|
|
Post by Anne on Nov 28, 2017 22:29:40 GMT 2
Aattoratsastus 2017
Perinteinen Aattoratsastus järjestetään 15-16.30. Ratsastuksen jälkeen glögitilaisuus ponitallissa ja ponitallin avaijaiset.  Ratsastus rauhallisissa merkeissä, hieman ennen neljää sytytetään lyhdyt paluumatkaa varten. Osallistumiseta jaossa merkki: 
Osallistujat:Pyry - Reino + reki Reessä: Vanessa ja isoisä, Lynn Salma - Bonnie Aada - Linnea Daniel - Punkku Clara - Siiri Sara - Huiska Anni - Laila Luna - Peck Cella - Windi Emmy - Kuutti Fiia - Elmo Sandra - Aristo Sartsu - Lyyli Wilma - Arvi Harry - Jutta Inkeri - Tirkku Isabel - Hestia Mikaela - Lusmu Joel - Sheila Eveliina - Eiko |
|
|
|
Post by Anne on Dec 20, 2017 9:07:06 GMT 2
Possuloikka Peck päätti leikkiä joulupossua ja sutuksen lähellä hypääsi hankeen. Spessu Lunalle! |
|
|
|
Post by Jusu on Dec 20, 2017 12:32:57 GMT 2
Juoskoon tää kansa sen kiireensä kii
Jota varten tänne muka synnyttiin
Joulun valmistelut olivat olleet tavallista armollisemmat, mutta silti hengästytti hieman ajatella kaikkea, mitä oli tehty. Me olimme päättäneet hylätä suuren sukulaisjoulun, ja kaikki olivat sen ymmärtäneet. Sukulaisten selitys oli hieman erilainen kuin meidän: he sanoivat muun muassa, että olikin hyvä nauttia rauhallisesta aikuisten joulusta vielä kerran ennen joulun tuloa ja että tietysti me nuorena avioparina halusimme rakennella omia perinteitämme. Ehkä jälkimmäisessä oli hieman perää, vaikka kyllä tästä joulusta oli tulossa ainutlaatuinen. Emme me aikoneet eristäytyä maailmasta kahden kesken Poppelikujan päähän. Nyt kun oli vielä mahdollista viettää huoleton joulu ystävien keskellä, sen tekisimme. Cella, joka asui meillä, kuului itsestäänselvänä osana tähän jouluun, ja hänen kylkiäisinään Aleksanteri. Jotta Robert ei jäisi murjottamaan yksin #albertin asuntoon, hänetkin oli komennettu mukaan. Daniel oli omatoimisesti esittänyt kutsun Annille ja Jirille - ja varmasti omaksikin yllätyksekseen Joelille jonkun kouluvalmennuksen yhteydessä.
Joulun järjestäminen kavereille oli huomattavasti vapaampaa kuin sukulaisille, jotka olivat vuosikymmenten aikana tottuneet siihen, että kaikki oli samalla tavalla. Aattoratsastuksen jälkeen me siirtyisimme paljon rennompaan jouluun kuin ennen. Tänäkin vuonna Seppeleen aattoratsastus oli se hetki, johon jouluun rauhoittuminen kulminoitui. Se oli pysähtymisen paikka. Syvä hengitys sisään, pitkä puhallus ulos - ja joulun rauha mieleen.
Mulla ei oo kiire minnekään
Aion sulle kynttilän nyt sytyttää
Reessä olisi voinut olla kylmä. Meitä oli kuitenkin useampi tönöttämässä rinnakkain, ja Pyryn, Vanessan ja tämän isoisän kanssa jutustelu lämmitti vähintään yhtä tehokkaasti kuin ympärille kiedottavaksi tarjotut vällyt. Katsahdin ratsukkoja, joita oli tänäkin vuonna suuren suuri joukko. Paljon oli uusia hevosia, kuten mieheni ratsastama pikimusta Punkku ja Linnea, jonka liikkeiden tahdissa Aadan vaaleat hiukset heilahtelivat. Vanhoja tuttuja oli omaksi ilokseni myös paljon: Fiia näytti ihanan kotoisalta Elmonsa kyydissä, Anni hymyili Lailan selässä ja Siiri kipitti Claran kanssa minkä pikkiriikkisistä poninjaloistaan suinkin irti sai pysyäkseen isompien kavereiden perässä.
Kaikkein tutuin oli kuitenkin minun oma Sheilani. Sen selässä istuva Joel näytti rennolta, vaikka ei joukon leveimmin hymyillytkään. Miten mielelläni olisinkaan istunut itse Sentin kauniin tyttären selässä. Kiiruhdin muistuttamaan itselleni, että istuin reessä varsin hyvästä syystä. Paljon parempaa syytä minulla ei olisi voinutkaan olla ratsastamatta olemiselle.
Valkoinen maa, lunta sataa
Tässä mä seison takki auki taas
Tämä vuosi joitain suosi enemmän
Vuosi oli ollut huima. Miltei liian huima uskottavaksi, pohdiskelin. Häät, vauvauutiset, hullu summa rahaa. Mikään tuleva vuosi tuskin voisi moista sarjaa päihittää. Välillä tuntui, ettemme mitenkään olleet voineet ansaita tällaista vuotta, ja että kaikki tämä hyvä onni houkuttelisi paikalle pahaa. Salpasi henkeä ajatella, mitä kaikkea menetettävää minulla nyt oli elämässäni. Rauhoittuakseni hain katseellani Danielia, ja tavoitin tämän selän juuri ja juuri hämärän kaventaman näön ulottuvissa. Siellä hän oli, eikä hän ollut menossa mihinkään.
Lyhtyjen valaisema kulkue alkoi lähestyä tallia. Koska Pyry ja Vanessa olivat aikeissa hoitaa Reinon joulunviettoon yhdessä, minun apuani ei tarvittu. Päätin livahtaa tervehtimään Tikrua. Sillä tammalla ei taatusti olisi joulumieltä, mutta jospa se ilahtuisi edes hetkeksi, kun saisi sitä varten pihistämäni porkkanan.
Joka päivä yritän sen ymmärtää
Kuinka tää kaikki joskus häviää
Ja se rikkaus joka kuuluu elämään
Sitä silmillä pysty mä en näkemään
Yksityishevosten siipi oli hiljainen ja tunnelmallisen hämärä. Tyhjä se ei kuitenkaan ollut. Kun astahdin Tikrun karsinalle, olin vähällä säikähtää hengiltä. En ollut odottanut kohtaavani täällä ketään, mutta yhtäkkiä minua tuijotti Tikrun karsinan kätköistä Alviina. Alviina näytti petoeläimen näkökenttään joutuneelta saaliilta. Katse, jonka kohtasin, oli säikähtänyt, yllätetty ja täynnä taistelutahtoa, halua selvitä tilanteesta pois kuivin jaloin. Ennen kaikkea katse oli itkuinen.
"Alviina! Mikä hätänä?" huolestuin.
Hetken aikaa hontelo hoitajatyttö näytti siltä kuin hän aikoisi tiuskaista, ettei se kuulunut minulle pätkääkään. Sitten kova kuori murtui ja pitkä, kapea varsi painui pienemmäksi ja onnettomammaksi. Ilme oli yhä vihainen, mutta niin kai Alviinalla aina, kun hän oli peloissaan. En ollut kuvitellut pystyväni enää tuntemaan niin voimakasta surua tallin ilkeämielisen juorukellon puolesta. Alviina ei uskaltanut olla pelokas eikä hämillään.
"Mä vihaan joulua", Tikrun ja Lassen hoitaja niiskaisi lopulta.
"Okei", nyökyttelin ja yritin keksiä, mitä sanoa seuraavaksi. "Miten sä olet ajatellut sen viettää?"
"Viettää joulua? Paskanmarjat!" Alviina ulvaisi ja käänsi katseensa Tikruun, jotta en näkisi, että hän itki. "Mä tulin tänne, koska mä luulin, että täällä saisin olla rauhassa."
"Jos... jos sä et voi tai halua mennä kotiisi", aloitin varovasti, koska oletin, että nyt olivat asiat niin huonolla tolalla - syystä, jota en uskaltanut edes arvailla.
"En tosiaankaan halua. Ei se edes ole mun koti. Äiti ja Klasu siellä vaan on ja hoilaa joululauluja, ja huonosti."
"Tule meille", tarjosin, ja Alviina hätkähti. "Ihan totta. Kyllä meille mahtuu."
Valkoinen maa, antaa sataa
Tahtoisin päästä sua halaamaan
Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan
|
|
|
|
Post by Daniel on Dec 21, 2017 10:32:16 GMT 2
Puolen tunnin line yhdessä minuutissa
|
|
|
|
Post by Wilma on Dec 21, 2017 14:14:49 GMT 2
 Arvi ja Wilma aattoratsastuksen merkeissä! Wilmaa hieman jännitti, miten nuori riiviöponi käyttäytyisi isommassa hevosjoukossa, mutta kaikki sujui hienosti. =) |
|
|
|
Post by Fiia on Dec 23, 2017 11:08:08 GMT 2
Yhdeksäs aattoratsastukseni erosi kaikista aiemmista siten, että olin kipeänä. Tauti oli tarttunut minuun heti Artsilan pikkujoulujen jälkeen, kun krapula ei ollut koskaan lähtenytkään, ja viimeisen viikon olin viettänyt pitkälti sängyssä. Aattoratsastusta en silti suostunut jättämään väliin. Kahdessakymmenessäkahdessa ikävuodessa oli se ihan hyvä puoli, ettei minun tarvinnut kysellä enää keneltäkään lupaa, vaikka äiti yrittikin varovaisesti kysellä oliko pakkaseen lähteminen se paras idea.
Aattoratsastuksen alkaessa minulla oli onneksi ihan kohtuullinen olo särkylääkkeen ja Finrexinin ansiosta. Silti olin tyytyväinen siihen, että olin aiemmin valinnut tämän vuoden ratsukseni Elmon Eelan sijaan – maailman rakkain poni kantaisi minut varovaisesti läpi lumisen metsän, vaikka en jaksaisi pitää edes ohjasta kiinni. Elmo oli niin hellyyttävä tepastaessaan muiden perässä pitkäksi venähtänyt pystyharja keikkuen, pyöreäkärkiset korvat tarmokkaasti pystyssä.
Lähemmäs tunnin ratsastuksen jälkeen sytytimme soihdut ja käännyimme kotimatkalle. Se suoritettiin rauhallisessa tahdissa pimenevästä illasta nauttien. Vaikka talven lakipiste oli saavutettu jo muutama päivä sitten ja valoisa aika siirtynyt pitenemään, vielä sitä ei huomannut. Hämärä tuli äkkiä ja ennen kuin olimme perillä, oli taivas muuttunut yönsinisestä täysin tummaksi. Tähtiä ei pilviverhon takaa näkynyt, vaikka niitä kovasti yritin kuikuilla.
Tallin pihassa valuin varovasti alas Elmon selästä ja jouduin saman tien ottamaan tukea ponin kaulasta, etten olisi kuukahtanut kumoon. Kuume taisi olla jälleen nousussa. Inkeri katseli minua vähän epäilevän näköisenä, mutta ei sanonut mitään, kun lähdimme taluttamaan ratsujamme ponitallia kohden.
Niin – Elmolla oli uusi koti. Anne oli pistänyt tuulemaan ja historian havinaa henkivä ponitalli oli pykätty pystyyn ennätysajassa. Elmo tuntui viihtyvän rauhallisessa pikkutallissa muiden ponien seurassa hyvin, vaikka se ei ollut vielä montaa yöttä uudessa karsinassaan viettänytkään. Riisuin ruunalta varusteet – tuskin koskaan oli satula tuntunut niin painavalta – ja peittelin sen loimella.
Ihmisiä alkoi pikkuhiljaa valua isosta tallista ponitallin puolelle avajaisia varten, ja Annekin saapui glögin ja kuppien kanssa. Kaadoin itselleni ison kupin glögiä ja kiedoin sormeni lämmittelemään sen ympärille. Joulu oli taas täällä.
|
|
|
|
Post by Salma on Dec 24, 2017 13:17:31 GMT 2
Ilta alkoi jo laskeutua, kun ratsauduimme täydellä tallipihalla aattoratsastusta varten. Meitä oli, kuten asiaan kuului, paljon. Reino kuopsutteli reessä niin, että valjaisiin kiinnitetyt pienet kulkuset helisivät ystävällisesti. Bonnie väräytti korviaan äänelle. Paksujen vällyjen välissä istuivat Vanessa, hänen vaarinsa ja Lynn kuin kolme pientä tonttua. Pyry nökötti tottuneen näköisenä kuskipukilla ohjakset kädessään. Vain pieni hiustupsu ja silmät pilkistivät kaulahuivin ja pipon välistä.
Bonnien ratsastusloimi oli jäädä saappaaseeni kiinni, kun ponnistin ponin selkään. Se piteli päätään korkealla ja katseli maisemaa suoristaessani loimen ja kiristäessäni vyötä vielä parilla reiällä. Anne kävi jakamassa lyhdyt ja järjesti meidät pitkään jonoon, joka kiemurteli tallipihan poikki kohti uutta ponitallia ja sen takana aukeavaa lumihuppuista metsää.
"Glögitarjoilu alkaa ponitallissa heti, kun olette saaneet hevoset hoidettua takaisin sisään. Hyvää reissua", hän sanoi.
Lähdimme matkaan rauhallisessa käynnissä. Kylmä tuuli puhalsi aukealla pihalla ja hellitti vasta, kun pääsimme puiden väliseen hiljaisuuteen. Kannattelin lyhtyä satulan etukaarella ja annoin sen kallistella Bonnien tasaisten askelten tahdissa. Viima nipisteli varpaita, mutta sillä tavalla, joka ei erityisemmin häirinnyt.
"Lauletaanko jotakin?" Annin ääni kaikui edempää jonosta, kun olimme ratsastaneet jonkin matkaa.
Hiukan epävireinen, mutta sitäkin hartaampi En etsi valtaa loistoa kumpuili lumen peittämien kuusenoksien välillä. Hevoset höristelivät korviaan ihmeissään. Rapsutin Bonnien kaulaa vapaalla kädellä ja annoin jalustinten kilahtaa vaivihkaa pois jaloistani.
Lyhdyn valo lepatti rauhallisesti, kun palasimme reilua tuntia myöhemmin tallipihalle. Kylmä oli saanut Bonnien puhisemaan ja ottamaan loppumatkasta pieniä sivuloikkia. Se kiihdytti tyytyväisenä tahtiaan, kun talli pilkotti puiden välistä.
Tallissa tuoksui joululta. Joku oli käynyt hakemassa kuusen ja pystyttänyt sen satulahuoneen oven viereen. Bonnie tuhahteli kuuselle, kun talutin sen lumia kengistäni kopistellen talliin.
"Se oli tuossa jo menomatkalla", muistutin ponia.
Riisuttuani Bonnien varusteita heitin punaisen loimen sen selkään. Sen sieraimet värähtelivät äänettömästä hörähdyksestä, kun taputin sen kaulaa. Ennen lähtöä ponitalliin kaivoin harjapussista punakylkisen omenan, jonka kimo söi kädestäni muutamalla mehukkaalla haukkauksella.
Ponitalliinkin oli tuotu joulukuusi. Sen uudet asukkaat kurkkivat meitä uteliaina, kun kokoonnuimme glögimukiemme kanssa karsinoiden väliin.
"Hyvää joulua!" Anne kuulutti kohottaen omaa kuppiaan. Hörppäsin samaan aikaan muiden kanssa. Makean mausteinen maku jäi suuhuni vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun muki oli jo tyhjentynyt.
Ennen kotiin lähtöä livahdin vielä Agin karsinalle.
"Mulla on sullekin jotain", sanoin lempeällä äänellä hevoselleni. Se käänteli epäluuloisena korviaan, mutta käänsi ne lopulta höröön, kun vedin esiin toisen punakylkisen omenan. Hevonen haisteli sitä sieraimet laajentuen ja noukki sen sitten varovaisesti etuhampaillaan kämmeneltäni.
Ehkä ensi jouluna sekin olisi jonkun alla aattoratsastuksella.
|
|
|
|
Post by Pyry on Dec 24, 2017 23:35:36 GMT 2
 Valoja ja kulkusten helinää hämärään iltaan. Hyvää joulua Seppele! |
|
|
|
Post by Sandra on Jan 3, 2018 21:10:52 GMT 2
 Ariston kanssa ulkona valmiina lähtöön. |
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 4, 2018 13:12:00 GMT 2
- Täällä on kyllä todella kaunista, en olisi uskonut että hevoskatraasta saadaan aikaan jotain tällaista, töksäytti Isoisä yhtäkkiä suomeksi. Jäin tuijottamaan häntä suu ammollaan. Kerta taisi olla ensimmäinen, kun kuulin hänen puhuvan suomea muiden kuin viranomaisten kanssa. Isoisä keinui kävelykepillään puolelta toiselle ja virnisti minulle kun olisi tehnyt yllätyksen kiusallaan.
- Kyllähän hevosista saa aikaan vaikka mitä kaunista, Pyry nyökkäili kohteliaasti. Pyry oli osannut niin vallan mainiosti ottaa isoisäni vastaan ja käyttäytyi niin kohteliaasti, että sydämeni lepäsi. Vaikka Pyryä selkeästi hieman ujostutti, ei isoisä antanut koskaan sellaiseen mahdollisuutta. Varsinkin joulun aikaan isoisä oli aina kummallisen hilpeällä tuulella. En tiedä millä ilveellä, mutta jotenkin aamusta hän oli saanut lumisodankin aikaan isoveljeni Villen kanssa.
- Mutta sanoppa sinä nuori mies, kelpaako hörppy, isoisä vilautti povitaskussa olevaa taskumattiaan ja minä älähdin samantien.
- Anna se tänne, heilautin sormeani.
- Ei kiitos kun mä ajan, Pyry punastui hieman.
- Vaikka ne nuoret viette kaiken energiani, viimeisiä hupeja ette vie, vanhus tuhahti ja kiipesi omin avuin reen kyytiin, vaikka Pyry varmuuden vuoksi sujahti lähemmän jos jotain ongelmia kiipeämisessä olisi tullut.
Lynn istahti alas isoisäni toiselle puolelle ja hymyili oikein ystävällisesti. Hetken pohdin mielessäni miksi Lynn oli tehnyt päätöksen hypätä reen kyytiin, mutta hetkessä isoisä ehti taas ääneen: - Voin kertoa teille nuori neiti että raskaus loistaa teistä tuonne jonon päähän asti. Taitaa isä olla aika rauhallista ihmis sorttia, mutta siitä voit olla varma ettei tuosta pojasta tule lähellekkään samanlaista tai jos se tuppaa olemaan tyttö, tiedossa on täysi rasavilli.
Minun olisi tehnyt mieli vajota syvälle maanalle, mutta Lynn tuntui ottavan isoisän ihmeelliset letkautukset oikein rennosti vastaan. Oikeastaan Lynn jopa taidokkaasti vaihtoi kielen suomesta ruotsiin reen nytkähtäessä liikkeelle, josta isoisä tuntui ilahtuvan niin kovin. Kun Pyry ohjasti koko meidän jouluisen ryhmän liikkeelle lyhtyjen roikkuessa jokaisen ratsastajan mukana, hiljentyi isoisää lukuunottamatta kaikki. Käännyin katsomaan taakseni ja ihastelin takanamme kulkevaa pitkää letkaa.
Hevoset olivat kovin valppaana ja pärskähtelivät tyytyväisenä. Tunnelma oli siitä huolimatta rauhallinen ja ainoastaan uusi ystäväni poni Peck näytti tanssahtelen muutamia askelia sivusuuntaan. Huokaisin syvään ja annoin silmieni seilata rauhoittavissa hevosissa. Isoisä kietoi ympärille viltin lämmittämään ja hymyili sitten ystävällisesti. Käänsin katseeni eteen ja päätin osallistua heidän keskusteluunsa, kun Lynn kertoi isoisälle kotitilastaan. Kaikki kuulosti kauniilta ja hetken uskalsin unelmoida siitä, että joku päivä Ville tosissaan lähtisi remontoimaan isoisän tilaa uuteen uskoon.
- Kyllä minä nyt ajan ymmärtämään teitä tyttöjä, mikä näissä hevosissa viehättää. Tehän olette kaikkea tekemistä niille keksinyt, minun nuoruudessani hevoset tekivät töitä ja saatoimme veljien kanssa salaa laukkailla niillä metsässä. Jos niitä tuhteja suomenhevosia ylipäätään sai laukkaamaan, isoisä nauroi. Minua hymyilytti, joulu loi todella taianomaisen tunnelman, kun isoisä oli niin rentoutunut.
- Tee taisitte olla se nuori poika joka yritti saada niitä hevosia laukkaamaan, Lynn kohotteli kulmiaan naurua pidätellen.
- Siihen saatoin syyllistyä, isoisä naurahti. Isoäidin kuoltua olin pelännyt ettei isoisä olisi enää koskaan onnellinen, varsinkaan jouluna, sillä joulu oli isoäidille kaikkein tärkein ja suurin juhla. Mutta nyt tosiaan näin isoisäni virnuilevan leveästi.
- Hyvää joulua, toivotin reessä olijoille onnellisesti hymyillen.
- Skool, naurahti ukki ja hulautti taskumatista glögiä huulilleen, olisihan se pitänyt arvata että hän oli taas vain keksinyt tavan härnätä minua.
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 7, 2018 23:58:45 GMT 2
Aattoratsastus
Mulla oli ollut Windiä ihan hirveä ikävä.
Mä tiesin, että siinä oli tamma, joka jakoi hyvin vahvasti ihmisten mielipiteitä, mutta mulle se oli valtavan merkittävä otus kaikkine kierouksineen ja känkkäränkkäilyineen. Meillä oli takana muutoksen vuosi, mun työn muuttuessa yhtäkkiä paljon epämääräisemmäksi (alias saattoi olla, etten mä päässytkään liikuttamaan sitä lauantaina, koska olin jumissa Bangladeshissa), ja Arktikin liityttyä meidän remmiin mukaan. Tai no, ei se Windin remmissä ollut millään tasolla, sen tamma oli tehnyt yhdellä talutusreissulla hyvin selväksi. Mutta mun remmissä hyvinkin paljon, ja mulla oli kovia omantunnontuskia siitä, kuinka paljon enemmän olin käyttänyt aikaa ja keskittymistä Arktikin kanssa touhaamiseen ja orin kouluttamiseen tämän vuoden aikana kuin Windiin. Toivottavasti tammalle ei kehittyisi kauheaa ensimmäisen lapsen syndroomaa. Mun pitäisi olla tarkkana, jos se osoittaisi merkkejä sellaisesta.
Joo, kieltämättä, joulun henki oli päässyt pujahtamaan korvasta sisään ja höpertänyt mun aivot tällaisella lässynläällä ja rakkauspöhnällä. Luultavasti tapaninpäivään mennessä huutaisin taas Windille kuin palosireeni sen purressa mua sormeen, ja uhkaisin viedä sen Artsille ravuriksi, mutta pohjimmiltaan nämä tunteelliset höpinätkin kumpusivat täysin aidosta paikasta. Se näkyi myös Windille lahjaksi tuomani jouluomenan koossa.
”Hei, ompa kiva että tuut Windin kanssa aattoilemaan”, Fiia jutteli mulle vähän matkan päästä käytävältä, jossa se oli laittanut Elmoa kuntoon. Punapää kiskoi paksuja, vuorattuja ratsastushanskoja käteensä, ja oli muutenkin pukeutunut kuin naparetkeä varten. Mun mahanpohjaa pisti pieni varustekateus – mä olin noin viisisataaprosenttisen varma siitä, että mulle tulisi kylmä mun perustoppatakissani.
”Tottakai me tullaan, eihän muu tuu kysymykseenkään”, mä hymähdin ja heilautin ylimääräisen lampaantaljaviltin Windin selkään satulan alle.
”Aivan, mutta siis mietin sitä, että olisit saattanut tulla tänä vuonna Arktikin kanssa.”
”No en, tää on ehkä enemmän mun ja Windin juttu. Muutenkin oon tehnyt sen kanssa ihan liian vähän tänä syksynä”, mä avauduin Fiialle mietteistäni ja pysähdyin rapsuttamaan Windin kaulaa. Sekin vaikutti jotenkin raukeammalta ja tyytyväisemmältä kuin yleensä. Ehkä silläkin oli ollut ikävä mua, tai sitten se samainen joulupöhö oli sumentanut senkin aivot.
Aattoratsastus vaikutti aina ihanan tunnelmalliselta tapahtumalta, ja sitä se olikin monin paikoin – mutta kyllä sen tunnelman saamiseksi tehtiin myös aina töitä. Kymmenien ihmisten ja hevosten saaminen järjestykseen, kymmenien lyhtyjen sytyttäminen, myöhästyneiden hoputtaminen, puheensorina, nauru, Danielin asiallinen opettajaääni ohjaamassa poneja pois lintujen kauralyhteestä… Aattoratsastuksen alkutunnelmat huokuivat kyllä ihanaa tunnelmaa, mutta eivät ehkä sitä idyllisintä joulurauhaa, jotka moni kyläläinen näki ratsastuksen lyhtyjensytytysvaiheessa. Ratsastuskoulutunnelmaa ennemminkin. Parhaimmillaan.
”Outoo että Allu ei oo täällä”, Anni tuumasi mulle Lailan korkeasta selästä meidän asettuessa hiljalleen lähtöä varten. Muutamalle uudelle hevoselle ratsastajien kädessä olevat suuret lyhdyt olivat tuottaneet sen verran kummastusta, että porukan piti odotella hetki tilanteen rauhoittumista.
”Niin on”, mä huokaisin. ”Nään sen kyllä illalla, mut silti… Viime joulunahan me palattiin yhteen, eli tänään olis meidän epävirallinen vuosipäiväkin.”
Eveliina, joka ei ollut tainnut tätä tarinaa koskaan kuullakaan, huokaisi mun toisella puolella jotenkin herkistyneesti. Kaikki olivat kovin herkällä päällä tänään.
”Ompa ihanaa että ootte alkanu seurustella jouluna. Ainakin helppo muistaa vuosipäiväkin!”
Meidän keskustelu keskeytyi jonon lähtiessä vihdoin liikkeelle. Lynn heilautti mulle kättään reestä, paksujen peittojen alta meidän kulkiessa toistemme ohi, ja mä heilautin kättä takaisin. Niin. Vuodessa oli tapahtunut paljon. Tasan vuosi sitten jouluaattoaamuna mä olin herännyt vanhasta kämpästä väsyneenä, sinkkuna tallityöntekijänä joka vasta suuntasi lentoemäntäkoulutukseen. Tänään mä olin herännyt Vänrikinmäellä ja tehnyt Lynnin kanssa joulua lämpimän tunnelmaiseen taloon, soitellut mun poikaystävälle aattoillan suunnitelmista ja herättänyt Danielin jouluisasti heittämällä sitä mun lahjalla nenään. Kaikki oli siis ihan valtavan hyvin.
No, tämä herkistely taitaa mennä aina vain pahemmaksi. Toivottavasti se jatkuu siihen hetkeen asti, kun avaan maailmanhistorian huonoimman lahjanostajan (Allun) täksi vuodeksi keksimän lahjan, eikä tässä jouluherkkyydessä se edes vaikuta niin pahalta.
|
|
|
|
Post by Emmy on Jan 31, 2018 3:56:23 GMT 2
 Ihana luminen joulua-aatto ja pörröinen Kurbus ♥ |
|
|
|
Post by Clara on Jul 10, 2018 18:59:37 GMT 2
*** Ensimmäisten tähtien syttyessä taivaalle erään tuiki tavallisen koivukujan päässä, joukko ratsukoita valmistautui lähtöön. Ratsastajat nousivat yksitellen satulaan, hevoset odottivat päät ja korvat pystyssä. Isoisä istui rekeen nuoren miehen viereen, kaksi tyttöä puikkelehtivat ratsukoiden välistä ojennellen lyhtyjä ja sytytellen kynttilöitä. Lopulta oli aika lähteä. Tottuneesti muodostettiin jono soihduin valaistun reen taakse, lumi narskahti rautaisissa jalaksissa ja hevoset lähtivät tarpomaan hangessa kohti metsää. Kuljettiin tietä, joka kiemurteli puiden lomasta, halkoi peltoja, tavoitti järven rantaa ja nousi kukkulan laelle. Sieltä näkyi tutun tallin rakennukset, tuikkivat pihavalot. Jouluyöhön valmistautuvassa Pohjolassa vallitsi rauha. Erään pienen ponin selässä istui tyttö, jonka palmikoihin hengitys oli jäätynyt valkeiksi kuurankukiksi. Ratsastuskypärän päälle vedetty jättisuuri tonttulakki oli keikahtanut vinoon, mutta pysyi vielä matkassa mukana. Lyhty heilahteli ponin askeleiden tahdissa, liekki lepatti ja valaisi lumista maisemaa. Tyttö kohotti katseensa ylös tuikkiviin tähtiin, näki linnunradan, hopeisena loimottavan kuun ja kohti taivasta kaartuvat, korkeat kuuset. "Pakkasyö on ja leiskuen,
Pohja loimujaan viskoo..."
Yksitellen jokainen liittyi mukaan lauluun, sävelet väreilivät pehmeinä tummuvassa illassa, hevoset kääntelivät korviaan ja jatkoivat tasaista vaellustaan alas rinnettä, kohti tallissa odottavia iltaheiniä. Ehkäpä joku tallitonttu olisi tuonut niille hieman porkkanoitakin. "...Ääneti kuu käy laskemaan,
Puissa lunta on valkeanaan..."
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Sept 14, 2018 19:54:16 GMT 2
 Parempi myöhään kuin ei koskaan! Punakuono-Harry oli rento jouluhölkkäilijä, joka käyntipätkillä tuntui lähinnä torkkuvan. Ravipätkillä harmaakorva kuitenkin tykkäsi liikkua joulukulkueen kärkipäässä! |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!