|
|
Post by Anne on May 21, 2018 9:38:22 GMT 2
Juhannusviikonloppuna Seppeleessä järjestetään omaehtoinen vuokrausleiri. Koska Sebessä ei ole enää leirimökkejä, asuminen tapahtuu teltoissa. Peseytyminen ja ruuan laittaminen Kassun yksiössä. Leirin aikana voit vuokrata yhtä tai kahta Seppeleen hevosta ja ratsastaa näillä haluamasi mukaan. Kaikki treeni on omatoimista ja maastoretkiä yms. saa järjestää porukalla. Leiriin kuuluu myös tallityöt, joten siksi leiri on ilmainen! Tuntihevosista Chowilawu, Eela eikä Raine ole käytössä. Vikiä, Makiaa, Zode ja mahdollisesti Bonnieta saa myös toivoa. Yksityisten omistajat saavat myös laittaa hevosensa tyrkylle. Tästä leiristä tulee fiilis/tarinaan pohjaantuvia spessuja, joten mielenkiinnolla jäädän odottelemaan! =) Leirillä voi käyttää hyödyksi:- perinteiset lavatanssit juhannusaattona + pienimutoinen minifestari kyläkaupan ja tanssilavan kieppeillä pe ja la - haamuonkija nähty Liekkijärvellä - Ruskamäelle tulee uusi yksityinen ja sen omistaja: mallipoju Leevi hevosena kuparinhohtoinen iso kimo puokki, Leviathan - Rainen syntyvä varsa - Ollilat siis poissa lomailemassa, leiriläisillä valta! (- Artsia ei saa käyttää) Leirin maksut toimivat osana kesäheinää, mutta jo yhdestä leirisuorituksesta saa oman telttaleirimerkkinsä. 
Tervetuloa!Pyry - Ruben  Fiia - Makia + Viki Salma - Bonnie Mistel - Välly + Punkku Robert - Tikru + Sepi Emmy - Polina Leeni - Rotta Stella - Lyyli + Harry Cella - Pancho + Eiko Anni - Zode + Laila Jutta - Lasse + Egsy Tuulia - Hestia Hannah - Iita Britta - Hype + Chapa |
|
|
|
Post by Salma on Jun 23, 2018 21:06:28 GMT 2
23.6.
Puolenpäivän jälkeen olimme viimein kaikki päässeet ylös.
Maailma oli helppo. Olimme aamulla heränneet ruokkimaan hevoset, jotka laidunsivat tyytyväisinä aurinkoisella laitumella, ja painuneet sen jälkeen takaisin teltoille. Itse olin makoillut tuijotellen teltan kattoon muodostuvia varjokuvioita. Miten kevyesti ne olivat leikkineet tuulen mukana. Britta ja Jutta, joiden kanssa olin samassa teltassa, olivat tuhisseet vieressäni. He olivat vaipuneet uneen saman tien, kun vapauduimme ruokakuskin roolista.
Mutta vartin yli kaksitoista nojailimme laitumen aitaan ja katselimme hevosten kumpuilevia selkiä.
"Mitä tehtäisiin tänään?" Cella kysyi heinänkortta pureskellen.
"Tutkitaan Annen ja Kristerin talo", Stella ehdotti naama peruslukemilla. Aamupäivän lämmön halkaisi tirskahdus.
"Tällä porukalla se olis mahdotonta ilman, että me jäätäis kiinni", Anni huomautti.
"Eikö se minifestari kioskilla jatku tänään", Pyry kysyi väliin.
"Siellä olis ainakin ruokaa."
"Syödäänkö pizzaa?" Jutta innostui.
Britta huokaisi niin, että koko aidan ylin lankku tärisi.
"Äh, ei pizzaa", hän sanoi. "Mä söin sitä eilen."
"Ottaako joku muu?" Jutta kysyi. "Mä voin syödä puoliksikin. Mun tekee mieli pizzaa."
Kukaan ei oikein vaikuttanut innostuneelta. Lopulta Cella tömäytti päättäväisesti aitaa kädellään.
"Jotain ruokaa meidän on pakko syödä", hän sanoi. "Mä kuolen nälkään."
Niin me päätimme, että ennen kun kukaan nousisi hevosten selkään, me söisimme.
Vaikka meillä oli lupa käyttää Kasperin keittiötä, tuntui melkein rikolliselta hiippailla sinne. Anne oli antanut päärakennuksen avaimen meille vannottaen, että talon olisi pystyssä vielä, kun asukkaat palaisivat. Olimme tehneet kaikkemme pinnistääksemme päittemme ylle pari kiiltävää sädekehää. Jos nyt mokaisimme, saisimme seuraavalla juhannusleirillä tyytyä keräämään risuja luonnosta ja kokkaamaan nuotiolla.
Teimme pastaa ja mausteista kastiketta. Istuessamme siististi katetussa ruokapöydässä olin oikeastaan yllättynyt, että tusinan verran nälkäisiä kokkeja oli onnistunut saamaan niin hyvää ruokaa aikaiseksi. Emmy oli löytänyt jostakin hienon vesikannun ja laittanut sen keskelle pöytää, Jutta hakenut kukkia ja työntänyt ne kannuun. Pöytä näytti aika mainiolta.
Kun olimme syöneet, Hannah käänteli päätään toiselle puolelle mietteliään näköisenä.
"Jälkiruokaa", hän sanoi. "Pitäisi olla jälkiruokaa."
"Totta!"
"Mitä me tehtäisiin?"
"Pizzaa", Jutta henkäisi toiveikkaasti.
"Lättyjä?" ehdotin samaan aikaan.
Vanhat tiskit sysättiin huteraan kasaan tiskipöydälle. Pyry etsi netistä lättyjen ohjeen, Cella työnsi puoli vartaloaan kuivakaappiin löytääkseen jauhoja ja sokeria. Hetken aikaa ahtaassa keittiössä oli suuri kaaos. Joku kaapi kastikkeen jäämiä muovikippoon, toinen etsi kauhaa, kolmas avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa. Minä kävin läpi maustekaappia toivoen, että Kasperilla olisi normaalin ihmisen halu käyttää mausteita.
Äkkiä Fiia huudahti keskeltä aurinkoista huonetta:
"Missä Robert ja Jutta on?"
Hälinä pysähtyi. Vilkuilimme toisiamme, joku kurkkasi olohuoneeseen, toinen ulos ikkunasta.
"Eikö ne olleet tässä vielä äsken?"
Jatkoimme lättytarpeiden etsimistä. Cella löysi ison kulhon ylähyllyltä ja tiskasi sen räiskyen. Tiskipöydän äärestä hän sanoi olkansa yli, kuin ohimennen:
"Pitäiskö niille soittaa?"
Kaivoin puhelimen taskustani ja näpyttelin Robertin numeron. Melkein saman tien huoneen nurkasta alkoi kuulua piipitystä.
"Sen puhelin on täällä", sanoin yllättyneenä.
Sama kävi Jutankin kohdalla. Robertin puhelin löytyi hupparista, jonka hän oli laskenut tuolin selkänojalle. Jutan puhelin oli pöydällä sillä paikalla, jossa hän oli istunut.
"Ehkä ne meni vaan katsomaan hevosia", Leeni sanoi epävarman kuuloisena.
Varovaisia nyökkäyksiä.
"Kyllä ne viimeistään siinä vaiheessa palaa, kun me aletaan syömään", Emmy sanoi.
Kasasimme aineksia pöydälle sitä mukaa, kun Pyry luetteli niitä meille puhelimestaan. Margariinipaketti kiilsi hopeisessa foliossaan, jauhoa pöllähti kun pussi laskettiin pöydälle, suola- ja sokerisirotin kilahti iloisesti vastakkain. Päästyämme listan loppuun katselimme tyytyväisinä pöydälle koottua voittosaalista.
"Siinä on kaikki", Pyry totesi.
Hetken paistattelimme miellyttävässä hiljaisuudessa, sitten Hannah sanoi:
"Paitsi hillo."
Kohotimme katseemme häneen, sitten vilkaisimme toisiamme. Totta.
"Jonkun on pakko käydä hakemassa hilloa", Cella sanoi. "Lätty ilman hilloa on pahempi kuin pasta ilman kastiketta. En mä halua kärsiä juhannuksena."
"Mä voin mennä", lupasin. "Tästä ratsastaa nopeasti kioskille. Se on varmasti auki, kun tänään on ne festarit."
"Mä tuun mukaan", Leeni sanoi nopeasti.
Bonnie ja Rotta vaikuttivat yllättyneiltä, kun marssimme niiden luokse suitset olalla roikkuen. Livautin kuolaimet ketterästi ponini suuhun, vedin niskahihnan sen korvien yli ja työnsin soljet kiinni. Kypärä varjosti mukavasti silmiä auringolta. Laitumen ulkopuolella pysäytin Bonnien aidan viereen ja hilauduin aitalautoja apuna käyttäen sen selkään. Lämmin karva tuntui mukavalta.
"Ei Juttaa ja Robertia näy", Leeni huikkasi ratsastaessaan lähemmäs Rotalla.
"Ehkä ne on menneet takaisin teltoille", sanoin, vaikken oikeastaan keksinyt mitä he siellä kahdestaan olisivat tehneet. "Oliko Harry siellä?"
"Oli", Leeni sanoi. "Ei sen luona ollut ketään."
Oli lämmin sää. Ratsastimme lehtikatoksen alla rauhallista käyntiä. Metsään päästyään hevoset vaikuttivat innostuneilta ja hyväntuulisilta; Bonnie käänteli korviaan ja puhalteli jokaiselle kivelle. Rotan kuolainrenkaat kilisivät sen maiskutellessa kuolaintaan.
"Toivottavasti Robertilla ja Jutalla on kaikki hyvin", sanoin, kun olimme jo melkein kioskilla.
"Eiköhän", Leeni sanoi. "Ehkä niille tuli vain joku meno."
Puhelimeni tärisi taskussa, kun Leeni seisoi kioskilla valitsemassa meille sopivaa hillopurkkia. Heilautin itseni alas Bonnien selästä, vedin ohjat pois kaulalta ja keplottelin puhelimen taskusta. Cella.
"Tiedätkö mitä", Cella sanoi lujalla äänellä. Hän kuulosti hämmentyneeltä. "Tai ethän sä voi tietää."
"No?"
"Onko mahdollista, että Tikru ja Zode on karanneet?"
Maailma tuntui keikahtavan.
"Mitä?"
"Tikru ja Zode. Niitä ei näy missään."
Huomasin näpelöiväni puhelinta ääneni kadottaneena vasta, kun Cella huhuili minua.
"Me lähdetään etsimään niitä", hän sanoi.
"Onko aita rikki", sain kysyttyä.
"No sehän tässä on", Cella sanoi. "Kun ei ole."
Leenin ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroin hänelle uutiset.
"Meidän täytyy pitää huolta, ettei Pirre ja Anne pyllähdä yhtäkkiä tallille", hän sanoi työntäen hillopurkkia reppuunsa.
"Anne on onneksi lomalla", sanoin. Ulkoilma tuntui äkkiä hiostavalta. "Enkä mä ymmärrä, miksi Pirrekään kesken juhannusleirin tänne ilmestyisi. Enemmän mä pelkään, että Tikrulle ja Zodella käy jotain."
"Toivottavasti ne ei ole karanneet yhdessä", Leeni sanoi puoliääneen ponnahtaessaan Rotan selkään.
Miten muutenkaan ne olisivat karanneet, mietin itsekseni. Bonnie puisteli päätään, kun tartuin sen vaaleaan harjaan ja heilautin jalkani sen selän ylitse.
Ratsastimme kotiinpäin hiljaisuuden vallassa. Hillopurkki kilahteli silloin tällöin jotakin metallista vasten Leenin repussa. Itse metsä oli äänetön. Välillä kuikuilin puiden väliin nähdäkseni vilauksen kadonneista. Minua vastaan katselivat vain puut juhannuspuvussaan.
"Aikamoinen tuuri", Leeni sanoi äkkiä. "Neljä kadonnutta yhdessä aamupäivässä."
Nyökkäsin. Mietin, millaiseksi leiri muuttuisi, jos Jutta ja Robert eivät pian alkaisi löytyä. Tai Zode ja Tikru. Meidän pitäisi soittaa Annelle ja Pirrelle. Miten saisimme päätettyä, kuka kertoisi, että olimme hukanneet heidän hienot hevosensa?
Äkkiä nenääni kiemurteli tuoksu.
"Leeni", sanoin. "Haistatko sä?"
Pidätin Bonnieta.
"Mitä?"
"Ihan kuin täällä tuoksuisi pizza."
Leeni naurahti ja antoi Rotan yhä kulkea eteenpäin.
"Onko sulla taas nälkä?" hän vain kysyi.
Mutta ratsastaessamme eteenpäin neulasten peittämää polkua pizzantuoksu vain voimistui.
"Täällä itse asiassa tuoksuu oikeasti pizza", Leenikin sanoi hetken kuluttua.
Voimakas juuston, oreganon ja paistettujen herkkusienten tuoksu kiemurteli puiden välissä. Bonniekin nosti päätään ja levitteli tummia sieraimiaan.
"Onko joku unohtanut pizzan tänne?" Leeni kysyi epäuskoisella äänellä.
Äkkiä näky aukeni edessämme. Se oli kuin mainos: vihreä lehto, jonka ympärillä valkorunkoiset koivupuut nousivat molemmin puolin. Aurinko, joka siivilöityi pehmeästi lehvien lävitse. Sammalmatto, joka oli kuin lämmin lattia.
Keskellä näkyä neljä pöllämystyneen näköistä hahmoa, jotka olivat kääntäneet katseensa meihin kuullessaan kavioiden äänet.
Tikru ja Zode oli sidottu puihin. Ne seisokelivat kaikessa rauhassa lehdon molemmin puolin kuin kiiltäväkarvaiset vartijat. Niiden jalkojen juuressa, pienellä kivellä kykkien, istuivat Robert ja Jutta. Avoin pizzalaatikko heidän välissään tuoksui muhkeana. Kumpikin oli jähmettynyt suu puoliksi auki, juustoinen pizzasiivu kädestä roikkuen.
Selkeästi olemassa oli tiimejä, jotka toimivat. Jutta hoiti Harrya tammikuun pimeinä tunteina sormet palellen, Robert haki pizzaa, kun niin oli tehtävä, ja söi sitä metsässä meiltä kaikilta salaa.
Siinä oli jotakin, mitä arvostaa.
|
|
|
|
Post by Robert on Jun 24, 2018 0:40:03 GMT 2
Perjantai 22.6.
Mä olin myöhässä. Auttamattoman myöhässä. Tai miten myöhässä pystyi olemaan leiriltä, tai "leiriltä", joka oli käytännössä vain tallityttöjen (-ja poikien) kokoontuminen ilman yhtäkään valvovaa silmää. Ollilat olivat lähteneet juhannuksen viettoon muualle ja Anne oli jossain epämääräisessä mielenhäiriössä jättänyt tallin meidän vastuulle. Artsi ja Pirre olivat kuulemma niinikään estyneet ottamasta minkäänlaista vastuuta yhtään mistään, mikä ei Artsin osalla niinkään kyllä yllättänyt.
Koko leirin konsepti oli pikkuhiljaa alkanut kammottaa mua. Olin jo elänyt kaikki painajaisskenaariot kaatosateisesta ja ukkosmyrskyisestä telttailujuhannuksesta siihen, että olin jakanut teltan Inkerin kanssa ja teltan vetoketju oli jumittunut ja me oltiin jumissa teltassa koko juhannus kunnes Krister oli palannut Seppeleeseen ja jollain superveitsellään pelastanut meidät.
Helpotuksekseni Inkerin nimi ei ollut ikinä ilmestynyt listaan.
Olin ihan mielessäni porukasta, vaikka sieltä tuntui puuttuvan mun mielessä kulmakiviksi laskettavia tyyppejä, kuten Allu. Mutta ehkä mun oli hyvä olla aina joskus erossa Allustakin, välillä tuntui että elettiin jossakin ihmeellisessä symbioosissa, jossa Allu näki juttuja mun silmien kautta ja mä sen. Se oli vähän kummallista, tietää mitä toinen oli kertomassa ennen kuin se oli edes kunnolla saanut lausettaan alkuun.
Pyry oli lupautunut mun telttakaveriksi ja sillä oli kuulemma joku hyvä kupoliteltta, joka piti vettä ja jonne mahtui ihan oikea patjakin jos ei retkipatjalla halunnut olla. Se oli höpötellyt siinä Iitaa harjaillessaan sitä sun tätä leirielämäjutuista, ja mä olin nyökytellyt vieressä ja miettinyt, mistä pieraisisin retkipatjan tähän hätään.
Salman, Fiia, Pyryn, Emmyn, Annin, Cellan ja Jutan lisäksi mukana oli mulle vähän tuntemattomampia tyyppejä, kuten harvinaisen etäiseksi jäänyt ja jollain tavalla jotain mallimisua muistuttava Mistel. Se oli tulossa Artsilassa asuvalla omalla hevosellaan, josta Fiia oli joskus puhunut noin niinkuin ohimennen Artsilan kuulumisia uteliaille kertaillessaan. Lisäksi mukana oli uudempia hoitajia ja yksityisomistajia, kuten Stella, Leeni ja Hannah, joista kumpaankaan mä en ollut ehtinyt (halunnut) tutustua.
Kuluneen viikon aikana listalle oli ripsotellut vielä pari nimeä. Ensin Tuulia—Anne oli kertonut sen tulleen kesäksi Suomeen jostain Euroopasta, ehkä Saksasta, ja musta tuntui, että mä olin ihan vahingossa unohtanut koko mimmin. Seppeleessä kävi niin paljon populaa, että sitä vain tottua siihen, ettei kaikkia yksinkertaisesti ehtinyt nähdä edes joka viikko jos aikataulut menivät kunnolla ristiin, ja helposti jäi huomaamatta oleellisetkin asiat.
Sitten sinne oli lisätty Annen ratsastuskouluopettajan harakanvarpailla Britta. Mun sisuskalut olivat vääntyneet niin tuhannen mutkalle, että moni ilmapalloista elukoista vääntävä huvipuistotaiteilija olisi ollut kade. Kyllähän mä olin aavistellut jotain kun Salma oli kertonut Britan tulleen takaisin kotiin Liekkijärvelle ja kun Hype oli maagisesti pölähtänyt takaisin tallille. Silti, musta oli tullut välttelyn maailmanmestari siinä Alviinan kanssa sparratessani, ja olin onnistunut peräti kolmen naishenkilön välttelyssä menestyksekkäästi: tuntui kuin en olisi nähnyt vilaustakaan Alviinasta, Inkeristä tai Britasta koko aikana.
Hiki lippiksen alta virraten syöksyin urheilukassi olalla kohti nurmiplänttiä, jonne porukka oli alkanut pystytellä telttoja. Cella ja Anni yrittivät saada yhden kupoliteltan runkoa kasaan, ja taipuisa tukirakenne karkasi ihan arvaamatta Cellan käsistä ja tuikkasi Hannahia miltei silmään. Lopulta tyttökolmikko sai kepukan kuriin ja survottua sateen pehmentämän nurmen uumeniin.
"Moro", huikkasin Pyrylle, joka istui kaikessa rauhassa valmiiksi pystytetyn kupoliteltan terassilla. Terassi saattoi olla liiottelua, sillä kyseessä oli kahden kepukan varassa oleva katos ja sisäänkäynnin eteen levitetty pressunpalanen.
"Moi, mietittiin jo tuletko sä edes", Pyry vastasi. "Teitä ei Britan kanssa kamalasti näe samassa tilassa."
Mä katselin antaumuksella Pyryn lävistystä kun en halunnut katsoa sitä silmiin. Pyry oli jotenkin kummallinen. Ei sillä, että se olisi ihmisenä kummallinen tai mitään sellaista, vaan siksi kummallinen, että se tuntui aina tietävän paljon enemmän kuin antoi ymmärtää. Mä en ollut ikinä ollut kovin läheinen sen kanssa—toisaalta kuinka monen seppeleläisen kanssa mä olin läheinen—mutta silti Pyry tuntui lukevan mua kuin avointa kirjaa. Ehkä tallin seinät puhuivat sille. Siksi se tiesi kaiken.
"Ai", vastasin ja kiittelin onneani siitä, että Pyry oli pystyttänyt teltan vähän etäämmälle muiden sumasta.
"Robert, sulla on Tikru ja Sepi!" Salma huuteli lista kädessä jostain kauempaa just kun mä olin pyyhkimässä paidan helmalla hikeä otsalta. "Pyryllä Rupsu! Stellalla Lyyli ja Harry, Annilla Zode ja Laila..." Sen ääni pikkuhiljaa vaimeni kun se käänsi selkänsä ja luki hevosjakoja muille. Multa meni kaikki ohi korvien—Tikru, Sepi, Annen päätös laittaa Harry Stellalle eikä esimerkiksi Fiialle tai jollekin muulle tutulle—kun jäädyin niille sijoilleni nähtyäni Britan.
Britta oli aina ollut hyvännäköinen. Siinä oli sellaista vaivatonta kauneutta, aivan kuin se ei edes yrittäisi. Mä uskaltaisin jopa väittää, että se ei ollut pelkästään ulkoisesta kauneudesta johtuvaa, vaan sellaista sisältä päin kumpuavaa. Sellaista, mikä tuli itsevarmuuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden, hymyn ja naurun kautta.
Britta oli kuin jostain satojen tuhansien tykkäyksien instagramkuvasta.
Sitten mun huomion vei tyttöporukan keskuudesta kuuluva, naurun saattelema vislaus. Se taisi olla Cella, ja Jutta nauroi sen vieressä: "Ootko sä alkanut treenaamaan?"
Happamana laskin helman paikoilleen pömpön peitoksi ja heitin urheilukassin Pyryn avaamasta ovesta sisään. Se zippasi ötökkäsuojan ja sitten itse oviverhon kiinni ja nousi ylös pyyhkäisen kätensä shortseihinsa. Sitten se selvitti kurkkuaan ja katsoi mua lasiensa takaa: "Pitäis varmaan mennä tonne muiden kanssa."
Mä vääntelehdin naamaani. "Onko pakko?"
Pyry mietti hetken. "No ei, periaatteessa. Mutta mennään silti."
Niinpä mä lähdin reippaasti talsivan Pyryn vanavedessä kohti muuta porukkaa. Olo oli vähän sellainen seurustelunkumppanin-vanhempien-luona-ensimmäistä-kertaa-enkä-tiedä-miten-olen-missä-olen. Ainoo vaan, että Pyry ei ollut mun seurustelukumppani eikä Cella tai Jutta mun vanhempia. Silti mä istuin tyttöjen rinkiin niin lähelle Pyryä, että ihan hyvin olisin voinut olla.
Fiialla ja Salmalla oli hienot retkituolit, ja Mistelillä ja Emmyllä oli puutarhatuolit, jotka tosin olivat niin bränikän näköiset, että ne oli varmaan käyty kähveltämässä Olliloiden puutarhasta. Tai, no, puutarha oli ehkä liioittelua. Takapihalta. Cella taas piti majaa väärinpäin käännetyn ämpärin päällä, ja me muut tyydyttiin ihan vain istumaan maassa. Mun toisella puolen istuva Jutta tarjosi mulle karkkipussia.
"Onpa outoa", Fiia sanoi ensimmäisenä hiljaisuuden rikkoen. Aurinko porotti ihoa. "Ei oo mitään aikatauluja tai mitään. Tai, niinku, mennäänkö maastoon? Jääkö jotkut treenaamaan? Ratsastetaanko useampi kerta päivässä? Milloin syödään?"
"En tiedä, mutta kuulin, että Ruskamäkeen on muuttanut joku malli ja sen hieno ori. Joku upea kimo puoliverinen", Anni tiesi kertoa.
"Mikä malli?" kysyin poissaolevasti lakutoukkia pussista valikoiden.
"Ylläri, että sua kiinnostaa", Emmy totesi hyväntuulisena ja katsahdin sitä huvittuneena päätäni pudistellen.
"Tietenkin kiinnostaa", sanoin suu täynnä toukkia ja pistin pussin kiertoon Pyrylle. "Ei Liekkijärvellä ole malleja."
"Sitä mä en kyllä tiedä. Kuulin vain, että se hevonen on tyyliin jumalasta seuraava", Anni muisteli ääneen.
"Pitäiskö meidän käydä katsomassa?" Britta ehdotti, ja mun katse ampaisi siihen. Se katsoi Annia mietteliäänä.
"Me kyllä ratsastettiin siitä just viime viikolla ohi, eikä siellä ollut mitään uusia hevosia. Ruskanokkalaiset ei tykkää kun siinä niiden tiellä ratsastaa", Fiia kertoi ja mäkin muistelin maastoretkeä, jonka aikana Lasse oli säikähtänyt yhden talon pihalla mattoja tomerasti tamppaavaa tätiä. Silloin Ruskamäen tarhoissa oli ollut vain vanhoja, tuttuja hevosia. Tai mitä me nyt oltiin metsän puiden lomasta nähty.
"Se on vasta nyt tullut! Tyyliin eilen, tai ehkä jopa tänään", Anni sanoi. "Kuulin naapurilta tänään kun nähtiin postilaatikoilla aamulla."
"Vitsi mitä ihanaa maalaisidylliä, postilaatikoilla juoruilua", Salma ihasteli, ja muut pohtivat lähteäkö matkaan hevosilla vai jalan. Lopulta konsensus oli selkeä: hevoset matkaan mukaan, ja kytättäisiin tallipihaa Ruskamäkeä ja Ruskanokkaa erottavasti metsästä. Se oli tarpeeksi harvapuinen vakoojapuuhiin, ja Fiia alkoi pohtia olisiko taktisesti parempi ottaa kapearunkoinen Viki vai suuriliikkeinen Makia, kun taas Stella tuskaili Lyylin ja Harry välillä, ne kun olivat melkein yhtä paksuja. Mä vilkaisin sitä loukkaantuneena, ja kyselin Jutalta mun hevosista.
Tikru ja Sepi. Leeni hymyili lämpimästi Jutan viereltä, ja kertoi huvittuneena, että Sepi ei välttämättä ole mikään paras vaihtoehto jos tarkoitus on olla hiljainen ja hienovarainen. Fiia huomautti, että Tikru ei olisi sen parempi, ja Stella tarjosi mulle sympatiansa kun kerta oltiin samassa veneessä. Koska mä en halunnut kuolla ennen kuin olin nähnyt edes tämän mallin takapuolen, päädyin Sepiin, joka lieni vähän turvallisempi vaihtoehto kuin kamala, kamala Tikru. Sitä paitsi Alviina kuitenkin ilmestyisi kuin taikaiskusta jos koskisin Tikruun sormenpäällänikään.
"Robert ei vain halua kuolla ennen kuin on nähnyt mallipyllyn", Cella hymähti ja virnisti mulle.
"Ihan kuin teitä ei kiinnostaisi mallit", puhahdin takaisin ja korjailin lippistä paremmin päähäni. Hikeä pukkasi yhä, ja tunsin aurinkolasien liukuvan mun nenällä ihan koko ajan. Tietysti tilanteen voisi ratkaista kääntämättä lippiksen vaikka lippa eteen, naamaa varjostamaan, mutta sehän ei taas sopinut mun imagoon.
Salmaa nauratti. "No eipä oikeastaan. Me voitaisiin jäädä kentälle hyppäämään. Jos joku muukin jää, niin voitais hypätä vaikka sillee erikseen, että toinen nostelisi puomeja", polkkatukka totesi ja katsahti rinkiin aurinkolasiensa takaa. Emmy ilmoitti haluavansa kokeilla Polinaa esteillä, ja Anni taas halusi päästä fiilistelemään Zodea sileällä maneesissa. Leeni mietti lähteäkö mun turvaksi maastoon Sepiä valvomaan, mutta lopulta päätyi hyppääjäporukkaan siinä missä Tuuliakin. Mistel päätyi myös ratsastamaan sekä omansa että Punkun tänään, lajia vielä miettien. Britta ilmoitti haluavansa kaikeassa rauhassa ratsastaa Hypen yksinään, vielä vanhoja asetuksia ruunan kanssa hakien. Mä olin ehkä vähän helpottunut siitä.
Niinpä puolen tunnin päästä tallipihalla seisoi erikoinen kööri: Pyry suurikokoisen Rubenin ja Fiia kapeaturpaisen Vikin selässä, Cella kirjavan Eikon selkään ponnistamassa; Stella Harryn satulavyötä hampaat irvessä kiristellen ja perfektionisti-Jutta Lassen satulahuopaa suoristellen; Hannah näytten omituiselta jonkun muun kuin kirjavan poniröllinsä selässä. Fiia lupautui letkan johtajaksi, ja minä pitämään suomenhevosoriillani perää. Muu poppoo asettui siihen väliin sopivasti, Ruben ja Lasse hajurakona tammoihin.
Sepi osoittautui ihan mukavaksi hevoseksi. Leeni oli kertonut meitä maastoon lähettäessään, että Sepi ei ollut mitenkään erityisen herkkä ja sen kanssa sai kyllä käyttää jalkaa ja etenkin kättä jos koki tarpeelliseksi. Ori oli kuulemma innokas menijä, mutta pidätteet sen kanssa sai kyllä läpi kunhan oli tarpeeksi tomera. Lisäksi rauhallisemmat etuhevoset kuulemmat rauhottaisivat myös suomenhevosen menoa.
Tähän mennessä Huiska oli ollut ainoa suomenhevonen, jonka selässä mä olin ikinä istunut. Sepin askellajissa oli samanlaista tasaisuutta kuin silloin kun oltiin Britan kanssa 15-kesäisinä menty Huiskalla kakspäällä. Innokkaampi ori oli, harja heiluen menossa Lassen pyllyssä kiinni heti kun silmä vältti. Lassea ei onneksi orin lähentely niinkään haitannut, mutta Rubenia perässä pörisevä suomenhevosori tuntui kovasti jännittävän. Pyry sai kuitenkin valettua entiseen poliisihevoseen jotain omaa rauhallisuuttaan ja ruunakin rauhottui pian nauttimaan leppoisasta kesämaisemasta.
"Kääntyykö se tästä Ruskamäkeen?" Fiia huuteli kun edettiin leveämpää metsätietä reippaassa ravissa. Cella ohjasti Eikoa vähän vasemmalle, ohi jonon, tarkastaakseen sijainnin: "Joo, ja sitten sitä mennään aika pitkä matka kunnes se tulee siihen Ruskanokalle! Siinä on hyvä mäki laukalle melkein heti!"
"Okei, laukataan se?" johtaja huusi taakseen, eikä kukaan protestoinut. Hevoset etenivät reippaasti ravissa, ja Sepi heitteli päätään sitä ympäröivälle paarmalle. Nopea laukkapätkä jätti onneksi pörräävän ötökän nielemään pölyjä, eikä Harryn pientä tempoilua huolimatta kenelläkään ollut mitään valitettavaa vauhdin kasvamisesta. Sepi liikkui hyvällä askeleella eteenpäin ja sillä oli ihan tajuttoman miellyttävä laukka—ei ihme, että se kilpaili vaativaa koulua.
Mäen huipulla Fiia hidasti koko porukan raviin ja siitä pian käyntiin. Iloinen puheensorina täytti ilman—Stella kehui Harrya kivaksi maastokaveriksi ja valtavaksi tammapersoonaksi, ja Jutta tuntui mieltyneen Lasseen kovasti kommenttiensa perusteella. Ruskanokalle päästyämme jokainen oli saanut kehuttua oman ratsunsa maasta ja taivaisiin, ja ilmapiiri oli kertakaikkisen posiitivinen. Ehkä tästä viikonlopusta ei tulisikaan yhtään niin hirveä kuin mitä olin hevosjaon jälkeen odottanut.
"Sulla on vielä se Tikru kokeilematta", Jutta muistutti. "Ja ei, et voi jättää sitä liikuttamatta!"
Mä tuhisin ja mutisin Sepin selässä, koska se oli nimenomaan ollut mun suunnitelma: ratsastelisin iloisena vain Sepillä ja jättäisin hapannaama-Tikrun hapannaama-Alviinan hoidettavaksi. Mä en ihan tosissani halunnut koskea siihen tammaa edes pitkällä tikulla. Ymmärsin, että moni muu olisi innoissaan—olihan kyseessä kuitenkin Pirren ykköstykki, mahtavan upea kilpahevonen—mutta ennemmin mä olisin vaikka kokeillut Zodiacia. Se oli sentään Danielin koulima, selväpäinen hevonen. Tikru taas, no. Niin.
Onneksi tikrunstressailu keskeytyi jo ennen kuin pääsi edes vauhtiinsa: koko letka oli pysähtynyt ihmeelliseksi ryppääksi keskellä Ruskanokkaa. Stella toivoi, ettei ruskanokkalaiset olisi juuri tänään autoilla liikenteessä, ja Fiia pohti sopivaa strategiaa päästä Ruskamäen maille urkkimaan. Pyry kieltäytyi jyrkästi ratsastamasta lähellekään tallipihaa muina miehinä kuten Cella oli ehdottanut ("Ei ne usko jos sanotaan että eksyttiin! Ei tallipihalle eksytä!" "Kyllä voi eksyä! Jos vaan ratsastaa muina miehinä!") eikä muiltakaan tullut kannatusta suoraan lähestymistapaan.
"Pitäisikö jalkautua ja asemoitua tohon metsään? Jos täältä tieltä jo näkee vähän tarhoihin niin sieltä varmaan paremmin", Hannah sanoi sellaisella vakavuudella, että meidän vakoilumissio alkoi yhtäkkiä vaikuttamaan ihan helvetin vakavalta. Tytön ehdotus sai eniten kannatusta (paitsi Pyryltä, jota huoletti takaisin selkäänpääsy kun Rupsu nyt ei ollut mitään paikoillaan pysyvän suolapatsaan sorttia) ja niinpä me alettiin jalkautua.
Siinä Sepi perässäni metsässä tarpoen vähän mietin, että mitä helvettiä me ollaankaan taas tekemässä.
"Näkeekö kukaan mitään?"
"Samat hevoset siellä on", joku kuiskutti, "toi on ainakin se Maissi, toi ilman mitään otsatukkaa."
"Joo ja tuolla on ne ponit."
"Sitä traksuu ei näy kyllä missään."
"Oispa kiikarit."
Sepi nyhti tyytyväisenä matkaevästä kitukasvuisesta kuusipuusta. Harry ja Rupsu eivät ottaneet yhtä iisisti, vaan Stella ja Pyry joutuivat vakoilun sijaan keskittymään enemmän hevostensa rauhoitteluun. Lopulta he päättivät lähteä taluttelemaan hevosia takaisin tielle etteivät pilaisi meidän hienoa piilopaikkaa—Ruskamäen pihalla näkyi nimittäin ihmisiä aina silloin tällöin.
Cella ja Fiia kiikaroivat ja supisivat keskenään siinä etunenässä, ja mä katselin pitkästyneenä lähinnä saappaankärkiäni. Ei siellä mitään uutta hevosta ollut, Anni oli kuullut vain jotain naapurin mummon höpönlöpöjuttuja. Hannah ja Jutta juttelivat tarhailevista poneista, etenkin vuonohevosesta ihailevasti, ja mäkin hairahduin katselemaan tarhassa pyöriviä hevosia. Sitten Sepi otti ja lähti päättäväisenä talsimaan ruoan perässä kohti paremman näköistä mätästä. Multa meni tasapaino ja pyllähdin, ohjien perässä pari hevosenaskelta raahautuen kunnes pääsin tolpilleni ja pysäyttämään Sepin ennen kuin se paljastaisi koko vakoojaporukan.
Tai ehkä niin oli jo käynyt.
Vanhalta lehmiaitaukselta meitä tuijotti paidaton mieshenkilö ratsastushousuissaan. Paita sillä oli takataskuun survottuna, ja hiki sai sen ihon kuultamaan auringossa ihan luonnottomalla tavalla. Se oli kuin joku Adonis. Mä räpyttelin silmiäni sille ihan vain siksi, että jos se olisikin joku kangastus, niin ehkä se menisi pois. Ei se mennyt. Vilkaisin taaksepäin, Cellaa ja Fiiaa ja Hannahia ja Juttaa, ja toivoin, että Fiia ainakin olisi voinut sulkea suunsa. Cellalta ei kaiketi sellaista voinut odottaa, ja Hannah ja Jutta saivat pidettyä sisäiset tuntemuksensa poissa kasvoiltaan.
"Tää on ehkä se malli", Hannah kuiskasi hyvin hiljaa.
"Mitäs tytöt?" mallipoika totesi vieno hymy kasvoillaan, sen silmien käydessä kuin henkilökohtaisesti tutustutumassa meistä jokaiseen. "Ja... sinä", se jatkoi mun kohdalla. Mä en voinut olla kurtistamatta kulmiani loukkaantuneena. Sillä oli joku heinänleikkuuseen käytettävä viikate käsissään ja se laski sen maahan, nojaillen vanhan työkalun puiseen varteen vatsalihaksiaan esittelen. Olin ihan varma, että se jännitti niitä kaikella voimallaan.
"Kunhan tultiin vähän vakoilemaan, Robert kuuli, että sulla on tosi hyvä tak—" Cella ehti aloittaa virkeällä äänellä ja alkoi jo lähestyä Eiko perässään Adonista.
"Tosi hieno tamma, kuultiin että sulla on tosi hieno tamma!" Jutta kailotti blondin päälle. Adonis näytti vähän siltä, että se ei ollut edes kuullut Cellan sananalkua, mutta vähä myös siltä, että se tiesi just tasan tarkkaan, mitä Cella oli ollut sanomassa. Niin charmantisti hymyili, aivan kuin olisi ollut mukana jutussa.
"Tamma? Ori se on", Leevi naurahti ja katsahti Ruskeamäen tarhojen suuntaan. Se kallisti mietteliäänä päätään ja katsoi sitten taas meihin: "Taidatte olla tuosta naapuritallilta? Olisitteko halunneet tulla ihan katsomaan Leviathania?"
"No kyllähän me voitais.”
"Jos ei ole vaivaa", Cellakin kujersi ja räpsytteli silmäripsiään niin viehättävästi, että näin jo sieluni silmin (tai meidän symbioosin takia) Allun katselemassa kihlattuaan ja Leeviä vuoron perään vähän hätääntyneenä.
"Juu, mielellämme!"
Naisihmisten koreiden sanojen kuoro sai mut nieleskelemään—meidän piti tulla vain vakoilemaan, ja Ruskeamäkeä, Adoniksen hyvä takapuoli oli sivuseikka—muttei läheskään yhtä paljon kun meitä mukaansa viittova, jo selkänsä meille kääntäneen Adoniksen, no, se takapuoli. Rymyttiin toiset nolompina kuin toiset metsästämme vanhan piikkilanka-aitauksen ohi Ruskamäentielle ja kuuliaisesti taluteltiin hevosemme tallipihaan.
"Siitä tietää, että on ammattilainen kun on tollaset housut", Cella kuiskasi tietäväisenä.
"Ai ratsastushousut?" kuiskasin takaisin ja katsoin nyt hyvän tekosyyn myötä Leevin takapuolta, tai, siis, housuja.
"Nii!" Cella sanoi tohkeissaan. "Mut täytyy olla takataskut. Vaan takataskujen kaa on ammattilainen."
"Onko Danilla takataskut?"
Se vilkaisi mua pöyristyneenä: "Öö, Daniel on naimisissa, en kai mä nyt katsoisi sen persettä!"
"Puhutaanko me Leevin pyllystä?" Fiia jättäytyi lauman etunokasta kuiskimaan meidän kanssamme.
"Ei kun Danielin!" Cella korjasi.
"Danielin? Robert, et sä voi katsella Danielin pyllyä!"
"En mä oo katsellut Danielin pyllyä!! Cella on!"
"Enkä ole!"
"Miksi te puhutte Danielin pyllystä?" Jutta kysyi kun meinasin törmätä siihen.
"Ei puhuta!" mä ja Cella sihahdettiin yhteen ääneen. Jutta näytti epäileväiseltä ja mutisi jotain voisin vaikka vannoa -tyylistä, mutta jatkoi keskusteluaan Pyryn kanssa edempänä, ja mä siirryin katsomaan Adoniksen pyllyn tahdissa keinuvaa, taskusta turpoavaa t-paitaa.
Olisipa tää päivä pian ohi. Tai tää koko leiri.
|
|
|
|
Post by Anne on Jun 27, 2018 22:04:41 GMT 2
Juhannuspizza Tarina Salman kertomuksessa yllä! Spessu Salmalle! |
|
|
|
Post by Fiia on Jun 29, 2018 11:59:32 GMT 2
lauantai-iltapäivä
Minä niin pidin juhannusleirin vuokrahevosistani. Anne oli tehnyt kerta kaikkiaan oivalliset löydöt ja salaa vähän toivoin, että jompikumpi hevosista jäisi talliin syksylläkin. Viki oli ehkä oman Chilini ohella yksi kauneimmista hevosista minkä olin nähnyt. Tamma oli siro, herttainen, näppärän kokoinen, ketterä ja kivaliikkeinen. En voinut olla hämmästelemättä Vikin oppimiskykyä ja palvelualttiutta, ja vaikka sillä olikin taipumus heittä välillä hanskat tiskiin liian vaikeiden tehtävien edessä, olin varma että Vikistä tulisi saman tien aikuisratsastajien suosikki, jos se Seppeleeseen jäisi.
Vuotta nuorempi Makia taas oli isokokoinen, orimainen ja voimakkaasti liikkuva hevonen, fyysisesti täyttä terästä mutta henkisesti vielä vähän lapsi. Vaikka sitä oli vaikea kuvitella ratsastuskoulun tunneille vielä pariin vuoteen, minä en olisi muuta halunnut tehdäkään kuin fiilistellä herkän hevosen lennokasta ravia ja energistä, tahdikasta laukkaa. Makia pursusi tarmoa ja tehokkuutta, mutta samaa tehtävää se ei olisi jaksanut jankata kovinkaan kauan. Nuori ori halusi haasteita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisinaan se keksi niitä itsekin – sen olin saanut jo yhdellä ratsastuskerralla huomata.
Helpolla kumpikaan nuori hevonen ei minua päästänyt, mutta sitä en toki toivonutkaan. Eelan ollessa ensin kantavana ja sitten varsoineen laitumella minä olin pääasiassa keskittynyt humputteluun – oli mahtavaa päästä vaihteeksi haastamaan itseään uusien, kokemattomien ja eri tavalla vireiden hevosten kanssa.
Seppelemäiseen tyyliin juhannusleirillä oli tosin jo lauantai-iltaan mennessä päässyt haastamaan itseään muutenkin kuin hevosten parissa. Perjantaina olimme hieman epäonnistuneesti vakoilleet kulmakunnan kuuluisinta uutta asukasta eli Leeviä, mallia/ratsastajaa, ja tämän jättiläismäistä oria Leviathania (joka oli kerta kaikkiaan upea), lauantaiaamupäivänä taas etsineet kissojen ja koirien kanssa ”kadonneita” Robertia ja Juttaa. Jotenkin epäilin, etteivät sattumukset olisi tässä. Etenkään, kun teltat eivät olleet mikään miellyttävin nukkumiselämys ja yhdellä jos toisella unet jäivät niissä vähäisiksi.
Robertin ja Jutan sekä Tikrun ja Zoden löydyttyä pitsan ääreltä minä palasin talliin ja satuloin Makian pientä sileän treeniä varten. Suurin osa porukasta oli jälleen karannut maastoon, koska kuuma ja aurinkoinen keli ei nyt välttämättä kutsunut hikoilemaan paahteiselle kentälle, mutta sain sentään Stellan, Tuulian ja Mistelin seurakseni.
Tuuliaa ei ollutkaan näkynyt, noh, pitkään aikaan. Tytöllä kuitenkin tuntui sujuvan Hestian kanssa yhtä hyvin kuin ennen vanhaan – kirjava poni liikkui näppärästi ja tassutti pohkeenväistöt kuin vettä vaan. Tuulia kertoili valittuja paloja Saksasta ja sai Stellan ja Mistelin vähän väliä nauramaan. Minä en ehtinyt kuunnella kuin puolella korvalla, sillä Makia vaati melko lailla täyden keskittymiseni. Ori olisi halunnut mennä paljon kovempaa kuin olisi ollut suotavaa ja ryysiä kohti tammoja; erityisesti Harryyn se vaikutti olevan ihastunut.
Vaikka olin alun perin ajatellut ratsastaa vain kevyesti, ei Makian kanssa auttanut muuta kuin laittaa hevonen kunnolla töihin ja samalla itsensä likoon sataprosenttisesti. Vaikka viisivuotiasta hevosta ei vielä ollut ehditty kouluttaa kovin pitkälle kuluratsastustemppujen saralla, oli sille riittävästi haastetta tehdä sujuvia siirtymiä askellajien sisällä ja niiden välillä, pysähtyä ja peruuttaa ohjeen mukaan, ja taipua erikokoisille ympyröille kaatumatta sisäänpäin.
Koska Makia oli vielä nuori ja väsyi herkästi, tein sen kanssa reilut puoli tuntia töitä, kävelin valaistun lenkin loppukäynneiksi ja lähdin sitten jo pesemään sitä talliin. Muut tytöt jäivät vielä hölkkäämään loppuverryttelyjä eikä maastoporukkakaan ollut palannut, joten sain puuhata omassa rauhassani hiljaisessa ja viileässä tallissa. Hikinen Makia nautti viileästä vedestä vaalealla karvallaan, yritti kalastaa vesisuihkua suuhunsa ja yritti kuopia pesukarsinan lattialle syntyviä lätäköitä. En jaksanut kieltää sitä kovinkaan tarmokkaasti, eikä minua haitannut, vaikka jokunen vesiryöppy karkasi minunkin päälleni. Paita oli liimautunut selkään jo muutenkin.
Olin saanut vietyä Makian tarhaan piehtaroimaan ja hoidettua jo varusteetkin pois, kun maastoretkue viimein palasi. Ilmeistä päätellen sekä hevoset että ratsastajat olivat viihtyneet hyvin.
”Lähdetään sinne festareille heti kun ollaan valmiita”, Cella kailotti heti laskeuduttuaan Panchon satulasta. ”Jos vaikka siideriä olisi vielä tälle päivälle jäljellä.”
”Varaan ekan suihkuvuoron!” Mistel ilmoitti tiukasti.
”Toka”, Leeni hihkaisi pikaisesti ja loput huusivat kuorossa kolme suunnilleen yhtä aikaa. Kyllä meistä olisi Kasperille taas iloa. Nähtäväksi myös jäisi, milloin tosiasiassa pääsisimme tekemään lähtöä kohti Liekkijärven festarialuetta, ja millainen meno siellä tänä iltana olisi.
Tuskin huono – ainakaan enää sen jälkeen, kun meidän leiriporukkamme olisi saapunut paikalle.
|
|
|
|
Post by Pyry on Jun 29, 2018 21:45:44 GMT 2
Lauantai-ilta
Seppele tuli viimeinkin näkyviin. Pyry ei ollut edes huomannut kuinka jännittynyt hän oli ollut, kunnes hän nyt huomasi hartioidensa laskeutuvan pehmeiksi ja hengityksen kulkevan taas rennosti. Rubenkin huomasi sen ja venytti kaulaansa huokaisten samalla syvään. Tästäkin oli selvitty ehjinä takaisin.
Pyry laskeutui pehmeästi alas satulasta (tällä kertaa hän jopa muisti kuinka korkealta oli laskeutumassa ja malttoi liukua pidemmälle satulassa) ja huomasi voimien kadonneen jaloistaan. Hän vilkuili ympärilleen nostaessaan jalustimia ylös. Kaikki muut tuntuivat hyväntuulisilta ja suunnittelivat illan jatkoa ja suihkuvuoroja. Eikö muka kukaan muu ollut nähnyt sitä?
~~~
"Kannattaa pitää silmät auki sitä hoitaessa, se ei oikein tajua omia mittasuhteitaan tai ihmisen tilaa", Sartsu oli viikko sitten vinkannut Rubenia hoitopuomilla harjatessaan. "Mutta tosi kiltti se on!"
Pyry muisteli Sartsun sanoja katsellessaan juhannusratsuaan karsinassa. Siltä se näyttikin. Kiltiltä. Ja isolta. Ja rauhalliselta. Sellaisiahan poliisihevosten kuuluikin olla. Pyry oli innostunut uudesta ruunasta ja hinkunut sitä heti juhannuksen leirille. (Leirille, jolle hän oli lähes riemusta pomppien ilmoittautunut ennen kuin oli tajunnut ettei tallivuoroista vapaa viikonloppu onnistukaan, jos ilmoittautumisellaan lupautuu tekemään tismalleen niitä samoja tallivuoroja, joista ensin oli kuvitellut saavansa vapaata...) Pyryltä oli jäänyt jotenkin huomioimatta se fakta, että Ruben ei ollut parhaillaan valvomassa helsinkiläisten rauhaa pääkaupungin kaduilla, sillä siitä ei poliisihevoseksi ollutkaan.
"Vähän se joo kyttäilee omiaan, mutta ei se mitään isoja loikkia tee", Sartsu oli luvannut. Pyry oli koko kuluneen viikon aina Sariannaa nähdessään halunnut udella lisää tämän uudesta hoitohevosesta ja varmistaa pärjäävänsä sen kanssa.
"Hyvin teillä menee", nainen oli nauranut ja hymyillen toivottanut hauskaa juhannusta.
~~~
Ihan oikeassahan Sartsu oli ollut. Ruben oli kiltti. Vähän säheltävä, mutta ne uhkaavilta kuulostavat sivuloikat eivät olleet saaneet Pyryä ainakaan vielä tasapainosta. Sillä vaikka Ruben välillä reagoikin kaikkiin mahdollisiin pikkulintujen pyrähdyksiin, se ei ollut liikkeissään mitenkään erityisen raju tai nopea. Maastoletkassa kulkiessaan se oli tyytyväinen saadessaan turvaa Charlien hännässä kiinni roikkumisesta. Charlie ei tuntunut välittävän ruunan läheisyydestä paljoakaan. Se pyöritteli korviaan laiskasti kuin kuunnellen ratsastajien keskusteluja.
Puheenaiheet hyppivät yhdestä toiseen, festareista mallipojuihin ja syntyvistä varsoista lavatansseihin. Pyry vilkaisi taakseen Sepin selässä istuvaan Robertiin, joka ei tuntunut osallistuvan yhteeenkään keskusteluista. Hän tuijotti hiljaisena eteensä ja Robertin katsetta seuratessaan Pyry huomasi sen olevan nauliintuneena Charlien selässä istuvassa juuri Cellan jutulle nauravassa Britassa. Pyry tiesi, että Robertilla ja Britalla oli jonkunlainen menneisyys, mutta mitä ihmettä noiden kahden välillä oli nykyään, siitä hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan.
Pyry ei oikein muutenkaan saanut Robertista aina selvää. Aluksi Pyry oli pitänyt tätä jopa vähän ylimielisenä, sillä hän oli onnistunut muistuttamaan Pyryä pahimmista kilpatallien pikkuprinsessoista, jotka olivat tottuneet pärjäämään ja saamaan tahtonsa läpi. Onnekseen, ja vähän nolostuneena, Pyry oli saanut huomata olevansa väärässä. Robertin ajoittainen poissaolevuus ei ollutkaan johtunut siitä, että hän piti itseään muita parempana. Päinvastoin.
Viime yönä kumpikaan heistä ei oikein ollut saanut unta ja keskustelun hiljalleen hiljentyessä paikalle jäänyt hiljaisuus ei ollut vaivaantunutta. Siitä Pyry oli iloinen. Pyryn oli silti tehnyt mieli rikkoa hiljaisuutta kysymällä jotain. Robert selkeästi kipuili jotain omaa pelkoaan, mutta Pyry ei rohjennut raapaista pintaa sen enempää. Ehkä joskus.
Pyryn ajatukset katkesivat kärjestä kuuluvaan kehoitukseen ravista. Rautias hevonen hänen allaan ravasi tasaista askellustaan ja Pyry saattoi keskittyä maisemiin. He olivat lähestymässä Liekkikalliota, josta olisi varmasti upeat näkymät juhannusiltaan.
~~~
Pyry ei ollut ollut väärässä. Ilta-aurinko kimmelsi järven pinnassa ja kuikka huusi järvellä. Tanssilavan lähelle rakennettiin kokkoa ja musiikki kaikui järven yli. Ulapalla kellui soutuvene, yksinäisen kalastajan siluetti piirtyi vettä vasten. Pyry veti keuhkot täyteen raikasta kesäiltaa.
"Hei täällä on ihan hirveästi ötököitä, voidaanko mennä?"
Hetken taika raukesi, mutta oli pakko myöntää itikoita päänsä ympäriltä huitovan Annin olevan oikeassa. Pyry käännähti vielä katsomaan takaisin ulapalle ja hänen vatsanpohjassaan muljahti. Yksinäinen soutuvene oli edelleen samalla paikallaan, mutta näytti nyt tyhjältä.
"Se kalastaja!" hän huudahti hädissään saaden jo kesäillan rauhalliseen tunnelmaan rentoutuneen ratsunsa säpsähtämään. Muut kääntyivät Pyryn huudon suuntaan.
"Mikä kalastaja?" Cella kysyi hämillään.
"Se, joka oli äsken veneessä, se on varmaan tipp..." Pyry alkoi selittää vauhkona ja kääntyi osoittamaan ulapalle. Hänen suunsa jäi auki ja sormi osoittamaan autiota järven selkää.
"Mikä kalastaja?" Hannah toisti Cellan kysymyksen nyt jo rauhallisemmalla äänensävyllä. Iita heilutti päätään ärsyyntyneenä, se oli kuvitellut heidän jo jatkavan matkaa.
"Tuolla oli vene äsken..." Pyry aloitti epäröiden.
"Huono läppä, juhannuksena uppoaa muutenkin porukkaa ihan liikaa", Anni sanoi jo selkeästi ärtyneenä verenhimoisisten hyttysten hyökkäyksistä. "Voidaanko me jatkaa nyt?"
Pyry yritti vielä inttää vastaan, mutta kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä. Järvellä ei ollut näkynyt venettä, saatika kalastajia.
"Aurinko paistaa sen verran kovaa, ettei veden pinnasta saa mitään selvää", Salma yritti järkeillä. "Sä näit ehkä jotain aaltoja ja tulkitsit ne veneeksi."
Nyt Pyry ei osannut enää sanoa mitään. Ehkä hän oli oikeasti vain nähnyt omiaan. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan järvelle. Ei ketään. Sydän jyskytti edelleen pelästymisen johdosta. Mutta ei, hänen oli täytynyt kuvitella koko juttu. Kukaan muu ei ollut nähnyt mitään.
Pian jonossa kävi jo samanlainen keskustelun kuhina kuin aiemminkin, mutta Pyryä ajatus vaivasi edelleen. Järvellä ei tuullut, joten pinta ei aaltoillut. Hän oli katsellut venettä ja kalastajaa pitkän aikaa fiilistellen samalla kesäillan täydellisyyttä. Ei se voinut olla vain silmän lumetta. Eikö kukaan muu muka ollut nähnyt sitä? Mitä pidempään hän asiaa taas ajatteli, sitä enemmän se häntä häiritsi.
"Mut entä jos siellä olikin joku?" hän aloitti kääntyen takanaan tulevaan Robertiin päin.
Robert hätkähti jostain omista ajatuksistaan. "Huh?"
"Siellä järvellä. Entä jos siellä olikin joku ja sen vene kaatui ja..."
"Upposi välittömästi pohjaan kuin kivi?" Robert jatkoi.
Pyry empi.
"Tai temmattiin yläilmoihin yllättäen? Unohda jo se juttu, muuten et saa unta koko yönä", blondi jatkoi läimäyttäen samalla kuoliaaksi käsivarrelleen laskeutuneen hyttysen. "Tai vaihtoehtoisesti lähde naaraamaan Liekkijärveä, ties mitä luurankoja ja menneiden juhannusten uhreja sieltä löytyy. Forget about it."
Niin hänen kai täytyi tehdä. Unohtaa koko juttu. Miksi näky yksinäisestä kalastajasta veneessään silti painoi hänen mieltään pitkälle yöhön saakka?
|
|
|
|
Post by Anne on Jul 2, 2018 23:47:00 GMT 2
Juhannusleiri - Mistel ja Punkku Kavalettiharjoituksia.. melkein. Jos punkku edes uskaltaisi katsoa esteitä.. |
|
|
|
Post by Anne on Jul 6, 2018 10:22:46 GMT 2
Ruskanokalla
Spessu Fiialle ja Cellalle perustuen Robertin tarinaan! |
|
|
|
Post by Tuulia on Jul 30, 2018 20:36:16 GMT 2
Juhannus 22-24. kesäkuuta 2018  Juhannus sujui leppoisissa tunnelmissa - en juuri lähtenyt sebeläisten mukaan vuokrausleirillä seikkailemaan, vaan vietin juhannusta kotosalla ja kävin vain ratsastamassa Hestialla. Toki tein tupatarkastuksen Kassun kämppään ja ihme ja kumma, serkkupoika oli kuin olikin siivonnut kämpän hieman parempaan kuntoon kuin mitä se oli silloin kerran, kun vein Kasperille jonkun nimipäivälahjan. Perjantaina hyppäsimme kentällä Salman, Emmyn ja Leenin kanssa hieman esteitä. Toiset lähtivät Ruskamäkeen, mutta minua ei mallipoika kiinnostanut. Miku oli jo kertonut siitä kaiken tarpeellisen. Lähtisin Ruskamäkeen jos Miku pyytäisi, mutta ei hänkään ollut intin jälkeen juurikaan käynyt siellä. Hänellä oli nyt Indy kotona koulittavana. Lauantaina ratsastimme taas kentällä, seuranani Fiia, Mistel ja Stella. Kaksi jälkimmäistä olivat Leenin tavoin täysin uusia tuttavuuksia, mutta oli vain hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Ehdin kadota tallilta valmistautumaan illan tansseihin, ennen kuin maastoon lähteneet palasivat. Sitä ennen vein kuitenkin Hestian tarhailemaan ja halin ja rapsuttelin rakasta lehmäponia hetken <3 // lisää vasemman käden suttutaidetta :D // |
|
|
|
Post by Anni on Jul 31, 2018 9:42:34 GMT 2
Ai miten mun juhannukseni sujui? Erilaisesti.
Kun Jiri oli alkanut vaivihkaa ujuttaa kaveriporukkansa juhannuksenviettohaaveita mukaan aamupalapöydän keskusteluihin, olin antanut luvan käyttää meidän kotia majapaikkana jo ennen kuin mies oli sitä suoranaisesti pyytänyt. Sitten olin kuullut Seppeleen telttailujuhannuksesta ja lisännyt ehtoihin sen, että omien hevosten täytyi saada aamu- ja iltarehut laitumille. Se oli sopinut Jirille enemmän kuin hyvin, joten me oltiin lyöty lukkoon suunnitelma juhannuksesta eri osoitteissa.
Musta tuntui, että olin etääntynyt talliporukasta kevään aikana. Olin käynyt tallilla vain ratsastamassa Egsyä ja paijaamassa Lailaa, käyden tamman selässä palauttamassa sen ruotuun tunneilla keksittyjen pönttöilyjen jälkeen. Vakioratsastustunti oli oikeastaan viikon ainoa kerta, kun olin varmuudella tekemisissä muiden tallilaisten kanssa.
Tiesin vihaavani teltassa nukkumista jo etukäteen, mutta sinne mä olin silti änkeytynyt nukkumaan. Olin ratsastanut Zodiacin, jonka selkään pääseminen oli ollut yhtä mielenkiintoista kuin viimeksi Annen tunnilla. Ori oli tuntunut hyvältä ja epäilin sen olleen hyvässä treeniputkessa omistajiensa toimesta. Lailan olin vain harjannut läpi ja jättänyt ratsastamisen seuraavalle päivälle.
Lauantai oli eriskummallinen päivä. Laila oli ollut yksi laukea lammas, eikä ollut lotkauttanut korvaansa millekään häiriötekijälle. Olinkin itse vain fiilistellyt satulassa rentoa, mielellään liikkuvaa tammaa, josta oli tullut vuosien mittaan niin tärkeä: pönttöpää-Laila, jonka kanssa oli maailman mukavinta vain olla. Bonuksena tietenkin useat treenimuistot ja ruusukkeet, joita olimme ehtineet kahmia tallikisoissa ja ratsastuskoulumestaruuksissa. Laila tuntui jääneen monien mielissä aika varjoon, mutta minulle se oli äärimmäisen kultainen, suuri hömelö.
Mun oli myös ollut tarkoitus ratsastaa Zode uudestaan tai poiketa orin kanssa maastoon, kun kuulin mustan orhin kadonneen. Ai-jaa. Joku oli nyysinyt mun juhannusheilani?? Hetken mua lähinnä turhautti, sitten nauratti ja lopulta huomasin vain istuvani Kasperin kämpän kuistilla järsimässä kanelikorppua, jonka olin löytänyt pöydältä avonaisesta pussista.
Oli siinäkin juhannuseväät.
|
|
|
|
Post by Emmy on Oct 22, 2018 18:25:27 GMT 2
Juhannusleiri oli sujunut kokonaisuudessaan aika kivasti, meillä vallitsi tallissa hyvä työnjako ja kaikki teki omat hommansa. Kassukaan ei ollut kertaakaan (ääneen) valittanut se keittiön käytöstä. Ei me sitä oltu ihan kauheasti käytettykkään.. oltiin syöty aika paljon pitsaa. Mä olin ratsastanut varmaan suurimman osan ajasta Polinalla ilman satulaa, koska sen pyöreä selkä oli niin kiva istua ja hei, nyt oli kesä. Lauantaina oltiin lähdetty Tuulian ja Hestian sekä Salman ja Bonan kanssa uimaan. Kirkkaana ja melko helteisenä päivänä ei tyynellä järvellä näkynyt edes haamuonkijaa. Tai me ei sitä ainakaan bongattu... |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!