Sintan päiväkirja

[Anne]

Batakinponitamma Sinta





>> Sivulle

[Anne]

Inkeri&Sinta:

Mä olin ihastunut Sintaan heti, kun se oli saapunut Seppeleeseen, ja se oli selästä käsin just niin kiva kuin olin kuvitellutkin. Hain ponia pois sen mukavuusalueelta talutusratsastusmoodista, ja saatiin työn tuloksena kokea, kuinka pienestä ponista lähti kuin lähtikin ihan makeannäköistä askellusta sille ominaisemman ponikipityksen sijaan.

[Anne]

15.9.2018 SYYSMAASTO




Nella ja Sinta syysymaastoilemassa!

Spessu Nellalle!

[Verna]

1 HM - Moi Sinta!

Sora rapsahteli lenkkareitten alla ja aurinko lämmitti naamaa. Samalla mua oikeasti vähän jännitti. Tai oikeastaan yllättävänkin paljon.

Tänään olisi mun ensimmäinen kokonainen tallipäivä. Ensimmäinen ihan kamalan ja liian pitkään aikaan. Mua jännitti muun muassa se, päätyisinkö tekemään jonkin kamalan virheen. Mitä jos en muistaisi enää miten hevonen harjataan? Tai entä jos ne oisikin niin isoja että en uskaltaisi astella kahta metriä lähemmäs? 

Mulla oli päällä vaan aika tavalliset vaatteet. Ei mitään ratsastushousuja eikä oikeastaan edes niitä resuisia tallikollareita jotka olin nakannut hataran muistikuvan mukaan muutenkin roskikseen sen jälkeen kun edellinen vakkaritalli lopetti. Siitä oli jo kolme vuotta. Hetken mä olin pystynytkin siihen - elämään ilman lannanhajuisia kengänpohjia ja kesäisin yllättävää heinänuhaa mutta sitten olin jotenkin päätynyt puhumaan itseni hevosenhoitajaksi. Olin oikeasti tosi innoissani. Musta tuntui, että tätä just nyt tarviinkin mun elämään. Mun yksinäiseen, katkeraan kaupankassaelämään joka vaan seilasi vailla suuntaa ja otti silloin tällöin kurssin kohti jotain ihan typerää. Tää ei olisi sellaista. Tämä olisi kaukana typerästä.

”Moii! Mulla on täällä hoitoponi odottamassa.”

”Moikka!”

Kättely, hymy. Ponnarilta karannut brune hiussuikura otsalla heilumassa tuulessa.

”Sää oot Salma.”

Salma näytti jotenkin tosi lempeältä. Se näytti myös siltä kuin olisi juuri tyhjentänyt kokonaisen vuoren kiviä kottikärryillä ja purkanut siihen kaiken energiansa. Ehkä se olikin. Lantavuoren. Tai ehkä se oli muuten vaan jossain määrin kaikkensa antanut. Joka tapauksessa se näytti tosi paljon siltä, että sille olis helppo puhua ja ehkä uskaltaa esittää joku vähän hassumpikin kysymys mikäli en muistaisi esimerkiksi miten ponin häntä harjataan. Vai harjattiinko sitä ylipäänsä.

”Joo. Ja sä Verna. Hei sähän taisit käydä täällä jo pari päivää sitten? Tarviitko esittelyä? Paikkojen suhteen siis.”

Mä nyökkäsin ja pudistin sitten päätä.

”Joo niin oon. Hauska tavata nyt ihan tälleen virallisesti.”

Olin käynyt Seppeleessä jo aiemmin tällä viikolla ja silloin mulle oli esitellyt tallin peruspaikat joku ruskeatukkainen poika kenen nimeä en muistanut kuulleeni koko kierroksen aikana.

”Hei jos sulla on jotain tavaroita mitä tarvii heittää niin nakkaa vaan kaapeille. Muistatko mistä löytää?”

Nyökkäsin. 

”Enköhän mä muista.”

”Joo ota sieltä vaan joku missä ei oo kenenkään kamoja tai sen kummempaa puumerkkiä.”

Eihän mulla oikeastaan edes ollut mukana mitään mitä olisin voinut kaappiin edes laittaa. Mieleni mietti kuumeisesti mihin ihmeeseen oikein olin edes survonut vanhat tallikamppeet.

---

Löysin ponin karsinasta ja se näytti yhtä suloiselta ja ystävälliseltä kuin olin muistellutkin. 

”Moi. Miten menee?”

Ei kommenttia. Hetkeksi se nosti kyllä päätään kuiskaukseni kuullessaaan ja höristi korviaan, mutta ei liikahtanut niiltä sijoiltaankaan.

”Mitäs sanoisit jos mä olisin sun hoitaja?”

Vähän hymyilytti. Se oli aivan täydellinen. Ihana.

Hetkeä myöhemmin mä löysin itseni pihalta ihmettelemästä miten oikealta ja ihanalta kaikki tuntui. Sintan korvat lerppui ja se näytti olevan täysin valmis ottamaan rauhantervehdyksellä vastaan kaiken mitä ikinä taivaalta sattuisikaan tippumaan. Alahuuli lerppui jo. Ja takajalka. Mä en voinut vastustaa sen hetken täydellisyyttä vaan nojasin naamaani ponin pörröiseen peppuun. Liu’utin kättäni sen kauniin värisellä kaulalla ja pysäytin sen harjan tyveen upottaen sormet jonnekin jouhien sekaan.

"Tänään on sun onnen päivä. Mulla on kolmen vuoden rapsutukset varastossa."

Ja voi kun sen ponin kaula venyikään pitkälle kun se antautui (ainakin mun osaltani) päivän ehdottomasti eniten odotettuun hellittelyhetkeen.