Punkun hoitovihko

[Aleksanteri]

7.6.2020 - Se, jossa mulla on röökiseuraa

"Ei sun oo pakko tulla kuskiksi, jos sä et halua."

Toimiston ovenraossa seisova Salma näytti siltä, että jopa mä osasin lukea rivien välistä mitä se tarkotti. Sä olit paska kisahoitaja, enkä mä halua sua groomaamaan ja vielä vähemmän ajamaan REKKAA ulkomaille. Mä seisoin alakerran odotteluhuoneen ilmoitustaululla vähän matkan päässä ovensuusta ja Salmasta lyijykynä ilmoitustaululla olevalle lapulle nostettuna. 

"Kyllä mä voin tulla", mä vastasin ja toivoin et Salma osais lukea rivien välistä mitä mä tarkoitin. Jos puolet tallista olis lähdössä saakelin Norjaan, niin mä tulisin mukaan. Mä en todellakaan jäis Seppeleeseen kaipaamaan Robertia ja odottelemaan, että pääsisin taas käymään kivoja pikku keskusteluja hiton Cellan kanssa. 

"Okei. Sä tiedät parhaiten mitä haluat."

Salma katso mua merkitsevästi, pisti suunsa kiinni ja sulki toimiston oven. Siitä oli tullut hiton hyvä kolauttamaan se merkitsevästi niinku joku saakelin Anne, sillä tavalla että mä tiesin tismalleen miten pettyny se oli siihen etten mä ollut totellut sen rivien välistä sanottuja sanoja. Musta ihan normaaleille seppeleläisille niinku Salma ei olis pitäny antaa valtaa kolautella toimiston ovea ihan ku joku pyhä valta olis äkkiä täyttäny ne. Ei ollu. Mä kumartaisin edelleen vaan Annea, oli se Seppeleessä tai ei. Ja tietenki Hanskia. 

Mä raapustin oman nimen Sommersolvervin osallistujalistaan ja vilkaisin meidän tuparikutsua, joka nökötti ilmoitustaulun reunalla. Mua kylmäs ajatus siitä, et meidän pitäis saada siivottua kämppä ennen tupareita. Jos kaikki menis mun toiveiden mukaan, mä pönkkäisin mun huoneen oven kiinni ja livistäisin ikkunan kautta lepäämään sinne sotkujen sekaan, jos homma meinais karata käsistä. 

Kun mä lähdin ilmoitustaululta, kaivoin puhelimen taskusta ja näpyttelin viestin Robertille:

'tuutko mun tupareihin? ne on lauantaina voit olla yötä mun huoneessa'

Mä en tienny mitä tekisin jos Robert ei tulis. Hanamin jälkeen mä olin tuntenu sen poissaolon jotenki erityisen kipeesti, ihan niinku se olis ollu kipulääkettä jonka antaminen olis äkkiä lopetettu kun se lähti Kallaan ja mä jäin Liekkijärvelle. 

Punkku oli vielä laitsalla, joten mä kaivoin farkkujen taskusta röökiaskin ja lähdin kohti autotallin katosta. Ulkona oli aurinkoista mut tuuli, ja mä kirosin mielessäni että en ollu ottanu takkia mukaan. Mun paljaat käsivarret nous kananlihalle, kun mä astuin autotallin varjoon. 

Paitsi et mä en päässy mun omalle röökipaikalle, koska siellä seiso jo joku.

Mua tuijotti tummatukkainen jätkä, jolla oli teräväpiirteinen naama ja kapeet pitkät sormet, joissa se piteli puoliks poltettua röökiä. Se oli yhtä pitkä ku mä ja musta tuntu jollain karmeella tavalla et mä olisin katsonu valokuvaa itsestäni röökillä siinä autotallin kulmalla. Ilmestyksellä oli tosin siistit viikset ja pikku leukaparta ja ilme jonka perusteella mä olin käytännössä pilannu sen päivän ilmaantumalla SEN yksityiselle röökihetkelle. 

Mä kaivoin röökiaskin taskusta, sytytin tupakan tulipäätä tuulelta suojellen ja puhalsin savut keuhkoista kohoamaan kiemuroina kohti autotallin tulikuumaa peltikattoa.

"Kuka sä oikein oot?"

Jätkä ei ollu koskenu röökiinsä sen jälkeen ku mä olin ilmestyny, mutta nyt se imas sitä ja näytti miettivän ennen ku vastas, ihan kuin se olis yrittäny keksiä itselleen uutta identiteettiä. Se veti kädet puuskaan rinnan päälle ja rykäs kurkkuaan ennen ku vastas.

"Manny. Mä alotin täällä just hoitajana."

"Män?" Mä tuijotin sitä hölmistyneenä. Jopa mä olisin keksiny paremman salanimen ku MÄN.

"Eiku Manny. M-A-N-N-Y. Mun nimi on Emmanuel." Se vilkas mua kulmiensa alta enkä mä osannu tulkita sen ilmettä. "Se tulee siitä."

"Okei. Mä oon Aleksanteri."

Manny nyökkäs, vetäs viimeiset savut tupakasta ja polkas sen sit sammuksiin. Äkkiä mä tajusin missä olin nähny sen ennenkin.

"Etkö sä ollu siellä, tota, kissanristiäisissä?"

"Joo", se sano eikä näyttäny olevan lähdössä vaikka sen rööki oli loppunu. Eiks se kehdannu lähteä?? Vai halusko se jostain syystä jutella mulle?

"Ketä sä hoidat?" Mä kysyin. 

"Arktikia."

Mä olin hetken vetää tupakansavut väärään kurkkuun. Arktik oli yhtä ku Cella, ja tuntu siltä ku Cella olis suunnilleen kuollu jos sen entiselle hoitoponille oli hankittu uus hoitaja. Mä yskähdin ja yritin järjestellä naamaani kokoon.

"Kiva. Se vissiin on ihan, öö, kiva poni."

"Joo. Niin mäkin uskon."

Mä poltin röökiä hiljaa ja Manny seiso mun vieressä sanomatta mitään, enkä mä ollu varma tuntuko se musta vaivaannuttavalta vai ihan ok:lta. Kun mä olin tiputtanu poltetun natsan maahan ja potkinut hiekkaa sen päälle, me lähdettiin kävelemään kohti tallia. Mä tungin kädet farkkujen taskuihin ja vilkaisin sivusilmällä Mannya, ja sit mä sanoin ennen kaikkea kohteliaisuudesta:

"Meillä on tulossa tuparit ens viikonloppuna. Sä voit kans tulla jos haluat."

Manny katsahti mua ja nyökkäs sitten lyhyesti.

"Pitää katsoa mitä mulla on silloin."

Me käveltiin tallipihalle ja lähdettiin kumpiki omaan suuntaan mitään sanomatta, ja mä en voinu olla miettimättä aivot kihisten että mikä helkatin tyyppi tää Emmanuel oikein oli. 

[Aleksanteri]

30.7.2020 - Se, jossa me ollaan hiljaa

Mä mietin usein, et moni ei varmaan tajunnu, että mä olin hoitanu Punkkua kaks ja puol vuotta. Musta tuntu, että mä en ollu suoranaisesti tehny sen kanssa koskaan mitään. Mä harjasin sen tunnille ja talutin sitä, kun pallolta näyttävät lapset kykki sen selässä, ja joskus hyvin harvoin satuloin sen ja ratsastelin huvikseni. Mut eihän siinä mitään sellasta ollu, mitä mun ja Myntin välillä oli ollut. 

Tai tällasta mä ainakin itse olin kesän aikana miettiny. 

Oli saakelin kuuma ja Punkku melkein hikoili, kun mä talutin sen tarhasta pihan hoitopuomille ja kiepautin siihen kiinni harjattavaksi. Tallilla oli vielä sellasta hiuksenhienoa lomarauhaa, jonka mä tiesin särkyvän minä hetkenä hyvänsä kun tunnit taas alkais ja heppatytöt piristyis viikonloppuleirien uurastuksesta. Mun oli parempi nauttia nyt tai ei koskaan. 

Mä kipaisin talliin hakemaan Punkun harjoja ja jumituin hetkeksi ränkläämään limuautomaatista kokista, joka oli aina ollu kylmempää ja parempaa silloin ku Anne vielä pyöritti tallia. 

Kun mä tulin takas, oli hoitopuomilla Punkun molemmin puolin kaks hevosta.

Mä laskin tallinovella hitaasti viiteenkymmeneen ja puristin kokispulloa kädessä niin, et tunsin miten sen hohkaamaama kylmä tiivisty pisaroiksi mun kämmentä ja muovipintaa vasten. Toinen hevosista oli iso punaruunikko ori, joka käänty kuikuilemaan mua saman tien naama ilahtuneella rullalla, ja toinen alahuuli venyen seisova harmaa tamma, jonka kumpuileva takapää sojotti vinosti mua kohti. Niiden vieressä kaks mulle täysin tuntematonta mimmiä harjas hevosia ja näytti autuaan tietämättömiltä siitä, että mä en toivonu mitään niin paljon ku sitä, että ne ottais hevosensa ja kopsuttelis hivelemään niitä vaikka Artsilaan. 

Koska mä olin kuitenki lempeä ja itseni hallitseva ihminen, mä piilotin mun todelliset tunteet ja tepastelin täysin hallitusti niiden väliin Punkun kyljelle.

"Me mietittiinki että kukahan tän on jättäny tähän", ruskeatukkainen mimmi sano ujosti ja vilkas mua ystävällisesti kulmien alta. 

Mä työnsin käden Punkun harjapussiin ja yritin miettiä vimmatusti mitä tehdä. Todennäköisesti nää saakelin harjailijat oli uusia hevosenomistajia, koska mä en ollu nähny kumpaakaan hevosista aiemmin (ja olin kyllä oppinu tuntemaan nää tallin "kesäponit", kun ihastuneet tallitytöt oli kruisaillu niillä kentällä ja kiljunu niin paljon, et olin joka kerta luullu että joku oli murtanu päänsä). Siinä tapauksessa ne oli kai tullu jäädäkseen. 

"Kuka sä oot?" Ruskeatukkainen jatko, koska mun sietävä hiljaisuus ei kai ollu sille riittävä osoitus mun ystävällisyydestä.

"Aleksanteri. Tää on Punkku", mä vastasin Punkun harjalle. Mun katse kohtas hevosen kaulan yli toisen mimmin vihreet silmät. 

"Mä oon Lydia", se sano ja veti suunsa hymyntapaiseen irveeseen. "Tää on Iisi. Tai kyllähän me ollaan varmaan ohimennen jo nähty."

Mä ynähdin jotakin. Koko kesän mulla oli ollu niin paljon tekemistä, et en mä ollu nähny oikeestaan mitään muuta ku oman huoneen seinät ja Punkun naaman. 

"Ja mä oon Liinu. Tää mun hevonen on Whinny", kuului mun selän takaa kimon luota.

Mä estin sisäisen nytkähdyksen. Whinny ei kuulostanu Windiltä, mä en enää välittäny Cellasta, se kaikki oli menneisyyttä enkä mä enää ajatellu mitään siihen liittyviä ajatuksia. Nytkähdys vaimeni ja laantu pois.

"Näyttää kivoilta hevosilta", mä sanoin tarpeettoman kovalla äänellä ja pakottauduin hymyilemään Lydialle.

Mun oli pakko myöntää, et loppujen lopuks mä siedin Lydiaa ja Liinua paremmin ku olin odottanu. Niiden hyvä puoli oli siinä, että ne ei oikeestaan puhunu mitään. Mä olin tottunu tallityttöihin, jotka kälätti toistensa suuhun ja mun korvaan eikä lopettanu ees silloin ku starttas kisoissa tai litisty Hilpan jyräämänä karsinan seinään. Liinu ja Lydia harjas hevoset sanomatta mitään, vei harjakassit pois ja tuli sit takas suitsien ja satuloiden kanssa. Kun ne kysy lähtisinkö mä niiden kanssa maastoon, mä yllätyin niin paljon että vastasin joo ennen ku ehdin edes ajatella asiaa.

Ja uskokaa tai älkää, mun on pakko myöntää, et maastopolulla Lyydian ja Liinun välissä mulla oli pitkästä aikaa ihan kivaa.  

[Aleksanteri]

21.9.2020 - Se, jossa mä käytännössä vaan häpeän

Eedi hypisteli Noksun harjaa ihan hiton hermostuneen näköisenä.

"Mä siis vaan aattelin, että JOS sua kiinnostaa. Että jos sulla ei silloin oo mitään", se sano. 

Sen otsa oli punanen ja musta tuntu, että ihan yhtä punanen oli mun koko helkatin naamakin. Noksu sen selän takana ei ollu yhtään punanen, mut silti mä olin näkevinäni sen isossa karvaisessa olemuksessa häivähdyksen vienoa häpeää. 

Eedi oli hetki sitten pysäyttäny mut tallikäytävällä ja me oltiin käyty lyhyt, mut hyvin vaivaannuttava keskustelu, jossa se oli yrittäny pyytää mua kisahoitajaksi Kallaan ja mä olin luullu et se yritti pyytää mua kahville. Samalla hetkellä kun se oli tajunnu mitä mä olin luullu, olin mä tajunnu mitä se oli tarkottanu. Ainaki mä olin siitä hetkestä alkaen käytännössä vaan toivonu, et voisin kaatua suorilta jaloilta tallin betonilattialle ja paeta sen alle häpeämään.

Eedin ilmeestä päätellen sen ajatukset ei ollu kovin erilaiset. Se tuijotti mua suunnilleen mun rinnan korkeudelta ja hieras vaivaantuneesti niskaa vapaalla kädellä.

"Eli?" 

Vasta nyt mä tajusin, etten ollu vastannu sille.

Mä mietin Kallaa eli mä mietin Robertia. Mä olin ollu siihen viime aikoina niin vähän yhteydessä, et kaikki sanomattomat sanat oli kietoutunu vatsanpohjalle ja kasvanu sinne tiiviinä hyllyväksi möykyksi. Mä tiesin, et se oli yrittäny astuttaa Harrya - mut siihen se jäi. Tietysti mä olin soitellu sille, mut kaikki mitä koko helkatin ihmisestä sai irti oli pari muutamaa menee ihan hyvin ja joku satunnainen miten Seppeleessä. 

Me ei kai oltu puhuttu kunnolla sen jälkeen, kun mä olin majoittanut sitä mun luona tupariyönä. Ei, vaikka pelkkä ajatus sai mun koko keskivartalon vetäytymään samanlaiseen äkkipaniikkiin ku Robertin tärisevä selkä silloin, kun sillä oli paniikkikohtaus. 

Mä en edes tienny osallistuisko Robert nyt koko Kalla Cupiin.

"Mihin luokkiin sä meetkään", mä mutisin suupielestä Eedille yhä puoliks mun päänsisäisisten pikku-Robertien kanssa. 

"Vaativaan B:hen ja A:han", Eedi sano yhä vähän hermostuneena. "Noksu on niin pälli, et ois kiva jos mukana olis joku joka vois katsoa sen perään."

Mä kohautin olkiani niin välinpitämättömästi et yllätyin itsekin. Mä voisin hyvin ajella Kallaan, pidellä Noksun riimunnarua yhden iltapäivän ja ajaa takas kotiin kun en enää jaksais.

"Kai mä sit tuun."

Eedin kasvot levis hymyyn.

"Kivaa! Mä varaan sulle paikan Seppeleen autosta ja laitan sut aftereiden beachfutisjoukkueeseen. Meitä on varmaan kymmenen, pitää varmaan ottaa minibussi. Sähän osaat ajaa?"

*

Eedin kanssa jutteleminen oli niin stressaava kokemus, et mä kähvelsin puomitunnilta just tulleen Punkun, iskin kypärän päähän ja köpöttelin reipasta ravia maastoon. Mä annoin Punkun painella sen puuduttavan kilttiä ratsastuskouluhevosravia pitkillä ohjilla, kevensin miten huvitti ja toljotin punertuvia syyslehtiä niin et niiden kuvat porautu mun aivokuoreen. Mä tunsin, miten vartin ratsastelun jälkeen rentouduin ehkä kaks prosenttia.

Punkku jakso juosta, vaik se oli ollu päivällä kahdella tunnilla, ja mä annoin sen päättää reitin. Jonku ajan päästä se alko pitää outoo korisevaa ääntä ja mun oli pakko nousta seisomaan jalustimille, et saatoin nähdä oliks se ehkä vetäny kärpäsen kurkkuunsa. Multa kesti hetki tajuta et Punkku HÖRIS.

Oli tavallaan kauheeta, et mä en ollu koko kahden vuoden hoitajauran aikana kuullu ku mun hoitohevonen höris, mut mä aattelin et ehkä vika oli ennemmin Punkun ujossa luonteessa ku mussa. 

Me oltiin jo keskellä jotain helkatin pöpelikköä, kun mutkan takaa alko äkkiä kuuluun rytmikästä kavioiden kopinaa. Mä ehdin just kerätä ohjat ja istua satulaan, kun suoralle pajahti vaalee suokki harja tuulessa liehuen. Se lähesty meitä korvat niin hörössä, et niillä ois voinu lävistää lasia, ja sit se helkatin elukka alko hirnua jalat samalla hiekkatietä tampaten. Sen selässä istu tyynenviilee mimmi stetson päässä ja hymyili.

Hetken aikaa stetson sai mut luulemaan, et tää oli joku paholais-Cella, joka oli tullu hakeen mua vihasella suokilla, mut sit mimmi pysäytti hevosen vähän matkan päähän ja hymyili (mitä Cella, ees paholaisena, ei olis enää tehny). Punkku osotti pari elonmerkkiä nostamalla päätä ja pärskähtämällä suokille.

"Kukas seikkailija sä oot?" Mimmi kysy ja koko nätti valkonen hammasrivi loisti sen vaaleenrautiaan ratsun yllä. 

Jostain syystä Punkku päätti, et kaikista maailman hevosista tää hörökorvainen karvanaama oli se ainoo, josta se ei tykänny. Mä olin just vastaamassa, kun Punkku kaikessa rauhassa käänty, keräs kapeet jalkansa alleen ja hyppäs hiekkatieltä ojan yli. Pikku hyppynsä jälkeen se asetteli jalat siististi mustikkamättääseen ja jäi seisoon naamalla oudon kelmee inhon ilme. 

Mikä johtu ehkä siitä, et puolivälissä hyppyä mä olin jotenki tippunu sen kyljelle (? ? ? ? ?) ja roikuin nyt toisesta ohjasta sen suupielessä. Mun toinen jalka oli polvea myöten mustikkamättäässä ja toinen oli jollain saakelin ihmeellisellä tavalla onnistunu hörppään vettä ojan neljän millin syvyisestä mutaliejusta. 

Mä kuulin, miten mimmi tirskahti mun selän takana ja hyppäs alas suokin selästä. Hetken harkitsin, et kannustaisin Punkun laukkaamaan umpimetsään ja pakenisin sen kyljellä puolella kädellä ja puolella jalalla roikkuen.

"Ei kai suhun sattunu", mä kuulin miten mysteerinen stetsonpää huhuili mun selän takaa. Mä painoin kypärän lipan hetkeks Punkun tummaan karvaan, purin takahampaat yhteen ja heitin sit olan yli kireeksi väännetyn hymyn.

"Joo ei todellakaan sattunu kun mä vaan tässä hyppäsin", vastasin ja vilkaisin samalla taakse. Ojan toiselta puolelta mua tuijotti pirteen silmäparin lisäks suokin yks tumma ja yks sininen silmä. Ne seiso mutavellin toisella puolella ihan ku olis ollu eläintarhassa katsomassa jotain helkatin nähtävyyttä. 

"Mä oon Sera. Me muutettiin tohon Artsin ravitallille ja ollaan vasta päästy asettuun tunnelmaan. Ei olla hirveesti ehditty vielä nähdä ketään."

"Joo", mä mutisin.

"Ootko sä sieltä isolta ratsastuskoululta?"

"Mä oon Aleksanteri", vastasin ja tajusin vasta sit mitä Sera oli kysyny. Mua hävetti niin paljon et olisin voinu vaikka purra palan irti Punkun kyljestä, jos se olis auttanu asiaa. 

Sera naurahti mun selän takana.

"Tuuksä pois sieltä pusikosta?"

Mä vilkaisin taas Seraa. Se ei näyttäny pahantahtoselta. Se piteli sen toista kättä halausotteella suokin kaulalla (vaik se oli kylläki niin lyhyt, et otteessa ei ollu paljon hurraamista) ja tiiraili mua stetsonin lierin alta. Se näytti itse asiassa aika samalta ku kaikki muut Seppeleen tallimimmit.

Mä työnsin Punkkua kevyesti kyljestä niin, et se sipsutteli mustikkamättäässään toisin päin ja annoin sen vuorikiipeillä ensin ojanrinnettä alas ja sit toista puolta ylös. Vasta kun mä vedin Punkun ohjat kunnolla takas kaulalle ja nousin taas kunniallisesti sen selkään, mä tajusin ajatella yhtä asiaa. 

Jotain hälyttävää vikaahan tän Seran päässä täyty olla, kun se halus vapaaehtoisesti pitää heppaansa Artsilassa. 

[Aleksanteri]

17.10.2020 - Se, jossa mun sisko vierailee (arvatkaa kuka)
(Psst! Jos Allun siskot ovat vielä vieraita, heistä lisätietoa löytyy täältä)

Juli 15:14
ootko tallilla?

Aleksanteri 15:24
joo

Juli 15:26
noni tuun sinne. 10 min

Jos haluutte kuulla jotain pohjatietoa tai ennakkotarinaa tai jotain muuta hiton taustotusta siitä miks mun armas sisko Juli yhtäkkä ilmesty tallille niin samat sanat, niin olisin mäki halunnu.

Musta tuntu et Holman suvun herkillä tyttölapsilla oli tasan kaks syytä tavata mua. Eka oli se, et ne oli just eronnu ja halus valuttaa räkää ja kyyneliä mun olkapäälle. Toka oli se, et ne halus multa jotain.

Juli oli kakskyt eli mun silmissä käytännössä sikiö, joten kyseessä oli varmasti kakkonen. 

Mun ja Julin hiton selkeän ja avartavan pikku viestikeskustelun jälkeen mä otin Punkun riimunnarun päähän ja talutin sen pihan hoitopuomille harjattavaks, että voisin ottaa mun rakkaan pikkusiskon vastaan. Mä en ollu oikeestaan pitäny Juliin yhteyttä muutamaan kuukauteen. Se oli alottanu jotku uudet opinnot ja mä olin ravannu eläinlääkiksen ja Liekkijärven väliä niin, et mulla oli ollu just ja just aikaa tekstata välillä Maddelle. Ei sillä, et Madde olis mun paras sisko, mut olihan se. 

Mä olin ehtiny harjata Punkun puoleenväliin, kun parkkipaikan suunnalta alko kuuluu hiton raivostuttavaa autonmoottorin ulvotusta. Koska Punkku oli helkatin hidas eläin, se vaan kääns korviaan ja heilautti ulvonnalle päätään niinku joku syväkoomassa makaava vanhus. Mä sen sijaan heitin harjan hoitopuomin alla olevaan koppaan ja venytin niskaa niin, et saatoin nähdä kuka idiootti oli ajanu paikalle. Bonnie ja sen varsa liihotteli tarhassa järkyttyneenä niinku valkonen haamu ja sen kenkään kiinni jääny vessapaperinpala. 

No. Mun on pakko sanoo alkuun, et mun päässä oleva Juli on neljätoista ja sillä on siististi kammattu tukka ja rusetti keskellä päätä. 

Mä tunnistin heti meidän porukoiden auton, mut kun ovi avautu ja sieltä nous hahmo, mä hetken aikaa luulin et tää oli joku helkatin Julin paha siskopuoli (vaik se on kyllä Kaisa). Hahmo oli saman mittainen ku Juli, mut pehmeen beigen kangastakin sijaan sen päällä oli iso ruskee nahkatakki, valtava tummanharmaa pipo ja ne kengät, jotka kaikki "coolit" "nuoret" laitto jalkaan ku ne "piti hauskaa". 

Ja siitä piposta huolimatta mä näin heti, et Julin tukka oli kadonnu. 

Se harppo mun luo pihan poikki (? ? ? ei Juli harpponu, se sipsutteli sellasilla helkkarin korkkareilla joilla ei voi kävellä millään muulla alustalla ku liimapintaseksi läikytetyllä baarin lattialla) ja sutas samalla olkansa yli auton avainnipulla niin, et automaattikytkin lukitsi ovet. Mä toljotin, kun se sysäs pipoa silmiltä ja jäi purkkaa jauhaen Punkun toiselle puolelle.

"Sulla on nenäkoru", mä sanoin. Sen virne oli törkee. 

"Sul on likaa naamassa", se vastas. "Onks tää se sun poni?"

"Mihin sun tukka on kadonnu?" Mä jatkoin kovaan ääneen esittäen et en kuullu että se puhu. 

Juli vetas pipon pois päästä. Sen pitkät hiekanvaaleet hiukset oli tosiaan kadonnu. Jäljellä oli lyhyt tukkapehko, jota tuuli ja pipon sähköisyys pörrötti viileessä ilmassa pystyyn. Se nauro päin naamaa mun ilmeelle. 

"Ihan oikeesti Aleksanteri", se tyrskähti. "Ootko sä NOIN järkyttyny? Mä oon leikannu tukan ja ottanu nenäkorun. So?"

Se ojens käden kohti Punkkua, ja se helkatin petturi höristi korvia ja tuuppas Julin nahkatakin rintamusta. Mä toivoin et se jättäis siihen sellasen saakelin katalan kuolajäljen, joka näkyis vasta ku Juli menis treffeille jonku kaa. 

"En mä oo järkyttyny", mä vastasin niska kihelmöiden. Kumarruin ottaan harjan pakista ja jatkoin Punkun sukimista niinku olis ihan normaalia, et mun sisko yhtäkkiä vaihtaa vaatetyyliä ja naamaa jonku 2020-luvun teinin kanssa. 

Mä tunsin, miten Juli katseli mua Punkun selkäkaaren yli.

"Mitä sä siis teet täällä?" Mä lopulta kysyin. Juli hieras sen lyhyeksi kynittyä niskaa ja kohautti olkiaan.

"Mä yritin eka mennä Madden luo Kallaan", se sano. "Mä oisin halunnu päästä ratsastaan sillä sen hoitsulla. Mut ei se onnistunu."

Mä pyöräytin silmiä. 

"Ei se oo mikään ratsastuskoulu", mä alotin, mut Juli puhu mun päälle.

"Ei niin, mut tää on, eli mä tulin sit tänne. Onks toi tamma?"

Mä rypistin otsaa ja vilkasin Julia niinku idiootteja nyt yleensä vilkastaan.

"Ei?"

"Aa." Juli mutristi suuta. "Okei. Mä oisin halunnu ratsastaa nimen omaan tammalla."

"Miks helvetissä?" 

"Mä tykään niistä enemmän." Juli kohautti olkia, työns Punkun päätä vähän sivuun ja hyppäs istuun hoitopuomille. Mä laskin katseen Punkun jo aika kiiltävään karvaan enkä vastannu mitään, koska oon tyyni ihminen. "Kaiken lisäks, etkö säkin itkeny monta kuukautta sen sun entisen hoitohepan perään, koska se oli tamma ja säki tykkäät tammoista enemmän?"

Katse, jonka mä heitin Julille, oli niin polttava et seki tajus irvistää ja nostaa kädet anteekspyytävästi ilmaan.

"Sori. It's just a fact." 

Se hiljeni hetkeksi ja alko kopautella kengänkärkiään yhteen. Mä toivoin, et Punkku pelästyis ja kopauttais Julin alas hoitopuomilta, mut mun kaksnaamanen hoitohevonen käytännössä paino pään Julin polvea vasten, sulki silmät ja alko nukkua. Mä hinkkasin samaa kohtaa sen kyljellä sadatta kertaa. 

"Kaiken lisäks et sä voi tulla vaan ratsastaan tänne silloin ku sua sattuu huvittaan", mä sanoin lopulta rikkoen hiljaisuuden. "Sun pitää tulla tunnille."

"En mä haluu tunnille."

"Tai johonki helkatin tapahtumaan sit, en mä tiiä." 

Julin naama kirkastu. 

"Mihin tapahtumaan?"

Mä tajusin, et olin kävelly ansaan. Juli väänsi mun sielua niinku tiskirättiä, kunnes mä olin kertonu sille kaiken hiton Hubertusratsastuksesta. Sen kasvot loisti sitä enemmän mitä pidemmälle mä pääsin.

"Toihan on ihan täydellinen tapahtuma mulle! Mitä tammoja täällä on vapaana?"

"Mistä mä tiedän!" Älähdin. "Onks sun oikeesti pakko tulla sinne? Et sä osaa ratsastaa."

Juli sihahti loukkaantuneena. 

"Mä todellakin osaan ratsastaa", se sano. "Meen heti kysyyn Salmalta ja Emmyltä minkä tamman mä voisin saada."

Se hyppäs alas hoitopuomilta ja taputti ronskisti Punkun kaulaa.

"Nähään sit Hubertuksessa", se sano mulle ennen ku painu sisään talliin ihan ku olis omistanu sen. 

Puolta tuntii myöhemmin mä näin, miten Juli kuvas jotain helkatin tiktok-tanssivideota meidän porukoiden auton edessä, ennen ku se hyppäs sisään ja painu pois tallipihalta auton moottori ulvahdellen. 

[Aleksanteri]

24.10.2020 - Se, jossa mä pitelen talutushihnaa

Salma ja Emmy varmaan taputteli toisiaan iltaisin toimiston hämärissä olkapäälle ja kilisteli shampanjalaseja, koska ne oli saanu hubertukseen about sata ratsukkoa. Tallipiha oli ihan hiton täynnä, kaikki oli pakkautunu kisatakeissa kiristään satulavöitä ja mittaan jalustimia. Jengi oli niin tosissaan, et musta tuntu että multa oli jääny joku tärkee fakta huomaamatta. Tuntu about siltä ku me oltais lähdössä sotaan. Mä en olis ihmetelly, jos Salma ja Emmy olis käskeny meidän karauttaa Ruskamäkeen ja hutkia pari aidantolppaa kumoon et saatais selville Liekkijärven herruus. 

Punkkukin oli saanu vähän eloa sen sieluun. Se toljotti ympärilleen ja päristeli sieraimia, ihan ku sen sisällä olis ollu joku saakelin vainukoira joka heräs kerran vuodessa hubertuksen kunniaksi. Hyvä kun kuolaa ei valunu sen suupielistä.

Oli hyvä että et jengiä oli niin paljon, koska sen takia hevosmuuri mun ja Cellan välillä oli koko ajan ainaki kaks metriä leveä. Mä en nykyään tietenkään enää välittäny Cellasta, mut siitä huolimatta musta tuntu oikeelta et mun ei tarvinnu nähdä sen naamaa. Me ei oltu juurikaan törmätty toisiimme tallilla (hyvä) ja mä olin etukäteen ollu huolissani, et nyt hubertuksella se haluais jutella tai jotain muuta helkatin typerää. Kun mä olin vilaukselta nähny sen, se oli kuitenki jutellu Tuulialle kypärä silmillä ja selkä tuulta vasten käännettynä eikä näyttäny huomioivan mua mitenkään. 

Se oli hyvä puoli hubertuksessa. Huono puoli oli se, et mun sisko Juli oli mukana. 

Se oli parkkeerannu Punkun toiselle puolelle Lyylin, joka seiso häntä supussa takajalkoja vasten ja näytti siltä, et painuis mieluummin kahen viikon alkeistuntiputkeen ku maastoon sadan muun hevosen kanssa. Mun kävi melkein sääliksi Lyytiä. Se sopi jotenki hyvin yhteen Punkun kanssa, kumpiki oli vähän pihalla. Musta tuntu, et jos esim. Vikiltä olis kysytty mihin me oltiin menossa, se kertois koko hubertuksen historian ja kirjoittais etukavioilla tallipihan hiekkaan aftereiden juomalistan ranskaksi. Punkku ja Lyyli tuijottais, hirnuis ja söis porkkanaa.  

Mun yllätykseksi Juli oli osannu satuloida ja suitsia Lyylin oikein. Se seiso joku hiton lainakypärä päässä Lyylin vierellä ja näytti yhtä ylpeeltä ku lapsena silloin, kun se oli saanu vetästyä multa etuhampaan irti yhen narutempun avulla. Se näytti niin vaarallisen tyytyväiseltä itseensä, et mä kiiruhdin nouseen Punkun selkään ja avasin suun vasta korkeella satulassa.

"Ootko sä nyt tyytyväinen ku sait tamman", mä kysyin kypärän lipan ja takin kauluksen välistä. 

Mä melkein näin, miten mun pilkka suhahti Julin ohi. Se hymyili mulle alentuvasti (?? millä oikeudella) ja heitti ohjat Lyylin kaulalle. Heitto meni vähän vinoon ja toinen ohja osu Lyyliä korvaan, mut Juli nykäs sen paikalleen niinku kampauksesta irti karanneen hiuksen. Tiktoktanssien kasvattamilla lihaksilla se väänsi jalkansa jalustimeen ja ponnisti kyytiin. 

"Mä oon tyytyväinen sit kun oon voittanu sen kettupuuhkan."

Juli heitti katseen tallipihan yli niinku se olis tarkastellu sen omaa ihailija-armeijaa. Se päästi tyytyväisen huokauksen. 

"Onks täällä aina näin upeen näköstä?"

Mä vilkaisin hölmistyneenä ympärilleni. Pihalla parveili ihan normaaleja seppeleläisiä, osa hienommissa takeissa mut muuten ihan saman näkösinä ku muulloinki. Vanhan maneesin kohdalla nous just satulaan pari tuntematonta tyyppiä (ne oli varmaan jotain Salman kisakavereita, niitähän se kävi keräilemässä ympäri Eurooppaa), mut ne oli selkä meihin päin. 

Äkkiä mulla välähti. Mä kohotin toista kättä, jota peitti punanen takinhiha. Emmy oli käyny hakeen kettupuuhkan heinävintiltä ja löytäny sieltä punasen kisatakin, jonka mä olin varannu käyttöön ennen ku kukaan muu oli oikeestaan ehtiny sanoa mitään. Se oli vähän ns. liian iso, mut musta se näytti hiton hyvältä. Mä olin esittäny etten kuullu, kun Valtteri oli tullu kärkkyyn oleskeluhuoneen ovelle et sais kokeilla takkia jos se olis mulle liian iso. 

Takki sopi kuitenki mulle ihan helkatin hyvin ja mä olin varma, et jos olisin laittanu siitä kuvan Instaan, äiti olis heti soittanu ja kehunu mua. 

"Siis tarkotatsä MUA?" Mä kysyin Julilta. 

Se nauro niin et nenäkoru välkky tallipihan valoissa. Jos se ois ollu yhtään lähempänä, mä oisin kumauttanu sen saappaalla alas Lyylin satulasta. 

"No et säkään nyt mikään hirviö oo", se hihitti. "Mut en mä todellakaan SUA erityisesti tarkottanu. Kaiken lisäks sä oot mun veli. Sä näytät aina vähän oudolta."

Se nyökkäs epämääräisesti ympärilleen. 

"Mä säälin sua jos sä oot jo noin turtunu", se sano ja keikautti pään kallelleen ihan niin ku se olis hauska ja söpö. Mä kaipasin ihan saakelin karvaasti sitä Julia, joka oli neljätoista eikä tajunnu et ihmisille saatto sanoa vastaan.

Juli kääns Lyylin vähän takellellen ja kannusti sen kohti päärakennusta, missä Salma oli just alkanu koota porukkaa jonoon. Mä jäin hetkeksi paikoilleni alahuulta pureskellen. Jos tää oli joku maailmankaikkeuden eka vihje siitä, et Julista oli tulossa Madde kakkonen, niin mä muuttaisin saman tien Alpeille ja vaihtaisin nimen. 

Kun Juli yritti parkkeerata Lyylin kapeita kylkiä Mannyn ja Lydian väliin, mä sain vauhtia Punkun kavioihin. 

Mä olin luullu, et lapsenvahdin hommat loppuis siinä vaiheessa, ku Juli täytti viistoista.  

[Aleksanteri]

12.2.2021 - Se, jossa mä selittelen


Mä en ollu tajunnu, että se hiton alkumalja oli alkoholiton. Mä olin olettanut, että LUKSUS tarkotti sitä että me saatais oikeasti rentoutua. Mä olin luullu, että me vähän ratsasteltais ja litkittäis Emmyn sohvalla drinkkejä, jotka joku Fleimin baarimikko sekoittelis meille. Salma ja Emmy oli ennenki palkannu fleimiläisiä pyöriin Seppeleeseen, miksei siis nyt kun sille olis oikeesti ollu syy???

Alkoholittoman sokerilitkun katkera jälkimaku kielellä mä istuin oleskeluhuoneen sohvalla ja söin lämpimiä leipiä, jotka Emmy oli käyny kiikuttamassa meille vähän aikaa sitten. Helmi, Iina ja Pyry loju tupapöydän ääressä, ne oli ahtaneet sisäänsä niin paljon leipiä että näytti about samalta ku Windi silloin ku se odotti varsaa. Lyyti oli käpertynyt sohvan toiseen nurkkaan mua vastapäätä ja joi teetä.

"Mua ihmetyttää, et näitä luksusleirejä ei järjestetä useammin", Helmi sano. "Luulis että näille on kysyntää."

"Musta tässä ois enemmän luksusta, jos meidän ei tarvis tehdä iltatallia", mä raakuin sohvan sisältä. Lyyti hymähti mulle. 

"Mulle tää kyllä on luksusta, kun tallia oli tekemässä yhden sijasta kuus ihmistä", Pyry naurahti ikkunan vierestä. 

Iina venytteli.

"Kivaa, että tää leiri ylipäätään järjestettiin", se sano ja pörrötti hiuksiaan. "Kiva tutustua teihin."

"Jännä, että tää tuli niin nopealla varoitusajalla." Lyyti alko näprätä hupparinsa hihaa ja vilkas meitä kulmiensa alta. "Tai että Salma ja Emmyhän ilmotti tästä vasta, koska se oli, tyyliin maanantaina."

"Ehkä ne oli unohtanu sanoa aiemmin", Helmi vastas kirkasotsaisesti ja kohautti olkiaan. "Niillä on varmaan aika paljon muistettavaa."

"Jep."

Hiljaisuus laskeutu oleskeluhuoneeseen. Mä pureskelin viimeistä leivännurkkaa ja tuijottelin päätyikkunasta pimeälle pihalle. Ikkunalasin ulkopuolella loisti kinostunut lumikasa, mutta paljon muuta ulkona ei näkynytkään.

"Pitäiskö meidän tehdä jotain erityistä sunnuntaina, kun on ystävänpäivä?" Lyyti kysyi lopulta. 

"Joo!" Helmi innostui. 

Mä tungin loput leivänmurut suuhun, venytin jalat suoriksi ja nousin ylös. 

"Mä meen nukkumaan."

Takki oli lokerikkohuoneessa ja mä kiskoin vetoketjun leukaan asti kiinni samalla, kun hypin portaat alakertaan. Ponit käänteli karsinoissa unisesti korviaan, kun mä kuljin ohi. Ulkoilma oli viiltävä tallin lämmön jälkeen, se puri mua poskiin vaikka mä työnsin leukaa niin syvälle takin sisään kuin sain.

Mä olin jo melkein leirimökeillä, kun mä näin metsänrajasta kävelevän sinihupparisen hahmon. 

Ekaks mä ajattelin, et miks hitossa se käveli pelkkä huppari päällä keskellä yötä. Sit mä pelästyin, koska a) metsistä saatto tulla öisin murhaajia ja b) jos tyyppi olis joku kyselijä, joka halus tietää Seppeleestä, mun pitäis neuvoa sitä koska Emmy ja Salma nukku. Mä yritin kiertää etuovelle mökin takaa, mut hanki oli mua polveen asti ja sen pinnalle oli jäätyny riitekerros, joka about sahas mun jalan irti, kun mä työnsin saappaan sen läpi.

"Moi", mun selän takaa kuulu.

Mä vilkaisin hitaasti olkani yli. Sinihupparinen oli ehtiny yllättävän nopeesti ihan mun selän taakse. Huppu oli niin syvällä sen päässä, et mä en pystyny arvioimaan kuinka vanha se oli. Se oli pieni tonttu, jonka huppu sai näyttämään tötteröpäiseltä, ja josta näky vaan kylmästä punainen nenänpää ja vähän silmiä. 

"Eiks tää oo se Seppele?"

Miksi sinä typerys et tullu päivällä, mä kirosin mielessäni samalla kun vaapuin hangesta takaisin polulle. Takki ei tuntunu lämmittävän enää yhtään.

"Joo on", mä vastasin. Sinihupparinen vilkuili mun ohi kohti tallia.

"Onpa kivan näköinen paikka."

"Joo."

Mä yritin viestittää naamallani, et halusin jatkaa matkaa ja mennä nukkumaan, vaikka en tienny voisinko enää nukkuu kun sinihupparinen hiippailis niinku joulutonttu pitkin tiluksia. Viesti ei tuntunut menevän perille.

"Täällähän on tuntihevosia eiks niin?"

"Joo siis tää on ratsastuskoulu", mä vastasin typertyneenä. 

"Mitä täällä voi tehdä? Hoitaa hevosia?"

"No siis esim hoitaa." Mua alko turhauttaa. Mä vaihdoin painoa jalalta toiselle ja aloin vinguttaa takin vetoketjua pari senttiä ylös alas. Ääni kuulosti pimeessä yössä hirveeltä.

"Hoidatko sä jotain hevosta?"

"Punkkua."

Sinihupparinen jäykisty. Se työnsi kylmän punehtamat kädet hupparien hihoista ja ne haparoi hetken tyhjää ihan ku se olis yrittäny saada jostain kiinni. Mä tuijotin sitä suunnilleen samalla tavalla ku oisin tuijottanu Hanskin kummitusta, joka olis noussu maasta samalla hetkellä ku mun pitäis suorittaa koulurata. Sit sinihupparinen nauro vähän ja kankeasti ja veti kädet takas hihojen sisään.

"No niin tietty. Kivaa, että täältä saa hoitohevosia. Hyvää yötä sit."

Se käänty ja lähti takas kohti metsää, pieni kapeaharteinen hahmo jonka kädet nyki, kun se veti hihoja niiden suojaksi kylmää yötä vastaan.

[Aleksanteri]

2.4.2021 - Se, jossa mä kaipaan aprillipäivää

Musta tuntu, että tänään mun paha suojelusenkeli oli ylittäny itsensä. Kyllä mulla oli aiemminkin ollut pahoja päiviä, mut tätä nimenomaista päivää varten enkeli oli keitelly niin katalan keitoksen ku siivistä lähti. 

Koko homma oli lähteny siitä, kun mä olin ollu maastoilemassa Punkulla.

Koko reissun Punkku oli ollut ihan perseestä. Mä olin tottunut aikoinani Myntin kanssa siihen, et kun kevät tuli, koko heppa muuttu yhdeks isoksi hormonipommiksi. Mä osasin ratsastaa sellasilla hevosilla. Kun ne veti herneet nenäänsä siitä, että tiellä oli havunneulasia, mä tiesin tasan miten niitten kaulaa kuulu taputtaa, että ne rauhottu ja alko taas tehdä yhteistyötä mun kanssa. Mä olin ollu Myntin aikaan varmaan koko Liekkijärven paras hormonien ymmärtäjä. 

Ja nyt mun alla oli Punkku. Se oli kulkenu eteenpäin aivan liisterissä, vaikka maa oli täynnä lumivuokkoja ja linnut laulo niin maanisesti, että mä arvelin jostain päin metsää puskevan linnunkokoisia viinapulloja suoraan maasta. Mä olin yrittäny potkia salaa Punkun kylkiä ja hytkyä satulassa että se sais vähän vauhtia, mutta koni vaan lipu eteenpäin korvat hiton raivostuttavassa Kiltin ja Hyvän Hevosen hörössä. 

Mä olin ravannu koko matkan tallipihalle ihan vaan siks, että niin ei saanu tehdä. Tallin kulmalla olin ollu jo hyppäämässä alas Punkun satulasta, mut sit muhun oli iskeny huono omatunto. Jos Punkku sais lihasvamman siks, et mä jättäisin sen karsinaan ilman loppukäyntejä, mä olisin itse se, joka taluttelis sitä pitkin pitäjää ja tylsistyis kuoliaaksi kylmäysletkun varressa. Mä päätin mennä ihan pikku hetkeksi kävelyttään Punkkua kentälle. 

Pahaksi onneksi olin ehtiny jo irrottaa toisen jalan jalustimesta ja heittäytyä jotenki puolittain Punkun kyljelle. Samaan aikaan kun mä pidätin yhä eteenpäin matelevaa Punkkua ja yritin päättää, tiputtautuisko hetkeksi alas satulasta vai kampeaisko takaisin satulaan, marssi kulman takaa helkatin Milla-Riina.

Mä olin nähny Milla-Riinan muutaman kerran ja tiesin sen nimen, koska Indi asu Punkkua vastapäätä ja Milla-Riina oli hiton kovaääninen. Mä olin myös päätellyt, et Inkeri ja Milla-Riina ei ollu parhaita kavereita, mikä oli mulle sinänsä melko elintärkeä fakta. Inkerin seurassa oli ihan hyvä tietää kenen nimeä ei kannattanu päästää suustaan.

"Minne matka?" Milla-Riina kysy ja virnisti niin, et mä tiesin sen tietävän että mä en todellakaan tiennyt olinko menossa ylös vai alas.

Mulla ei ollu pienintäkään mielenkiintoa venyttää yhtälöä raivomaasto + ihmiselle puhuminen + häpeällinen asento, joten mä liu'uin alas Punkun kyljeltä vähän kömpelösti ja käännyin ylpeyttäni keräillen kohti Milla-Riinaa.

"Meen jäähdytteleen tän."

"Sä olit maastossa vai?"

"Joo."

"Ahaa." Se hymyili edelleen ja siristi silmiä, vaik aurinko ei ees juuri paistanu. "Saako tulla katsoon?"

Mä tuijotin sitä hetken, mut se oli ihan yhtä hullu kuin kaikki muutkin, tuijotti vaan takas eikä perunu kysymystä.

"No tuu jos haluut?"

Mä lähdin taluttaan Punkkua tallin ympäri kentälle kiusallisen tietoisena siitä, et Milla-Riina käveli mun rinnalla pitkin askelin. Tuntu siltä kuin mun aivot olis sykkiny hämmennyksestä. MIKSI Milla-Riina halus katsoa kun mä jäähdyttelin Punkkua? Eikö sillä ollu oikeesti mitään parempaa tekemistä koko tallilla?

Sit me oltiin astuttu tallin takaa aurinkoiselle kentälle ja koko helkatin sievä pikku näytelmä oli siellä valmiina odottamassa.

On jännä, miten nopeesti aivot rekisteröi joitain tiettyjä ihmisiä. Musta tuntu, et mun silmät ei ollu ees ehtiny katsoa kentälle, kun mä jo tiesin mitä näin. Aivot sano Cella (ja laitto pystyyn raivokkaan varoitustanssin), sit ne sano hyvin tyynesti Juli (koska sen ne oli tottunu näkeen noin miljoona kertaa missä tahansa ympäristössä) ja vasta sen jälkeen ne yhdisti nää kaks kuvaa toisiinsa. Musta tuntu ku joku olis leyhytelly kahta erillistä valokuvaa mun silmien edessä ennen ku asetti ne yhteen ja mä tajusin, että Cella ja Juli seiso vierekkäin kentän keskellä ihan kuin ne olis samaa perhettä.

Vasta paljon myöhemmin mun aivot lisäs kuvaan irrallisina otoksina paksuna hölskyvän Windin, jonku hiton ponitaaperon ja Mannyn, joka toljotti yllättyneenä meidän suuntaan. 

Mä toimin niinku kuka tahansa vastuunsa tunteva isoveli. Punkku jäi roikkumaan mun käsipuoleen, kun mä käännyin kannoillani ja lähdin samaan suuntaan josta olin just saapastellut esiin. Milla-Riina ravas hetken mun perässä ja huikki et mikä mulle tuli, mut kai sen itsekunnioitus tuli sit vastaan, sillä äänet hiljenty. Mä sahasin Punkkua taluttaen pitkin tallipihaa ja kaivoin puhelinta taskusta. Mä tajusin, et purin hampaita yhteen vasta kun ne kirskahti niin, et pelästyin oliko pala lohjennut irti.

Aleksanteri 13:32
mitä hitoa teet täällä tuu heti parkkipaikalle


Aleksanteri 13:34
en tajuu mitä yrität

Aleksanteri 13:35
mitä helvettiä teet cellan kansa

Aleksanteri 13:36
oon jo saanu sietää tapeeks sulta ja maddelta

Aleksanteri 13:37
vastaa!!!!!! 

Aleksanteri 13:37
tuu pois sen luota heti

Aleksanteri 13:37 
nähään parkkipaikalla 5 min

Aleksanteri 13:37
onko selvä

Aleksanteri 13:37
nyt pars tulla

Juli 14:02
lopeta keuhkoominen

Mun sydän oli jo vähän ehtiny rauhottua siihen mennessä, kun Juli lopulta ilmesty parkkipaikalle. Mä olin heittäny Punkun talliin (ja rukoillu et Windi ja kätyrit ei ilmestyis samalla hetkellä kentältä), jättäny varusteet odottamaan karsinan eteen ja marssinu suoraan mun autoon odottamaan. Olin kaivanu hansikaslokerosta rasvaisen korvapuustipussin ja kiskoin kolmatta pullaa, kun Juli livahti pelkääjän paikalle mun viereen.

"Mitä helvettiä sä teet täällä", mä sylkäisin saman tien. Mä en pystyny katsomaan Julia, tuijotin suoraan tuulilasin läpi tyhjää oritarhaa ja siellä sulavia lumikinoksia.

"Miks sä oot noin hermostunu?" Juli kysy. Mä näin silmäkulmasta, miten se nosti kädet nojaamaan penkin niskatukeen ja pörrötti sen lyhyeksi kynittyä kuontaloa.  

"Mä sanoin sulle jo aiemmin että älä tule tänne", sain vaivoin sanottua hampaiden välistä. Pulla mun kädessä oli pysähtyny puoliväliin suuta ja syliä ja tärisi hiljalleen.

"Ja mä sanoin että älä yritä sabotoida mun harrastuksia", Juli vastas.

Kylmä hiki nousi mun selkärankaa pitkin ja melkein sumensi katseen. Mä puristin silmät kiinni ja yritin anoa pimeydeltä neuvoja siihen, miten mä saisin Julin niin kauas Seppeleestä ku mahdollista.

"Ei sua oo ikinä ennen kiinnostanu käydä täällä", mä sihahdin hiljaa. 

"Ei mua kiinnostanu polttaa röökiäkään ennen ku tajusin että se on hiton kivaa", Juli tokas. Mä käännähdin sitä kohti niin rajusti, et niska melkein niksahti.

"Et sä polta röökiä."

Juli katso mua suoraan silmiin ja hymyili julkeesti. Se ojens kätensä kohti pullapussia.

Mun sisällä kävi kuuma tuulahdus. Mä riuhtaisin pussin kauemmas niin, et sokerit lensi pitkin etupenkkiä, ja tajusin huutavani vasta ku tunsin miten mun ääni särky.

"Painu helvettiin täältä! Mä en siedä et sä kuljet täällä mielistelemässä Cellaa! Oon nähny niin paljon vaivaa et pääsen eroon siitä, älä tuu pilaan mun elämää!"

Julin vastaus oli ollu niin kylmä ja rauhallinen, et mä olin tajunnu nousta autosta vasta silloin, kun se oli jo monta minuuttia sitten kadonnu takas talliin kuluneine farkkurotseineen.

Mua ei kiinnosta sun ja Cellan ongelmat. Älä sä tuu pilaan mun elämää. 

Ja sen perässä salaisen innostunut, melkein ylpee:

Mä oon nyt Windin apuhoitaja etkä sä voi sille yhtään mitään.