|
Post by Aleksanteri on May 4, 2020 20:23:26 GMT 2
Kaiken ikäisille ja kokoisille sopivia tarinoita Aleksanterin elämästä
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 4, 2020 21:52:21 GMT 2
4.5.2020 - Se, jossa on yö ja mä oon huvimajalla
Mä olin Ruotsissa ja se oli täynnä vaaleanpunaisia kukkia ja se tuntu ihan helkatin oudolta.
Koska mä olin hyvä ystävä, olin lähteny Robertin kisahoitajaksi ulkomaille. Tilanteeseen liitty aika vähän se, että Cella oli viime aikoina näyttäny naamaansa Seppeleessä ja mä taas olin päättäny näyttää naamaani mahdollisimman paljon kaikissa muissa paikoissa. Mua otti päähän se, miten Cellan henki vainos mua. Nytkin, vaikka mä matkustelin helkatin pompööseille kisapaikoille ULKOMAILLE ja yritin näyttää siltä, että olin siellä missä piti, musta tuntu ettei Cella ollu jättäny mua rauhaan. Cella oli yhtä kuin Seppele, Cella oli yhtä kuin ulkomaat, Cella oli yhtä kuin joka ikinen koni joka käveli mua kisapaikalla vastaan ja muistutti siitä, ettei ykskään niitä taluttava ihminen ollu Cella.
Tai jotain sinne päin. En mä Cellaa tietenkään kaivannu eli oli hirveen hyvä, ettei se yhtäkkiä pällistelly mua jonku satunnaisen kisahepan rinnalla.
Mä olin ottanut päivän tavoiteeksi, etten kiinnittäis huomiota kenenkään muun ku Robertin ratsastukseen. Se oli onnistunu hiton hyvin. Koko aamupäivän musta oli tuntunu, että Robert oli oksentanu sen suuhun ja yritti keksiä miten nielasta oksennus ilman että mä huomaisin. Se vastaili poissolevasti ja näytti vuoron perään siltä, et se joko vajoais hyllymään limaiseksi kasaksi maahan tai alkais puskea sähköä ja käristäis joko mut tai Harryn, riippuen siitä kumpi sattuis ensin vaaravyöhkykeelle.
Se oli ollu vaativassa B:ssa kahdeskymmenesviides. Mulla ei ollu mitään hajua miten kuulu reagoida, kun oli groomina ja groomattava hevonen ei voittanu. Salma oli eri asia: se voitti niin usein, että sille olis varmasti ollu ihan sama, vaikka se olis tullu viimeiseksi yksittäisissä kisoissa. Mä arvelin, että Robert paljon Salmaa paremmin mitä voittaminen tarkotti.
Oli ilta ja mä olin houkutellu Robertin ulos röökille. Me istuttiin hotellin/linnan takana (uskokaa tai älkää, se törkee kivisekamelska oli oikeesti linna ja mä pelkäsin joka hetki kun olin mun hotellihuoneessa, että potkaisisin vahingossa paikoiltaan jonku kriittisen pikkukiven ja koko sähellys sortuis) tekolammen rannalla olevassa huvimajassa, tai oikeestaan huvimajan valkoseksi maalatulla puisella kaiteella jalat majan ulkopuolella roikkuen. Robert oli riisunu sen kisavaatteet ja näytti kollareissa ja hupparissa enemmän Robertilta ja vähemmän siltä vähän kummalliselta Robertia esittävältä näyttelijältä, joka se oli kisavaatteet päällä.
Oli hiton kylmä ja mua ihmetytti eikö vesilinnut pyörtyilly hypotermiasta, kun ne lens pieninä parvina taivaalta ja laskeutu tekolammen värittömään pintaan niin, et niiden perään jäi kareilevia aaltoja. Aurinko oli melkeen laskenu ja huvimaja oli jääny varjoon. Robert ei polttanu, mut mä näin, miten se tuijotti mun röökin kekäleistä tulipäätä. Me ei oltu puhuttu pitkään aikaan mitään. Musta tuntu, et ihmisten, jotka oli asunu yhdessä, ei jonku pisteen jälkeen enää tarvinnu puhua toisilleen todistellakseen että ne tykkäs toisistaan. Tai ehkä se oli vaan mä ja Robert.
Sorsa lens puitten välistä tekolammen pinnalle ja tähtäs sen laskureitin niin, että se meinas tömähtää toisen päälle. Molemmat räpisteli siivet levälleen, sit ne roiski hetken aikaa vettä joka suuntaan ja katos sit haparoivasti vastakkaisiin suuntiin niin et märkien siipien hakkaus kaiku. Robert naurahti vaimeesti.
"I feel like that duck", se sano vähän liian kuivalla äänellä.
"Miks?"
Robert oli hetken hiljaa. Mun rööki palo loppuun, mä tiputin sen huvimajan juurelle päivän sateista märkään nurmeen ja sytytin uuden. Sytkäri kilahteli.
"First everything went kind of... well?" Robert alotti. "Ekat osikset meni oikeesti ihan hyvin. Hallavassa ja Lehtovaarassa. Mut kolmas osis, tai siis, yhtäkkiä me ollaan viidensiä jossain ratsastuskoulujen pikkukisoissa. Mä olin ajatellu että edes siellä me oltais pärjätty."
Robert yskähti ja vilkas mua silmäkulmasta niinku tarkistaakseen miten mä reagoin. Se kai hyväksy mun ilmeen, koska se jatko:
"I just thought... mä aattelin että me oltais oltu ees kahdenkymmenen parhaan joukossa. Tai jotain."
"Mulle on ihan sama ootko sä kahdenkymmenen parhaan joukossa", mä vastasin.
Robert naurahti tai hymähti tai niiskautti nenää, mä en osannu sanoa ihan kunnolla ja auringonlaskun jälkeisessä hämärässä ei nähny kovin selkeesti.
"Kiva. Jos sä kisaisit niin mä kyllä odottaisin että sä olisit vähintään viidestoista."
Ankat vaakku pimeessä ja uiskenteli ympyröitä tekolammen rantoja pitkin. Mä imin röökiä sormet kylmettyneinä ja kahdehdin salaa sitä miten paksulta Robertin huppari näytti. Se oli vetäissy hupun päähän eikä siitä näkyny muuta kuin tukko vaaleita hiuksia, jotka heilahteli tuulenvireessä vasten hupun reunoja.
Mulla oli outo olo, yhtä aikaa tyhjä ja täysi.
"I'm... hmh... happy that you're here", Robert sano hiljaa ja hiero sen polvien väliin työnnettyjä kämmeniä katse käsiin painuneena.
"Mäkin."
Ja sit se tuli.
"Mä en varmaan ikinä pääse Cellasta yli", mä mutisin. Ääni oli muuttunu ohueksi, ihan kuin se olis kelmu jota mä yritin jännittää mun ja Robertin välille ja koko ajan mua pelottais, että kelmu ratkeais. Mä nieleskelin. "Mä... se seuraa mua joka paikkaan. Vaikka mä oon täällä niin mun on pakko ajatella sitä."
Robert liikahti mut ei sanonu mitään ja hetken mä jo luulin, että kelmu oli katkennu eikä se ollu tajunnu mitä mä tarkotin.
Sit se kohotti munpuoleisen käden ja kieto sen mun hartialle ja yhtä aikaa jotenki taputti tai puristi, sellasella tavalla joka olis tuntunu kauheelta melkein kenen tahansa muun tekemänä. Mut Robert onnistu tekeen sen jotenki niin, et kaikki se tyhjyys jota mun sisällä oli ollu alko yhtäkkiä polttaa, ja polte nousi mun silmien taakse enkä mä voinu mitään sille, et ne alko vuotaa.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 6, 2020 16:56:21 GMT 2
5.5.2020 - Se, jossa Inkeri päkistää vesimelonin kokosta tunnetta
Inkerin maaninen naama hohteli hotellin aamupalapöytien välistä. Täyteen lapattu lautanen, jota se kannatteli niinku GP-kouluratsastaja ohjasparia, keikku kun se pujotteli kisaratsastajia notkuvien pöytien välistä kohti meitä. Se vilkuili ympärilleen. Mä näin erittäin selvästi, et helkatin Inkeri VILKUILI pöydästä pöytään leuka sellasella vienolla koholla, jonka kai oli tarkotus näyttää siltä että se oli ihan vaan tavallinen, vaatimaton ja nätti vähän eloveenainen hevostyttönen suoraan Suomen puhtoisesta luonnosta.
Se iskeä kalautti lautasen mun, Salman ja Edithin pöytään ja kumartu samaa kyytiä meitä kohti niin, että hyvä kun ei dipannu sen rinnuksia paahtoleipään. Ei sillä että mä olisin tarkkaillu missä sen rinnukset liikku.
"Mä oon ihan varma että toi punatukkanen oli eilen mun kaa samassa luokassa", se sipis ihan kuin meidän olis tarvinu puhua hiljaa. Mä en uskonu että ketään kiinnostais jättää omien kisasuoritustensa jauhaminen sen takia, et ne vois kuunnella meitä. "Kattokohan se mua jotenki oudosti?"
Inkerin ilme oli melkeen pelottava. Se näytti siltä, et yritti synnyttää vesimelonin kokosta onnimöhkälettä, mut ei oikein uskaltanu pinnistää kunnolla vaan jätti sen lillumaan puolitiehen. Mä hätistelin mielikuvan kauemmas mun aamupuhtaasta päästä.
"Musta tuntu et se jäi jotenki tuijottaan mua", Inkeri jatko samalla kun se paukautti sen takapuolen penkkiin ja alko mättää muroja kiduksiinsa. "Se tuli, mitähän se oli, ehkä kahenneksitoista? Jos mä muistan oikein."
Ilmoille jäi leijumaan Inkerin sanomaton ja mä sijoituin.
Mä en ollu nähnyt Inkerin luokkaa, mut se oli muka vaatimattomasti vilauttanu mulle suunnilleen päänkokosta ruusuketta, kun me oltiin törmätty eilen illalla. Sen naama oli silloinki hehkunu outoa, vähän kammottavaa iloa. Näytti siltä, kuin sille olis yhtäkkiä valjennu et pystyis hallitseen maailmaa ajatuksen voimalla, eikä se vielä ihan uskaltais kokeilla miten hyvin sen uudet voimat toimi.
"Mee jutteleen sille, ehkä sillä on jotain asiaa", sano pöydän toiselta puolelta myös omassa luokassaan (tietty) sijoittunu Salma, joka näytti ihan normaalilta ja hehku vaan sellasta tavallista hiljasta tyytyväisyyttä, joka oli kai pinttyny siihen vuosien varrella kaikkien sijoitusten myötä.
Mä vältin katsomasta Salmaa. Jos multa oltais kysytty, mä en itse olis hankkiutunu istumaan sen kanssa samaan aamupalapöytään sen jälkeen, kun se oli aika selkeesti sanonu että mä olin sen mielestä hyvin paska kisahoitaja. Multa ei kuitenkaan ollu kukaan kysyny. Inkeri oli nähny mut aamupalaravintolan ovella ja melkeen taluttanu pöytään, jossa Salma ja Edith oli jo hartaan näkösenä perannu päivän luokkia Salman kännykän näytöltä.
"Ehdinköhän mä katsoa noi nuoret ponit ennen meidän luokkaa", Salma kysy hetken päästä, kun Inkeri oli puoliks vaivaantuneesti ja puoliks imarreltuna äkistelly esille joukon tekosyitä joiden vuoksi se ei todellakaan aikonu mennä puhuun tälle mahdolliselle tuijottajalle. Mä keskityin tökkimään haarukalla luikeroa papua. Mua ihmetytti, et Salmaa oikeesti kiinnosti miten puolikehittyneet päiväkotihepat koikkelehti pitkin kenttää samalla kun tuomarit yritti nähdä voisko niistä joskus saada jotain aikaseksi. Jos mä olisin ollut kisaratsastaja (mitä en tietenkään ollu ihan vaan siksi että mua ei kiinnostanu), mä olisin keskittyny valmiisiin hevosiin. Jos mulla olis mahdollisuus esimerkiksi saada VAPAA-AAMU helkatin seitsenpäiväsellä kisaviikolla, mä nauttisin siitä enkä ruksis kalenteria täyteen ihan täyttämisen ilosta.
Mun ilmeestä kai näki ajatukset, koska Edith tuuppas mua kevyesti olkapäähän.
"Mitä sä meinaat tehdä tänään, Allu? Eiks Robertilla oo välipäivä?"
"Öö..." Mä olin suoraan sanottuna ajatellu, et välipäivä tarkottais linnan pihalla Robertin kanssa istumista, mut kun kysyjä oli Edith (jolla oli KAKS hevosta hoidettavana), se tuntu jostain syystä väärältä vastaukselta. "Mä aion... hoitaa Harrya."
"Kiva", Edith naurahti. "Onks sulla jotain spessua tiedossa?"
"Joo."
"Joo?"
"Mä aion, ööö... Robert pyys mua pesemään..." mä mietin vimmatusti. "Harryn hännän."
Edith, Salma ja yhä onneaan äkistelevä Inkeri tuijotti mua. Mä tuijotin papua ja pistelin sen sit poskeeni.
Myöhemmin samana päivänä mä kävin vähän liruttamassa Harryn häntää vesisaavissa ja selvitin sitä sit hyvin suurella huolellisuudella, kunnes Harry kääns sen ison pään mua kohti ja sano hyvin selkeesti sen heppasilmillä, että mä olin tehny jo ihan riittävästi ja nyt olis hyvä aika poistua.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 7, 2020 20:09:31 GMT 2
7.5.2020 - Se, jossa mä vietän kivoja juhliaSviitti oli ehkä kuus kertaa hienompi kuin mun yhden hengen huone. Se jatku ja jatku huoneesta toiseen ja oli niin sokkeloinen, et musta tuntu mahdottomalta ees yrittää muistaa missä huoneissa mä olin jo käyny ja missä olin ekaa kertaa. Ihmiset oli yks iso kuohahteleva massa. Ne istu päällystetyissä nojatuoleissa, makoili peitetyillä sängyillä, nojaili keittiön tasoihin ja jonotti parvekkeen ovella, että pääsis haukkaamaan Markarydin kosteeta yöilmaa. Kaikki puhu englantia, kaikki oli humalassa ja kaikki tyrkytti mulle ja Robertille kuohuviinilaseja, kun me astuttiin sviitin ovesta sisään peräkkäin kuin kaks pientä kananpoikaa. Kuohuviinilaseja. Nää ei todellakaan olleet mitkään Liekkijärven kotibileet. "Ollaan ihan vaan hetki", Robert sano puoliääneen suoraan mun korvaan ehkä kolmatta kertaa sen illan aikana. Se pyöritteli kuoharilasia, ei näyttäny tietävän pitäiskö se juoda kerralla että pääsis nopeammin lähtemään vai jumittaisko kuohuviinipää sen sviittiin koko yöksi. "Haetaan jotain naksuja ja mennään mun huoneeseen", mä vastasin niin ikään suu sen korvassa, koska ykskään normaali ihminen ei kyenny puhumaan sviitin melutasossa millään muulla tavalla. Robert nyökkäs, tarttu mua käsivarresta ja lähti luotsaamaan meitä kohti keittiönnäköstä nurkkausta. NAKSUT näytti siltä, et joku oli saanu etukäteen sunnuntain pääluokkien palkintorahat ja tilannu koko summalla ruokaa alakerran ravintolasta. Mä olin todellakin odottanut jotain ihan muuta kuin isoihin läpinäkyviin kulhoihin aseteltuja (siis todellakin aseteltuja) salaattiannoksia, joiden päällä lillu jotain, joka näytti aika paljon katkarapumuussilta. Mä ja Robert vilkaistiin toisiamme epäilevästi ja asetuttiin jonon jatkoksi. Joka paikkaan oli pakko jonottaa, ihmisiä oli niin paljon. Kaikki tuuppi toisiaan ja nauro toistensa suuhun sellasta riehakasta nauruu, joka sai mut tunteen olon ulkopuoliseksi. "So you came!" Mä en tunnistanu ääntä, mut Robert selkeesti tunnisti, koska kaikista pöydän ympärillä parveilevista se oli se, joka käänty ympäri. Robertin ja mun taakse ilmaantu sama parivaljakko, joka oli päivällä kutsunu meidät bileisiin: vaalee auringonsyömä jätkä, joka oli jättäny sen ruman kalastushatun pois ja kammannu hiukset suoraan taaksepäin, ja iso leveähartainen mimmi, jota mä en olis tunnistanu ellei se olis ollu vaalean jätkän kanssa. Mä kaivelin niiden nimiä mut tajusin sitten, että Robert ei ollu esitelly niitä. "Ya look fancy", roteva mimmi sano ja halas Robertia niin pitkään, että mä aloin jo epäillä muistinko väärin, kun aattelin että ne oli kaulaillu jo aiemmin päivällä. Mimmi käänty mua kohti. "I'm Georgie, nice to meet ya." "Hei", mä vastasin äänellä, joka tuntu oudon heikolta Georgien kailotuksen jälkeen. "And this bawface here is Joshua." Georgie nyki Joshuaa lähemmäs ja käytännössä asetteli meidän kämmenet vastakkain että me voitiin kätellä. Musta Georgie näytti olevan vähän liian ihastuksissaan siitä, että mä ja Robert oltiin ilmestytty juhliin, mut mä päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää ellei mua pakotettais muuhun. Joshua nyökkäs mulle ja hymyili naama jotenki pitkänä, se näytti viekkaalta ja mulle tuli olo että mä halusin irrottaa otteen sen kädestä ja lähteä Robertin kanssa mun huoneeseen niin pian kuin mahdollista. "We're just grabbing some food", Robert sano mun viereltä ja heilautti tyhjää lautasta. Ne muutamat spottivalot, jotka sviittiin oli jätetty päälle, heijasteli lautasesta. *"Älä vie mua yhdenkään ihmisen luo, jonka kanssa täytyy puhua englantia", mä mutisin Robertille, kun me oltiin saatu lautaset täyteen ja pujoteltiin pois keittiönurkkauksesta. "Noi on ihan hyviä tyyppejä", Robert vastas ja nytkäytti sen toista olkapäätä. "Syödään nää täällä ja lähdetään sitten, jooko? Musta tuntuis epäkohteliaalta lähteä heti, kun mä nyt törmäsin noihin ja ne tietää, että me tultiin.""Okei." Me istuttiin just ja just kahdenmentävälle sohvalle johonkin sviitin ehkä viidestätoista olohuoneesta ja alettiin lappaa ruokaa. Mä vedin toisen jalan sohvalle, tipautin kengän pois ja työnsin varpaat Robertin selän ja pullean sohvatyynyn väliin. Robert ei siirtyny kauemmas, se istu sohvan toisessa päässä haarukka hämärässä himmeästi välähdellen ja pureskeli sellasella oudosti rytmittyvällä tavalla josta mä tiesin, että se ajatteli jotain.
Kun värilliseen elmukelmumekkoon pukeutunu mimmi horjahti melkein meidän syliin ja tarjos puoliksi juotua kuoharipulloa, me otettiin se vastaan ja annettiin pullon lojua hörppyjen välissä sohvalla meidän jalkoihin nojaten niinku outo suiponmuotoinen vauva. *
Mun seuraavassa muistikuvassa Robert oli kadonnu sohvalta. Oli menny luultavasti aika monta tuntia, koska valoja oli vielä vähemmän, musiikki soi lujempaa ja aina välillä lattian läpi tuntu rytmikkäitä tumahduksia, kun jossain alakerran huoneessa mitä luultavimmin hakattiin kattoa pitkällä esineellä. Tyhjä kuoharipullo oli saanu kaksosen. Kun mä nousin sohvalta (pitäis löytää Robert, mun aivot ohjeisti ystävällisesti), astuin suoraan tyhjälle lautaselle ja se halkes räsähtäen mun jalan alla kahteen siistiin puolikuuhun. Mun toista kenkää ei näkyny missään.
"Robert", mä sanoin ääneen, vaikka se tuntu täydessä huoneessa aika typerältä. Joku mustatukkainen mimmi katso mua pitkään mutta käänty pois, kun mä otin pari askelta sohvalta ja horjahdin. Musta tuntu ihan siltä kuin mä olisin ollu humalassa.
Mä lähdin harhailemaan pitkin sviittiä. Ihan niin ku lämpötila olis noussu: moni jätkä oli heittäny pikkutakin (uskokaa tai älkää, niillä oli ollu päällä pikkutakkeja) roikkumaan RENNOSTI toiselta hartialta ja yhdessä huoneessa kaikki ikkunat oli auki niin, että mun kummankin käsivarren ihokarvat pelästy pystyyn kun mä astuin sisään. Avoimen ikkunan vieressä röökillä mä näin Robertin kaverin, sen vaalean jätkän jonka kanssa me oltiin kätelty jossain menneessä universumissa. Mä menin sen luo ja kylmä yötuuli löi ikkunalla mun yli.
"Missä Robert on?" Mä kysyin.
"Huh?"
Joshua työns sen röökikäden pitkälle yöhön ja nauro mulle.
"Lookin' for Robert, right?" Se kysy ja silloin mä jotenkin ymmärsin, ettei se saakelin paukapää tajunnu jos mä yritin puhua sille suomea.
"Jes", mä vastasin.
"Haven't seen him in a while." Joshua virnisti hitaasti, nojautu ikkunasta niin että sen naama jäi puoliks varjoon ja tarkkaili mua pimeydestä. Hymy oli jääny sen kasvoille, melkein kuin se olis jähmettyny niille. Se nyökkäs kohti ikkunalaudalla olevaa tummaa magnum-pulloa. "Wanna have a drink?"
Mä avasin suun ja tunsin, miten mun pää häily kahden vaiheilla. Järjellä ajateltuna mä löytäisin Robertin todennäköisemmin, jos mä lyöttäytyisin sen vanhan tallikaverin seuraan. Kaks Robertin tuntevaa ihmistä vetäis sitä paremmin puoleensa kuin yks.
"Joo, why not", mä vastasin ja istuin tän helkatin Joshuan viereen ikkunalaudalle.
Me juotiin pitkään ja jossain vaiheessa mä aloin ajatella, että Joshua oli oikeastaan ihmisenä ihan kiva. Se tarjos mulle monta röökiä ja luultavasti kerto hauskoja kaskuja Robertista sen Barbrooksin ajoilta, mutta mä en suoraan sanottuna tajunnu kovin paljon sen puheesta ja katsoin parhaaks vaan nyökkäillä ja nauraa. Välillä se jäi tuijottaan mua oudon pitkään mut mä arvelin, että se nyt varmaan vaan oli vähän outo ihminen.
Jossain vaiheessa pullo oli tyhjä.
"Maybe we should check if Robert's in your room", Joshua sano kun se oli kurkannu pullonsuusta sisään. Se venytteli, nous ikkunalaudalta ja jäi sit katsoon mua oudon odottava ilme naamalla. Mun pään höttöisyyden läpi oli jotenki vaikea uskoa, että Robert olis menny mun huoneeseen, mut mä kohautin harteita ja laskeuduin horjahtaen Joshuan viereen. Ehkä mä törmäisin Robertiin matkalla.
Käytävä oli niin hiljanen, että mun korvissa humisi. Joshuan nahkakenkien narina haipu paksuun kokolattiamattoon kun se sovitti askeleet mun tahtiin ja anto mun näyttää tietä huoneelle. Jossain vaiheessa se vilkas meidän jalkoihin ja alko nauraa.
"Where's your shoe?"
Oli hyvä että se puhu lyhyitä lauseita, koska mä ymmärsin tismalleen mitä se oli äsken sanonu ja pystyin myös nauramaan. Ääni tuli helpommin kuin mä olin ajatellu ja musta tuntu, et Joshua oli hyvin hauska ihminen, kun se oli tajunnu ettei mulla ollu toista kenkää jalassa.
"I left it", mä sanoin ja nauroin, ja sit tavallaan horjahdin ja Joshua otti mun käsivarresta kiinni ja tuuppas takas tasapainoon. Sekin nauro, outoa naurua joka ei muistuttanu mua kenestäkään toisesta ihmisestä. Jostain syystä se tuntu sillä hetkellä tosi hyvältä.
Mun huoneen ovella Joshua nojas seinää vasten ja veti kädet mietteliääseen puuskaan, kun mä kaivoin avaimia taskusta. Se katso mua ihan kuin olis yrittäny tuijottaa mun sisään.
"So you're Robert's boyfriend?"
Mun sormet, jotka oli just työntäny avaimen avaimenreikään, jähmetty. Robert siis OLI sanonu että mä olin sen poikaystävä. Mä yritin liikuttaa silmiä niin vähän ku mahdollista ja vilkasta Joshuaa niin että se ei huomais, mut se näytti huomaavan, koska sen hymy leveni ja se kohotti kulmakarvoja.
"Öö..."
Mä rääkkäsin mun aivoja. Oliks tää nyt se tilanne, jossa Robert HALUS, että mä esitin sen poikaystävää? Eiks se ollu päivällä sanonu että if needed?
"Yes. I'm his, öö, boyfriend."
"Good for you two", Joshua sano ja sen äänensävystä mä tajusin, et vaikka mä ymmärsin sanat niin mä en ymmärtäny sisältöä.
Huoneessa mulle tuli jotenki paljas olo. Joshua naksautti oven meidän perässä kiinni ja jäi riisuun sen siistejä kenkiä minikokoiseen eteiseen, ja siinä vaiheessa mä törmäsin sisemmälle ja yritin skannata mikä kaikki pitäis piilottaa. Mä kuulin, miten Joshua tuli mun taakse ja kurkkas olan yli huoneeseen. Nähtävää ei kyllä ollu mitenkään hurrattavasti. Keskellä huonetta olevan avoimen matkalaukun ja yhden nojatuoliin jääneen paidan lisäks huoneessa oli vaan hotellin tavaraa: sänky, yöpöytä, nojatuoli ja telkkari, kaikki niin tavallisia, ettei niistä ollu mitään sen enempää sanottavaa.
"Nice", Joshua sano. "It's at least possible to sleep here. It seems that our suite is full all the night."
Mä vilkaisin sitä olan yli ja se oli yhtäkkiä lähempänä kuin mä olin odottanu ja hymyili hampaat välkähtäen.
"Ömm, yeah", mä vastasin.
"Let's get comfortable", se jatko, naurahti ja kulki mun ohi sängyn reunalle. Mä en nähny muuta vaihtoehtoa ku mennä sen perässä.
Se näytti oudolta siinä sängyllä, eikä se kai ollu mikään ihme, koska se oli vieras ihminen. Sen vaalee tukka, joka oli ollu päätä pitkin vedetty monta tuntia sitten, oli alkanu sojottaa ja kihartua hikisenä sen kasvojen molemmin puolin. Musta tuntu kummalliselta katsoa sitä silmiin. Ne oli vihreet ja värillisen osion ympärillä oli keltasia pilkkuja, ja mun aivot tuntu kiertyvän kaarelle kun mä ajattelin, että Robert oli katsonu sitä silmiin monta kertaa ja olis voinu kertoa ehkä ulkomuistista miltä ne mulle täysin tuntemattomat silmät näytti.
"Are you drunk?"
Sen huulet liikku ja kaartu kun se puhu ja mä tajusin pelästyneenä vasta hetken päästä, et olin tuijottanu sen suuta.
"Not really."
Se oli tavallaan totta, mä ajattelin, vaikka mun pää oliki kevyt ja sekava.
"Me neither."
Joshua nojautu taaksepäin käsivarsien varaan ja tuijotti mua jotenki röyhkeesti, silmäluomet matalana sellasella tavalla jolla mä en muistanu että kukaan olis pitkään aikaan katsonu mua.
"Are all you Finns so damn hot?"
Mä kurtisin kulmia Joshualle. Olin varmaan tajunnu väärin mitä se sano. Sen huulilla kareili sama pitkä hymy kuin silloin kun me nähtiin sviitissä ekan kerran.
"What?"
Se ei vastannu mitään, alko vaan heiluttaa toista jalkaa ja vähitellen mä tajusin et en ollu kuullut väärin.
"Hot?" Mä toistin enkä voinu olla nauramatta. Joshuaki alko nauraa, mut sen sävy oli erilainen kuin mun, hitaampi ja raukeempi.
"I envy Robert", se sano ja suoristautu niin, että meidän naamat oli yhtäkkiä lähempänä kuin mä olin odottanu. Mä tuijotin sitä - sen sänkistä leukaa, sen kaulaa jolla mä erotin aataminomenan varjon, kohtaa ylähuulen ja siistipiirteisen nenän välissä jolla kasvo ohut rivi haituvia, ylipäätään koko sen naamaa joka oli hyvin paljon miehen naama ja hyvin kaukana kaikista niistä naamoista, joita mä normaalisti tuijotin ja tunsin sellasta tunnetta joka mun vatsassa kasvo. Mun oli pakko nielasta.
"You don't need to", mä sanoin hiljaa, mut Joshua näytti siltä ettei se oikeestaan kuunnellu mua. Se hääly sillä rajalla, jonka toisella puolella se olis hyvin selkeesti osunu mun henkilökohtaseen rajaan ja ylittäny sen. Sen katseesta päätellen se oli hyvin valmis astelemaan rajan yli ellen mä nyt nostais kättä meidän väliin niinku joissain hiton opetusvideoissa oli opetettu ja sanois EI.
Mä en sanonu. Joshuan tuoksu leijaili mua vasten ja musta tuntu järkyttävältä, että mä olin niin lähellä että pystyin haistamaan sen. Mun vatsanpohjaa kouri. Se tuoksu niin erilaiselta kuin Cella.
Erilaiselta kuin kukaan jonka kädelle mä olin yhtäkkiä laskenu mun käden ja painanu sormet vaativasti sen kämmentä vasten.
Mä olin aika varma että olin se, joka suuteli ekaks, vaikka käsivarsien, syljen, hampaiden ja Joshuan mua vasten painuvan kehon keskeltä oli hyvin vaikea sanoa mitä tapahtu missäkin järjestyksessä. Sen mä kuitenki tajusin, et Joshua puristi nyrkissä mun hiuksia ja että jostain syystä se olin mä, joka kisko sen valkosta t-paitaa housunkauluksesta ja nyki Joshuan paljasta ylävartaloa lähemmäs mun vartaloa.
Mä en ajatellu Cellaa, koska Joshuassa oli niin paljon tajuttavaa ettei mun aivot yksinkertaisesti pystyny sisäistämään enempää. Tyhjyys tuntu niin huumaavalta et mä tarrasin siihen kaksin käsin, yhtä lujaa ku Joshuaan jota mä en tuntenu ja jota en varmaan näkis enää koskaan uudestaan.
Jossain vaiheessa me hengitettiin toistemme naamaa vasten ja musta tuntu ihan kauheelta, mut silti mä tiesin että kohta mun huulet etsis Joshuan ihon enkä mä lopettais ennen ku oksentaisin tai joku keskeyttäis meidät. Näkökentän laidalla mä näin, et Joshuan suu repes virneeseen.
"So not the loyal type then", se sano ja mulla kesti hetki tajuta et se tarkotti Robertia, jonka se varmaan aatteli vaeltelevan surkeena pitkin linnan käytäviä niinku suomalaisbrittiläinen pisamainen haamu.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 10, 2020 13:02:37 GMT 2
7.5.2020 - Se, jossa mä leikin Tuhkimoa"Robert", mä kähisin puhelimeen puolenpäivän jälkeen mun hotellihuoneen sängyllä jalat kolminkertasesti paksujen peittojen ja lakanoiden väliin sotkeutuneina. "Robert, mun kenkä on hukassa." Huoneessa ei ollu tuuletettu koko aamuna. Siellä seiso ummehtunu haju, joka aaltoili paksuna ikkunaa peittäviä pimennysverhoja vasten ja tuntu kiertyvän peiton mukana mun ympärille. Kuristavan lämmin suihkuttoman aamun hiki ja kylmää kosteutta selkärangasta tihkuva darrahiki vuorotteli mun nuutuneella vartalolla. Karhealla kielellä maistu sukissa säilytetyltä oluelta. Mä olin heränny vartti sitten ja olon perusteella olin melko varma, että unen sijaan olin kieriny koko yön hotellin pihalla ja antanu villiintyneiden linnankivien laukata mun yli. Mä ehdin vaipua hetkeksi kuumeiseen houreeseen, ennen ku Robertin varovainen koputus ovella täräytti mut takas hereille. Kun mä hoippuroin vällyjen välistä ja laskin nahkeat jalat lattialle tuntu hetken ajan siltä, että huone heilahti ympäri ja hyökkäs mua päin. Mun oli pakko ottaa tukea seinästä ja haparoida sen ohjaamana ovelle. Robertin naama muuttu sitä uteliaammaksi, mitä isommaksi mä ovenrakoa työnsin. Sen kulmakarvan hassu vaalee kohta lähti nousemaan ja suu valahti auki, puoliks nauruun, puoliks johonki mikä näytti häkellykseltä tai epäuskolta. "Onks kaikki kunnossa?" Se kysy. Mä ajattelin eilistä iltaa ja Joshuaa ja olin jo kertomassa kaiken mitä oli tapahtunu, mut ennen kuin sain sanat järjestykseen oli Robert työntäny pään syvemmälle huoneeseen. "Siis täällähän tuoksuu ihan kauheelta!" Se vähän niinku tuuppas mua paljaaseen rintakehään että mahtu mun ohi syvemmälle huoneeseen. Mä seisoin ovensuussa ja katselin helpotus vatsassa kytien, miten Robert kisko pimennysverhot auki, avas ikkunan, nykäs lattialla lojuvan päiväpeiton mitenkuten sängyn päälle ja heitti matkalaukusta mytyn housua ja paitaa mua kohti. Kun mä aloin kiskoa vaatteita päälle, Robert istahti sängyn hyllyvälle reunalle. Nyt se näytti enemmän huolestuneelta ku huvittuneelta. "Sä katosit eilen illalla." Lauseen loppu niekahti kysymykseksi. Mun ei olis edes tarvinnu tuntea Robertia niin hyvin kuin tunsin että olisin huomannu, että se yritti kuulostaa rennommalta kuin oli. Se pyyhkäs nenäänsä pari kertaa ennen ku alko liu'uttaa sen tuulitakin vetoketjua ylösalas samalla mua tuijottaen. Mä potkin housunlahjetta suoraksi ja vilkaisin naamalle valuvan kiharan läpi Robertia. "Niin säki. Mä lähdin etsiin sua." "Oikeesti?" Robert näytti niin hölmistyneeltä et mua alko naurattaa. Mä tunsin, että ikkunasta puhaltava lämmin kevättuuli ja auringon lattialle heittämät valoläikät sai paksun krapulahyytelön vähitellen sulamaan matalammaksi mun päässä. T-paitaa yhä päälle vetäen mä harppasin sängylle ja pompahdin makaamaan Robertin viereen. Sisuskalut hölskähti vähän epämukavasti, mut olo tasaantu kun mä käännyin selälleni ja kohtasin Robertin katseen. "Mä yritin etsiä sua sieltä hiton sviitistä", mä sanoin. Robert näytti äkkiä nololta. "Mulle tuli, tota..." Sanat jäi puolitiehen ja se tuijotti mua hetken hiljaa. Sit se jatko: "Etkö sä riisunu sen kengän heti kun me mentiin sinne?" Äkkiä mäkin muistin sohvan ja jalan, jonka olin työntäny Robertin selän taakse, mutta mulla ei ollu mitään muistikuvaa oliko kenkä ollu paikoillaan vielä silloin tunteja myöhemmin, kun Robert oli jo kadonnu. Mun teki mieli kirota. Robert oli saanu kiskottua sen tuulitakin vetoketjua riittävästi ylösalas ja viimein se veti takin pois päältä. Se alko laskostaa sitä sen syliin, uudelleen ja uudelleen niinku se olis yrittäny sanoa jotain mut ei olis muistanu miten se tehtiin. Mä tuijotin sitä alaviistosta päiväpeitolta ja äkkiä tajusin mitä näin. "Mikä toi on?" Mä kysyin, mut Robert oli jo aistinu mun katseen ja painanu kämmenen violetinsiniselle mustelmalle, joka helotti sen kaulalta niinku joku olis yrittäny imeä ihon läpi sen kuiviin. Käsi hieraisi kaulaa, Robertin katse painu hakevana tuulitakin poimuihin. Pitkään aikaan se ei sanonu mitään. Sit se vähän niinku nytkäytti harteita mulle ja irvisti niin pienesti ja kauhistuneesti ja hämillisesti, et mä en enää voinu edes kysyä kenen tekemä toi on. Sen sijaan mä työnsin jalan Robertin kylkeä vasten ja nipistin sitä varpailla. "Mun pitää kertoa sulle yks juttu, kun me ollaan haettu se kenkä", mä sanoin. *Musta oli ihan helkatin ihmeellinen tuuri, et Joshua oli se, joka avas sviitin oven. Kun se näki mut ja Robertin olka olkaa vasten ovensuussa, se otti pari askelta taaksepäin ja nosti kädet ilmaan meidän väliin niinku joku hiton erotuomari.
"Okay, wow", se sano. Senkin ääni oli käheämpi ku eilen illalla ja silmien alle oli painunu isot tummat raidat. Se katso musta Robertiin ja Robertista muhun, nosti käden seinää vasten ja nojautu sitä vasten muka rennosti. Nauru, jonka se päästi kieli rohtuneita huulia vasten painuen, oli niin virittyny et hyvä kun se ei leikannu ilmaa. Sillä oli päällä pelkät housut. Mä yritin olla tuijottamatta sen ylävartaloa ja ajattelematta että tossa oli se sama ihminen, jonka kieli oli edellisenä iltana kolunnu mun suun takahampaita myöten.
"It didn't mean anything." Joshua puhu suoraan mun ohi Robertille, sävy oli melkeen mateleva. Ääni muistutti sitä ääntä jolla se oli edellisenä iltana puhunu mulle ennen ku mä olin suudellu sitä. "I'm sorry."
"What?"
Robert tuijotti Joshuaa ja Joshua mua ja vähitellen mä näin Joshuan silmistä, miten niiden pelästynyt kiilunta lakkas ja tilalle nous yllätys. Mä näin miten se nielas, aataminomena nousi ja laski, ja sit se työns rauhallisesti molemmat kädet kollareiden taskuihin.
"Nothing." Se keinahti kantapäillä eteen ja taakse. "You need something or...?"
"I left my shoe", mä sanoin Robertin viereltä. "I want to have it back."
Joshua nyökäytti sen sänkistä leukaa edelleen aavistuksen epäluuloisen näköisenä. Sit se siirty ovelta ja viittas meidät sisään sen perässä. Me taaperrettiin peremmälle.
Sviitti näytti eri paikalta kuin eilen illalla. Kaikkialla oli siistiä, kulhot keittiötasolta oli kadonneet ja ikkunalaudalla oli keltasia ja punaisia tulppaaneja läpinäkyvissä ruukuissa. Mun ja Robertin sohva oli paikoillaan, mun eilen halkaisema lautanen sen sijaan ei. Kenkä oli sohvan alla kauimmaisessa nurkassa. Me kalastettiin se esiin niin, että Robert näytti valoa sen puhelimesta ja mä makasin sviitin lattialla naama sohvanjalkaa vasten ja toinen käsi hartiaa myöten kapeaan sohvanalustaa hapuillen. Vaivaantuneesti painoa jalalta toiselle vaihtava Joshua häämötti meidän taustalla eikä sanonu mitään.
Se saatteli meidät takas ovelle ja puristi kevyesti Robertin olkapäätä ennen ku veti oven kiinni.
"Let's... see or something", se sano Robertille. Hymy oli melkein irvistys. Mulle se ei sanonu mitään, nyökkäs vaan jäyhästi ja sulki oven.
Me oltiin jo puolimatkassa mun huoneeseen, kun Robert avas suunsa.
"Tiiätkö sä miks Joshua oli noin outo? En mä muista eiliseltä mitään mitä sen pitäis pyytää anteeksi."
Mä tunsin, miten mun niskaa alko kihelmöidä. Mä hieraisin sitä, mut kihelmöinti ei lakannu, vaan levis ylöspäin naamalle ja hiusrajaan. Mä vilkaisin syrjäkarein Robertin suuntaan, mut se paarusti eteenpäin pitkin käytävää katsomatta mua. Musta tuntu et mä saattasin yhtä hyvin oksentaa tai tunnustaa, kun avasin suun.
"Mä... tota... mä toin sen mun huoneeseen eilen yöllä."
Robert pysähty niin nytkähtäen, et mä melkein pelästyin, ja käänty katsoon mua. Mä en osannu tulkita sen naamalle leviävää ilmettä. Sen kulmat oli painunu hassunnäköiseen kurttuun ja suu nyki niinku ei olis osannu päättää mihin suuntaan asettua.
"Miks ihmeessä? Siis nukkumaan vai..."
"No me, niinku... pussailtiin? Ja silleen." Nyt kihelmöinti oli muuttunu poltteluksi ja lehahti lepattamaan poskia pitkin otsalle ja korvanlehtiin. Musta tuntu oudolta katsoa Robertia, mut samaan aikaan tuntu et se oli ainoa kiinteä asia maailmassa joka vois todistaa mulle oliks eilistä oikeasti tapahtunu vai ei.
"Te PUSSAILITTE?"
"Hiljempaa!" mä älähdin. Robert nojautu lähemmäs ja näytti hetken aikaa melkein samalta ku Inkeri, joka kuuli mehevän juorun.
"Siis sä ja Joshua pussailitte?"
Mä en voinu sanoa joo koska se olis tuntunu melkein samalta ku sanoa alttarilla tahdon, joten mä samaan aikaan nyökkäsin vinosti ja kohautin toista hartiaa.
"Only kissed? Or-"
Robert ei jatkanu lausetta mut siitä huolimatta mä tunsin, miten mun kasvot alko hehkua punaisina. Mun oli pakko laskea katse Robertin silmistä tummanpuhuvalle mustelmalle, joka sen tuulitakin alta pilkisti. Sille puhuminen tuntu helpommalta.
"Ei se nyt ollu mitään... tai et se lähti yöllä, mut..." Lause muuttu soperteluksi ja mä lopetin sen kesken.
Musta tuntu et tuijottelin puoli ikuisuutta Robertin fritsun kukertavaa reunaa ennen ku mä uskalsin tarkistaa miltä sen naama näytti. Sen suupieli nyki, mut ei mitenkään pahantahtosesti.
"But why he apologized?" Robert kysy, vaik musta tuntu et se oli jo saattanu tajuta.
Muaki alko hymyilyttää. Äkkiä koko asia alko tuntua ihan hauskalta, Joshua ja mun kadonnu kenkä ja Robert fritsuineen.
"Sähän sanoit että if needed."
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 12, 2020 19:55:08 GMT 2
8.5.2020 - Se, jossa mä ja Robert ollaan päästy illalliselle Cella | Robert"That food is worth thirty-five euros. Are you sure you're not gonna eat?" Robert katso mua pöydän ja posliinilautasten ja kynttilän ja vaaleanpunaisen kirsikkapuunoksan läpi ja näytti niin huolestuneelta, et mun teki mieli käpristyä ja kuolla. Mun edessä oli pieni maalauksennäköinen annos kalaa, sellanen määrä jonka olis hyvin uskaltanu syödä jotain vierasta että sais tarkistettua onko se myrkyllistä vai ei. Mä olin työntäny annosta kerran lautasen toiselta puolelta toiselle (kastikkeesta oli jääny haaleenkeltanen kiiltävä rantu lautasen poikki) mut en ollu pystyny edes nostaan haarukkaa mun suun korkeudelle. Ikkunoista Robertin selän takaa näky majesteettisesti kumpuileva kaistale kullan- ja sinisenkirjavia pilviä. Mä olin kuin suolapatsas. "Sä voit saada sen." Robertin vihreänsiniset silmät häilähti sellasella tavalla josta mä tiesin, et tässä helkatin tilanteessa mitään se ei niin vähän halunnu ku syödä mun ruokaa. Se nosti käden pöydän yli varjoksi tärkätylle pöytäliinalle ja työns lautasta pari milliä lähemmäs mua. "Miks helvetissä sen piti olla täällä?" Mä kysyin kysymyksen lautaselta ja kuulin itsekin, miten katkeralta mun ääni kuulosti. Robert huokas suu kiinni, puuskahtaen. "Kai se oli sopinu Rasmuksen kanssa että hoitaa sen hevosta." Se oli käytännöllinen vastaus, sellanen jonka pysty antamaan ihminen, joka oli aiemmin päivällä jo käyny niin syvällä epätoivossa ettei enempää enää riittäny. Mä en voinu olla tuntematta, et olin paska ystävä. Ei ollu montakaan tuntia siitä, kun mä olin puristanu Robertin ääneti vapisevaa kättä ja yrittäny saada sen uskomaan, ettei se kuolis. "Mä en tajunnu miks se ei sanonu mulle mitään", mä sanoin ääni naurettavan ohuena ja hiljaisena. Kurkussa kutitti ja poltti, tunne oli istahtanu mun harteille silloin kun mä olin nähnyt Cellan ja kiristäny sen jälkeen minuutti minuutilta sen ohuita teräviä polvia, jotka keikku mun kaulan ympärillä. Ne toi mulle hämärästi mieleen yhdet toiset polvet, joita mä en halunnu ajatella. "She's... mä luulen että se on jotenkin sekaisin", Robert vastas. Tuntu turhalta edes yrittää syödä. Mä tuijotin Robertia orpo kuristus kurkkua kivistäen ja se tuijotti takas, katseella jonka reunalla mä edelleen näin paniikin, jonka se oli jotenkuten saanu taltutettua. Yhä paniikki silti kalisteli kahleita jossain sen silmäkulman tienoilla. "Mä käyn pyytämässä meille laskun", Robert sano lopulta. Sillä aikaa kun Robert yritti löytää helkatin HOVIMESTARIA, joka oli ohjannu meidät pöytään, mä kaivoin puhelimen esille ja lähetin Cellalle kolme tekstaria. Ekat kaks meni näin: " mitä helvettiä sä teet täällä?? miks et sanonu mulle mitään että oot tulossa"ja "mä pussalin yhden tyypin kans koko viime yön"Sen jälkeen mä lähetin Inkerille viestin ( "miks et kertonu mulle että cella on tulossa tänne? törmäsn siihen äsken"), koska musta tuntu hyvältä päästä syyttämään tilanteesta jotakuta ja Inkeri oli riittävän turvallinen kohde. Kaiken lisäksi SE oli mun tietojen mukaan varsin hyvissä väleissä Cellan kanssa ja oli aivan varmasti kertonu sille et oli tulossa kisaamaan, mihin Cella oli varmasti vastannu et sekin olis tulossa kisahoitajaksi ja et olis IHANAA että ne olis samoissa kisoissa jne jne jne. Mun sisällä nous loukkaantunu hyöky kun mä ajattelin, et Inkeri oli tienny kaiken eikä ollu kertonu mulle. Kun Robert tuli takas pöytään, sillä oli jo takki harteilla ja se heitti mun takin mun syliin. "You really wanna leave without eating?" Mä vilkaisin annosta enkä tuntenu mitään muuta ku epämääräistä vatsanväännettä. Kun mä nyökkäsin, Robert päästi puolittaisen hymähdyksen ja jäi nojaamaan pöytään. "Mä maksoin jo. Voit laittaa mulle takas vaikka Mobilepayssa." Mä puin takin päälle, nousin ja kysyin: "Mitä me nyt tehdään?" Mun oli pakko myöntää, et mua melkein itketti Robertin vastaus. "Should we grab some chips and go to your room? We can play something before we have to check Harry for the night." Mä en ajatellu hiton koristeellista ravintolaruokaa hetkeäkään, kun tunnin päästä makasin mahallani hotellihuoneen sängyllä ja pelasin uusinta Fifaa Robertin ja sipsipussin välissä. Mun käsivarsi lepäs Robertin käsivartta vasten, ulkona kullanvärinen taivas oli alkanu tiputtaa tasaista verhomaista tihkua ja kun Robert teki maalin, se hutkas mua joka kerta tyynyllä naamaan ja nauro räkäisesti. Musta tuntu melkein siltä kuin olis ollu kotona. Ai niin muuten, se kolmas viesti jonka mä laitoin Cellalle. Se meni näin: "mä rakastan sua ihan helvetin paljon tuu mun huoneseen sen numero on 321. jooko?"
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 21, 2020 19:36:39 GMT 2
10.5.2020 - Se, jossa mä eroan Robert Mä ajoin niiden kyydissä Kallaan asti. Aluks oli näyttänyt siltä, että mulle ei olis autossa tilaa ollenkaan, mut Robert oli tehny sen taikoja ja hankkinu mulle maailman hirveimmän ja epämukavimman paikan takapenkiltä. Koko matkan aikana mä en nähny mitään ja tunsin koko ajan et kohta mun olis pakko oksentaa edessä istuvan Sarahin niskahiuksiin. Robert oli yhden ainoan kerran kysyny multa, olinks mä varma että halusin tulla Kallan kautta enkä mennä suoraan kotiin. "Eihän siitä oo ku tunnin matka", mä olin vastannu. "Mä pyydän Maddea heittään mut Liekkijärvelle. Tai jos se ei suostu niin meen sen luo yöksi." Mä jätin sanomatta, et jos mun pitäis oikeasti jäädä Kallaan yöksi, menisin sata kertaa mieluummin Robertin kuin mun armaan siskon luo. Mut Robertin naamasta mä arvelin, et se ymmärsi. Lopulta sekin paskamainen autossa istuminen päätty ja me saavuttiin Kallaan. Mä olin pyytäny jättämään mut keskustaan, et pääsisin kävelemään Madden luo. Niinpä me siis seisottiin jollain satunnaisella keskustan parkkipaikalla, mä jo pari askelta vähän kuin koko karavaanista irtautuneena ja Robert auton kyljessä heti pelkääjänpaikan kohdalla. Robert seiso kädet taskuissa hytisevän ja surkean näköisenä. Sellasia me oltiin matkan jäljiltä kaikki, kalpeita ja väsyneitä ja horkkaisella tavalla hikisiä, niinku kuumepotilaat jotka oli yks kerrallaan huitaistu avantoon. Mä olin kiskonu hupparin hupun vasten kylmää tihkua, mut siitä huolimatta se hiipi kankaan läpi niskaan. Me oltiin jo hetki tuijotettu toisiamme mitään sanomatta ja tiedetty kumpikin, et kohta joku rullais auton ikkunan auki ja huikkais Robertin sisään, et matka vois jatkua ja me voitais taas nähdä sit joskus, ei enää sillä lailla kevyesti niinku toistensa ovelle muuten vaan saapuvat ihmiset näki, vaan vaivalla joka vaati autonavainten etsimistä ja ajamista ja sen toivomista, että Robert ehtis ja mä ehtisin. "Tuota... kiva kun sä olit mukana", Robert sano lopulta takellellen. "Se oli kivaa." Mun ääni oli paksua ja puuroista, niinku olis yrittäny puhua siirapin läpi. Mä yritin nieleskellä, mut se vaan pahensi ongelmaa. Robert mietti hetken. Sit se jotenki hieras naamaansa, niiskaisi ja harppas meidät erottavan matkan umpeen. Se halas mua ja mä hengitin sen kodintuoksuisia hiuksia ja yritin vaimentaa ees hetkeksi mun pään sisällä huutavaa tuskaista ääntä, joka ei voinu käsittää miks mä koskaan olin lakannu asumasta Robertin kanssa ja miten aikoisin pärjätä ilman sitä. Mä tunsin, miten paniikki kavahti mun sisällä (viikonlopun Cella oli liikaa, Joshua oli liikaa, Robertin jääminen Kallaan oli niin liikaa että se oli pelkkää välkkyvää valoa mun silmissä) ja hautasin sen jonneki syvälle alitajuntaan pusertamalla toista kättä Robertin takin kahisevaan kankaaseen ja toista sen hiostuneeseen niskaan. "I'm gonna miss you", Robert sano tukahtuneesti. Mä ennemmin aistin kuin kuulin että se itki, ja sit mäkin itkin puristaen mua vasten yhtä paljon sen tuttua kehoa kuin kaikkea sitä kotia, jota se mulle merkitsi. Sit se päästi irti ja meni autoon ja ajo pois.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jul 9, 2020 22:01:55 GMT 2
13.6.2020 - Se, jossa on nukkumaanmenoaika (tupariyö)Robert Kello oli puol viis. Melu keittiöstä oli vaimennu ehkä vartti sitten, enkä mä osannu sanoa johtuko se siitä, että vikat vieraat oli viimein lähteny vai siitä, et ne oli sammunu keittiön lattialle. Mä makasin mahallani ohuen täkin alla mun omassa sängyssä ja tuijotin niska katalalla mutkalla avoimen ikkunan epileptisen hyttysverkon läpi vaaleelle yötaivaalle. Ja olin ihan helvetin humalassa. Mun pää tuntu huojuvan niinku hyökkäämiseen valmistautuva kobra, kun ovi kävi ja mä käännyin katsomaan sinne päin. Robertin hahmo livahti kapeesta oranssista valoviirusta sisään. Se työns oven perässään kiinni, hipsi huoneen keskelle ja jäi sit jököttään siihen niinku ei olis tienny mihin asettua. Mä olin tietyllä tasolla kai koko ajan oottanu et koska se tulis ja mä pääsisin nukkumaan. Mä tavallaan pompin ja raahauduin mahallani kaikki ne ruhtinaalliset kakskyt senttiä, jotka siinä hiton yhden hengen sängyssä oli mahdollista liikkua, ja asettelin mun kaks hyvin lituskaista tyynyä pinon sijaan sievästi vierekkäin. Pimeessä mun kädet meinas jatkuvasti sotkeutua toisiinsa. Sormet tuntu pidemmiltä ja löysemmiltä ku normaalisti ja mä toivoin, et se johtu vaan humalasta. "Mulla ei siis oo mitään patjaa. Sä voit nukkua tossa", mä sanoin Robertille pimeyteen. Hetken oli hiljasta. Sit kuulu vaimea kahahdus ja kilahdus, pari läpsyttelevää jalanääntä ja lopulta narahdus, kun Robert asettu siististi ja varovasti sängylle mun viereen. Mä katselin ääneti sen pisamaista profiilia, kun se kurotti ottaan sängyn vierestä sinne heitetyn päiväpeiton ja kietoutu siihen. Hitaasti mun silmät tottu hämärään ja mä aloin erottaa sen tyynyä kohti lasketun väsyneen katseen ja vaaleet olkapäät, jotka kohos päiväpeiton alta pehmeärajaisina kolmioina. Mun takaraivossa kuulu hiljanen tinnitys, joka oli kai joidenki helkatin humalakeijujen tapa varottaa siitä, että huomenna mulla olis ihan hirvee olo. Mä painoin käden lujaa toiselle korvalle ja yritin saada tinnityksen hiljenemään. Robert ei vieläkään sanonu mitään. Se käännähteli pari kertaa, muljutti mun tyynyä toisella kädellä (ei sitä sillä tavalla sais paksummaksi, mä olin jo koittanu) ja kierähti sit mahaltaan selälleen. Sit se laitto silmät kiinni. Mä tuijotin sen ripsistä poskille leviäviä varjoja hölmistyneenä. Miks se ei ollu sanonu mitään? Oudon leijuvan hetken mä pelkäsin, et känni oli tehny mut kuuroksi. Mun oli pakko yskähtää hiljaa ja testata ääntä ennen ku mä saatoin olla varma, et ainakin itseni mä edelleen kuulin. "Öö... Robert? Onks kaikki hyvin?" Mä kysyin hiljaa. Ääni tuli heikkona, melkeen kuiskauksena. Robert avas toisen silmän ja katso mua. Se ei näyttäny erityisen humalaiselta, ennemminki vähän surulliselta. Muhun päin näkyvä suupieli oli pelkkä ohut suora viiva. "Yeah", se vastas hiljaa käheellä äänellä. Mun vatsanpohjassa kouras. "Okei. No. Hyvä." Robertin silmäluomi painu kiinni ja sen suupieleen ilmesty pieni ryppy, jota mä en osannu tulkita. Ärsyttikö sitä? Eiks se halunnu olla mun luona? Mä nousin kyynerpäiden varaan, tuijotin sen sulkeutuneita kasvoja hetken ja aloin sit nyplätä sormenpäillä tyynyliinan kauhtunutta kulmaa. Uni ja känni oli ottanu toisistaan niskalenkkiotteen ja kadonnu johonki. Mä olin jo avaamassa suun ja sanomassa jotain, mut Robert ehti ensin. Sen sanat leikkas huoneilmaa terävämmin ja nopeammin ku äsken, ihan ku se olis ennemmin heittäny ku lausunu ne ilmoille. "Why did you kiss Joshua?" Mun sormet pysähty ja vatsaan hulahti ällöttävä kylmä pala. Robert katso mua tiiviisti, enkä mä voinu olla toivomatta että se olis pannu silmät kiinni ja painanu pään tyynyyn ja nukahtanu. Mä nostin kädet poskille ja hankasin niitä niin lujaa ku pystyin. Kylmä hiipi vatsasta kaulaan ja poskipäiltä kohti nenänpieliä ja silmiä. "Allu?" Mä käännyin tuijottaan Robertin tyynyllä lepäävää kulmikasta rannetta oikeastaan näkemättä sitä. Multa kesti kauan tajuta, et mun suu oli auki ihan kuin mä olisin koko ajan sanomassa jotain, selittämässä asioita joista mulla ei ollu mitään helkatin hajua. "En mä tiedä." Ääni kuulosti melkein vihaiselta. Mun oli pakko vilkaista Robertia, yrittää jotenki lepyttää se mun silmillä samaan aikaan ku suu taisteli vastaan. "Se oli vaan... en mä... mä olisin voinu valita ihan kenet tahansa sieltä." "But you chose Joshua." Sänky narahti, kun mä liikahdin patjalla vaivaantuneesti. Robertin ääni oli tasainen ja vakaa, enkä mä osannu sanoa kuulostiko se loukkaantuneelta vai ei. "Mähän KERROIN sulle että mä pussasin sitä", mä sanoin kiivaasti. Miks Robert otti koko aiheen esille?? Mä kääntyä sätkyttelin kohti Robertia valmiina jatkamaan, mut sen ilme pysäytti mut. Se ei näyttäny siltä, et se olis halunnu haastaa riitaa mun kanssa. Se näytti siltä ihmiseltä, jonka mä kuvittelin sen sisälle silloin kun se hytis olkapäitä myöten horkkaista tärinää eikä suostunu uskomaan et kaikki kääntyis vielä ihan hyväksi. "I don't care about Joshua", Robert sano hiljaa ja hitaasti ja väsyneesti. "Mä en tajua mitä sä sit -", mä aloitin, mut sanat ei jaksanu kantaa koko lausetta vaan vaipu puolivälissä johonki tyynyn ja ruttaantuneen lakanan väliin. "I just thought that I know you", Robert sano eikä se enää katsonu mua, vaan johonki katon ja hyttysverkon väliin silmissä kumman tuskainen katse.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jan 29, 2022 14:33:00 GMT 2
29.1.2022 - Se, jossa Pyry pelastaa mutMä heräsin siihen, että sänky oli märkä. Ilkee tammikuuaurinko työnty mun ripsien väliin ja pakotti silmät auki, ja siinä mä makasin vieraassa huoneessa kattoon tuijottaen ja mietin, että mun toinen jalka oli nilkasta reiteen liimautunut tahmeeseen puolikosteeseen patjaan. Mä en tunnistanu kattoa enkä halpaan siniseen tapettiin liisteröityjä seiniä. Kesti monta minuuttia ennen ku mä tajusin, että mun vierellä makas joku ja hengitti tasaisesti. Jostain syystä mä aattelin eka, että se olis Robert. Me oltiin nukuttu Robertin kanssa niin monta kertaa vierekkäin, et joku osa mun aivoista ilahtu ihan saakelin paljon ja olis halunnu tarrata sen olkapäähän, jotta olis saanu todisteen, että mun elämästä kadonnut paras kaveri oli tullut takaisin. Mut sit mun silmät osu seinällä olevaan repaleiseen julisteeseen, joka esitti just uima-altaaseen tippunutta isotissistä blondia, ja mä tajusin olevani Artsin huoneessa. Viime yö tuli rytinällä takas. Mä muistin Tapin huoneen ja Riiniksen pehmeet huulet, Eedin joka oli seisonu jotenki orvon näkösenä huoneen ovella, Mannyn jonka ääni oli puuroutunu paksuksi ihan niinku Riiniksen nimi olis aiheuttanu sille jonku akuutin angiinan. Mä muistin Cellan, jonka piti taas olla helvetin samoissa bileissä kuin mä, ja kun mä painoin kädet naamalle et saisin hierottua kuvan pois, muistin vielä et olin aatellu Cellasta jotain just ennen ku nukahdin. Mut ne mietteet mä työnsin pois. Kun mä nousin istumaan, päänsärky humahti otsalle niin et meinasin vaipuu saman tien takas lakanoille. Riinis nukku vielä, sen poninhäntä oli yön aikana auennu ja loputon määrä tukkaa valu pitkin Artsin kellastunutta tyynyliinaa. Mä potkin peittoa syrjään saadakseni selville, mikä saakelin puolikuiva akvaario yön aikana oli ilmestyny sänkyyn. Melkein täysi skumppapullo, jonka mä olin yöllä työntäny seinää vasten, lepäs nyt ei enää ollenkaan täytenä peittojen välissä ja kilahti viattomasti seinää vasten, kun mä kiskoin jalan irti sen muodostamasta lätäköstä. Mun oli pakko painaa pää käsiin ja hieroa taas kovaa, yhtä paljon terävän auringon ku päänsäryn takia. Ja sen takia et miks helvetissä mä olin muhinoinu jonku helvetin Riiniksen kanssa?? ? ? ? Mä tarkistin sormien välistä, et Riinis nukku yhä. Se hengitti hitaasti selällään maaten, rintakehä nous ja laski tasaisesti ja eilisen ripsiväri karisi hiljalleen sen poskille. Mä kapusin varovasti sen yli lattialle. Riiniksellä oli yhä eiliset vaatteet päällä, mut bändipaita oli noussu yön aikana ja paljasti leveen kaistaleen sen mahaa. Mä pidätin henkeä ja nykäisin paidan sen navan peitoksi peläten ihan saakelin paljon, et Riinis heräis minä hetkenä hyvänsä. Se ei heränny, vaan nukku onnellisesti jopa sen ajan, kun mä työnsin Artsin nojatuolia oven edestä niin äänettömästi, et meinasin kadota olemattomiin. Heti kun olin astunu tuvan puolelle mä kuitenki meinasin huutaa niin, et koko pitkä ja äänetön hivutustyö olis menny hukkaan. Artsi istu sohvalla syömässä makkaraa ja nojaili sen mandspreadattuihin koipiin ihan ku olis omistanu koko mökin. Niinku se oikeestaan omistikin. "Joko on lemmenpari hereillä?" Artsi kysy ihan niinku olis ollu jotenki helkatin normaalia et sen huone ilmoittamatta vallattiin muhinointia varten. "Mä oon hereillä", mä mutisin vaivaantuneena samalla ku työnsin oven kiinni. Mulla ei ollu mitään halua saada Riinistä hihkumaan mun selän taakse että niin oli sekin. "Nukuin tuolla savusaunassa. Naisen seura olis kelvannut, mutta annoin nyt sulle tilaisuuden", Artsi sano sellasella hengenheimolaisuudella et mua alko oksettaa. "Joo", mä vastasin vaimeesti samalla ku puoliks kaaduin, puoliks juoksin leivinuunin tiilisen hahmon ohi eteiseen. "Kahvia on keitetty, terästettyäkin saa", Artsi huuteli mun perään, mut mä kiskoin kengät jalkaan ja kahmaisin takin kainaloon. Puolikkaan sekunnin mä mietin olisko riski jättää Riinis Artsin kanssa kahdestaan, mut olin saanu Riiniksestä sen kuvan, et isommassa riskissä niistä kahdesta olis Artsi itse. Mä annoin ulko-oven pamahtaa kiinni ja lysähdin istumaan jäisille rappusille. Aurinko paisto pilvien takaa, kello oli varmaan jo melkein kakstoista. Mä tuijotin mitään näkemättömin silmin melkein läpinäkyviä lumihiutaleita, jotka kimmelsi ilmassa. Tuuli heilutti vähän matkan päässä seisovia laihoja puita ja sai lumihiutaleet kieppumaan. Mun oli pakko nieleskellä. Painoin katseen alas ja aloin kaivaa puhelinta taskusta. Akkua oli kaks prosenttia. voitko tula hakeen mut oon arstilassa? tulin taksila ja akku lopuu kohta
Aleksanteri 29.1.2022 klo 12:35 |
Odotellessani Pyryä mä jatkoin pihan tuijottelua ja imeskelin alahuulta, jossa oli jostaki tuntemattomasta syystä pieni paholaismainen haava. Mä en ollu ihan varma mitä osiota hiton sekavasta illasta olisin ensin ajatellu, joten päätin alottaa siitä, jossa oli ees pieni mahdollisuus positiivisiin tunteisiin. Riiniksen naama lipu mun mieleen samanlaisella kiusoittelevalla tavalla ku se oli eilen lipunu mua kohti Tapin makkarissa.Mä aloin raaputtaa kengällä jäätä portaalta ja yritin päättää oliks mulla hyvä vai paska olo siitä, et mä olin pussaillu Riiniksen kanssa. Hyvä puoli oli se, et mä olin päässy pussailemaan, mut ihan hiton paska puoli oli se et mun olo ei ollu täysin hyvä. Toisaalta en voinu mitään sille totuudelle, et olisin viime yönä ihan helvetin mielelläni kiskonu Riiniksen bändipaidan pois sen päältä. Viimeks mut, jonku toisen vaatteet ja kiskomisen oli voinu yhdistää melkein kaks vuotta sitten saakelin Joshuan kanssa ja siitä oli niin pitkä aika, et olin jo melkein unohtanu miten vaatteet toimii. Kaiken lisäks Riiniksellä oli hiton hyvät hiukset ja se osas nukkua, kun mun piti päästä pois. Pyry ajo Artsilan pihaan varovasti, mikä oli hyvä, koska joku oli jättäny keskelle pihaa pyörimään Kristerin tyhjiä skumppapulloja ihan niinku ne olis jotain helkatin kevään ensikukkasia. Mä ravasin sitä vastaan sen minkä päänsäryltä pystyin ja kömmin lämpimälle etupenkille. Pyry työns silmälaseja nenältä ja vilkas mua uteliaasti. "Mennääks suoraan kotiin vai haluuks kauppaan tai johonki?""Suoraan kotiin", mä raakuin ja yskähdin. Hetken mun kurkku tuntu siltä, et sinne oli liimautunu Kertun hamppuinen häntä.Pyry käänsi auton pois Artsilan pihasta ja paino kaasua, kun me päästiin hetken päästä isommalle tielle. Mä painoin kiitollisena takaraivon niskatukea vasten ja annoin silmien painua kiinni. Ilman Pyryä mun olis pitäny varmaan ryömiä kotiin.
Me ehdittiin ajaa hiljaa aika kauan ennen ku se kysy:"Oliks hauskaa?"Mä kohautin olkapäitä. "Oli." Pyry naputteli sormenpäillä rattia ja jarrutti pehmeesti, kun me tultiin risteykseen. Se ei kyselly enempää, ja mä arvostin sitä niin paljon et jos se olis sillä hetkellä kysyny, mä olisin tehny vuoden ilmaiseksi sen tallivuoroja. Avasin silmät ja aloin tuijotella ulos ikkunasta kunnes yhtäkkiä muistin, et myös meidän armas kolmas kämppis oli ollu juhlissa."Tuliks Inkeri muuten kotiin?" Mä kysyin. Pyry päästi sellasen äänen, et näin katsomattaki miten se irvisti."Joskus kolmen jälkeen, en oo hetkeen nähny sitä yhtä vihaisena. Se oli kävelly kotiin.""Miks se ei ollu tilannu taksia?""Joo-o, sitä mäki mietin. Mut se oli kai rikkonu puhelimensa tai jotain."Me käännyttiin kotitielle. Pyry ajo auton pihaan ja ootti, että mä pääsin päänsärystä tutisevien aivojeni kanssa etupenkiltä. Kun se oli lukinnu ovet ja käänty jo mennäkseen sisälle, mä ilmoitin sen turvalliselle selälle:"Pussailin muuten Riiniksen kaa. Tai olin sen kaa. Tai tota. Me kylläkin nukuttiin vaan."Pyry vilkas mua olan yli, kiskas takin kauluksen pystyyn suojaks tuulelta ja lähti harppoon kohti ulko-ovea. Olkansa yli se huikkas:"Jos tarviit teetä tai jotain, niin mä voin keittää sulle. Mun puhelimen laturi on valmiiks olkkarin pistorasiassa."Kun se pääs ovelle, mä olin ihan helkatin varma et se vielä jatko: "Jos sun pitää vaikka laittaa jollekin jotain viestejä."*
tuli muten mieleen kun eilen en ollu ihan varma että onkose ok että olin riniksen kanssa? lulin eka että se onhyvä idea mut sitten en olukkaan enää varma. kun vaikutti että suutuit taijotain. oot tosi hyväkaveri enkä halu loukata sua. halutko jutela kun nähän tallilla voin otttaa sua arktikin karsnalla tai jotain.
Aleksanteri 29.1.2022 klo 15:30 |
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 11, 2022 21:29:44 GMT 2
9.2.2022 - Se, jossa Fleimi rauhoittaa mutMä olin oppinu pelkään Windin karsinaa siitäkin huolimatta, et Cella oli ollu melkein kaks viikkoa pois Seppeleestä. Nykyään kopissa nimittäin kummitteli Juli. Mä olin toivonu maailmalta joku kolkytkuus tuhatta kertaa, et se hirviö, joka oli vieny Julin, painuis helvettiin ja päästäis mun pienen kiltin siskon takas. Tuntu et se otus joka käveli ympäriinsä Julin naamaan pukeutuneena käyttäyty kauheemmin kerta kerralta kun sen näki. Tänään kun mä olin käyny hakemassa Mussun varakaviokoukkua oli se työntäny päänsä Windin karsinasta ja tarrannu mun hihaan. "Mun on pakko jutella sun kaa", se oli raakkunu. "Miks?" Mä yritin irrottaa Julin pihtimäisiä sormia takin hihasta mut totta kai se oli mahdotonta. "Siks et sä oot pakoillu mua -" "Enkä oo!" Mä sihahdin. "- ja pakko meidän on jutella ennen ku sä taas kännäät ystävänpäiväbileissä ja alat sekoileen." Mä pöyristyin niin et hiljenin, mikä oli virhe koska Juli käytti tilannetta välittömästi hyväkseen ja kipus niskan päälle. Se nosti nokkaansa (arvatkaa vaan kimmelskö sen nenäkoru niinku pieni keskisormi), kampes ulos Windin karsinasta ja lähti taluttaan mua tallista. Mä toivoin sydämeni pohjasta et kukaan ei näkis miten se marssitti mua niinku Anne aikoinaan pahoja hoitajia toimistoon. Ulkona sato hiljalleen lunta ja kun Juli lähti kiskoon mua kohti autotallin katosta mulle tuli jostain syystä aika kauhee olo. Miten oli päädytty tilanteeseen jossa Juli ties, et tärkeet keskustelut käytiin autotallin räystään alla??? Perillä Juli tyrkkäs pipoa silmiltä ja jäi killittään mun eteen. Se työns käden vaativasti ojoon, kun mä aloin kaivella röökiä takin taskusta. "En mä anna sulle", mä murahdin ja nostin röökin huulien väliin. "Parempi ois antaa." "Ei ois." Sytkärin liekki värisi tallin takaa puhaltavassa viimassa niin että mä just ja just sain röökin syttymään. Juli sylkäs hankeen eikä suostunu katsoon mua, kun mä kohotin sille arvostelevasti kulmia. "Mä juttelin Liinun kaa", se sano tuijotellen tyhjälle kentälle. "Kiva että oot saanu uusia kavereita." "Eikö ookkin", Juli puhahti. "Se kerto et sä oli sekstaillu Riiniksen kanssa." Julissa oli se helkatin huono puoli et se ei osannu pehmentää asioita. Normaalit ihmiset ois antanu jonku VAROTUKSEN, mut Juli vaan katto mua naama peruslukemilla ja yskähti merkitsevästi kun röökinsavu leyhähti sen kasvoille (IHAN KU SE EI OLIS JUST KERJÄNNY ITSE TUPAKKAA!!). Mä olin yhtäkkiä niin vihanen et mun ois tehny mieli purasta röökistä pala ja sylkästä se Julin naamalle. Se ei kääntäny katsetta mun tuijotuksen alta. "Mä en TODELLAKAAN oo sekstaillu sen kanssa." "Liinu sano", Juli tokas rauhallisesti. "Ja miks sä muuten oisit noin vihainen?" "Mä - EN - oo -" "Sä oot ihan helvetin vihainen, Aleksanteri", mun armas pikkusisko toisti. "Mietin vaan että jos sulla on jotain säätöä Eedin kanssa, niin kannattais ensin puhuu sille ja panna jonku muun kanssa vasta sen jälkeen." Mun sisälle tuli niin helkatin kylmä et yhtä hyvin lumikinos olis voinu hulahtaa autotallin katolta mun sisään. Mitä mun elämässä oikeen tapahtu??? "Mulla ei oo mitään säätöä Eedin kaa", mä sanoin hiljaa. "Puhu sille joka tapauksessa", Juli sano. "Mä oikeesti haluun vaan auttaa sua. Oon kattonu joku kolme vuotta kun nyyhkit Cellan perään enkä haluu et ehit täyttää viiskyt ennen ku lopetat seuraavan elämäs rakkauden perään itkemisen." Mä en sylkeny röökiä Julin päälle enkä heittäny lumipalloa sen naamaan. Mä tumppasin röökin autotallin jäiseen seinään, törmäsin mun petturisiskon ohi enkä lähteny Rutun karsinasta ennen ku puol yhdeksältä, kun Kiri tarvi kyydin Fleimiin. Juli oli siihen mennessä jo lähteny kotiin. *Mä meinasin kieltäytyä koko Fleimistä kun huomasin et Eedi oli myös ilmottanu tulevansa mukaan (TIETTY!!!!!). Mulla oli just ja just energiaa Kirin kanssa pimeessä pöydässä istumiseen, mut kaikki mikä liitty Eediin tai Riinikseen tai puhumiseen meni täysin mun sietokyvyn yli. Mut sit Valtteri ilmotti et sillä oli synttärit enkä mä kehdannu enää kieltäytyä. Fleimissä mun olo oli kuitenki kohtuullisen hyvä. Baari oli täynnä mikä tarkotti et normaalisti puhuminen oli käytännössä mahdotonta ja aina pysty esittään, ettei nyt vaan kuullu mitä muut sano. Mä painauduin sohvannurkkaan Kirin tarjoaman kokiksen kanssa ja asettelin helkatin tarkasti mun jalat niin, ettei ne missään nimessä koskettais vieressä istuvaa Eediä. Me ei oltu juurikaan puhuttu Lyytin bileiden jälkeen. Tai olin mä laittanu sille viestin ku sairastuin, mut sen jälkeen mä olin maannu kotona ja nauttinu siitä et mun ei tarvis selvittää yhtään mitään ennen ku parantuisin. Näin jälkikäteen aatellen oisin voinu olla kipeenä vielä kaks viikkoa lisää. "Oot selkeesti parantunu jo?" Eedi sano kumartuen mun puoleen ihan ku se olis lukenu mun ajatukset. Sen kasvot hehku värivaloissa."Joo.""Oliks paha tauti?""Ei."Mun vatsassa tuntu inhottava kouraisu kun mä näin silmäkulmasta, miten Eedi katso mua ihmetellen, mut en suostunu nostaan katsetta kokiksen hiljalleen vähenevistä poreista. Hetken päästä Eedin katse laski."Okei."*Mä olin just ehtiny ajatella et a) oli outoa etten ollu tienny et Kiri oli töissä Fleimissä ja b) olis varmaan hyvä idea lähteä kotiin, kun Kiri äkkiä kohotti molemmat kädet ja vilkutti jollekin joka luovi ihmismeren läpi kohti meitä. Meni kaks sekuntia joiden aikana mä ehdin rekisteröidä Kirin kohteen, olla kateellinen et Kiri tunsi niin helvetin hyvännäköisen ihmisen ja melkein tipauttaa nachot lattialle kun tajusin et se oli Riinis. Se marssi meitä kohti niin et pitkä tukka pomppi, istu suoraan sohvalle ja alko kälättää jotain Valtterin synttäreistä luomatta muhun ees katsetta.Eipä sillä et mäkään olisin katsonu sitä. Mä toljotin nachoja ja mietin et olipa typerää et niiden nimi oli nachot eikä vaikka kovat sipsit tai jotain muuta paremmin kuvaavaa. Riinis oli istunu sohvan toiseen päähän ja mun alitajunnassa poltteli tieto siitä et MEKÄÄN ei oltu puhuttu mitään sen jälkeen kun mä olin heränny sen vierestä pari viikkoa sitten. Lopulta mä tein sit sitä missä olin helkatin hyvä: välttelin sekä Riinistä että Eediä esittämällä et niitä ei ollu olemassakaan. Tilannetta helpotti se et jossain vaiheessa Lyyti ilmaantu paikalle ja mä saatoin hengailla sen ja Valtterin kanssa. Meillä oli tietyllä tavalla ihan hiton kiva ilta kolmestaan.Aamuyöllä, kun mä viimein potkin eteisessä kengät jalassa ja hipsin sukkasillani makkariin toivoen et Pyry ei heräis, mä sit jatkoin sitä mitä parhaiten osasin.moi eedi oon kipeänä anna anteksi mutta en voi liikuttaa indiä enää
Aleksanteri 31.1.2022 klo 20:33 |
tuli mieleen ku ei oo juteltu niin sori. jos jotenki oon loukannu suua. käsitin et me ollaan vaan kavereta mutta olikose niin?
Aleksanteri 10.2.2022 klo 3:12 |
jos haluut jutella esim ystvänpäivänä tai ennen nii mulla ei ole mitään phumista vastaan.
Aleksanteri 10.2.2022 klo 3:15 |
|
|
|
Post by Aleksanteri on Feb 20, 2022 21:02:00 GMT 2
17.2.2022 - Se, jossa ajetaan autollaVaikka tää oli jo toinen aamu viikon sisään kun mä heräsin Cellan viereltä, mun aivot kävi siitä huolimatta läpi sellasen vähän vaivaannuttavan mutta kiinnostusta herättävän kaavan. Eka ne innostu, sit petty (koska miks mä olisin päätyny Cellan luo? ?? ) ja innostu sit taas niin et mun oli pakko räväyttää silmät auki alle sekunnin sadasosan. Suoraan mun eessä nukku Cella pää puoliks kissakuvioiselle tyynylle painettuna. Mä olin niin lähellä, et pystyin just ja just erottaan sen kasvonpiirteet, mut olisin tunnistanu sen tuoksusta vaikka en olis pystyny näkemään mitään. Sen ripset värähteli vähän, silleen että mä arvasin että se näki unta. Lyhyt tukka pörrötti toiselta puolelta pystyssä niinku mä olisin pidelly sormia sen hiusten lomassa koko yön ja vetäny vasta ihan hetki sitten käden pois. Mun rinnassa nous sellanen yhtä aikaa hyvältä ja pahalta tuntuva värinä. Eilisilta ja se, mitä me oltiin puhuttu Cellan kaa, tuntu joltain tosi upeelta tarinalta jonka joku kaveri kerto ja josta oli yhtä aikaa kateellinen ja iloinen sen puolesta. Mun piti tuijottaa Cellan raukeeta naamaa aika pitkään ennen ku aivot viimein suostu käsittään, että se olin todella MÄ ITSE, joka oli eilisiltana kokenu kaikki ne mun päässä toisiinsa törmäilevät asiat. Mä kumarruin lähemmäs Cellaa, vedin sormenpäillä valkeet hiukset sen korvan taakse ja pussasin unenlämmintä poskea kuus kertaa putkeen. Me oltiin yöllä rakennetun majan jäänteissä, kuten mulle selvis kun mä kierähdin mahalleni ja tihrustin ympärilleni hämärässä huoneessa. Puolet kattolakanasta oli sortunu (mä epäilin, et Onni oli varmasti yrittäny hypätä majan päälle, koska se oli paholainen) ja Cellan jouluvalot loisti enää himmeetä valoo entisen lakanaeteisen raunioiden alta. Mä olin varmaan yöllä potkassu jalan sohvatyynyseinästä läpi, koska mun puolella tyynyt oli kellahtanu kumoon ja päästi valoa majaan. Tai saatto se olla tietysti myös Onnin tekosia. Mä kumarruin niin lähelle Cellan korvaa, et huulet hipo sen ihoa, ja puhalsin kevyesti. Cella säpsähti hereille niin nopeesti, et mä pelästyin ja kavahdin taaksepäin niinku se olis tarrannu hampailla mun kaulaan (ikävä kyllä ei). Se läppäs käden korvalleen ja käänty mua kohti vähän vihaisen näköisenä, mut heti kun meidän katseet kohtas, sen ilme värähti. Cellan suupielet pehmeni niinku se olis perunu tunteensa, mut sit se veti kulmansa takas kurttuun ja muksautti mua kevyesti nyrkillä olkavarteen. "Sä herätit mut kesken tosi hyvän unen", se mutisi. Mä painoin leuan sen kapeeta olkapäätä vasten ja työnsin kasvot Cellan niskakuoppaan. Se tuoksu niin hyvältä, et mä olisin voinu räjäyttää koko Poppelikujan ihan siitä ilosta et Cella oli ylipäätään olemassa. "Mitä siinä tapahtu?" Mä kysyin, mut en oottanu vastausta ennen ku aloin pussailla sen niskaa. Cella värähti. Hetken se vaan hengitti syvään ja anto mun pussailla, mut sit se kiemurteli niin, et meidän kasvot melkein hipo toisiaan, ja hymyili. Se työns käden viivytellen mun hiuksiin ja tukisti niin, et mä älähdin hiljaa. "En kerro, kun herätit mut." "Törkeetä", mä naurahdin. Cella yritti pussata mua, mutta mä piilotin kasvot sen kaulaan ja murisin sen korvaan. Se nauro niin et oisin halunnu huutaa onnesta. "Mitäs herätit mut." "Mä puhalsin, en herättäny", mumisin. Mä laskin sormenpäät Cellan vyötärölle ja liu'utin ensin peukalon, sit koko käden sen tulikuumalle iholle. Se anto mun vetää itsensä mua vasten. Mä tajusin hämärästi et ajattelin toistuvasti, miten paljon mä rakastin Cellan suuta. Peitto kahis, kun Cella kieto jalat mun jalkojen ympärille. Mun oli pakko tehdä kaikkeni, et pystyin keskittyyn siihen mitä se sano. "Okei sitten." Sen ääni oli niin pehmee et sanat melkeen kierähti kun ne putoili sen suusta. "Se oli vähän niinku todellisuuteen perustuva uni, sä olit siinäki tulossa mun luo ja oli toi karsee myrsky. Mä olin siinä vähän niinku sun kehossa, katoin sitä silleen sun silmien läpi. Se oli tosi hullu uni. Olin just siinä kohtaa, että oltiin vielä Seppeleessä ja pöllin Pyryn auton, että pääsisin ajaan tänne mun luo." Cella hihitti, sen käsi oli yhä mun tukassa mut nyt se oli siirtyny sormeileen mun niskahiuksia. Se kiersi niitä sormiensa ympärille eikä huomannu, et mä jäykistyin, ennen ku mä nousin puolittain istumaan ja löin pään majan kattoon. "No?" Se tuijotti mua pöllämystyneenä tyynyjen ja peittojen välistä. Jouluvalot heitti valopisteitä sen kasvoille. "Mä siis oikeesti pöllin sen auton", mä hönkäisin. "Voi vittu. Mä oikeesti pöllin Pyryn auton." *Jos haluutte tietää, miten helvetissä mä olin onnistunu unohtaan KOKO YÖKSI, et varastin mun kämppiksen auton, niin saman haluaisin tietää myös mä. Jos mä olisin yöllä lukenu pelkästään Pyryn viestit, olis mun aivoihin ehkä jotenki UPONNU, et mä olin varastanu siltä auton eikä se ollu hyvä asia. Mut (TIETYSTI!!) mä olin tarkastanu ekana oliko Riinis vastannu mulle. Mä olin tuntenu kauheeta sisäistä painetta ku olin miettiny, pitäiskö mun poistaa koko viesti tai kirjottaa Riinikselle nopeesti että tilanne oli muuttunu, mut Cella oli ollu siinä mun vieressä enkä mä ollu todellakaan voinu pitää keskustelua sekuntia pidempää auki sillä uhalla, et Cella olis nähny sen ja käsittäny kaiken väärin. Mä olin ollu niin kuumissani kun luin Pyryn viestejä, et olin unohtanu, että Pyry ei välttämättä tykkäis siitä että olin ottanu siltä auton kysymättä. Nyt mä istuin siinä nimenomaisessa autossa lämmitin täysillä ja näpyttelin Pyrylle vastausta niin nopeesti ku pystyin. Mua hävetti ja ahdisti niin paljon, et oli pakko painaa käden kasvoille ja hieroa silmiä niin et alko näkyyn pieniä kirkkaita tähtiä. Kun Cella kiskas oven auki mun vierellä, mä ennemminki kuulin ku näin sen tavasta istua pelkääjän paikalle, et se katto mua huolestuneesti.
"Kaikki ok?"
Mä työnsin puhelimen takin taskuun ja pakotin suupielet ylöspäin samalla, kun katsoin melkein Cellaa silmiin.
"Tietty."
Mä peruutin talon eestä samalla ku mietin, et mä olin saanu ihan helvetin paljon siimaa - Eediltä, Riinikseltä, Mannylta, Pyryltä - ja mua pelotti se lähestyvä hetki, kun siima jossain vaiheessa tulis loppumaan.
*Kun mä pysäytin meidän pihalle, Cella työns jo toisen jalan ulos autosta ennen ku käänty vielä katsoon mua. Sen tukka lennähti naamalle, kun talvimyrskyltä vielä käyttämättä jääny tuulenvire puhalsi auton avonaisesta ovesta sisään, ja peitti sen kysyvän naaman.
"Haluutko että ootan täällä ulkona? Vai tuunko sisään?"
"Tuu mukaan", mä mutisin. "Me kuitenki ajetaan takas sun luo mun autolla. Jos unohdetaan vaan että mulla koskaan oli tää. You know."
Musta tuntu, et jos me oltais vähän myöhemmin alettu taas olla jotain / palattu yhteen / perustettu muhinointikerho / muututtu tosi kummalliseksi eksäpariksi joka ei kai osannu olla erossa vaikka kohta kuitenki särkis toistensa sydämet / mitä helvettiä nyt ikinä tapahtukaan, niin Cella ei olis suhtautu niin tyynesti siihen et mä olin pölliny Pyryn auton. Mä näin kyllä siitä vähän liian huolellisesta tavasta, jolla se sulki Pyryn auton oven, ettei se arvostanu mun jos unohdetaan vaan tää -kommenttia, mut se ei sanonu mitään. Enkä mäkään aikonu todellakaan sanoa.
Kämppä oli inkeritön eli hiljainen, kun mä ja Cella potkittiin kengät kuistille. Mä viitoin sen mun perässä eteiskäytävään samaan aikaan peläten ja oottaen, et Pyry hyppäis jonku kaapin takaa meidän eteen. Mun mielessä välähti, et Cella oli ollu täällä viimeks silloin ikuisuus sitten ku me oltiin juhlittu meidän tupareita ja Robert oli sanonu, ettei se tulis ellei Cella pääsis sen mukana.
Pyry ei hyppiny kaappien takaa, vaan istu keittiön pöydän ääressä teekupin kanssa. Me astuttiin Cellan kaa peräjälkeen keittiöön ja silloin se vähän niinku huokas, enkä mä voinu olla aattelematta et jostain syystä Pyry näytti tosi väsyneeltä. Häpeä pisteli kurkunpäässä asti kun mä mietin, et sen väsymys oli mun syytä. "Anteeks." Mä harppasin ovensuusta parilla askeleella pöydän luo ja liu'utin avaimet Pyryn eteen. Ne kilahti syyttävästi pöydän pinnalle. "Mä otin sen kun mun piti... tota..." Mä nostin nopeesti katseen avaimista Pyryyn, joka katso takas niin vakaalla mut surullisella ilmeellä, et mä olisin halunnu painella mun huoneeseen ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Mä olisin todella paljon mieluummin toivonu et Pyry olis kaatanu sen edessä olevan kupin sisällön mun päähän, niinku Cella oli pari kuukautta sitten tehny. Sen hiljanen pettymys tuntu kiertyvän mun ympärille niin et oli vaikeeta hengittää. "Mun oli pakko ajaa Cellan luo enkä mä..." mä heilautin käsiä epämääräisesti ihan ku se olis merkinny jotain. Pyry oli yhä hiljaa. "Enkä mä, öö, tajunnu ajatella mitä mä teen. Anteeksi." Pyry nyökkäs niin vähän, et sitä tuskin saatto nähdä. Sen katse vilahti mun ohi Cellaan. Se oli jääny seisoon keittiön ovensuuhun kädet puuskassa, ovenkarmiin nojaten, ja näytti joltain pyhältä enkeliltä joka oli lähetetty varjelemaan mua kun mä tulin tekemään synnintunnustusta. Pyryn sormukset kolahti pöytää vasten, kun se nousi ja meni kaatamaan keittimestä lisää vettä teekuppiin. Se puhu niin, et ei katsonu meitä kumpaakaan suoraan. "Kiitos ku toit noi takas." Se piti pienen tauon ku valikoi uutta teepussia. "Mä luulin et sulle on sattunu jotain." "En ihmettele", mutisin. Tuntu hirveeltä, et Pyry oli huolehtinu musta, ajanu Seppeleeseen ja muutenki käyttäytyny niinku ihmisten kuuluu, ja mä olin siitä huolimatta kadonnu sen auton kanssa Cellan takia. "Te nyt sitten vissiin ootte -" Pyry jätti lauseen kesken ja katto meitä kysyvästi. Jos haluutte tietää mun rehellisen mielipiteen, niin Pyry olis voinu jatkaa lausetta esim. edes yhden sanan lisää. Me oltiin mitä?? A) taas yhdessä, b) sovittu meidän kaikki riidat, c) erottu lopullisesti vai d) päätetty ottaa Pyry meidän suhteen viralliseksi valvojaksi ja sponsoriksi? Mun selkärangassa kihahti inhottava ahdistuksen hiki, kun mä yritin tulkita Pyryn äänenpainosta mitä se tarkotti.. Mä vilkaisin Cellaa, joka sattu vilkaseen takas just samaan aikaan. Kumpikin meistä kääns katseen pois. Hiljaisuus alko painostaa mua ehkä neljän sekunnin jälkeen niin, et mun oli pakko istua alas. "Mä voin tietysti myös pitää salassa sen että te kävitte täällä", Pyry sano lopulta vähän kummeksuvalla äänellä. Taas mä vilkaisin Cellaa ja se vilkas mua. "Joo", mä kuulin itseni sanovan. "Se olis kivaa." *Autossa Cella käänty katsoon mua, kun oli saanu kiskottua turvavyön kiinni, ja mä aistin mitä se aiko sanoa ennen ku se ees sano sen.
"Eli haluut siis että tää kaikki on jotenki salaista? Vai?"
Mä en välittäny siitä, mitä autokoulussa oli opetettu, vaan käännyin katsoon Cellaa samalla ku rullasin autoa pois meidän pihasta (oon noin 120% varma et osasin ajaa OMASTA PIHASTA pois vaikka mulla olis silmät kiinni ja auton tilalla Windi väärinpäin). "Se ei todellakaan johdu siitä et en HALUIS kertoo kaikille tästä - öö... tästä mitä me ollaan, tota, tehty." Auto rasahti lumikinoksen reunaan ja mä vilkasin sivuikkunasta olisko se mahdollisesti ollu kyylänaapurin aita. Cellan jännittyneet kasvot hääly mun näkökentän laidalla. "Vaan?" Mä kurtistin naamaa ja väänsin rattia niin et renkaat surahti sohjoisessa lumessa. Cella katso mua niin pitkään, että mä viimein olin saanu auton suoristettua ja painoin kaasua isommalla tiellä. Mulla oli jotenki epätoivonen olo, ihan niinku koko autonpöllintä-tunteenpaljastus-ystävänpetos olis kaatunu uudelleen tuhatkertaisena mun niskaan jos Cella ei tajuais mihin mä pyrin. "Musta vaan tuntuu et haluaisin olla jotenki varma ennen ku kaikki saa tietää", mä sanoin tietä tuijottaen. Hapuillen mä kurotin käden Cellan ranteelle ja puristin ihan kevyesti. "Tiiätkö että jos tapahtuiski jotaki paskaa, mitä en siis halua, niin mun ei tarvis kertoa kaikille et ei siitä tullukaan mitään." Mun oli pakko yskähtää ja vetää käsi takas ratille. "Mä en tiiä et miten mä kestäisin sitä, niinku, sitä häpeää." *Mä ajoin meidät Citymarkettiin ja työnsin jääkylmällä parkkipaikalla Cellaa sellasessa lasten keltasessa autokärryssä, ennen ku vartija tuli ja pakotti meidät lopettaan. Kun me oltiin ostettu ruokaa niin, et voitais elää sillä vielä about kuuskyt talvimyrskyä, me hypättiin takas autoon ja lähdettiin ajaan kohti Poppelikujaa. Mun rinnassa oli taas se pakahduttava melkeen pahalta tuntuva olo, jonka mä arvelin liittyvän jotenki siihen et mun aivot ei tajunnu sitä minkä keho oli jo tajunnu.
Cella kääns radiota isommalle, kun me oltiin melkein puolimatkassa. Se paino pään niskatukea vasten ja alko nytkytellä jalkaa musiikin tahdissa. Mä annoin käsien levätä ratilla ja tuijotin jotenki puoliks huumautuneena lumisia peltoja, jotka aukes tien molemmin puolin. Niiden takana kirkkaalla taivaalla möllötti vaaleenpunasia pilviä.
Mä en voinu vastustaa kiusausta, vaan irrotin toisen käden ratista ja laskin sen Cellan polvelle. Tuntu ihan siltä, ku Cella olis odottanu jotain salaista merkkiä (vaik käsi polvelle olis musta hiton huono salainen merkki, sen huomais melkein missä tahansa). Cellan sormet vilisti pitkin mun käsivartta niskaan niin, et mulle tuli kylmiä väreitä, ja sit se kurotti niin lähelle ku turvavyöltä pääs ja alko pussailla mun korvaa. "Mä ajan ojaan", mun oli pakko huoahtaa samalla ku painauduin lähemmäs Cellan suuta. Se työns vapaan käden mun takin alle enkä mä ehtiny ku vetästä terävästi henkeä, kun sen viileet sormet oli jo mun paljaalla vatsalla. Mä haparoin sokkona sormet Cellan reidelle ja yritin samalla pitää auton oikealla kaistalla. Cellan kynnet painu kevyesti mun kylkeen eikä se vieläkään lopettanu mun korvan pussailemista, ja mun oli pakko purra huulta sekä siks että se tuntu niin helvetin hyvältä, että siks etten menettäis kaikkea keskittymiskykyä ja paukauttais meitä keskelle peltoa. Ohi mateli auto, jonka kuski toljotti meitä niinku sen silmien paikalla olis kaks heinäpaalinmunaa. "Jos ollaan ojassa niin sun ei tarvi keskittyä enää ajamiseen", Cella kuiskas mun korvaan. Musta tuntu oikeesti, että mä menin jotenki vähän järjiltäni. Mä puristin Cellan reittä niin et siihen varmaan jäis viis pientä mustelmaa ja heti ku tiestä erkaantu pikkutie, mä survasin vilkun päälle. Me molemmat oltiin tökätty turvavyöt auki jo ennen ku auto oli ees kunnolla pysähtyny. Mä kiskoin Cellan mun syliin kuskin penkille samalla ku Cella veti takkia pois mun päältä. Mulla oli niin kuuma että en eka ees huomannut, ku potkasin vahingossa lämmitintä niin et se alko hurista ja puskee kuumaa ilmaa meidän päälle. Mä en pystyny miettiin mitään muuta ku et luovuttaisin ilomielin pois ajokortin, jos vaan saisin suudella Cellaa ikuisesti. Mä en ihan tienny miten se onnistu (koska mun auto ei valitettavasti ollu mikään tilaihme), mut jotenki me onnistuttiin kiipeämään etupenkkien välistä lopettamatta suutelemista. Cella kisko mut sen päälle takapenkille. Sen paita oli noussu mahan puoliväliin, ja mä vedin sen lopppumatkan Cellan pään yli vähän niinku ystävänpäiväyönä heinävintillä. Cella oli hengästyny. Se makas rintakehä kohoillen pelkissä rintsikoissa ja farkuissa mun auton takapenkillä kasvoilla sellanen kuumeinen hymy, jonka mä muistin vuosien takaa. Mun oli pakko nojata hetkeksi käsivarsien varaan ja suoristautua katsomaan sitä, koska mä en ollu varmaan koskaan nähny mitään niin kaunista. Vähän niinku tunnustellen Cella nosti sormet mun reidelle. Se alko liu'uttaa niitä ylöspäin niin että hetken mä jo aattelin, et kaikki menis hyvin - mut sit mun selkärangasta lähti taas sellanen pyörryttävä paniikki, joka pakotti mut kavahtaan istumaan ja vetään jalat kasaan mun alle. Cellan käsi tipahti sen kyljelle. Se katso mua auton hämärässä vähän aikaa ennen ku kömpi istumaan penkin toiseen päähän. Me istuttiin vähän aikaa hiljaa ja vaan tasattiin hengitystä samalla ku tuijotettiin toisiamme, mä nieleskellen sekä turhautumista että paniikin jäännöksiä ja Cella valppaana, niinku se olis odottanu jotain. Sit se ojensi varovasti kättä mun kohti ja kun mä en väistäny, silitti mun paljasta olkapäätä. Mä laskin katseen niin, et mun naamalle valahti pari kiharaa, ja olin salaa tyytyväinen et en niiden takia nähny Cellaa kunnolla. "Ootko varma että kaikki on -" Cella alotti. "Joo." "Okei. Haluutko puhuu vai -" Mä hapuilin Cellan sormet mun sormien lomaan ja puristin kevyesti. "Tää ei johdu mitenkään susta", mä sanoin hiljaa. Se tuli melkeen pelottavan helposti ottaen huomioon, et se oli osittain vale. Mua jotenki kivisti ja sattu, mikä johtu siitä et kaikesta huolimatta mä olisin enemmän ku mitään vaan halunnu kiskoa vaatteet Cellan päältä. Sen sijaan mä kurotin penkillä Cellaa kohti ja vedin sen varovasti mun syliin. Me ehdittiin istuu siinä vaan pieni hetki, ku Cellasta kuulu äkkiä joku outo tyrskähdys. Hetkeks mä pelästyin että se itki mun sylissä, mut sit mä tajusin et sen olkapäät tutis sillä tavalla miten ne tekee kun sitä nauratti helkatin paljon. Se nosti käden ja heilutti sitä ilmassa enkä mä tajunnu mitä tapahtu, ennen ku seurasin sen katsetta ulos ikkunasta. Auton vieressä seiso kaks pientä mummoa, joista toinen piteli sanomalehteä ja toinen seiso puolittain ojassa, ihan ku se olis hypänny tielle kääntyvän auton alta turvaan. Ne tuijotti meitä sellasella kauhunsekaisella ihailulla et aatteli kai just saaneensa jonku vuosisadan show'n. Varmasti jotain entisiä ponityttöjä, jos multa kysytään.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 23, 2022 18:14:12 GMT 2
19.3.2022 - Se, jossa on pikkulintujaRuskamäen minileirilläRuskamäen omistaja Anne-Mari raahas meille kylmälaukullisen jäätelöitä sen jälkeen ku hiton kamala ratsastuksenopettaja oli pitäny meille puomitunnin, jonka aikana musta tuntu neljästi että mä oksentaisin (eikä vaan niiden eilen juotujen kaljojen vuoksi). "Onks tää joku anteeksipyyntö siitä et toi tunti oli niin hirvee", Pyry kuiskas mulle kun Anne-Mari iski kylmälaukun satulahuoneen pöydälle ja alko latoa jäätelöitä lähimpänä seisovien Valtterin ja Julin käsiin. Kello oli kymmenen yli kaks ja kakkosryhmän ratsastajat oli vasta riisumassa hevosia jossain tallin uumenissa. "Tai sit kosto eilisillan juhlista ja noi on myrkytetty", mä mutisin takas. Valtteri ja Juli katos jäätelöittensä kanssa satulahuoneesta ja päästi mut Pyryn perässä apajille. Mä olin just noukkinu ÄssäMixin kylmälaatikon pohjalta, ku Riinis marssi satula sylissä sisään. Se hymyili mulle, kun meidän katseet kohtas. "Ota jäde", mä sanoin kun se kulki satulahuoneen perälle ja nosti satulan telineeseen. Se tuli kurkistaan kylmälaukkuun kun oli pessy kuolaimet ja paketoi suitsia. "Ota mulle toi Magnumin Sea Salt Caramel, jooko? Mulla on kädet täynnä", se pyys. "Noi vegaaniset ehtii loppua muuten." Satulahuone hiljeni hetkeks, kun Pyry lähti Salman perässä paremmille jäätelönsyöntipaikoille tallin eteen. Riinis väkersi suitsien kanssa huoneen toisessa nurkassa ja Anne-Mari patsasteli kylmälaukun takana niin et mä en voinu puhua sille. Cella asteli satulahuoneeseen kun mä olin heittämässä ÄssäMixin käärepapereita nurkkaroskikseen karkkipapereiden ja parin tupakantumpin sekaan (kuka on niin idiootti että polttaa tallissa? ??). Mä en ees katsonu suoraan ovelle päin, mut oisin tunnistanu sekunnissa sen lyhyeksi nyrhityn valkosen tukan, vaikka se ois pitäny etsiä niistä hirveistä kirjoista joissa on tuhat ihmistä samalla aukeamalla ja vaan yhdellä punavalkoinen raitapaita. Mun rinnan korkeudella kouras niin valtava raivo, et mä ruttasin jäätelöpaperin ja heitin sen kohti roskista niin kovaa, et se kimpos sen metallireunasta ja lens suoraan Cellan kulkureitille. Takahampaita yhteen purren mä kiskaisin hupparin hupun päähän ja sanoin Riinikselle jotenki ihmeellisen kovalla äänellä: "Tuu jo, ettei sun jäätelö sula." Riinis seuras mua ulos tallista ja sen niskaan sidottu punainen palmikko melkeen välkähteli terävässä kevätauringossa. * Mulla ei ollu mitään hajua mihin Ruskamäessä vois mennä rauhottuun, joten mä marssin (mun sulava jäätelö toisessa ja Riiniksen jätskikääre toisessa kädessä) päämäärättömästi kentän viereiselle kalliolle ja kiipesin sille puolelle, jolta ei nähny tallia. Lysähdin istumaan kylmälle kalliolle, tuin kyynärpäät polviin ja survaisin ÄssäMixin suuhun samalla ku tuijotin tiiviisti kallionrinteen juurella olevan aika säänpieksemän puuaidan yli. Riiniksen saappaiden äänet lähesty hitaasti mun selän takana, se kai väisteli lumisia kohtia. ÄssäMix suli pitkin mun sormia, kun Riinis istahti mun viereen. Mä ojensin siihen katsomatta vielä kääreissä olevaa jäätelöä samalla ku yritin pelastaa sen, mitä ÄssäMixistä vielä oli pelastettavissa. "Kiitti." Sivusilmällä mä näin, et Riinis ruttas käärepaperin takintaskuun. Se alko avata tukkaa palmikolta yhdellä kädellä samalla ku puras jäätelön suklaakuorrutteesta palan ja alko jauhaa sitä hitaasti. Mä vedin syvään henkeä ja tunsin vähitellen, miten satulahuoneessa mun sisälle kiristyny olo alko helpottaa. Varoen että en sotkenu hupparia ÄssäMixiin mä nojauduin taaksepäin kalliolle kyynärpäiden varaan ja nostin katseen kohti vaaleeta taivasta. Linnut laulo pusikossa meidän takana. Me ei sanottu mitään pitkään aikaan. Riinis pureskeli jäätelöä ja katseli kapeeta siivua Liekkijärveä, joka näky kaukana puuaidan ja sen takana olevan pellon päässä. Mä nuolin ÄssäMixin tikun puhtaaksi ja viskasin sen alas kallion ja aidan välissä olevalle nurmikaistaleelle, jossa tällä hetkellä kasvo pääasiassa viime syksyn kuollutta keltasta ruohoa. Riinis kohensi asentoa. "Noi linnut kuulostaa muuten siltä ku ne sanois vittu vittu vittu vittu. Kuuntele." Riinis hymähti ja nosti leukaa ihan niinku se olis oikeesti yrittäny kuunnella paremmin. Lintu hiljeni hetkes, mut sit pusikosta kuulu taas vittu vittu vittu vittu. "Ei oo helppoa niilläkään", Riinis hymähti. Me istuttiin kalliolla niin pitkään, et kaks lintua ehti suhahtaa meidän päitten yli ja laskeutua niin lähelle, et me oltais pystytty koskeen niitä jos oltais haluttu. Ne pomppi tasajalkaa Riiniksen saappaiden juuressa ja sano pari kertaa vittu vittu niinku ois yrittäny tilata ruokaa. Mua nauratti. Aurinko, joka oli paistanu suoraan mun naamaan kun mä olin pamahtanu istuun kalliolle, oli kääntyny niin että valonsäteet kulki nyt poikittain kallion yli ja pakotti Riiniksen siristeleen silmiä, kun se vilkas mua. Se hymyili kans. "Allu! Riinis!" Joku huus tallipihalla niin kovaa, et mä olin varma ettei se voinu olla kukaan muu ku mun armas superkeuhkoinen pikkusisko, ennen ku tunnistin Lyytin äänen. Kaiku poukkoili pitkin pihaa niin et kuulosti siltä ku Lyyti ois juoksennellu paikasta toiseen (mitä se toivon mukaan ei tehny). "Missä työ ootta? Päivällinen on valmis!" Riinis puhahti ja ravisutti tukan niskaan. "Mennäänkö?" "Joo." Me noustiin ylös kalliolta ja jätettiin pikkulinnut hyppiin toiveikkaasti kohti Riiniksen jätskitikkua, joka loju yksinäisenä viileällä kivellä siinä missä me oltiin hetki sitten istuttu.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 3, 2022 9:51:16 GMT 2
3.4.2022 - Se, jossa mä syön taikapullaaFilppu oli keittäny jotain helkatin kukkateetä ja leiponut itse pullaa (??) ja se oli ihan söpöä mutta vaivaannuttavaa. Mä potkin kengän varovasti sen minikämpän eteiseen, jossa oli edelleen meidän äidin lähettämä joulukortti vuodelta 2018 (se oli sellanen jossa possu pussas toista possua sen jälkeen kun ne oli paennu autiolle saarelle). Musta oli ihan asiaankuuluvaa kysyä, miks Filppu ei ollu heittäny sitä pois. Mä tallustelin kolme askelta eteisestä keittiöön ja tajusin heti, et teekuppeja oli vaan kaks. "Eiks Tommi halunnu teetä?" Filppu oli kumartunu kykkiin oranssina hohkaavan uuni-ikkunan eteen ja käänty hymyileen mulle. Sen silmät kaartu niinku kaks puolikuuta. "Ei Tommi tuukaan", se vastas. "Me mietittiin että ei sen varmaan sittenkään tarvi, ku Herttoniemestä on tänne niin pitkä matka." "Okei", vastasin mä, joka en kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen ollu käyny Helsingissä missään muualla ku meidän kampuksella ja Prismassa. Filpun baarijakkara oli yhtä epämukava ku mä olin muistanutki. Mä yritin tasapainotella sillä siedettävään asentoon sillä aikaa, ku Filppu työns höyryävän teekupin mun eteen ja otti pullat uunista patakintailla, joissa oli dalmatialaisten kuvia. Tee oli kitkerää, mut mä en kehdannu irvistää koska Filpun tuntien se oli varmaan ite ostanu maatilkun jostain saaristosta ja käyttäny viime kesän viljelemällä siellä yrttejä samalla ku muut tajus tehdä jotain mistä oikeesti nautti. Filpun piti siirtää pino meidän kurssikirjoja, vaihtaa pullatarjotin pienempään ja heittää ruukkukaktus sohvapöydälle ennen ku se sai läppärin mahtumaan keittiötasolle. Mä en ollu ennen nähny silmälaseja, jotka se kaivo sohvapöydältä ja työnsi nenälle ennen ku avas läppärin kannen. "Mikset sä käytä noita luennoilla?" Mä kysyin samalla ku yritin hörppiä teetä niinku oisin nauttinu siitä. Filppu loi muhun pitkän katseen lasien yli. "En mä kehtaa", se tokas. "Miks?" "En näytä näissä niin hyvältä." "Ai." Mä kupersin kädet lämmintä kuppia vasten ja toivoin, et tee katoais jos mä riittävästi toivoisin. "Jaa. No kai sä näytät noinki ihan kivalta." Filppu hymähti ja alko näpytellä läppäriä niin, et mä en nähny mitä se teki. Jossain vaiheessa (ilman että nosti katsetta) se tuuppas pullatarjotinta sormenpäillä pari senttiä lähemmäs mua. Mä tartuin kiitollisena lähimpään pullaan. Lopulta Filppu otti lasit nenältä ja kääns läppärin näytön mua kohti. "Nää kuvat ois siis suoraan sanottuna voinu olla parempiaki", se sano ja naputti lasien sangalla jotain mitätöntä yksityiskohtaa mun ja Rutun taustalla. "Sä teit tietysti tosi hyvää työtä. Mutta Tommin valotus on vähän pielessä." "Okei", mä sanoin yrittäen olla kuulostamatta siltä, et sitä mä olin arvellutki. Filppu tuskin ois kutsunu mua sunnuntaina sen luo Helsinkiin ihan vaan siks, et vois juhlia miten hienoja meidän koulukalenterin ei-nakukuvista tuli. "Oon yrittäny muokata näitä, mutta mutta..." Filppu mutristi suuta, enkä mä tajunnu miks sen piti esittää, koska kuuden vuoden tuntemisen jälkeen mä tiesin jo mitä se oli sanomassa. Se heilautti käsiä ilmassa ja jatko sit muka kevyesti: "Mietin että jos oisin tullu käymään itse siellä sun tal-..." "Et tuu." Mä laskin pullan lautaselle ja varistelin murut sormista. "Se ei oo hyvä idea." "Mut enkö mä jo tässä vaiheessa-" "Mä en oikeesti halua." Filppu huokas. Se mietti hetken ja kurotti sit käden mun kädelle. "Allu." Mä painoin katseen puoliks syötyyn pullaan, joka loju viattomana lautasella varmaan täynnä jotain siemeniä ja hippusia, jotka teki taikatekoja mun alitajunnassa ja laitto suostuun kaikkeen mitä Filppu ehdotti. Filpun viileet sormet puristi kevyesti mun kämmenselkää. "Mä en oikeesti halua, että se näkee sua", sanoin hiljaa vaikka tiesin, et kaikista mun elämän ihmisistä myös Filppu kuulu niihin, jotka loppujen lopuksi aina teki mitä tahto.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 9, 2022 19:48:40 GMT 2
8.4.2022 - Se, jossa Tommi toimii anti-Amorina
Filppu sai mut ylipuhuttua tuleen sen luo vaan siks että meillä oli luento aamulla ja mä olin jo valmiiksi Helsingissä. Musta tuntu et sen päähän ei ollu vieläkään ihan uponnu se fakta, että mä ihan oikeesti asuin toisella paikkakunnalla ja ajoin Helsinkiin monta kertaa viikossa vaan siks et mun oli pakko. Ja et melko huono pakko oli et se halus jutella mun kanssa kun me kuitenki elettiin maailmassa, jossa oli esim. sellanen keksintö ku puhelin.
Filppu keitti kukkateetä sillä aikaa ku mä otin päiväunet sen minisohvalla. Mä en ollu nukkunu hyvin sen jälkeen ku olin alkanu taas olla yöt yksin mun omassa sängyssä (ja musta tuntu et sen jälkeen ku olin saanu kuulla et oli olemassa joku persenaama-Otto, en ollu nukkunu ees sitä vähää mitä siihen asti). Mä heräsin joka yö helvetin vihaisena about neljältä ja valvoin niin kauan et Inkeri tai Pyry alko kolistella seinän takana ku jompikumpi heräs aamutallia varten.
Mua yllätti miten hyvin mä pystyin nyt nukkuun ku Filppu kolisteli sen 2500 euroa maksaneiden posliinikuppien kanssa, mut ehkä se johtu siitä että olin tottunu siihen miten se oli ennen kolistellu kuppeja meillä. Musta oli kiinnostavaa et joku saatto paiskoa oksettavan kalliita astioita niin lujaa ilman että ne meni rikki.
Filppu tyrkkäs teekupin mun eteen samalla sekunnilla kun mun puhelimen herätyskello piippas ja mä sain toisen silmän auki. Mun oli pakko vetää jalat koukkuun kun se asettu istuun sohvan toiseen päähän.
"Tommi tulee kakskyt yli", se sano ja hörppäs teetä. "Puhutaan silloin niistä kuvista."
Mä katselin vielä puoliks unessa fosforitähtiä, joita Filppu oli liimannu katonrajaan ja tunsin miten mun kädet melkein puutu kuumaa teekuppia vasten.
Filppu oli ehtiny juoda kaks kuppia teetä ja kysellä multa puolet lammas- ja vuohituotannon tenttialueesta ennen ku Tommi soitti ovikelloa. Filppu viskas vuohiaiheiden kurssikirjan mun jalkoihin ja meni avaamaan.
Tommi näytti anteekspyytävältä heti ovella. Kun se kumartu halaan Filppua se katso mua niin surkeella onnettoman koiranpennun katseella et mä kirosin hiljaa Filpun julmuutta kun se ei ollu tajunnu tyytyä Tommin ihan hyviin valokuviin.
"Anteeksi oikeesti että tästä on tullu tällanen lisäsäätö kaikille", Tommi voihkas kun se asetteli kengät Filpun täyteen kenkätelineeseen ja ripusti takin naulakkoon. "Oon tosi pahoillani, en tajua mikä niissä kuvissa on kun kaikki muut onnistu ihan hyvin."
"Ei mitään hätää!" Filppu puristi Tommin käsivartta ja viitto toisella kädellä ottaan keittiötasolta teekupin. "Sä yritit parhaas, sellasta sattuu vaikka ois miten hyvä kuvaaja."
Tommi otti kupin ja rojahti sohvalle siihen missä Filppu oli aiemmin istunu. Mä vedin jalat kohteliaasti kauemmas.
"En yhtään nähny siitä järkkärin ruudulta että valotus meni niin huonosti", Tommi huokas. "Ne näytti ihan samalta ku mitä muistakin oli otettu."
"Musta ne on hyviä", mä sanoin mut samaan aikaan Filppu ähkäs ja heilautti kättä niin voimakkaasti et näytti ihan siltä kuin se ois yrittäny hiljentää mut eikä rauhotella Tommia.
"Katotaan vaan kalenterista päivämäärä ja otetaan uudet kuvat niin päästään kaikki tästä eteenpäin. Ei oo mitään hätää." Se kiersi keittiötason taakse ja veti läppärin esiin. "Tää on kuitenki vaan hauskanpitoa. Hetki, mä avaan kalenterin."
Sillä aikaa ku Filppu näpytteli, Tommi nosti käden sohvan selkänojalle ja hymyili mulle.
"Miten menee?"
Mä nytkäytin olkapäitä.
"Nukuin päiväunet." Tommi kohotti kulmia niin et mun oli pakko jatkaa. "Oon lähössä Ruotsiin. Kuukauden päästä. Siinä se kai."
"Miten sen sun seurustelukumppanin kanssa? Sen Cellan?"
Mulle tuli kylmä ja ällöttävä olo. Mun oli pakko laskee katse melkein täyteen teekuppiin ja irvistää. Mä oisin hyvin mielelläni tienny a) mistä Tommi ties et meillä oli joku aika sitten ollu jotain ja b) minkä aivosekaannuksen takia se halus ottaa aiheen esille.
"Mulla siis ei oo nyt mitään seurustelukumppania."
"Ai." Tommi oli hiljaa niin pitkään et mä ehdin melkein toivoa et se keksis jonku uuden aiheen ja jatkais niinku me ei oltais ikinä puhuttu mistään Cellasta.
Hiljasuuden keskellä mä tajusin et näppäimistön näpytys oli loppunu. Mä nostin katseen ja hetken aikaa tuijotin suoraan Filpun harmaanvihreisiin silmiin, mut sit se laski katseen terävästi näyttöön ja alko kirjottaa. Tommi käännähti sohvalla toiseen asentoon ja sano varovasti:
"Saanko kysyy mitä tapahtu?"
Mun ois tavallaan tehny mieli kysyä Tommilta että MISSÄ VAIHEESSA koska musta tuntu et viimeisen n. kahden kuukauden aikana oli tapahtunu niin paljon et oli vähän vaikee pysyä siitä itsekään perässä. Mä kohautin olkia katse edelleen teekupissa.
"No sanotaanko esim niin et siitä on tehty rikosilmoitus." Mun ääni kuulosti katkerammalta kuin mä olin tarkottanu.
Mä näin et Tommi kauhistu vaikka en ees katsonu sitä. Se kumartu vähän lähemmäs mua ja jos mä en olis ollu yhtäkkiä helvetin vihainen niin mua ois voinu huvittaa et sen ääni oli yhtä hiljainen ku joku väreilevä kuiskaus.
"Mitä tapahtu?"
"Ei mitään mun ja sen välillä", mä mumisin. Filpun hermostuttavan tasainen näppäimistön näpytys nakutti mun takaraivossa asti. "Mä en oikeestaan haluais puhua siitä."
Tommi nyökkäs ja läiskäs kädet yhteen niin rennosti et Muhkukin ois nähny ettei se ollu yhtään rento.
"Okei, Filippa, kerro sä sit miten sulla menee."
Filppu hymyili ja sen hampaat näytti tietokoneen näytön valossa vielä tavallistaki valkosemmilta.
"Hyvin. Otetaan ne kuvat kahen viikon päästä lauantaina jos teillä ei oo silloin mitään, okei? Mä tuun mukaan kuvaustueksi."
Multa kesti alle puol sekuntia avata suu et voisin alleviivata Filpulle kuudetta kertaa et mä en OIKEESTI halunnu et se tulis Seppeleeseen, mut Tommi oli mua nopeempi. Se määkäs joo, enkä mä enää sen jälkeen voinu sanoa mitään ilman et olisin joutunu selittään sille koko jutun.
Ja vaikka mä miten halusin pitää huolta siitä ettei kukaan asiasta mahd. järkyttyvä näkis Filppua, niin vielä isompi riski meidän kannalta olis selittää koko helvetin sekasotku Tommille ja olettaa että se ymmärtäis.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 12, 2022 18:09:34 GMT 2
12.4.2022 - Se, jossa me ollaan kaikki koolla
Juli esitti että se yllätty kun me ilmestyttiin sen oven taakse, vaikka se rakasti nimipäiviä ja me oltiin juhlittu niitä joka vuos varmaan siitä asti kun se tajus että sillä on nimi.
"Oikeesti, miks te ootte leiponu", se rääky kun Reetta astu minieteiseen Madden perässä ja ojens Julille kuvun alla olevan mansikkakakun. Julin ripsarit valu kyyneleiden mukana poskia pitkin ja se tuhri ne Madden mekon olkapäähän, kun se solmi käsivarret Madden ympärille ja halas sitä niinku ne ei ois nähny kymmeneen vuoteen. Mä rutistin Kaisan jälkeen sen onnesta hervotonta kehoa. Juli puristi mua olkapäästä, työns mua poispäin et pysty kattoon mua mustilla itkusilmillä ja veti mut sit uudelleen halaukseen. Sen kapeet hartiat nytkähteli niiskutusten tahdissa.
Julin keittiönpöydän ääressä ei ollu tilaa ees Julille itselleen, koska se oli niin täynnä meikkejä ja hiusjuttuja (jotka ei kuulemma mahtunu vessan kaappiin koska siellä oli tuplamäärä samoja mönjiä ja kaikki hajuvedet). Se raivas kakulle just ja just lautasen kokoisen reiän kuivashampoometsän keskelle samalla ku viitto meitä istuun petaamattoman sängyn reunalle. Reetta levitteli siveästi päiväpeiton sängyn päälle ennen ku me kaikki neljä ahtauduttiin vierekkäin niinku oltais teatterissa ja Juli ois itse esitys.
Se loisti ja katso meitä niin hunajaisesti et mä en ees miettiny että a) me ei oltu oltu kaikki viis yhdessä varmaan puoleen vuoteen ja b) mä olin ollu Julille niin tyly sen Seppeleessä käymisestä, et ois voinu olettaa sen laittavan salaa jotain pieniä nauloja mun kakkupalaan. Se itki vieläki ja pyyhki poskia niin että äsken poskia pitkin levinneet ripsivärijoet tuhriintu ja alko näyttää jonku pienen eläimen viiksiltä.
"Iske kiinni, nää on sun juhlat" Madde toitotti kun me oltiin vähän aikaa annettu Julin nyyhkiä ja vääntelehtiä kakun ympärillä.
"Mulla ei oo varmaan lautasia ja kuppeja kaikille", Juli parku onnellisena. "Kun te kaikki nyt ootte täällä."
Mä nousin sängynreunalta.
"Mä voin kattoo paljon niitä on ja keittää kahvia. Ja vaikka tiskata. Jos tarvii."
Julilla oli neljä lautasta ja neljä Iittalan kahvikuppia niinku mä olin muistellutki (mä olin ollu pari vuotta sitten mukana siinä maailman pisimmässä keskustelussa jossa Reetta ja Madde yritti päättää tarvisko Juli neljän astian setin, vai oisko aivan hirveä fiasko jos sille ostettais kuuden setti kun sillä ei ollu tiskikonetta. Ilmeisesti oli tultu tulokseen että olis). Julin paska kahvinkeitin alko tiputtaa niin hitaasti, et pieni päivänsankari ehti kaivaa esiin puhelimen, meikata uudelleen kamera peilinä ja ottaa kolmesataa kuvaa meistä ennen ku pannun pohjalla oli puolen sentin kuulas kerros kahvia.
"Mä voin syödä mun kakkupalan suoraan tosta alustalta", Juli lupas pirteesti kun mä ja Reetta lopulta kaadettiin kahvi neljään kuppiin. Madde kaivo Julin vaatimattomista kaapeista kakkulapion roolia esittävän veitsen.
"Päivänsankari on nyt kuitenki hyvä ja leikkaa kakkua et voidaan laulaa", Madde hymähti.
Juli hehku sisäistä onnea kun se asetti puhelimen meikkipussia vasten kuvaamaan ja alko leikellä kakusta ronskeja paloja. Mä otin lauhkeesti sen tarjoaman lohkareen, nappasin kahvikupin ja seurasin sängynreunalle Reettaa joka oli tasapainotellu kahvilla täytetyn vesilasin kakkulautasen reunalle.
Kun me oltiin laulettu vähän epävireisesti (koska mun armas kultakurkkusisko oli itse päivänsankarina) meidän lapsina omasanoittama Hyvää nimipäivää -laulu, Kaisa tökkäs lusikan kakkupalaan ja käänsi katseen muhun.
"Mä näin sut muuten Helsingissä perjantaina", se tokas. "Ehkä yhdeltätoista illalla, olit jonkun tytön kanssa. Kuka se oli?"
Mä tunsin, miten sekä Madden että Julin utelias katse singahti muhun. Reetta (joka oli kunnollinen ja normaali ihminen) söi kakkua.
"Missä mä olin?" Mä kysyin niin tavallisesti ku pystyin.
"Jonku talon parkkiksella", Kaisa vastas ja heitti jalan toisen päälle. Se katso mua tutkailevasti. "Oli niin pimeetä niin en ekaks meinannu tunnistaa ees sua."
"Olin varmaan just lähössä kotiin." Mä kohautin olkia. "Mulla oli yks luento."
"Ei varmaan niin myöhään", Juli tyrskähti mut Kaisa puhu sen päälle.
"Mut kuka se tyttö siis oli?"
Mä muistin kyllä varsin hyvin perjantai-illan ja sen, miten Filppu oli tullu saattaan mua parkkikselle kun mä lähdin kotiin vähän Tommin bussin jälkeen.
"Se oli -"
Mä olin jo vastaamassa ku jonkulainen suojeluvietti iski takavasemmalta ja leikkas sanat kesken lauseen. Mä vilkaisin epäröiden Julia ja Maddea, joka lepuutti kättä poskea vasten eikä enää koskenu sen kakkuun. Se kohotti hiljaa kulmakarvoja.
Mä hengähdin.
"Se oli yks tyyppi johon mä oon vasta tutustunu", mä valehtelin. "Yks mun, öö, kaveri. Tai ei siis kaveri. Yks tuttu vaan."
"Ai jaa", Kaisa sano ja mun selkäpiissä tuntu inhottava kylmä liikahdus kun mä tajusin miten epäluuloiselta se kuulosti. "Mä ihan luulin et tunnistin sen. Näytti aivan ku se olis ollu Fil-"
Sängynjouset narahti mun vierellä kun Reetan selkä ponnahti äkkiä suoraks.
"Ootteko muuten miettiny että Julin nimipäivästä on tasan kaks viikkoa vappuun", se sano kovempaan ääneen ku mä olin kuullu sen puhuvan varmaan vuoteen.
Ekaa kertaa sinä päivänä kaikki mun siskot hiljeni. Mä tuijotin lautasella kenollaan olevaa kakkupalaa ja pureskelin pyhää sisäistä vihaani samalla ku mietin miks Kaisa oli niin paskamainen että otti Filpun nimen esille ilman varoitusta.
Lopulta Madde huokas.
"Ei vappuun oikeestaan ihan niin lyhyt aika oo", se sano väsyneen kuuloisena.
Sen äänensävy sano hyvin selvästi, että kaikki Filippa Peterseniin liittyvät keskustelunaiheet olis paras haudata alta puolen minuutin tai helvetti ois irti.
|
|