Röstin Hoitokirja

[Anne]

Rosterino




>> Sivulle

[Anne]

22.9.2018 Maastoestetunti



Salma ja Rösti maastoesteitä kokeilemassa.

Spessu Salmalle!

[Odessa]

Ensimmäinen

Tänään mä olin ottanut missioksi raahata tallikamppeeni Seppeleeseen ja tehdä tuttavuutta uuteen hoitoponiini. Olin jo eilen käynyt pikavisiitillä tallilla, mutta harmikseni Rösti oli ollut tunnilla ja mulla ei ollut aikaa jäädä norkoilemaan paikalle. Mielenkiinnosta mä olin kuitenkin käynyt nopeasti maneesilla nähdäkseni ponin tositoimissa, ja voi pojat. Salma oli tainnut mainita mulle Röstin olevan kunnon laiskimus, mutta olin aika varma, että mun pää oli rekisteröinyt vain sen ’’entinen kilpaponi’’ -kohdan. Mun mielikuva loisteliaasta kilpaponista romuttui sillä hetkellä, kun mä näin ponin selässä olevan tytön epätoivoisesti yrittävän saada sitä liikkumaan tarpeeksi lujaa, jotta esteistä pääsisi yli. Mihinköhän mä olin oikein ryhtynyt.

Salma olikin jo eilen ehtinyt näyttämään mulle kaappini paikan, joten mä lähdin roudaamaan kamppeitani kohti yläkertaa. Mulle olikin vuosien saatossa kertynyt enemmän kampetta kuin olin tajunnutkaan, joten tavaroiden liikuttelu kävi työstä. Portaiden alapäässä mä olin törmätä tyttöön, joka pyyhälsi päin vauhdilla.

’’Oho, sori!’’ tyttö huudahti. Mun olisi ehkä vähän tehnyt mieli huomauttaa sille että katso mihin menet, mutta tarkemmin ajatellen mä taisin tukkia tien Ikean sinisten kassien kanssa. En kerennyt kuitenkaan sanomaan mitään, ennen kuin tyttö jatkoi puhumista. ’’Kuka sie oot? Mie en oo tainnut nähdä sua ennen. Tai sitten en vaan muista’’, se kysyi.

’’Odessa. Röstin uusi hoitaja’’, mä vastasin hymyillen ja jatkoin kamppeitteni raahaamista ylöspäin.

’’Ookkei, mie oon Lyyti ja hoidan Oilia. Tarttetko apua noitten kanssa?’’ Tyttö kysyi viittoen mun erittäin hyvin menevään yritykseen roudata kumpikin kapsäkki yläkertaan samaan aikaan.

Mä hyväksyin Lyytin avuntarjouksen kiitollisena. Kaksin me saatiin tavarat näppärästi yläkertaan, ja tyttö huikkasi mulle heipat jatkaen takaisin alakertaan. Lokerohuoneeseen päästyäni mä survoin tavarani kaappiin ja suuntasin kohti oleskeluhuonetta sumpit mielessä.

Kahvitellessani mä olin vilkaissut päivän tuntilistaa – Rösti menisi pian alkavalla iltatunnilla, joten mun homma olisi hakea poni tarhasta. Tarhausjärjestyksen mukaan Rösti majailisi pihattotarhassa. Mä lähdin siis haahuilemaan pihamaalle oikeaa tarhaa etsien.

Röstin vastahakoisista liikkeistä päätellen se olisi jäänyt mieluummin nauttimaan kevätillasta oloneuvoksena. Koska sää oli lämmin ja aurinkoinen, mä päätin talliin viemisen sijasta laittaa Röstin kiinni hoitopuomiin. Kellon ollessa jo reilusti yli kuuden mä otin tehtäväkseni ruveta puunaamaan ponia tuntikuntoon.

Haettuani Röstin harjapakin hoitopuomille mä rupesin harjaamaan sitä. Se ainakin vaikutti helpolta hoitaa, poni nuokkui paikallaan silmät ummessa. Pian paikalle pölähti nuori tyttö, joka esittäytyi Roosaksi. Roosa menisi kuulemma Röstillä tällä tunnilla. ’’Mä voin itse hoitaa sen, mutta jos sä voisit auttaa varustamisessa? Tää voi olla vissiin vähän hankala’’, se sanoi. Mä nyökyttelin ja lähdin hakemaan ponin varusteita tallista.

Röstin varustaminen sujuikin yllättävän näppärästi. Onnistuin saamaan satulavyön kiinni ponin pullisteluista huolimatta, mutta suitsien laitossa mulla meni hetki houkutella Rösti ottamaan kuolaimet suuhunsa. Mä pidin vielä ponia paikoillaan Roosan laittaessa saappaita jalkaan ja ojensin sitten ponin ohjat tytölle.

Maneesilla mä vielä kiristin Röstin satulavyön Roosan noustua ponin selkään. Rösti pysyi nätisti paikallaan Roosan säätäessä jalustimia, joten mun apua ei enää tarvittu. Mä päätin jäädä katsomaan tuntia ja suuntasin kohti katsomoa.

[Odessa]

Sunnuntai

Tänään mä olin harvinaisesti jo heti aamusta liikkeellä. Tallille päästyäni kävin nakkaamassa evääni oleskeluhuoneen jääkaappiin ja suuntasin kaapilleni vaihtamaan jalkaani ratsastussaappaat. Nappasin kaapista kypärän käteeni ja jatkoin takaisin alakertaan hakemaan Röstin harjapakkia ja varusteita. Säätiedotus oli luvannut tälle päivälle nättiä, lämmintä kevätilmaa, ja mulla oli suunnitelmissa hypätä Röstin selkään ensimmäistä kertaa.

Haettuani Röstin tarhasta hoitopuomille mä ryhdyin harjaamaan ponia. Tapansa mukaan se oleili paikallaan rauhallisesti, korvat välillä liikkuen mun lässytystä kuunnellessa. Hoidettuani ponin laitoin satulan sen selkään ja pienten vaikeuksien jälkeen sain vyön kiinni ensimmäiseen reikään. Mokomakin pullistelija. Rösti oli herännyt unestaan varusteidenlaiton aikana ja se seurasi nyt mun toimintaa tarkkaavaisena. Mä huokaisin ja rupesin yrittämään ponin suitsimista.

’’Tää olisi niin paljon helpompaa, jos sä olisit nyt nätisti’’, mutisin. Rösti ei olisi millään halunnut kuolaimia suuhunsa, mutta pienen tovin jälkeen ponilla oli viimeinkin suitset päässä. Kiristin vielä satulavyötä ja talutin ponin penkin viereen, josta mä loikkasin sen selkään. Satula heilui hiukan ja satulavyö kiristyikin vielä parilla reiällä. Jalustimien säätämisen jälkeen me suunnattiin kenttää kohti.

Mun onnekseni kentällä ei ollut vielä ketään, joten me saataisiin pyöriä siellä rauhassa, ainakin vähän aikaa. Ohjasin Röstin uralle. Ponin käynti oli laahaava ja hidas, eikä se kovin välittänyt mun yrityksistä saada sitä liikkumaan nopeammin. Hiljaa hyvä tulee, tai niin mä ainakin toivoin. Jospa poni vielä tästä reipastuisi.

Alkulämmittelyjen jälkeen Rösti suostui siirtymään hetken mun apuja välteltyään raviin. Kääntäessäni ponia voltille mä tunsin, kuinka sen vauhti alkoi hidastumaan. Rösti pääsikin jo voltilla hetkeksi käynnin puolelle, ennen kuin sain patistettua sen takaisin raviin. Poni tuntui yksinkertaisesti erittäin tahmealta, ja sen pitäminen liikkeessä kävi työstä. Musta tuntui, että jokainen käännös oli Röstille lupa hidastaa vauhtia.

Mun yllätyksekseni laukannostot sujuivat melko helposti. Laukan pitäminen yllä olikin sitten eri asia. Jos mä en ollut tarkkana, poni vaihtoi miellellään nopeasti käyntiin parin laukka-askeleen jälkeen. Mokomakin laiskuri. Röstin unelmatunti varmaan koostui pelkästä kentän ympäri kävelystä. Tai jopa paikallaan nuokkumisesta, siitä poni vaikutti nauttivan suuresti.

Vielä hetken kentällä laukassa ja ravissa pyörimisen jälkeen mä siirsin ponin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Päätin, että ensi kerralla, kun mä nousisin ponin selkään, me mentäisiin maastoon. Mä haluan nähdä, olisiko poni yhtä laiskanpulskea kentän ulkopuolella.

[Anne]

10.9.2020 Pullistelua!



Odessa kiristelemässä Röstin vyötä. Jokapäiväinen pullistelutuokio taas alkamassa.

[Eedi Myllyoja]

Poniratsastajaksi taantuminen

Mulle sattui harvinainen arkivapaa, ja Noksullakin oli vapaa edellisen päivän kisojen jäljiltä, joten aamusta olin kerennyt jo ratsastamaan Ilvessoiden tyttären ponin heidän tallillaan, samalla kun olin käynyt hoitamassa vastikään sinne muuttaneen varsani Livian. Me ei oltu vielä juteltu Nitan kanssa enempää siitä, että Ilvessuot olivat tarjonneet mulle työtä sieltä jossakin vaiheessa, ja totta puhuen olin vähän vältellytkin aihetta. En mä tiedä mitä mä haluan. Takaisin aiheeseen: Mun ei siis tänään olisi ollut pakko tulla Seppeleeseen ja olisin voinut ottaa päivän ihan vapaan kannalta, mutta silti mä olin taas matkalla kohti tallia. Salma oli tullut mun juttusille sen jälkeen, kun olin tykästynyt Röstiin joulun välipäivien tunneilla. Tehokkaaksi työn välttelijäksi oppinut ruunaparka ei oikein tuntunut löytävän hoitajaa, ja sen läpiratsastuskin oli jäänyt lähiaikoina vähän heikolle tolalle. Niinpä mä olin lupautunut ratsastamaan ruunaa silloin tällöin, ja todennut, että tänään olisi hyvä hetki. Mustahan tulee tätä vauhtia todellinen poniratsastaja, kaksi ponia samana päivänä.

Pihassa oli täys hyörinä. Muutama hoitaja oli ilmeisesti lähdössä maastoon hoidokkiensa kanssa ja tämän ja edellisen viikon Seppeleessä valmentava Daniel käveli kohti tallia jutellen Emmylle. Mulle ei ollut ihan selvinnyt mikä Daniel oli miehiään. Se kulki pitkin tallia varsin hiljaisena, mutta tuntui tuntevan koko porukan. Satunnaisista keskusteluista olin ymmärtänyt, että se oli käynyt Seppeleessä suunnilleen ikuisuuden, mutta asui nykyään muualla. Opettaa se kyllä osasi, mitä olin valmennuksia käynyt katsomassa viime viikolla. Mulle ja Noksullekin valmennus varmasti tekisi terää, sen verran heikosti eilinen kisastartti oli mennyt.

Pääsin talliin saakka, ja noudin Röstin varusteet varustehuoneesta. Takaisin karsinalle päästyäni huomasin ruunan uudehkon karsinanaapurin, Lolan, saapuneen paikalle mulle tuntemattoman taluttajan kanssa.
”Hei, sä olet varmaan Safi?”, tervehdin huolitellun näköistä taluttajaa, joka sopi hyvin kuvaukseen, jonka olin saanut Lolan omistajasta muilta. Mä en ollut vielä onnistunut tapaamaan Safia, vaikka ne olivat olleet tallissa jo pari viikkoa.
”Joo, olen”, Safi vastasi lyhyesti, ja päätin jatkaa keskustelua varovasti.
”Mä olen Eedi. Lola vaikuttaa mukavalta hevoselta”
”Se on. Hoidatko sä… tuota?”, Safi koetti selvästi muistaa Röstin nimen, kun pujahdin mulle luimivan ruunan karsinaan.
”En varsinaisesti, läpiratsastan vaan tänään. Oon täälä opparilla töissä ja mulla on omana Noksu, se iso kirjava ori”, selitän lyhyesti ja Safi nyökkäilee, selvästi kuitenkin keskittyen muuhun. Se sanoo moikat ja suuntaa hevosensa kanssa pihalle. Mun ensivaikutelman mukaan ei mikään järin lämpimän oloinen tyyppi, mutta ihan okei. Röstillä ei selvästi ollut mitään halua lähteä töihin, vaan poni ilmehti melkoisesti varustaessani sitä.

”Ovi aukeaa”, huutelin Röstin ohjat toisessa kädessä avatessani maneesin ovea. Ulkona oli ikävä vesisade, joten sinne me ei kyllä Röstin kanssa jäätäisi. Maneesi oli lähes tyhjä, Milla-Riina oli ilmeisesti juuri lopettelemassa treeniä Indin kanssa. Tervehdin ratsukkoa heidän kulkiessaan ohi ja vilkaisin kelloa, todeten olevani juuri sopivassa välissä paikalla ehtiäkseni ratsastaa ennen tunteja. Röstillä olisi myöhemmin tänään vain kevyehkö alkeistunti, joten poni saisi nyt liikkua ihan kunnolla. Päättäväisenä kipuan pikkuiselta tuntuvan ponin selkään, ja vähän haluttomasti voikko lähtee liikkeelle. Alkuverkkojen jälkeenkään en ala vääntää Röstin kanssa mitään älyttömän monimutkaisia kuvioita, vaan pitäydymme melko yksinkertaisissa jutuissa tavoitteena saada siirtymistä teräviä ja poni liikkumaan eteen kunnolla. Aluksi Rösti tuntuu todella kankealle, eikä ota kaikkia apujani kuuleviin korviinsakaan, vaan puksuttaa eteenpäin laakeana matona tasaista tuntiponitahtia. Pikkuhiljaa saan kuitenkin ponin hereille ja hieman herkemmäksi avuilleni, ja loppuvaiheessa olen jo melko tyytyväinen ponin tekemiin siirtymiin, vaikka se selvästi edelleen ennemmin valuisi laukkaan kuin nostaisi sen. Kyllä tämän ponin kanssa kelpaa enemmänkin tehdä, ainakin kun mä alan löytää ponin asetuksia paremmin.

Takaisin talliin päästyämme puran Röstin karsinassa ja annan sen napsia jämäheiniä kuivikkeen seasta suitsien poiston jälkeen. Hanski ilmestyy karsinan eteen ja toteaa ”Ruunahan osaa vielä liikkua”, kadoten matkoihinsa ennen kuin ehdin vastata. Pudistelen päätäni jokseenkin huvittuneena ja rapsutan Röstiä tarjoten sille porkkanan palasta, jonka ruuna ottaakin vastaan näyttäen tyytyväisemmälle kuin koko aikana.

[Eedi Myllyoja]

Villiponi?
Ilvessuolta palattuani mun ratsastuskunto ja -into olivat parhaassa terässä, ja niin mä sen halusinkin pitää, joten koitin haalia mahdollisuuksia ratsastaa Noksun lisäksi muitakin hevosia. Vielä en ollut kehdannut tiedustella lupaa ratsastaa muita (etenkin hoitajattomia) tuntsareita silloin tällöin, mutta Röstillä olin mennyt jo ennen Ilvessuon reissua. Ehkä voisi sanoa että vähemmän säännöllisesti, mutta kuitenkin sen verran, että viitsin kysyä luvan liikuttaa ponia jatkossakin. Mua vähän säälitti pieni ruuna, joka ei vieläkään ollut löytänyt itselleen hoitajaa ja oli taas mukana hoitajahauissa, joten Noksun ratsastamisen ja tallitöiden jälkeen päätin jaksaa vielä ottaa ponin töihin. Vaikka ei siinä varmaan mitään säälittävää ollut, poni näytti aika hapanta naamaa varustaessa.

Puoliveristen kilparatsujen jälkeen tuntui aika erilaiselta kiivetä pienen ja jo varustamisen jäljiltä kyllästyneen oloisen pikkuruunan kyytiin. Kesän aikana ruuna oli vielä saanut vähän vatsaa ja tuntui laiskistuneen entisestään, ja musta tuntuikin, että me madeltiin kenttää ympäri loputon aika ensimmäisellä muutamalla kierroksella. Poni ei ollut kovin kiinnostunut työskentelystä, ja musta alkoikin yhtäkkiä tuntua ihan sille, etten mä ollenkaan osaa ratsastaa, kun Rösti ei meinannut ottaa kuuleviin korviinsakaan pyyntöjäni reippaammasta käynnistä saati taipumisesta. Se hölkkäili allani tasapaksuna pötkönä ja mahdollisimman suorana kaarevilla urilla, kuitenkin venkuillen ihmeellisesti heti, kun tavoitteena oli mennä suoraan.

Viidentoista minuutin työskentelyn jälkeen olin jo ihan valmis lyömään hanskat tiskiin ja varaamaan ponin kanssa valmennuksen joltain, joka osaisi huutaa mulle mistä siihen löytyisi jotain nappuloita. Niinpä mä päätin heittää aivot narikkaan, ja nostin tyhjentyneellä kentällä laukan uralla, nousten itse kevyeen istuntaan ja antaen laiskalle ponille vähän ohjaa. Mä en ole ihan varma, mikä Röstin herätti, mutta yhtäkkiä tunsinkin olevani ralliponin selässä. Pieni poni ampaisi aivan varoittamatta villiin laukkaan parin pikkupukin siivittämänä. Yllätyksestä toivuttuani pysyin kyydissä hyvin, ja päätin antaa ponin juosta, kun tilaa kerran oli ja ruuna kerrankin halusi mennä.

Eivät ne Röstin menohalut kauaa kestäneet, suunnilleen kierros startista ja poni jo hidasti puhallellen laiskaan laukkaan, mistä itse hidastin sen ravin kautta käyntiin. Vilkuilin ympärilleni pohtien, oliko kukaan nähnyt rallitteluani ponilla? Kai ne ajattelisivat, että mikä hitto mua riivaa, kun pakotan ruunaraukan sellaiseen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, ja ehkä hieman itsekin helpotuksesta huokaisten annoin Röstin kävellä rauhassa, kunnes sen hengitys tasaantui normaaliksi. Rapsutin ponia, ja totesin, että kai me voitaisiin vielä kerran kokeilla sitä varsinaista työskentelyäkin.

Tällä yrityksellä Rösti yllätti mut, kai se oli saanut jotakin systeemistään ulos, koska hetkellisesti poni tuntui kuuliaiselta ja varsin miellyttämishaluiselta yksilöltä. Siis ehkä kymmenen minuuttia, sen jälkeen se vaipui takaisin laiskaan sumuun, jonka läpi oli aika turha koittaa saada ponia kuuntelemaan puolittaista yritystä paremmin. Se oli kuitenkin mulle tarpeeksi, ja loppuverkan jälkeen laskeuduin ponin – yllättävän matalasta – selästä tyytyväisenä sen suoritukseen, pohtimatta edes sen kummemmin paria laukan alussa esitettyä pikkupukkia. Varusteiden alta lähes syksyisestä säästä huolimatta hionnut poni pääsi vielä sienipesulle ennen ruoka-aikaa, eikä se edes yrittänyt syödä minua samalla (kovin montaa kertaa).

[Justus]

28.01.2022 - Ensimmäinen

Hmm hmm. Hmm HMMM. Mä hymisin itsekseni kuin mikäkin vähäjärkinen, vain jotta musta ei tulisi sellaista. Ihan justiinsa. Muut aloittivat vuoden vaihtuessa rituaalimaisesti salilla käymisen, diettaamisen tai jonkun uuden kehittävän harrastuksen, kuten kutomisen. Hei, jos ei päässyt kesäkuntoon, olisi ainakin villapaita, johon piiloutua. Mut mitä teki Justus? 

Pälyilin ympärilleni tallin pihassa varmana siitä että jäisin änyyteenyt kiinni. Pudistin päätäni ravistaakseni ajatukseni selkeämmäksi. Mistä mä muka kiinni jäisin? Ratsastuskoulun pihalla maleksiminen ei ollut kiellettyä, viimeksi kun tarkistin. Olo oli silti kuin kakstoistavuotiaalla tenavalla. Isosta tallista purkautui jono hevosia taluttajineen, valmiina päivän tunnille. Luikahdin tien toisella puolen paljon kutsuvampana odottaneeseen maneesiin. Tunti oli parhaillaan käynnissä, joten sulauduin katsomoon. Huh. 

Miten mä selittäisin kenellekään mitä hittoa mä täällä tein? Ajatukset pyörivät kehää. Hevoset ravasivat pärskähdellen ja ratsastajien posket punoittivat. Opettaja oli tiukka ja esteet juuri sopivan matalia tekniikan hinkkaamiseen. 

Ensimmäinen ratsukko nosti laukan ja pian koko maneesin täytti tasainen rummutus. Ääni, joka sai mut puremaan huulta. Se toi mieleen muistoja, joita mä en vielä ollut valmis käsittelemään. Ja samalla mä olin kaivannut ääntä ihan hitokseen. 

"Moi!" Joku kajautti. Keräsin itseni pikapikaa ja kehtasin vilkaista viereen istunutta tyyppiä vaan syrjäkarein. 
"Öömoi." Tosi vakuuttavaa, Justus, tosi vakuuttavaa.

"Öömikäsunnimion?" Tyttö papatti kuin papupata. Oltiinko täällä aina näin kohteliaita? Edellisellä tallilla... Ei, ei. Mä uppouduin taas laukkaavaan ratsukkoon, joka lähestyi ristikkoa hyvässä temmossa.
"Justus", mutisin vastaukseni lettipäähän katsomatta. Se oli mua ehkä vähän nuorempi.
"No Justus, mitä sä täällä?" 

No niin, nyt se tapahtui. Mä jäin kiinni. Mä olin vaan ohikulkija, random, ei mulla ollut tallilla mitään sijaa. Ei edes uudessa paikassa. 

"Kunhan katselen", jatkoin muminaani toivoen että se tyyppi häviäisi tai unohtaisi mut. Turha toivo.
"Ai", lettipää tokaisi. Hetken sekin seurasi vain laukkaavia ratsukoita. "Meillä on hoitajarekry menossa, luulin että oot joku hakija."
"Jaa." Hoitajarekry. Nappasin pipon päästä ja rapsutin sotkuista tukkaani. Viimeinen ylitys ja siirtyminen koko uralle kevyeen raviin. Hevoset pärskivät tyytyväisinä ja ratsastajat sulivat hymyihin. 

"Pitää mennä, tunti alkaa!" Lettipää huikkasi, suhahtaen sitten: "On se ihan hyvä ridaaja, mut ei mikään paras. Sä kulutat sen ratsastushousut kohta puhki."
Ja sitten se loikki katsomon portaat kaksi askelmaa kerrallaan painaen kypärän päähänsä, taakseen katsomatta. Luojan kiitos, koska se olisi nähnyt miten mun posket helahti punaiseksi, eikä voinut edes syyttää pakkasta. Otin kuitenkin vinkistä vaarin ja livahdin maneesista ennen kuin ryhmä purkautuisi ulos kohti talleja. 

Mä olisin voinut kävellä suorinta tietä kotiin, mutta jotenkin mä vaan löysin itseni ilmoitustaululta. Kymmenien lippulappusten joukossa oli ilmoitus vapaista hoitohevosista. Ne nimet ei sanonut mulle yhtään mitään. Oli Vappua, Roita, Gekkoa, Röstiä. Tallin ovet avautuivat ja pulina täytti käytävät. Vilkaisin olkani yli ja toivoin, ettei kukaan näkisi. Hetken mielijohteesta rustasin puumerkkini jonkun nimen perään. Sen enempiä ajattelematta. 

Rösti - Justus. 

Voijessus. Mitähän tästäkin vielä tulisi? Lauma ratsastajia lähestyi ja niiden joukossa oli se yksi, jonka takia mä tänne olin eksynyt. 
"Justus? Mitä sä täällä!" Siinä paha missä mainitaan. Käännähdin kannoillani ja vedin naamalleni yllättyneen ilmeen.
"Ai kato moi", madalsin vähän ääntä, silleen kuin elokuvissa. "Mä käyn täällä."
"Ai, en tiennytkään", blondi hymisi, taputtaen tumman puoliverisen kaulaa. Se kuopaisi lattiaa tympääntyneenä odotteluun. "Onks sulla hoitohevonen täällä?"
"Joo", tuntui hämmentävän hyvältä sanoa se. Ihan kuin kauan kadotettu itsevarmuus olisi kiirinyt koko kroppaan. "Röstiä."
Blondi tyrskähti. "Röstiä."
Mä en tiennyt mikä siinä oli niin hauskaa, joten mä vaan nyökkäsin. "Pitää mennä, näkyillään."
Luokkakaveri vaan virnisti ja maiskautti hienon ratsunsa liikkeelle. 

Sen sijaan, että mä olisin liittynyt kylän kuntosalille, mä olin juuri liittynyt ratsastuskouluun. En mä sille mitään voinut, paikka tuntui kodilta jo nyt.  Tosin täällä kukaan ei tiennyt, kuka mä olin joskus ollut. Ja hyvä niin.

[Assi]

26.05.2022 - Hukassa
Ensimmäinen

Pyöräilin kura roiskuen niin kovaa kuin pystyin Seppeleen parkkipaikan ohi ja suoraan tallipihalle. Hengästyneenä kiskaisin läpimärän hupun päästäni ja parkkeerasin vaaleanpunaisen pyöräni seinustalla olevaan telineeseen. Nappasin pyörän korista reppuni ja lähdin marssimaan kiukkuisena talliin. Minua sapetti ajaa edelleen sillä ruosteisella munamankelilla, vaikka olin ajokortinkin ajanut jo kuukausi sitten. Isä oli kuitenkin ilmoittanut että koska hän oli suurella armollisuudellaan maksanut korttini, koslan sain ostaa itse. Millä rahalla muka? Pudistelin suurimmat vedet päältäni ja astuin tallin ovista sisälle hengittäen syvään.

Olimme muuttaneet Liekkijärvelle muutama kuukausi takaperin, ja sama mies joka eväsi minulta auton, oli ilmoittanut ettei enää kuskaisi minua vanhalle kotipaikkakunnalle ratsastustunneille. Niimpä olin toissapäivänä ottanut vanhan polkupyöräni ja sotkenut lähimmälle hevostallille. Seppeleeseen oli uudesta kodistamme vain parin kilsan matka, ja olin kuullut huhua että siellä olisi vapaita hoitohevosiakin. Olin jättänyt hoitajahakemuksen hauskannimisestä ratsuponiruunasta Röstistä, ja lähes pyörtynyt onnesta saatuani tervetulotoivotuksen porukkaan. Niin minusta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni ihka oikea hevosenhoitaja.

Käväisin päätallissa hakemassa vain Röstin harjat ja heittämässä vettä valuvan reppuni kaappiini. Kuikuilin samalla ympärilleni, mutta törmäsin onnekseni vain ystävällisen oloiseen Emmyyn, jonka olinkin tavannut aiemmin, sekä karsinoita siivoavaan pieneen blondiin, joka vain nyökkäsi tervehdykselleni ohi mennessäni.

Harjakoppa kainalossa kävelin ulos ja "autotallille", jossa tiesin Röstin karsinan olevan. Poni oli tietysti ulkona vielä tähän aikaan päivästä, joten kurkistin karsinaan sisälle ensitöikseni. Se oli vielä likainen. En ollut eläessäni siivonnut karsinaa, mutta päätin etten jäisi tuleen makaamaan, vaan lähdin etsimään tarvittavia välineitä. Olinhan mä kuitenkin aikaisemmin nähnyt kun joku muu teki sitä, ei kai se niin vaikeaa olisi?

Hetken etsinnän tuloksena olin löytänyt muovisen talikon ja pienet kottikärryt, joiden kanssa suuntasin nyt takaisin Röstin karsinalle. Avasin oven ja painelin karsinaan talikko ojossa ja määrätietoisena. Hyvän tovin kuluttua valuin hikeä ja nojasin talikkooni uupuneena. Tämähän kävi ihan työstä. Ovelta kuului naurahdus ja nostin katseeni nähdäkseni saman blondin kuin tallissa.
" Eka kerta? Kyllä se siitä rutiiniksi muuttuu ", pienikokoinen nainen virnisti ja meni viereiseen karsinaan talikkonsa kanssa. Kurkistin toiselle puolelle ja masennuin kuin näin kuinka ketterästi toinen käänteli kuivikkeita ympäriinsä.
" Me ei muuten varmaan vielä esittäydytty, mä oon Assi ", tokaisi vaivautuneena ja suljin Röstin karsinan oven perässäni.
" Inkeri ", toinen totesi ykskantaan ja jatkoi hommiaan. Lähdin kuskaamaan täysinäistä kottikärryä Inkerin osoittamaan suuntaan vesisateessa ja tiesin että huomenna olisi paikat hellänä.

Vesisade tuntui yltyvän entisestään kun kävelin ruunatarhan portille jossa Rösti jo pönöttikin sadeloimi vettä valuen. Poni näytti uitetulta koiralta, eikä pistänyt ollenkaan hanttiin kun pujahdin aidan ali ja nappasin sen riimusta kiinni. Katselin mietteliäänä muita portin lähettyvillä parveilevia poneja, mutta sain jotenkun ujutettua oman hoidokkini ulos tarhasta, ilman että kaikki muut karkasivat. Ylpeänä suoritukseeni taputin Röstin märkää kaulaa ja poni vilkaisia minua tylsistyneenä, lähtien samalla vetämään minua perässään autotallia kohti. Sitäkään ei selvästi huvittanut hengailla vesisateessa yhtään kauemmin kuin oli tarpeellista.

Haahuilin märkä sadeloimi käsissäni päätallin käytävällä, kunnes löysin kuivaushuoneen ja ripustin painavan mytyn kuivumaan helpottuneena. Tämän takia vihasin uusia paikkoja, oli inhottavaa olla hukassa ja vastaantulevat kasvotkin oli täysin ventovieraita. Palasin Röstin karsinalle jossa ruuna hamuili yksinäisiä heinänkorsia suuhunsa tyytyväisenä. Nappasin harjan käteeni ja menin karsinaan. Aloin harjaamaan ponia pitkin vedoin ja siitä nousikin kiitettävä määrä pölyä ilmaan. Rösti ei ollut moksiskaan puuhistani, vaan alkoi toista takastaan lepuuttaen nokosille imuroituaan viimeisetkin korret. Rapsuttelin ponin harjantyveä haltioissani ja laskin käteni sen selän päälle. Nojauduin ponin lämmintä karvaa vasten ja kuuntelin sen hiljaista kuorsaamista.

Ja pienen hetken maailmasta katosi kaikki murheet ja velvollisuudet, oli vain minä, autotallin kattoon ropiseva vesisade ja hoitoponini Rösti.

[Assi]

28.05.2022 - Päätelmiä

Toinen

Siristelin silmiäni paahtavassa auringonpaisteessa ja vedin mustaa lippalakkiani syvemmälle päähäni. Todellisuudessa keltainen möllykkä tuskin kurkisti suurien vaaleanharmaiden pilvien takaa ja lämpöasteitakin oli hädintuskin kymmenen pintaan. Minä rakastin kesää, mutta sain auringosta aina kamalan päänsäryn. Potkiskelin kiviä kävellessäni tien reunaa pitkin reppu selässä tallia kohti. Kuulokkeista pauhasi uusi lempibiisini ja ilma oli ihanan raikas toissapäiväisen kevätmyrskyn jäljiltä. Urhea polkupyöräni oli varmaan kuullut manaamiseni toissapäivänä ja siitä loukkaantuneena sanonut sopimuksensa irti. Joten nyt minä kävelin. Karma on *mmä, mietin ja nopeutin askeliani Seppeleen näkyessä jo mutkan takaa.

Tungin reppuni sisältöä kaappiini hyräillen samalla edelleen kuulokkeistani tulevan musiikin tahdissa, ja sain melkein sydänkohtauksen paiskattuani kaapinoven kiinni. Alle metrin päässä minua tapitti vaaleatukkainen arviolta itseni ikäinen tyttö uteliaana ja vaikka en kuullut musiikin yli mitään, huomasin tämän huulien liikkuvan.
" Sori, mitä sä sanoit? " kiskaisin kuulokkeet nolona korvistani ja katsoin toista kysymysmerkkinä.
" Ei kun tulin vaan esittelemään itseni, en oo nähnyt sua ennen. Mä oon Jasmiina, Aprilin hoitaja! " toinen virkkoi pirteänä ja hymyili.
" Aa niin, tietysti joo ", sopersin ja tunsin miten poskeni alkoivat helottaa tomaatinpunaisina. Jasmiina jatkoi tuijottamistani hieman hämmentyneen näköisenä ja tuijotin takaisin vähintään yhtä hämmentyneenä.
" Niin, mä oon siis Assi! Tai Astrid. Mutta mieluummin Assi ", kiirehdin lisäämään ja voisin potkaista itseäni jos pystyisin. Toinen virnisti ja nyökkäsi. Jasmiina viittoi minut mukanaan viereiseen oleskeluhuoneeseen jossa en ollut vielä ujouttani uskaltanut käydä. Seurasin tyttöä edelleen punoittavana ja nolostuneena, mutta mietin mielessäni että ehkä olisi jo aika koittaa sosialisoitua. Uteliaisuuteni vie kuitenkin aina voiton ujoudestani.

Oleskeluhuoneen sohvaan oli hautautunut minua hieman vanhemman näköinen vaaleatukkainen poika. Vastapäätä pöydän ääressä istui toinen, mutta tumma ja huolitellumman näköinen. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä tullessamme ovesta ja tunsin miten minua mittailtiin päästä varpaisiin.
" Kröhm. Moi. Mä oon Assi, alotin Röstin hoitajana tossa alkuviikosta... " yritin avata keskustelua vaivautuneena. Toiset eivät kuitenkaan selvästikään huomannut ahdinkoani, vaan esittäytyvät Viliksi ja Valtteriksi ja alkoivat höpistä niitä näitä kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan. Kiitin luojaani siitä, ettei miespuolisilla ollut tapana ylianalysoida tällaisia tilanteita, ja istahdin alas.

Tovin kuunneltuani toisten juttuja, olin jo tehnyt jonkinlaisia päätelmiä tallilla tapahtuvista suhdekiemuroista ja tapahtumista. Sisälläni asuva Ulla Taalasmaa hykerteli tyytyväisenä, mutta ulospäin yritin näyttää mahdollisimman neutraalilta. Pidin draamasta, mutta vain silloin kun en itse ollut osallisena. Kuulin myös kesäkuussa järjestettävästä vaelluksesta, mutta pettyneenä kerroin toisille etten pääsisi perheen lomamatkan takia osallistumaan. Isällä oli minun mielestäni typerä tarve paeta joka vuosi kesällä etelään, juuri kaikista kuumimpaan aikaan. Ja koko perhe tietysti mukana, retki ei ollut vapaaehtoinen jos mieli asua "hänen kattonsa alla". Pikkuhiljaa porukka alkoi livetä omiin puuhiinsa ja minäkin keräsin luuni oleskeluhuoneen pöydän äärestä. Lähdin ulos hakemaan Röstiä tarhasta.

Ruuna huiski paria kärpästä hännällään ja paistatteli kevätauringossa lepuuttaen toista takastaan tyytyväisenä. Lähestyessäni sitä se raotti toista silmäänsä ja katseli minua arvioivasti. Kaivoin taskustani porkkananpalan ja tarjosin sitä ponin suuntaan. Rösti mittaili minua ja porkkanaani tovin epäilevänä, mutta huokaisi sitten ja lähti löntystämään luokse. Ruuna nappasi porkkanan kädestäni ja naksautin samalla narun sen riimuun kiinni.

Sidoin Röstin kiinni hoitopuomiin jonka viereen olin aikaisemmin käynyt hakemassa jo ruunan harjat. Kaivelin harjakassia hetken ja nappasin kumisuan käteeni. Aloin pyöritellä sukaa ruunan kaulalla, eikä se ollut hoivaamisesta moksiskaan. Tovin rehkittyäni harmaan kerroksen alta paljastui kiiltävä karvapeite ja minä taasen näytin siltä kuin olisin itse piehtaroinut auringon kuivaamassa mudassa. Taputin Röstin puhdasta kaulaa tyytyväisenä ja juttelin sille niitä näitä. Ruunan korvat kääntyilivät minun suuntaani sen torkkuessa puomia vasten. Kai se jotain kuunteli, tai niin minä ainakin halusin uskoa. Tyhmäähän se olisi yksinään puhua, kaiketi.

[Assi]

2.6.2022 – Varkaita ja karkureita
Kolmas

Tottakai, miten hitossa mä en muka ollut tunnistanut sitä? Kuuntelin Jasmiinan iloista puheensorinaa ja tunsin taas kasvoillani tutun kuumotuksen. Tyttö oli juuri kysäissyt missä käyn lukiota ja vastatessani melkein huudahtanut käyvänsä samaa, ja että olikin miettinyt näyttäväni tutulta. Ja nyt mua hävetti, taas. Nyökyttelin Jasmiinan jutuille ja näpersin Röstin harjaa, vaikkei siinä tosiasiassa ollut takun takkua. Pönötimme ulkona hoitopuomilla vieretysten hoidokkiemme kanssa ja nautimme lämpimästä kevätsäästä. Olin tovi sitten parkkeerannut Röstin puomille ja hetken kuluttua Jasmiina oli ilmestynyt Aprilin kanssa paikalle. Ei mua kyllä haitannut, toistaiseksi tyttö oli ainut tallilta, jonka kanssa olin käynyt näinkin pitkiä keskusteluita.

”Kuulitko sä siitä Inkerin ponista ja Hanneksesta?” Jasmiina kysäisi yhtäkkiä silmät pyöreinä kuin lautaset ja tapitti minua Röstin toiselta puolelta uteliaana.

”Öö, en. Inkeri on se pieni blondi? En oo jutellut sen kanssa sitten ekan päivän, ja no sillonki ihan muutama sana vaihdettiin. Musta tuntu kyllä, ettei se erityisemmin välitä musta”, tuumasin helpottuneena siitä, että aihe oli vaihtunut pois koulusta.

”Joo just se! Niinno, musta tuntuu, ettei se taida tykätä kenestäkään”, Jasmiina irvisti ja jatkoi Aprilin harjaamista tomerasti.

”Ja nyt vielä vähemmän, se väittää että sen poni varastettiin”, toinen jatkoi ja katsoin tyttöä hämmentyneenä.

”Miten se on käytännössä edes mahdollista?”

”Sitä mäkin mietin.”


Heittelin harjat Röstin harjakassiin ja kaivoin taskustani sille nameja. Poni imaisi herkut onnellisena kädestäni ja kääntyi sitten katsomaan tarhan suuntaan, johon juuri jaettiin päiväheiniä. Hymyilin ja taputin sen kaulaa. Ruunan karva suorastaan kiilsi auringossa ja katselin kätteni jälkeä hetken tyytyväisenä. Siitä huolimatta, että tiesin sen kellahtavan piehtaroimaan heti tarhaan päästyään. Jasmiina ja April lähtivät omille teilleen ja minä irrotin Röstin puomista. Heti riimunarun livetessä puomin päältä, Rösti kiskaisi sen kädestäni ja otti hatkat. Notkahdin eteenpäin melkein polvilleni ja jäin epäuskoisena katsomaan miten poni lähti omin päin ravaamaan ruunatarhaa kohti hirnuen tyytyväisenä itseensä.

”Ei saakeli”, ähkäisin ja nousin ripeästi ylös. Vilkaisin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan vain nähnyt ja lähdin Röstin perään niin nopeasti kuin kintuistani pääsin. Ruuna onneksi pysähtyi ruunatarhan edustalle ja jäi nyhtämään innoissaan sieltä täältä pilkistäviä vihreitä ruohotupsuja. Kävelin sen luokse nolona ja nappasin narusta kiinni. Rösti vilkaisi minua syöminkiensä lomasta ja pärskähti tyytyväisenä. Kun pääsin suurimmasta hävetyksestäni yli minua alkoi naurattaa, vaikka yritinkin torua ruunaa kovin vakavana. Se ei korvaansa lotkauttanut toruilleni ja seurasi minua kiltisti ruunatarhan portille. Tarhaan päästyään se otti muutaman raviaskeleen lähimmälle heinäkasalle, kellahti kyljelleen ja alkoi mutustella lounastaan onnellisena. Katselin ponin touhuja huvittuneena ja ripustin narun portin viereen muiden seuraksi.

[Aino]

röstin hoitaja

Aino Hämäläinen ei koskaan käynyt tallilla kuin keskiviikkoisin. Sen isä vei sen tallille aina viideksi, jotta se ehtisi laittaa hevosen valmiiksi kello kuuden tunnille. Isälle ei kerrottu, että hevonen oli aika usein jo edellisellä tunnilla valmiina, jotta se saisi oleilla tallilla edes hetken kauemmin. Niin kuin kaikki muutkin saivat. Puoli kahdeksalta sitä tultiin hakemaan pois.

Nyt se oli hoitaja. Ja se sai – sen piti – käydä tallilla muulloinkin kuin keskiviikkoisin. Isälle se ei ollut kertonut vieläkään, eikä oikeastaan kenellekään muullekaan: Tilda, Emma ja Maija saivat tiedon ilmoitustaululta, jota ne lukivat paljon useammin kuin Aino, paljon nopeammin kuin Aino. Niitä kuljetettiin tallille silloin, kun ne itse halusivat.

“Siis oikeestiko pääsit hoitajaksi?” oli Tilda kysynyt maanantaina koulussa ja nostanut leukaansa niin, että sen silmät tiirasivat Ainoa hieman nenänvartta pitkin.

“Ja Röstille? Ethän sä edes tykkää siitä”, Maija totesi samaan putkeen naurahtaen. “Sunhan pitää ratsastaa sillä ja kaikkea, etkä sä saa sillä edes laukkaa ylläpidettyä koko kierrosta.”

“Maijakaan ei saa”, Emma myötäili muita, “ja Maija on kuitenkin ratsastanut meistä pisimpään. Kuulin Emmyltä, että ne haluais Röstille sellasen hoitajan, joka pystyis kisaamaan sillä vaativaa.”

“Mun äiti ei anna mun edes hakea hoitajaksi”, Tilda sanoi olkiaan kohauttaen. “Siis nehän on kaikki jotain aikuisia!”

“Siis näittekö TikTokissa sen videon, jossa yks niistä”, Emma tirskui, “siinä kaapissa”, ja muut tirskuivat mukana tietäväisinä.

Aino ei ollut nähnyt mitään videota, mutta tirskui ja nyökytteli silti. Kun kaikki muutkin.

“Mä taas kuulin, että Hannes olis ollut ihastunut johonkin niistä, siis hyi, miettikää nyt!” Maija parahti.

“Tiiustakin tuli hoitaja”, Tilda huomautti sitten, “mutta se on toisaalta niin outokin. Sen velihän on kai sen Whinnyn omistajan kanssa, niin varmaan pääsi jollain suhteilla mukaan porukkaan.”

“Mä en kyllä edes haluis”, Maija jatkoi, vaikka Ainon mielestä se oli haaveillut jo kuukausitolkulla siitä, että Salma ottaisi Bonnielle lisää hoitajia. Aino ei sanonut mitään.

“En mäkään”, Emma ja Tilda lausuivat perään kuorossa, kun välituntikello soitti ne takaisin sisälle.

Koko alkuviikon Aino oli miettinyt, pitäisikö sen vielä vetää nimensä yli hoitajalistalta. Se ei osannut ratsastaa eikä se oikein tiennyt hoitamisestakaan mitään. Maija pärjäsi Röstille paljon paremmin kuin se, eikä Aino edes tiennyt, mitä piti osata, kun kisattiin vaativaa. Eihän se ollut koskaan kisannut edes helppoa! Ja toden totta, ehkä Aino ei edes pitänyt Röstistä. Se seurasi oman, ei kovin kaksisesti sujuneen tuntinsa jälkeen vaalean ponin liikkeitä karsinan oven takaa, mutta vaaleaa ponia kiinnosti pelkkä iltaheinien syöminen. Kun Aino yritti ojentaa sille kättään, Rösti vain mulkaisi. Ehkä Röstikään ei pitänyt hänestä. Se otti kuvan, koska hoitajilla oli aina taustakuvana hoitohevosensa. Kai. Maijalla ainakin oli Bonnie, vaikkei se edes ollut sen hoitaja.

Sitten se kääntyi ympäri, oli lähdössä kotiin, isä kun tulisi pian jo hakemaan, ja näki kentän valokeilassa mustan puoliverisen ratsastajineen. Ainon sisuskalut kiertyivät tuhannelle mutkalle ja perhoset mahanpohjassa saivat sen jalat veteliksi. Tytön silmät laajenivat: ne menivät niin taitavasti. Se oli niin taitava. Aino seurasi herkeämättä ratsukon jokaista liikettä, paikalleen jähmettyneenä kuin suolapatsas. Ei halunnut häiritä.

Isä soitti aivan liian pian olevansa parkkipaikalla.

Aino ei vetänyt nimeään yli yhdeltäkään listalta.

[Aino]

maanantai

Tiistaina matikantunnilla rehtori puhui keskusradioon jostain ysiluokkalaisten keskuudessa rehottavasta päihdeongelmasta. Aino piirteli vihkonkanteen sydämiä.

Sen nimi oli Kurt Blom. Aino tiesi sen, sillä ne olivat olleet katsomassa Seppele Cupin osakilpailuita Tildan, Maijan ja Emman kanssa monet kerrat. Aina, kun sen nimi oli kuulutettu, ja punertavatukkainen poika ratsasti upealla hevosellaan radalle, hyppäsi esteet niin vaivattomasti, Ainon sydän hyppäsi kurkkuun ja sen vatsassa kihelmöi.

“Kuulin et joku niistä olis menettäny tajun”, vieressä istunut Emma supatti.

Kurt Blomia sanottiin oikeasti Kurreksi, ja Kurre oli Ainon mielestä maailman ihanin lempinimi. Se oli ollut yhtenä maanantaina vahingossa, tai oikeastaan ei kovinkaan vahingossa katsomassa pojan tuntia maneesissa ja ihaillut. Kuinka se olikaan niin taitava! Ja suloinen, Aino ei voinut käsittää. Kurrella oli maailman ihanimmat siniharmaat silmät, pisamat poskilla, joihin aina välillä ilmestyi valloittava hymy kuin salaa, ja mikä tärkeintä, se piti kesäisin lippalakkia väärin päin.

“Yks oli kai vatsahuuhtelussa”, Emma lisäsi rehtorin jatkaessa puhettaan.

Maanantaista oli tullut Ainon lempipäivä siitä lähtien, kun se oli ruvennut hoitajaksi. Se oli aina avustamassa kello neljän alkeistunnilla ja odotti kuumeisesti, kun kello löi viisi, ja uudet tuntilaiset, Kurren ryhmä, saapui maneesiin. Kurre nousi kyytiin yleensä maneesin päädystä jakkaralta eikä tullut kaartoon niin kuin yleensä tultiin ja Aino osasi nykyään aina pyytää Röstin ratsastajaa ohjaamaan ponin mahdollisimman lähelle päätyä. Jotta se pääsisi mahdollisimman lähelle Kurrea.

“Kuunteletko sä?”

“Ai mitä?” Aino säpsähti. Se oli piirtänyt koko vihkon sivun täyteen ja väritteli ajatuksissaan jo melkein pöytää. Se laski äkkiä kämmenensä piirtelyiden peitoksi ja vilkaisi Emmaa syyllisen näköisenä.

“Ei mitään”, Emma pyöräytti silmiään ja alkoi pakata kirjoja laukkuun niin kuin kaikki muutkin ympärillä tekivät. Tunti oli loppunut. “Meillä on seuraavaksi ruokavälkkä.”

“Ai”, Aino hymähti ja hitaasti painoi vihkon kannen kiinni. Kukaan ei nähnyt. Paitsi--

“Ootko sä ihastunut?” Emma kysyi suoraan niin kuin sillä oli tapana ja kurtisti kulmiaan. Aino hätkähti säikähtäneenä. “Kehen?”

“No en!” Aino heitti vihkon äkkiä laukkuunsa ja kynät perässä.

“Ootpas!” Emma hihkaisi innoissaan. “Kerro nyt, kuka se on?”

“En ole”, Aino yritti olla hymyilemättä ja punastumatta, mutta hymyili ja punastui silti. Se nousi ylös, nappasi kassinsa mukaan ja käveli nopeasti ulos luokasta Emma vanavedessään.

“Ainooo”, Emma maanitteli. Aino ei sanonut mitään. Sitä hävetti – ei olisi pitänyt olla niin ajatuksissaan. “Hei nyt mä keksin, se on joku tallilta, nyt kun sä oot hoitajakin! Ei pahalla, mut eiks ne oo kaikki aika vanhoja sulle.”

“Ei oo kukaan tallilta”, Aino pudisti päätään napakasti. “Tuu, mennään syömään ennen ku siellä on hirveet jonot.”

Ja kun Tilda ja Maija ilmestyivät ruotsin luokasta niiden seuraan, puhuttiin jo yhtäkkiä rinnakkaisluokan Matiaksesta, johon Tilda oli ollut ihastunut koko syksyn, ja jonka pariksi se oli päässyt ruotsin ryhmätyössä. Aino puhui ihan mielellään Matiaksesta – tai kuunteli, kun muut puhuivat. Paljon mieluummin kuin Kurresta. Eihän se edes tuntenut Kurrea niin kuin Tilda tunsi Matiaksen: ne olivat kai henganneet kerran kahdestaankin joskus kaksi viikkoa sitten. Ei sillä olisi ollut mitään puhuttavaa Kurresta ja siitä, kuinka Kurre oli ehkä sekunnin vilkaissut Ainoa ennen kuin oli lähtenyt hevosensa kanssa talliin. Sitä paitsi Aino oli varmastikin vain kuvitellut.

Aino ei ikinä olisi uskaltanut hengata Kurren kanssa kahden. Seuraavaa maanantaita se ei silti olisi malttanut odottaa.