Arktikin hoitokirja

[Salma]

Hoitaja: Emmanuel

[Manny]

Ensivaikutelmia ja räkähelmiä

Manny & Arktik #1

Kiemurtelevalla hiekkatiellä oli kuoppia, joita yritin huonolla menestyksellä kiertää. Hiluxin renkaat tuntuivat suorastaan hakeutuvan monttuihin vaikka kääntelin rattia yhtä antaumuksella kuin 5-vuotias leikkiautoaan. Lavalle oli unohtunut muutama kakkosnelonen jotka nyt kolisivat laitoja vasten töyssyjen tahdissa.
   Kumarruin naksauttamaan hansikaslokeron auki ja tein nopean korjausliikkeen, kun Hilux lähestyi uhkaavasti ojanpientaretta. Jos joku olisi nyt katsellut ajamistani, en olisi ihmetellyt lainkaan vaikka minua olisi luultu rattijuopoksi. Vilkaisin hansikaslokeroon, jossa oli pino vanhoja papereita ja tyhjä tupakka-aski – samassa muistinkin, että olin vienyt CD:ni kämpilleni kun tein autooni kevätsiivouksen. Hittolainen.
   Pamautin lokeron kiinni ja räpläsin radion auki. Lämmin kesätuuli pyöräytteli koivunsiemeniä auton kojelaudalla, kun rullasin ikkunan raolleen samalla kun sytytin sätkän palamaan. “Surujen sillalta näin... Tummien aaltojen uivan merelle päin...” Tänään olisi ensimmäinen päiväni Seppeleessä. Olin aiemmin tällä viikolla jutellut tallin omistajan kanssa – Salma hänen nimensä taisi olla – ja yllätyksekseni saanut pestin nuoren eestinponiorin hoitajana. Totta puhuakseni en ollut harkinnut asiaa kovinkaan pitkään - ehkä muutaman tunnin verran. Toisaalta se saattoi olla hyväkin asia, sillä muutoin olisin todennäköisesti vain pyöritellyt ajatusta mielessäni, kunnes tuskastuttuani olisin hylännyt koko homman.
   “...Ja lokit kirkui, ne karanneet on Hitchcockin linnuista kai...” Vitun Kaija Koo. Väänsin rätisevän radion kiinni ja vetäisin sätkästä savut juuri, kun edessäni avautui tallin piha-alue. Havaitsin reunamilla autotallin ja kaarsin Hiluxin sen viereen.

Sammutettuani moottorin ja noustuani autosta jäin seisoskelemaan auton viereen ja kuljetin katsettani ympäri piha-aluetta. Tarhat kehystivät hiekkaista pihamaata ja osassa tarhoista käyskenteli hevosia. Tallirakennus oli pitkulainen – ilmeisesti vanha navetta – ja sitä vastapäätä oli vaalea päärakennus. Samassa päärakennuksen ovesta harppoi ulos ruskeatukkainen nuori nainen, joka lähti kävelemään kohti.
   “Hei, olet varmaankin Emmanuel?” Nainen huikkasi päästyään lähemmäs. Nyökkäsin myöntyvästi.
“Moro. Joo. Sano vaan Mannyksi.”
   “Okei, olen Salma, puhuimme aiemmin puhelimessa. Tervetuloa Seppeleeseen”, nainen sanoi hymyillen. Nyökyttelin lisää ja loihdin kasvoilleni pienen hymyntapaisen.
“Joo. Öh, kiitos”, sanoin, mutta Salma oli jo kääntynyt ja viittoili minua tallia kohti.
   “Oon itse juuri lähdössä, mutta ilmoitin tulostasi Inkerille. Hän on varmaankin tallilla, voit pyytää häntä näyttämään paikkoja – saat toki tutustua omin päinkin, kummin vain haluat - tänään ei ole luvassa mitään ihmeellistä.”
   Nippasin sätkästäni tulipään hiekkaan ja polkaisin sen sammuksiin, natsan laitoin housujeni taskuun. Lähdin kävelemään Salman vanavedessä kohti tallirakennusta, vaikkei minulla ollut harmainta aavistusta kuka Inkeri oli. Salma suunnisti kohti päärakennusta ja kääntyi vielä huiskuttamaan minulle kättä.
“Ole kuin kotonasi!” Salma hihkaisi ja väläytin pienen hymyn.

Tallirakennus oli valoisa ja avara. Kävelin hitaasti eteenpäin ja tutkailin hevosten nimikylttejä. Osa karsinoista oli tyhjänä, muutamassa karsinassa näkyi puoliksi torkkuvia hevosia, jotka eivät paljon tuntuneet piittaavan läsnäolostani vaan joko nuokkuivat raukeina tai mutustivat tyytyväisinä heinää. Pihalla olin kuullut iloista puheensorinaa tallin takana – jokin ratsastustunti oli ilmeisesti alkamaisillaan.
   “Hei!” kajahti takaani ja käännyin ympäri kuin verekseltään kiinni jäänyt murtovaras. Tallikäytävälle oli pelmahtanut vaaleahiuksinen tyttö joka virnisti huvittuneena säikähtäneelle olemukselleni. Hän oli minua ainakin päätä lyhempi, mutta mittaili silti minua katseellaan itsevarmasti siinä missä itse tunsin oloni jokseenkin vaivaantuneeksi.
   “Salma laittoi mulle viestiä - sä oot varmaan se Manny. Arktikin uus hoitaja”, tyttö totesi.
“Joo. Tai siis se lausutaan niin kuin Mäni. M – A – N – N – Y", tavasin ja lähes saman tien vedin itseäni henkisesti turpaan. Hienosti, Manny. Kymmenen minuuttia ja olit jo valmis vastaanottamaan vuoden mäntti -palkinnon. Tyttö kohotti kulmiaan ja pystyin jo kuvittelemaan, miten olisin koko helvetin loppuelämäni ajan se Mäntti-Mäni.
   “Okei, joo, just”, tyttö sanoi hieman huvittuneen kuuloisesti. “Mä oon ihan Inkeri. Tai Inksu”, tyttö jatkoi, enkä ollut varma oliko mukana pientä kuittailua sulavasta esittäytymisestäni. Nyökkäilin vastaukseksi ja mietin mahdoinko muistuttaa lähinnä Bobblehead –figuuria.
   “No, sä varmaan haluut nähdä Arktikin? Sillä ei oo tänään tunteja niin se on tarhassa. Se siis asuu pihatossa, sillä ei oo karsinaa täällä tallissa”, Inkeri selitti ja kääntyi kannoillaan.
   “Mennään kattoo sitä.”

Kävelin Inkerin vierellä ja kuuntelin, kun vaaleaverikkö kertoili Seppeleen käytännöistä ja osoitteli sinne tänne näyttäen missä sijaitsi kenttä, lantala, siirtotallit ja mikä milloinkin. Yritin painaa mieleeni niin paljon asiaa kuin suinkin pystyin, mutta Inkeri puhui kovin nopeaan tahtiin ja toisekseen itseäni häiritsi edelleen äskeinen tökerö käytökseni. Inkeri sen sijaan vaikutti jo toenneen välikohtauksesta ja kertoi jo jostain huvittavasta välikohtauksesta, joka oli johtunut väärinkäsityksestä hevosten karsinajärjestelyitä koskien.
   Kun saavuimme pihatolle, katseeni osui heti hallakkoon valkopäiseen oriin, joka käyskenteli juuri juomaan. Arktik ei ollut kovin iso, mutta huomasin oitis että pieneen pakettiin oli selkeästi ängetty roppakaupalla luonnetta, sen verran määrätietoisesti herasilmä ajoi juomapaikalla norkoilevan ponin etäämmäs.
   Inkerikin oli keskeyttänyt jutusteluaan ja hymähteli samalle näylle. Hän kiristi poninhäntäänsä ja osoitti sitten taaksemme.
“Tuolla on hoitopaikka, jossa on puomi, jos haluat harjata Arktikin ja tehdä vähän tuttavuutta. Näyttää ottaneen kaiken ilon irti vapaapäivästä ainakin pölykerroksesta päätellen.”
   Myönnyin ja naurahdin pienesti. Hallakko totta tosiaan näytti piehtaroineen oikein sydämensä kyllyydestä.
“Niin ja jos tarviit apua Arktikin suhteen, sun kannattaa kysyä Cellalta. Sitä näkee aina välillä ja se hoiti Arktikia ennen sua.”

Yritin painaa nimen mieleeni.

Kun Inkeri oli vielä neuvonut mistä Arktikin kamppeet löytäisi ja olin käynyt hakemassa ne, tiemme erkanivat ja pian seisoin pihattotarhan aidan sisäpuolella. Arktik oli jäänyt juomapaikan lähelle seisoskelemaan ja katselin hetken ajan ponia, ennen kuin lähdin kulkemaan lähemmäs aidan viertä pitkin.
   Lähestyessäni herasilmä kiinnitti huomionsa minuun ja jäi katsomaan uteliaasti. Kävelin rauhallisesti lähemmäs, riimu ja naru roikkuivat löysästi kädessäni reittäni vasten. Arktik haisteli ilmaa – hajuni oli sille vieras – ja liikutteli korviaan eteen ja sivuille. Ori päästi pörisevän äänen, kun se analysoi ominaistuoksuani ja kun pääsin lähes vierelle, se otti muutaman askeleen lähemmäs pää ojennettuna. Utelias pahanen.
“No hei, Arktik”, sanoin pehmeästi ja ojensin riimukäteni orin haisteltavaksi. Ori hamuili huulillaan nyrkkiäni ja otin vielä muutaman askeleen lähemmäs, niin että olin nyt jo lähes ponin sivulla ja sain käteni rintaani vasten. Arktik jatkoi haistelua ja tutkimista ja lopuksi pärskähti niin, että tunsin kuinka pisarat lensivät ympäri kasvojani.
“No niin just, kiitos”, sanoin ja pyyhin enimpiä pisaroita naamaltani. Arktik ravisti päätään varsin tyytyväisen oloisena. En voinut hymylleni mitään ja pujotin reippaasti riimun orin päähän. Utelias, mutta kiltti oli ensivaikutelmani hallakosta.
    Talutin Arktikin tarhasta hoitopaikalle. Arktik kulki pää korkealla ja pälyili ympärilleen, ei niinkään peläten vaan sen oloisena, että se halusi tietää joka ikisen liikkeen ja kavereiden sijainnin. Lyhyt, mahtipontinen hirnahdus kajahti ilmoille heppakaveille, joista osa ei tuntunut noteeraavan ja osa tuijotti hetken korvat höröllä. Jessus, millainenhan ego tällä duracellilla mahtoi olla.
   Pääsin aloittamaan puunaamisen. Harjasin kaikessa rauhassa hallakon karvaa, joka tuntui imeneen itseensä niin järjettömän määrän pölyä, että Arktikin paino kevenisi varmasti kiloilla kun saisin kaiken putsattua. Se ei kuitenkaan haitannut - päinvastoin tunsin pitkästä aikaa rentoutuvani ja muistin, miksi olin aikanaan lajiin rakastunut.

Juuri nyt minusta tuntui, että edessä olisi varmasti paras kesä pitkiin aikoihin.

[Manny]

Ei pöllömpi sunnuntai

Manny & Arktik #2

Kello lähestyi aamuyhdeksää, kun istuin Seppeleen taukotilassa ja hörpin höyryävän kuumaa minttuteetä. Oli sunnuntai ja sää oli sen mukainen – taivas oli harmaa ja tihkusade kasteli maata. Fiilis oli kuin olisi muuttanut asumaan lonkeropulloon.
   Olin vallannut tallin käytävältä itselleni kaapin. Lokero sijaitsi lähimpänä nurkkaa ja vaikutti olleen tyhjänä jo pidempään pölykerroksesta päätellen. Se ei toisaalta haitannut, sillä tänään olin sijoittanut kaappiin vain vihreän kenttäpullon sekä hernekeittotölkin. Ehtisi kaapin siivota toistekin.
   Puhaltelin hajamielisesti teen pintaa ja selasin uutisia. Ylen sivut rullailivat tasaiseen tahtiin alaspäin, kun lueskelin otsikoita ja hahmotin kokonaiskuvaa uusimmista artikkeleista. Korona oli edelleen ykkösaihe lähes puolissa uutisista, mutta linjaus oli selkeästi kääntymässä tartunnoista koskemaan enemmän taloudellista puolta. Olin juuri klikkaamassa auki yhtä artikkeleista, kun puhelimeni alkoi täristä. Johnny Cashin (Ghost) Riders in the sky alkoi soimaan ja näytölle ilmestyi sana Isä.
   
Vittu.

En ollut kuullut isästä taas hetkeen. Yhteydenpitomme oli lähinnä satunnaisia viestejä ja kuvia, joita suurimmaksi osaksi isä lähetti minulle – kuvia venereissuilta tai hotellihuoneista. Ylipäätänsä välimme eivät olleet kovin isä-poikamaiset vaan tunsin isän lähinnä joksikin ihmeelliseksi sekoitukseksi sellaista awkwardia hyvänpäiväntuttua ja nihkeää jalkapallovalmentajaa, joka vaatii huipputuloksia muttei tiedä kuinka pelaajia kuuluisi valmentaa.
   Tuijotin näyttöä sekuntien ajan, kunnes pyyhkäisin vihreää palloa.
“Buongiorno Emmanuel! Come stai?” kuului isän ääni puhelimessa.
“Hi papà. Molto bene, e tu?” vastasin ja kumarruin poimimaan teepussin käärepaperin käteeni.
“Molto bene, grazie.” isä sanoi ja jatkoi, “sei a casa?”
   Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi taas puhunut italiaa. Isä oli kyllä pitänyt huolen siitä, että oppisin sitä, mutta kielen vaihtaminen varsinkin näin yllättäen tuntui aina raskaalta. Pyörittelin käärepaperia sormieni välissä ja rykäisin.
“Non sono a casa, mi prendo... cura dei cavalli”, vastasin sanoja hakien. Kuulin isäni huokaisevan puhelimessa – joko siksi, että italiani oli niin ruosteista tai siksi, että olin jälleen tallilla. Isän mielestä hevosten kanssa puuhastelu ja ratsastaminen kuuluivat naisille, siitäkin huolimatta että hän itse seurasi laukkaurheilua. Tosin häntä kiinnostivat ainoastaan vedonlyönti ja siitä saatava raha.
   Todennäköisesti isä oli pettynyt kumpaankin.
“È chiaro che non parli italiano da molto tempo”, isä sanoi viileästi. Arvasin oikein. Nyt oli oma vuoroni huokaista.
“I know. I should speak it more but can we use english instead, please? Right now my brain doesn’t work that much I could speak italy correctly.”
Pyyntöni oli varmasti myrkkyä isälleni, mutta kellon viisari oli vasta juuri saavuttanut yhdeksän ja nyt oli taivaan tähden sunnuntai.
   Todennäköisesti se puoli aivoistani joka vastasi kielitaidosta oli jäänyt vielä untenmaille.
“You can’t speak it correctly if you don’t speak it at all”, isä tiuskaisi vahvalla italian korostuksella. “Quando visiterai l’Italia?”
   Suljin silmäni ja purin hampaita yhteen. Aina tätä samaa jankkaamista. Milloin tulet Italiaan, milloin haet yliopistoon, milloin löydät tyttöystävän. Milloin sinusta tulee mies.
“Non lo so. Ho molta fretta”, sanoin ja samaan aikaan taukotilan ovi kävi. Sisään oli pelmahtanut kaksi henkilöä - silmälasipäinen ja lävistetty pörrötukkainen nuorukainen sekä nätti, pitkähiuksinen tyttö, jotka katsoivat minua uteliaan kysyvästi. Tunsin kämmenteni hikoavan ja minulta meni täysin ohi, mitä isäni juuri puhua pälpätti linjan toisessa päässä.
“Scusa devo andare”, sanoin kiireesti. “Buona giornata.”
   Katkaisin puhelun odottamatta isäni vastausta ja tunsin miten veri kohisi korvissani. En tiedä mikä italian puhumisessa varsinaisesti hävetti - oliko se sitten peruja niistä kerroista, kun juuriani oli pilkattu – vai siitä, että en halunnut erottua, olla poikkeuksellinen. Joka tapauksessa koin tilanteen perin juurin kiusaannuttavana ja kampesin itseni seisomaan.
“Moro”, sanoin ja kurkkuni tuntui yhtäkkiä kovin kuivalta. Silmälasipäinen poika hymyili.
“Moikka, Pyry”, poika esittäytyi ja vastasin hymyyn sillä ihmeellisellä ja idioottimaisella huulet yhteen puristettuna –hymyntapaisella, jolla tervehditään vaikkapa puolituttua työkaveria matkalla työpaikan vessaan.
“Manny”, esittäydyin vastavuoroisesti ja katseeni siirtyi pitkätukkaiseen tyttöön. Tyttö ei hymyillyt vaan tarkasteli minua neutraalin kiinnostuneena.
“Huomenta, mä oon Stella. Mitä kieltä toi äskeinen oli?” tyttö sanahti ja raavin niskaani.
“Öh, italiaa”, vastasin.
“Siistiä.”
   Hymyilin varovasti. Samassa mieleeni muistui perjantainen keskustelu Inkerin kanssa. Hän oli puhunut Arktikin entisestä hoitajasta – oliko se nyt Stella? Katsoin tyttöä kysyvästi käsi edelleen niskani takana.
“Hei, olitko se sinä joka hoidit Arktikia ennen? Inkeri puhui eilen jotain...”, sanoin ja Stella pudisti päätään.
“Se on puhunut Cellasta”, vastasi Pyry tähän väliin. Stella hymähti pienesti.
“Joo, meillä on vähän samantapaiset nimet”, Stella jatkoi ja tunsin taas kiusaantuvani. Hitto, Manny, muistisi oli kuin kultakalalla.
   Kaksikko kuitenkaan ei tuntunut pistävän pahakseen. Stella hymyili ja siirtyi hääräämään kahvinkeittimen ääreen. Pyry asteli pöydän luo ja veti tuolin esiin ja istuutui alas.
“Tervetuloa vaan. Onko suunnitelmia tälle päivälle?” Pyry kysyi ja istuin itsekin alas. Tee oli jäähtynyt jo haaleaksi ja otin siitä pitkän kulauksen.
“No eipä oikeastaan”, sanoin ja tunsin oloni jo paljon rennommaksi. “Ajattelin ehkä käydä pienellä kävelyllä Arktikin kanssa.”
“No se ei varmasti pistä pahakseen”, Pyry sanoi ja vilkaisi kahvinkeitintä, joka oli alkanut valuttaa nestettä pannuun. “Illalla on kissanristiäiset kymmeneltä. Mene ihmeessä sinne, tapaat vähän Seppeleen porukkaa.”
   Emmin. Kissanristiäiset? Olin juuri vasta rantautunut tallille ja ison porukan kohtaaminen tuntui hyvin raskaalta kokemukselta. Lisäksi kotona odotti melkoinen savotta viljelysten kanssa.
“Aijaa... Kuulostaa hauskalta, mutta minun pitäisi oikeastaan vaihtaa kasveille mullat...” vastasin. Stella kääntyi katsomaan minua epäuskoisella ilmeellä. Pyrykin kohotti kulmaansa.
“...Mutta kai se voi odottaa huomiseen”, korjasin nopeasti. Äh. Voihan hittolainen.
   Kulautin teen loppuun ja nousin toistamiseen pöydästä. Stella kaatoi juuri kahvia kuppiinsa ja Pyry kurotti ottamaan lehden pöydän päädystä.
“Oli kiva tavata”, sanoin ja vetäisin maastonvihreän neuletakin päälleni. Päässäni risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kävelin taukotilan ovelle.
“Nähdään!”

Puolisen tuntia myöhemmin seisoin Arktikin kanssa tallin pihalla. Tihkusade oli muuttunut epämääräiseksi ilmassa vellovaksi kosteudeksi ja ilma oli tuntui raikkaalta. Arktik seisoi pää korkealla ja pureskeli kuolaimiaan ja itse kiristin lainakypärän leukahihnaa, joka tuntui löysähköltä. Olin kaivanut oman kypäräni varastosta edellisiltana, mutta suihkusta tultuani siitä oli löytynyt enää etäisesti kypärää muistuttava pureskeltu kuori. Australianpaimenkoirani Bonnie oli päättänyt käyttää sitä naskalien teroittamiseen.
   En ajatellut käydä kovin kaukana. Lähinnä halusin saada vähän tuntumaa selässä olemiseen ja rauhoittua lyhyellä maastolenkillä. Tartuin kiinni lännensatulan nupista ja ponnistin itseni selkään. Arktik otti välittömästi askeleita eteenpäin ja pysäytin orin, joka selkeästi oli täynnä tarmoa ja valmiina ulkoilemaan.
“Malttia, kaveri”, sanoin ja poni korskahti ja vaihteli painoaan jalalta toiselle, mutta pysyi paikoillaan. Satula tuntui olevan tukevasti paikallaan ja korjasin hieman istuntaani jonka jälkeen lähdimme liikkeelle.
   Arktikin käynti oli reipasta ja ori käveli pää ylhäällä ja tarkkaili jatkuvasti ympäristöään. Tallipiha vaihtui hiekkatieksi ja tasainen kavioiden kopse kosteaan maahan tuntui transsinomaiselta. Heinikko kimmelteli pisaroista ja tunnelma oli varsin rauhanomainen.
   Tunsin mielihyvän soljuvan sisälläni, kun etenimme polulla. Arktik ravisteli päätään ja kumarruin taputtamaan sen kaulaa. Tuntui uskomattoman hyvältä olla pitkästä aikaa hevosen selässä. Hymy levisi kasvoilleni kun katselin ponin terhakkaasti eteenpäin sojottavia korvia ja myötäillessäni keinuvaa liikettä. Orilla oli energiaa ja käyntimme eteni reippaasti metsäistä tietä, kunnes saavutimme niittyaukean.
   Kokosin hieman ohjia ja nojasin eteenpäin kohottautuen samalla hivenen satulasta. Arktik korskahti ja nosti ravin häntäänsä huiskien. Ravi oli pomppivaa, ponimaista ja pyrin pitämään istuntani vakaana. Ilmavirta tuntui viileältä kasvojani vasten ja ohjasin Arktikin polulta niitylle.
   Kostea heinä kahisi ja kiersimme metsän laitaan ja lähdimme etenemään sen suuntaisesti. Yritin saada Arktikia kulkemaan rennosti ja kaarsimme laajalle ympyrälle. Ori reagoi yllättävän mutkattomasti apuihini - välillä tosin sen keskittyminen tuntui herpaantuvan ja jouduin herättelemään sitä kuuntelemaan ohjailujani. Suoristin kulkumme ja edessämme ruohikosta nousi jotakin lentoon.
   Arktik otti sivuloikan ja hetkellisesti tasapainoni herpaantui.
“Woah!” rauhoittelin ja hidastin oria, joka katsoi lentoon lehahtanutta lintua pää korkealla sieraimet väristen. Arktik pompahteli paikallaan kuin pieni pingispallo, muttei kuitenkaan pillastunut. Taputin sen kaulaa ja katsoin lintua, joka kaarsi niityn laitaa pitkin jotain suussaan. Suopöllö.
“Se oli vain pöllökaveri päivällisellä. Ei hätää”, sanoin ja Arktik käänsi toisen korvansa kuuntelemaan ääntäni. Olimme pysähdyksissä niityn keskiosissa ja käänsin orin takaisin kohti hiekkatietä.
“Eiköhän mekin lähdetä paluumatkalle”, tokaisin ja lähdimme taas liikkumaan.

Vaikka maastolenkkimme oli lyhyehkö, lihakseni huusivat hoosiannaa kun harjasin Arktikia, joka puolestaan ei ollut moksiskaan pienestä ulkoilureissusta. Ori liikahteli levottomasti kun selvittelin takkua sen pitkässä hännässä ja vaikutti perin juurin kyllästyneeltä harjaustuokioon. Lähtiessäni kuljettamaan sitä takaisin tarhaan ori hirnui jo kimeästi tovereilleen, ikään kuin ilmoittaen paluustaan.
   Arktik otti sporttisen lähdön saman tien kun klikkasin riimun auki ja päästin sen menemään. Mutapaakut sinkoilivat ilmassa, kun poni kirmasi pukkilaukkaa pihaton reunamille ja vajosi sitten polvilleen ja siitä autuaasti piehtaroimaan. Kiva. Pyöräytin silmiäni ja lähdin kävelemään autolleni – kotona minua odotti yksi ad/hd aussie ja stressi illan kissanristiäisistä.

[Manny]

Huollon tarpeessa
Manny & Arktik #3

Istuin kulahtanut R.E.M:in t-paita päällä tallipihan nurmikolla puun alla. Oli lämmintä vaikka sää oli jokseenkin tuulinen ja satunnaiset pilvenhattarat lipuivat taivaalla peittäen auringon aina hetkittäin. Kurotin nippaamaan sormellani pientä kuoriaista, joka kipitti pohjettani pitkin ja siirsin katseeni Bonnieen, joka makasi läähättäen puun varjossa ja katseli ympärilleen uteliaana. Olin tuonut pennun ensimmäistä kertaa käymään tallilla ja hevoset olivat sille täysin uusia ja vieraita otuksia.
   Tallilla oli vilkasta ja iloinen puheensorina ja nauruntyrskähdykset raikuivat ilmassa. Miniponitunti oli hetki sitten päättynyt ja kaksi pikkutyttöä puuhasteli iloisesti Arktikin kanssa sivummalla. Katselin hetken kun tytöt varvistelivat kurotellessaan harjaamaan Arktikin selkää, joka seisoi kiltisti aloillaan ja antoi lasten hukuttaa sen hellyydenosoituksiin. Onnenpoika.
   Itse olin kantanut Arktikin varusteet pihalle ja aloittelemassa niiden huoltamista. Ponilla olisi muutaman tunnin tauko ennen illan puomituntia ja ehtisin hyvin putsata varusteet, jotka näyttivät jo pikkuhiljaa kaipaavan huoltoa. Aloin kaikessa rauhassa levittelemään tarvikkeita eteeni ja näpertämään Arktikin suitsia.

   Bonnie haukotteli raukeasti ja päästi pitkän inahduksen. Hymähdin kirjavanväriselle australianpaimenkoiralle ja kastelin pesusienen saippuavedessä ja aloin putsaamaan suitsia. Homma keskeytyi kuitenkin pian, kun muistin ottaneeni pienen JBL:n matkakaiuttimen mukaan ja kumarruin virittämään sen toimintaan. Pian ilmassa soljui rauhallinen kitarariffi, kun Highwaymen alkoi soimaan ja uppouduin jälleen puuhiini.
   “Sitähän ollaan reippaana työn touhussa!”
Kohotin katseeni ja näin vaaleahiuksisen tytön kävelevän lähemmäksi. Emmy.
   “No joo”, sanoin ja siristin toista silmääni, sillä aurinko pilkahti juuri pilviverhon takaa. Emmy pysähtyi viereeni ja siirsi katseensa Bonnieen, joka oli noussut seisomaan ja pongahteli hihnan päässä lähes haljeten innosta.
   “Voi, kukas hän on”, Emmy huokaisi ja kyykistyi Bonnien pusuteltavaksi.
“Bonnie”, vastasin ja laskin sienen ämpäriin ja kuivasin käsiäni reisitaskushortsien lahkeeseen. “Hei, rauhoitu vähän kaveri”, komensin, mutta pentukoira oli niin haltioitunut uudesta kaveristaan että sanani kaikuivat kuuroille korville. Jos tuo energiapakkaus edes sellaisia omisti. Rykäisin ja vilkaisin Emmyä pahoittelevalla ilmeellä.
   “Bonnie”, Emmy kujersi. “Meidän tallissakin on Bonnie, Salman ratsuponi. Oletko nähnyt sitä?”
“Aijaa”, totesin kiinnostuneena. “Ei, en ole. Nimesin tämän Bonnie Raittin mukaan.”
   Emmy rapsutteli Bonnieta, joka kiemurteli käden ympärillä kuin fuzzy-mato. Tytön katse siirtyi minuun ja tiputin omien silmieni katseen Arktikin suitsiin jotka lepäsivät sylissäni.
   “Joo, se on oikein lupaava esteponi. Melkoinen lupaus, ettenkö sanoisi”, Emmy sanoi ja kujersi sitten taas Bonnielle, ennen kuin jatkoi. “Oletko itse ratsastellut minkä verran?”
   Raavin otsaani, jolle oli valahtanut hiuskiehkura löysästä nutturasta. Pudistin pienesti päätäni.
“En mitenkään kauheasti, niin kuin, tosissani. Jos niin voi sanoa. Sellaista puskailumeininkiä enimmäkseen”, vastasin sitten ja katsoin Emmyä, joka nyökytteli vastaukseksi.
“Jossain vaiheessa kävin tunneilla, mutta siitä on vierähtänyt aikaa ja lopulta se tyssäsi ajan- ja rahanpuutteeseen.”
   “Aika yleinen tarina”, Emmy sanoi ja hymyili pienesti. “Meillä on nyt kesälläkin vaikka minkälaisia vakiotunteja ja tiedossa on myös pari leiriä. Käy ihmeessä tutustumassa toimistolla. Voit varata sieltä itsellesi paikkoja jos siltä tuntuu.”
   Biisi vaihtui ja Konna ja koukku –elokuvista tuttu Jerry Reedin The Legend alkoi soimaan. Katsahdin Emmyyn ja kurtistin toista kulmaani mietteliäästi.
“Kaippa sitä voisi vilkaista. Ajattelin vähän... Tai jos aloittaisin ikään kuin puhtaalta pöydältä. Ihan alusta”, sanoin ja poimin sienen käteeni ja käänsin suitset ympäri.
   “Se ei kuulosta lainkaan huonolta idealta, meillä on tarjontaa laidasta laitaan”, Emmy tokaisi ja kohotin katseeni, saaden samalla rohkeutta kun ajatustani ei tyrmätty.
“Joo”, sanoin. “Kaipaan vähän tuntumaa ratsastukseen pitkän tauon jälkeen.”
   “Ihan varmasti”, Emmy sanoi. “Eiköhän se tuntuma löydy kun pääset kunnolla taas ratsaille!”

Emmyn lähdettyä katselin tytön perään mietteliäänä. Kunhan saisin hommat pakettiin, suuntaisin tutkailemaan tuntitarjontaa. Sunnuntaisen pienen maastolenkinkin jälkeen paikkani olivat ilmoittaneet mukavalla juilimisella siitä, miten kuntoni olikaan päässyt ruostumaan. Oloni oli kuitenkin luottavainen sitä kohtaan, että asiaan tulisi muutos sitä mukaa, kun pääsisin talliarkeen kiinni.

[Manny]

Laukaten Norjaan
Manny & Arktik #4

Huuliltani pääsi turhautunut hymähdys, kun tuuli leyhäytti pitkän hiussuortuvan silmilleni varmaan viidennen kerran parin minuutin sisään. Tuuli oli napakka eikä fiilis ollut juurikaan kovin kesäinen, mikä toisaalta ei varsinaisesti haitannut, sillä en piitannut kovista helteistä ja läkähdyttävästä auringonpaisteesta.
   Arktik ei ollut tänään parhaimmillaan kuten en minäkään. Orista paistoi levottomuus ja se liikahteli edestakaisin kun harjasin sen karvaa. Kello ei ollut vielä edes viittä, mutta Arktik oli päässyt tunnilta etuajassa, koska ratsastaja oli tippunut sen selästä ja loukannut ranteensa. Katsoessani hötkyilevää ponia huokaisin toistamiseen kun näin selvästi mielessäni, miten tapahtumat olivat voineet edetä.
   “Siinähän se meidän terminaattori on!”
Tunnistin äänen ja käännyin ympäri nähdäkseni poninhäntäisen Inkerin, joka piteli hassun ruskeaa ponia. Arktik päästi huuliltaan niin kimeän hirnahduksen ja jonkun omituisen vinkulelumaisen äänen yhdistelmän, että sekä minä että Inkeri vedimme naamamme rypistykseen.
   “Schwarzeneggerillä on kyllä vähän miehekkäämpi ääni”, sanoin tuskaisesti. Arktik liikkui sivuttaissuunnassa kuin tuulilasinpyyhkijä ja painoin kämmeneni sen kaulalle, jotta ori muistaisi että vieressä ylipäätään oli joku. “Mistä kuulit?”
Inkerin hiukset karkailivat tuulessa samalla tavalla kuin omani, ja tyttö pyyhki niitä pois silmiltä.
   “Mä näin sen tilanteen. Tai siis sen kun se pikkutyttö itki tuossa pihalla.”
Vilkaisin Arktikia joka heitteli päätään ilmaan sen oloisena, että harjaussessio oli sen puolesta siinä ja olisi aika tehdä jotain hauskempaa kuin seisoa puominnokkaan sidottuna.
   “Haluutko lähteä meidän kanssa maastoon? Sais toikin purettua tuota energiaa.”
Katsahdin Inkeriin epäröivästi. Tyttö seisoi ryhdikkäänä ja katsoi minua puolestaan varsin määrätietoisen odottavana. Oma tarkoitukseni oli tänään käydä vain pikapuoliin tallilla eikä varsinkaan ratsastaa, mutta toisaalta minulla ei ollut mitään kummempia suunnitelmia illalle ja pieni aikataulumuutos ei kaatanut maailmaa.
   “No kai se passaa.”

Seppeleen tallipiha vaihtui hiljalleen metsäiseksi hiekkatieksi ja katseeni oli kiinnittynyt Inkerin selkään, joka keinahteli edessäni. Arktik puhisi ja orin askeleet olivat lennokkaat, pää oli ylhäällä kuin lipputanko.
   “...Ja sitten on jatkot, mikä se oli, after ride? Kai oot muistanut jo varata sen à la carten?”
Olin niin uppoutunut ajatuksiini ja Arktikiin, että Inkerin puheensorina oli soljunut suoraan toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Katsoin tyttöä hölmistyneenä samaan aikaan kun Inkeri kääntyi katsomaan minua kulmat koholla.
   “Siis kai sä oot ilmoittautunut sinne?” Inkeri kysyi järkyttyneen kuuloisesti.
“Minne?” kysyin itse ja tunsin oloni yhtä fiksuksi kuin ovennuppi.
   “No sinne Summersolverviin! Sinne on lähdössä Seppeleestä vaikka ketä ja säkään et halua missata niitä!”
Inkeri jarrutti poniaan jotta Artik pääsi kirimään tasoihin, eikä Inkerin tarvinnut enää katsoa niskat vääränä taaksepäin - tyttö nimittäin katsoi minua varsin kiinteän ja vaativan oloisesti.
   “Se on Lofooteilla! Sellanen norskitalli, sit siellä on vaikka mitä kisoja ja sinne tulee jengiä ympäri pohjoismaita!”
“En mä oo ikinä kisannu missään.”
   “No ei siellä oo pakko kisata, sä voit tulla kuskiksi tai groomiksi tai muuten vaan fiilailemaan!”
Purin huultani mietteliäänä. Lofootit olivat aina olleet matkakohdehaaveissani varmaan top viidessä. Kuitenkin reissu varsinkin näin pikaisella aikataululla tuntui hurjalta, enkä vieläkään tuntenut moniakaan Seppeleen porukasta – olisiko se muiden mielestä outoa, jos yhtäkkiä vain tulisin mukaan johonkin Norjanmatkalle?
   En kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa enempää, sillä Inkeri kokosi ohjaksia ja osoitti eteenpäin mahtipontisesti.
   “Tuolla on tuo risteys. Otetaan laukkakisa sinne ja jos häviät, sun on pakko tulla mukaan!”
Katsoin Inkeriä niin hölmistyneenä, että olisi voinut luulla etten ollut koskaan ihmistä nähnytkään. Inkeri ei kuitenkaan siitä piitannut vaan kannusti tammansa liikkeelle ja Arktik reagoi lähes yhtä nopeasti, niin että olin lähes menettää tasapainoni.
   Ilmavirta sai veden kihoamaan silmiini, kun laukkasimme hiekkatietä eteenpäin. Inkeri sai hyvän etumatkan ja vaikka Arktik pinkoi menemään kuin hallakko kaniini, Inkeri poneineen saavutti risteyksen meitä nopeammin. Tyttö kääntyi katsomaan minua voitonriemuisasti, kun jarrutin pärskivän Arktikin töksähtelevän ravin kautta takaisin käyntiin.
   “Noniin! Ei muuta kuin nimeä listaan!”
Olin itsekin hengästynyt äkillisestä spurtista ja Inkerin itsevarmuus kirvoitti hymyn kasvoilleni. Jos ei muuta, niin ainakin asennetta tytöstä tuntui löytyvän. Painoin katseeni Arktikiin ja kumarruin taputtamaan sen kaulaa.
   “Okei sitten”, sanoin, pieni hymynkare edelleen huulillani.

Katsoin Arktikin pinkovan kohti pihattoa edelleen niin energisen oloisena, etten voinut kuin ihmetellä, mistä valkopäinen ori oikein ammensi kaiken virtansa.
Kävellessäni autolleni sytytin sätkän palamaan ja huomasin Inkerin, joka lähestyi minua tallilta päin.
   “Hei ja piti vielä sanoa, että meillä on tuparit tulossa kohta.”
Imaisin savut sätkästä ja katsoin nopeasti Inkeriin ennen kuin käänsin katseeni metsänreunaan. Silmäni kapenivat, kun muistelin muutaman päivän takaista kohtaamista.
   “Aijaa”, vastasin. Inkeri katsoi mua ja kallisti vähän päätään. Yskäisin.
“Niin että sutkin on kutsuttu”, Inkeri jatkoi johdattelevasti.
   “Pitää katsoa mitä mulla on silloin”, vastasin aivan kuten Aleksanterillekin.

[Anne]

8.6.2020



Manny ja Arktik Helppo C-tunnilla.

Spessu Mannylle!

[Manny]

Kyyt
Manny & Arktik #5

Arktikista oli tullut melkoinen pallero kesälaitumilla. Taputin ponin pyöristynyttä vatsaa samalla kun harjasin sen selkää, johon oli painatunut satulanmuotoinen hikiläikkä. Ori oli ollut tänään kahdella tunnilla ja rouski nyt tyytyväisenä heinää ja nautiskeli ansaitusta hoitotuokiosta.

Olin itsekin ilmoittautunut tunneille ja oloni oli varsin toiveikas. Sommersolvervin jälkeen aloin tuntea itseni osaksi porukkaa ja kaksi leiriä olivat saaneet mukavasti ajatukset pois arjesta ja kaikesta ei niin kivasta. Lomaa oli jäljellä vielä viikko ja olin päättänyt nauttia siitä täysin rinnoin.

Kesälaitumelta kotiuduttuaan Arktik oli siirtynyt pihatosta aittaan, jossa asusteli sen lisäksi Iita ja Rösti, joista kumpikaan tosin ei tällä hetkellä ollut karsinassaan. Aamupäivän sää oli ollut sateinen, mutta nyt ulkona alkoi taas olla samanlainen tukahduttava kuumuus, jota oli jatkunut jo useita päiviä. Siinä mielessä aitta oli erityisen miellyttävä, että siellä tuntui olevan viileä säästä huolimatta.

Arktik kuuli jonkun tulevan ennen minua ja se kohotti päänsä hupenevan heinäkasan luota ja höristi korviaan. Varpistin itsekin kurkistamaan Arktikin selän yli aitan ovelle samalla kun Pyryn pää pisti aitan ovesta sisään.

“Moi!” Pyry tervehti ja talutti Iitan perässään sisälle aittaan. Arktik päästi pitkän hörähdyksen ja Iita vastasi ponin tervehdykseen puhisemalla.

“Moro”, vastasin samalla kun jouduin väistämään Arktikia, joka kääntyi karsinassaan kurottelemaan Iitaa kaltereiden läpi. “Miten menee?”

“Mitäs tässä”, poika tokaisi irroitellessaan riimunnarua tamman päitsistä. “Aattelin jos tänään vähän maastakäsinjuttuja.. Mites itselläsi? Ootko lomalla?”

“Joo”, sanahdin samalla kun aloin taas harjaamaan Arktikia pitkin vedoin. “Luojan kiitos.”

“Kelpaisi itsellekin”, Pyry naurahti ja tökkäsi rillejään paremmin päähän ennen kuin asteli hakemaan Iitan harjapussia. “Mistä tulikin mieleen – voi helvetti.”

“Mitä?” kysyin ja silitin hajamielisesti Arktikin turpaa, joka oli salakavalasti hakeutunut housujeni taskuille herkkujen toivossa. “Eiköhän sulle syöminen riitä, senkin manaatti”, tokaisin matalasti Arktikille, ennen kuin katsoin Pyryä, joka oli kääntynyt ympäri.

“Tänään aloittaa uusi ryhmä ja lupasin mennä katsomaan jos joku tarvii apua”, Pyry älähti ja oli pistämässä harjapussia takaisin naulaan, kun keskeytin pojan.

“Älä turhaan - mä voin mennä”, sanoin nopeasti. Pyry pyörähti uudestaan ympäri ja toi hassusti mieleen soittorasian ballerinan.

“Oikeesti - mene ihmeessä Iitan kanssa touhuamaan. Mulla ei oo mitään ihmeellistä tekemistä.”


Kun Arktik oli viety tarhaan, kietaisin hiukset hätäiselle ponnarille ja suuntasin kohti tallia. Porukkaa pyöri käytävillä ja karsinoissa ja katselin hetken ympärilleni etsiskellen jotakuta, joka olisi vaikuttanut siltä, että saattoi mahdollisesti tarvita apua. Kaikilla kuitenkin tuntui olevan homma suhteellisen hallussa, ainakin iloisesta puheensorinasta päätellen, ja nojasin kevyesti tallin seinään samalla kun vedin sätkäkamat taskustani.

“Moi Manny”, kuului mairea tervehdys ja nostin katseeni. Kesti hetken, ennen kuin tytön nimi palautui mieleeni – Alviina. Tyttö hymyili sellaisella tavalla kävellessään lähemmäs, että vaistomaisesti otin yhden askeleen sivulle, vaikkei toinen varsinaisesti ollut mitenkään uhkaava - enemmänkin mieleeni tuli kissa, joka kiersi saalistaan ja etsi oikeaa kulmaa, josta hyökätä.

“Moi”, vastasin ja vein vältellen katseeni sätkätoppaani, josta kaivoin juuri esiin papereita.

“Mitä sä täällä oikein seisoskelet?” Alviina kujersi ja puuskahdin katkonaisesti.

“Seisoskelen vain”, tokaisin typerästi. “Lupasin auttaa Pyryä.”

“Seisoskelemisessa?” Alviina naurahti kuivasti. Pidin katseeni sätkätarvikkeissani ja pysyin vaiti.

“No, jos sä haluat olla avuksi, niin tuolla varustehuoneessa joku tyttö etsii Agin suojia ja sähän niistä varmaan tiedät, kerta olit sen groomina siellä Norjassakin”, Alviina jatkoi sitten kuulostaen jo hieman vähemmän mairealta, todennäköisesti närkästyttyään mun vaitonaisuuteen.

“Okei”, vastasin ja nuolaisin rislan kiinni, ennen kuin lähdin Alviinaan katsomatta kohti varustehuonetta. Hitto, miten epämukavaksi jotkut ihmiset osasivat halutessaan tekeytyä. Askeleeni olivat rivakat lähestyessäni varustehuonetta ja tahattomasti nykäisin sen oven auki kovempaa kuin oli tarkoitus.



Tulin sisään niin vauhdilla, että törmäsin selin minuun päin seisovaan hahmoon ja horjahdin. Refleksinomaisesti tartuin sen hartioista, jottei tyyppi kaatuisi ja päästin pahoittelevan äännähdyksen.

“Ai!”

“Anteeksi!”

Mä tunnistin sen melkein ennen kuin se oli ehtinyt kääntyä. Siinä missä olin ehtinyt ehkä lievästi ahdistua Alviinan seurassa tai nolostua sekunnin sadasosaksi äskeisestä törmäyksestä, ne tunteet pyyhkiytyivät pois kuin ohut hiekkakerros tuulen mukana ja tilalle iskeytyi tykyttävä järkytys.

“Emppu”, Milla-Riina henkäisi ja leveä hymy piirtyi tytön pisamaiselle kasvoille. Me seisottiin niin lähekkäin että mä oisin voinut hyvin laskea joka ikisen kesakon sen poskilta ja nenänvarresta. Sen jäänsiniset silmät tutkivat mun omia niin intensiivisesti että se tuntui läpivalaisulta ja vasta kun sen kädet kosketti mun kylkiä, mä tajusin että mä pidin edelleen kiinni sen hartioista. Päästin irti kuin ne olisivat alkaneet yhtäkkiä polttaa.

“Mitä sä...” mä aloitin ja yritin ottaa askeleen kauemmas, mutta Milla-Riina otti tiukemmin kiinni mun paidasta ja esti mun pakoyrityksen. Pikkuhiljaa mun ymmärrys alkoi palata.

“Mä tulin tänne. Ratsastamaan”, Milla-Riina sanoi ja mutristi huuliaan hymyillessään. Mä haistoin lakritsipastillit jotka sekoittuivat mietoon röökinhajuun ja mun iho oli ihan kananlihalla.

“Ja?” sanoin hiljaa. Mä en tajunnut yhtään. Mä en suostunut tajuamaan.

“Ja vähän muutakin”, Milla-Riina sanoi leikkisästi, mikä kylmäsi mua sisältä. Milla-Riina oli pahempi kuin yksikään kyykäärme ja nyt se oli luikerrellut tännekin ja musta tuntui että halusin olla missä tahansa muualla tai kuka tahansa muu.

Samassa varustehuoneen ovi kävi ja käännyin katsomaan vain nähdäkseni Alviinan kasvot, jotka näyttivät loistavan jotain kieroa voitonriemua.

“Vai niin, tämän takia täällä kestikin”, Alviina sanoi ja näin miten sen silmät kapenivat viiruiksi. Mä riuhtaisin itseni irti Milla-Riinan otteesta ja astuin siitä kauemmas samalla kun Alviina kohotti kulmiaan.

“Onko täällä pariskuntahetket meneillään?” tyttö kysyi kieron vihjailevasti ja samaan aikaan kun mä vastasin “ei”, kuulin Milla-Riinan vastaavan “joo”.

Käännyin katsomaan Milla-Riinaa niin terävästi, että hetkellisesti näin sen silmissä säikähdyksen.

“Haista vittu.”


Sen sanottuani mä puskin Alviinan ohi ulos varustehuoneesta, ulos tallista, pois koko helvetin Seppeleestä. Mun sydän takoi kun sotarumpu ja sillä hetkellä mä tunsin niin suurta vihaa, että vaikka kuulin jonkun huutavan mun nimeä, mä en reagoinut vaan kävelin suoraan autooni ja starttasin sen.

[Manny]

Väsymystä ja vääriä sanoja
Manny & Arktik #6

Sunnuntain harmaa sää kuvasti hyvin mun sen hetkistä mielialaa. Mun silmien alla oli tummat rannut valvomisesta ja mun orastavaa hermoromahdusta ei helpottanut se, että joukko ala-asteikäisiä ponityttöjä parveili mun ja Arktikin ympärillä. Mä kaivoin esiin sen harjapakin, joka olis kaivannut puhdistamista, ja yritin olla välittämättä tyttöjen kihertämisestä ja kuiskuttelusta.

Jos joku asia olis pitänyt maailmaan keksiä, se olis ollut alkolukko puhelimeen. Mun rauhallinen koti-ilta Bonnien kanssa oli eilen keskeytynyt ikävästi, kun mun puhelin oli alkanut soimaan joskus kymmenen tienoilla. Ikävyyttä lisäsi entisestään se, että soittaja oli ollut Milla-Riina.

“Emppu”, oli kuulunut humaltunut kähinä puhelimesta, kun vastasin siihen.

“Mitä helvettiä? Kello on yli kymmenen”, mä olin ärähtänyt vastaukseksi. “Ootko sä kännissä?”

Taustalta oli kuulunut musiikkia ja ihmisten melua. Kun mä olin Milla-Riinan soperrukselta saanut tivattua, minkä takia se mulle soitteli, olin saanut selville että se toden totta oli kännissä ja jossakin Kalla Cupin after rideilla. Eikä sillä ollut mitään muuta asiaa, kuin että se halus jutella mun kanssa.

Olin saanut sellaiset flash backit siitä puhelusta, että tiesin tasan tarkkaan etten halunnut keskustella sen ihmisen kanssa yhtään mitään kun se oli kännissä. Mä en kokenut suurempia haluja keskustella sen kanssa muutenkaan, mutta silti mä käskin sen palata asiaan selvinpäin, koska muuten mä en ois saanut sitä puhelua loppumaan varmaan koskaan.

Ja senkin jälkeen mun puhelin oli piipannut viestien merkiksi.

[Milla-Riina]

Må haluun oikeesti jutella
Sun kaa
Jyust nyt tai huimenna

Mä en edes vastannut sille mitään, mutta silti mun puhelin oli jatkanut värinäänsä.

[Milla-Riina]

Se mitå näin ei hyvä
Tiiåt kyllä

Ja jottei humalaisen kryptisyys ja viestittelyn ajankohta vain olisi jääneet ainoiksi mua riivaaviksi tekijöiksi, päätti ex-tyttöystäväni vielä repiä vanhoja haavoja auki.

[Milla-Riina]

Mulla on Manny sua ikåvä
Ollu pitkään
M rakastan sua


Mun olemuksesta varmasti siis paistoi hyvin kauaksi se, että mulla oli jäänyt yöunet harvinaisen vähille. Harjatessani Arktikia pitkin vedoin mä yritin olla ajattelematta Milla-Riinan viestejä, jotka olivat valvottaneet mua lähes koko yön.

Mutta mitä enemmän mä yritin työntää niitä ajatuksia pois, sitä tiukemmin ne pyörivät mun päässä. Ahdistus ja ärsyyntyminen tuntuivat vyöryvän yhtä aikaisesti mun sisällä ja tuntuivat tykyttävinä mun niskassa, ja kun Arktikin karsinan vierestä kuului jälleen hersyvä kikatus, mä viskasin Arktikin suan tavallista kovemmin harjapakkiin ja tartuin orin riimunnaruun. Tytöt nostivat päänsä ja kikatus katkesi, kun mä talutin ponin synkkänä ulos karsinasta ja lähdin viemään sitä tarhoille.

Ne hemmetin lapset tulivat yhä mun perässä, mutta nyt ne sentään pitivät jonkin verran välimatkaa meihin. Mä kiristelin mun hampaita kuunnellessani niiden supatusta ja kikattelua ja yritin pysyä tyynenä, mutta tunsin miten mun kädet olivat puristuneet riimunnarun ympärille ja mun hartiat olivat jännittyneet kuin portsarilla.

Mutta kun mä pääsin tarhoille ja vilkaisin taakseni, ne tytöt oli kadonneet.

Ja se oli helvetin hyvä.


Koin kuitenkin viisaimmaksi siirtyä taukohuoneeseen, koska siellä mua suojeli kikattavilta pikkutytöiltä “vain henkilökunnalle” -kyltti. Mä asettauduin sohvalle istumaan samalla kun vedenkeitin porisi nurkassa ja avasin puhelimen, johon ei luojan kiitos ollut tullut yhtään uutta viestiä.

Mä en kuitenkaan saanut viettää mun tee-hetkeäni pitkään yksin, sillä taukohuoneen ovi kävi. Katsoin ensiksi, että ovesta tuli sisään Aleksanteri, mutta ennen kuin ehdin tervehtiä mä huomasin, että tulija oli joku toinen jätkä. Tää vaikutti nuoremmalta – ja tulevan aivan eri planeetalta.

Aleksanteri oli vähän niin kuin mä, mutta ei sit kuitenkaan. Me ei oltu hirveesti juteltu ja meidän välillä tuntui olevan jonkinlainen kuilu, johtui se sitten meidän luonteista tai siitä ettei me oikein oltu keksitty mitään yhteistä keskusteltavaa, mutta jo ensi silmäyksellä mä tajusin että mun ja tän tuntemattoman kaverin välillä oli varmasti kokonainen kanjoni. Sekin silmäili mua ja selvästi yritti muodostaa jotain mielipidettä mun kulahtaneesta hupparista, sotkuisella nutturalla olevasta tukasta ja ajamattomasta parransängestä. Mä purin huultani ja katsoin jätkän huoliteltua tyyliä ja vaatteita, jotka olivat varmasti maksaneet enemmän kappaleelta kuin mun koko vaatetus yhteensä.

“Moi”, jätkä sanoi ja asteli peremmälle. “Oon Valtteri.”

Mä nyökkäsin jäykästi sen sanoille. “Manny.”

Jätkä tiiraili mua samalla kun alkoi lappaa kahvinpuruja keittimeen. Mä tunsin oloni vaivautuneeksi ja keskityin selaamaan mun puhelinta. Valtteri napsautti keittimen päälle ja istuutui vähän matkan päähän musta.

“Mä näin sut aiemmin”, Valtteri sanoi ja vilkaisin sitä. “Sellaisen valkopäisen ponin kanssa.”

“Arktikin”, mä totesin. “Mä hoidan sitä.”

“Aijaa”, Valtteri lausahti, enkä mä osannut tulkita oliko se huvittunut vai ei siitä tiedosta, että mun hoidokki oli poni.

“Mä hoidan Susua.”

Mä nyökkäsin, vaikken mä edes tiennyt mikä tai kuka hitto Susu oli. Vissiin joku niistä uusista Emmyn ja Salman hankinnoista, joihin mä en ollut vielä jaksanut edes tutustua.

Hiljaisuus vallitsi meidän kahden välillä ja mä nousin kaatamaan teevettä mun kuppiin. Valtteri jäi istumaan aloilleen ja tunsin sen katseen mun niskassa.

“Ihan kiva paikka tää Seppele”, poika jutteli mun selälle kun mä rapistelin teepussia pois paketista. “Mä kävin just ratsastamassa Susulla ja se vaikutti ihan kivalta.”

Mumisin vastaukseksi jotain epämääräistä ja dippasin teepussin veteen. Sivusilmällä näin, kun Valtteri venytteli sen raajoja ja otti paremman asennon sohvalla.

“Eikä näissä tallin mimmeissäkään oo valittamista”, se lisäsi sitten. Mä loin äkkiä terävän katseen Valtteriin, mutta käänsin sitten katseeni pois. Yhtäkkiä mulle tuli jotenkin todella epämukava olo, ärsyyntynytkin. Valtterin kasvoilla oli virnistys ja käsiään rennosti niskan takana lepuuttaessaan se näytti jotenkin naurettavan koppavalta. Mä kuljetin teemukini pöydän ääreen ja istuin alas.

“Vai? Kyllähän säkin nyt oot varmasti saman pistänyt merkille”, Valtteri jatkoi äänessään velmuileva sävy.

“Joo”, sanoa töksäytin viileästi. “Oonhan mä.”

Valtteri naurahti ja nousi ottamaan kahvia. Mä tartuin pöydällä lojuvaan lehteen ja vedin sen eteeni, toivoen että keskustelu päättyisi siihen. Mun tee höyrysi vielä kuumana, eikä sen pikainen alas hörppääminen tullut vielä kuuloonkaan. Valtteri kolisteli kahvinkeittimen luona ja mä selasin lehteä ajatuksiini uponneena lukematta yhtäkään lausetta.

Ekaa kertaa koko päivänä mun mielessä ei pyörinyt Milla-Riina. Mun mielessä oli Inkeri, ja jostakin syystä mä en halunnut, että Valtteri tutustuisi siihen.

[Manny]

Voikukka
(2.10.2020 perjantai)
Manny & Arktik #7

Pohjautuu Lyytin tarinaan

Arktik oli puoliunessa. Sen silmät lupsuivat kiinni ja sen koko olemus oli raukea ja rentoutunut. Aina välillä se puhalsi pitkään ilmaa sieraimistaan tai vaihtoi painoa jalalta toiselle, mutta muuten ori oli poikkeuksellisesti tyyni kuin kesäyö.

Mulla oli kädessä heinänkorsi ja mä kääntelin sitä ympäri ja ympäri. Mun katse oli porautunut siihen, vaikka mä en todellisuudessa nähnyt yhtään mitään. Ihan kuin mua ois ympäröinyt sankka sumu. Samalla kun mä yritin jäsennellä mun ajatuksia, Arktik työnsi päänsä mun syliin. Se haisteli mun röökinkatkuista hupparinhihaa ja puhisi matalasti. Mä silitin sen poskea ja tunsin, kun pala nousi mun kurkkuun.

Aitan ovi kävi. Mä pidätin hetken aikaa hengitystä ja silmäkulmasta mä tunnistin tulijan Lyytiksi. Kai se oli nähnyt mun Hiluxin tallipihalla ja tajunnut, etten mä ollut lähtenyt mihinkään.

Lyyti avasi varovasti karsinan oven. Hetken aikaa se seisoi paikoillaan. Sitten, sanomatta mitään, se tuli ja asettui istumaan mun viereen kuivikkeiden ja olkien sekaan. Meidän olkapäät kosketti kevyesti ja Lyytikin poimi käsiinsä oljen, jota se alkoi tutkailemaan. Vähän aikaa me vaan istuttiin siinä puhumatta toisillemme sanaakaan.

“Sä tiesit.”

“Niin mie tiesin.”

Mä suljin silmät hetkeksi ja huokaisin. Lyyti liikahti mun vieressä ja mä painoin mun sormet mun silmien eteen.

“Alviina?”

Ilman sanojakin mä tiesin, en mä tyhmä ollut. Alviina oli ollut todistamassa mun ja Milla-Riinan kohtaamista Seppeleen satulahuoneessa. Samassa satulahuoneessa, jossa me ehkä jouduttaisiin kohtaamaan lukemattomat kerrat uudestaankin.

“Mie sannoin Alviinalle, etten mie halluu kuulla semmossii juoruja.”

Lyytin käsi kietoutui mun hartian ympärille, ja vaikka mä olin kireä kuin viulunkieli, enkä varsinkaan ollut mikään halaajatyyppi, ele tuntui yllättävän hyvältä. Lyyti oli ihminen, josta mä olin tykännyt ensikohtaamisesta saakka. Enhän mä sellaisia osannut kunnolla näyttää, mutta mä toivoin, että Lyytikin tajusi että mä arvostin sitä ihan hitosti ihmisenä. Yhtäkkiä mua alkoi itkettää.

“Kiitos Lyyti”, mä sanoin äänellä, joka kuulosti paljon heikommalta kuin oli tarkoitus.

Hetken aikaa me istuttiin taas hiljaa. Lyyti katsoi eteenpäin, vähän niin kuin mäkin. Sen käsi lepäs edelleen mun harteilla ja hiljaa mä nostin oman käteni ja pujotin sormeni sen sormien lomaan.

“Tiiätkö... Kun jotkut asiat vaan on tosi kipeitä”, mä aloitin karhealla äänellä. Arktik oli taas alkanut syömään ja hetken aikaa meitä ympäröi vain ponin heinää jauhavien leukojen ääni.

“Sä luulet että sä oot käsitellyt ne. Oot kokonainen ja kaikki on taas hyvin.”

Musta tuntui että mä olin ihan turta. Lyyti oli hiljaa - mä tunsin sen kehon lämmön mun kylkeä vasten. Ehkä se ei tiennyt mitä sanoa. Tai ehkä se ihan oikeasti tahtoi kuunnella, mitä mulla oli sanottavana. Se tuntui jotenkin pelottavalta ja samaan aikaan niin liikuttavalta, että mulla oli yhtäkkiä tosi vaikea olla itkemättä. Toisella kädellä mä kuivasin mun silmäkulmaa, kun mä jatkoin:

“Sit joku tulee ja rikkoo sen sun illuusion, sen turvallisuuden tunteen. Revittelee ne asiat ja sä oot ku voikukan siemen tuulessa.”

Sit mun ääni särkyi. Lyyti käännähti katsomaan mua ja mä kerkesin vilkaista sitä, ennen kuin mun pakka levis.

Mä itkin. Enkä mä ollut hetkeen itkenyt niin.

“Sä vaan ajelehdit.”

Lyyti halas mua, ja musta tuntui, että sillä hetkellä se oli lohduttavinta, mitä mulle oli ikinä tehty.

[Manny]

Kasuaalisti
Manny & Arktik #8

Mun mielen päällä oli useampikin asia, jotka joko ahdistivat, vituttivat tai muulla tavoin häiritsivät mun normaalia elämistä. Tähän siis eivät lukeudu ne tavanomaiset asiat kuten työt, ihmisten kanssa juttelu, kaupassa asiointi tai Hiluxin kojelaudassa palava vikavalo, vaan ihan OIKEASTI ahdistavia asioita. Alla ne listattuna pienimmästä suurimpaan, vähiten stressaavasta eniten stressaavaan.

Yksi. Kesä oli ihan totta maar ohi. Sen huomasi säästä, joka vaihteli vähemmän myrskyävästä aivan helvetin myrskyävään. Mä olin vuorautunut mun paksuimpaan neuloshuppariin, huiviin ja sormikkaisiin, ja silti mä hytisin kuin mikäkin nakurotta. Kävellessäni tallipihan läpi kohti aittatallia mä jouduin välillä nojaamaan eteenpäin suurimpien puuskien aikana. Ja tuskin tämä sää tästä ainakaan paranisi – ainoa muutos olisi se, että veden sijasta naamalle piiskautuisi räntää ja rakeita.

Kaksi. Ikään kuin ei olisi riittänyt, että Milla-Riina pommitti mua säännöllisesti kyselyillä milloin nähdään ja voidaanko jutella, se oli ihan aikuisten oikeasti ottanut ja hakenut Seppeleestä tallipaikkaa. Ilmeisestikään Emmy ja Salma eivät osanneet edes aavistaa, millainen paholaisen ihmismuotoinen ruumiillistuma se ihminen oli, sillä toden totta siellä se edelleen oli hakijoiden listassa. Enkä mä osannut siitä niille mitään sanoakaan. Joka päivä mä kuitenkin pelkäsin, että sen pisamainen naama ja punainen tukka ilmaantuisivat mun näkökenttään, kun astelin sisälle tallin ovista.

Kolme. Mä taisin olla ihastunut Inkeriin.


Siihen tulokseen mä olin eilen päätynyt pohdiskeltuani asioita pienen pääni sisällä kuin mikäkin analyytikko Albert Einstein. Se oli iskenyt muhun eilen sillä hetkellä, kun me oltiin oltu päätallissa ja mä olin hoitanut Arktikia ja Inkeri oli höpötellyt niitä näitä sen suurista suunnitelmista pienen ponin suhteen. Mulla oli ollut hyvä ja lämmin fiilis ihan vain kuunnellessa ja Arktikin kanssa touhuillessa. Siihen saakka siis, kunnes parin karsinan päästä oli astellut esiin Valtteri niin kuin jonkun mahtavan shown päätähti astelee näyttämölle.

Se oli saanut mussa aikaan jonkun oudon reaktion – sellaisen hyökkäävän ja jopa mustasukkaisen. Ihan kuin se olisi tunkenut mun reviirille tai vähintään uhannut mun olematonta asemaa jossain suuremmassa hierarkiassa, mitä todellisuudessa ei ollut olemassakaan.

Mutta sitäkin enemmän oli sivaltanut Inkerin painokas vastaus sen kysymykseen, ollaanko me yhdessä. No ei todellakaan.

No eihän me todellakaan oltu yhdessä. Enhän mä edes halunnut olla kenenkään kanssa yhdessä. Enkä mä ollut koskaan sellaista edes ajatellut, varsinkaan Inkerin suhteen. Ja silti se oli tuntunut jotenkin... Pahalta?

Me oltiin kavereita. Vähän niin kuin mä ja Lyyti oltiin kavereita, jonka kanssa varsinkin viime aikoina me oltiin lähennytty hirvittävän paljon. Mutta silti mä en jotenkin ajatellut Inkeriä samalla tavalla kuin mä ajattelin Lyytiä. Miksi?

Koska mä olin hitto soikoon ihastunut.

Ja koska sellaiset tuntemukset olivat kerta kaikkiaan vääränlaisia tai vähintäänkin idioottimaisia, olin päättänyt etten mä enää liikkuisi muuta kuin välttämättömissä tiloissa, eli aittatallissa ja korkeintaan varuste- ja rehuhuoneessa. Taukotila varsinkin oli todellinen no-go zone, jonne menemistä oli nyt vältettävä kaikin keinoin.


Siispä siivottuani Arktikin karsinan mä istua nökötin aittatallissa hirsiparrun päällä ja odottelin oria tunnilta.

Koska kuitenkaan mitkään mun suunnitelmat eivät oikeastaan koskaan menneet niin kuin piti, kuulin pian aitan oven käyvän ja ovesta pelmahti sisään Pyry, jonka hiukset olivat pörröiset lokakuun tuivertavan tuulen jäljiltä. Se katsoi mua vähän kummeksuen kun sillä tavalla yksin istuskelin, mutta yritin näyttää kasuaalilta tervehtiessäni sitä.

“Moi? Mitäs sä täällä?” Pyry kysyi ja mä olin kuin mitään poikkeavaa mun toiminnassa ei olisikaan.

“Odotan Arktikia”, vastasin mahdollisimman huolettomalla ja normaalilla äänellä, niin että kuulostin aivan mahdottoman epänormaalilta.

“Okei?” Pyry vastasi ja nappasi Iitan päitset ja riimunnarun. “Mä haen Iitan sisälle ja meen sitten keittämään kahvia. Tuu mukaan?” se ehdotti ja hymyili. Onneksi mä olin varustautunut tilanteeseen.

“Ei kiitos, mulla on omat mukana”, mä sanoin ja näytin sille termaria, jonka olin kaukaa viisaana ottanut mukaan. Pyry kurtisti kulmiaan ja kohautti sitten olkiaan.

“No olkoon”, se sanoi ja raapi otsaansa vähän kummeksuen. Mä olin kasuaali ja hörppäsin termarista huikan ikään kuin se olisi maistunut paremmalta täällä aitassa kuin taukotuvassa.

“Ootko sä menossa huomenna sinne Eedin tupareihin?” se kysyi sitten ja mä olin tukehtua teeheni. Ne helvetin tuparit. Olin unohtanut.

“Öö”, mä sanoin enkä ollutkaan enää kovin kasuaali. “Täytyy katsoa.”

“Okei, huomasin vain meidän ryhmässä ne viestit. Munkin pitää katsoa, en usko että mä ehdin sinne. Inkeri ja Allu vissiin menee”, se sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Mun kasvot nytkähtivät ja Pyry katsoi mua uudestaan.

“Onko kaikki hyvin?”

Mä toljotin sitä takaisin.

“Joo, on ihan hyvin.”

[Manny]

Piiloleikki

(24.10.2020 lauantai)
Manny & Arktik #9

Ihmisten innostus oli käsin kosketeltavaa. Tallipiha kuhisi ratsukoita, jotka valmistautuivat hubertukseen ja iloinen puheensorina kaikui joka puolella mun ympärillä. Mäkin olin ollut innoissani vielä vähän aikaa sitten, mutta nyt mun iloani varjosti tumma, Milla-Riinan muotoinen varjo.

Mä näin, miten se seisoi kullanvärisen tammansa kanssa Seppeleen tallipihan laidalla. Mä en voinut vieläkään uskoa todeksi sitä, että se oli saanut tallipaikan ja pyörisi nyt täällä päivittäin. Ymmärsin kyllä, etteivät Salma ja Emmy tienneet meidän historiasta ja vaikka olisivat tietäneetkin, se ei ollut mikään syy olla vuokraamatta tallipaikkaa, mutta silti tää kaikki tuntui suoranaiselta vittuilulta.

Mä huokaisin ja tartuin toisella kädellä kiinni Arktikin satulasta ja ponnistin sen selkään. Ori seisoi tomerana paikallaan pää korkealla ja haisteli ilmaa. Säätäessäni jalustimia Arktik liikahteli levottomasti paikallaan ja kiristelin mun hampaitani yrittäessäni pitää tasapainoani.

“Miuta ihan jännittää”, Lyyti tokaisi Oilin selästä. Sen kasvoilla paistoi innostus ja sen suupielet olivat venyneet leveään hymyyn.

“Joo, muakin”, sanoin samalla kun suoristauduin pidättelemään Arktikia, joka otti jo kärsimättömänä askelia eteenpäin, “lähinnä että kuinka monta minuuttia menee ennen kuin tää raketti lähtee käsistä.”

Lyyti nauroi ja mä hymyilin pienesti. Katseeni harhaili taas Milla-Riinaan, joka oli kiivennyt Indin selkään. Se kääntyi katsomaan mua ja vein nopeasti katseeni poispäin siitä.

“Mä en oikeesti tiiä, pystynkö mä tähän”, sanoin hiljaisemmalla äänellä. Lyytin kasvot vakavoituivat ja se tiesi tasan tarkkaan, mitä mä meinasin.

“Kyllä sie pystyt. Elä välitä siitä, ookku sitä ei oiskkaan. Turhaan sie siihen energiaas tuhlaat”, Lyyti sanoi topakasti. Oikeassahan se oli. En vaan tiennyt, miten käytännössä sen neuvoja noudattaisin.

Jengi alkoi kokoontua ja me lähdettiin Lyytin kanssa lähemmäs muita. Luojan kiitos Milla-Riina asettui kauemmas meistä ja katselin, kun se kuunteli kasvot neutraalina Salman ohjeita ja silitteli tammansa kaulaa. Miten se pystyikin olemaan noin tyyni. Mua oksetti.

Vilkaisin ympärilleni. Lyyti oli jättäytynyt vähän taaemmas ja jutteli nyt Tuulian kanssa. Mulle tuli samantien helvetin orpo olo. Mä haeskelin katseellani jotain turvallista henkilöä, ja kuin tilauksesta Aleksanteri ratsasti lähemmäs Punkulla, joka käveli pää korkealla kuin mikäkin hirvi. Aleksanterikin näytti jokseenkin turtuneelta, kun se pälyili mua takin kauluksensa takaa.

Mä nyökkäsin sille ja se nyökkäsi takaisin. Luojan kiitos mä olin saanut siihen jonkinlaisen kontaktin, koska mä en todellakaan halunnut näyttää Milla-Riinan silmissä niin epätoivoiselta ja eksyneeltä, kuin mitä mä oikeasti olin. Musta tuntui, että hubertuksen sijasta olin osallistunut piiloleikkiin.

[Manny]

Zen-tilassa
(tiistai 24.2.2021)
Manny & Arktik #10

Oli vaikeaa hahmottaa kunnolla, mihin aika oikein valui, mutta niin vaan uusi vuosi alkoi olla jo kovaa vauhtia kallistumassa kevääseen ja säätkin alkoivat hiljalleen olla sen mukaisia. Seisoskellessani Seppeleen pihalla ja säätäessäni kypäräni leukahihnaa tunsin kostean tuulen, joka pureutui luihin ja ytimiin saakka siitäkin huolimatta, että olin verhoutunut fleecepusakkaan ja vuorelliseen takkiin.

En ollut ratsastanut hetkeen. Tallilla olin pyörinyt kyllä edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta vain sen verran kuin oli välttämätöntä. Oli ottanut tovin järjestellä ajatuksia ja selättää vellova ahdistus, joka oli paisunut syksyn myötä lähes jättimäisiin mittoihin. Onneksi olin löytänyt vaihtoehtoisia ajanviettotapoja, jotka olivat vieneet ajatuksiani edes hetkellisesti muualle. Talvi ja sen pimeys olivat antaneet hyvän syyn jäädä kotiin katsomaan Netflixiä, Bonnie tarvitsi liikuntaa, töitäkin oli tehtävä - olin jopa meditoinut. Kyllä, olin katsonut Youtubesta meditointivideoita ja yrittänyt päästä zen-tilaan. Hetkittäin oli tuntunut, että olin siinä ihan kohtalaisen hyvin onnistunutkin.

Toki ihmiset olivat pistäneet merkille mun vetäytymiseni ja poissaoloni, mutta suurin osa oli tyytynyt vain ihmettelemään ja antaneet sitten olla. Sitkeimmät olivat tietenkin Lyyti, joka säännöllisesti pyrki juttelemaan ja kyseli mukaan maastoon tai kahville, ja jonka kutsuista olin kohteliaasti kieltäytynyt, ja Inkeri, joka oli eräänä päivänä ihan suoraan kysynytkin, mikä mua oikein riivasi.

Olin vastannut, että ei mikään ja lopettanut keskustelun siihen. Inkeri oli näyttänyt siltä, että olisi halunnut vaikka väkivalloin kaivaa musta ulos vastauksia, mutta mä en antanut saumaa siihen. Jälkeenpäin musta oli tuntunut helvetin dorkalta.

Ehkä siksi Inkeri oli ollut itsekin vähän etäinen, kun oltiin törmätty seuraavan kerran taukotuvassa. Se oli kyllä puhunut Kalla Cupista, voivotellut kiireisiä aikatauluja ja pohtinut ääneen kuka sitä groomailisi. Mä en ollut vastannut mitään. Kyllä mä lähtisin pyydettäessä. Mutta se ei ollut pyytänyt.



Arktik seisoi tallipihalla rentona. Tsekkasin vielä varusteet kertaalleen ja kiristin satulavyön ennen kuin ponnistin orin selkään. Maastolenkki tekisi hermoille hyvää ja olin muutenkin jo hieman ikävöinyt takaisin satulaan. Lisäksi mä olin päättänyt vihdoin lopettaa oman dorkailuni. Ehkä se oli meditoinnin ansioita, mutta mä olin laittanut viestiä Inkerille ja kysynyt, milloin se tulisi tallille. Se oli vastannut tulevansa iltaan, joten mä ehtisin hyvin käydä sitä ennen maastossa. Olin siis näppäillyt viestiä, että mulla oli sille asiaa ja että nähtäisiin sitten kun se tulisi tallille.

Silloin mä pyytäisin siltä anteeksi mun typerää käytöstä ja lapsellista välttelyä, sanoisin että töissä oli vaikeaa (mikä on vale siinä mielessä, etten mä siksi Inkeriä vältellyt, mutta totta siinä mielessä, että ainahan siellä oli vaikeaa), ja että jos se tarvitsisi Kallassa apua, mä tulisin sen avuksi groomaamaan.

Tosi hyvä suunnitelma.

Lähdimme pitkin ohjin kulkemaan tallipihan poikki. Vedin kaulusta pystymmäs ja olin juuri kaivamassa taskuun unohtuneita sormikkaita esiin, kun maneesin ovi avautui. Arktikin korvat kääntyivät eteenpäin ja orin huulilta pääsi pirteä tervehdys, kun kullanvärinen tamma asteli maneesista ulkoilmaan. Multa ei kestänyt kahta sekuntia kauempaa tunnistaa hevosta taluttavaa hahmoa, ja ennen kuin mä ehdin kääntää mun katseeni pois, sekin oli tunnistanut mut.

“Hei - Manny!”

Mä yritin leikkiä kuuroa. Patistin Arktikia eteenpäin ja keskityin katsomaan tiukasti eteeni, mutta mun surkea teatteriesitykseni ei mennyt läpi.

“Mä tiiän, että sä näit mut! Odota!”

Vastentahtoisesti pysäytin Arktikin ja käänsin orin ympäri. Milla-Riina harppoi mua kohti tammaansa taluttaen ja hymyili. Tuijotin sitä kaulukseni suojista ja toivoin, että se menisi pois, mutta sen sijaan se näytti vallan ilahtuneelta mut nähdessään.

“Ootko sä menossa maastoon?” se kysyi ja hymähdin hiljaa.

“Mmh.”

“No hei, mä tuun mukaan!”

Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä. Ei helvetti. Miksi? Miksi sen piti just nyt tulla ulos sieltä maneesista? Miksei se voinut vain antaa mun olla ja mennä ja tehdä omia juttujaan? Meditoinninhan piti olla joku buddhalaisten juttu, missä helvetissä mun karmapisteet ja zenit nyt olivat, vai oliko mun Uranukseni erehtynyt väärään asentoon kiertoradallaan?

“Me mennään ihan vaan pienelle kävelylle.”

“Ei se haittaa, se sopii just hyvin.”

Ja niine hyvineen se ponnisti tammansa selkään, joka luimisteli Arktikille, joka puolestaan tuntui olevan oikein hyvillään äkillisestä seurasta. Mä soin viimeisen, kylmäkiskoisen katseen Milla-Riinalle, ennen kuin käänsin Arktikin ympäri ja kannustin sen liikkeelle, sanomatta Milla-Riinalle enää sanaakaan.



Tallipiha vaihtui kuusten ympäröimäksi metsäpoluksi. Arktikin askellus oli reipasta, mutta Milla-Riinan pitkäjalkaisen tamman ei tarvinnut juuri kiihdyttää päästäkseen meidän rinnallemme. Katsoin tiukasti eteeni ja varoin suomasta minkäänlaista huomiota naiseen, jonka punaiset hiukset oli palmikoitu tiukoille leteille pään kummallekin puolelle ja jonka kiinteän katseen tunsin porautuvan suoraan muhun.

“Kiva poni”, se aloitti ja mä pysyin vaiti. Arktikin harja sojotti hassunkurisesti pystyssä ja keskityin tuijottamaan sitä. Mä en tiennyt, mihin Milla-Riina oikein pyrki, mutta mua ärsytti sen huoleton ääni ja olemus, ikään kuin kaikki meidän välillämme olisi ihan hyvin ja niin kuin se ei koskaan olisi rikkonut mua itsekkyydellään tuhannen pirstaleiksi.

“Täällä on aika mukavat maastoreitit.”

“Mitä sä oikein haluat?”

Vihdoin mä sain repäistyä katseeni irti edestäni ja kohdistettua silmieni kylmän katseen Milla-Riinaan, joka näytti hämmentyvän mun myrkyllisestä äänensävystäni. Se suoristautui hieman ja sen kasvoilla viipyili säikähdys. Sen vaatteet olivat paljon kevyemmät kuin mulla ja sitä varmasti paleli jo, mutta mua ei säälittänyt nähdä sen huulten sinertävän.

“Mä oon pahoillani kaikesta”, se sanoi sitten paljon heiveröisemmällä äänellä.

“Ja munko pitäisi uskoa tuo?” ärähdin takaisin. Ohimoilla tykytti viha, mutta mun sisälläni tunsin vanhojen haavojen venyvän liitoksissaan kipeästi.

“Mä en voi saada tehtyä tekemättömäksi”, Milla-Riina huokaisi. Mä katselin sen kasvoja, jotka painuivat alaspäin ja jotka näyttivät säälittäviltä, surkeilta. Sen olemus oli yhtäkkiä muuttunut paljon kumarammaksi ja ihan ohikiitävän hetken mä meinasin heltyä, mutta se tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Milla-Riina oli satuttanut mua. Milla-Riina oli repinyt mun palasiksi ja heittänyt pois ihan kuin olisin ollut vanha valokuva.

Milla-Riinasta tuntuikin kuulua pahalta.

“Kannattaisi varmaan joskus miettiä tekojensa seurauksia etukäteen”, sanoin sitten tylysti ja kannustin Arktikin raviin. Ilmavirta pyyhki mun kasvojani, mutta se ei pyyhkinyt mun tunteitani pois. Mä halusin huutaa ulos kaiken, mitä olin pitänyt sisälläni jo kolme vuotta, mutta mun kurkkuni oli turta ja keuhkot tuntuivat kuihtuneen kasaan. Milla-Riinan tamma ravasi taas nopeasti takaisin rinnallemme ja hetkisen ravattuamme hidastin Arktikin takaisin käyntiin.

“Mä oikeasti tarkoitan sitä, kun sanoin olevani pahoillani”, Milla-Riina aloitti sitten, kun oli saanut tammansakin hiljentämään. “Mä en oo kenestäkään välittänyt niin paljon kuin susta.”

“Sulla on aika jännä tapa osoittaa se”, sanoin konemaisesti. Tämä keskustelu sai mut palaamaan takaisin siihen päivään, siihen tilanteeseen, kun Milla-Riina oli ilman mitään varoitusta pakannut tavaransa ja muuttanut Hollantiin. Mä en halunnut elää sitä enää uudestaan.

“Mä en voi pyytää sulta mitään, mutta mä toivon silti, että saisin joskus uuden tilaisuuden näyttää sen.”

Mun rintaa kivisti ja jouduin kääntämään katseeni kokonaan vastakkaiseen suuntaan. Mitä niissä meditaatiovideoissa sanottiin? Laske hitaasti kymmeneen. Tyhjennä mielesi. Laske hitaasti... Tyhjennä...

Mutta mitä kovemmin mä yritin tyhjentää ja laskea, sitä pahemmaksi mun oloni kävi.

“Miksi mä niin tekisin”, aloitin sitten hiljaa. “Että sä voisit taas kerran satuttaa mua? Hylätä ja paeta ties mihin maahan ties kenen kanssa?”

“Ei”, Milla-Riina kuiskasi. “Mutta koska mä rakastan sua.”

Jokin pato romahti mun sisälläni. Puristin silmäni kiinni ja vedin väristen henkeä, etten antaisi tunteille sijaa ja sortuisi korttitalon lailla. Mä en saanut lähteä enää tähän leikkiin mukaan. Mun piti jo olla tietoinen siitä, minkälaisen ihmisen kanssa mä pelasin ja mitä siitä seuraisi pidemmän päälle. Ja silti ne yhdet sanat satuttivat ja tuntuivat samaan aikaan niin kauniilta, että mun teki mieli itkeä.

“Anna mun korjata tää kaikki. Ole niin kiltti.”



Maastolenkki ei ollut ihan sellainen, kuin olisin sen toivonut olevan. Se ei tuonut mulle mielenrauhaa vaan päinvastoin myllertävän, sekavien tunteiden pyörremyrskyn, joka riehui pääni sisällä ja sekoitti kaikki zenit ja seesteisen tasapainon, jonka olin sinne rakentanut.

Loppuajasta me ei enää paljoa juteltu. Ennen tallipihaa mä vilkaisin syrjäkaitein Milla-Riinaa, joka näytti mietteliäältä. Sen huulet olivat jo aivan siniset ja olemus oli jännittyneen kohmeinen, ja vihdoin mä annoin periksi mun säälilleni.

“Laita nää käteen.”

Mä riisuin mun hanskani ja ojensin niitä Milla-Riinalle, joka näytti yllättyneeltä mutta olevan hyvillään. Se joutui hieman kumartumaan tammansa selässä ottaakseen hanskat ja pujotti ne kömpelösti käsiinsä.

“Kiitos”, se sanoi ja hymyili pienesti. Mä en hymyillyt.

Hetken aikaa jatkoimme taas hiljaisuudessa. Tallin pihamaa häämötti jo puiden lomassa, kun Milla-Riina rikkoi hiljaisuuden ja käännyin katsomaan sitä.

“Lähde mun kanssa Kallaan.”

Mulla kesti hetki tajuta mitä se sanoi. Kun mä vihdoin ymmärsin, mä olin kieltäytymässä, mutta Milla-Riina keskeytti mut.

“Ole niin kiltti. Mä pyydän. Mä... Mä tarvitsen sua siellä. Mä en pärjää niissä kisoissa ilman ketään.”

En tiennyt mitä sanoa. Pudistelin päätäni lähes huomaamattomasti edestakaisin, mutta silloin mä näin miten Milla-Riinan huuli värisi ja miten kyyneleet tekivät tietään sen silmistä.

Ja mä säälin sitä jälleen.

“Mä...” aloitin ja nielaisin. Mä mitä? Mä en halua auttaa sua? Mä haluan vuorostani jättää sut pulaan, kostaa sulle sen mitä sä teit mulle?

“Mä tulen.”

Sanat tuntuivat tulevan jostakin muualta, jonkun muun suusta. Ne eivät olleet mun sanomiani tai kuulostaneet mun ääneltäni. Silti ne saivat Milla-Riinan hymyilemään ja mua alkoi oudosti pyörryttää.



Kun sitten liu’uimme tallin ovien edessä hevosten selästä alas, en ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, kun joku nappasi mut niin tiukkaan halaukseen, että olin tukahtua. Punaiset hiukset kutittelivat kasvojani ja haistoin raikkaan shampoon tuoksun. Milla-Riina oli painanut kasvonsa mun rintakehääni vasten ja kömpelösti mä kiedoin toisen käteni sen ympärille.

Samaan aikaan tallin ovi kävi. Mä nostin katseeni eteenpäin ja näin, että Milla-Riinan selän takana seisoi Inkeri.


Viimeiset zenit ja karmat huuhtoutuivat sen katseen myötä mun ulottumattomiin.

[Manny]

Se pelle
(perjantai 09.04.2021)
Manny & Arktik #11

Puolitoista kuukautta.

Niin kauan me oltiin oltu Inkerin kanssa puhumatta toisillemme.

En mä tiedä miksi mä laskin päiviä. Ehkä siksi, että päivä päivältä puhumattomuus alkoi muuttua helpommaksi, siitä tuli hetki hetkeltä enemmän normi. Päivät kuluivat, ja jossakin vaiheessa ei tarvinnut enää jähmettyä kiusallisesti aloilleen kun satuttiin törmäämään taukotuvassa tai väistellä katseita tallin käytävillä. Meistä oli tullut luontevasti puhumattomia – me ei enää pidetty dramaattisesti mykkäkoulua, me oltiin jälleen ventovieraita toisillemme.

Mua se ehkä riipi sisältäpäin, mutta mä en näyttänyt sitä kenellekään. Kaikista vähiten Inkerille itselleen.

Jostakin kummallisesta syystä lieni ehkä mun ja Inkerin välirikon ansiota, että mä olin onnistunut löytämään itsestäni jonkun uuden, sosiaalisemman puolen. Ei mun mitään tarvinnut todistella, enkä mä uskonut että Inkeriä edes kiinnosti mun tekemiset, mutta oli silti helpottavaa kun mulla oli tallilla edes jotain juttuseuraa. Näinä viikkoina mun tuntemukset olivat vaihdelleet laidasta laitaan surun ja ikävän välillä, mutta pikkuhiljaa ne olivat väistyneet ja tilalle oli tullut ärtymys.

Mä olin välittänyt Inkeristä ennen kaikkea ystävänä. Jos sille oli näin helppoa heittää meidän ystävyys menemään, niin ehkä mitään oikeaa ystävyyttä ei ollut ikinä ollutkaan. Mä olisin tehnyt itsestäni pellen, jos mä olisin mennyt varsinkin näin pitkän ajan kuluttua anelemaan jotain anteeksiantoa siltä - varsinkin, kun mä en ollut tehnyt mitään väärää.

Ainakaan kai?


Joka tapauksessa, sen lisäksi etten olisi Inkerin silmissä täysi yksinäinen hylkiö nyt kun hän oli päättänyt tauottaa meidän ystävyyssuhteemme, ja sen lisäksi että toisten ihmisten kanssa juttelu oli oikeasti jopa ihan kivaa, mä en myöskään ollut aivan täysin Milla-Riinan armoilla kun mun seurassa hengaili muita ihmisiä (tai mä hengailin awkwardisti muiden ihmisten seurassa). Se oli innostunut Kallan reissun jälkeen, ja vaikka meillä oli ollut siellä jopa ihan mukavaa, niin en mä ollut ajatellut että siitä poikisi jotain mitään sen enempää. Milla-Riina oli kuitenkin ehkä asiasta vähän eri mieltä.

Mun päässä sen sanat olivat kummitelleet siitä yhdestä maastolenkistä alkaen. Se, että se oli sanonut rakastavansa mua ja haluavansa korjata kaiken. Ja se, että se oli onnistunut kuin onnistunutkin saada mut heltymään ja suostumaan sen pyyntöön tuosta noin vaan, vaikka kuinka mä olinkin sitä mieltä ettei se ansainnut multa enää yhtään mitään. Korkeintaan keskisormen.

Mä en aikonut suostua senkin pelleksi.


Lyyti oli pirteä oma itsensä ja kevään edetessä se onnistui jopa tartuttamaan osan siitä ylitsepursuavasta energiastaan muhunkin. Sitä ei ollut haitannut mun taannoinen erakkovaiheeni, se vain tuntui olevan aidosti iloinen nyt, kun olin taas palannut kuvioihin. Seisoskellessani varustehuoneen oven suussa mun kasvoilla oli leveä hymy, kun kuuntelin Lyytin nauravaista selostusta sen ja Oilin tulevista suunnitelmista.

“Ja tosissaan mie olin että en kai mie nyt voi sinne Hesaan lähtä, että eihän mie ja Oili olla mikään kiliparatsukko... Mutta niin siinä vaan kävi, että Riikosen Lyyti nähhään taas kohta kisakentällä. Voikko nää uskoa.”

“Pakko kai se on uskoa, kun kerta niin sanot.”

“Mie en tiiä uskonko itekkään mihin oon taas menny luppautuun”, Lyyti sanoi yhä hilpeyttä äänessään. Se kumartui noukkimaan maasta sen kädestä pudonneen pintelin ja puhalsi sitten kasvoille karanneet kiharat pois silmiltä, ennen kuin heitti katseensa muhun. “Mikset siekin osallistuis? Eihän sitä tiijä mikä rusettihaukka soot siekii.”

Mä nauroin ja pudistelin päätäni.

“Mä jätän ihan suosiolla välistä. Missä mä ees kisaisin, kun oon tasoa puska-ö.”

“Niihän myöki oltiin”, Lyyti sanoi samalla kun asetteli pinteleitä tomerasti omille paikoilleen Oilin varusteiden kohdalla. “Vuan näin sitä vaan pääs käymään. Onhan tota tullu kyllä oikeesti ihan treenattuakin. Sieki voisit ihan hyvin lähtä joskus mukkaan näille kursseille sun muille mitä tiällä järkätään. Mikä siuta kiinnostas ittees?”

Mä haroin tukkaani samalla kun nojailin ovenpielustaan. En mä ollut ikinä ollut millään tasolla tavoitteellinen ratsastaja, eikä kilpaileminen ollut kuuna päivänä ollut mun juttu. Kyllä mä tykkäsin hypätä silloin tällöin ja joskus koulutunneillakin oli ihan kivaa, mutta en mä nähnyt itseäni varsinaisesti valmentautumassa mihinkään.

“Emmä tiiä. Maastolenkit ja sellainen hevoslähtöinen hömppä on enemmän mun heiniä kuin jossain koulukurssilla hikoilu.”

Lyyti näytti miettivältä, ennen kuin sen ilme yhtäkkiä kirkastui ja se käännähti ympäri niin että maantienharmaa kiharapehko oikein heilahti.

“No hei, siehän varmaan sopisit westerntunneille sitten hyvin! Mie olin yhellä Kristerin vetämällä ja se oli aivan tosi kivaa! Ja sitä paitsi onhan Arktikkikin western-poni!”

Mä mietin Lyytin sanoja, mutten ehtinyt vastata sille mitään, kun jokin pyyhälsi mun ohitse. Mä tuskin ehdin rekisteröidä vaaleita hiuksia ja pisamia, kun Inkerin ääni jo saavutti mun tärykalvot ja sai mut hetkeksi näkemään pelkkää sumuista huttua.

“Ai, moi Lyyti.”

Sen äänensävy oli rauhallinen ja asiallinen, mutta silti jo tietystä äänenpainosta ja Lyytin nimen korostamisesta mä aistin jotain mielenosoituksellista mua kohtaan. Mä tiesin tasan tarkkaan ettei se voinut olla huomaamatta mua kun kuitenkin seisoin keskellä oviaukkoa, mutta sen katse ei edes harhautunut muhun päin, kun se poimi mukaansa jotakin varusteita, kääntyi ja lähti. Mun teki sekunnin sadasosan verran mieli vetäistä käsi sen eteen ja estää sen kulku, mutta mä pysyin paikoillani ja annoin sen mennä.

Hetkeksi me jäätiin hiljaisuuden vallitessa taas kahdestaan varustehuoneeseen, ennen kuin Lyyti rikkoi sen köhäisemällä.

“Mie tiiän, ettet sie hirveesti tykkää puhua näistä, mutta eikö tuo teijän riita ois jo aika soppii. Onhan tuo nyt ihan älytöntä ettette työ ees voi tervehtiä toisianne.”

Mä pudistelin päätäni, enkä vastannut mitään.


Mä en tiennyt, mihin Inkeri oikein meni, mutta taukotuvassa se ei onneksi ollut kun varttia myöhemmin kävelin sinne ja napsautin vedenkeittimen päälle. Lyyti oli jäänyt suustaan kiinni joidenkin tuttujen tuntilaisten kanssa ja mä kaipasin itse hetken hengittelyä teekupposen ääressä.

Mun takapuoli ehti tuskin koskea kulunutta ja yksittäisten heinänpätkien päällystämää hetekaa, kun mun sydän oli hypätä kurkkuun jonkun huikatessa mulle moikat. Teemuki mun kädessäni falskasi suoraan mun syliin ja päästin matalan kirosanan ennen kuin kohotin katseeni äänen lähdettä kohti.

“Sori, mä taisin säikyttää sut.”

Cella makasi hassusti selällään taukotuvan toisella sohvalla, hontelot koivet nostettuna seinää vasten ja pää sohvan laidan yli roikkuen. Se katseli mua ylösalaisin ja sen vaaleat hiukset laskeutuivat hipomaan melkein pölyistä lattiaa sen kenkien vierelle.

“No ehkä vähän”, mä hymähdin ja nojauduin potkimaan itsekin omat kenkäni jalasta. Nostin kinttuni ristiin sohvalle ja puhaltelin sitten hetken höyryävään teemukiini, ennen kuin mun oli pakko vilkaista Cellaa uudestaan.

“Mitä sä teet?”

“Odotan.”

“Okei.”

Mä en ehkä tarkalleen ollut tarkoittanut mun kysymyksellä sitä, mihin se vastasi, mutta koska mä en kaikesta mun uudesta sosiaalisesta virtapiikistä huolimatta ollut vielä mikään kauhean luonteva keskustelija, mä päättelin että oli dorkaa tarkentaa kysymystä ja tyydyin siis vain hörppäämään teetä. Cella heilutteli hetken sen varpaita, ennen kuin se pyörähti kuin mikäkin akrobaatti istualteen. Sen tukka hapsotti ja sai sen näyttämään jotenkin paljon huterammalta, kuin mitä sen äskeinen liikkuminen oli antanut ymmärtää.

“Mitä sä teet?”

Mä katselin sitä kulmieni alta ja hymähdin.

“Välttelen.”

Cellan kasvoille piirtyi hymy ja mäkin virnistin takaisin.

“Sujuuks se hyvin?”

“Toisinaan”, mä myönsin ja kohautin olkiani. Cella nappasi käteensä lähimmällä pöydällä olevan, varmaan puoli vuotta vanhan hevoslehden ja avasi sen summanmutikassa jostain keskiaukeaman tienoilta.

“No ehkä mä en sit kysele sulta vinkkejä, niitä kun välillä tuntuis tarvitsevan itekin.”

Mä naurahdin, vaikken mä tiennytkään mistä Cella puhui. Me ei tunnettu kovin hyvin, mutta sen mitä mä olin siitä ehtinyt saamaan irti, se vaikutti tosi mukavalta ja rennolta mimmiltä. Jostain syystä mua ei sen seurassa silleen jännittänytkään.

“Harjoitus tekee mestarin”, mä mutisin ja pyöräytin mun sormiani mun hiusten lomassa. “Tuuria siinä kyl enimmäkseen tarvitaan.”

“Sekin vielä”, Cella puuskahti dramaattisesti. “Ollapa vielä syntynyt epäonnen tähtien alla.”

Nauroin ja Cella nauroi myös. Mun olo oli jo vähän kohentunut Inkeri-tilanteen jäljiltä ja mä vuorostani suoristin rankani pitkin hetekan pituutta. Pitelin teemukia kahdella kädellä mun vatsan päällä, ja se kohoili rauhallisesti mun hengityksen tahdissa.

“Kuule, tunneksä sen Sannin?”

Mä kohotin päätäni vain sen verran, että just ja just näin Cellan naaman, joka kurkki mua heppalehden takaa.

“Minkä Sannin?”

“No siis sen Sannin näköisen mimmin. Se rokkichicksi punatukka.”

Mun pää valahti takaisin kiinni hetekaan ja päästin keuhkoistani pitkän ja hitaan mmm-äänen.

“Jep.”

“Vältteleksä sitä?”

“Jep. Mistä sä sen arvasit?”

Mun oli pakko taas taivuttaa päätäni ja katsoa blondiin, joka haroi hiuksiaan ja hymyili pahoittelevasti.

“No, mulla on joskus jopa ihan hyvä kehonkielentuntemus. Se, miten se reagoi kun näki sut sillon siellä kentän reunassa, se kerto ehkä jotain, mut se sun ilme kyl sit viimeistään.”

Mä palasin hetkeksi mielessäni siihen viikon takaiseen hetkeen. Silloinkin mä olin vältellyt. Mä olin vältellyt tieni Cellan luo, kun se oli sopivasti ollut juoksuttamassa Windiä jonkun tytön ja taaperon kanssa. Se oli ollut ehkä sellainen hätäinen pakoratkaisu, kun Milla-Riinan punainen hiuspehko oli ilmestynyt mun näkökenttään, enkä mä ollut halunnut laisinkaan keskustella sen kanssa edes moikkien verran. Mä olin luullut että mä olisin onnistunut mun välttelyssäni, kun ei se edes ollut hoksannut mua, niin nopeasti mä olin maastoutunut tallin oven taakse.

“Joo. Mä jo melkein luulin päässeeni pälkähästä, ja sit se keksi ilmaantua Aleksanterin kanssa just sinne mihin mä sitä pakenin.”

Cellan suu mutristui hieman, muttei se sanonut mitään. Se tarkasteli mua hetkisen ennen kuin painoi lehden kiinni (se ei varmaan ollut oikeasti lukenut siitä sivuakaan), ja nousta hypähti jalkeille.

“Mun on pakko mennä. Mut mä toivotan sulle oikein antoisaa ja tuloksekasta välttelyä”, se sanoi ja mun oli pakko virnistää.

“Kiitti. Toivottavasti säkin onnistut omassas.”

“Toivotaan.”

Sitten Cella häipyi hymyn ja kädenhuiskutuksen kera, ja mä jäin miettimään, olisko kuitenkin ollut muita keinoja ratkaista ongelmat kuin mykkäkoulu ja välttely.

Mut sit mä muistin minkäluontoisten tyyppien kanssa mä tätä ruljanssia oikein pyörittelin, ja mä tulin tulokseen, että ehkä tää oli ihan hyvä ratkaisu. Otin hörpyn teestä ja suljin mun silmät.


Parempi tääkin kuin olla se pelle.

[Manny]

Kannattelija

Manny & Arktik #12

Perustuu Lyytin & Inkerin tarinoihin

Epäusko.

Ensimmäinen tunne oli epäusko, kun liian tutut vaaleat hiukset, pisamaiset kasvot ja ruskeanvaaleansekasävyinen poni astelivat maneesin ovesta sisään. Mä seurasin sitä näytöstä kuin jostakin kauempaa, valkokankaan takaa – tarinan pahis saapui paikalle, itsevarmana, valmiina nielemään muut kitaansa.

Tietenkään mä en ajatellut Inkeriä pahana. Mutta kun sen katse osui muhun repien mut pois näyttämön takaa suoraan paskan sivuosan rooliin, ja miten se sitten katsoi Lyytiä silmät jäätä hohkaten --

Viha.

Viha oli seuraava tunne.

Ja se viha kohdistui suurimmaksi osin Lyytiin. Mä yritin olla tärisemättä, kun vilkaisin Oilin selässä keikkuvaa karjalaista samalla kun mä ymmärsin. Ymmärsin, että se oli järjestänyt tämän, eikä se edes häpeillyt. Sen kasvoilla oli tietäväinen hymy, mihin mä en vastannut, sillä mua kylmäsi - ja sitten se puhui jotain maastosta ja katosi ulos maneesista, jättäen mut susien revittäväksi. Mä yritin välissä väistää, keksiä tekosyytä paeta, mutta Lyyti ei kuunnellut ja Inkeri latasi takaisin jotain niin piikikästä, että hetken olisin halunnut olla ennemmin kuuro kuin rekisteröidä sen sanat. Oli kuin maneesin lämpötila olisi tippunut 30 astetta, kun mä käsiäni väännellen kohotin katseeni sulkeutuneesta ovesta Inkeriin.

Se istui ryhdikkäänä Siirin selässä kuten aina – tietenkin, Inkeri ei ollut mikään kumartelija – ja se katsoi mua kuin mä olisin ollut kasa kärpäsentoukkia lannan seassa. Sen poskille oli kohonnut hentoinen puna, ehkä raivosta, en tiedä, mutta se näytti silti kauniilta, vaikka sen letistä oli karannut hiussuortuva sen naaman eteen, ja vaikka sen katse olisi jäädyttänyt vaikka tulivuoren. Ja mua ärsytti että mä näin sen kauniina siitä huolimatta, että se nakkeli mulle niskojaan ja käyttäytyi niin, ja mä nojasin vasten tolppaa ja vedin leukani rintaan.

“No hypätkää nyt sitten, mulla on muutakin menoa tänään”, mä valehtelin, vaikkei mulla edes ollut mitään menoa. Mä en vaan halunnut antaa Inkerille sitä kuvaa, että mä olisin jotenkin säälittävä ja yksinäinen, tai ettei mulla ollut mitään muuta elämää kuin olla nostelemassa jotain helvetin puomeja sille ja sen ponille.

“Ei mua kiinnosta sun menosi”, se kuittasi niin viiltävästi, että mä näin melkein tähtiä sen iskun voimasta. Puristin kämmenet nyrkkiin ja käänsin katseeni siitä poispäin, ettei se näkisi mun ilmettä. Se jatkoi kuittailuaan samalla kun mä yritin laskeskella kymmeneen ja pysytellä tyynenä.

“Niinpä niin”, mä sanoin melkein naurahtaen. “Koska millään muulla kuin sulla itselläsi tai sun poneillasi ei ole koskaan ollut sulle mitään väliä.”

Mä kuulin mun sykkeeni mun korvissani, kun nostin katseeni Inkeriin, joka näytti niin tyrmistyneeltä, että hyökkäisi hetkenä minä hyvänsä alas Siirin selästä ja tempaisisi mua kurkusta kiinni. Mun kasvoille nousi tuskaisen katkera hymy, kun katselin sen naamaa jossa silmät pyörähtivät varmaan 360 astetta ympäri.

“Mistä helvetistä nyt kiikastaa? Kyllä sä voit ihan ääneen sanoa, jos mä olen jättänyt sen sun rakkaasi kultahevosen karsinaan joskus jonkun lantakikkareen. Lupaan parantaa tapani ja niin edelleen.”

Inkerin sanoja seurasi samanlainen, joskin mun hymyäni ivallisempi ja myrkyllisempi hymy samalla kun se nakkeli niskojaan ja otti satulassaan ryhdikkäämmän asennon. Mäkin kohensin mun ryhtiäni ja otin askeleita kohti maneesia kiertävää ratsukkoa, samalla kun nouseva raivo tykytti jossain mun takaraivossani.

“Sinähän tämän aloitit.”

Mä pysähdyin aloilleni ja Inkeri katsoi mua kuin ulkoavaruudesta tullutta. Se sai mun vereni kiehumaan – kuinka se kehtasi olla niin umpimielinen? Sen maailmassa ei tosiaan ollut tilaa muille kuin sille itselleen – ei muille, muiden tunteille tai niiden arvostukselle. Katsoin, miten se vääntelehti satulassa ja yritti sitten kerätä takaisin niitä sirpaleita sen jääkuningattaren kruunusta, joita olin juuri onnistunut särkemään.

“Älä ole naurettava”, se sanoi kovaan ääneen, mutta mun ilme oli muuttunut kovaksi, kovemmaksi kuin ennen. Mä näin sekunnin sadasosan, miten epävarmuus kävi sen katseessa, ja mä nautin siitä.

“Mä en ole tehnyt mitään”, mä sanoin painokkaasti, ja Inkerin naama vääntyi rumasti.

“Ja mäkö sitten olen?”

“Jep”, mä sanoin, nyt jo sellaisella äänensävyllä, että sillä olisi myrkyttänyt vaikka hovillisen ihmisiä, “suuttunut täysin tyhjästä. Kuule, mä luulin, että me oltiin oikeasti ystäviä.”

Niin. Niin mä olin luullut. Ehkä mä olin toivonut jotakin enemmänkin, mutta mä olin ajatellut, että mä merkitsin Inkerille edes jotain. Mun silmät salamoivat, mutta niin salamoivat Inkerinkin – ja näköjään se oli saanut kruununsa eheäksi jälleen, sillä nyt se vastasi mulle takaisin niin puhtaan vihaisesti, että tällä kertaa mun kruununi otti osumaa.

“Niin mäkin”, se sähisi ja katsoi mua siniset silmät viiruina, “mutta sitten sä alat vehtaamaan julkisesti jonain mua roskana pitävän uuvatin kanssa ja heität koko ystävyyden samalla menemään. Ihan itse.”

Mun vereni tuntui nyt vuorostaan jäätyvän ja kammottava, vartaloa ravistava paniikin ja katumuksen sekainen säikähdys täytti mun mielen. Oliko Inkeri sittenkin itsekin ajatellut jotain enemmänkin? Oliko tosiaan sittenkin niin, että mä olin syypää tähän, omine typerine harhaluuloineni ja lapasmaisuuteni takia?

“En mä ole vehtaillut kenenkään kanssa”, mä kiirehdin sanomaan heikosti, mutta hyvä kun Inkeri ei sylkenyt tulta mun päälleni.

“Ai etkö? MÄ NÄIN TEIDÄT!”

Sen huuto kaikui maneesin seiniä pitkin, porautui mun tärykalvoihini ja sai mut perääntymään askeleen, kun se ohjasi poninsa mua kohti silmät täynnä niin leiskuvaa vihaa, että se olisi sulattanut syvimmänkin ikiroudan, mutta myöskin sen jään, mikä mun suoniini oli kiteytynyt. Ja taas mä tunsin vihaa, ja taas mä sain ääneni takaisin.

“Mitä sitten?” mä haastoin, “olisiko siihenkin tarvinnut kysyä sulta lupa?”

Ja mä ryhdistäydyin, kohdistin katseeni uhmakkaasti Inkeriin. Mitä se oikein kuvitteli? Millä helvetin oikeudella se kehtasi kuvitella, että mä olisin sille tilivelvollinen, niin kuin yhtään mistään?

“Eli olet vehtaillut?” se tivasi, ja maailma heitti hetkeksi voltin, kun mä mietin, miksi sitä niin kovasti kiinnosti.

“Oletko sä mustasukkainen?” mä tivasin vuorostani, ja Inkeri nosti toisen kätensä ilmaan.

“No en! Sä taidat kuule luulla itsestäsi hieman liikoja, jos ajattelet jokaisen naisen lankeavan sun juureesi niin kuin se yksi tekee. Helvetin auervaara.”

Inkeri ja Siiri olivat pysähtyneet. Ja niin pysähtyi aikakin.

>> klick <<

Mun rinta kohoili kiivaana, kun mä katselin Inkerin kasvoja, jotka olivat mua kohdistettuina muhun päin ja hohkasivat vihaa ja inhoa. Mä otin hitaasti askeleita lähemmäs ja samalla kun mä avasin suuni, mun kasvot rypistyivät vihasta.

“Vai että auervaara? Kuule, haluutko sä kuulla, mitä mä susta ajattelen?”

Mä liikuin kuin vihainen pantteri, joka vaani tilaisuuttaan hyökätä. Hitaasti, harkituin askelin. Inkeri oli hetken ajan kuin gaselli - se katseli mua epäuskoisin katsein, silmät ammollaan, mutta kuitenkin varautuneena.

“Mua ei -” se aloitti, mutta mä kumarruin poimimaan käteeni hiekkaa ja nakkasin sen maahan niin nopeasti, että Siiri säpsähti ja heilautti päätään ilmassa, vaikken mä ollut vielä lähelläkään.

“Ole jo hiljaa”, mä sanoin niin terävästi, että kerrankin Inkeri totteli – joko säikähdyksestä tai sitten orastavasta raivosta, mua ei kiinnostanut.

“Sä ja sun mielipiteesi”, mä syljin ja suoristauduin koko ryhtiini. “Sä ja sun halusi. Mistään muusta ei mikään ole kiinni, kuin siitä mitä sinä, Inkeri, haluat”, jatkoin ja astelin kohti lähintä estettä. Inkerin katse seurasi mua, samoin Siirin, joka tuntui olevan edelleen hämillään mun äskeisestä, äkillisestä kiukunpuuskastani.

“Mä heitin koko ystävyyden menemään? Minä en ole ikinä, Inkeri, odottanut sulta mitään. En yhtään mitään, sen sijaan mä olen ollut sulle joku pelkkä helvetin groomi ja yleismies ja kuuntelija”, mä sanoin, ja ennen kuin mä edes käännyin katsomaan, mä tiesin, että Inkeri oli avaamassa suutaan.

“No eikö ystävät yleensäkin -” se aloitti, mutta mä keskeytin sen potkaisemalla esteen kumoon niin kovaa, että maneesin seinät kajahtelivat ja Siiri otti holtittoman sivuaskeleen.

“EIKÖ YSTÄVÄT YLEENSÄKIN TOIMI TASAVERTAISESTI?!” mä huusin ja käännyin kannoillani vain kohdatakseni blondin järkyttyneen epäuskoisen katseen.

“Sä välität vain itsestäsi, jos et välittäisi, sä ehkä tietäisit senkin miksi mä olen helvetti VEHDANNUT jonkun uuvatin kanssa!” mä jatkoin ja kävelin kohti seuraavaa estettä.

“Mutta kun Inkeri vitun Johansenia ei kiinnosta, Inkeriä ei kiinnosta kuin se että häntä on kohdeltu kaltoin”, syljin ja potkaisin seuraavankin esteen kumoon.

“Tiedätkö”, sanoin ja käänsin sivusilmäni blondia kohti, joka oli jäätynyt kuin kivipatsas, “sun pitää etsiä itsellesi uusi puominkannattaja.”

Hiljaisuus valtasi maneesin. Käännyin hitaasti kohti Inkeriä ja tunsin oloni taas yhtäkkiä aivan voimattomaksi. Blondin ilme oli tutkimaton, vieras - mä tunsin itsenikin vieraaksi. Mä katselin kasvoja - sen ihmisen kasvoja, josta mä välitin, ja joka katseli mua inhoten, ja jonka vuoksi mäkin tunsin tällä hetkellä puhdasta tukahtunutta tuskaa ja vihaa. Pudistelin päätäni hädintuskin nähtävästi ja vein katseeni sitten hiekkaan mun ja sen välillä.

“Musta ei nimittäin taida olla enää sellaiseksi.”

Mun hengitys oli kiivasta, pinnallista, ja mun sormenpäitä nipisteli kun mä tokenin äskeisestä vihanpuuskasta, joka oli ravisutellut mun koko kroppaani. Mä vilkaisin maassa lojuvia puomeja ja mua melkein hävetti, mutta samalla musta tuntui niin puhdistavalta, että mä olin kerrankin saanut ulos kaiken, mikä mua oli kalvanut. Inkerin kasvot olivat paljon kalpeammat kuin aiemmin, mutta hiljalleen sekin alkoi päästä taas kiinni tähän hetkeen, vaikka mun äkillinen raivonpuuska olikin saanut sen hetkeksi jäädyksiin.

“Sä oot ihan hullu”, se aloitti ja veti leukansa ylös. “Hullu ja itsekäs --”

“Puhu vain omasta puolestasi!” mä älähdin kurkku karheana. “Sulle kaikki oli ohi siinä hetkessä, kun mä lähdin groomaamaan Milla-Riinaa enkä sua --”

“Ai niin, Milla-Riina, olin jo unohtanut miten typerä nimikin sillä sutturalla on --”

“Sulla ei oo oikeutta puhua siitä noin --”

“Voi kyynel, tuntuuko pahalta kun joku laukoo totuuksia sun uudesta tyttöystävästä?” Inkeri ilkkui, ja mä näin punaista.

“Se ei ole mun uusi tyttöystävä”, mä huusin tuskaisesti. “Vaan entinen!”

Inkeri hiljeni. Sen kasvoilla vaihteli epäusko ja iva, ja mun omani vääntyivät irvokkaaseen kurttuun.

“Niin”, mä jatkoin sitten, tukahtuneen myrkyllisesti, “mut ethän sä sitä tiedä, kun ei sua ikinä kiinnostanut kuin vain sinä. Se on mun eksä. Oikein viisi vuotta seurusteltiin. Sitten se rakastui johonkin helvetin esteratsastajaan ja muutti sen kanssa Hollantiin, vaikka me asuttiin vielä yhdessä.”

“No mistä helvetistä mun ois toi pitänyt tietää?” Inkeri haastoi sitten, ja mä nauroin sille.

“Ei kuule mistään. Mut nytpä tiedät, niin ei tarvi enää sitä ihmetellä. Vaikka sulla varmaan on jo muutenkin muuta mietittävää, vähän niinku siellä Kallan jatkoillakin”, sylkäisin ja käännyin ympäri.

“Mä kyllä näin sut siellä. Että yhtälailla ei muuta kuin hyvää jatkoa sulle tai teille.”

Kävellessäni ulos maneesista kohti aittatallia Arktikin luo rauhoittumaan, mä mietin, kuinka helvetin vihainen mä olinkaan sekä Inkerille että Milla-Riinalle, joka oli onnistunut pilaamaan kaiken - sekä Lyytille, joka oli ajanut mut tähän tilanteeseen.

[Manny]

Kysymyksiä ilman vastauksia

Manny & Arktik #13

Loputon lumisade näytti puuduttavalta tuulilasin lävitse katsottuna. Keskityin pitämään hiluxin tiellä, sillä tietä tuskin erotti ojista ja koko reitti suorastaan huusi kaipuutaan aura-autolle – luojan kiitos mulla oli lumilapio kyydissä, sitä todennäköisesti pian tarvittaisiin, kun kinokset kävisivät ylitsepääsemättömiksi.

Uuden vuoden jälkeen ensin mä olin saanut jonkun hitonmoisen keuhkokuumeen, ja sen ensioireet olivat puhjenneet jo uudenvuoden vaelluksella. En varmaan eläissäni ollut ollut niin heikolla hapella, ja kun olin seuraavana päivänä päässyt autokyydillä takaisin Seppeleeseen ja siitä kotiin, olin ollut vuoteen omana viikon verran. Ensimmäistä kertaa olin ollut jopa hiukan iloinen että Milla-Riina asusteli mun nurkissa, sillä se oli huolehtinut Bonnien ulkoilutuksesta – siis siihen saakka, että se oli itse sairastunut samaan tautiin.

Parkkeerasin autoni kaupan pihaan ja lukitsin ovet ennen sisälle kävelyä.

Milla-Riinan tauti olikin sitten ollut astetta ärhäkämpää sorttia, sillä se kärvisteli kuumeessa edelleen. En tiennyt minkä helvetin kurkkumädän ja poskiontelotulehduksen se oli kehittänyt vielä lisäksi, sillä se nainen kuulosti aivan Nasse-sedältä kun se röhisi vilttivuoren alta. Olin heltynyt ja antanut sille sängyn käyttöön ja nyt mä ja Bonnie majailtiin olkkarin sohvalla kuin mitkäkin kulkurit konsanaan, ja öisin me kuunneltiin Milla-Riinan riipivän loputonta yskäkonserttia.

Kaupan hyllyiltä nappasin inkivääriteetä ja suuntasin eineshyllyille. Milla-Riina oli melko kulinaristinen (okei, olinhan mäkin omalla tavallani), mutta koska se oli kasvissyöjä ja mä en ollut, ei sille kelvannut mun kaapeista löytyvät ruuat vaan mun täytyi vielä ostaa sille ties mitä härkisvillityksiä sun muita, joista hädin tuskin olin edes kuullut aiemmin. Nyt tosin se oli kipeänä ja imenyt sisäänsä teen lisäksi lähinnä tomaattikeittoa, joten se teki mun ostosreissut hitusen verran helpommiksi (oisipa näin aina, mietin, kunnes muistin ettei Riinis asuisi mun luona ikuisuuksiin ja helpotuin heti).

Olin ollut tallilla ennen kauppaan tuloa. Käynnistäessäni auton hiluxin moottori piti kummallista ääntä ja höristin korviani. Lähes yhtä kummalliselta Allukin oli kuulostanut, kun olin jututtanut sitä viime päivinä tallilla – se yskähtelikin lähes samaan malliin kuin tän auton vuoden –88 elämää nähnyt moottori.

“Sä oot miettinyt niin mitä”, se oli kähissyt, kun olin vihdoin kertonut sille mun päässä pyörineestä ideasta.

Niin, rapakon toisella puolella oltiin järjestämässä tapahtumaa nimeltä Aurora Weeks, mihin mä olin myös iskenyt silmäni. Esitteiden perusteella se oli vaikuttanut tosi mielenkiintoiselta ja mä ihan totta halusin osallistua sinne. En mä ollut pitkään aikaan muutenkaan matkustellut, jos ei viime kesän Norjan matkaa laskettu, joten mikään ei estellyt mua.

Sit mä olin päättänyt pyytää Inkeriä matkaseuraksi.

“No kyllä mä voin hyvin sen matkan maksaa”, olin sanonut vähän liioitellun huolettomalla äänellä harjatessani Arktikin ylipitkää karvaa. “Kerrankos sitä Kanadassa käydään.”

“Siis sä kuulostat siltä kun oisit joku lottomiljonääri”, Allu oli sanonut ja alkanut nyppimään heinänkorsia Arktikin karsinanpielessä olevasta hämähäkinseitistä. “No ootsä ees kysynyt haluuko Inkeri lähteä?”

En mä itseasiassa ollut kysynyt. Mutta me varmaan kummatkin oltiin tiedetty vastaus siihen kysymättäkin.

“No totta helvetissä mä haluan!” Inkeri oli kiljahtanut Seppeleen käytävällä niin, että lähimmässä karsinassa muhivan Windin silmänvalkuaiset olivat vilkkuneet varmaan kirkkaammin kuin revontulet Kanadassa koskaan.

Hiluxin renkaat sutivat puuterilumella mäkilähdössä ja hetken aikaa luulin jo, että jäisin siihen ikuisiksi ajoiksi jumiin, kunnes nytkähdellen matka jatkui kaupalta kohti kotia.


Suditellen olivat päivätkin menneet sen jälkeen, kun matkasuunnitelmat oli lyöty lukkoon. Aleksanterinkin aika tuntui nykyään menevän ihan jossain muussa kuin mun ongelmia ja epävarmuuksia kuunnellessa – ei sillä, että mä olisin odottanut sen kuuntelevan mun asioita, mutta ei mulla oikein ollut muitakaan jotka olisivat ymmärtäneet. Tai oli mulla Lyyti, mulla välillä se oli vähän liiankin tsemppaavainen ja kannustava. Mulla ei aina ollut sellainen fiilis, että mussa ois ollut mitään kannustamisen arvoista, varsinkin kun Inkerillä oli edelleen kokoajan kiire ja mä olin varmaan enemmän vaan tiellä kun yritin jutella sille, ja kun kotona mä taas olin mun eksän kotiorja, joka lämmitteli sille kuppinuudeleita ja hyvä kun en hitto vie mitannut kuumetta kyseenalaisista ruumiinaukoista, kun toinen oli niin helkatin heikkona.

“Onneksi mäkin pääsen kohta kunnolla ratsastelee westerniä”, sanoin sitten Allulle, joka oli ihme ja kumma jättänyt väliin ratsastelun Eedin kanssa (!! ne tuntui nykyään ratsastelevan tai kyhnäävän muuten vaan kokoajan kaksisteen) ja jäänyt mun kanssa odottamaan, että lasten westerntunti olisi ohi. Mä olin luvannut hoitaa Arktikin tunnin päätteeksi kondikseen.

“Mm, se on kai ihan siistiä”, se sanoi paksulla äänellä ja mä kohautin olkiani seuraten Allun katsetta Windin karsinaan, jossa tamma muhjoi tylsästi heinää hampaidensa välissä.

“Mun mielestä se on”, sanoin ja nojasin Indin karsinan oveen. “Mä oon vähän miettinyt, et haluiskohan se Krister pitää mulle yksityistunteja tai jotain.”

Allu näytti siltä että se olisi nielaissut yhtäkkiä hirvittävän määrän ilmaa ja värjäytyi pelottavasti vähän sinertävän violetiksi samalla, kun Cella käveli ovista sisään kohti Windin karsinaa. Se vilkaisi mua ja jäi sitten tuijottamaan Allua, joka käännähti vähän poikittain ja näytti entistä kärsivämmältä.

“Onks kaikki ihan hyvin?” Cella kysyi ja mä kohauttelin vähän naureskellen olkiani.

“Joo, Allun mielestä on näköjään hauskaa, että mä haluisin Kristeriltä yksityistunteja westernissä”, sanoin samalla esittäen äänensävyltäni puoliksi loukkaantunutta. Cella nauroi ja tarrasi Windin loimeen, jota alkoi availla käsissään ennen kuin avasi suunsa.

“Joo, no Kristerhän on nyt kovaa huutoa kun kaikki haluu siltä jotain, vähän niinku sillon uutena--”

Aleksanteri päästi nyt sen verran kovan ja valittavan röhkäisyn, että Cellakin vaikeni ja me kummatkin katsottiin sitä kuin kuusta pudonnutta. Se hytkähteli ja mä jouduin ihan kallistamaan päätäni kummeksuessani sen outoa käytöstä joka solullani.

“Uutenavuotena kun mäkin halusin kokeilla westerniä”, se sanoi ja tuijotti Cellaa tosi oudolla ilmeellä. Mä kohottelin kulmiani, sillä sen kaksikon välit olivat jopa mun mittapuullani tosi omituiset (ei siinä, mäkin majoitin edelleen mun sekopäistä eksääni mun kotona).

“Aa - joo, niin”, Cella sanoi ja kääntyi sitten selin meihin ja sujahti Windin karsinaan.


Kotona Milla-Riina oli sentään odotetunlainen, eli ei nyt suoranaisesti outo, vähän vain väsymyksestä tokkurainen. Se oli kääriytynyt peittoon ihmisenmuotoiseksi pikku burritoksi ja siirtynyt sängystä sohvalle, mikä oli mun mielestä aika raivostuttavaa, koska nimenomaan olin luovuttanut MUN sängyn SILLE sairaspediksi, ja silti sen piti vallata mun paikka sohvalta.

“Toitko keittoa”, se kähisi niin raspisella äänellä, että olisin voinut kuvitella että mun sohvalla makasi joku paikallisen baarin juopoista nuoren naisen sijaan.

“Toin”, vastasin samalla kun lapoin ostoksia jääkaappiin.

“Muistitko kysyä Eediltä ja Allulta?” se jatkoi sitten.

Ai niin.

Ennen kuin Arktikin tunti oli loppunut, olin nähnyt Eedin vilahtavan tallikäytävällä, ja silloin olin muistanut.

“Hei Eedi – ja Allu”, olin huikannut ja viittonut sitten mun vieressä seisovaa Allua mukaan, kun Eedin huomio oli kiinnitetty.

“Tota, Milla-Riina käski mun välittää viestin – tai no kysymyksen”, aloitin, kun Allu oli raahautunut mun perässäni Eedin luo. “Se on kipeänä, niin se vähän mietti, että, noh, haluisitteko te liikuttaa kimpassa Indiä?”