Siirin ja Kertun päiväkirja

[Inkeri]

Jay's Strix

6-vuotias ratsuponitamma (25%)
146 cm, ruunikonkimonkirjava
koulutus kesken
omistaa Inkeri Johansen
sivuille >>

Kreivitär

5-vuotias shetlanninponitamma
103 cm, ruunivoikko
HeB/50 cm
omistaa Inkeri Johansen
sivuille >>

[Inkeri]

Prologi

Kesän jälkeen mun elämä oli ollut yhtä myllerrystä enkä ollut varma, olinko pysynyt sen mukana itsekään. Ensin tuli Seppeleen muuttuminen yksityistalliksi, mikä no, olisi ollut mulle ihan fine, koska mun työpaikka olisi säilynyt. Vaan ehei, sehän nyt olisikin ollut ihan liian helppoa, päätti kohtalo, ja vetäisi maton mun jalkojen alta: Seppele lopetti. Eikä mulla enää ollutkaan työpaikkaa Liekkijärvellä. Ja ihan kuin sen kokoisessa tuppukylässä niitä nyt muutenkaan olisi ollut ihan joka nurkalla.

Sitten Daniel soitti ja lauloi kuin joku Herran enkeli jouluna. Sillä oli mulle töitä. Saksassa. Ponin ratsutusta ja sellaista, kun Lilianille tarvitsi saada ratsu. Paljoakaan muilta tai itseltäni kysymättä lähdin sen tarjouksen matkassa Keski-Eurooppaan, koska mulla oli sellainen tunne, ettei mua ihan hirveästi olisi kukaan jäänyt kaipaamaan. Sitten Robertkin kertoi muuttavansa Harryn kanssa Kallaan sen Sarahin luo. Se oli viimeinen niitti. Myin Solbrittin seuraponiksi jollekin hermoheikolle parilla tonnilla, jotta saisin matkarahaa, ja lähdin pois ensimmäisellä lennolla.

Saksassa oli ihan kivaa muutaman kuukauden ajan. Tiettyyn pisteeseen asti oli helppoa paeta paskaa parisuhdetta ja huonoa oloa isojen ja kiiltävien koulupuoliveristen keskellä, puhumattakaan siitä Lilianin ponista, Maurista, joka muuten oikeasti oli shetlanninponi. Se vaati alkuun selästä käsin jakamattoman huomioni, jottei olisi lähtenyt käsistä joka hemmetin välissä. Mä sain tehtyä siitä lopulta sellaisen, että sen selkään uskalsi laittaa lapsen. Siitä olin ylpeä. Seppeleen ponien kurinpalautteluista oli selvästi ollut hyötyä.

Niin. Seppele. Sitä mä aloin koko ajan enemmän kaipaamaan. Hienojen koulupuoliveristen seassa mulla ei ollut Maurin lisäksi yhtään kaveria. Kun kallalaiset tulivat kilpailemaan Nürnbergiin Dressage Masterseihin, me riideltiin Robertin kanssa viimeisen kerran, ja mä jätin sen paskapoikkiksen virallisesti sille Sarahilleen. Silloin varsinkin olisin kaivannut kavereita.

Siksi mulle olikin melkoinen ilouutinen, kun Salma laittoi viestiä, että ne elvyttäisivät Emmyn kanssa Seppeleen takaisin henkiin. Vapisevin sormin tekstasin takaisin valitusvirren ja sen perään pyynnön: hei, ottakaa mut takaisin töihin. Ja ne ottivat. Daniel kohautti vain olkiaan danielmaisesti ja ymmärsi. Lentokone Suomeen lähti seuraavana iltana.

Helsinki-Vantaalla se sitten iski tajuntaan: eihän mulla Liekkijärvelläkään enää muuta ollut kuin työpaikka, kun poninkin olin mennyt ja myynyt. Onnikin oli mennyt ja myyty, kun Seppele lopetettiin. Istuin alas melkein itseni kokoisten laukkujen kanssa, tuijotin ohimeneviä ihmisiä ja mietin, mitä mä oikeasti halusin tehdä, vaikka se olikin aika päivänselvää: halusin ratsastaa ja kilpailla niin kuin vanhoina, hyvinä aikoina Siirin, Tirpankin kanssa. Jos ne hemmetin kallalaisetkin tekivät niin, miksen mäkin voisi. Danielilta olin saanut ihan hyvän pesämunan, hevonen vain puuttui.

Palasin kotiin bussilla. Istuin sängylle, vastapäätä mun vaaleanpunaisia keittiön kaappeja, ja aloin selata Facebookia. Löysin sieltä vissiin jonkun kohtalon tai jotain. Hintakaan ei huimannut päätä.

Tuuheaksi kasvaneen, harmaan otsatukan alta tuijottavissa suklaanruskeissa silmissä ja pörröisessä, sekavärisen ruskeassa karvassa oli kaikki niin tuttua, etten mä voinut vastustaa. Valkoisia tobianokuvioita ja noin puolen metrin korkeuseroa lukuun ottamatta se oli mun silmissä ilmetty Ilolan Eliksiiri. Mun ensimmäinen, paras ja tärkein hoitoponini. Palaisin Seppeleeseen Siirin kanssa ihan niin kuin olin aloittanutkin. Innostuin ihan hirveästi.

Kasvattajalleen ponin nimi oli Striksi. Mä ostin sen, ja Striksistä tuli Siiri. Ja meistä tuli Inkeri ja Siiri, kaikkien aikojen lyömättömin kaksikko.

[Inkeri]

Hankijumppaa

Onneksi Liekkijärvellä säät suosii aina! Lihaksettomalle ponille hangessa, ja vielä pellolla ratsastaminen on ihan huippua jumppaa, ja jalkoja on pakko nostella. Saatiin yksi päivä aika kivan näköistä pätkää jo, enkä malttais odottaa, että oltais jo täydessä tehossa. Kiitos Pyrylle, joka jaksoi hytistä kameran takana <3

//toim. huom. VOITTEKO USKOA, MUN PIIRTOPÖYDÄN PAINEENTUNNISTUS TOIMII! VIHDOIN! KÄRSIMYS OHI!

[Inkeri]

Palkkaakin kalliimpi

Mä en ollut katunut Siirin ostamista päivääkään. Mun mielestä se oli maailman paras poni, ja sen hankkiminen maailman paras päätös, vaikka olinkin elänyt viimeiset viikot jollain näkkileivällä ja Seppeleen taukohuoneen kaakaolla. Siitä huolimatta, että olin kahminut itselleni mahdollisimman paljon tallivuoroja, oli mun palkka edelleen ihan luvattoman pieni ja poni söi siitä leijonaosan. Kerran tajusin, että Siirin tallivuokra oli isompi kuin mun yksiön vuokra, vaikka sain pientä työsuhdealennustakin! Olin kysynyt Salmalta, saisiko poni ehkä kattokruunun sinne koristeeksi. Ei saanut.

Joka tapauksessa, kun mä rapsutin kirjavaa ponia sen sään kohdalta ja se rapsutti takaisin mun olkapäätä, tiesin, että näin oli paras. Tiesin sen silloinkin, kun se kaatoi tylsyyttään harjakopan mun unohdettua höpöttää sille taukoamatta, ja silloin, kun se tökki mua turvallaan loukkaantuneena mun jäätyä vahingossa juttelemaan jonkun tallikaverin kanssa eikä poniparka saanutkaan omistajansa jakamatonta huomiota. Traagista.

Mun Kasperilta pöllimäni maanantaiaamun työvuoro (kukapa sellaisesta haluaisikaan luopua, jännä) oli loppunut juuri, ja laitoin Siiriä päätallin pesukarsinassa ratsastusvalmiiksi. Olin todennut, että se sopi sille paljon paremmin kuin yksinäisessä siirtotallikarsinassa hääräily: päätallissa ohi kulki jatkuvasti rapsutusvalmiita pikkutyttöjä, ja siellä oli muutenkin tarpeeksi elämää uteliaalle ponille. Eikä se sitten muistanut olla ihan ääliö, eli tyyliin yrittää jotain piruetteja siinä kiinni kahlittuna. Tai kaivaa tunnelia Australiaan. Molemmat olivat jo tapahtuneet. Sille oli ollut pakko hankkia maailman tiheäsilmäisin heinäverkko karsinaankin ja jumppapallo tarhaan, jottei se olisi potkinut seiniä ja aitoja ihan säpäleiksi.

Pyry oli tullut tekemään päivätallia. Lempipuuhiini kuului nykyään höpöttää sille kaikenlaista, vaikka se harvoin vastasi mitään kovin pitkäsanaista. Poika nyt vain sattui olemaan nykyään yksi harvoja seppeleläisiä, joita enää tunsin väen vaihduttua niin tehokkaasti. Sai siis luvan tyytyä kohtaloonsa tai vaihtaa työpaikkaa.

“Ootko tulossa Iitan kanssa siihen valmennusrenkaaseen?” utelin, vaikkei Pyry ollut koskaan vaikuttanut kovin kunnianhimoiselta ratsastajalta. “Tai voihan siihen muullakin hevosella tulla.”

“En tiedä”, Pyry kohautti olkiaan. “En usko, että meillä riittää rahkeet sinne.”

“Älä nyt viitti! Mekin mennään! Ja kato tätä ponia, ihan heinämahainen ja lihakseton!” puuskahdin. “Kyllä sinne aina yksi suomenhevonen mahtuu.”

“Niin kai”, toinen vastasi jälleen olkiaan kohauttaen.

“Onko sulla muuten kestänyt kukkaro hevosen omistamista?” tiedustelin sitten. Siiri katsoi mua nyrpeän näköisenä kuin kysyen, eikö muka ollut kaiken rahan ja vaivan arvoinen. Rapsutin sitä.

“Täh, siis, no, ei tässä nyt herroiksi eletä. Mutta vielä saa laittaa makaronilaatikon päälle ketsuppia”, Pyry hymyili. Se yllättäen kertoi myös kysyneensä Emmyltä, joka oli muuttanut vissiin päärakennukseen, että mahtuisiko sen kämpän kyljessä olevaan yksiöön asumaan. Olisi halvempaa ja kätevää asua ihan työpaikan ja Iitan asuintallin vieressä.

“Munkin pitää varmaan etsiä kohta halvempi kämppä”, totesin ykskantaan kiristäen samalla Siirin satulavyötä. Poni vaikutti taas jo hermostuneelta, kun olin taas kiinnittänyt huomiota kaikkeen muuhun kuin siihen. Onneksi hanget olivat olleet korkealla koko talven, ja poni pääsi pellolle purkamaan energiaansa päivittäin.

Pyry nyökkäsi ymmärtäen mun kriiseilylle asunnosta. Kerroin sille, että vaikka kuinka tykkäsin mun vaaleanpunaisista keittiön kaapeista, oli keskusta-asuminen mun tilanteeseen vähän liikaa. Sitä paitsi yhtenä aamuna alakerran rappukäytävässä oli maannut kauneusunilla yksi vastapäisen pubin kantiksista. Kukaan ei tiennyt, miten se oli päässyt sisälle.

“Meidän pitäisi olla kämppiksiä”, virnistin sitten lopuksi, kun Siiri oli valmis, ja vedin sen mukanani käytävälle. “Persaukisten kommuuni.”

Pyry meinasi tukehtua omaan hengitykseensä.

“Mietitään asiaa, moikka!” mä huikkasin sille vielä ovelta enkä jäänyt odottamaan mahdollista sydäninfarktia.

[Inkeri]

Mä ja pojat

Mä olin mennyt ja ilmoittautunut valmennukseen. Siis ihan oikeaan valmennukseen, johon ei lasketa mukaan mitään ratsastuskoulun kisatiimin pilipalivalmennuksia. Kansainvälisen tason GP-esteratsastaja Pirkko Repo saapuisi Ruunaankoskelle, ja minä ja Siiri -- siis minä ja mun mahakas ponini -- ilmoittauduttiin mukaan. Sinne me nyt mentäisiin oikeiden esteratsukoiden keskelle kuin kokeneetkin konkarit suustaan kovana tunnetun Pirkon silmän alle. Mä en tiennyt olinko enemmän innoissani vai peloissani kyttäämässä sähköpostin saapuneiden kansiota minuutin välein ja odottamassa vahvistusviestiä siitä, oltiinko me ylipäätään ehditty mukaan. Niin arvokkaaseen valmennukseen kun otettiin ratsukoitakin vain kaksi per ryhmä.

Arvokas oli kyllä juuri oikea sana kuvailemaan kyseistä lystiä, mikäli sitä grilliä lystiksi halusi kutsua. Se kustansi nimittäin seitsemänkymppiä plus maneesimaksun eli yhteensä MELKEIN SATA EUROA. Se tarkoitti sitä, että meitsin kuukausibudjetilla ruoat jäisivät ostamatta. Puhutaan tietenkin minun ruoistani, eikä ponin.

No, olinhan mä sentään juuri ylittänyt Siirin kanssa ensimmäiset puomit sen jälkeen, kun se oli Seppeleeseen saapunut. Sinänsä olin kyllä ihan toiveikas, koska poni näytti pitävän lajista. Se ihan toden teolla loikkasi jokaisen puomin ja puomikasan yli kuin kenguru, korvat hörössä ja turpa pärskien niin, että puomitytöksi lupautunut Saaga kikatti katsomossa itsensä hengiltä. Sen aiempi omistaja oli puhunut, että poni oli uusintaradoillakin ihan näppärä kaveri kääntyillessään mistä tahansa raosta, eikä se ikinä kieltänyt. Odotin tämän ensimmäisen kieltämiskerran tapahtuvan, missä muuallakaan kuin Ruunaankoskella.

Siiri näytti ajatuksistani lähes loukkaantuneelta, ja vielä enemmän se loukkaantui, kun mun puhelimeen kilahti viesti, eikä huomioni ollut taaskaan tuhatprosenttisesti sen ympärillä. Yritin rapsuttaa sitä vasemmalla kädellä sen lempparipaikasta, sään kohdalta, samalla, kun oikealla kädellä näppäilin luuria auki. Rapsuttaminen kuitenkin unohtui nopeasti, kun sain luettua viestin. Poni kääntyi karsinassaan ympäri osoittaen mieltään.

Pyrtsi: Mikäs sun asuntokriisin tilanne on nykyään

Mietin hetken ennen kuin vastasin. Olihan mulla kriisi.

Inkeri: osallistuin just huntin valmennukseen enkä oo maksanut edes vuokraa eli kriisi on

Pyry oli koko ajan paikalla, mikä oli musta tosi outoa. Sitä paitsi ei se koskaan laittanut mulle viestiä kuin työjutuista, joten lähinnä ihmettelin, mikä sitä vaivasi.

Pyrtsi: Me tässä käytiin katsomassa yhtä aika isoa taloa.

“Siis ketkä me?” tivasin vahingossa ääneen, kun kolme pistettä tanssivat kiusallisen pitkään mun näytöllä.

Pyrtsi: Ja Allu tässä ajatteli, haluisitko ehkä muuttaa siihen meidän kanssa. Olit siis ihan viimenen, jolta kysyin, eikä todellakaan ole pakko suostua. Allun puolesta kysyin.

“Allu??!” multa pääsi taas. Kai eläinlääkäreillä nyt oli varaa asua paremmin kuin tallikavereiden kanssa jossain kämäsessä kimppakämpässä? Ja mistä lähtien Allu oli halunnut asua mun kanssa??? Oliko ne Robertin kanssa sopineet jonkun vaihtokaupan Cellasta ja musta?! Joku parinvaihtojuttu, vaikkei tässä enää pari oltukaan. Allun tuntien se saattoi joskus olla vähän hidas.

Inkeri: öö

Kai se oli se loppuosa, “eikä todellakaan ole pakko suostua”, joka sai mut vihdoin näpyttelemään kunnollisen vastauksen.

Inkeri: siis, joo, miksei

Mä muuttaisin kimppakämppään. Allun ja Pyryn kanssa. Allun ja Pyryn.

Kotona lisäsin mun kuukausibudjettiin pari sataa ja tilasin Siirin satulaan maailman hienoimmat jalustimet. Pitihän sitä nyt valmennukseen mennä hienona.

[Inkeri]

Pirkko Repon valmennus Ruunaankoskella 31.3.

Pirkko Repo tuijotti meitä arvioiden turvankärjestä hännäntyveen ja kavioista kypärännuppiin selittäessään päivän tehtävää. Vaikka mukaan kuskiksi tullut Pyry ja jostain syystä myös matkalle halunnut Allu näyttivät katsomossa rohkaisevasti peukaloitaan, tuntui musta Ruunaankosken hienossa maneesissa ihan siltä, että me oltiin nyt eksytty kyllä jonnekin aivan väärään paikkaan. Kriisiä tästä ehkä vähän helpotti valmennusryhmämme toinen ratsukko, joka oli muhkean talvikarvan kasvattanut -- ja sitä jo sieltä täältä tiputtanut vuonohevonen, jolle ehkä näin Pirkon nyrpistävän nenäänsä. Siiri oli sentään ratsuponi, ja olin klipannutkin sen niin kuin kaikille kunnon kilpahevosille tehtiin talvisin. Toivoin satulassa roikkuvien, uutuuttaan kiiltävien ja sairaan kalliiden, punaisten jalustimien tuovan meille onnea tänään. Sitä tarvittaisiin.

Valmennus aloitettiin kahdeksikolla, jonka keskelle asetettiin kuusi ravipuomia. Siiri oli melko innokkaalla tuulella uudessa paikassa, joten arvelin tehtävän tekevän sille ihan hyvää kontrollin säilymisen kannalta. Jostain syystä silti keskihalkaisijalle kääntyessäni unohdin kai ratsastaa.

“Aivan säädytöntä menoa. Missä jalka?! Ulkojalka?? Ei hevosen vaan sun! Niin, ei missään. Käytä sitä, niin homma helpottuu huomattavasti, eikä ne sun ohjat mene ihan solmuun siellä. Tää opetetaan jo alkeistunneilla”, Repo räksytti heti ensimmäisessä käännöksessä, ja “keskity, keskity, keskity!” kaikui maneesissa vielä neljän seuraavankin käännöksen kohdalla. Mä ajattelin vain ulkojalkaa samalla, kun tein ulko-ohjan puolipidätteitä, jottei ponin vauhti kiihtyisi liikaa.

“Noin, parempi”, Pirkko myhäili seuraavalla kierroksella, kun lähestyimme tehtävää toisesta suunnasta. Sitten mäkin uskalsin jo hengittää.

Seuraavaksi puomit vaihtuivat toisesta päästä korotetuiksi laukkakavaleteiksi. Laukanvaihto mua jännitti, sillä en tiennyt, kuinka Siiri ne suorittaisi. Tavallaan en uskonut sen olevan sille mikään ongelma, koska se oli aika luontainen esteponi, mutta vähän pelotti silti.

“Nyt se tulee liian kovaa! Hidasta, hidas, hidas, HIDAS! Älä roiku ohjassa!! Noin, hyvä, mutta älä jatka samalla tavalla. Ihan absurdia, että kahdella ensimmäisellä puomilla se meinasi kaatua, mutta loput meni melkein hyvin, vaikka sä näytit siellä joltain perunasäkiltä. Tulepa uudestaan”, valmentaja kehotti. Ja me tultiin.

Otin tällä kertaa raskaamman istunnan, jonka toivoin rauhoittavan ponin menohaluja, eikä mun tarvitsisi “roikkua ohjassa” niin kuin Repo oli asian ilmaissut. Pidin silti ohjat melko lyhyinä, jottei siitäkin tulisi vielä sanomista. Kun me oltiin menty jo muutama puomi, ja Pirkko Repo oli edelleen hiljaa, oletin sen olevan hyvä merkki.

“Parempi. Laukkakin vaihtui”, se totesi lakonisesti Siirin peräpään ylitettyä viimeisen kavaletin.

Meno jatkui jumppasarjallekin mun mielestä ihan hallittuna, eikä valmentajakaan keksinyt ihan kovin paljon moitittavaa. Se muistutti vain, että ei haitannut, vaikka poni oli innokas ja menossa, kunhan se säilyi hallinnassa. Laukanvaihdotkin Siiri hoiti nyt jo kuin vanha tekijä. Totesin vähän tavallista raskaamman esteistunnan sopivan meille paremmin, ja mäkin aloin pikkuhiljaa löytää sitä tatsia hyppäämiseen, joka mulla oli joskus muiden ponien kanssa ollut. Onneksi olin lähtenyt mukaan myös Seppeleen valmennusryhmään, sillä valmennusta me silti tarvittiin -- ja paljon.

Siiri ei mun tietääkseni ollut koskaan hypännyt kunnollista rataa ainakaan näillä korkeuksilla. Ja ne korkeudet olivat mitä, 80 senttisiä. Mutta 6-vuotias, huonokuntoinen superponini pääsi yllättämään mut ihan täysin! Se oli tosi näppärä kuljettaa läpi ahtaidenkin kaarteiden, liikkui omalla moottorillansa hyvin eteen, vaihtoi laukatkin. Oksereista ja pystyistä koottu perusesteiden rata sopi meille hyvin, sillä ei tarvinnut miettiä, hyppäisikö Siiri jollain kamikaze-loikilla sivuun tai kieltäisikö se pelottavan näköisen erikoisesteen tullessa vastaan.

“Ei nyt ihan noin demonisen näköisellä ilmeellä tarvitse mennä, vaikka ihan mukiinmenevästihän tuo hyppää”, Repo kommentoi puolivälissä rataa. “No! Älä jää matkustamaan! Katse seuraavalle esteelle! Noin.”

Pääsimme hyppäämään radan vielä toistamiseen. Oli kuulemma huomionarvoista, miten paljon meidän suoritus kuulemma parani alun sähläyksestä.


“Vaikka ei se nyt vieläkään mikään huippusuoritus ollut. Kehityskelpoinen, ehkä.”

Otin sen vastaan kohteliaisuutena. Siltä se kuulosti, kun se tuli Pirkko Repon suusta.

Valmentajan kommentti:

Ratsastaja kertoo yhteistyön olevan tuore, ponin raaka ja itsensäkin vähän ruosteessa
viimeaikaisen ratsastushistorian käsittäessä eniten shetlanninponilla ratsastamista. Se
näkyy. Repo ei ajatellutkaan, että kukaan voisi näyttää liian pieneltä ratsuponin selässä. Siltä
Inkeri kuitenkin ajoittain näytti, avut vähän väärässä paikassa ja paikkojen ratsastus
heittelehtivää.

Ruunaankosken suuri maneesi taisi koetella paitsi ratsastajan, niin myös ponin hermoja:
molemmat vaikuttivat vähän säpsyiltä ja säikyiltä. Perusratsastus oli kuitenkin kohdallaan ja
ponilla luottoa ratsastajaan, joten tehtävät sujuivat. Repo huomasi, että mitä enemmän
toistoja, sitä paremmin Inkeri pystyi rentoutumaan ja ratsastamaan. Siirin innokkuus paikkaa
ajoittain tekniikkaa ja tekee teiden ratsastuksen vaikeammaksi. Repo kehottaa harkitsemaan
martingaalia, joka saattaisi helpottaa pää pystyssä kipakasti laukkaavan ponin kontrollointia.

Rata sujui paremmin kuin yksittäiset tehtävät -- Repo epäilee, että Siiri on valtavasti
tekemistä vaativa poni, jolloin ratamainen “keskittyminen seuraavaan esteeseen jo edellisen
esteen päälle” -taktiikka vaikuttaa sen ratsastettavuuteen positiivisesti. Oikeastaan, Repo oli
kohtuullisen vakuuttunut ponin menosta: Siiri on nopea ja ketterä, ehdottomasti
potentiaalinen ratsu mahdollisesti jopa FEI-luokkiin.

Lopuksi Repo muistutti Inkeriä, että poni on vielä kuitenkin nuori ja kokematon. Vaikka meno
saattaa vaikuttaa toivottomalta, Siiri kuitenkin vilauttelee hyvää tekniikkaa ja ennen kaikkea
kovaa taistelutahtoa, jolla tiukassa paikassa pelastetaan ihan mitä tahansa huonosta
lähestymisestä vaikeaan ponnistuspaikkaan asti.

[Inkeri]

Kirsikankukkia

Siihen asti oli ollut ihan tavallinen lauantai. Me oltiin avattu ulkokenttäkausi Siirin kanssa, ja toinen oli ollut ihan pörheänä päästessään vihdoin treenaamaan muuallakin kuin pölyisessä maneesissa. Poni oli pomppinut kevättä rinnassaan puomien ja kavalettien yli kuin mikäkin sähköjänis, ja mä olin kyllä ihan varma, että se hyppäisi metrin luokkia jo nyt vaikka silmät kiinni, olkoonkin, että olin asettanut sen tavoitteeksi vasta tämän kauden lopulle. Piti aloittaa maltillisesti.

Sitten mä olin siirtynyt tekemään iltatallia ihan niin kuin tavallisestikin joka toinen lauantai tein. Lakaisin lattiaa ja puhelin Salman kanssa niitä näitä, kun se siinä varusti Bonnieta treeniä varten.

“Ilmoittauduttiin muuten sille Hannaby Hanami Weekille!” nainen ilmoitti sitten silmät kiiltäen innosta ja onnesta. Sitten se näki mun kysyvän katseen, siis Hannabymikä? “Aa, siis se on sellanen superiso ja kansainvälinen kisaviikko Ruotsissa! Samoilla suunnilla kuin oltiin vuosi sitten siellä Routine Trophyssa.”

“Voi että”, mä huokaisin. “Kuulostaa hienolta.”

“Jep! Se järjestetään jossain kirsikkapuistossa, joten siellä on varmaan supernätin näköistäkin”, Salma selitti.

Katsoin kai vähän haikeana sitä ja Bonnieta. Salma oli tehnyt sen kanssa hyvän ja pitkän työn ratsastuskoulun sponsoriratsukkona, kun ne kilpailivat jo kansainvälisiäkin. Mietin omaa poniani ja sitä, että Pirkko Repo oli valmennuksen päätteeksi sanonut siinä olevan potentiaalia jopa FEI-luokkiin. Siitä, kuinka kauan aikaa menisi, ja olisiko musta ikinä ratsastamaan sillä tasolla, ei ollut varmuutta. Ehkä kymmenen vuoden päästä. Mä kuitenkin kaipasin kilpailemista jo nyt.

“Mutta hei!” Salma keskeytti mun ajatukset sitten, ja taas sen silmissä hehkui kuin ruudinkeksijällä. “Tuu säkin sinne!”

“Tä?”

“Joojoo! Siellä on metrin luokkakin, tuu säkin kilpailemaan.”

“Siis eihän Siiri ole missään kilpailukunnossa, enkä varsinkaan mä!” parahdin.

“Hölmö, Agilla tulet! Hyppääthän sä nyt metriä”, vakuutteli Salma pelottavan varman kuuloisena.

“Agilla?! Enhän mä ole koskaan käynytkään sen selässä. Tarhaan vienyt ja sieltä hakenut ja siinä se.”

“Kyllä sä nyt sille pärjäät”, toinen sanoi, eikä tuntunut ymmärtävän, ettei kansainvälisissä kisoissa kai ihan riittänyt, että pärjäsi jollekin hevoselle, ja roikkui harjassa kiinni silmät ummessa parasta toivoen kunnes rata oli ohi tai kuoli. Siellä piti osata ratsastaa.

Toisaalta ajatus houkutti. Joku uhkarohkeus takaraivossa käski tarttua tilaisuuteen, jota ei varmasti toistettaisi kovin usein -- jos koskaan. Kirsikankukat ja kansainväliset huippuratsukot kuulostivat hienolta, mutta mahtuisinko mä joukkoon? Mahtuisiko mun kisahousut enää jalkaan, kun viimeisistä ratsastuskoulumestaruuksista oli vierähtänyt jo tovi?? Kisatakki?? Kypärä, siellä piti olla hieno kypärä. Ja saappaat, mun saappaistahan repsotti toinen kantapää!! Niillä ei lähdettäisi minkään sortin Markarydiin.

“Entäs lähtömaksut? Nehän on sairaan kalliita tommosissa”, puuskahdin tuijottaen harjanvarteen edelleen pöllämystyneenä koko ideasta. Musta oli tullut kansainvälisen tason esteratsastaja kymmenessä minuutissa, ihan tavallisena lauantaina.

“Seura auttaa ilomielin ratsastajia, jotka tarjoaa näkyvyyttä pikkupaikkakunnalle. Sä siis tuut??”

Kohautin olkiani.

“Jes! Ihan mahtavaa saada seuraa sinne ja Agille kisaelämyksiä!” Salma hihkui. “Saat kyllä mennä sillä toistekin kisoihin, jos teillä sujuu hyvin. Ja Janna varmasti valmentaa teitä. Onhan tässä nyt muutama viikko vielä aikaa.”

“Muutama viikko??”

“Ne on toukokuun puolivälissä. Eikö oo hyvin aikaa valmistautua!”

Enkä mä sitten enää kehdannut tunnustaa Salmalle, että en ollut koskaan hypännyt metrin rataa muualla kuin Hanskin tunnilla. Se siitä maltillisuudesta. Onneksi se Janna oli ihan hyvä työssään.

[Inkeri]

Kisahoitaja

Ruotsinreissu oli tehnyt hyvää. Se oli ollut mulle täydellinen shokkihoito ja potkaisu perseelle, että se kilpaileminen alkoi nyt. Yhdeksänneksi sjoittumisella ja sillä, että Sarah Reyes oli ollut omassa luokassaan viimeinen, kun mä sain patsastella ruusukkeen kanssa, saattoi olla jotain osuutta asiaan. Aleksanterin mielestä mä olin näyttänyt ihan maaniselta loppukuukauden, ehkä vähän pelottavaltakin. Nyt mä olin sitten hitto vie kilparatsastaja. Janna Luhtakaan ei ollut ollut uskoa silmiään, kun asettelin kiiltävän valkoista, noin suunnilleen mun pään kokoista ruusuketta kaappini oveen tyytyväisenä hymyillen.

Joten yhtäkkiä mä, esteratsastajalupaus Inkeri Johansen, olin ilmoittautunut lähtemään myös Norjaan Sommersolverv-nimiselle kilpailuviikonlopulle. Siiriä en vieläkään uskaltanut ottaa niin pitkälle reissulle mukaan, vaikka nämä olivatkin kai ihan matalan kynnyksen kansainväliset kilpailut, mutta onneksi Salma oli luvannut taas lainata Agia. Ajattelin, että kun selviäisin Agin kanssa muutamat kilpailut hengissä, olisi Siirin kanssa kilpailemisen aloittaminen ihan lastenleikkiä. Agi oli siinä mielessä hyvä hevonen mulle, että sitä piti oikeasti ratsastaa hyvin, eikä se antanut virheitä juurikaan anteeksi, toisin kuin Siiri teki.

Ainoa, mikä multa puuttui, oli kisahoitaja. Totta kai nyt jokaisella vakavasti otettavalla kilparatsastajalla sellainen oli. Jopa Saaga oli kertonut innoissaan, että Gekon hoitaja Nella lähtisi groomaamaan sitä ja Abriannaa. Lyytikin oli mukana, mutta varmaan auttelisi pääasiassa megatähti-Salmaa huippuheppa-Bonniensa kanssa, koska ne olivat ilmoittautuneet noin sataan luokkaan.

“Joten”, nappasin vesilasin taukohuoneen tiskipöydältä ja käänsin tiukan katseeni kohti sohvalla jäykän näköisesti pönöttänyttä Mäniä, “miksei sun nimi ollut vielä Norjaan lähtevien listassa? Me lyötiin vetoa eilen.”

Mäni, kuten se itseään kutsui, kohautti olkiaan varovasti, ja näytti melkein säikähtäneeltä, kun mä hyppäsin sohvan toiseen päähän makuuasentoon ja iskin jalat sen syliin, enkä edes pahoitellut mun mahdollisesti vereltä, hieltä ja kyyneliltä eli Janna Luhdan estevalmennukselta haisseita sukkia. Oli ihana päästä helteessä hikoilun jälkeen viileään talliin.

“Juttu on nimittäin niin, että mä tarvitsen hoitajan sinne. Tai siis mä en tarvitse hoitajaa vaan Agi tarvitsee, kun Edithkin meinasi kai kisata”, selitin miehelle, joka räpäytti silmiään kaiketi ymmärryksen merkiksi.

“Kuka on Edith?” se kysyi sitten.

“Agin virallinen hoitaja.”

“Okei.”

“Eli sä suostut?”

“Täh, en mä niin sanonut”, Mäni naurahti epäuskoisena, ja mä heitin sitä tyynyllä.

“Tää on tärkeetä!” intin samalla. “Tiesitkö, että mä oon oikeastaan kotoisin Norjasta?”

“Ai?” äännähti Mänibuni kysyvästi haroen villiintynyttä, tummaa miesnutturaansa sormillaan.

“Joo, synnyin Oslossa ja koko mun faijan puolen suku asuu siellä. Mutta en mä kyllä sitä kieltä osaa, saati tunne jotain Lofootteja. Mun vanha poni, Blondi, kyllä oikeastaan muutti sinne, kun mun serkku Ella osti sen. Ehkä sekin on tuolla kisaamassa”, höpöttelin huolettomasti, ja Mäni näytti siltä, että oli puolivälin jälkeen pudonnut kärryiltä. Sitten se kertoi hymyillen itsekin olevansa kotoisin Milanosta, minkä mä olin oikeastaan jo arvannut, koska se näyttikin ihan italialaiselta tummine hiuskiehkuroineen, leukapartoineen ja ja keskivertosuomalaista päivettyneempine ihoineen. Eikä kenenkään suomalaisen nimi ollut Mäni.

“Voin tulla groomaamaan sua joskus Italiaan, jos nyt tuut Norjaan”, virnistin sitten, koska mä en todellakaan ollut vaihtamassa puheenaihetta turhanpäiväisyyksiin. Mäni huokaisi.

“Okei. Mä tuun. Laitan sen nimen listaan, kun lähden kotiin.”

Kohotin toista kulmakarvaani epäillen, hyppäsin ylös sohvalta, tartuin tyyppiä päättäväisesti ranteesta, ja vetäisin. Eihän se mihinkään liikkunut, mutta tajusi sentään nousta itse ylös sohvalta ja kipitti kiltisti mun perässä portaat alas takaisin talliin.

“Etkö sä luota muhun?” se kysyi muka loukkaantuneena meidän seistessä ilmoitustaulun edessä.

“En”, totesin ykskantaan tyrkäten Artsin ravitalli-tekstillä varustetun kuulakärkikynän miehen kouraan puoliväkisin. “Alahan rustata.”

Tuijotin Mäniä niin vaativasti silmät sirrillään ja kädet puuskassa, että se tiesi, ettei sillä ollut vaihtoehtoja. Se kirjoitti nimensä haparoivalla käsialalla lapulle, jonka otsikko oli Seppele goes Sommarsolverv, ja lopetettuaan ojensi kynän takaisin mulle.

“Emmanuel de Vito. Kiva nimi”, mä kehaisin lausuttuani nimen varmaan todella juntisti. Mäni irvisti.

“Kiitos. Nyt, jos sallit, mä tarvitsen hermoröökin. Oli nimittäin sen verran painostava tilanne.”

“Ole hyvä”, virnuilin tyytyväisenä. “Suosittelen sitten varaamaan muutaman sätkän sinne Norjaankin.”

Mäni näytti peukkua ovelta eikä varmaan ollut edes täysin sisäistänyt, mihin olikaan juuri lupautunut.

[Inkeri]

Ennen tätä on hyvä lukea ainakin:
Inkerin näkökulma osa 1
Ella-Amalien näkökulma osa 1
Ella-Amalien näkökulma osa 2

Tuttu

sijoittuu Sommersolvervin After Rideille

Mä olin ehkä hieman valehdellut Mänille. Puoliksi. Se oli mun mielestä aina välillä ihan sallittua.

Kyllä mä ne Lofootit tunsin. Etenkin sen pienen Svolværin kalastajakyläpahasen, jossa Sommersolverv järjestettiin. Mä olin asunut siellä.

Olin valehdellut vain puoliksi, koska olin mä oikeasti syntynyt Oslossa. Mun faija opiskeli siellä, kun se tapasi äidin, ja sitten ne perustivat perheen niin kuin yleensä oli tapana sellaisissa vakavissa parisuhteissa, jollaisista mulla ei ollut kokemusta. Koska faijan perhe asui Svolværissa, halusivat ne muuttaa takaisin sinne, koska tukiverkko ja sen sellaista. Tulipahan vietettyä kesiä mummolassa mun -- silloin jo superärsyttävän -- serkkuni Ella-Amalien ja veljieni kanssa. Sanotaanko, että olisin ehkä mieluummin ollut orjatyöläisenä jollain turska-aluksella, mutta aina ei saanut valita.

Shelyes oli silloin ponitalli, joka ei todellakaan järjestellyt mitään kansainvälisen tason kilpailuita. Se oli siis mulle täydellinen, ja siellä oli täydellinen hoitoponikin alakouluikäiselle mini-Inkerille. Nette oli maailman kiltein (ja pienin) kirjava shetlanninponi, jota hoidin muutaman vuoden, ja kyllä siinä kai itku pääsi, kun mä jouduin sen jättämään, kun me muutettiinkin yhtäkkiä Suomeen äidin töiden perässä. Onneksi Liekkijärvelläkin oli shetlanninponeja.

Mä osasin norjaakin. Puoliksi. Hei, jeg heter Inkeri, hvordan har du det? Jeg snakker ikke norsk. Ja siinäpä se. Vielä Suomeen muuton jälkeen puhuin ihan sujuvasti, mutta koska porukat puhuivat keskenään englantia, ja äiti puhui meille suomea enemmän kuin faija norjaa, se jäi. Ja se jäi vielä enemmän, kun faijakin oppi puhumaan suomea. Se oli siitä niin innoissaan, että unohti varmaan itsekin oman äidinkielensä.

Mutta turistiopas mä en ollut. Siksi valehtelin. Se oli kaunis paikka, joka houkutteli kasapäin turisteja ja retkeilijöitä joka vuosi. Seppeleläisten haukkoessa henkeään jylhille vuoristomaisemille ja yöttömälle yölle, josta ei Liekkijärven leveysasteilla tiedetty mitään, mä olin haukkonut mukana ja kiittänyt itseäni siitä, ettei mun tarvinnut esitellä paikallisia nähtävyyksiä kenellekään, vaan sain keskittyä rauhassa omiin kisasuorituksiini. Tein hyviä päätöksiä harvoin, mutta tämä oli ehdottomasti ollut niistä yksi.

Matkalla tuli kyllä todettua, että harva asia oli muuttunut Lofooteilla kymmenessä vuodessa. Ella-Amalie oli edelleen yhtä rasittava, pilalle hemmoteltu ämmä kuin aina ennenkin. Joka paikassa haisi kala ja suolainen meri-ilma. Aurinko paistoi niin, että mä totesin tehneeni toisenkin hyvän päätöksen ostettuani matkalla joltain Kilpisjärven ABC:lta unimaskin. Mäni sen sijaan oli näyttänyt aamupalalla haudasta nousseelta, eikä ollut kuulemma nukkunut juuri yhtään.

Shelyesläiset olivat vaihtuneet, mikä oli ihan ymmärrettävää. Mun ikäiset, silloiset hoitajatytöt opiskelivat varmaan tätä nykyä jossain yliopistoissa, ja vähän vanhemmilla oli ehkä jo lapsiakin. Ellan vieressä ei ollut istunut yhtään tuttua, mikä oli ehkä ollut ihan hyvä. Mä en varsinaisesti ollut sen tytön seurassa parhaimmillani.

Se Havørnreiret-niminen mesta alkoi olla ruokailun jälkeen olla jo aika täynnä, ja vessan etsiminen kävi melkein työstä. Baarin puoli oli karkeloista huolimatta ilmeisesti avoinna muillekin kuin Sommersolvervin osallistujille ja vierailijoille. Siksi mä ehkä törmäsinkin siihen. Siis törmäsin. Juoksin sitä päin korkkarit jalassa, juuri niin tasapainoisesti kuin vain humalassa juostiin. Loistavaa.

Se oli kasvanut pituutta noin kolme metriä, ilmeisesti munkin puolestani siis. Ja vähän ehkä leveyttäkin, niin sanotusti miehistynyt. Suoraan sanoen mä en ollut edes ihan varma, oliko se se, kun nopean vilkaisun jälkeen rutistin sitä kuin parasta ystävääni.

“SVEN!” rääkäisin kuin keväinen lokinpoikanen. Toivoin, että sekin oli vähän humalassa. Ja että se toden totta oli Sven… Joku? Ste.. Mikä lienee, en mä muistanut.

“Hva?” se ynähti ja vilkuili olkiaan kohauttelevia kavereitaan mun irrottaessa otteeni. Oli se se. Tapitin sitä silmiin pää kallellaan ja kädet lanteilla.

“You haven’t changed a lot. Just a little taller, I think”, virnuilin, jolloin se katsoi mua hetken edelleen yhtä hämmentyneenä. Sitten sen ilme kirkastui silmissä.

“Hva i helvete, Inkeri? Er det deg?” Sven naurahti epäuskoisesti, ja mä nyökyttelin iloissani siitä, että Shelyesin vanha tallityöntekijä MUISTI mut, jonkun pienen ponin hoitajan monen vuoden takaa. Vaikka pieni se oli ollut silloin itsekin. Muistaakseni Sven oli mua vain pari vuotta vanhempi.

“Yeess!” huudahdin innoissani, ja syöksyin halaamaan edelleen aika hämmentynyttä poikaa uudestaan. Tällä kertaa se halasi takaisin, tosin huomattavasti mua kevyemmin.
“But English, please, I haven’t spoken Norwegian in ages”, huomautin vielä huvittuneesti.

“Okei”, Sven vastasi norjalaisittain. “Hva gjør du.. I mean, what are you doing here?”

Ja mä raahasin sen mukanani baaritiskin kautta ensimmäiseen vapaaseen pöytään, koska tiesin, että tästä tulisi pitkä juttu. Selitin sille ummet ja lammet kiinnostavia ja ei niin kiinnostavia juttuja viimeiseltä kymmeneltä vuodelta mun loisteliaasta elämästäni Suomessa, Saksassa ja Seppeleessä sekä lupaavasti alkaneesta nyt-kilpaillaan-tosissaan-urastani. Taisinpa mainita myös Robertista, meidän erosta ja siitä, että se oli edelleen ihan paska jätkä. Selitin, kuinka mulla oli poni, jolla tosin en kilpaillut vielä, ja että Ella oli perseestä, kun se oli myymässä mun suurella luottamuksella sille myymääni Blondia.

“Oh, sorry. Do you know her? Ella-Amalie Johansen Storvik, my cousin?”

Sven lipitti kaljaansa, ja tuhahti.
“Unfortunately.”

“Yeah, I know right, she’s such an as*hole”, nauroin yllättyneenä toisen vastauksesta tietämättä sen taustoja tarkemmin. Musta oli vain virkistävää, että kerrankin mun kanssa oltiin Ellasta samaa mieltä. Sukujuhlissa Ella, Ellan todistus, Ellan saavutukset ja Ellan valloittava hymy olivat joka kerta pääpuheenaihe, oli kyseessä sitten häät, pikkuserkun rippijuhlat tai Ingrid-mummun hautajaiset. En edes halunnut tietää, millaista olisi sen ylioppilasjuhlissa. Ylioppilasjuhlissa, joita mun kohdalla ei koskaan edes vietetty, ja helvetin hyvä niin.

Sven ei yhtäkkiä vastannutkaan mitään. Ennen kuin ehdin edes kulmiani kurtistaa, kuulin takaani heleän äänen, jolla oli joihinkin ehkä joku seireenimäinen vaikutus, mutta mun vereni se sai kiehumaan:

“Oh, how nice! You guys know each other?”

[Inkeri]

Seppele Cup

Kiitokset parhaalle kaverille ekojen kisojen jälkeen <3

[Inkeri]

Shetlanninponi

Sanokaa hulluksi, sanokaa tyhmäksi, sanokaa ihan mitä vain, mutta mä olin ostamassa shetlanninponin.

Kyllä, shetlanninponin. Shettiksen. Möhömahaisen lihapullan. Pörröisen takkuturkin. Ihka oikean, pienen, söpön palleron, jolla mä en Pyryn ja Allun mielestä tehnyt yhtään mitään, ja joka kuulemma söisi mun pankkitilin ja Seppeleen rehuvaraston tyhjäksi, mutta jota mä nyt vain en voinut vastustaa. Se oli ihana.

“Inkeri”, Pyry oli köhäissyt meidän kommuunipalaverissa ruokapöydän ääressä niin diplomaattisella äänellä kuin ikinä osasi, mutta sai mut silti kurtistamaan kulmiani. “Sulla jäi viime kuun vuokrakin melkein maksamatta."

“Ja valitit viimeiset kaksi viikkoa, kuinka sulla ei ole varaa ostaa ketsuppiakaan sun makaroneihin”, Allukin oli yhtynyt niiden yhtäkkiä perustettuun talousneuvojien kerhoon. Kummaltakin puuttui enää pikkutakit ja ääriään myöten tursuava osakesalkku.

“Pyh”, tuhahdin vastaukseksi nenä pystyssä. “Niin kauan, kun mä joudun keräilemään Allun kalsareita olohuoneen lattialta pyykkiin, oon mielestäni ansainnut aika tuntuvan kotitalousvähennyksen vuokrasta.”

“Shetlanninponin elämisen kattavan vähennyksenkö?” Pyry huokaisi pyöräyttäen silmiään.

“Niin. Sitä paitsi, mähän saan työsuhde-etuna alennusta vuokrasta. JA lupasin Salmalle lainata sitä Seppeleen tunneille, joten käytännössähän mä TIENAAN sillä”, totesin vakuuttavasti nostaen leukaani vielä hieman ylös ja vetäen kädet puuskaan.

Pyry katsoi Allua, Allu katsoi Pyryä, ja ne molemmat tiesivät hävinneensä. Mä niin ostaisin sen shetlanninponin.

Mäni oli onneksi paljon ymmärtäväisempi mun hankintaa kohtaan. Se nyökytteli kärsivällisesti harjaillen Arktikia päätallin käytävällä, kun mä selitin sille ummet ja lammet sen suklaisista silmistä, paksusta tukasta ja rauhallisesta luonteesta. ja siitä kuinka mä olin ihastunut siihen heti. Siihen poniin, siis.

“Sitten sä varmaan ostat sen”, mies kohautti olkiaan hyväksyvästi. Multa ehkä pääsi pieni kirkaisu, kun ryntäsin siltä seisomalta rutistamaan siitä ilmat pihalle. Se oli ensimmäinen ihminen, joka ei kyseenalaistanut, miksi mä halusin hankkia jonkun lasten poniksi tarkoitetun karvakasan. Arktik hypähti käytävällä metrin sivulle, ja Mannykin varmaan olisi, jos en olisi pitänyt siitä niin tiukasti kiinni. Ainakin se hätkähti, eikä oikein vaikuttanut ymmärtävän, mitä oli tapahtunut, ennen kuin se kiusallisesti taputti mua toisella kädellään jonnekin olkapään tienoille.

“Se oli halaus, Mäni, ha-la-us”, mä virnuilin, kun päästin siitä hieman irti toisen näyttäessä vähintäänkin pöllämystyneeltä.

“Mitäs täällä kuherrellaan?” joku tuntematon, tummatukkainen poitsu koki asiakseen udella, yhtäkkiä, kun se ilmestyi käytävälle sen uuden arabin karsinasta, ja jatkoi sitten: “Ai, moi, oliko se.. Manny? Ja--?”

“Inkeri”, vastasin sille kädet puuskassa toisen mittaillessa mua katseellaan kuin lehmä uutta porttia. “Oon töissä täällä, hauska tavata.”

“Mä oon Valtteri, ja hoidan tätä Susua”, poika ilmoitti virnistellen ja vilkaisi poniaan ripaus ylpeyttä katseessaan, mutta kääntyi lopulta takaisin meidän puoleen. Jos mä olisin ollut kymmenen, tai edes viisi vuotta nuorempi, mulla olisi sukat pyörineet jaloissa kuin väkkärät sen vihreistä silmistä ja sopivan sotkuisesta, ruskeasta tukasta, mutta sitten mä muistutin itseäni siitä, että aloin olla jo ihan mummokastia näihin pieniin ponipoikiin verrattuna. Oikeastaan mulle tuli Valtterin viekkaasta, kujeilevasta habituksesta etäisesti mieleen Eetu, enkä tiennyt, oliko se hyvä asia.

Sitten se päätti avata suunsa taas. Päätti ilmeisesti, että small talkia oli käyty jo ihan tarpeeksi.

“Niin ootteko te siis yhdessä?”

Kiusallisen pitkään Arktikin harjakoppaa tonkinut Mäni lopetti puuhansa kuin seinään ja oli lyödä päänsä karsinan ovessa roikkuneeseen loimitelineeseen noustessaan ylös. Mun naama venähti jotain viisisataa astetta ympäri, kunnes tahaton naurunpurkaus täytti tallikäytävän.

“Siis mitä, no ei! Ei todellakaan!” sain äkkiä sanottua epäuskoisena jostain kikatuksen seasta. Mänin kasvot olivat ilmeettömät, kun se vain pudisti päätään mun vahvistukseksi hymähtäen samalla jotain epämääräistä, ja keskittyi jälleen poniinsa.

“No mitä sä sitten siltä kyselet. Osta se shettis. Onhan silläkin tollanen pikkuponi”, Valtteri totesi ykskantaan, kohautti olkiaan ja katosi takaisin Susun luo jättäen sillä kertaa mut pöllämystyneenä tapittamaan peräänsä.

Mannyn korvista nousi savua.

[Inkeri]

K niin kuin Kerttu, k niin kuin kinkeri

Mulla meni tallilla nykyään koko päivä. Siis joka päivä, ei siis vain silloin, kun mulla oli työvuoro. Allu ja Pyry eivät valittaneet: niiden mielestä kotona oli nykyään huomattavasti rauhallisempaa (??) ja hiljaisempaa (??) mikä sopi kummallekin kuulemma oikein hyvin. Pyry tosin jaksoi edelleen kitistä mun vuokrarästeistä kaiken sen vähän ajan, mitä mä herraseurueen kanssa nykyään vietin. Ystävällisesti olin huomauttanut, että enhän mä edes ollut niiden katon alla enää koskaan, ja että Allu ei edelleenkään osannut viedä sen boksereita pyykkikoriin asti. Pyrynkin homeiset ruoat olin siivonnut jääkaapista toissaviikolla.

“Siis homeiset? Tiedätkö sä, Inkeri, mikä edes on home? Ja että sitä ei todellakaan ollut mun ruoassa?!” mies oli nalkuttanut kuin mikäkin Justiina, vaikka mä olin vain yrittänyt parantaa sen elämänhallintaa.

“Joo. Joo. Oliko muuta?”

Kumpikaan ei ollut ihan hyppinyt riemusta, kun olin jokin aika sitten palannut Orijoen reissultani uunituoreen kauppakirjan kanssa, jossa seisoi, että ruunivoikko shetlanninponitamma Kreivitär oli virallisesti siirtynyt mun omistukseeni. Olin kehystänyt sen ensin olohuoneen seinälle, mutta se ei ilmeisesti sopinut Allun feng-shuihin, joten olin joutunut siirtämään sen huoneeseeni. Tätä nykyä en enää kuullut niiden marinaa ponin suhteen, sillä olin aika varma, että Kerttu oli jo kauan sitten sulattanut molempien sydämet.

Mä olin ainakin täysin vakuuttunut siitä, että Kerttu oli maailman ihanin poni. Se oli niin hirvittävän fiksu viisivuotias, että olin uskaltanut osallistua sillä jo tunnillekin, siis maastoestetunnille. Kun trailerin lastaussilta oli auennut Seppeleen pihassa, ja Kerttu peruutti ensimmäisen kerran pihalle, se oli ollut heti kuin kotonaan. Se ei valittanut ratsastuskouluoppilaiden paijauksista riemunkiljahduksista sitten yhtään, eikä kyllä mistään muustakaan. Mun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, uskaltaisinko antaa sen Seppeleen tunneille. Totta kai uskalsin, sillä Kerttu oli paras.

Ainoa huono puoli shetlanninponeissa oli se, että niillä oli aivan järkyttävä määrä karvaa etenkin näin talven lähestyessä. Siirin olin klipannut jo lokakuun puolivälissä, sillä poniparka hikoili litroittain joka ikisessä Jannan rääkissä. Kerttu taas oli toistaiseksi saanut nauttia kilometrin paksuisesta turkistaan, mutta kun mä upotin sormeni sen uumeniin, irvistin.

“Katso nyt!” rääkäisin Mannylle, jonka olin taas kerran suostutellut, tai no, ennemminkin pakottanut jäämään mun seuraksi, vaikka se oli hoitanut Arktikin jo kauan sitten. “Tää on aivan järkyttävän näköinen! Nyt jo!”

Mäni kohautti olkiaan nopeasti.
“Mun mielestä se näyttää ihan shetlanninponilta.”

“Mutta Kerttu ei olekaan mikä tahansa shetlanninponi”, aloitin juhlallisesti, ripaus, tai ehkä ämpärillinen ylpeyttä äänessäni, “vaan maailman hienoin sellainen. Sen isä on kantakirjattu ykköspalkinnolla!”

“Aha”, Mäni totesi, ja sen toinen suupieli nytkähti hymyn tapaisesti ylöspäin.

“Sä et kyllä tajua mitään”, tuhahdin leikilläni. “Niin kuin ei kyllä se yksi uusi tyyppikään.”

Mun lausahdus sai Mannyn kohottamaan kulmiaan kiinnostuneena. Se otti tukevamman asennon nojaillessaan karsinan oveen ja risti kätensä puuskaan.
“Kuka uusi?”

Mun vitutuskäyräni räjähti, kun edes ajattelin eilistä kanssakäymistä sen idiootin muikkelin kanssa. Punapää ei ollut edes nimeään kertonut, kun yhtäkkiä kasuaalin small talkin päätteeksi se alkoi aukoa mulle naamaansa kuin mun olisi pitänyt tuntea se jostain. Ei minkäänlaisia käytöstapoja, ei aikaa sulatella, vaan helvetti oli irti saman tien. Kaiken kruunasi sen käskyttely siivota heppasensa karsina kuin mä olisin ollut sille joku hiton orja.

No, olin mä sen sitten siivonnut, mutta pudottanut vahingossa talikosta pari isoa lantakikkaretta sen harjaämpäriin. Hups.

“No se punapää”, huokaisin silmiäni pyöritellen. “Mitähän aineita se on Salmalle syöttänyt, että se päästettiin asumaan tänne.”

Mänin naama venähti. Sen kasvot muuttuivat valkoisiksi kuin se olisi nähnyt aaveen, ja mä olin jo valmiina juoksemaan, mikäli se tarvitsisi ottaa kiinni pyörtyessään.

“Siis mikä sulle tuli?” kysyin ihmeissäni. “Tunnetko sä sen?”

“Tunteepa hyvinkin”, kuului mairea ääni ovelta kuin Disney-leffan pahis olisi ilmestynyt paikalle. Enää puuttuivat mustanaan salamoivat ukkospilvet ja yhtäkkinen sadekuuro. Sisätiloissa. Se saakelin kinkeri oli keksinyt tulla vakoilemaan meitä kesken kauniin lauantaipäivän, ja mä olisin voinut käydä sen kurkkuun kiinni vaikka heti.

“Enkö mä käskenyt hakeutumaan hoitoon?” sihahdin sille kylmästi. Hetken toivoin, että Kerttu olisi ollut vaikka koira, jonka olisin voinut usuttaa naisen kimppuun. Mäni luikki sivuovesta karkuun sen betonipökkelöiksi jähmettyneillä jaloilla, mutta ennen kuin ehdin huutaa sen perään, päätti tämä uusi junan tuoma ilmestys avata suunsa.

“Niin”, se hymyili vienosti ja nyökkäsi nopeasti sitä samaa ovea kohti, josta Manny oli poistunut. “Sulla ei ainakaan vissiin ole hoidoista pulaa.”

Mä olin tyrmistynyt. Mitä helvettiä se selitti ja mikä sitä riivasi? Olisiko mun pitänyt tuntea se jostain ja olinko mä joskus tehnyt sille jotain? Liekkipubissa sattui ja tapahtui, mutta en mä yleensä siellä kellekään riitaa haastanut.

Kasasin itseni kuitenkin nopeasti ja irrotin ponini käytävän ketjuista. Mä en aikonut pilata päivääni jonkun harakan räävittävänä.

“Niin. Kuten sanottu, voisi tehdä hyvää sullekin”, sivalsin viimeisen kerran ennen kuin vetäisin Kertun mukaani.

Harmi, että poni oli niin kiltti. Olisi voinut vaikka potkaista, ihan luvan kanssa.

[Inkeri]

Unelmia

Oli tiistai, ja mä tunsin eläväni unelmaani. Ihan sellaisena tavallisena, marraskuisena tiistaina, jolloin olin herännyt kuudelta, ja jolloin sumu oli peittänyt maan aamulla niin, etten mä ollut nähnyt eteeni kommuuniautolla tallille ajaessani. Tiistaina, jolloin mun piti ensin ratsastaa kaksi omaa ponia ja iltavuorossa vielä Sinta ja Akka, jotka olivat innostuneet ensimmäisistä pakkasista hieman liikaa.

Hymyilytti, ja kiitin 18-vuotiasta Inkeriä, joka oli aikoinaan päättänyt lopettaa lukion. Se oli ehdottomasti paras mun tekemistä päätöksistä.

Sekä Siiri että Kerttu olivat olleet vallan mainioita ratsastaa. Sintan ja Akan tapaan molemmat olivat myös keränneet itselleen pakkasenergiaa, mutta hyvällä tavalla. Ne liikkuivat eteen kivalla motivaatiolla ja suorittivat kaikki tehtävät kuin mä pyysin. Erityisen innoissani olin Siirin kehityksestä: poni oli ollut mun omistuksessani kohta vuoden (!) ja se oli kasvattanut itselleen ihan kelpo määrän lihasta. Tamma jaksoi jo kantaa itsensä rehellisesti väsymättä kesken kaiken ja sen liikkeet olivat parantuneet huimasti. Kilpakumppanit saisivat pian vapista, sillä me oltiin elämämme parhaassa iskussa.

“Kilpakentistä puheen ollen”, oli hevosia pihalle vienyt Emmy ottanut puheeksi, “Seppele Cupin joulukuun osiksen ilmoittautuminen aukesi tänään.”

“Eikä! Mahtavaa!” hihkaisin, ja Siirikin rapsutti mua olkapäästä turvallaan. “Me niin näytetään kaikille siellä.”

Emmy hymyili.
“Ootko muuten miettinyt sitä mun tarjousta?”

Niin. Nainen oli kolme viikkoa sitten tarjonnut mulle kilpailtavaksi omaa silmäteräänsä Chicoa samalla, kun se oli päräyttää pamauttanut olevansa eksälleen paksuna. Vilkaisin nopeasti Emmyn kasvanutta vatsaa, jolla ei kyllä tosiaan kilpailtaisi enää minkään valtakunnan cupeissa tai edes puskaisimman puskatallin puskakisoissa.

Totta puhuen, en ollut miettinyt. Olin jo silloin kertonut Emmylle, että mulla ei välttämättä olisi aikaa, sillä Salma ei edelleenkään halunnut kilpailla Agilla, ja Siiri ja Kerttukin verottivat oman palansa mun viikko-ohjelmasta. Mä en ollut ehtinyt miettiä.

Mutta kun mä katsoin Emmyä, mietin, mitä mä itse haluaisin sen tilanteessa. Mieluummin mä ottaisin hevoselleni ratsastajaksi jonkun tutun kuin tuntemattoman, puhumattakaan siitä, ettei sitä tuntematonta koskaan löytyisi. Chicosta tulisi äitiysloman loppuun mennessä ihan muodoton järkäle, joka ei varmaan edes tunnistaisi estettä sellaisen nähdessään.

“Oon”, valehtelin Emmylle lopulta sujuvasti. “Totta kai mä voin kilpailla Chicolla.”

Emmyn kasvot levisivät valtavaan hymyyn ja se riensi halaamaan mua.

“Mahtavaa! Kiitos Inkeri, oot korvaamaton!” se hihkaisi innoissaan.

Ja kun mä vihdoin siinä rutistuksessa ehdin miettiä koko lupausta, alkoi se tuntua ihan mahtavalta mahdollisuudelta. Chico oli kenttähevonen, ja mä olin aina ollut kiinnostunut kenttäratsastuksesta. Lisäksi Siirin emä oli kenttäponi, ja olin aika varma, että mikäli mä veisin oman kirjavani joskus maastoesteille, siitä huomaisi, kenen veri siinä virtasi. Chico olisi mulle täydellinen tilaisuus käydä elämäni ensimmäiset kenttäkilpailut ennen kuin alkaisin leipoa Siiristä itselleni ratsua niihin mittelöihin.

Kun rustasin nimeäni Seppele Cupin ilmoittautumislomakkeeseen, aamuinen tunne voimistui. Mä todellakin elin unelmaani.

[Inkeri]

Rakastajatar

Mä olin eksynyt väärään paikkaan ja aivan hiton väärään aikaan olinkin. Tunsin sen, näin sen, tiesin sen, eikä se edes tullut varmasti kenellekään yllätyksenä, sillä mulle kävi niin aika usein. Liian usein. Harmi, että liian usein mä en myöskään välittänyt siitä, kadotin mun tilannetajun täysin ja marssin keskelle hornankattilaa ja helvetin lieskoja -- miettimättä sekuntiakaan. Miettiminen ei sopinut mulle, enkä ollut oikein koskaan ymmärtänyt sen konseptia. Miksi ihmeessä olisinkaan miettinyt, kun asioihin sai selvyyden aina kysymällä suoraan?

Joten. Manny, siis Mäni, se de Vitalis, mikä lieni, HALAILI sen urpon kiharapilvinaisen kanssa keskellä yleistä tallipihaa. Ja niin intiimisti halailivatkin, että mun puolestani olisivat voineet hankkia vaikka huoneen. Sen muikkelin pää oli painautuneena, tai pikemminkin hautautuneena vasten Mänin rintakehää kuin kaikkein ällöttävimmissä, romanttisissa elokuvissa, enkä mä voinut sietää romanttisia elokuvia.

Sitten se, Manny siis, nosti katseensa -- ja nenänsä -- pois rakkaansa loputtomasta, punaisesta pehkosta ja sai jonkun halvauksen mun katseestani. Tuijotin niitä kulmat kurtussa ja kädet puuskassa niin jäisesti, että tallipihakin kaipasi jo uutta hiekoitusta. Mä olin loukkaantunut, olin pitänyt Mannya mun ystävänäni. Ystävänä, joka oli mun puolella tilanteessa kuin tilanteessa.

Mutta ei, mun ystäväni oli mennyt liittoutumaan VASTAPUOLEN kanssa, avoimesti, kaikkien silmien alla -- enkä tosiaankaan halunnut tietää, kuinka läheisesti ne liittoutuivat aina muiden katseiden ulottumattomissa.

“Manny!” rääkäisin kuuluvasti. Niin äänekkäästi, että se sai uudemman halvauksen, irtautui partneristaan kuin sähköiskun saanut ja naulasi laajentuneet silmänsä mun omiini kuin anteeksipyytäen. “Mitähän sä oikein touhuat?”

Se punapäinen nainen leiskui tulta muutenkin kuin hiusvärinsä puolesta. Sen silmät salamoivat ja painuivat tiukoiksi viiruiksi. Irvistin sille, enkä todellakaan pyytänyt anteeksi. Mä en ollut keskeyttänyt mitään niin tärkeää, sen arvoista.

Mannyn suu aukeni ja sulkeutui vuoron perään, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Kallistin päätäni vaativasti, räpläsin sormillani Kertun turkoosia riimunnarua. Mä astelin aivan lähelle, kuulin punapään ärsyttävän hengityksen mun korvani juuressa ja melkein käskin sen lopettaa, mutta viime hetkellä muistin, että mun isäni ei ehkä haluaisi pidättää mua kuolemantuottamuksesta.

“Mähän sanoin sulle, että toi”, sihisin hampaideni välistä osoittaen häpeilemättä sormella vieressäni seissyttä naista, “nöyryytti mua keskellä tallia, ja puhui kuin kasalle paskaa--”

“No et sä kyllä ihan niin--”, tummahiuksinen mies sai vihdoin äänihuulensa toimimaan normaalisti halvauksen jäljiltä.

“Ja täällä sä vaan vehtailet sen kanssa ja työnnät kieltä kurkkuun, minkä ehdit”, ärähdin välittämättä. “Sä oot oksettava, tiesitkö”, jatkoin vielä, enkä tiennyt, osoitinko sen enemmän Mannylle vai sen rakastajattarelle.

“Milla-Riina”, kyseinen nainen esittäytyi, kuitenkin ojentamatta kättään. Ääni oli kireä, kostonhimoinen. “Mutta ‘toi’ käy myös. Sua saa ilmeisesti kutsua kasaksi paskaa -- ainakin sulla on yhtä hyvät käytöstavat”, se ennemmin totesi kuin kysyi, ja mä jouduin oikeasti tarttumaan oikeaan käteeni, etten olisi lyönyt sitä puolitahattomasti.

Manny katsoi naistaan hieman järkyttyneenä, mutta olin aika varma, että se oli oikeasti samaa mieltä. Kunhan esitti niin kovin kauhistunutta ja tietämätöntä. Siksi se oli kadonnut silloin tallista, siksi se oli vältellyt mua kuin ruttoa viime viikot. Se inhosi mua yhdessä tämän idioottimaisen ristimänimen saaneen naisen kanssa aina, kun mä en ollut näköpiirissä, ja nykyään ote oli ilmeisesti alkanut lipsua -- salaisuudet paljastuivat. Mä en pitänyt mun selkäni takana pelaamisesta; mä olin paljon arvokkaampi.

“Me puhuttiin groomausjutuista Kalla Cupia varten”, Milla-Riina ilmoitti sitten koppavana. “Mikäli se sua nyt jostain syystä niin paljon kiinnostaa.”

“A-haa!” mun ääneni nousi korostetun korkeaksi, samalle asteelle kulmakarvojen kanssa. “Ai sen takia sä et suostunut mun groomikseni enää! Voi vittu, olisit nyt edes sanonut ääneen, niin ei olisi tarvinnut tulla edes sitä ensimmäistä kertaa avuksi.”

“Ethän sä edes kysynyt”, Manny yritti nopeasti inahtaa väliin, mutta mä vain tuhahdin.

“Jos sä olisit ollut tosiystävä -- sellainen, jona mä sua pidin”, mutisin, “sä olisit kyllä tarjoutunut ihan itsekin.”

“Mä--”

“Voi, miten traagista”, huokaisi Milla-Riina sarkastisen pistävästi. “Kuka nyt hoitaa sun shetlanninponisi ristikkoluokan jälkeen?” se jatkoi, ja mä mulkaisin sitä jälleen. Hitto, että se olikin raskas. Enkä mä ymmärtänyt yhtään, mitä ihmettä Manny oikein näki siinä -- ellei sitten oikeasti ollut itse oikeasti ihan samanlainen.

“Eli sä häpeät mua!” älähdin, ja etusormi kiipesi osoittamaan vuorostaan Mannya. Se oli niin lähellä, että olisin voinut tökätä sitä kipeästi rintakehään, mutta hillitsin itseni jälleen. Sormi ei tärissyt, ei hievahtanutkaan. “Mutta sehän vasta onkin mahtavaa”, naurahdin epäuskoisena päätäni pudistaen. “Sä häpeät groomata ponia, vaikka itse hoidat sellaista jossain landeratsastuskoululla. Kilpailuissa pitää sitten esittää, että oikeasti käsitteletkin jotain kuppaisia puoliverisiä. Just joo.”

“Kateus haisee tänne asti”, Milla-Riina nuuhki teatraalisesti ilmaa, ja oli lähellä, että se olisi menettänyt hajuaistinsa lopullisesti.

“Toivottavasti se kaakki astuu sun varpaille”, sähisin Mannylle välittämättä punahiuksisisen naisen katkerista välikommenteista. “Sitten ehkä toivotkin, että sulla olisi sittenkin ollut pienempi elukka hoidettavana.”

“Inkeri, älä--”

“Haista paska.”

Raivosta kiehuen lähdin hakemaan mun shetlanninponiani tarhasta, ja jätin Indin karsinan siivoamatta seuraavassa aamuvuorossa.

[Inkeri]

Typerä maailmankaikkeus

Jo jotain viidettä kevättä putkeen mä lappasin perse hiessä paskaa Seppeleen hevosten karsinoista ja työnsin kukkurallisia kottikärryllisiä kämmenet rakoilla lantalaan. Ihan kivaa ja etenkin aivotonta hommaa -- niin Pyry jaksoi aina sanoa, sillä ilmeisesti sille riitti, että sen kaikki aivokapasiteetti tuli käyttöön, kun se hakkasi niitä typeriä videopelejään päivästä toiseen -- mutta rikastumaan tällä ei päässyt. Mun pankkitilini oli pakkasella jo tunnin kuluttua siitä, kun sinne kilahti palkka, ja aina jaksoin ihmetellä, miten se Eedi-tyyppikin kilpaili joka viikko sillä sekopäisellä kirahvillaan maailmalla kuin se olisi joku miljonääri. Ehkä olikin. Ehkä sillä oli rikkaat vanhemmat -- sehän oli vasta jotain kahdeksantoista. Mutsi, joka oli elossa ja faija, jonka elämä ei ollut mennyt pilalle, kun tyttärestä ei tullutkaan ylioppilasta.

No, juttuhan oli niin, että mulla ei tosiaan ollut rahaa. Sitten tuli maaliskuu, tuli Anne, joka sanoi, että mä olin sille velkaa yli TONNIN. Ja sekin oli kuulemma kaunisteltu summa. Ettei siinä ollut korkoja tai mitään -- ihan silkkaa hyvyyttään jätti ne ynnäämättä. Että mä olin muka jättänyt maksamatta niin monta ratsastustuntia, että niistä tuli summaksi tonni kaksisataa, ja että mun pitäisi ne muka maksaa nyt heti. Mä olin katsellut sikakalliit loimet päällään piehtaroivia ponejani ja kysynyt maailmankaikkeudelta, että millä rahalla.

Maailmankaikkeus ei ollut vastannut vielä kahdessa kuukaudessakaan. Typerä maailmankaikkeus jätti mut yksin aina silloin, kun mä päätin sitä tarvita. Hyvää hyvyyttäni olin kuitenkin ollut kaksi kuukautta osallistumatta yhtään mihinkään Seppeleen toimintaan, vaikkei firma enää Annen nimissä ollutkaan, ja jättänyt ne helkkarin Tie tähtiin-karkelotkin välistä, jotta kaikki rahat säästyisivät velkoihin.

Arvatkaapa mitä: mulla ei ollut senttiäkään enempää rahaa kuin maaliskuussa.

Ei edes sentin puolikasta. Koska mun hevoset söivät ja rikkoivat loimia kuin, no, hevoset.

Olin avautunut tilanteestani Lyytille, joka oli lyytimäisen empaattisesti voivotellut tuskaista tilannetta mun mukanani ja lopulta todennut iloisesti olkapäätäni taputellen, että sie tarviit nyt jottain muuta aateltavvaa. Sitten se oli käskenyt mut kanssaan treenaamaan esteitä -- ja möläyttänyt vahingossa, että sen piti treenata sitä teeteetä varten, mikä oli saanut mun mieleni vain entistä mustemmaksi. Me oltaisiin saletisti Siirin kanssa voitettu koko kisa. Voitettu jotain muuta kuin junioriluokka. Me oltiin ihan huippuja -- mä tiesin.

Mutta Lyyti oli oikeassa: olin kaivannut kunnon treenaamista. Tuntien ja valmennusten puuttuessa mä olin ollut aika laiska ratsastaja -- oltiin ponien kanssa lähinnä maastoiltu niin, että mä ratsastin Siirillä ja Kerttu oli liinassa peräponina. Joten ihan kivaa siitä tulisi, olin ajatellut, niin kauan kuin Lyyti ei höpöttäisi kilpailemisesta tai leireistä tai tunneista tai mistään muustakaan, mihin mä en tällä menolla pääsisi osallistumaan ainakaan seuraavaan viiteenkymmeneen vuoteen.

Avattuani lopulta maneesin oven tyylikkäästi myöhässä kävi ilmi, ettei Lyyti sitten todella höpöttäisikään -- yhtään mistään.

“Myö ollaan oikeestaan jo hyppymme hypätty, mie taijan vuan tehä loppulämmittelyt ja lähtii... mutta Manny voi varmasti jiähä siulle avuks?”

Mä räpsäytin silmiäni pari kertaa aivan pöllämystyneenä. Siis Mäni?!?! Seisoi siellä?!? Keskellä kenttää kuin joku innokas pikkutyttö avustamassa nostelemaan puomeja -- paitsi että innokkuus oli miehestä kaukana. Se töpötti paikoillaan kuin joku saakelin patsas: kädet puuskassa ja silmät sirrillään kuin niissä olisi ollut roska.

“Ei, kyllä mun pitää nyt mennä, mulla jäi--” se mutisi vilkaisten Lyytiä.

“Ai kissa jäi uuniin? Vai ihana punatukkainen vaimo kotiin?” vinoilin. “Kai sä nyt hitto vie autat meitäkin, kun kerran siinä olet!”

“Niinpä”, tokaisi Lyyti päättäväisenä. “Myö mennään nyt loppukäynneille maastoon, täältä tillaa viemästä! Moikka!”

Ja sitten se oli poissa, ennen kuin mä edes kerkesin toista kertaa silmiäni räpäyttää. Se oli jättänyt mut ja Mänin keskenämme ja teljennyt maneesin oven perässään kiinni kuin vankilan oven. Mä vilkaisin mustatukkaista miestä, joka raapi hermostuneena käsivarttaan verille ja vaihteli painoa jalalta toiselle.

“No hypätkää nyt sitten”, se tuhahti, “mulla on muutakin menoa tänään.”

“Ei mua kiinnosta sun menosi”, äyskähdin takaisin ja nostin Siirillä kevyen ravin. “Hevosihmisenä varmaan ymmärrät, että mun tarvii myös lämmitellä. Tai Siiriltä katkeaa vielä joku jänne, tai jotain.”

“Niinpä niin”, Manny mutisi valkoiseen estetolppaan nojaillen, “koska millään muulla kuin sulla itselläsi tai sun poneillasi ei ole koskaan ollut sulle mitään väliä.”

“Mistä helvetistä nyt kiikastaa? Kyllä sä voit ihan ääneen sanoa, jos mä olen jättänyt sen sun rakkaasi kultahevosen karsinaan joskus jonkun lantakikkareen. Lupaan parantaa tapani ja niin edelleen.”

“Sinähän tämän aloitit.”

Ai että minä olin aloittanut?? Minä, joka en vieläkään edes tietäisi mistään, jos en olisi viattomana sivullisena sattunut paikalle, kun ne kaksi olivat osoittaneet toisilleen intohimoa keskellä julkista tallipihaa. Siis sen lisäksi, että Manny oli käytännössä pettänyt mut lupautumalla groomaamaan sitä noita-akkaa, vaikka mun mielestä meillä oli ollut oikein pätevä suullinen sopimus, joka oli voimassa jokaisissa kisoissa. Vaan ei, eipä vissiin: miekkonen oli päättänyt heittää lupauksensa roskakoriin heti, kun jollain oli punaiset hiukset ja täydellisen pitkät räpsyripset aina tallillakin. Siis vittu tallilla??? Mä olin tallilla aina tukka takussa ja naama kurassa.

“Älä ole naurettava”, älähdin niin, että maneesin seinissä kaikui. Onneksi olin tunkenut Siirin päähän äänieristävän korvahupun, ja se oli niin hölmö, ettei se edes tajunnut olla moksiskaan.

“Mä en ole tehnyt mitään”, miesnuttura jaksoi edelleen jauhaa paskaa.

“Mäkö sitten olen?”

“Jep”, se sanoi kylmästi, “suuttunut täysin tyhjästä. Kuule, mä luulin, että me oltiin oikeasti ystäviä.”

“Niin mäkin, mutta sitten sä alat vehtaamaan julkisesti jonkun mua roskana pitävän uuvatin kanssa, ja heität koko ystävyyden samalla menemään. Ihan itse.”

“En mä ole vehtaillut kenenkään kanssa.”

“Ai etkö? MÄ NÄIN TEIDÄT!”

“Mitä sitten? Olisiko siihenkin tarvinnut kysyä sulta lupa?”

“Eli olet vehtaillut???”

“Oletko sä mustasukkainen?”

“No en! Sä taidat kuule luulla itsestäsi hieman liikoja, jos ajattelet jokaisen naisen lankeavan sun juureesi niin kuin se yksi tekee. Helvetin auervaara.”

Tuli hiljaista. Olin huomaamattani pysäyttänyt Siirin keskihalkaisijalle ja antanut sille pitkät ohjat, joita puristin silti nyrkissäni niin lujaa, että ratsastushanskoihin oli tullut reikä, eikä mulla olisi edes varaa ostaa uusia.