Siirin ja Kertun päiväkirja

[Inkeri]

VAROITUS: Sisältää väkivallan kuvailua, en suosittele herkimmille.

Voittamaton

Mun yritykseni leipoa Siiristä kenttäratojen mestari oli alkanut megalomaanisen loistavasti. Pelkkä hyvin olisi ollut silkkaa vähättelyä. Mun oli välillä vaikea uskoa, että mun parilla hassulla tonnilla ostamani ruma ankanpoikanen oli kuoriutumassa joutseneksi -- se oli kahminut mukaan neljä ruusuketta kesän Norjan matkalta ja tuntui olevan jokaisen esteen edessä ihan elementissään. Siiri oli ollut mulla jo yli puolitoista vuotta, ja mä jaksoin silti olla joka päivä varmempi, että olin tehnyt elämäni parhaan hankinnan. Joten aika varma mä siitä jo tässä vaiheessa olin -- ja ylpeä.

Loppukesän kaatosade oli päässyt yllättämään meidät just sinä päivänä, kun oltiin päätetty suunnata maastoesteradalle treenaamaan. Onneksi Siiri ei ollut hienohelma, tai pelännyt vettä, mutta mä en ollut varautunut minkäänlaisiin sadekuuroihin ohuen -- ja sikakalliin -- treenipaitani kanssa. Läpimärkänä, kylmästä hytisten raahasin ponini päätallin käytävälle turvaan tuhansien vesipisaroiden läimäytyessä vasten rakennuksen peltikattoa. Kirosin itsekseni iltatallia, jonka olin luvannut tehdä Eedin puolesta sen tarvitessa edelleen vähän lisähappea Noksun yllättävän kuoleman jälkeen.

Riisuin Siirin varusteet ja asettelin ne viereisen karsinan edustalle odottamaan. Tamma -- mun hieno kenttäratsuni -- näytti harvinaisen surkealta siinä seistessään korvat lerpattaen laiskasti molemmin puolin sen päätä. Sen jo hieman nopeammin kimoutumaan lähtenyt, harmaa karva valui vettä, ja silmät olivat puoliksi ummessa alahuulen roikkuessa rentona. Mä silitin sen kaulaa ja hymyilin. Se oli selvästi antanut tänään kaikkensa.

Valitettavasti meidän herkkä hetki keskeytyi vähän liian nopeasti, ja yhtäkkiä mä näin punaista. Kirjaimellisesti. Punainen kiharapehko keinahteli korostetusti Milla-Riinan astuessa sisään musta sadetakki päällään ja kumisaappaat jalassaan. Mut nähdessään sen suupieliin piirtyi omahyväinen hymy, ja se nosti leukaansa hieman ylöspäin tuhahtaessaan säälivästi.

“Joko menestys nousi sulla niin pahasti hattuun, ettei voi enää pukeutuakaan kuin merkkikuteisiin?” pahanilmanlintu kujersi ja nyökkäsi merkitsevästi kohti mun punaista paitaani, joka oli valittu sävy sävyyn Siirin satulahuopien ja jalustimien kanssa. “Toisille on onneksi suotu älynlahjojakin sen verran, että ymmärtävät vilkaista säätiedotusta ennen ulos lähtöä.”

“Niinpä niin”, mä mutisin vedellessäni Siirin karvaa metallisella hikiviilalla kuivemmaksi. “Toiset sentään ostelevat merkkikuteensa ihan omilla rahoillaan.”

Tuli hiljaista. Se oli meidän kahden välillä harvinaista, mutta mä tiesin osuneeni arkaan paikkaan. Koko talliporukka luuli Milla-Riinan olleen joku varakkaampikin tyyppi -- sellainen, jolla oli rahaa ostaa suvukas ja kyvykäs puoliverinen, jollainen harvalla oli. Indi oli hevonen, jollaisia näki lähinnä Kallan kilpareissuilla asumassa siellä Auburn Estaten kristallikruunujen alla. Liekkijärvellä sellaisia ei ollut -- täällä päin hienon hevosen määritelmäkin oli ihan eri. Ne asuivat Artsin ravitallilla ja juoksivat -- kyläläiset eivät olleet suurimmaksi osaksi ratsuihmisiä.

“Eipä se sunkaan lompakko kuulemma paksuimmasta päästä ole”, Milla-Riina tiuskaisi. “Vai joko olet maksanut velkasi?”

“Ainakin molemmat ponini ostin itse, enkä jonkun kultalusikka perseessä syntyneen kilparatsastajan rahoilla.”

Niinpä niin, Milla-Riina ei ollut se, joksi kaikki sitä luulivat. Mä olin hykerrellyt innoissani sattuessani kerrankin oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan Sommersolvervin after rideilla. Siellä aina niin itsevarman oloisella punapäällä oli pyyhitty lattioita ihan kuusnolla, kun joku komistus vaati siltä englanniksi rahojaan takaisin ostamastaan hevosesta. Mannykin oli seissyt mun vieressä katselemassa tilannetta hetken ja pyytänyt mua mukaansa takavasemmalle, mutta tilanne oli ollut kerta kaikkiaan aivan liian mehukas sivuutettavaksi. Olin siemaillut tyytyväisenä gin toniciani oviaukossa ja seurannut näytöstä myhäillen tyytyväisenä. Kun Milla-Riina oli nähnyt mut, se oli kiehunut raivoa: mä olin hehkunut onnea niin, että sitä ärsytti vielä kahta kauheammin.

Kuten nytkin. Se oli pysähtynyt Indin karsinan eteen, riisunut märän takkinsa ja jäätynyt tuijottamaan mua silmät leiskuen. Mä koetin pysyä mahdollisimman viileänä ja välinpitämättömänä hoitaessani poniani, vaikka suorastaan nautin tilanteesta. Mahanpohjassa kihelmöi, kun kuulin naisen ottavan askeleita eteenpäin mua kohti. Siirikin oli nostanut korvansa ylös jännittyneen tunnelman myötä.

“Kerjäätkö sä verta nenästäsi?” nainen tivasi hampaidensa välistä aivan mun korvan juuressa samalla äänensävyllä kuin Disney-leffojen pahikset.

Eikä mun tarvinnut kuin kääntää päätäni refleksinomaisesti, jolloin kohtasin sen jäänsinisen katseen aivan liian lähellä. Ehdin tuijottaa sitä ehkä sekunnin kymmenesosan, kun avokämmen iskeytyi mun kasvoihin voimalla.

Siiri säikähti. Se kääntyi käytävällä niin poikittain kuin ikinä pystyi, sen sieraimet olivat valtavat ja silmänvalkuaiset pyörähtivät näkyviin. Mutta ensi kertaa saatoin sanoa, että mä en välittänyt ponistani. Se oli kadonnut mun tajunnastani iskun voimasta.

Ainoa, jonka näin edessäni, oli Milla-Riina. Enkä mä epäröinyt, kun tartuin sitä nopeasti sen ärsyttävästä tukasta ja löin. Enkä edes avokämmenellä, vaan tiukaksi puristetulla nyrkillä keskelle kasvoja. Se kirkaisi kuuluvasti, ja näin, kuinka sen nenä vuosi solkenaan verta, mutta se ei välittänyt. Se repäisi mun vaaleasta poninhännästä niin, että musta tuntui kuin mun hiukset olisivat irronneet kerralla juurineen, ja antoi takaisin vähintään samalla mitalla.

Milla-Riina oli mua noin päätä pidempi, mutta en antanut sen haitata. Me mätkittiin toisiamme pitkin seiniä, ja mun päässäni oli pimennyt täysin. Joka paikkaa särki ja silmät näkivät lähinnä pätkiä sieltä sun täältä. Mun suussa maistui vereltä -- seesteisestä talliympäristöstä muistutti enää rauhaton kavioiden kolina, joka kaikkosi koko ajan kauemmas.

Punapää kompastui kumisaappaisiinsa, mätkähti selälleen tallin kiviselle lattialle, otti kämmenillään vastaan irvistäen kivusta. Mä näin silmät kiiltäen tilaisuuteni tulleen, hyökkäsin sen päälle ja tartuin sen kaulasta kiinni painaen sen päätä vasten betonia. Milla-Riina sätki vastaan, raapi mun kasvoja ja potki raivokkaasti yrittäen kääntää asetelman päälaelleen.

“Vitun hullu”, se sai pihistyä, ja mä löin sitä vielä kerran.

Adrenaliini kohisi mun suonissani -- kuulin sen ja tunsin sen voimakkaana kuin jylisevän vesiputouksen. En ollut koskaan kokenut vastaavaa -- en edes kenttäkisojen maastoesteosuudella, enkä silloin, kun Sarah Reyes hävisi samat kisat, joissa mä voitin. Haljenneet hampaat yhteen puristuneina mä katsoin allani makaavaa naista, ja tajusin, että mä olisin voinut vaikka tappaa sen.

Mä olisin voinut tehdä mitä vain. Uhma sinisten silmien takana kaikkosi sekunti sekunnilta -- mä olin voittamaton.

Askeleita, kavioiden kopinaa -- talliympäristö muistutti jälleen itsestään yhden punaisen sekunnin ajan.

“Mitä ihmettä täällä tapahtuu?!” järkyttynyt Emmy huudahti tallin ovelta pidellen käsissään mun poniani.

[Eedi Myllyoja]

28.08.2021, Melankolinen poniratsastaja

Mä makasin sohvalla kun Emmy soitti. Olin tehnyt puolikkailla tunneilla töitä, ja tarkoitus oli ollut jatkaa niin vielä hetki.
”Pystyisitkö sä palaamaan normivuoroihin huomisesta alkaen? Meillä on täällä pieni…”, ärtynyt huokaus keskeytti Emmyn lauseen, ”...tilanne, ja Inkeri ei ole täällä ainakaan seuraavaan viikkoon.”
Pienen epäröinnin jälkeen myönnyin pääteltyäni Emmyn sävystä, että jotain on isomminkin pielessä. En kehdannut alkaa utelemaan, eikä mun kyllä tarvinnutkaan, koska pian niin yksityisissä kuin yleisissäkin chateissä juoruiltiin tapahtuneesta. Olin aika järkyttynyt, mutta päätin koittaa pysyä irti draamasta.

Aamulla mun puhelimeen oli ilmestynyt uusi viesti. Inkeriltä.
”Voitko ratsastaa Siiriä ainakin tän viikon?”
En vielä ollut ollut hevosen (tai ponin) selässä sen jälkeen, ja ristiriitainen fiilis oli pidätellyt mua kiipeämästä tuntihevosten selkään. Samaan aikaan palo ratsastamaan tuntui valtavalta, mutta mä vertaisin jokaista hetkeä toisen hevosen selässä Noksuun. En mä myöskään voisi ikuisesti lykätä hevosen selkään paluuta, mua oli jo kysytty Ilvessuonkin hevosia ratsastamaan, mutta sinne mä tuskin voisin palata vielä pitkään aikaan. Ja olisihan ponitamma aika erilainen kuin Noksu. Välttelin viestiin vastaamista seuraavan muutaman tunnin, aamutallia tehdessä, mutta ruokatauolla lopulta vastasin.
”Voin, laita vaan tarkempia ohjeita”

Myöhemmin samana päivänä pieni tamma tapitti mua epäuskoisen näköisenä huomiota vaatien, enhän mä koskaan ollut kuin ruokkinut sitä ja taluttanut sen tarhaan. Nyt mä olin hakenut sen karsinasta käytävälle harjattavaksi, ja poni kai ihmetteli, missä sen ihminen on.
”Sori Siiri, mä liikutan sua nyt hetken. Ei se Inkeri sua kokonaan ole hylännyt”, juttelin tammalle harjatessani jo syksyn myötä hieman pörröiseksi muuttunutta sekaväristä karvaa. Utelias poni osallistui kaikkiin hoitotoimenpiteisiin valtavalla innolla, tökkien mua turvallaan ja seuraten mun toimintaa kiinteästi katseellaan. Välillä tamma meinasi kyllästyä mun puuhasteluun ja alkoi kuopia lattiaa tarmokkaasti. Huvittuneena rapsutin ponia, ennen ketjujen irrottamista riimusta ja ohjien nostamista kaulalta.
”Mennäänpä töihin.”

Tuulenpuuskien takia tunnit ja mahdolliset muut ratsastajat olivat paenneet maneesiin, ja meillä oli harvinaisesti kenttä ihan itsellämme. Siitä mä olin iloinen, en juuri nyt kaivannut yleisöä ratsastukselleni. Siiri ei ollut mikään kaikkein osaavin, mutta tamma liikkui eteenpäin mielellään ja melko lailla oikein päin kaikissa askellajeissa. Sillä oli myös jarru ja ratti, ja se kuunteli ratsastajan pienempiäkin apuja hyvin. Siiri olisi varmasti ollut kenen tahansa toisen unelmaponi. Musta kuitenkin tuntui, kuin olisin kokoajan ollut vähän jäljessä apujen kanssa, ja poni mun alla tuntui niin vieraalle. Halusin vain istua mun hevosen selässä ja ratsastaa sillä, vaikka sitten viimeistä kertaa, vaikka ori olisi ollut kuinka vaikea ja ajoittain toimimaton.
Ratsastuksen päätteeksi kiitin Siiriä. Ei se ollut tehnyt mitään väärin. Tallissa Lyyti hymyili mulle.
”Kiva nähä sut taas hevosen selässä”
”Niin… joo”
Ennen lähtöä lähetin Inkerille viestin, että meillä meni kivasti ja poni on oikein mukava.

[Anne]

Pahat katseet



Spessu Inkerille ja Riinikselle!

[Eedi Myllyoja]

1.10.2021, Seppele Cup - Verryttelyssä

Haikaillen muistelen kesää. Silloin kilpaillessa Seppele Cupissa sain ratsastaa upeiden kouluhevosten joukossa omalla ratsullani ja vieläpä hyvin menestyen. Sää oli ollut mukava, ja yleisöä hyvin. Tänään harmaa taivas tuntuu painavalta, ja yleisöä on vain kourallinen, ne ratsastuskoulun innokkaimmat ponitytöt ja muutama kannustusjoukkolainen. Siiri tönäisee mua päällään kuin sanoakseen, että kyllä nyt voitaisiin jo tehdä jotakin paikallaan pönöttämisen sijaan. Niinpä mä nousen lainaponin selkään ja ratsastan maneesiin, joka on täynnä sekalaisia täti-, poni- ja ratsastuskouluratsukoita. Huokaisen syvään, ja alan keskittymään ponin ratsastamiseen. Tunnen Inkerin katselevan meitä oven suusta, ja yritän saada hänen ponistaan irti parasta.

Parhaista yrityksistä huolimatta verryttely sujuu puolimelankolisissa merkeissä, vaikka me on Siirin kanssa löydetty edellisen kuukauden aikana jo ihan hyvä yhteinen sävel. Mä olen tottunut poniin, ja kai sekin muhun. Tänään me ei olla kaikkein parhaassa vireessä mun yrittäessä pitää itseni keskittyneenä siitä huolimatta, että yksi Ilvessuon junnuista osallistuu niiden hevosella ja Nita seisoo maneesin keskellä antaen hänelle ohjeita. Mä välttelen Nitan katsetta, ja Siiri mun alla on vähän hämmentynyt, kun teen pikaisen suunnanmuutoksen välttääkseni Ilvessuon ratsukon kohtaamisen. Verryttelyn alkuosa jatkuu samaa rataa mun yrittäessä ratsastaa huonolla menestyksellä.

Vilkaisen ovelle, ja näen Inkerin tyytymättömän katseen. Pysäytän Siirin keskelle maneesia, hengitän syvään ja keskityn. Rapsutan tammaa ja pahoittelen sille mun harhailevaa mieltäni. Nyt on aika yrittää oikeasti, meidän starttiin ei ole enää pitkään.

[Eedi Myllyoja]

Eedin ja Siirin Seppele Cup valmennus 18.09.

[Inkeri]

Paluu

Mä olin saanut Hannekselta viikon loman sen jälkeen, kun ne olivat koko lössi suvainneet palata sieltä elitistien Ruotsi-reissultaan. Tai en ollut saanut: viime keskiviikkona olin vain ilmoittanut jääväni viikon lomalle ihan niin kuin Hanneskin aina vain ilmoitti, että Inkeri nyt tekisi kaikkien muidenkin tallivuorot, tai kuinka Inkeri nyt vain kantaisi Peckin tarhaan selkä vääränä jotain graniittilohkareita, jotka kuulemma toimivat nykyään hoitona ähkyherkille hevosille. Että minä sitten ilmoitin olevani lomalla ja olematta laittamassa tikkuakaan ristiin sen eteen, että viikonlopun kilpailut onnistuisivat.

Siinähän pärjäilivät sitten. Tallin uusi tähti-sponsori-maksamme-sinulle-jos-osallistut-kilpailuihin-pliis-ratsukko Cella ja Windi saisivat kaikessa rauhassa patsastella mainosloimessaan, eikä niidenkään tarvitsisi kuulla mun laukomia faktoja aiheesta, kuinka helvetin naurettavaa oli laittaa joku edustamaan Seppelettä helppoon A:han stetsoni päässä ja ikuisuuden kestäneen ratsastustauon jälkeen. Hanneksella olisi ollut vaihtoehtoja, mutta silti lehmi-Cella oli ollut sen mielestä niistä paras. Kai joku muisti kertoa niille, ettei kouluradalla saanut raahata mukana lehmää narun päässä?

Seppeleestä oli tullut yksi vitun vitsi, ja mä tarvitsin aikalisän.

Mun aikalisä kesti tarkalleen ottaen seitsemän päivää, kuusi tuntia ja kolmekymmentäkaksi minuuttia. Silloin mä koin maanneeni tarpeeksi auringossa lipittämässä Pepsi Maxia: mun kasvot ja käsivarret olivat pisamien peittämät ja varpaanväleissäkin oli melanooman alku. Toisin sanoen mä tulin hulluksi, sillä Allusta ja Pyrystä ei juurikaan ollut seuraa, ja Pyryn Masa-Liisakin alkoi tuijottaa mua terraariostaan kuin maailman suurinta hiiripaistia.

“Ai, Inkeri”, Emmy tokaisi väsyneesti havaitessaan minun saapuvan nuttura löysällä ja elämäni kunnossa. Mä tuhahdin vastaanottokomitean latteudelle. “Ehdin jo heittää hevoset ulos, kun en tiennyt, olitko sä tänään tulossa. Mutta voit varmaan jatkaa, nyt kun kerran olet siinä.”

Niinpä niin. Inkeri tulee, Inkeri jatkaa, Inkeri hoitaa. Mitäs jos olisinkin sanonut, että ei, kun mä tulin saakeli harrastamaan tällä kertaa. Mutta sehän nyt olisi ollut aivan ennenkuulumatonta. En ollut ehtinyt ratsastaa niin pitkään aikaan, että Siiri ja Kerttu kasvoivat hometta tarhansa nurkassa.

Emmy ei kuitenkaan jäänyt edes odottamaan, mitä mulla oli sanottavana, vaan häipyi olettaen, että mä menisin siltä seisomalta hakemaan talikot ja kottikärryt. Samalla sekunnilla myös taivas repesi, ja vesisade alkoi ropista vasten tallin peltikattoa. Noin kaksi minuuttia ja kolmekymmentäseitsemän sekuntia paluuta ja mä olin jo valmis seuraavalle viikon lomalle.

Mun lomani ei ollut tehnyt mun kroonisille lihasjumeille yhtikäs mitään. Kämmenet känsillä ja keskivartalo killissä lappasin kikkareita kärryihin niin että soi. Kaikista paskinta Seppeleessä oli se, että tallirakennuksia ja pihattoja ja siirtotalleja ja kaiken maailman latoja oli pystytetty pitkin tonttia niin, että tarpeettomaan kävelyyn kului aina ihan hitosti aikaa ja vaivaa. Kun vihdoin pääsin poniruunien autotallille asti, ilokseni huomasin, että Peckin ja Röstin boksissa heilui joku jo valmiiksi. Kas, kun ei ollut ilmoittanut itsestään aiemmin, mutta toisaalta sen työskentelytahti oli suunnilleen sama kuin kihtisellä, kasikymppisellä mummolla.

“Eka kerta?” mä koin tarpeelliseksi vinoilla ja muistuttaa sille, että mähän sitten olin ollut tässä tallissa töissä jo puoli vuosikymmentä. “Kyllä se siitä vielä rutiiniksi muuttuu.”

Lettipää paljastui teiniksi, mutta sellaiseksi, joka ei vaikuttanut niin koppavalta kuin Vili Vilperi ja sen häntäheikki Jasmiina. Mä en kokenut tarpeelliseksi ottaa siltä luuloja pois, vaan opastin raasun tyhjentämään poniruunakaksikon jätökset lantalaan ja tekemään seuraavaksi jotain kivaa uuden hoitoheppansa kanssa.

Kun mä vihdoin pääsin takaisin päätalliin tyhjien kottikärryjen kanssa, oli Eedi päättänyt tulla katsomaan, miten sen paksuna oleva jättiheppa voi. Mä en oikein vieläkään tiennyt, mitä mieltä olisin Eedistä: tavallaan se oli ihan kiva, kun se oli välillä ratsastanut Siiriäkin, mutta tavallaan se oli ärsyttävän tarkka, eikä siitä koskaan saanut irti mitään. Vähän sellainen valju tiskirätti.

“Mites Ledillä menee?” mä menin karsinan viereen nojailemaan. “Joko sen varsa kohta syntyy?”

“Sillä on kuukauden päästä laskettu aika”, Eedi myhäili peitellen ylpeyttä äänessään.

“Voi että, onpa jännää”, totesin niin kuin kuului, vaikka todellisuudessa sieltä varmaan mun tuurillani putkahtaisi ulos joku maailmanluokan kauhukakara, josta kaikki muutkin työntekijät joutuisivat sijaiskärsijöiksi. “Mä joskus haaveilin, että tekisin Kertullakin varsan, mutta se sitten vähän jäi.”

“Niin, tosi harmi kyllä”, Eedi kallisti päätään tarjoten kaikki maailman symbatiat ja embatiat. “Shettisvarsat varsinkin on niin suloisia.”

“Niin on”, hymyilin puoliksi. “Mutta näin se elämä vaan joskus menee.”

“Sepä”, Eedi sanoi ja oli hetken hiljaa silittäen oman tammansa turpaa. Mä olin jo melkein tekemässä lähtöä, kunnes toinen päätti vielä avata suunsa:

“Niin miksi sä muuten myit sen?”

Aluksi en saanut sanaakaan suustani. Vain epäuskoisen naurahduksen, joka saattoi kuulostaa villisian röhkäisyltä. Mä mietin mun korvia, olisivatko ne voineet kuulla väärin. “Mitä?”

“Siis kun ei oo ollut mitään puhetta. Tuli vähän yllätyksenä”, Eedi jatkoi kohauttaen olkiaan. “Tai eihän se mulle tietenkään kuulu, mutta–”

“Mistä sä oikein puhut?” mä pyysin tarkennusta kulmiani kurtistaen.

“Kertusta. Sähän myit sen, eikö?”

“Ei Kerttu ole myynnissä.”

“Mitä?”

“Kerttu ei ole myynnissä”, mä toistin kuin rikkinäinen levy, ja mun ääneni vapisi silkasta ajatuksestakin, että mun pitäisi joskus myydä jompi kumpi poneistani.

“Ai”, Eedi sanoi -- rauhallisena, yllättyneenä, mutta vakaana. Mun oli pakko ottaa kaksin käsin tukea karsinan seinästä. “Se kyllä haettiin eilen pois.”

HAETTIIN POIS. HAETTIIN. POIS. MINUN PONINI OLI HAETTU POIS. MINUN PONINI!!!!!!!

“Mitä helvettiä sä sekoilet? Onko tää nyt oikeesti joku sairas vitsi, voitko sanoa, että on?!” mä ravistelin Eedi-parkaa hartioista kuin armoa anellen. Siinä se seisoi, vakaana kuin kallio, kertomassa, että mun ponini oli HAETTU POIS -- ihan samalla tavalla kuin se olisi kertonut, että kävi juuri paskalla tai söi aamupalaksi kaurapuuroa ilman mausteita. Sitten mä juoksin tyttö perässäni metsätarhalle – “Inkeri, kuuntele!!” – jossa toden totta ei seissyt yhtä ainoaa ruunivoikkoa ponia. Ei yhtä ainoaa Kerttua tullut vastaan, kun mä huusin, huusin niin kuin lapsensa menettänyt äiti; niin että Artsilassakin kuulivat. Shetlanninponeista oli jäljellä vain hämmentynyt Akka, jolla ei ollut tietoakaan sen bestiksestä.

“Inkeri”, Eedi pääsi paikalle hengästyneenä ja tarttui musta kiinni, mutta mä riuhdoin itseni saman tien vapaaksi.

“Mikset sä tehnyt mitään!! Katsoit vaan, että se viedään pois!!! Minne se meni, miksi, kuka, MUN PONINI ON VARASTETTU, YMMÄRRÄTKÖ??!!” raivosin naama vieläkin punaisempana kuin kärventyneet varpaanvälini.

“Inkeri, kuuntele”, oranssitukkainen sanoi jälleen, ja mä meinasin huutaa sille, että vittu kuuntele sinä sitten, kun joku varastaa sun varsasi ja minä vain töllistelen vieressä kuin parastakin elokuvaa. KATSOTAAN KUKA KUUNTELEE!!!

“En mä voinut tietää”, Eedi sopersi yrittäen olla vakava ja rauhallinen. “Sä olit lomalla, ja Hannes sanoi, että se on myynnissä. Että sille tulee ostajaehdokas. Ja sitten ne tulivat, ja menivät ja Kerttu niiden mukana. Kyllähän sä tiedät, miten nämä hevoskaupat parhaimmillaan menee.”

Silloin Hannes Mesi oli virallisesti tehnyt viimeisen tekonsa.

[Inkeri]

Kohtuutonta

Raikkaana ja iloisena sunnuntaiaamuna (iltapäivänä) heräsin vanhalta viinalta haisevan ja alastoman, keski-ikäisen miehen viereltä yläkerran aulan lattialta ilman ensimmäistäkään muistikuvaa edelliseltä illalta. Mä en edes muistanut sitä, oltiinko me siinä kolmen makuuhuoneen ja porraskäytävän keskellä, kaikkien nähtävillä, harrastettu sitä kauneinta vai ei. Krister kuorsasi kuin moottorisaha ja sen rintakarvat kutittivat selkää, vaikka mulla oli edelleen ainakin paita päällä. Housut löytyivät mytyssä ylimmältä rappuselta, jolle mä istuin tekemään välikuolemaa. Housujen taskusta kaivoin puhelimen, josta oli loppunut akku jo hyvä tovi sitten.

Koko talo oli hiljentynyt ja sinne tänne jätettyjä pulloja, tölkkejä ja boolimukeja lukuun ottamatta tuskin huomasi, että meillä oli eilen ollut bileet. Nakkasin puhelimen lataukseen ja mietin, miten ikimaailmassa kykenisin menemään tallille tänään. Mun jäljellä oleva ponini tarvitsi liikuntaa siitä huolimatta, että omistajallaan oli maailmanluokan morkkis ja krapula. Muistin, että Hanneskin oli ollut eilen paikalla, mutta jostain kumman syystä mä en ollut edes heittänyt juomia sen päälle. Se olisi ollut vähintä, mitä se ansaitsi.

Mä olin tehnyt rikosilmoituksen heti, kun olin päässyt kotiin sinä päivänä, kun olin kuullut Kertun kadonneen. Jos Hannes luuli, että se saattoi tehdä mitä vain mun selkäni takana, kuten vaihdella toisten omistuksessa olevia kantakirjakelpoisia shettiksiä puolikuolleisiin ravurinraatoihin (??) se oli auttamatta väärässä.

Join aamupalaksi kolme litraa vettä ja buranan.

En tiennyt, olisiko mun pitänyt herättää Krister ennen kuin lähdin tai antaa sille jotain syötävää. Keittää kahvit tai jotain. Lukea yhdessä aamulehteä ja täyttää ristikkoa. En tiennyt, mitä se nyt odotti meidän väliseltä suhteelta, kun mä olin mennyt ja pussannut sitä kirjaimellisesti kaiken kansan nähden, kaiken kansan tuijottaessa. Musta ei ollut mihinkään uusperhekuvioon ja keskenkasvuisen ipanan äitipuoleksi.

Ei, vaikka olin vakuutellut sille olevani aikuinen, sellainen aikuinen, jolle “seksielämä” oli normaali osa sanavarastoa eli suunnilleen itsensä löytänyt ja voimaantunut viiskymppinen suoraan naistenlehden etusivulta.

Oikeasti mä olin aika hukassa, eikä musta välttämättä ollut edes keski-ikäisen miehen nuoreksi salarakastajattareksi. Joten jätin Kristerin nukkumaan ja toivoin, että se olisi lähtenyt siihen mennessä kuin mä tulisin takaisin.

Emmy ei enää koskaan moikkaillut mua. Se vain parkaisi “Inkeri” aina, joka kerta vähän eri sävyllä. Helpottuneesti tai vähemmän helpottuneesti. Tällä kertaa sen ei tarvinnut edes suutaan avata, kun mä näin, että se oli vähemmän helpottunut.

“Inkeri”, se sanoi painokkaasti ja nosti pystyyn käden, jossa sillä oli sanomalehti, “oletko nähnyt Liekkijärven sanomien otsikon tältä aamulta?”

Se heilutteli nivaskaa mun nenäni edessä niin, että viuhuvasta tekstistä hädin tuskin sai selvää.

Ratsastuskoulu pelkkää kulissia – pimeitä hevoskauppoja ja väärennettyjä omistajanvaihdoksia Seppeleessä!”

“Sellaista se on, kun valitsee hevosvarkaan tallinomistajakaverikseen”, kohautin olkiani. “Koeta kestää.”

“Eikö me sovittu, että sä pysyt hiljaa tästä aiheesta?” Emmy tivasi. “Ymmärrätkö, että ainakin viisi äitiä on tänä aamuna jo perunut lapsensa kausipaikan ensi syksyltä vedoten epärehelliseen liiketoimintaan? Ei Seppeleen koko historian aikana ole yhdessäkään liiketoimessa ollut mitään epärehellistä!”

“Ai yksityishevosten myyminenkö ei ole epärehellistä toimintaa?” tuhahdin. “Poliisista sanoivat, että rikosilmoitus menee esitutkintaan. Ja se meinaa, että mä tulen saamaan ennemmin tai myöhemmin monen tonnin korvausrahat tältä teidän paskapuljulta.”

Emmy huokaisi.

“Mä ymmärrän, että sä olet tuohtunut, mutta mun mielestä tällainen mekkala on jo vähän kohtuutonta.”

“AI KOHTUUTONTA??” mä puuskahdin. “Mun mielestä on melko KOHTUUTONTA, että MUN hevoseni tilalla tuolla syö heinää nyt joku Atrian tehtaalta varastettu LUUSKA, joka kuuluisi leivän päälle, eikä mihinkään muualle. Eedikin sanoi, että se ei tunneilla tule juoksemaan ainakaan viiteen vuoteen ja –”

“Mä kaivoin sulle sen Kertun ostaneen tyypin yhteystiedot.”

“Vau, ihan kaivoit”, vinoilin. “Minäkö nyt sitten soitan, että hei, pahoittelut, teidän vaihdossa saama poni ei edes ollut myynnissä, ja että mitään omistajanvaihdosta ei tule koskaan tapahtumaan. Ei taida olla mun homma.”

Emmy veti paperilappua ojentavan käden takaisin. “Mä kyllä luulen, että se on nopeampi tapa kuin yrittää saada Hannes ymmärtämään, että Kerttu ei ollut Seppeleen poni.”

“Sinä soitat niille. Ei tähän Hannesta tarvita.”

Emmy katsoi mua ja mä katsoin Emmyä kuin idioottia. Mä olin UHRI, enkä todellakaan velvollinen paikkaamaan kenenkään mokia toisin kuin toinen tallin omistajista, vaikka kyse olikin mun ponistani. Me oltiin Emmynkin kanssa joskus oltu ihan tavallisia tallikavereita, mutta ei enää pitkään aikaan, enkä mä kokenut minkäänlaista myötätuntoa tai velvollisuutta auttaa sitä yritystoimintansa maineen putsaamisessa.

Emmy näytti siltä kuin olisi ollut missä tahansa muualla, kun se nosti luurin korvalleen ja raapi peukalonsa viertä. Se kuulosti puhuessaan niin aikuiselta kuin voi aikuinen kuulostaa, että mä mietin, pitäisikö mun suositella Kristerille tätä toista blondia, jolla oli vielä lapsikin, eli uusperhekuviokin toimisi varmaan paremmin.

Luurin toisessa päässä oltiin tuohtuneita, ja jos ne olisivat voineet, ne olisivat tulleet linjoja pitkin paikalle ja lyöneet. Mun ei edes tarvinnut kuulla muita sanoja kuin miten tällainen on mahdollista ja ei meidän tarvitse ja hyvä on sitten. Myös siltä suunnalta vaadittiin korvausrahoja, ja mä mietin, että Hannes ei kyllä rahankäytöltään ollut mikään maailmanluokan yrittäjä.

“Ne palauttaa sen ensi viikolla.”

“Sietääkin palauttaa.”

“Vedätkö sen rikosilmoituksen nyt pois, niin saadaan tämäkin pois päiväjärjestyksestä?”

“En. Kai tiesit, että Norjassa on kallista matkailla.”

[Inkeri]

Karenit

Akan ja Kertun karsinaan oli tungettu joku kolmas. Mä olisin ehkä just ja just ymmärtänyt sen, jos kyseessä olisi ollut joku kirpun kokoinen miniatyyriponi, jonka päällimmäinen elämäntehtävä oli näyttää söpöltä ja jäädä isompien jalkoihin, mutta Kerttuun ja Akkaan verrattuna tämä, Poni, jonka nimen kekseliäisyystaso hipoi jo jonkun Mensa-klubin portteja, oli ainakin kymmenen senttiä korkeampi ja leveämpi. Eikä se osannut edes käyttäytyä, vaan kun se epähuomiossa jäi kerran minuutiksi yksin karsinaansa se oli meinannut rymytä pienen karsinan ovesta läpi kuin raivohullu härkä. Ja mitä enemmän mä siihen tutustuin, sitä enemmän mä tykkäsin Kertusta.

Kaiken kukkuraksi ponin, siis Ponin, omistaja oli Karen. Siis vanha kunnon KHÄREN, josta mä olin jo nimen perusteella varma, että se tulisi valittamaan mulle, jos hänen Kullanarvoinen Lemmikkinsä saisi kaksi kortta liian vähän heinää päivän aikana ja tarhaan ei kannettaisi uutta vettä tunnin välein. Mä tunsin vain yhden Khärenin, ja se oli Ella-Amalien äiti. Jos mä jotakuta vihasin vielä enemmän kuin Ellaa itseään, niin se oli Ellan äiti.

Kerran me osuttiin samaan aikaan ponien, siis Kertun, Akan ja PONIN, karsinalle, ja mä näin Khärenin ensi kertaa livenä. Silläkin oli punainen tukka, vittu jippii, mähän tulin niin kerta kaikkiaan loistavasti toimeen kaikkien Seppeleen punatukkaisten kanssa, että eihän yksi lisää tuntunut siinä konkurssissa enää missään.

Paitsi että niitä oli kaksi.

“KAKSI???” mä olin lähes sylkäissyt cokikset nenäni kautta taukohuoneen pöydälle, kun Manny oli paljastanut suuren salaisuuden. Se istui mua vastapäätä höyryävän ja pahalta haisevan teekuppinsa kanssa ja kilisteli lusikkaa ärsyttävästi.

“Joo”, Mäni rykäisi. “Ne on ihan saman näköisiä kyllä, identtiset kaksoset kai, että menee melkein yhdestä.”

“No sekin vielä”, tokaisin hymähtäen. “Aion kyllä kutsua molempia ihan tasapuolisesti Khäreneiksi. Ei mun palkka ole niin hyvä, että mulle maksettais identtisten kaksosten erottelusta suurennuslasin kanssa.”

“Toisen nimi on Lucia”, Manny sanoi kuin puolustellakseen niitä. Ei selvästi olleet molemmat paikalla, kun jaettiin voittokuponkeja nimilotossa.

“Kuinka paljon pitää lastaan vihata, että antaa sille nimeksi Karen”, ajattelin ääneen kiertäessäni cokispullon korkkia kiinni.

“Karen on ihan normaali nimi tuolla maailmalla. Ne on puoliksi irlantilaisia”, Manny puolusteli, taas, ja mun otsa rypistyi. “Sitä paitsi ne on mukavia ihmisiä. Karen leipoi tänne herkkujakin silloin, kun ne tuli.”

“Okei? Olen mäkin puoliksi norjalainen, ja silti mun nimi on Inkeri eikä mikään Thorbjørn, luojan kiitos”, tyrskähdin sitten, mutta tunsin mun sisintä polttavan jonkun ihan muun kuin hiilihapoista johtuvan närästyksen.

“Mutta mun nimi on Emmanuel”, Manny sanoi epämannymaisen tiukasti kuin mä en tietäisi sitä. Katsoin sitä hetken hiljaa pää hieman kallellaan niin, että toinen hieman ahdistui ja vilkaisi äkisti ulos ikkunasta.

“Onko sulla joku juttu noihin punapäihin?” mä hymähdin sitten välinpitämättömästi, vaikka pöydän alla nyrkkiin puristuneiden sormien rystysistä paennut väri kertoi mun olleen kaikkea muuta kuin välinpitämätön. “Vieläkö te asutte Milla-Riinan kanssa?”

“Joo, me ollaan kavereita”, Manny totesi sivellen peukalollaan teemukinsa reunaa.

“Niinpä niin”, mun huulet puristuivat yhteen tiukaksi viivaksi. “Karenit ei varmaan katso kauheen hyvällä sit sellasta eksän kanssa veljeilyä, ihan tälleen ystävän vinkkinä.”

“En mä ole niistä kiinnostunut”, Manny pudisti nopeasti päätään, mikä sai mut nostamaan toista suupieltä hymynkaltaisesti ja pyöräyttämään silmiäni. “En sillä tavalla.”

“Ei mutta sehän olis hirveen kätevää!” virnistin. “Saisit varmaan ne kaksi samassa paketissa. Kun toista ei huvita, niin ei kun Toyota alle, kaasu pohjaan ja toisen–”

“Lopeta”, Manny huoahti ja pudisti jälleen päätään. “Ei, ei ne oo, tai siis, tiiätkö, sillä tavalla, mun juttu. Enkä mä niitä, sillä tavalla, niin hyvin, edes tunne. Ohimennen vaan, vähän juteltu”, se jatkoi takellellen.

“Hyvä”, nyökkäsin hyväksyvästi Mannyn suuntaan ja mies hymyili mulle ujosti. Pidin hetken taukoa ja katsahdin itsekin ulos ikkunasta, kunnes käännyin takaisin Mänin puoleen: “Pitäiskö meidän mennä ulos joku päivä? Vaikka yksille tai kaksille, tai vaikka syömään, tai kaikki noista? Ei olla hetkeen käyty.”

“Mennään vaan”, Mannyn ilme kirkastui hieman, ja se uskalsi jo irrottaa toisen kätensä mukinsa kyljestä. Mä laskin oman käteni sen kämmenen päälle ja hipaisin hymyillen peukalon viertä kevyesti sormellani.

“Mennään”, vastasin. Mun sisällä korventava polte oli hiipunut.