oli nyt kuiva ja ruskistunut ja painunut syyssateiden piiskaamana kasaan. “Ravataanko?” Arktik pyöritti häntäänsä ja nosti pomppuisan ravin. Oili harppoi rinnalle ja Lyyti nauroi katsoessaan, kun yritin parhaani mukaan istua rentona orin selässä, vaikka kyyti sai stetsoninkin melkein valahtamaan silmille. “Olin jo ehtinyt tottua Rockyn tasaisempiin askellajeihin”, hymähdin kun hidastimme takaisin käyntiin niityn keskivaiheilla. Ratsastimme rintarinnan pitkin niittyä. Tummat pilvet olivat jääneet taka-alalle ja ympärillä syksy esitteli parhaimpia värejään, minne tahansa katsoikin. Jossain raakkui korppi. “Tämmöisellä säällä maistuis nokipannukahvit”, Lyyti haaveili. “Voidaan poiketa joku päivä laavulla, ratsain tai jalan”, ehdotin. “Se kuulostaa hyvältä”, Lyyti myönsi. “Voijaan paistaa makkaratkin.” Katsoin hymyillen ystävääni. Syysaurinkoakin enemmän lämmitti nähdä sen kasvoilla pitkästä aikaa iloinen hymy. |
|
|
|
Post by Manny on Oct 20, 2023 14:42:24 GMT 2
Autumn Splendor Manny & Arktik #25  Autumn Splendoreihin mennessä olin jo ehtinyt päästä taas kiinni Arktikin tikittäviin askellajeihin ja pohjattomaan energiaan. Sitä riitti myös Venäjällä - nelistimme maaliin ensimmäisinä poniluokassa. Rastisuunnistus sitä vastoin ei mennyt aivan nappiin - joskin silloinkin vika oli ohjastajassa ja sen kehnoissa kartturintaidoissa vieraassa maastossa. Ratsulla kyllä olisi ollut puhtia pinkoa rastilta rastille täyttä laukkaa.
|
|
|
|
Post by Manny on Nov 5, 2023 0:02:39 GMT 2
Jäästä ja ystävän huolesta Manny & Arktik #26 Yön aikana lumisade oli muuttunut rännän kautta vesisateeksi. Piha oli saanut paksun, jäisen päällysteen, jota mä ja Liinu nyt tuskaisina kuorittiin kolat rahisten. Tällainen kostea sää tuntui huomattavasti kylmemmältä kuin pikku pakkanen. Kun siihen yhdistettiin navakka tuuli, sain jatkuvasti vetää pipoa alemmas ja takin kaulusta pystympään, etten olisi paleltunut kuoliaaksi. Raskas, ruumiillinen työ kyllä lämmitti vähän, mutta heti jos pysähtyi aloilleen, alkoi paleltaa. Joukko tuntilaisia käveli ohitse ja katseli meidän uurtamistamme hieman säälivästi. Ne olivat matkalla maneesin lämpöön, sää oli liian kurja jotta tunteja olisi viitsinyt pitää ulkona. Katsoin kaihoisasti, miten Arktik katosi jonkun taluttamana suojaisaan maneesiin, kun itse jouduin jäämään tuulen ja kosteuden piiskattavaksi. “Tää märkä lumi painaa ihan kauheasti”, Liinu sanoi naama irvessä puoli tuntia sen jälkeen, kun tuntilaiset olivat kadonneet maneesin uumeniin. “Jep”, totesin ja iskin lumilapion penkkaan. Seppeleen tallipihan laajuuden tajusi kunnolla vasta, kun sen päältä piti lapioida kymmenen sentin paksuinen kerros sementtimäistä loskaa. “Pidetään tauko?” “Mielellään”, Liinu puuskahti. Se lähti yllättävän määrätietoisesti marssimaan sisälle talliin ja seurasin sen perässä kipeytyneitä kämmeniä hieroskellen. Seppeleen taukohuone oli tyhjillään. Ihmisiä näkyi nykyään harvemmin istuskelemassa siellä, osittain varmasti sen takia, että kaikilla oli kiireitä ja hommia piisasi nyt, kun Emmyn jalka oli kipsissä - osittain varmaan siksi, että Hannes oli perustanut H.O.P.O:n, hevosenomistajien toimikunnan, jonka tehtävä oli valvoa rahankäyttöä, ja jonka puikkoihin oli määrätty Cella ja Riinis. Ihmiset eivät halunneet joutua kummankaan tielle, sillä uusi pesti ei vaikuttanut olevan kummallekaan mieluinen, ja etenkin Riiniksestä oli kuoriutunut kunnon raivotar siinä, missä Cella ehkä vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Mua kävi sääliksi Cella. Me haettiin Liinun kanssa meidän eväsleivät taukotuvan jääkaapista, tai oikeastaan eväsleipä - joku oli vienyt vienyt toisen. Sadatellen leikkasimme ainokaisen eväsleivän puoliksi ja istahdimme syömään niitä hiljaisuudessa. Valitettavasti tauko soljui ohitse nopeasti ja oli palattava takaisin hommiin. Oli alkanut taas satamaan - jäätikkö jo kolatuilta alueilta kiilteli kosteana ja pieniä lammikoita muodostui jään koloihin. Vedin hupun pipon päälle ja vilkaisin Liinuun. “Jaksatko sä kolata vielä siitä aitalta, jos mä haen hiekoitushiekat?” kysyin. Liinusta paistoi se, ettei se olisi jaksanut, mutta pakko meidän oli saada homma valmiiksi, kerta oltiin luvattu. “Joo”, se huokaisi. Katsoin sen kävelevän pää hieman kumarassa hakemaan kolaa ja lähdin itse liukastelemaan pihan poikki hiekoitushiekkoja hakemaan. Eihän ne kauaa ilahduttaisi, ne painuisivat jään läpi ja piha olisi pian taas yhtä luistinrataa, mutta piha piti silti hiekoittaa. Joku vielä katkaisisi jalkansa ja talli saisi syyt niskoilleen, jos asianmukaista talvihoitoa ei olisi tehty. Nakellessani hiekkaa pihalle Antonin auto kaartoi pihaan. Autosta kuoriutui koko nelihenkinen perhe, tytöt oli puettu samanlaisiin, lämpimän näköisiin toppahaalareihin. Nostin niille kättä ja jatkoin hommia, mutta Anton saapui pian keskeyttämään. Antonilla oli molemmat tytöt sylissä, mua hirvitti että se liukastuisi ja liiskaisi ne alleen. “Moi, mitä työn raskaan raataja”, Anton virnuili. Pipo oli valahtanut melkein mun silmille ja suoristin sitä, ennen kuin hymyilin vaisusti takaisin. “Ei kai tässä. Liinun kanssa ollaan aherrettu”, sanoin ja katsoin miehen sylissä keikkuvia tyttöjä, joiden omenaposket pilkistelivät vaatekerrosten uumenista. En yhtään erottanut, kumpi oli kumpi. “No niin näyttää”, Anton tokaisi. Se katseli mua kulmiensa alta, outo ilme naamallaan. Kohotin sille vähän kulmiani ja pyyhkäisin hihalla kosteaa nenää. “Mites sulla muuten menee?” Anton tiedusteli. Kohautin olkiani. “Ihan hyvin. Ei tässä mitään. Kotonahan mä nyt oon.” Anton nyökytteli, mutta mutristi suutaan. “Niin... Sä lopetit työt, vai? Mites sulla päivisin nykyään aika kulkee?” Naurahdin vähän. Olihan se vähän hullua irtisanoutua töistä, varsinkaan kun uutta työtä ei ollut hopeavadilla tarjolla, mutta Forrexilta lähtö oli ehdottomasti ollut varmaan elämäni paras päätös. Mä olin aina vihannut sitä työtä, ja eikä se, että kollega eräänkin kerran täräytti mua turpaan työpaikan pihalla ainakaan parantanut mun asennettani. “Hyvin kulkee, kiitos kysymästä. Yllättävän kiireisenä sitä voi itsensä pitää, vaikkei töissä kävisikään”, vitsailin, mutta Anton näytti olevan eri mieltä. “Niin kai”, se sanoi, hyppäytti tyttöjä parempaan asentoon sylissään ja näytti hieman epäluuloiselta. “Mutta onko kaikki sillä tavalla ihan hyvin?” “ Millä tavalla tarkalleen?” kysyin kulmiani kurtistaen. “No, sillä tavalla... Sä näytät aika kamalalta.” Mun kulmat kohosivat taivaisiin ja suu raottui samalla, kun päästin ilmoille pienen epäuskoisen pihahduksen. Mua alkoi naurattaa. Okei, olinhan mä tänään rypenyt pihahommissa koko päivän (aamupäivä oli mennyt äidin luona), ja parran olisi voinut ehkä siistiä jo pari päivää sitten, mutta mun mielestä mä näytin ihan tavalliselta itseltäni. “Mitä?” “Niin, sä näytät stressaantuneelta. Painaako joku sun mieltä?” Mä pudistelin päätäni epäuskoisen huvittuneena. Missä vaiheessa Anton Seljavaarasta oli kuoriutunut noin... huolehtiva? Oliko lisääntyminen saanut sen isävaistot leviämään omien lasten lisäksi koko ympäröivään maailmaan? “Ei, ei mua kyllä stressaa tai paina mikään”, tyrskähtelin, mutta Anton pudisteli päätään kirkkain silmin. Se vaikutti jopa jotenkin kiihtyneeltä, aivan kuin se olisi ollut aivan ehdottoman varma, että mua vaivasi nyt vähintään jonkin sortin burn out. “Hei, ei sitä tarvitse hävetä! Kyllä väsymys meinaa kaataa tämänkin miehen välillä, varsinkin nyt kun on perhekin pyöritettävänä! Kerro vaan ihan rohkeasti”, Anton sanoi ja hymyili nyt isällisen kannustavasti. Mä aloin epäröimään. Olinko mä stressaantunut? En minä ollut sellaista kyllä huomannut? “Hey, Sonia! Manny is veri bääd now, right?” Anton viittoili, kun Sonia ilmaantui vähän matkan päähän. Se jututti juuri Emmyä ja kuullessaan Antonin äänen se hymyili vain aurinkoisesti ja näytti meille peukkua, ennen kuin jatkoi keskustelua. “Soniakin on samaa mieltä!” Anton sanoi. Mä hieroin leukaani ja mietin asioita, jotka mahdollisesti stressasivat mua. “No... Onhan meillä nykyään se kissa...” sanoin ja Anton nyökytteli kannustavasti, elehtien tyylillä ‘ jatka, jatka!’ ja mä emmin hieman. “Ja, ööh... No, Nayan kanssa on vieläkin niitä paperisotkuja ja epävarmuutta siitä karsinapaikasta, vaikka Emmy sanoi että se varmaan kohta järjestyy...” Anton oli kuulusteluillaan kieltämättä onnistunut herättämään mussa pienen stressin poikasen, joka nyt haisteli ilmaa ja nosteli päätään mun mieleni perukoilla. Olinko ehkä jotenkin piilostressaantunut? Miksen itse tajunnut sitä? Näkyikö se musta ulospäin?? “Mitäs minä sanoin”, Anton nyökytteli nyt tyytyväisenä, koppasi tytöt samaan kainaloon ja laski vapaan kätensä mun olkapäälle. “Mutta älä huoli, Manny kuomaseni. Mulla on onneksi ongelmaan täydellinen ratkaisu!” |
|
|
|
Post by Manny on Nov 21, 2023 22:00:24 GMT 2
Hyvä päivä Manny & Arktik #27 Aurinko uhmasi marraskuista harmautta ja pilkistelee pilvien raosta. Seppeleen pihanmaa oli autio ja rauhallinen – tunnit alkaisivat pyörimään vasta parin tunnin kuluttua, sitä ennen oli aikaa nauttia hiljaisuudesta, jonka rikkoi tarhoissa torkkuvien hevosten vaimeat äänet ja kaukana raakkuva harakka. Mulla oli kevyt, autuas olo, kun kävelin tarhoille päin. Taskussa painoi pari leivänkannikkaa ja omena, puhelimen olin jättänyt autoon sen jälkeen, kun olin lopettanut puhelun Betskun kanssa. Se oli Tanskassa, löytänyt sieltä kuulemma jonkun miehen. Me oltiin juteltu puolitoista tuntia niitä näitä ja naurettu, ja Betsku oli kertonut että se tulisi jouluksi Suomeen. Kuulemma nähtäväksi jäi, olisiko tanskalainen mies vielä silloin kuvioissa – Betsku oli sellainen, nopea liikkeissään. Mua hymyilytti vieläkin ja korvissa soi Betskun hersyvä nauru. Illalla olisi mentävä äidin luo, se välttämättä halusi mut kylään. Kuulema se tekisi hirvipaistia ja röstiperunoita, jotain se aikoi leipoakin. En mä pahakseni pistänyt, että äidin pöytään kutsuttiin. Sitä ennen mulla oli kuitenkin aikaa viettää aikaa mun ponini kanssa, ihan kahdestaan ja ilman, että oli ylimääräisiä korvia kuuntelemassa. Arktik oli tarhan perällä, mutta tuli luokse kun vihelsin. Sen harja oli venähtänyt aika pitkäksi ja se näytti hyvällä tavalla sotkuiselta ja sen kasvava talvikarva sai sen näyttämään pulleammalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Kumarruin aitojen ali tarhan puolelle ja silitin Arktikin päätä ja kaulaa. Poni haisteli mun taskuja – se tiesi, että mulla oli sille herkkuja. “Mitäpä mun pojalle kuuluu”, juttelin samalla kun kaivoin orille leipää. Taustalla Kosmos lähestyi meitä, mutta Arktikin tarvitsi vain hieman peruuttaa korvat niskassa, kun isompi ruuna tajusi väistyä taka-alalle. Pieni, suuri machomies Arktik. Mua hymyilytti. “Niin sitä pitää”, sanoin ja annoin Arktikin syödä herkkunsa rauhassa. Poni tuntui pehmeältä, selvittelin sen harjaa sormilla ja hypistelin kaulan pörröistä karvaa. “Pidetäänkö viikonloppuna poikien ilta? Vietetään laatuaikaa... Voidaan käydä vaikka hangilla laukkaamassa...” juttelin. Arktik hamuili taskuja ja tarjosin sille vielä omenaa, ennen kuin jouduin näyttämään tyhjiä kämmeniä. “Enempää ei ole, valitan.” Arktik kyllä tajusi, mutta jäi silti seisomaan tarhan kulmalle mun luo. Se painoi leukansa mun olkavarrelle ja puhalsi ilmaa suoraan korvaan, hamuili huulillaan pipon resoria – nauroin ja työnsin ponin päätä kauemmas. “Minäkin rakastan sinua. Sulla taitaa olla hyvä päivä, eikös?” Arktik huokaisi syvään ja mä kiedoin käteni ponin ympärille, vedin sen tuoksua syvälle keuhkoihin. “Mullakin on hyvä päivä, kun sä olet siinä.” Enkä sen paremmassa seurassa olisi syntymäpäivää voinut viettääkään.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!