Arktikin hoitokirja

[Emmanuel]

Vauvakuumetta ja kisamatkoja
Manny & Arktik #14

Viileä syystuuli pyöritteli keltaisia ja ruskeita lehtiä pitkin tallin pihaa. Vedin maastonvihreän takin kauluksia ylöspäin samalla kun astelin tutulle röökipaikalle ja katselin, miten Arktik kiersi kentällä kehää pikkuruinen alkeistuntilainen selässään.

Olin nukkunut pari viime yötä poikkeuksellisen huonosti. Suoraan sanottuna aloin muistuttaa enemmän elävää kuollutta kuin minkään sortin normaalia, työssäkäyvää, suhteellisen nuorta ihmistä, ja tuon tuostakin suustani karkasi makea haukotus.

Nojauduin maneesin seinustalle ja hieroin toista silmääni samalla, kun pyörittelin palavaa sätkää sormien lomassa. Tänään tallihommien jälkeen oli tarkoitus mennä käymään sairaalassa ja hakea samalla äiti kotiin. Jos kahvikaan ei enää auttaisi, joutuisin varmaan jäämään sinne yöksi, sillä en tasan jaksaisi enää ajaa sieltä omille kämpille.

Milla-Riinalla oli onneksi sairaslomaa, joten se voisi käyttää Bonnien lenkillä. Se ei ollut kehdannut mennä töihin silmäkulma mustana ja posket ruvilla, jotka se oli saanut kynnettyään Fleimin takapihaa naamallaan.


Musta tuntui, että silmät painautuivat melkein väkisin kiinni, kun nojailin seinään ja imailin tupakkaa. Vasta lähestyvät askeleet saivat mut havahtumaan takaisin valveille, ja avatessani silmät näin Cellan lähestyvän rööki kädessä ja hiukset sojottaen, kun tuuli heitteli niitä ilmaan.

“Moi Manny”, se sanoi samalla kun sytytti tupakan. Mä olin tervehtimässä, mutta mun suusta pääsi jälleen vain iso haukotus ja mä tyydyin vain heilauttamaan kättäni.

“Säpäs näytät pirteältä”, se sanoi ja seisahtui mun eteen, toinen käsi taskussa ja toinen puoliksi koholla savukkeen palaessa sen sormien lomassa.

“Joo, ollut vähän rankat viikot”, mä sanoin ja hieraisin otsaani.

“Sitä on liikkeellä”, Cella vastasi kuivakasti. “Mitä oikeen puuhailet?”

“Kunhan venailen ton tunnin loppua. Lupasin auttaa hoitamaan Arktikin kuntoon, kun toi ratsastajatyttö on alkanut pelkäämään varustamista ja muuta sen jälkeen, kun Peck murjoi sen varpaat.”

Cella nauroi ja imaisi röökiään.

“No, se ei oo vielä mitään verrattuna tuohon pikku monsteriin, mikä sikisi Windistä. Eilen ei ollut kaukana, että olisin nyt yhtä sormea köyhempi.”

Naurahdin pienesti, ennen kuin stumppasin röökin ja vedin kädet taskuihin.

“Ei kait se niin paha voi olla? Sehän on vasta vauva.”

Cella pyöräytti silmiään ja pudisteli päätään.

“Voi kuule, kyllä voi. Ootsä nähny sitä vielä? Voidaan käydä katsomassa, oisko sunkin sormet sen mielestä hyvä välipala.”



Jos Windi ois ihminen, se ois varmasti siristänyt silmiään ja naksautellut rystysiään, kun mun pää ilmaantui keikkumaan Arktikin karsinan edustalle. Sen takana pälyilevä, ruskean ja valkeankirjava värisekamelska ei näyttänyt yhtään sen onnellisemmalta, kun tiirailin sitä kohti. Oikeastaan ainoa, joka tuntui suorastaan loistavan onnea, oli Cella, vaikka huomasinkin että se hieroi toisen kätensä punertavaa etusormea peukalollaan.

“On se kyllä suloinen”, sanoin, johon varsa reagoi painamalla pieniä korviaan tiukasti niskaan kiinni.

“Jep”, Cella sanoi ja avasi karsinan oven. “Ja helvetin temperamenttinen. Tuu moikkaa!”

“En mä -”, ehdin aloittaa, mutta Cella oli jo vetäissyt mut karsinan puolelle.

Windi kääntyi sivuttain ja hetken pelkäsin, että se lataisi täyslaidallisen mummokavioita mun ohimooni, mutta Cella laski kätensä sen pyöreälle kyljelle niin kuin Windi olisi ollut lempeä labradorinnoutaja, ja tamma jämähti paikalleen sieraimiaan levitellen.

“Mä annoin sille nimeksi Metta, mutta on se kyllä enemmän Piina kuin Metta”, Cella selitteli ja ojensi kättään varsaa kohti. Sen jalat näyttivät hurjan epäsopusuhtaisilta sen vartaloon nähden - tai oikeastaan koko otus näytti mittasuhteiltaan ihan vääristyneeltä - kun se asteli lähemmäs ja haisteli Cellan kättä.

“Ihan hyvä nimi”, mä sanoin ja katselin, miten vauvahevonen hamuili nyt Cellan taskunreunaa. “Oisinpa mäkin yhtä luova keksimään nimiä. Mä oisin varmaan antanut ton nimeksi Pilkku tai Täplä.”

Cella nauroi ja katseli Mettaa, kuljettaen kättään sen karvojen muodostamien pilkkujen päällä.

“Tosi upeita nimiä. Melkein kuin viisivuotiaan suusta.”

Blondi kääntyi katsomaan mua ja viittoi mua lähemmäksi. Otin pari askelta, ja Metta nosti päätään Cellan taskuilta ja kurotti haistelemaan mun kämmentä.

Silitin sen pehmeää varsakarvaa, ja mua alkoi hymyilyttää.

“Miltä se tuntuu”, mä sanoin samalla, kun Metta nypläsi mun housun kangasta suullaan. “Omistaa oma hevonen?”

Cella veti kätensä taskuihin ja katseli varsaa mietteliäänä.

“Hyvältä. On siinä se oma vastuunsa, mutta mitään en vaihtaisi pois. En edes niitä huonoja päiviä.”

Blondin katse siirtyi muhun ja sen kasvoilla käväisi tietäväinen virne.

“Ei kai Mannylle iskenyt vauvakuume?”

Metta pärskähti ja viskoi pientä häntäänsä villisti ylös ja alas, samalla kun se tepasteli äitinsä kylkeen kiinni. Windi päästi urahduksen, joka saattoi kieliä uupumuksesta tai siitä, että sen mielestä mun vierailuaika alkoi tulla päätökseensä.

“Ei.. Kunhan mietin.”



Me käveltiin perätysten taukotupaan, jossa Eedi ja Inkeri keskustelivat (eli Inkeri valitti, Eedi kuunteli) jostain, mikä ilmeisesti liittyi Hanneksen tekemiin ja mitä ilmeisimmin ei-niin-Inkeriä-miellyttäviin uudistuksiin hevosten tarhausajoista (“Miten vitussa jotkut vitun tähdistöt ja niiden näkyvyys vaikuttaa hevosten hyvinvointiin?? Vittu minä haluan nähdä omin silmin, kun joku Rösti katselee Orionin vyötä ja päättää alkaa reippaaksi tuntiponiksi!”).

Vilkaisin Inkeriä, mutisin epämääräiset moikat ja kaadoin itselleni teevettä keittimeen. Sitten tallustelin Cellan viereen sohvalle.

“Voisipa kofeiinia saada suoraan suoneen”, sanoin ja hankasin silmiäni kämmenselkään. “Voisin olla sellaisessa tipassa vaikka kellon ympäri.”

Cella päästi jonkun tyrskähdyksen ja niiskauksen sekaisen äänen ja nappasi käteensä sohvan vieressä lojuvan Liekkisanomien lehden vuodelta 2016.

Eedi ja Inkeri poistuivat yksitellen taukotilasta, jolloin sinne lankesi hiljaisuus, jota rikkoi vain pöydällä poriseva vedenkeitin. Venytellen nousin kaatamaan itselleni teetä (tarjosin Cellallekin, joka kieltäytyi kohteliaasti yökkien), samalla kun Vili pyyhälsi taukotilaan.

“Mä ilmoittauduin tänään!” se julisti iloisesti ja nakkasi Cellaa jollakin lehtisellä. “Milloin varataan matkat?”

“Voidaan katsoa niitä vaikka viikonloppuna”, Cella sanoi ja hymyili Vilin innostukselle samalla, kun siirsi Vilin nakkaamaa lehtistä pois Liekkisanomien päältä. “Kato, Artsi on päässyt kuusi vuotta sitten lehteen. Reportteri on kysynyt, mikä on parasta syksyssä, ja se on vastannut, että ‘pimenevät illat, poikien pokeriturnaukset ja pontikka’. Runollista.”

Naurahdin samalla, kun istahdin tuvan pöydän ääreen ja dippailin teepussia höyryävässä vedessä.

“Musta on tosi siistiä päästä Kanadaan”, Vili sanoi, piittaamatta Artsin tähtihetkestä. “Saadaankohan me lassota lehmä?”

“Joo, ja napata karjavarkaita ja saada mainetta ja kunniaa paikalliselta seriffiltä”, Cella vastasi ja haukotteli. “Mä katselen niitä matkoja ja ilmoittelen sulle sitten. Nyt mä taidan lähteä kotiin”, se sanoi ja nousi ylös. Kävellessään ohi se pysähtyi mun kohdalla ja nakkasi mun eteen saman lehtisen, jonka Vili oli heittänyt sille aiemmin.

“Itseasiassa Manny”, Cella sanoi ja napautti lehtistä sormellaan. “Kato säkin tää. Mä luulen, että sua saattais kiinnostaa.”

Katsoin lehtistä, jossa komeili kuva asetta pitävästä, stetsonipäisestä miehestä ja sen alla teksti:

Orange Wood Ranch

COWBOY MOUNTED SHOOTING COMPETITION

September 24th, 2022 Canada

[Emmanuel]

Cowboy Mounted Shooting

Manny & Arktik #15

"Hitto että jännitti. Viime kerrasta, kun olin asetta pidellyt kädessä, oli ennättänyt vierähtää mitä - ainakin seitsemän vuotta? Mutta siitä huolimatta, että ratsastaja oli aika kehno ja erittäin ruosteessa, Arktik oli suorastaan elementissään ja nautti joka hetkestä. Voi luoja, miten se juoksikaan - onneksi mä olin jo edes vähän ehtinyt tottua sen menoon, nimittäin heikompaa olisi voinut hirvittää tässä kyydissä!

Me tultiin muuten ekoiksi, ja mä sain hienon stetsonin."

[Emmanuel]

Voitontanssi

Manny & Arktik #16

Aurinko oli laskenut horisonttiin ja värjännyt taivaan kauniin punertavaksi, niin että kaukana siintävät kukkulat ja vuoristot kehystivät näkymää kuin suoraan satukirjoista. Mä katselin sitä näkyä aikani, ennen kuin hiljalleen liu’utin katseeni laitumelle, jossa Arktik ja muut samassa tarhassa olevat hevoset seisoivat hiljaa, nukuksissa. Tunnelma oli niin kauniin seesteinen.

“Jos et laita sitä puhelinta nyt pois, mä työnnän sen tiedät kyllä minne, ja mä olen tosissani!”

Mä painoin silmäni kiinni. Äänestä ei voinut erehtyä - Cellalla oli niin kauniin raikuva nuotti sen äänessä, puhuipa se kovaa tai vähemmän kovaa (eli kovaa silti), ja mä myöskin osasin arvata, kenelle se sanansa osoitti.

“Tää on vaan videopuhelu! Julilla on tylsää ja yksinäistä, anna vähän armoo”, Vili yritti, mutta turhaan.

“Sulla on käytännössä kaikki sun elämän vapaa-aika kulutettavissa Juliin tai mun puolesta ihan kehen tahansa, mutta nyt me ollaan hitto vie täällä Kanadassa, niin sä pärjäät kyllä ees hetken ilman tota älylaitostas!”

Mä nojailin yhä vasten ladon seinämää, missä olin ollut jo hyvän tovin, mutta lähestyvistä askeleista päätellen mut oli huomattu. Ei mennyt montaa sekuntia, kun äänet olivat jo niin lähellä, että mun oli pakko avata silmäni, ja en ehtinyt edes tarkentaa katsetta tulijaan, kun Cellan käsi oli kiertynyt harteideni ympärille.

“Manny, mitä sä täällä mökötät! Me etittiin sua!”

Vaistomaisesti väistin vähän, mutta annoin silti Cellan kietoa kätensä mun ympärille, ja vaikka päästinkin pienen älähdyksen niin mun huulilla käväisi myöskin hymyntapainen. Cella haisi tapansa mukaan tupakalle, jollekin oudolle saippualle ja hevosenpaskalle, ja kun se kurotti kutittelemaan mun nenänpäätä mä näin että sen kynnenaluset olivat ihan mustat.

“Mä tulin kattomaan maisemia”, mä sanoin samalla kun kiemurtelin kauemmas Cellan etusormen ulottumattomista. “Mun mielestä nää on ihan näkemisen arvoiset.”

“Joo, mutta niin on myös nää kisojen jatkot”, Cella sanoi ja nappasi mua kiinni leukaparrasta ja käänsi siitä mun pääni kohti Viliä. “Vai mitä?”

“Joo!” Vili sanoi ja tunki puhelintaan taskuun, katsellen mua samalla pelottavan ahnaasti, ikään kuin pohtien miten voisi myös rääkätä mua Cellan jalanjäljissä. “Sun on pakko tulla sinne!”

“Mä aattelin mennä nukkuu kohta”, sain ähkäistyä, mutta samaan aikaan Cellan kaveri Kitty ilmaantui näköpiiriin.



Mä en tuntenut Kittyä, en sitten yhtään, mutta sen verran Cella oli kertonut, että sillä ei mennyt kauhean hyvin tällä hetkellä. Ei se mitään yksityiskohtia kertonut (paitsi sen, että sen heppa, joka oli kai Windille sukua, oli kuollut), mutta kun jopa CELLA – joka lähtökohtaisesti oli maailman energisin ja positiivisin ihminen – himmaili, mäkin ymmärsin himmailla.

Ei siis siinä, ettenkö ois muutenkin himmaillut.

“Kitty, kai sä tuut meidän kaa jatkoille?” Cella kuitenkin huhuili, ja mä verhouduin mun uuden stetsonin varjoon.

“Mmh - ehkä”, Kitty vastasi, ja mä uskalsin katsoa sitä vasta, kun se oli kävellyt jo tovin matkaa kauemmas.

***

“Manny, älä oikeesti vihti olla tollanen ankeuttaja”, Cella valitti, kun mä nojasin heinäpaalia vasten ja ryystin mun mielestä ylihintaista juomaa, jonka olin tovi sitten hakenut tiskiltä. Vili selasi sen puhelinta ja salaa mä olin vähän katkera, että SE sai rauhassa uppoutua omiin maailmoihinsa ilman diktaattori-Cellan moraalisaarnaa.

“Mä vaan mietiskelin”, yritin puolustella ja kohotin mun stetsonia. Vilikin nosti katseensa puhelimestaan ja katsoi Cellaa kuin salaliittolaista, mikä ärsytti mua, mutten ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin näin sivusilmällä jonkun vilahtavan ohi.

Se oli se Kitty, se Cellan surullinen ystävä. Nyt se ei näyttänyt niin surulliselta, vaan se jutteli ihan normaalisti joillekin, ja mä jäin hetkeksi katsomaan sen perään, ennen kuin Cella tökkäsi mua kylkeen.

“Tuijotatsä Kittyä?”

Mä pudistelin nopeasti päätäni ja olin jo avaamassa suutani, kun Vili suorastaan liimautui Cellan kylkeen.

“Kerta ollaan jatkoilla, niin ehkä Manny vois vähän piristää? Tai toisinpäin?”

Mä katsoin vuoron perään kumpaakin, kulmat kurtussa ‘lopettakaa hyvän sään aikana’ -ilmeellä, mutta Vili ehti ensin;

“KITTY!”

Ja niin Kitty kääntyi, katsoi hetken meidän seuruettamme ja käveli luokse. Cella näytti hetken siltä, että se epäröi, mutta sitten sen kasvoille syttyi (mun kannalta pelottavan) lämmin hymy.

“Kitty, mä mietin, jos sä tanssittaisit Mannya yhden tanssin verran?”

* klik *

En ehtinyt sanoa mitään - hyvä kun ehdin edes katsoa koko Kittyä. Sekin näytti hetken siltä, että se kieltäytyis, mutta sitten se tarttui mua kädestä niin itsevarmasti ja kiskaisi keskelle ladon lattiaa, että kerkesin vain älähtämään säälittävästi.

Mä nostin mun katseeni sen kasvoille, joilla oli pelottavan määrätietoinen ilme. Nielaisin.

“Ota kiinni mun lanteilta”, se sanoi ja mä ähkäisin.

“Mistä??”

“Lanteilta!”

Mä yritin parhaani mukaan ottaa toisella kädellä kiinni Kittyn lanteilta, mutta mä en myöskään halunnut olla liian tungetteleva. Musiikki kuulosti siltä, että me ollaan kaikki matkalla teloitukseen, ja mä todella toivoin että näkisin vielä huomisen aamun. Sitten, yhtäkkiä, bändi alkoi soittaa ja Kitty kiskaisi mut mukaansa tanssimaan.

Orkesteri soitti jotain niin red neck –musaa, etten tiennyt yhtään mitä tehdä, mutta Kitty veteli mua mukanani ja yritin lähinnä keskittyä olemaan astumatta sen varpaille. Mun poskia kuumotti ja mua hävetti ihan kamalasti, mutten voinut kuin mennä mukana.

Sitten tajusin – se laulaja JODLASI??? Melkein jähmetyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta siinä vaiheessa jo niin moni muu muukin oli eksynyt tanssilattialle SELKEÄSTI ENNALTA OPETELLUN KOREOGRAFIAN TURVIN, että koin parhaaksi vain koikkelehtia Kittyn mukana, joka sekin oli alkanut vähän jo hymyilemään (todennäköisesti mun surkeudelle).

Mulle iski pakokauhu ja yritin paeta, mutta joku vanhempi mies kiskoi mut kädestä kesken pakoyrityksen takaisin ja jouduin LETKAJENKKAAN, ja samaan aikaan mä näin Cellan ja Vilin, joka jumalauta kuvasi koko kamaluutta. Mun kasvot olivat varmaan punaisemmat kuin koskaan aiemmin, mutta sitten mut vedettiin taas takaisin ja jouduin jälleen johonkin paritanssinkaltaiseen(??) Kittyn kanssa, joka jo nauroi antaumuksella ja piilottelematta, ja mä yritin olla murtamatta sen varpaita.

“Dip me”, se sanoi, ja mä katsoin sitä kuin alienia.

“Excuse me??”, yritin, mutta Kitty otti musta jo kiinni ja alkoi taipua.

“DIP ME!”

Mä taivutin Kittyä alas ja toivoin, ettei sen selkä katkea, samalla kun orkesteri jodlasi taustalla kuin hullu ja kun mä tiesin, että joka ikinen sekunti tallentuisi Vilin kameraan. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen mä kiskoin Kittyn ylös, me pyörähdettiin (tai Kitty pyörähti, mä yritin pysyä pystyssä), ja luojan kiitos biisi loppui.

Mä hoipuin takaisin Cellan ja Vilin luo, joista ensiksi mainittu yritti toipua jostain vitunmoisesta naurupuuskasta ja jälkimmäinen varmaan editoi jotakin kamalaa videotallennetta.

“Milloin tullaan uudestaan tänne?” Vili kyseli.

“Ei ikinä”, mä parahdin hengästyneenä.

[Emmanuel]

Ensimmäinen tammikuuta
Manny & Arktik #17

Hevosletka kiemurteli lumen peittämien kuusten välissä. Ilma tuntui purevan viileältä, hanki kimalteli ja narskui kavioiden alla. Vedin kaulusta ylöspäin ja puhalsin lapasten sisään, kun sormenpäitä alkoi hiljalleen nipistelemään.

Eilisen jäljiltä olo olisi voinut olla paljon huonompikin. Ehkä saunaan sammuminen ja lähestulkoon häkämyrkytykseen kuoleminen oli pelastanut mut pahimmalta krapulalta, kun juominen oli loppunut lyhyeen. Jotain positiivista siitäkin.

Katselin, miten tuulenvire leyhytteli edellä ratsastavan Annin hiuksia ja Koopan jouhia. Kukaan ei puhunut – oli vain hevosten liikkeet ja satuloiden narahtelu, joka loi ääntä muutoin hiljaiseen metsään.



Herätessäkin oli ollut hiljaista. Hiljakseen olin siirtynyt unesta valvetilan rajamaille. Huoneessa oli hämärää ja kuuma, ja oikea käsi oli ollut niin puutunut ja tunnoton, että oli kestänyt hetki että olin saanut itseni kammettua parempaan asentoon.

Käden päällä nukkuva hahmo liikahti muttei herännyt. Ikkunoiden eteen vedettyjen verhojen välistä pilkistävän valon kajossa erotin sotkuisena viuhkana tyynylle levinneet vaaleat suortuvat. Mun vasen käsi lepäsi hiljakseen kohoilevan kyljen päällä.

En tiennyt mitä kello oli, enkä sitä, mihin aikaan Inkeri oli tullut mun viereeni. Kohottauduin hieman ylöspäin nähdäkseni, oliko huoneessa muita ja oliko mun puhelimeni yöpöydällä. En kuullut muuta kuin Inkerin hengityksen, joten oletin meidän olevan kahden – puhelinkin näytti olevan tallessa. Kumarruin Inkerin ylitse, yritin olla tönimättä tai painamatta sitä liikaa – ja tarkistin, paljonko kello oli. Kahdeksan.

Vajosin takaisin sängylle Inkerin ja seinän väliin. Peitto kahisi, kun Inkeri vaihtoi asentoa; se yski pari kertaa, venytti jalkojaan vasten mun sääriä. Sitten se hapuili kiinni mun kädestä ja vei sen ympärilleen ja painoi rintaansa vasten.



Aamun muistikuvat pyörivät elävänä mun päässäni vielä silloinkin, kun Seppeleen tallipiha häämötti edessäpäin, vaikka siitä olikin jo tunteja aikaa kun olin noussut ja jättänyt Inkerin nukkumaan.

Aamupala oli ollut jo loppumaisillaan, kun olin saapunut haukotellen saliin. Suurin osa leikkeleistä ja kasviksista oli loppunut tai loppumaisillaan, leipää ja sämpylöitä oli ollut jäljellä vain muutamia, vain makeita jälkiruokia oli jäänyt enemmän. Se sopi mulle kuitenkin hyvin; keho huusi energiaa ja sokeria. Kauhoin tarjottimelle sämpylän, kahvia ja mustikkapiirakkaa.

Salin nurkassa Anton istui puhelintaan näpytellen, vaalea hiuspehko vähän vielä pystyssä hapsottaen. Se kohotti katseensa, kun kävelin pöydän ääreen ja istuin alas.

“Huomenta”, Anton sanoi ja laski puhelimensa pöydälle. Kahvikuppi sen edessä oli tyhjä, ja mies venytteli käsiään.

“Huomenta”, vastasin ja sekoittelin sokeria omaan kupiini. “Nukuttiko hyvin?”

Anton haukotteli juuri ja napsautti suunsa kiinni pienen hymyn kera.

“No jaa, oon nukkunut paremminkin”, se myönsi ja katsoi sitten mua kulmiensa alta. Maistoin itse kahvia ja aloin sitten suoraan lappamaan mustikkapiirakkaa suuhun; kahvi oli inhottavan kitkerän ja palaneen makuista.

“Mä nukahdin aika aikaisin”, sanoin ja napsautin puhelimesta iltapäivälehden sivut auki. Vilkaisin Antonia, joka myhäili toisella puolella.

“Joo”, se sanoi, suupielet nytkähdellen. Avasin uutisen, jossa kerrottiin kanien painonnostokilpailuista.

Lautalattia narahti, kun Iiris ilmestyi jostain takaa ja veti tuolin alleen. Se näytti, jos näin oli soveliasta ajatella, aika hirveältä. Sen silmien alla oli tummat juovat ja sen kiharapehkosta karkaili yksittäisiä suortuvia siitä huolimatta, että se oli varmaan yrittänyt saada hiuksiaan jotenkuten siistille ponnarille.

“Huomenta vaan”, se raakkui niin karhealla äänellä, että pelkäsin sen saaneen jonkun infektion.

“Huomenta, meniks myöhään?” kysyin ja Iiris mulkaisi mua vähän äkäisesti, ennen kuin iski pöytään juomapullollisen jotain vihreää mössöä.

“Ai menikö”, Iiris sanoi ja napsautti pullonkorkin auki ja otti kulauksen. Anton katsoi Iiristä inhoavasti.

“Mitä toi on?” Anton kysyi, vähän sen näköisenä että olisi juuri todistanut Iiriksen juovan jonkun oksennusta.

“Vihersmoothieta, senkin daiju”, Iiris sanoi ja mä vilkaisin Antonia, joka ei varmaan eläissään ollut juonut mitään ykkösolutta terveellisempää.

“Näyttää hyvältä”, sanoin diplomaattisesti, ja Iiris kääntyi katsomaan mua. Sen toinen kulma nousi aavistuksen ylöspäin ja sen suupieli nytkähti.

“Säkin näytit ihan hyvältä eilen saunan jälkeen”, se sanoi ja mä yskähdin ja aloin lappaa mustikkapiirakan loppuja suuhuni.


Mun muistikuvat oli tyyliin nada saunan jäljiltä. Vasta, kun Inkeri oli jollain ilveellä saanut raahattua mut sisälle saunalta, mä olin jotenkuten tullut tajuihini ja tajunnut olevani alasti suunnilleen koko talliporukan edessä. Mun posket punehtuivat väkisinkin, kun mietin sitä hetkeä ja vain vaivoin sain viimeiset muruset piiraasta nieltyä.

“Niin, sitä oltiin eilen oikein juhlatuulella”, Anton veisteli ja nojasi vähän taaksepäin. “Inkerin kanssa saunottelitte ja näemmä löysitte toisenne vielä sitten saman peiton altakin.”

Mulla oli vähän levoton olo ja yritin olla katsomatta Iirikseen, joka otti selvästi kunnon kuunteluasennon. Asettelin lusikkaa tyhjälle lautaselle, ikään kuin sillä olisi ollut joku määrätty paikka, mihin se kuului laittaa.

“Miltäs se piirakka maistui?” Anton kysyi sitten ja kohautin olkiani, katse jossain kahvikupin ja Antonin käsivarren välimaastossa.

“Ihan hyvältä”, sanoin ja näin, miten Antonin suu vetäytyi hymyyn ennen kuin se kääntyi katsomaan Iiristä. Nostin katseeni kreikkalaiseen, jonka kasvoilla oli myös tietäväinen ilme. Mulle tuli epämukava tunne, että me ei enää puhuttu aamupalasta.

“No, eilisen näyn perusteella en ihmettele että on ollut piirakkaa tarjolla”, Iiris sanoi, ja kun mä ehdin tajuta mistä oli puhe, en ehtinyt kuin avata suutani, kun Iiris jo kääntyi katsomaan mua alaviistoon ja jatkoi; “- on muuten melko hyvänkokoinen.”

Mä katsoin Iiristä järkyttyneenä, ennen kuin siirsin katseeni taas Antoniin, joka katsoi mua suu virneessä ja silmät ammollaan. En hetkeen meinannut saada sanottua mitään.

“Pervot!” mä sihahdin sitten tuskastuneesti mahdollisimman hiljaa. Iiris näytti teennäisesti pöyristyvän mun kommentistani.

“Mitä?” se sanoi. “Mistä sä puhut? Mä tarkoitin tota bulkkijänistä, joka nostelee painoja.”

Iiris osoitti pöydällä mun edessä olevaa puhelinta, jonka näytöllä olevan uutisen kuvassa poseerasi kanien painonnostokilpailuiden voittaja, Pupu Mentula.

“Sä taidat itse olla vähän pervo, kun heti ajattelit että tässä oli jotain kaksimielistä”, Iiris myhäili.

“Mä ainakin tarkoitin sen piirakkajutun kaksimielisesti!” Anton ilmoitti tyytyväisenä.



Me ei viivytty tallilla kovin kauaa. Mä jäin vaihtamaan vielä parit sanat Annan ja Salman kanssa, samalla kun odottelin, että Riinis saisi Isan hoidettua. Sitten me hypättiin autoon ja ajettiin ruokakaupan kautta kotiin.

Riinis ei puhunut sanaakaan. Se katseli ulos ikkunasta ja repi vasemman käden kynsillä nukkaa sen hihan resorista. Sen kasvoilla oli haavalappuja, jotka se oli saanut majatalon henkilökunnalta aamulla, kun se oli herännyt.

Kierrellessäni kaupassa mulla oli vähän syyllinen olo, kun en ollut ollut läsnä tai edes tajunnut, kun raketti osui siihen. Oma räpiköinti pihalammen hyisessä vedessä ja uudenvuodenpusu Inkerin kanssa olivat tehokkaasti blokanneet kaiken ympärillä olevan. Mä yritin paikkailla sitä ostamalla Riinikselle sen lempiruokaa ja pussin juustonaksuja.

Kotona se kuitenkin linnoittautui jälleen makuuhuoneeseen eikä edes koskenut ruokaan, vaikka kävin erikseen kysymässä, halusiko se syödä. Mä istuin Bonnien ja Jackien kanssa olohuoneessa, katselin Kullankaivajia ja podin huonoa omatuntoa, vaikken oikein edes tiennyt, miksi.

Mun mieli harhaili raketeista Inkeriin ja siitä Italiaan. Avasin puhelimen selatakseni lentoja, kun huomasin että siihen oli tullut aikapäivää sitten viesti.

Aleksanteri 1.1.2023 klo 15:57

Voitko katsoo riinis on kunnossa kun siihen osu raketti eilen se käveli kyllä

Vilkaisin makuuhuoneeseen, josta kuului vain vaimeaa puhetta, varmaankin jostakin netflix-sarjasta.

Minä 1.1.2023 klo 18:12

On kunnossa, aika vaisu vaan

Mä nojasin sohvatyynyä vasten ja silittelin hajamielisesti Jackien päätä. Pieni bordercollien pentu pureskeli mun hupparin naruja antaumuksella ja keskeytti sitten lerppakorviaan höristellen, kun pihalta kuului auton ääntä.

Mä pyörittelin puhelinta kädessäni. En ollut oikeastaan uskaltanut jutella Cellalle sen jälkeen, kun se oli suuttunut mulle after rideilla. Oikeastaan mä olin ollut jopa hieman loukkaantunut sille siitä. En mä ollut tahallani tai ilkeyttäni mennyt sanomaan siitä Italianmatkasta mitään, saati ollut edes tietoinen siitä, ettei siitä saanut puhua. Hädin tuskin mä olin edes tiennyt sen ja Allun suhteesta??

Cellan kolari oli kuitenkin saanut mut unohtumaan omat loukkaantumiseni, kun toinen oli ihan oikeasti ja fyysisesti loukannut itsensä. Mä en kuitenkaan ollut varma, halusiko se enää lähteä.

Minä 1.1.2023 klo 18:16

Moi. Mietin sitä italianmatkaa, että ei sun oo pakko lähteä jos et haluu tai jos se aiheuttaa liikaa päänvaivaa. En tarkoittanut sotkea mitään sillon after rideilla. Anteeksi siitä ja toivottavasti sun käsi voi hyvin

Lähetin viestin Cellalle, ja hetken päästä kirjoitin vielä uuden.

Minä 1.1.2023 klo 18:18

Ja siis jos haluut lähtee niin ois kiva jos tulisit, mutta ymmärrän jos et haluu enää

Laskin puhelimen sohvalle ja suljin silmät. Ehdin maata aloillani ehkä kolme sekuntia, kun ovikello soi ja mun päällä oleva Jackie singahti haukkuen lattialle niin, että se potkaisi samalla mua inhottavasti palleaan. Bonnie, joka hämmentyi Jackien reaktiosta, yhtyi haukkuun ja mä kampesin itseni vaivoin ylös sohvalta.

“Hiljaa!” komensin pihisten koiria, jotka olivat jo rientäneet eteiseen ja pyörivät hyrrinä tuulikaapin oven edessä.

“Bonnie! Jackie! Nyt menkää olohuoneeseen”, sanoin ja puskin jalallani Jackieta pois oven edestä, ennen kuin menin avaamaan.

Oven takana seisoi kaksi virkapukuista poliisia. Niiden hartioille oli satanut lunta, ja jäljistä päätellen ne olivat hetken aikaa pyörineet talon edustalla, ennen kuin olivat kävelleet ovelle.

“Iltaa”, edessä oleva poliisi sanoi. “Asuuko Milla-Riina Arokoski mahdollisesti täällä?”

Käännyin katsomaan olkani ylitse. Riinis seisoi makuuhuoneen ovensuulla ja katsoi eteiseen tyhjin katsein.

[Emmanuel]

Hevoseton on huoleton (vai onko?)

Manny & Arktik #18

Arktikin pörheä takamus katosi ensin tallin taakse ja sitä kautta kuusikkoon. Liukastelin sen perässä sen minkä kerkesin ja ehdin juuri ja juuri huiskauttaa kättä ohi kävelevälle Kirille.

“Arktik pääsi irti tuntilaiselta”, infosin nopeasti. “Viititkö käydä sanomassa?”

Kiri nyökkäsi kulmiaan kurtistellen, kun omat jalkani jäätiköllä lipsuen olin lentää pyrstölleni, ja katosi sitten ripeästi tallin suuntaan. Mä manasin mielessäni sekä tuntilaista että Arktikia, kun rämmin ponin perässä kohti risukkoa.

Riiniksen äidin kuolema oli pyörinyt mielessä uuden vuoden jälkeen lähes taukoamatta. Vaikka punapää itse vaikutti olevan kunnossa, mä olin vaistomaisesti alkanut kohtelemaan sitä ikään kuin silkkihansikkain, mikä oli saanut puolestaan Riiniksen hermot kireälle. Vallitseva tilanne tuntui jotenkin räjähdysherkältä ja painostavalta, joten siksi olin ollut enemmän kuin onnellinen, kun Cella oli ottanut muhun yhteyttä ja ilmoittanut lähtevänsä mun kanssani Italiaan Seppele Cupin after ridejen sotkusta huolimatta. Tuntui, kuin iso kivi olisi vierähtänyt pois rinnalta ja ajatus visiitistä Italiaan tuntui itseasiassa jopa ihan tervetulleelta lomalta.

Mä koin siitä ihan hirveitä omatunnontuskia - että mä halusin pois, silloin kun toinen oli just kohdannut menetyksen.


Joka tapauksessa, kun yksi kivi poistuu sydämeltä, sinne tuppaa vierähtää toinen. Nyt se oli Arktik, joka sen sinne vieritti. Kuulin oksien katkeilevan edessäpäin ja vislailin matalasti, kutsuin ponioria nimeltä. Viimeinen asia, mitä halusin, oli se että poni katkoisi jalkansa, juoksisi autotielle tai tekisi jotain muuta peruuttamattoman typerää. Ihan jo siksi, että mä koin että mä olin Arktikin hoitajana siitä vastuussa; olipa sen sitten päästänyt irti tuntilainen eli ei; ja koska mä välitin ponista melkein kuin omastani.

Näin taas Arktikin, kun se vilahti kuusikon lomasta ja lähti ravaten eteenpäin. Hevoseton on huoleton, kuului vanha sananlasku, mietin samalla kun lähdin jälleen ponin perään. Ehkä, mutta ilman Arktikia mä olisin jäänyt paitsi niin monista asioista, etten pysynyt enää edes laskuissa. Pysähdyin hetkeksi tasaamaan hengitystä ja vislasin jälleen.

“Arktik!”

Työnsin käden takintaskuun, missä oli pussillinen koirannameja. Rapistelin sitä ja vislasin uudestaan.

Kuulin, miten Arktik korskahteli. Kävelin itse hitaasti nuorten kuusten ohi ojan yli pienelle metsäpolulle ja jatkoin rapistelua. Pian ponin valkoinen pää erottuikin tummien oksien lomasta.

“Arktik, tuus tänne.”

Arktik katsoi mua. Mä katsoin Arktikia. Poni näytti samalta kuin aina ennenkin - itseensä tyytyväiseltä, ei lainkaan säikähtäneeltä tai vauhkolta. Kai se oli ajatellut, että omatoiminen metsäseikkailu selättäisi mennen tullen junnujen helppo c -kouluväännöt. Sen sieraimet olivat vähän levällään ja nostivat ilmaan huurua, kun se arvioi, kuka sen kannoilla oli oikein tullutkaan.

“Arktik, mä tässä. Alappa tulla.”

Ponin pää heilahti, kun se loikkasi ojan yli metsätielle. Olin varma, että seuraavaksi olisin nähnyt vain katoavan peräpään pinkomassa syvemmälle kuusimetsän siimekseen, mutta Arktik pysähtyi, ravisteli päätään niin että suitset kilahtelivat, ja lähti sitten uteliaana kohti. Rapistelin pussia ja ojensin käteni.

“Noin. Hyvä poika.”

Tartuin kiinni Arktikin ohjista ja huokaisin syvään.

Hevoseton on huoleton, mutta nyt, kun mulla oli yksi nelijalkainen omatoimiseikkailija hallussani, voin sanoa, että oloni oli suorastaan tähtitieteellisen huoleton. Pörrötin Arktikin harjaa, joka oli jäänyt hauskasti pystyyn otsalta, ja lähdin orin kanssa takaisin tallille.



Tallilla mua ja Arktikia oli ollut vastassa Kirin hälyttämä Eedi. Koska Arktik oli onnistunut vetämään itsensä pahimpien lutakkojen lävitse ja oli yltä päältä mudassa ja loskassa, se onnistui myös tavoitteessaan sluibailla ja päätyi tunnin sijasta mun ja Eedin kanssa pesuboksiin, jossa me suihkuteltiin sen jalkoja ja tutkittiin niitä mahdollisten haavojen varalta.

“Hyvä että sä sait sen kiinni”, Eedi sanoi vähän väsyneellä äänellä, samalla kun se kokeili Arktikin toista etusta turvotuksen varalta. “Viime viikolla pääsi irti Vappu. Se ei kyllä lähtenyt tallipihaa kauemmas, mutta juoksutti meitä niin, että Pyry näytti saavan jonkun astmakohtauksen.”

Arktik nypläsi mun olkapäätäni ja huokaisi tyytyväisen kuuloisesti. Mä kuljetin hajamielisesti sormia sen kaulalla samalla kun katselin Eedin kumaraa profiilia.

“Joo, tääkin tuntilainen halusi tehdä oikeastaan kaiken itse. Mä olin messissä auttamassa varusteita, mutta se lähti itse maneesille ja mä olin tulossa tallille, kun tää sankari karautti ohi häntä tötteröllä.”

Eedi nousi seisomaan ja irvisti.

“Mm, tiedän tän tuntsarityypin”, se sanoi vähän tuskaisella äänellä. “Minä-minä-minä osaan itse.”

Naurahdin vähäsen, mutta lopetin kun takaa kuului askeleita, jotka pysähtyivät pesuboksin kohdalle. Käännyin katsomaan olkani yli Hannekseen, jolla oli päällään joku varmasti keskiaikaisimman näköinen smaragdinvihreä kaapu, jonka olin eläissäni nähnyt.

“Voi, Antarktika on siis palannut retkeltään”, Hannes sanoi ja siveli hihaansa mietteliäänä. Miehen kasvoilla oli levollinen, haaveksiva hymy. “Tässä ponissa on aina ollut erityinen aura. Sen sielu on peruja jostakin – hmm, muinaisilta ajoilta: se on täynnä vapauden energiaa.”

Vilkaisimme Eedin kanssa toisiamme. Hannes sipaisi hiuspehkoaan ja risti sitten sormensa mietteliään näköisenä.

“Sinunkin aurassasi on kaunis väritys, Manfred”, Hannes jatkoi ja kuljetti katseensa muhun. “Sinullahan on aina ollut taipumusta vihreään auraan, tiesithän? Olen tarkkaillut sinua. Älä ota tätä loukkauksena – kuten juuri sanoin, aurasi on kaunis, ja se on loistanut kauniin vihreänä.”

Oloni tuntui vaivaantuneelta Hanneksen katseen alla. Eedi puolestaan oli alkanut selvittämään takkua Arktikin hännässä.

“Mutta nyt, nyt se on saanut muita värejä. Näethän, rakkaus saa ihmisen katsomaan maailmaa vaaleanpunaisten lasien lävitse. Se ei ole sattumaa, että ihmisen aurakin saa silloin niitä värejä”, Hannes sanoi ja hymyili lempeän hyväksyvästi. “Sinä varmastikin tiedät mistä puhun.”

“Öö..”, sanoin kurkkuani selvitellen. “Okei.”

“Niin, niin”, Hanneksen ääni kuulosti suorastaan melodiselta. “Rakkaus, niin kaunis asia... Uutena vuotena suorastaan säteilit vaaleanpunaisena, saunan lauteilla...”

Tunsin punehtuvani ja halusin vain nopeasti eroon koko keskustelusta.

“Jep, mä rakastan uuttavuotta ja saunomista”, sanoin ja olin muka löytävinäni jotakin kiinnostavaa Arktikin harjan seasta.

“Aivan...”, Hannes sanoi ja näytti jo kääntyvän lähteäkseen, mutta seisahtuikin sitten aloilleen. “Mutta Manfred, aurassasi on muutakin. Se on viininpunainen, intohimon väri. Se näyttää voimistuvan.”

Hannes astui lähemmäs, ja nostin oman katseeni mieheen, jonka läsnäolo tuntui hetki hetkeltä kiusallisemmalta.

“Luulen, että olet valmis.”

Sen kuiskattuaan Hannes kääntyi ja pyyhälsi menojaan. Mä katsoin sydän hakaten Hanneksen perään ja käännyin sitten Eedin puoleen, joka katsoi mua päätään pudistellen.

“Toi oli ihan vitun weird”, Eedi totesi silmät ammollaan.



Me istuttiin taukotuvassa Eedin, Iiriksen ja Cellan kanssa myöhemmin. Mä olin lyhyesti kertonut Hanneksen aura-analyysista Iirikselle ja Cellalle ja saanut jälkimmäisen purskauttamaan kokikset nenän kautta taukotuvan pirttipöydälle.

“Noi sen vikat sanat kuulosti ihan siltä, että se äijä on tyyliin uhraamassa sut jollekin kivijumalille”, Iiris sanoi vakavana. Se oli tehnyt selväksi, miten vähän arvosti Hanneksessa oikeastaan yhtään mitään, eikä miehen syväanalyysit mun henkisyydestäkään olleet saaneet kreikkalaista vakuutettua.

“Musta oli jotenkin ihanaa, että sä olet hohtanut vaaleanpunaisena saunassa”, Cella nauroi ja mä irvistin sille.

“Musta siinä ei oo hirveästi mitään ihanaa, kun ottaa huomioon että mä olin silloin alasti ja tajuton”, mä sanoin. Istuin pirttipöydän toisella puolella ja napsin suuhuni pikkuleipiä, jotka siihen oli jätetty.

“Varo vaan, noi on jotakin Hanneksen uhrileipiä, joilla se tainnuttaa potentiaaliset uhrattavat. Heräät satavarmasti aamulla jostain kellarista”, Iiris sanoi ja yritti napata pikkuleipää mun kädestä.

“Voin hyvillä mielin kertoa, että ne eivät olet Hanneksen eivätkä toivon mukaan myrkytettyjäkään, vaan meidän uuden tallilaisen tuomia”, Eedi sanoi puhelimensa takaa. Mä väistin Iiristä ja tungin keksinloput suuhuni.

“Hyviä ne ovat”, mumisin ja avasin oman puhelimeni.

Meidän oli tarkoitus katsella lentoja Cellan kanssa. Me oltiin pyöritelty päivämääriä ja puhuttu alustavasti helmi- tai maaliskuusta, ja mä olin yrittänyt kirjautua omille Finnairin jäsensivuilleni, mutta unohtanut tietysti salasanani. Nyt avasin sähköpostin salasanan palautusta varten.

Olin juuri avaamassa Finnairilta tullutta vahvistusviestiä, kun huomioni kiinnittyi sen alapuolella olevaan viestiin, joka oli mennyt multa aivan ohi. Olin muutenkin maailman huonoin sähköpostinkäyttäjä, joten en periaatteessa ihmetellyt, etten ollut huomannut viestiä aiemmin – avasinhan koko sähköpostin lähinnä joskus ja jouluna.

Siksi olikin jo melkein unohtanut viestin, jonka olin itse lähettänyt loppusyksystä sen jälkeen, kun olimme vierailleet Orange Wood Ranchilla. Se oli ollut lähinnä ajatus, jolla olin leikitellyt, josta olin puhunut vain Riinikselle. Ehkä koko viesti oli ollut silloin sellainen kepillä jäätä -tapainen, ei mikään lukkoon lyöty suunnitelma.

To: mannydevito[at]vmail.com
From: orangewoodranch[at]vmail.com
Subject: Myyntihevoset

Hei Emmanuel!

Kyselit silloin syksyllä meillä olevista myyntihevosista. Meillä on ollut nyt hieman hiljaista myyntien suhteen, ja hevonen, jota silloin kyselit löysi uuden kodin nopeasti sen myyntiin laittamisen jälkeen.

Meillä olisi kuitenkin nyt iloisia uutisia. Meille syntyi 31.12.2022 terve tammavarsa hieman yliajalla. Sen emä on varmaan sinullekin tuttu Otawa ja isä myöskin meillä oleva Citrus.

Ilmoita, jos olet vielä kiinnostunut, niin puhutaan lisää!

Terveisin Alexiina C.

[Emmanuel]

You all can go to hell, and I will go to Texas

Manny & Arktik #19

Auringonsäteet valaisivat Seppeleen tallikäytävää ja saivat miljoonat ilmassa leijuvat pölyhiukkaset näkyviksi. Niitä pöllähteli pieninä pilvinä ilmaan samaa tahtia, kun Milla-Riina harjasi pitkin vedoin Isan klipattua, tummanruskeaa karvaa.

Mä norkoilin seinustaa vasten ja odottelin Viliä. Riinis oli menossa treenaamaan Salman ja Bonnien kanssa – se valmistautui Latvian matkaan ja tuleviin estekilpailuihin.

“Tuutko tänään kotiin yöksi”, Milla-Riina kysyi ja pujahti Isan kaulan ali sen toiselle puolelle. Tamman korvat liimaantuivat niskaan, ja se näytti kaikin puolin ikävystyneeltä jouduttuaan puunattavaksi.

“En”, sanoin. “Mä lupasin mennä Betskulle. Me katotaan leffaa.”

Riinis vilkaisi mua ja hymähti.

“Okei”, se sanoi tympeästi ja nakkasi harjan harjapakkiin. “Aattelin vaan, kun se kylppärin valo on edelleen palanut, että koska sua kiinnostaisi tulla vaihtamaan se? Muistaakseni se on yhä sun kämppä, vaikkei sua siellä nykyisin koskaan näykään.”

Mä hieraisin niskaani.

“Ai niin se”, sanoin, vähän pahoitellen. “Mä tuun huomenna.”

“What ever”, Riinis sanoi ja nosti satulan Isan selkään. Tamma heilautti tyytymättömänä päätään.

“Ihan oikeesti, älä Isa jaksa rutista. Elämä ei oo yhtä tarhassa märehtimistä”, Riinis huokaisi ja kääntyi katsomaan mua. “Mä en oikeesti tiedä, mitä mä tän kanssa teen. Tää on repiny kahden viikon sisään jo kaksi loimea paskaksi, ja viime viikolla tää puri jotain lasta! Oma vikahan se oli, kun oli mennyt uittamaan sormiaan tän karsinaan, mutta silti! Siitä tuli ihan hirveä haloo, sen vanhemmat oli olleet ihan raivona. En mä voi olla kokoajan vahtimassa, ettei jotkut helvetin kakarat syötä tälle itseään.”

“Niin”, mä sanoin ja yritin kuulostaa mahdollisimman myötätuntoiselta. Isa ei munkaan mielestä ollut kauhean kivan oloinen hevonen – ainakaan se ei hirveästi yrittänyt näyttää kivalta. “Mutta ainakin sulla on hevonen millä kisata. Sehän hyppää aika hyvin.”

Riinis kiinnitti satulavyötä ja huokaisi.

“Joo, niinhän se hyppää, mutta kun sillä on senkin kanssa hyviä ja huonoja päiviä. En voi käsittää, miten mielialat voi vaihdella tuolla tavalla.”

Mä katselin Milla-Riinaa, ja päätin olla mainitsematta, että mun mielestä se ja Isa sopivat siinä mielessä hyvin yhteen, ettei Riiniskään ollut varsinaisesti mikään tasapainoisuuden perikuva.

“No, nomen est omen”, tyydyin tokaisemaan, ja Riinis, joka oli juuri poimimassa Isan suitsia käteensä, mulkaisi mua olkansa yli.

“Mitä?”

“Niin, että nomen est omen, nimi on enne. Capricciosa on italiaa, se tarkoittaa oikukasta.”

Riinis katsoi mua epäuskoisena ja veti kädet lantioilleen. Mä katselin sitä viattomana takaisin ja potkiskelin kengänkärjelläni lattialla pyörivää oljenkortta.

“No sekin vielä”, se puuskahti ja päätään pudistellen alkoi suitsimaan Isaa. “Kiva että nyt sit kerroit. Selkeesti meidän kommunikaatiot johtuu kielimuurista, mutta onneksi sä voit tulla kisoihin laulamaan kovaäänisistä vaikka Con Te Partiròa, niin luulisi homman sit sujuvan kuin rasvattu.”

Mä olin tunnistavinani Riiniksen äänessä piikittelyä, mutta jätin sen huomiotta. Tallikäytävän päästä kuului kolinaa ja mä hätkähdin. Isa heitti taas tyytymättömänä päätään ja Riinis mulkaisi äänen suuntaan äkäisesti. Näin, miten Inkeri kolisteli kottikärryjen kanssa pois näkyvistä vilkaisemattakaan meihin päin.

“Vittu tonkin kanssa”, Riinis sanoi ja heitti pistävän katseen muhun. Mä huomasin sen katseen vasta, kun Inkeri oli hävinnyt ja olin kääntänyt katseeni takaisin Riinikseen.

“Mitä säkin ton perään oikein haikailet?” se kysyi. Se pyöritteli sen punaisia hiuksia pienelle nutturalle niskaan, ja aurinko sai sen hiukset säkenöimään kuin kurittomat liekit.

“En mä mitään haikaile”, puolustauduin matalalla äänellä. Riinis naurahti happamasti.

“Joo, niin varmaan. Mä en tajua, miks sua kiinnostaa juoksennella tollaisen perässä. C’mon, kannattais sunkin vähän nostaa rimaa. Niin mäkin tein – monessa suhteessa.”

“Ei mua kiinnostakaan”, sanoin. Riinis irroitti Isan ja piteli nyt sen suitsista samalla, kun asetteli kypärän päähänsä ja sääti sen leukahihnaa. Sen huulet mutristuivat outoon hymyn ja irvistyksen välimuotoon.

“Hyvä. Sä pilaat vaan elämäs, jos jumitat tollasessa paskassa.”

Mun teki mieli sanoa vielä jotain, mutta Riinis lähti taluttamaan Isaa ulos tallista, ja mä jäin katsomaan sen perään. Sen siluetti loi varjon oviaukkoon samalla tavalla, kuin sen sanat olivat luoneet varjon mun pääni sisään.



Vili saapui kahdenkymmenen minuutin päästä. Me oltiin sovittu, että mentäis yhdessä treenaamaan vähän western trailia. Me varusteltiin hevosia ja odoteltiin, että maneesi vapautuisi Riiniksen ja Salman jäljiltä. Ne oli varanneet maneesin puoleksi tunniksi – ne varmaan suuntaisivat maastoon vielä treenin jälkeen.

Arktik oli virkulla päällä. Heti kun pääsimme maneesiin se päästi pitkän hörähdyksen ja selvästi odotti pääsevänsä työskentelemään.

“Sori kaveri, tänään me ei tehdä mitään kauhean vauhdikasta”, puhelin sille ja vilkaisin Viliä, joka oli jo noussut Ailenin selkään.

Mulla oli päässä sama stetsoni, jonka olin voittanut viime vuonna mounted shooting –kilpailuista. Jossain syvällä mun mielen sopukoissa mä olin salaa aika ylpeä siitä - se oli hieno, ja muistutti mua siitä, että olin oikeasti voittanut ne kilpailut.

Anton ähki kentän keskellä ja siirteli puomeja maahan paikoilleen. Me oltiin nakitettu se meidän puomivastaavaksi, koska se oli näyttänyt ihan liian tyytyväiseltä ja toimettomalta taukotuvassa.

“Mihin nää menee? Tälleen neliöksi vai?” Anton huuteli ja tuijotti samalla puhelintaan, varmaan googlaili, mitä helvettiä western trail ylipäätään oli.

“Joo, toi on ihan hyvä”, sanoin ja näytin Antonille peukaloa.

“Toi yks on kyllä vähän vinossa..”, Vili sanoi ja sai Antonilta osakseen pahan mulkaisun. “Vitsi, vitsi! Hyvin ne on.”

Kun enimmät alkuenergiat oli saatu purettua, Arktik alkoi taas olemaan hyvässä työskentelyvireessä. Musta tuntui hullulta, miten hyvin me oltiin ponin kanssa hitsauduttu yhteen sen jälkeen, kun olin aloittanut Seppeleessä. Kohta siitäkin oli jo kolme vuotta... Miten paljon kaikkea siihen mahtuikaan, ja samalla tuntui, kuin aika olisi kulunut kuin siivillä.

Anton kuvasi meidän työskentelyämme kännykällään. Sivusilmällä huomasin, että myös katsomoon oli ilmestynyt muutama uteliaampi silmäpari - suurin osa tallin nuorempaa kävijäkuntaa.

“Miksei mekin lähdettäis Texasiin?” Vili heitti sitten, kun olimme ratsastaneet jo hyvän tovin ja jäähdyttelimme hevosia. Anton oli siirtänyt puomit pois kentältä, ja kulki nyt meidän lähellämme.

“Cellallahan on tiimi täynnä”, vastasin. Vili levitteli käsiään pilkukkaan Ailenin selässä.

“No, perustetaan oma tiimi! Haastetaan ne!”

Mä virnistin Vilille. Sillä oli kieltämättä ihailtava asenne.

“Kenen kanssa? Ei täällä taida olla oikein muita western-tyyppejä kuin me. Valtteri, Jasmiina, Sisu... Kaikki taitaa kisata enemmän tai vähemmän esteillä? Tai koulussa”, vastasin, ja yritin miettiä pääni puhki tallilla kävijöitä, jotka olisivat osoittaneet jotain kiinnostusta lännenratsastukseen.

“Ei täällä, mutta mä itseasiassa tiedän pari, jotka on menossa sinne kisoihin ja joilla on vajaa tiimi”, Anton sanoi yllättäen. Mä kurkistin siihen päin stetsonin lipan alta uteliaana, ja Vili viittilöi käsillään lisätietoja. “Tai itseasiassa parin. Majina ja Dochas, se entisen Ansamaan pariskunta.”

Anton viittilöi meitä lähemmäs, ja me ratsastettiin sen molemmin puolin kuin kaksi henkivartijaa. Anton näytti meille sen puhelimesta tummaverikön naisen ja vaaleahkon miehen kuvaa, jossa ne poseerasivat iloisina.

“Mä voin kysyä haluaisko ne ottaa teidät mukaan niiden tiimiin, jos vaan haluatte?”

Katsahdin Viliin, joka keikkui Aileenin selässä. Se kohotti mulle kulmia ja virnisti niin, että valkea hammasrivi paljastui. Siitä tuli vähän mieleen vaahteramäen Eemeli, joka oli kiskaistu Kissankulmasta ja istutettu Clint Eastwoodin rinnalle Hyviin, pahoihin ja rumiin.

“No? Mitä sanot, lähdetäänkö me Texasiin?”

Katsoin Viliä ja mun suupielet venyivät virnistykseen.

“Okei”, mä sanoin. “Laita vaan viestiä niille, Anton.”

Anton näpytteli puhelintaan. Ei kulunut kauaakaan, kun sen puhelin kilahti, ja luettuaan viestin Anton nosti katseensa meihin.

“Majina sanoi, että olette oikein tervetulleita High Rollin’ Ridersiin”, se hymyili.

“Hell yeah!”, Vili karjahti onnellisena. “Täältä tullaan, Texas!”