“LOVE THAT LITTLE LADY, ALWAYS ON MY MIND”
►
Viveka Omeltsenko, alias Viki, erottuu kirkkaana väripilkkuna ruskean ja mustan eri sävyihin pukeutuneiden tallilaisten massasta sinisissä ratsastussaappaissaan, mintunvärisessä fleecetakissaan, vaaleanpunaisissa ratsastushousuissaan sekä housujen kanssa sävysävyyn mätsäävien hiustensa kanssa. Hänen tallipukeutumisensa ei kuitenkaan ole mitään hänen arkiseen pukeutumiseensa verrattuna. En tiedä, voiko "arkista" edes käyttää hänen vaatetuksensa kuvailemiseen, sillä yleensä "arkisella pukeutumisella" viitataan siihen, kun joku pukeutuu ”tavallisiin” ja mukaviin vaatteisiin, panostamatta niihin erityisemmin.
Vivekaa ei voi ainakaan panostamisen puutteesta haukkua. Jotkut vaatteistaan hän on itse valmistanut, tai ainakin tuunannut. Suurin osa on kuitenkin ihan netistä tilattuja, mutta kyseessä eivät ole mitkään Henkkamaukan sivuilta kympillä ostetut rytkyt. Koska Vikin tyylimaku on aika harvinainen, useimmat vaatteista pitää tilata kaukaa ulkomailta ja niistä saa postikuluinensa kaikkinensa pulittaa pitkän pennin. Mutta kai se aherrus ja rahanmeno ovat kuitenkin sen arvoisia, sillä tyttö kuulemma näyttää pastellinsävyisissä ja röyhelöin koristelluissa vaatteissaan kuin joltain ”keijulta” (terveisin naapurin 5-vuotias poika), ”herttaiselta” (terveisin Vivekan isoäiti) tai jopa siltä että ”joku yksisarvinen on oksentanut ton muijan päälle” (terveisin tuntemattomat ala-asteikäiset pojat bussipysäkillä).
Lyhyehkö pituus (noin 163 cm), sirot kasvon piirteet ja luonnollisesti korkea ääni ovat kyllä omiaan vahvistamaan keijukaismaista mielikuvaa – mikä on aika metkaa, sillä tytön pukeutumistyyli on ottanut paljon vaikutteita fairy kei -nimistä japanilaista tyylisuuntauksesta.
Negatiivinen julkisuus on myös julkisuutta, vai miten se sanonta nyt menikään – enivei, tämän sanonnan tyttö tuntuu allekirjoittavan, sillä tämä viittaa kintaalla kaikille pukeutumistyylinsä arvostelijoille. Tämä heijastaa oikein erinomaisesti Vivekan (välillä vähän liiankin) optimistista elämänasennetta. Hänen pyrkimyksensä nähdä jokaisessa pilvessä kultareunus voi aiheuttaa paitsi naiiveja virhearviointeja, myös närkästystä joissain kanssaeläjissä. Vaikka tyttö tulee toimeen melkeinpä kaikkien kanssa, tämän optimismi ja sosiaalinen luonne saattavat joskus pänniä joitain häntä vähemmän sosiaalisista ja positiivisista henkilöistä. Ja pitää ottaa huomioon, että tämän planeetan asukkaista noin yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia ovat vähemmän positiivisia ja sosiaalisia kuin Viveka.
Vivekaan kolahtava musiikki sekä huumori on paljon synkempää, kuin tämän melkein ällöttävän söpöstä habituksesta ja Hymytytön arvoisesta asenteesta voisi olettaa. Tytön korvista noin 24/7/365 roikkuvista nappikuulokkeista pauhaa yleensä raskasta rockia purkkapopin sijaan ja tytön vitsien aiheina pyörivät huolestuttavan usein kuolema, alapäähuumori tai näiden yhdistelmät.
Ja koska naisenalku on luonteeltaan sellainen niin sanottu ”kaikkien kaveri” ja haluaa, että kaikilla on kivaa, jotkut olettavat, että tätä on helppo määräillä. Heitä odottaa ikävä yllätys, sillä Vivekalla ei yleensä ole mitään vaikeuksia pitää puoliaan – eikä varsinkaan muiden puolia. Hänen edessään jollekulle ilkeily on sama asia kuin sonnin edessä punaisen lipun heilutteleminen.
Ei ole tosiaan koiraa, tai pikemminkin hevosta, karvoihin katsominen – kyllä sitä peräänkuulutettua päättäväisyyttäkin löytyy.
Tämän hän sai todistaa toimiessaan (kuvitteellisesti) viime vuoden puolella Delilah-nimisen tamman hoitajana. Delilah oli luonteensa puolesta tamma isolla Teellä, oikein klassinen diiva, tiedätte kyllä varmaan mitä haen takaa. Alun vaikeuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, kaksikosta kuoriutui vallanmainio parivaljakko. Yhteinen taipale päättyi kuitenkin aivan liian lyhyeen, kun Vivekan silloinen ratsastuskoulu päätti myydä tamman yksityiseen käyttöön. Vaikka tyttö oli maassa päätöksen takia, kyllä hän sitten lopulta keksi tästäkin asiasta sen hyvän puolen – "matkan täytyy päättyä joskus, jotta uusi voi alkaa". Tamma oli sytyttänyt Vikissä haasteen kaipuun, eivätkä maneesin uriin vallihautoja kyntävät leppoisat pullaponit enää tulleet kyseeseen, ainakaan hoitsuehdokkaiden muodossa. Uuden, Delilahin kaltaisen hoitohevosen etsintä osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Joten, kun Viveka sitten kuuli Polinan etsivän hoitajaa, ei tytön tarvinnut kauaa miettiä, aikoisiko hakea tämän hoitajaksi.
Kaikista Vivekan intohimonkohteista ratsastus tulee aina ensimmäisenä, ja sen mukana tulisi Polinakin. Tallilla turvallisuusriskin muodostavat röyhelöiset mekot vaihtuvat käytännöllisiin vaatteisiin ja kuulokkeet otetaan pois korvista. Tyttö yrittää jopa vähentää sitä kuuluisaa synkkää huumoria, varsinkin nuorempien tallilla kävijöiden ollessa kuuloetäisyydellä. Paino sanalla yrittää.
Mielestäni on typerää mennä lupailemaan hoitohakemuksessaan, tai ylipäätään missään, asioita, joista tietää, ettei niitä oikeasti pysty toteuttamaan, vain sen takia, että näyttäisi. En siis aio valehdella ja väittää, että osallistuisin joka ikiseen tapahtumaan ja kirjoittaisin joka viikko monien tuhansien sanojen mittaisia tarinoita, jos pääsisin Seppeleeseen hoitajaksi. Voin kuitenkin todeta, että saisin ainakin noin kerran kuukaudessa jonkinlaisen hoitomerkinnän aikaan ja jos ei tarinan muodossa, niin ehkä sitten kuvana tai runona - nämä olisivat tietenkin kaikki allekirjoittaneelle trademarkiksi muodostuneella huonolla huumorilla maustettuja. Inspiraation iskiessä, runosuonen sykkiessä, whatever, tarinoiden tahti saattaisi mahdollisesti yltää tuohon viikkotahtiin, mutta! Olen pikkuhiljaa tuskallisesti opetellut eroon tuosta inspiraatiomyytistä, niin, että tekstin tulo ei siihen tyrehdy, ettei sitä surullisenkuuluisaa inspiraatiota ei näkyisi tai kuuluisi. Sitä paitsi, toista sanontaa lainaten, laatu ennen määrää, eiksje? Ja kyllä niihin tapahtumiinkin tulisi silloin tällöin ilmoittauduttua.
Täydellisyys on omasta mielestäni yliarvostettua (tämä on muuten hyvä mainita aina mokan tehdessään). Polina ei tosiaan ole täydellinen, ainakaan sillä hermoja säästelevällä tavalla, vaan välillä aika vaikeakin tapaus – toisaalta, se taitaakin olla tärkein osa tamman charmia, juuri se haasteellisuus. Seppeleen charmi on omasta mielestäni mahtava yhteishenki, joka vetoaa niin hahmoon kuin ruudun takana istuvaan. Monta vuotta on tullut ihasteltua tämän tallin menoa ja melskettä sivusta, mutta nyt olisi ehkä minunkin aikani liittyä joukkoon, sillä aikaa on vihdoin tarpeeksi. Vaikka koulun tuomat kiireet ja sosiaalinen elämä eivät ole kadonneet minnekään (vielä), vapaa-ajan harrastuksia on aiempaa vähemmän, joten pikseliponeiluun jää riittävästi aikaa.
Myös hakijan ratsastuskokemuksella on varmasti väliä, joten kerrottakoon, että Viveka on nyt 15-vuotias ja harrastanut ratsastusta 9-vuotiaasta asti, eli sitä ratsastuskokemusta löytyy tällä hetkellä huimat kuutisen vuotta. Delilah, eli Vikin viimeisin hoitohevonen, oli koulupainotteinen, mutta sitä ennen kaikki Vikin hoidokit olivat olleet esteponeja. Kyseessä ei olisi uusi alku, ainakaan tämän asian tiimoilta, vaan pikemminkin juurille paluu. Tytöllä oli jo ehtinyt tulla esteratsastusta ikävä, sillä niin kivaa kuin kouluratsastus voikaan olla, voiko mikään todella päihittää sitä esteen ylittämisen jälkeistä
adrenaliinin hyökyaaltoa ja onnistumisen tunnetta? Vivekan mielestä ei. Esteiden jälkeen heti kakkosena ratsastuksen ”lempilajeissa” tulee Omeltsenkon listalla maastoileminen.
◄
Hoitokurssin suoritin viime vuoden alussa nimellä Viktoria. Koska tämä hoitohakemus on jo ehkä ajautunut vähän turhan kauaksi ”tiiviistä”, ja alkaa kohta vakavissaan muistuttaa sellaista ylhäällä mainittua tuhatsanaista tarinaa, nyt on varmaan sopiva aika lopettaa. Ei muuta kuin onnea kaikille hakijoille!
//
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!