Seppele 10-v palkintoleiri 16.-21.10.17

[Anne]

Sänkkärimaasto




Jutta&Reino ja Aada&Alex

Spessu Jutalle ja Aadalle!

[Vanessa]

Maanantai (maksusuoritus 1/3)

Leirille lähteminen oli ollut minulle vaikea päätös. Tuntui pahalta jättää isoisä kotiin Villen armoille, mutta isoveli oli vakuutellut hymyssä suin että he pärjäisivöt oikein mainiosti keskenään. Minulla oli kuitenkin haju siitä, että se tiesi isoisälle viskinhuuruista viikkoa, sillä Villeä ei lääkärin valitukset hetkauttanut. Olin kuitenkin lomani ansainnut, vaikka heti leirin alkuun tuli ymmärrettyä, että loma tästä tulisi olemaan kaukana. Katselin Lassea, joka rauhanomaisesti seisoi pää karsinasta ulos roikkuen ja odotti, että lähtisimme matkaan. Leirin ensimmäinen tunti, ja toki olin pyytänyt haastetta, mutta Lasse jollain tapaa oli pelottanut ajatuksena minua.

Eikun kypärä päähän ja matkaan. Haastetta pyysin ja haastetta sain, enkä väitä etteikö Lasse voisi olla haskaa seuraa, olin vain kuulkut kauhutarinoita tuntilaisilta että tasapainon menettäessä menetettiin koko hevonen. Onneksi tunti oli ohjattu ja opetus kannustavaa. Ei meidän menosta heti alkajaisiksi muuten olisi tullut yhtään mitään. Lasse vaati määrätietoisuutta ja pehmeyttä samaan aikaan, samalla tapaa kuin Oili, mutta Lasse oli iso hevonen ison askelluksen kanssa ja selässä asiallisen näköusenä pysyminen oli jo työ itsessään.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olin niin kovin uupunut, mutta samalla eriträin tyytyväinen. Me olimme löytäneet Lassen kanssa yhteisymmärryksen viimeisellä viidellätoista minuutilla. Vaikka ensin meidän yhteinen työskentely oli täynnä sähellystä ja väärinymmärrettyjä apuja, lopulta olin pysynyt ison hevosen askeleiden tahdissa ja me löydettiin yhteinen kieli. Laukka Lassen kanssa oli uskomatonta, pitkää ja nautinnollisen pehmeää, että sen selkään olisi voinut vaikka nukahtaa, lopulta minun tapani hakea pehmeästi apua kolahti Lassen päähän ja pystyin nauttimaan koko työskentelystä. En pelkästään laukasta. Pitkällä tähtäimellä meistä olisi tullut Lassen kanssa oiva pari, mutta tänä päivänä minun sydämeni kuului yksin Oilille.

Lassen vein takaisin omaan karsinaan suoraan sopivasti ruoka-ajan kolahtaessa ja meidän ryhmäläiset siirtyivät kaikki pian seuraamaan viimeistä koulutuntia. Kerrankin oli aikaa keskittyä seuraamaan tunteja ja keräämään tulevaisuuteen vinkkejä opettajilta, itse tunneilla ratsastaessa pidemmän päälle ei syventynyt ajattelemaan opettajan sanoja vaan tekemään. Molemmat olivat tehokkaita tapoja oppia.
"Mua jäätää jo valmiiksi Hanskin tunnit. Mitä jos ne menee ihan pepulleen ja tulee hirveet haukut", Wenla huokaili vieressäni ja hetkeksi hymy hyytyi minunkin kasvoiltani.
"Mulla on Windi ja mua jopa jännittää se kun se on hoidettaessa niin ärhäkkä, mutta Hanski ehkä vielä enemmän. Olen hieman tällainen pehmeä ihminen ja suuret auktoriteetit tuntuu pelottavan epämukavilta", myönsin.
"Mä voin kyllä auttaa Windin kanssa", Windin hoitaja Cella tarjoutui.
"Se olisi ihanaa", nyökkäsin.
"Ja kaikki me kyllä Hanskistakin selvitään, se saattaa purra muttei niin lujaa etteikö hengissä selvittäisi", Fiia pohti ääneen. Hän taisi olla oikeassa.

Ja pian koitti ensimmäisen leiripäivämme toinen tunti. Perhoset lentelivät vatsassani, kun Hanski silmäili meitä kaikki tarkkaavaisesti. Olin salaa kiitollinen, että olin saanut hevosen hänen tunnilleen, sillä koin ettei tämä vanhempi opettajatar oikein pitänyt poneista. Windi jatkoi edelleen ahkeraan minulle luimimista ja irvsitelyä aina siihen asti kun pääsin nousemaan sen selkään. Tunsin tämän päivän olevan jo valmiiksi katastrofi, mutta Hanskin avatessa suunsa ymmärsin kuinka hukassa näin pitkän tauon jälkeen olin varsinkin esteiden suhteen.

"Jos sun äiti ajais niinkuin sä ratsastat, siltä pitäisi ottaa kortti pois!" Kajahti maneesissa kommentti Wenlalle ja minä havahduin ajatuksistani takaisin tuntiin. Windi ei ollut yhtä herkkänahkainen ratsastaa kuin Lasse, se antoi anteeksi ja malttoi odottaa apuja, vaikka herkästi se apuihin vastasikin. Askellajeihin oikeanlaisen tahdin löytyminen oli ongelmallista, sillä meistä molemmista löytyi länkkärihenkeä, johon harvinaisen usein samanhenkisen hevosen kanssa tuudittauduin varsinkin jos jännitti. Pyyhin jännityksen pois ja hain parempaa tuntumaa Windiin. Saman tien myös tamma valpastui ja tarjosi reippaampaa ravia. Windin kanssa työskentely oli inhimillistä ja miellyttävää, vaikka karsinakäytöksen perusteella olin pelännyt jotain muuta. Sitten tuli minun vuoroni saada osani pelottavalta esteopettajalta..

"Katsotko sinä minkä väriset varpaankynnet olet maalannut varpaisiin aamulla liikennevaloissa? Katso ylös!" Maneesissa kajahti. Perhana kun sitä toisinaam osaa tuntea itsensä epäonnistujaksi, enkä suinkaan voinut syyttää siitä pelkoani opettajaa kohtaan, sain syyttää vain itseäni.

Lopulta minusta todella oli johonkin. Pikku hiljaa vuosien takaiset muistot kevyestä istunnaista, esteistä ja askeleistä ja etäisyyksistä palasi mieleen. Windi oli täydellinen ratsu tähän muistelutilaisuuteen, sillä se oli reipas ja vaati enemmän hidastelua kuin eteenpäin työntämistä. Windi oli kokenut ja auttoi minua hyppäämään jos meinasin jäädä jälkeen, vaikka sainkin siitä samantien kuulla Hanskilta. Ensimmäisiksi esteiksi muutamaan vuoteen olin kuitenkin saanut huippu ratsun ja vähän tulta pehvan alle, että yrittäisin kovemmin. Tunnin jälkeen minua jopa hymyilytti. Tämä leiri oli alkanut loistavasti, jos ei omia ennakkoluulojani otettu huomioon.

[Vanessa]

Torstai - Yömaasto (maksusuoritus 2/3)

Unirytmini poikkesi pahasti leirin aikataulusta. Minä kävin unille yleensä jo kahdeksalta ja heräsin neljän ja viiden välissä aamulla. Se sai minut uuvuksiin ja jo pitkän leiripäivän jälkeen meillä oli edessä vielä yövaellus. Energiaa olin saanut siitä, että olin saanut vaellukselle ratsukseni ihailemani Soltun. Se oli upea ja kaunis suomenhevonen, jolta löytyi tervettä maalaisjärkeä. Olin monet kerran jäänyt työnteon jälkeen ihailemaan sitä, kun Soltun sponsoriratsastaja Adalind sillä ratsasti. Orilla oli upeat askellajit ja se oli kuuliainen ratsu, aivan toista tasoa kun rtasastuskoulussa vuosia tuntilaisia palvelleet hevoset, aivot siltä tuntuivat värusevän omaa turhaa tahtoa vain jos tyttöjä tuntui olevan liian lähellä.

Kun olin mennyt herättelemään Solttua, joka oli kuvitellut saavansa painua jo nukkumaan, se katsoi minua pyöristyneen näköisenä. Kuka tuntematon kehtaa tänne vielä painella sisään varusteiden kanssa kun minä olin käymässä unille. Kuvittelin Soltun puhuvan minulle niin, mutta hymyssä suin tartuin harjaan ja aloin sukimaan sen silkkistä kaulaa. Suomenhevosissa oli sitä taikaa, mitä muista hevosista ei löytynyt, ne olivat niin suomalaisia olemukseltaan ja ulkonäöltään kuin suomalaisten kuului stereotypisesti olla.

Ja kun lähdimme yön pimeyteen valojemme kanssa, tunnelma ei olisi voinut olla täydellisempi. Ei kuulunut päiväsaikaan tapahtuvaa leiriläisten innokasta hälinää. Hevoset olivat pimeydessä jännittyneempiä kuin yleensä ja seurasivat tarkkaan mitä ympärillä tapahtui. Ratsastajat keskittyivät aavistusta hermostuneempiin hevosiin ja nauttivat selkeästi siitä, että tämä oli täysin jotain erilaista mitä yleensä tallilla tuli harrastettua.
"Soosoo", myhähdin Soltulle joka pörisi vasemmalle pimeyteen. Myös minä kuulin siellä jonkun liikkuvan, taisi olla peura.

Hieman kun saatiin vauhtia menoon, tuntui syksyn kylmä ilma myös kasvoilla. Näin illasta lämpötila oli laskenut alad ja suosiolla sitä veti kaulaliinan naamansa eteen. Hengitys höyrysi lampun valon kanssa yhdessä tanssahdellen ja hevoset edessä ja takaa pärskivät. Ne nauttivat ravista ja hiljaisuudesta. Ne katselivat ympärilleen jännityksen saattelemana kun ratsastajat keskittyivät katsomaan eteenpäin ja valaisemaan tietä. Jossain huhuili pöllö, joka muutamaan kertaan vaihtoi paikkaa ja selkeästi seurasi meidän katrastamme. Se oli yhtä utelias kun ratsumme, sillä tilanne oli sille uusi ja jännittävä, yhtälailla kun hevosillekin.

Pöllön huhuilu ja lintujen ilmoittamat varoitusäänet saivat minut unohtamaan väsymykseni. Keskityin nauttimaan maastosta ja Soltulla ratsastamisesta. Luonnosta ja sen kauneudesta joka vain korostui hämärässä. Tasaiset askeleet tuntuivat tuudittavilta ja hetkeksi suljin silmäni. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa nautiskellen ja palasin takaisin paikalleni keskittyneenä ratsastajana. Tai niin ainakin toivoin. Minulla oli paha tapa unohtaa luonnon kauneudessa oikeaoppisuus ja halusin nauttia ympäristöstäni yhtälailla kun ympärilläni kuökevat eläimet.

Solttu ainakin oli yhtä rento kuin minä. Alkukankeudesta huolimatta se lämpeni nopeasti ja ratsastajan rentoudun avulla ori ymmärsi itsekin rentoutua. Vaikka ajoittain matkallamme tapahtui pientä hörinää ja pörinää. Sivuliikkeitä ja muuta kiljahdus, kun pelästyneet hevoset meinasivat tiputtaa ratsastajansa kyydistä, matkamme sujui hyvin ellei täydellisesti. Ainakin omaan makuuni. Tallin pihaan palatessa en enää kironnut väsymystä tai unirytmin vääristymistä, olin Soltusta ja yhteistyöstämme niin onnellinen etten onnistunut muuta kun sulkemaan orin lämpimään syleilyyni. Tallissa kaivoin vielä palkaksi sille muutaman omenanpalan ja toputin ne ruokakaukaloon.
"Sinä se olet kyllä upea poika", kuiskasin orille ja taustui taas harjaan kun varusteet olivat riisuttu. "Sinun kaltaisen ottaisin itselleni millon vain."

[Salma]

maksusuoritus 2/3

Kymppivuotisleirin ratsastustunnit olivat menneet kohdaltani niin jyrkkää vuoristorataa, etten luultavasti olisi uskaltanut astua kyytiin, jos tämä mielikuvieni huvipuistolaite olisi konkretisoitu metalliksi ja kirkkaanvärisiksi vaunuiksi.

Ensimmäinen koulutunti, istunta ja nopeat avut, antoi olettaa melko massiivista onnistumisten vyöryä koko loppuleirille. Sain ratsastaa Bonniella, mikä lisäsi itsevarmuuttani monella kymmenyksellä. Esteillä nopeat avut olivat luonnollisesti tärkeä osa onnistunutta ratsastusta, joten tunti sopi meille kuin nenä päähän. Bonnie oli hyvällä tuulella, se vain puhisi hyväntuulisesti ja liiteli uraa pitkin kuin jousille asennettu joutsen. Vaikka omasta istunnastani kaikui kilometrien päähän, että olin esteratsastaja, sain siitä huolimatta muutaman oikein kivan onnistumisen. Heittäessäni puoliloimen höyryävän ponin selkään taputtelin sitä niin, että läiske kävi. Ilta oli jo pimenemään päin, joten vein Bonnien karsinaansa mutustelemaan heiniä.

Maanantai-illalle Hanski päätti kaikessa armeliaisuudessaan antaa minulle Agin. Sinänsähän se oli valtavan luonnollista: se oli oma hevoseni, nuori ja raaka, eikä hyppyharjoittelu hänen silmiensä alla todellakaan tekisi pahaa. Itse en innostunut ideasta erityisemmin. En ollut hypännyt Agilla kertaakaan. Olin jo valmis esittämään vatsakipuista, mutta ideani äkännyt Pyry tuppautui seuraani ja jutteli kanssani koko ajan ennen tunnin alkua niin, etten päässyt livistämään.

Koska en ollut ratsastanut Agia kunnolla, se oli luonnollisesti valtavilla kierroksilla. Soimasin itseäni siitä istuessani jännittyneessä perusistunnassa sen satulassa. Tamman kaviot jättivät pehmeään uraan pientä hermostunutta sikitystä, kun se kaarsi kohti matalaa pystyä. Hanskin katse sai niskani hikoilemaan.

Tunnilla ei tapahtunut mitään erityisen kamalaa, mutta en nauttinut yhdestäkään hetkestä. Agi otti tavakseen viedä minua esteen jälkeen, enkä yksinkertaisesti keksinyt, miten saisin sen hidastamaan. Se ei kuunnellut istuntaani, ei edes kättä, vaan laukkasi hurmioituneena kunnes käänsin sen turvan kohti seinää. Se laukkasi hetken melkein sivuaskelin tuijottaen pölyistä kuvaansa maneesin peileistä ja tyyntyi vasta sitten.

Tipuin neljä kertaa tunnin aikana. Minuun ei sattunut, ja syljeskelin tunnin jälkeen suustani ennemminkin häpeää kuin hiekanjyviä.

Tiistaina lähdimme vaellukselle. Olin tuijottanut kauhuissani hevoslistaa, joka oli täynnä reaktiivisia hevosia. Olin varma, että Agi sinkoaisi sadasosasekunnissa pusikkoon ja löytyisi Liekkijärven toiselta puolelta seuraavalla viikolla. Hymyni oli varmasti ennemmin kauhistunut kun iloinen, kun Anne tuli järjestelemään letkaa ja asetti minut toiseksi Petran ja Myntin jälkeen.

Se olikin ehkä järkevää. Kuuntelin korva kuumana hevosten satunnaisia sivuaskelia ja pärskähdyksiä, jotka kuuluivat takaamme. Aginkin korvat kääntyilivät niiden suuntaan, mutta edessä oleva Myntti ei edes heilauttanut häntäänsä. Se puskuroi metsän poikki samalla mielenrauhalla kuin kolmivuotiaiden talutustunnilla. Hevosen kylmähermoisuus kai rauhoitti Agia, sillä pääsimme perille Artsilaan ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Evästauolla Agi yritti syödä leipäni ja se oli minusta hirvittävän somaa.

En uskaltanut tulla mukaan illan raviradalla vauhditteluun. Keventelin Agilla vähän matkan päässä ja toivoin, että se tottaisi tammaa kiitäviin hevosiin. Agi ei yllätyksekseni ollut niistä moksiskaan. Kun muutamat jo lopettelivat kirittelyä, otin pikaisen laukkapätkän raviradan hiljaisemmassa päässä ja se meni oikein hyvin.

Sain Inkeriltä puoli yhdeksältä keskiviikkoaamuna tärähtäneen kuvan Bonnien niskasta ja arvelin, että kahluumaasto oli tainnut sujua hyvin.

Omat hevoseni pääsivät lepäämään iltapäivän maastoestetunnin ajaksi. Paluu Seppeleeseen oli sujunut kohtalaisesti. Agi kulki hyvin, kunnes tajusi, että talli pilkotti kulman takana. Se riistäytyi Myntin ohitse ja laukkasi hätäisin kolmiloikin hoitopuomille asti. Muiden löysätessä satulavöitä kävin ratsastamassa vielä lyhyen kierroksen kentällä, ettei Agi saisi retken viimeiseksi muistikuvakseen sitä, miten se vei minua kuin lapasta.

Annella oli kai jonkinlainen salainen intohimo laittaa minua herkkien hevosten selkään. Olin koko Polarin tallillaoloajan ajatellut, että se olisi perinteinen eestinhevonen: vähän paksu, vähän hidas, vähän jästipäinen. Ruuna tuntui kuitenkin kutiavan jatkuvasti kyljistään. Se kipitti allani kuin pieni jänis. Tunti itsessään meni ihan hyvin, kun pääsin eroon ajatuksestani rauhallisella pötköllä köpöttelystä. Menimme minulle tuttuja maastoesteitä. Polar oli yritteliäs ja hyppäsi aika kivasti. Vauhdista huolimatta minulla oli turvallinen olo sen matalassa selässä. Rapa roiskui iloisesti pitkin ponin ryntäitä, kun hyppäsimme tukkien ylitse iltapäivän haaleassa valossa.

Lihakseni olivat jo kipeät kaikesta ratsastamisesta, kun talutin Gittaa illalla kohti treeniaukiota. Anne oli ohjeistanut meidät ratsastamaan omatoimisen koulutunnin. Gitta, johon minulla oli aina ollut tietynlainen viharakkaussuhde, seurasi lauhkeana perässäni kohti himmeästi valaistua kenttää.

Gitta ei missään vaiheessa muuttunut liiteleväksi ihmekavioksi, mutta minulla oli siitä huolimatta hauskaa. Tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut pelätä koko ajan hevosen luiskahtavan pois alta ja ryöstävän johonkin. Tein paljon taivutuksia molempiin suuntiin saadakseni Gitan hyllyvät kyljet vetristymään. Se käänteli tottelevaisesti päätään ja luisti töistä minkä ehti, mutta muuttui joka tapauksessa lopputunnista hippusen pehmeämmäksi niskastaan.

Torstaiaamun sänkkärimaasto oli minulle leirin parhaita hetkiä. Aamuaurinko nousi kaljuuntuvien puunlatvojen takaa, kun me jo laukkasimme viima silmiä vuodattaen pitkin kumpuilevaa peltoa. Bonnie pärski innoissaan. Senkin oli kai helppo hengittää viileää loppusyksyn ilmaa. Ratsastimme reippaasti koko maaston ajan. Ilman kipristelevä kylmyys tuntui ihanalta yhdistettynä takin alta ja hevosesta puskevaan lämpöön.

Agi keksi Annen koulutunnilla jatkuvasti omaa puuhaa. Kentällä oli sille maneesiin verrattuna hirveän paljon kiinnostavaa tutkittavaa. En oikein saanut minkäänlaisia apuja läpi. Tunti muuttui minun osaltani koeta saada hevosesi kuuntelemaan edes sekunti -teemaiseksi. Pysyin joka tapauksessa satulassa. Agi juoksenteli miten halusi, mutta jos keksin sille sitä kiinnostavaa tekemistä, se malttoi kuunnella muutamia sekunteja kerrallaan. Mietin puolihuolimattomasti, että tamma tosiaan oli vielä kovin epäkypsä.

Illan estetunnilla Hanski piti puomikorkeuden onneksi matalana ja ilmoitti ensitöikseen, että hevosten pitäisi kuunnella kaikki, mitä pyysimme. Vältin kiusausta huomauttaa, ettei Agi tänään pystyisi siihen. Esteillä se halusi tehdä itse kaikki päätökset ja puisteli kiukkuisesti päätään, kun yritin avittaa sitä hyppypaikan löytämisessä. Hanskin ääni kaikui takaraivossani koko tunnin ajan. Sain pari siistiä hyppyä loppuun, mutta ne johtuivat ennemmin siitä, että Agi sattui tekemään hyvän yksilösuorituksen. Tästä Hanskikin muisti huomauttaa minulle.

Yövaellus Peckillä oli parasta hoitoa hermosärkyyn, mitä saattoi toivoa. Päätin unohtaa kaikki opit hyvästä ratsastuksesta ja vain nautiskella. Peck jurnutti tyytyväisenä paikoillaan jonon häntäpäässä. Se oli kai säätänyt aivonsa ponituntitasolle: ravasi, kun edelläoleva teki niin, käveli, kun sen turpa sipaisi seuraavan häntäjouhia. Sitä ei pimeä metsä pelottanut. Luulen, että se otti reissun aikana askelen temmosta päätellen parit nokkaunet.

Lumi muistutti melko paljon Bonnieta. Olisin voinut erehtyä hevosesta, jos se olisi ollut vähän isompi ja toiminut Bonnien ajosäädöksillä. Maastoestetunti sillä oli piristävä. Satoi vähän vettä, mikä jännitti ponia selvästi. Se tepasteli eikä olisi halunnut valita hyppypaikkaa lainkaan. Hypätessään se kuitenkin otti isoja loikkia ja kiihdytti reippaaseen vauhtiin. Keskityin pysymään satulassa ja pitämään ratsatukseni niin eleettömänä kuin mahdollista. Palasin tallille jonon mukana hyvillä mielin.

Aiempien vuosien Hubertusratsastuksiin verrattuna varauduin tällä kertaa huomattavasti rauhallisempaan tahtiin. Allani olisi nimittäin Minttu. Tamma hyppäsi yllättävän hyvin, mutta sen liike tosiaan oli pyöreämpi ja verkkaisempi kuin säpäkällä Bonniella. Tuntui, kuin olisi kellunut isossa aallokossa olevalla laivalla. Oli mukavaa päästä hyppäämään esteitä korkealta kohdalta, sillä Minttu ei paljoa epäröinyt. Jos ohjasin sen johonkin, se luotti minuun ja leiskautti.

Ketunmetsästyksessä meillä ei oikeastaan ollut mitään mahdollisuuksia, mutta annoin silti hevoselle pidemmät ohjat ja annoin sen laukkailla ilokseen muiden perässä.

Lauantaina olivat leirikisat. Hykertelin etukäteen, sillä minulle oli sanottu, että Eikolla oli hirveän tasainen askel. Se sopisi hyvin pallonkantoon ja muihin näppäryyttä vaativiin tehtäviin.

Eiko oli hirveän hauska. Sen selässä olo oli tosiaan kuin liukuhihnatuotteella. Pahaksi onnekseni innostuin tasaisista askelista niin, että unohduin nautiskelemaan ja ratsastin pari kertaa tehtäväpisteen ohitse. Eiko kuitenkin teki parhaansa ja otti innostuneen loppuspurtin maaliviivalle, kun olimme suorittaneet kaikki tehtävät. Kun kyhnytin kiitokseksi sen kaulaa, se kohotti ylähuultaan ja väpätti sitä tyytyväisesti.

Kiitos kivoista tunneista!

Valmistelin Bonnien iltapuulle päivän rankkojen ratsastusten jälkeen

[Vanessa]

Perjantai (maksusuoritus 3/3)
Sisätiloista kuului iloinen kiljahdus ja sen perään iloista naurua. Painoin pipoa syvemmälle päähäni ja vaelsin tallin pihalla hieman eksyneen näköisenä. Leirin viimeinen ilta ja sitten koettelemus oli ohi. Koettelemus sinänsä, etten ollut koskaan viihtynyt ison ihmisporukan keskellä ja meitä leirillä oli monta. Ulkoilma rauhoitti minua ja ihastelin keskellä pihaa kirkasta taivasta. Kerrankin tähdet loistivat kirkkaana ympäriinsä ja valaisivat pimeää iltaa. Kaukaisesta hälinästä huolimatta tunnelma oli rauhallinen ja silloin minunkin sieluni lepäsi. Valuin läheisimmän aidan luokse ja istahdin sen päälle istumaan tutkimaan taivasta, tähtien tuikkeessa myös ajatukset vilisivät päässä, mutta negatiiviset tunteet katosivat kokonaan.

Ei minulla ollut edes huono mieli tästä päivästä. Päivä oli sujunut alusta lähtien loistavasti alkaen vikellyksellä, joka oli ollut mielestäni kovin jännittävää. Minttu oli kyllä kärsivällinen hevonen ja jaksoi odottaa meidän epävarmoja liikehdintöjä, mutta jostain silti olin jännittänyt koko tuntia hirmuisesti. Tunnin loputtua oli jäänyt hyvä maku suuhun, mutta en välttämättä olisi lähtenyt taiteilemaan hevosen selässä sen kummemmin ainakaan jatkossa.

Seuraavaksi olimme suunnanneet maastoesteille ja sympaattinen Aristo kelpasi ratsukseni paremmin kuin hyvin. Ruuna oli ollut koko tunnin ajan valpas ja oikea sähikäinen. Kylmä lokakuun ilma virkisti sitä huomattavasti ja vauhtia sillä tuntui olevan enemmän, kun mitä olin Seppeleen taipaleeni aikana ennen nähnyt. Silti se oli herkkä ja kuunteli apuja muutaman pidätteen jälkeen, joten energisyys oli meille vain plussaa. Olimme olleet molemmat hiestä märkiä tunnin jälkeen ja pitkä ja nautinnollinen huuhtaisu oli Ariston mielestä oikein nautinnollista, jos ei otettu huomioon että ensin vesi oli sen mielestä pelottavaa ja vastenmielistä. Ruuna oli jäänyt tyytyväisenä omaan karsinaansa heinien pariin kuivattelemaan kun minä lähdin parkkipaikalle vastaan isoveljeäni Villeä.

Meillä oli nimittäin tiedossa vielä päivälle hubertusratsastus, jota odotin kovasti. Olin saanut luvan ottaa isoisän vanhat saksanseisojat Jyrkin ja Gubben mukaan metsälle. Siitä oli jo muutama vuosi, kun koirat olivat viimeksi metsällä taipihan ulkopuolella käyneet, joten Villen ojentaessa ne minulle, oli koirat melkein tärisseet innosta, kun tapahtui jotain uutta. Jyrki oli 10 vuotias ja Gubbe 12 vuotias, mutta molemmat olivat edelleen vauhdikkaita ja olevinaan vielä niin nuoria kolleja, joita ikä eikä mikään pysäytä.

Ensin minua pelotti, miten Oili suhtautuisi koiriin, mutta pelkoni oli turhaa. Oili oli rohkea ja niin kovin utelias vieraita eläimiä kohtaan. Se oli nykäissyt turpansa kauhuissaan ylös, kun Gubbe nuolaisi sitä turvasta. Siihen oli jäänyt tämän kolmikon läheisemmät tutustumiset ja olimme suunnaanneet laittautumisien jälkeen matkaan. Ja matkamme sujui läpi ratsastuksen hyvin. Molemmat koirat loikkivat metsässä innoissaan, ne pysyivät kuulolla, mutta ottivat ajoittain itselleen hieman omaa tilaa. Oili oli oma reipas itsensä, ehkä aavistuksen reippaampi tänään kuin yleensä. Silti se kuunteli apuja hienosti ja tuntui lopulta rauhoittuvat hienoisesta jännityksestä kokonaan.

Päiväni oli siis kaikin puolin onnistunut, viimeinen leiripäivä ennen kisoja. Minua hymyilytti hieman, en olisi innostunut leireistä ennen, mutta isoäidin kuoltua opin arvostamaan tätä hetkeä, enkä tavoittelemaan tähtiä. Tähdet olivat kauniimpia täältä hieman etäältä katsottuna. Hätkähdin ajatuksistani kun Pyry istui aidalle viereeni ja hymyili hieman.
"Häiritseekö suokin hälinä?" hymyilin Pyrylle iloisesti.
"Sanotaan etten ole kyllä se huomion keskipiste siellä hälinässä", Pyry naurahti pienesti ja kohautti olkapäitään. Minua hieman nauratti, mutta väistin sen ja nostimme katseemme ylös taivaalle.
"Kaunista", Pyry totesi.

"Voinko muuten kysyä, että miksi ihmeessä sen teidän toisen koiran nimi on Jyrki, aika harvinainen nimi koiralle", Pyry rikkoi hiljaisuutemme yhtäkkiä. Naurahdin isoon ääneen, nimi huvitti minuakin.
"Isoisällä oli ystävä nimeltään Jyrki, joka kuoli kymmenen vuotta sitten. Heillä oli tapana käydä juomassa Meidän tilan takametsän kallioilla muutamat oluet salaa isoäidiltä ja Jyrkin vaimolta. Kun Jyrki kuoli, isoisä tarvitsi takametsän kallioille seuraa ja osti koiranpennun ja nimesi sen Jyrkiksi. Ainut ihminen varmaan maailmassa, jolle isoisä suostui puhumaan suomea", hetkeksi suru valtasi sieluni ja hetken tarina tuntui koskettavan myös Pyryä.
"Ruotsiako puhutte?" Pyry arvasi yhtäkkiä.
"Onko se niin selkeää?" hymähdin.
"Sä puhut Oilille välillä ruotsiksi", Pyry totesi. Pieni puna levisi kasvoilleni. Saatoin kieltämättä puhua ruotsia huomaamattani varsinkin eläimille, mutta tallilla en sellaista mokaa olisi osannut odottaa. Jätimme keskustelun kuitenkin siihen ja käänsimme katseemme takaisin tähtiin, ainakin hetkeksi, kunnes tuli liian kylmä ja oli palattava sisään innokkaaseen remakkaan ja nauruun.

[Jutta]

Tiistain Panchoilut (2/3)




Pancho oli ihana, liukas lusitano, jonka kanssa vatsalihakset pääsivät tosissaan koetukselle ! 

[Aada]

Maanantain koulutunti (suoritus 1/3)

Yllätyin iloisesti huomattuani, että olin saanut maanantain koulutunnin ratsuksi Lyylin. Se, että tunnin aiheena oli huomaamattomat sekä nopeat avut, ei ollutkaan niin mukava yllätys. Lyyli the maantiejyrä ei välittänyt lainkaan esimerkiksi pohjeavuistani, ellen sitten paukuttanut tamman kylkiä niin lujaa, että jalat puutuivat. Silloinkin Lyyli reagoi apuihini viiveellä, ja se ei kyllä jäänyt Annelta huomaamatta.
"Tee paljon siirtymisiä, Aada, niin eiköhän Lyylikin ala heräilemään", naikkonen ohjeisti höyryävä kahvikuppi kädessään.
Yritin toteuttaa saamani neuvon parhaani mukaan, mutta rautias tamma ei vain tahtonut kuunnella minua, aka selässä keikkuvaa hyttystä. Lyyli olisi luultavasti vain puksutellut eteenpäin ilman huolen häivää, vaikka meteori olisi pudonnut sen kavioiden juureen.

Mitä pidemmälle tunti eteni, sitä enemmän minua ärsytti, turhautti ja sapetti. Epäonnistumisparvien väliin mahtui kyllä pari hyvääkin pätkää, jolloin Lyyli ihan oikeasti kantoi itsensä ja jopa kuunteli antamiani apuja, mutta sellaiset pätkät kestivät korkeintaan yhden lyhyen sivun ajan. Sainkin kiittää onneani siitä, ettei Hanski ollut pitämässä tätä tuntia - olisin luultavasti kuollut häpeään, mikäli näin olisi ollut. Anne olikin aivan eri maata kuin Appelgrenin rouva - Anne ei säästellyt kehuja, vaan antoi positiivista palautetta heti, kun sain Lyylin kulkemaan edes pienen hetken oikein päin.

Jos ravaaminen sujui huonosti, laukkaaminen meni surkeasti. Lyyli keräsi ensimmäisen laukkakahdeksikon jälkeen tavattomasti kierroksia, mutta nekään eivät antaneet puhtia takasiin. Ajattelin, että pieni kosketus raipalla auttaisi, mutta sehän vain pahensi tilannetta. Lyyli tajusi, että katsos vaan, minulta vaaditaankin jotain. Niinpä tamma alkoi välttelemään työntekoa tekemällä äkillisiä sivuloikkia. Pikkulapsena omistuksessani ollut shetlanninponi oli onneksi kasvattanut tasapainoani huomattavasti, joten pysyin hyvin Lyylin kyydissä, mikä ei ilahduttanut tammaa.

Loppuraveissa Lyyli venytti selkäänsä hienosti. Se olikin hyvin sujunut asia koko tunnin aikana, mutta enhän minä viitsinyt siitä hevosta sättiä. En vain ollut itse parhaassa ratsastuskunnossa. Toivon mukaan seuraava tunti menisi jo paremmin...

Keskiviikon maastoestetunti (suoritus 2/3)

"Saadaanko me mennä ilman satulaa, jooko?" anelimme Claran kanssa Elliltä, joka vastasi lopulta myöntävästi.
Kun pääsimme hevosinemme maastoesteradalle, en enää ollutkaan niin varma siitä, oliko ilman satulaa ratsastaminen niin hyvä idea. Claran pätevä ja pyöreä Peck porskutteli eteenpäin rohkeasti, mutta minun liukasselkäinen Gekko-ratsuni kyttäsi puhisten jokaista estettä sekä pusikkoa. Yritin saada hiukan tahmeaa ponia eteenpäinpyrkivämmäksi muutaman reippaamman ravipyrähdyksen avulla, mikä osoittautui kelpo ideaksi. Gekkoa ei enää alkuverryttelyiden aikana huvittanut pysähdellä kyttäilemään kaikkea arkista sekä turhaa, mutta auta armias, mikä kaaos syntyi, kun lähdimme hyppäämään.

”Pidä pohkeet paremmin sen Gekon ympärillä, Aada!” Elli ohjeisti ratsuni kiellettyä aivan tavalliselle tukille viidettä kertaa.
Minun olisi tehnyt mieli läimäistä tavattoman itsepäistä Gekkoa raipalla, mutta hillitsin itseni ja käänsin viattoman suloiselta näyttävän ponin uuteen lähestymiseen. Onnekseni ruuna alkoi jo kyllästymään pelkkään kieltelyyn (tai sitten aloin vain itse ratsastamaan paremmin), ja se hyppäsi kuin hyppäsikin nätillä hypyllä tukin yli. Sama rumba alkoi kuitenkin uudestaan, kun aloimme ottamaan hyppyjä lankkumaiselle esteelle. Punakeltainen estekyhäelmä oli Gekon mielestä hirmuisen pelottava, eikä se olisi millään halunnut hypätä sen yli. Ellin pätevien ohjeiden ansiosta pääsimme kyllä jokaisella hyppykerralla turvallisesti lankun toiselle puolelle, mutta Gekon jännittyneet, lähes aina liian pohjasta lähteneet hypyt eivät olleet kaunista katsottavaa.

Verryttelyesteiden jälkeen olikin aika siirtyä bankettilaaksoon. Minua arvelutti kovasti, kuinka epävarma Gekko käyttäytyisi banketeilla, mutta yllätyksiä täynnä oleva ruuna päättikin hypätä hienosti jokaisen esteen. Minulla oli hiukan vaikeuksia pysyä mukana vähän isompien bankettien alastuloissa, ilman satulaa kun ratsastin. Gekolla oli kuitenkin sen verran pehmeä ja mukava hyppy (heti, kun se vain jaksoi edes yrittää hypätä rennosti ja kunnolla), että en ollut lähelläkään tippua selästä.

Pienen, suurimmaksi osaksi banketeista sekä puolikiinteistä esteistä koostuneen radan hypättyämme oli aika tutustua vesiesteeseen. Gekkoa jännitti kovasti tuulen mukana lainehtiva vesi, mutta kyllä se uskaltautui puhinan ja epäilevän pärskimisen saattelemana kahlailemaankin. Tallille palattuamme fiilis oli ihan mukava - Gekko tuntui varsinkin lopputunnista mukavalta, eivätkä alkutunnin mokailut harmittaneet lainkaan.

Lauantain leirikisat (suoritus 3/3)

Pillin vihellys radan aloittaa,
ratsukko kohti estettä suuntaa
Pallo kädessä ratsastajan,
kun kavaletti ylittyy,
hevonen suorastaan syttyy
Se sivuloikan tekee,
ratsastaja tasapainoaan hakee
Lopulta ollaan maalissa,
liekö sijoitusta jaossa?

[Jutta]

Keskiviikon maastoestehurjastelut Mintulla (3/3)

[Anne]

Muistakaa ilmoittaa näistä suoritukset Merkki-ilmoitukset topaan. Joka 3suor. merkki tai 1suor. merkki.

[Luna]

Keskiviikon kavalettitunti maksu 2/3



Poniratsastaja on hukassa Kössin selässä

[Pyry]

Tiistai
Vieraammalla hevosella maastoon lähtö jännitti Pyryä aina, mutta Oilin selkä tuntui turvalliselta. Tamma käveli reippaasti, mutta rauhallisesti ja Pyry sai hengitellä metsän raikkautta rentona.


Keskiviikko
Pyry jaotteli Seppeleen hevoset mielessään muutamaan kategoriaan: a) hevoset, joilla voin ratsastaa, b) hevoset, joilla voin ehkä joskus tulevaisuudessa ratsastaa ja c) hevoset, joiden selkään en ikinä nouse. Ensimmäisessä kategoriassa oli tuttuja, Reino, Huiska, Myntti... Toiseen kategoriaan oli päässyt yllättäviäkin nimiä kuten Kössi ja Windi. Ja kolmanteen kategoriaan, no, siihen kuului monta hevosta. Alex oli niistä yksi.
Pyry tiesi, ettei Alex ollut mitenkään vaarallinen tai mahdoton ratsastaa, mutta ei hän sen selkään mitenkään hinkunut. Joten paniikki oli lähellä, kun Pyry huomasi lähtevänsä punaisen ruunan kanssa maastoesteille. Maastoon. Hyppäämään. Eieieieieiei. Pyry olisi vielä jotenkin hyväksynyt koulutunnin maneesissa, turvassa seinien sisällä. Siellä pahinta olisi seiniin törmäily, mutta ratsukko pysyisi silti näköpiirissä varmuudella. Kenttäkin olisi sopinut jotenkuten, aidat olivat tukevat ja sen verran korkeat, ettei niitä ihan ilman provosointia kukaan lähtenyt ylittämään. Mutta maastoradalla ei rajaavia aitoja näkynyt, seinistä puhumattakaan. 
Veri korvissa kohisten Pyry varusti Alexin ja kapusi sen selkään heikoin jaloin. Alex tuntui kapealta ja liukkaalta kuin saippua, se tuntui väistelevän Pyryn apuja ja keskittyvän mieluummin kaikkeen muuhun kuin selässään olevaan ratsastajaan. Alex olisi varmasti pysynyt rauhallisena, jos sen selässä ei olisi istunut kankea hermoromahduksen partaalla oleva neuvoton kuski. Ennen ensimmäisiäkään hyppyjä ruunan etukaviot irtosivat maasta ja Pyry oli valmis laskeutumaan selästä ennen kuin hänet sieltä singottaisiin. Elli joutui nappaamaan Alexia suitsista ja keskustelemaan Pyryn kanssa hyvän aikaa, ennen kuin poika vakuuttui siitä, että selässä pysyminen oli järkevä idea.
"Keskityt niihin esteisiin, Alex on elementissään niillä ja tulee hyppäämään ne ilman ongelmia. Hengitä!"

Hengitys kulki rauhallisena vasta tallin pihassa, mutta kokonaisina tästäkin oli selvitty!

Perjantai

Hurjaa akrobatiaa Mintun leveässä selässä!

[Loviisa]

Tiistai 17.10

Koulutunti

Olin ollut edellisiltana saunomassa ja katsomassa leirikastetta Seppeleessä, ilta oli mennyt myöhään ja nyt olin kuin nukkuneen rukous. Kirpakka syysilma avasi hengitystiet kun pyöräilin vauhdilla Seppeleeseen. Eilen oli alkanut Seppeleen kymppisynttäreiden kunniaksi leiri, mutta minä olin mukana vain yhtenä päivänä. Olin melko varma, että päivästä oli tulossa loistava.

Selasin tuntilistaa, päivälle oli laitettu jokaiselle tunnille olin saanut mielenkiintoisen hevosen. Koulutunnille sain Polarin. Olin kieltämättä jännittynyt, tiesin sen olevan hieman sähläri ja minä en kokenut koulua niin omakseni. Itsevarmuuteni laski roimasti ja vielä kuin katsoin muita samalla tunnilla olijoita, pupu hiipi pöksyyn.

Polarin valmiiksi laitto sujui melko ongelmitta, kyllähän se kokeili jos mitä temppuja, mutta olin jo tottunut niihin. Nopeus oli myös valttia tässä tilanteessa, joten ruuna ei kerennyt täysin menettää malttia paikoilla tönöttämiseen. Rystyset valkoisina puristin Polarin suitsia, kun kävelimme maneesiin.

One hour later...

Jännitys ja pelko oli ollut täysin turhaa. Olin sulanut jo alkulämpöjen jälkeen. Polar oli ollut hyvin herkkä ja vaatinut paljon minulta, se olikin juuri hyvä juttu. Olin liian pitkään tottunut kulkemaan oman mukavuusasteeni sisäpuolella, siksi en kouluratsastuksesta niin tykännytkään, sillä en osannut sitä niin hyvin mitä muita!

”Loviisa relaa vähän! Sä näytät ihan kalpealta!” Anne oli sanonut heti alkuverryttelyssä.

Apua.. Näkyykö se noin selvästi ulospäin, oli ollut ensimmäinen ajatukseni. Alku oli kieltämättä hankala. Jopa ravaaminen hyvässä temmossa meinasi olla haastavaa, sillä pohjetta antaessa Polar juoksi altani pois ja välillä taas hidasti melkein käyntiin aivan pienimmistäkin avuista.

Sain homman kuitenkin balanssiin ja rullaamaan. Anne heitteli ohjeita ja niitä me kaikki yritimme toteuttaa parhaamme mukaan. Kun muistin ratsastaa kunnolla, alkoi Polarkin olemaan hyvin tuntumalla.

Loppujen lopuksi teimme ihan peruskoulua, mutta hyvin olennaisia asioita. Sillä koulutunnin nimi oli ”vatsalihakset töihin” oli istunta ja koko kropan hyväksi käyttö ratsastuksessa tunnin yksi pääteema. Muutaman kerran meinasin turhautua, mutta onneksi koin myös onnistumisen hetkiä, jotka vahvistivat keskittymään koko tunnin ajaksi.

Tunnin lopuksi olin poikki. Vatsalihakset todella olivat päässeet töihin, eikä Anne ollut epäillyt niistä muistuttaa tarpeeksi tiuhaan tahtiin. Tämä oli ollut vasta päivän ensimmäinen tunti, ja jo nyt selästä pois tuleminen oli tehnyt tiukkaa.

Klo 21.00

Kolme tuntia myöhemmin olin kliseisesti sanottu poikki, mutta onnellinen. Päivä oli ollut täysi jackpot. Päivän maastotunnin olin saanut kirmata Peckin kanssa. En ollut pitkään aikaan nauttinut ja nauranut niin paljon mitä maastossa. Peck oli ollut ihan mahdoton, jo hoitaessa, mutta niin hellyyttävän ilkikurinen, ettei sille voinut kuin nauraa. Pitkästä aikaa olin myös saanut ratsastaa kunnon pomputtavassa ravissa ja lyhyessä laukassa.

Hanskin pitämä estetunti illan päätteeksi oli ollut toisaalta se odotetuin kohokohta, mutta toisaalta taas pelätyin. Hanski ei todellakaan ollut miellyttävä persoona, mutta samalla odotin mitä sieltä tulisi. Sain tunnille Lemonin, joka oli suloinen, mutta en voinut välttyä palautteen saamisesta. Tunnista kuitenkin jäi kuitenkin paljon käteen.

Jäin vielä illaksi iltapalalle ja saunomaan. Taas niin paljon rikkaampana lähdin pyöräilemään viileässä lokakuun yöksi muuttuvassa illassa takaisin kotiin.

1/1

[Emmy]

Hubertusratsastus ja innokas Peck / maksu 1



Vikellystä Mintun selässä / maksu 2



Leirikisat Kuutin kanssa / maksu 3



Kiitos leiristä!!

[Cella]

Tilannekuvia  

eli pieniä hetkiä leirin varrelta. ja miksei isompiakin. 

Mulla oli ollut niin hyvä ja raukea olo saunan jälkeen. Leirin ensimmäiset tunnit oli takana, ja ennen kaikkea ensimmäinen tunti mun elämässä jonka ratsastin Hannele Appelgrenin silmien alla. Mä olin ajatellut, että tarinat Hanskin tunneista olivat edes VÄHÄN värikynää ja liioittelua, mutta olin tänään kokenut luissani ja ytimissäni, että ei ollut. Saunanlämpimissä lihaksissa oli sellainen kaikkensa antanut fiilis, mutta mä tiesin kyllä kokemuksesta, että huomenna jaksaisi taas.

Niin. Huomenna. Mun raukeus ja väsymys ei kauheasti Kasperia hetkauttanut, kun se iloluontoiseen tapaansa möristen tuli sitomaan meidän silmät ja ilmoitti, että oli leirikasteen aika.

Lokakuinen ilta oli jo aivan pimeä, lähentelihän kellokin jo varmaan yhtätoista, kun meitä johdatettiin sokkojen letkana pihamaan poikki. Pian mä törmäsin päin mun edessä kulkenutta Isabelia – ilmeisesti jono oli siis pysähtynyt. Nenääni hieroen kiitin varoituksesta kuuluvaan ääneen ja sain Kasperin kutsumaan mua painokelvottomalla lempinimellä.

”Kengät pois”, tallimestarin elämäänsä ja tällä hetkellä etenkin työhönsä kyllästynyt ääni narisi, ja sai aikaan hämmentynyttä mutinaa.

”Sä laitat meidät kuitenkin paljain jaloin kävelemään johonkin hevosenpaskaan!” Inkeri protestoi.
”Mä olen teidän kastemestari, voin laittaa teidät hevosenpaskaan jos haluan.”
”Hyi Kassu!!”
”No ei ole paskaa. Kengät pois nyt.”

Syksyinen iltakaste tuntui jääkylmältä varpaita vasten, kun mä olin kiskaissut lenkkarit ja sukat käteeni. Jono jatkoi kulkuaan, ja vain mun jalkapohjien tuntoaisti kertoi siitä, missä me kuljettiin. Tiiviiksi tamppautunut hiekka kieli tallipihasta, neulaset ja sammal metsän läheisyydestä, ja pehmeämpi hiekka taas tuntui tarhan pohjalta.

”Noniin”, Kasper kajautti, kun oli taas varoittamatta pysäyttänyt meidät paikoilleen. ”Teidän edessä on iso vesisaavi. Sen pohjassa on kaikille kolikko, etsikää yksi käsiinne.”

Kylmän veden koskettaminen aiheutti kiljahtelua leiriläisissä mun ympärillä, kun kaikki tunkivat kätensä kyynärpäätä myöten ilmeisesti pihattotarhan suureen juomasoikkoon. Mun sormet hipaisivat pohjaan uponnutta kolikon reunaa, mutta toinen, nopeampi käsi ehti napata sen mun edestä. Onneksi pian mäkin löysin omani, ja sain kiskoa raajani ulos liukkaasta astiasta.

Hetken läiskynnän jälkeen Kasper ilmoitti kaikkien löytäneen kolikkonsa, ja meidän jono kompasteli jälleen liikkeelle. Mä puristin tiukasti Isabelin ja takana tulevan Pipsan käsiä etten eksyisi joukosta, ja niiden kylmät ja märät kädet puristivat takaisin.

Oven aukeamisen ääni ja varpaiden tapailema kivilattiapinta kertoivat, että me oltiin palattu sisätiloihin. Kasperin ääni pysäytti meidät vielä kertaalleen, käskien tällä kertaa työntää käsi edessä olevaan aineeseen ja etsiä sen sisältä esineitä. Nyt tavaraa ei ollut yhtä jokaiselle, joten piti olla nopea.

”Mistä vetoa että se ’aine’ on hevosenpaskaa”, Inkeri jupisi jossain kuulomatkan sisällä, ja sai Kasperin puhisemaan.
”Voi pyhä Reino sentään, miksi sä luulet että mulla on pakkomielle saada teidät koskemaan paskaan??”

Aineesta huolimatta, kun Kassun käsky kävi, kaikki leiriläiset törmäsivät kädet edellä eteenpäin, varmoina löytämään kadonneita esineitä. Mä kaaduin päistikkaa pehmeään, tuoreelta puulta tuoksuvaan kasaan, ja sain niskaani samantuoksuisia kevyitä hiutaleita kymmenkunnan leiriläisen pöllyttäessä samaista kasaa. Puruja. Erittäin positiivinen yllätys.

”Löytyi!” Fiian ääni kuului kömpivän kasasta ulos ensimmäisenä, ja se kiihdytti meidän muiden etsintää entisestään. Kasperin virkayskämäinen kurkunselvitys ja huikkaisu kuitenkin käski meidän lopettaa.

”Hyvä, kiitos. Nyt olette virallisesti leiriläisiä.”

”Häh?? Eihän niitä esineitä löytyny kun yksi?” mä puhisin suu ja paidansisus ja paljaat varpaanvälit täynnä puruja.
”En mä jaksanut piilottaa enempää. Voitte ottaa huivit pois silmiltä.”

”Huh, aika helpotus”, Loviisa huoahti räpytellen liinan alta paljastuneita silmiään purulan valossa. ”Yleensä leirikasteessa päätyy kastumaan läpimär –”

Se lause ei ehtinyt loppuun, kun Kasper väänsi hanan päälle, ja käänsi loimipesurin suihkun kiljuvien, purujen peittämien leiriläisten niskaan.

---

Zodiac? Niin kuin…? Annen Zode? Danielin Zode? Iso Hieno Kouluhevonen??

Mulla oli vaikeuksia sisäistää päärakennuksen seinään lätkäistyjä ensimmäisen päivän hevosjakoja. Emmy mun vieressä hivutti kapeaa sormeaan listaa pitkin omaa nimeään etsien, ja sen kulmat kohosivat sen huomatessa saman kuin mä.

”Sä pääset Zodiacilla! Aika hyvä alotus leirille!"

Mun päässä rullasi jo iloinen mielikuva siitä, kuinka mä saisin osaavan Zodiacin kulkemaan ihan valtavan hienosti tulevalla tunnilla, ja kuinka kouluratsastusmaajoukkueen agentti (joka olisi luonnollisesti juuri tänään erehtynyt moottoritien liittymästä, ja ajanut nyt Seppeleeseen kysymään reittiohjeita) näkisi meidän suorituksen ja tahtoisi ehdottomasti ottaa tällaisen lahjakkaan ratsastajatähden siipensä suojaan. Anne haluaisi mun ratsastavan Zodella jatkossakin, yhdessä guru-Danielin kanssa, ja meistä tulisi maailmankuulu tiimi. Mä näin päässäni meidän tiimipaidatkin. Ehkä siniset.

Mun kävellessä satulahuoneeseen muiden leiriläisten lauman keskellä ja noustessa kurkottelemaan Zoden satulaa (huolella hupulla suojattua, paljon kalliimman näköistä kuin naarmuiset ja lukemattomia tuntilaisten pehvoja nähneet viereiset satulat) tämän glamöörin mielikuvan tilalle tuli toinen, aika paljon vähemmän kiva. Siinä kuvajaisessa mä en saanut Zodiacia toimimaan yhtään: orin pitkät mustat koivet menivät solmuun, se unohti mun huonon ratsastuksen takia kaiken mitä osasi, ja Anne tulisi pettyneen näköisenä kertomaan mulle illalla, kuinka orilla ei voinut tämän jälkeen startata kuin helppoa ceetä.

Mä ravistin päätäni vähän huvittuneena, ja kuljin kallis satula käsivarrellani yksärisiipeen. Kuvittelut sikseen, pianhan se nähtäisiin mitä tästä tulisi.

”Hei”, mä mutisin pehmeästi karsinanoven auetessa. Kiiltävä, musta ori puhahti mulle vastaukseksi.

---

Artsin päärakennuksen rapiseva maali näytti jotenkin jopa maalaisromanttiselta syksyisessä, kellertävässä auringonvalossa. Mä patsastelin suurimman tallirakennuksen edustalla kädet ristissä rinnalla, odotellen vielä muita vaellusporukkalaisia, jotka laittoivat hevosiaan lepokuntoon kuka missäkin. Windi oli ollut nopea laittaa levolle – useamman tunnin ratsastuspätkä Liekkijärven maastoissa oli imenyt siitä mehut sen verran huolella, ettei se ollut pistänyt yhtään vastahankaan mun riisuessa ja kotiuttaessa sen hieman vieraista lisähevosista ahtaaseen pilttuutalliin. Sinne se oli jäänyt mupeltamaan heiniään, kun mä olin lähtenyt valmistautumaan Artsin järkkäämään ohjelmaan. Arto itse asetteli jotenkin asiallisen oloisena erilaisia remmejä ja remeleitä pihamaan hiekalle, ja viereiseen puomiin sidottu jyhkeä suokkiravuri huiski hännällään joitain sitkeimpiä loppuvuoden ötököitä pois kimpustaan.

”Miksi tätä kutsutaan?” mä virittelin ilahduttavaa small talkia raviäijän kanssa meidän edelleen odotellessa muita leiriläisiä.

”Tekkeliksi”, Artsi murahti, ja vilkaisi mua sen näköisenä, että sen kysymyksen jälkeen se arvosti mua hevosihmisenä suunnilleen yhtä paljon kuin Snellmannin makkaratehtaan ukkeleita. Suomalaisena makkaran ystävänä luultavasti jopa vähemmän.

”Ahaa”, mä sirkutin iloisesti, ja ojensin sormiani mallihevosena toimivan orin haisteltavaksi.

”Opetatko sä meidät tänään siis ajamaan?” mä jatkoin, ja Artsi suoristi selkänsä varuste-esittelynsä luota niin että naksahti.

”En mäkään ihmeisiin pysty, mutta yrittää kuulemma pitää.”

Ei se ihmeitä vaatinutkaan, koska kaikki me saatiin sen iltapäivän aikana ajettua ihan onnistuneitakin pätkiä. Vaikka mä puinkin sen tekkelin ensin erheellisesti itseni päälle hevosen sijaan.

---

Vikellys oli vaikeaa. Muistin etäisesti uhonneeni leirin alussa olevani varmaan suhteellisen hyvä siinä, kiitos taitoluistelu- ja voimistelutaustan tuoman notkeuden ja tasapainon, mutta todellisuudessa se oli vaativampaa kuin miltä näytti. Mä en meinannut alkuun pysyä edes tynnyrin päällä temppuja tehdessäni, saati sitten liikkuvan hevosen.

Se, että olin 18-vuotiaana onnistunut tekemään spagaatin jäällä, ei paljoa siinä kohtaa lohduttanut.

”Onkohan kaikkien pakko kokeilla laukassa?” Pyry kuiskasi mulle vähän hermostuneena seuratessaan Sandran kapuamista Lyylin leveään selkään.

”No mä toivon todella että ei, en juo ikinä maitoa joten mun luut on heikot, en halua kokovartalokipsiin.”

”Cella! Sun vuoro!” Jutta huikkasi kentän keskeltä, jossa se toimi vuorostaan toisen vikellyshevosen juoksuttajana. ”Katsotaan millainen elastinen vikellysmestari sä sitten oletkaan!”

Ai niin. Se olikin Jutta, jolle mä olin vikellyslahjoistani pröystäillyt.

Kahvallisesta vikellysvyöstä oli hyvä ottaa kiinni kun mä kiikautin itseni Mintun selkään. Tamma vaihteli hieman painoa jalalta toiselle kummastuksissaan jälleen yhdestä oudosta selässäkeikkujasta, mutta ei aikaillut lainkaan Jutan kehottaessa sen käyntiin liinan toisesta päästä.

”J-joo… mennääs vaikka… maailman ympäri?” mä mutisin varovasti en-kellekään, ja heilautin jalkani Mintun sään yli toiselle kyljelle. Kun mä istuin takaperin, Jutta ehdotti laukkaa.

”Ei!” mä hätkähdin, ja Jutta virnuili. ”Tai siis. Ei ihan vielä. Kokeillaan kohta.”

Mä kiemursin itseni taas oikein päin selkään, ja vedin jalkapohjani aivan vikellysvyön vierelle, kuten tynnyrillä oltiin harjoiteltu.

”No nyt”, mä rohkaistuin, ja ilahtuneen näköisenä Jutta huiskautti Mintun laukkaan. Pyörivään laukka-askeleeseen oli helppo mukautua – ainakin istualtaan – ja pian mä ponnistin kyykkyasentoon kahvoista tiukasti kiinni pitäen. Inkerin kovaääninen kannustusvislaus kuului jopa tuulen huminan läpi.

”Seisomaan jo!” Jutta hoputti ja piteli Minttua tasaisessa laukassa. Tamman korvat kääntyilivät, kun mä hain jalansijaa sen selkärangan molemmin puolin, ja ponnistin kinttuni suoriksi. Pienen jännittyneen älähdyksen saattelemana päästin pieneksi hetkeksi vyön kahvoista irti hakien tasapainoa liikkuvan selän päällä, mutta noin nanosekunnin päästä tartuin taas tukeen kuin viimeiseen oljenkorteen. Jutan pettyneestä ilmeestä huolimatta mä olin aika iloinen mun anti-klimaattisesta suorituksesta: ehkä vanhemmiten riittävän mielihyväannoksen saa jo siitä, ettei joudu tarjoamaan kaikille kakkua ollessaan ensimmäinen turvalleen putoaja koko vikellystunnilla.

Koska sitä kakkua taatusti tultaisiin tänään saamaan joltakin.

---

Kiitos superkivasta leiristä!

[Clara]

TIISTAI



Vaelluksella Mintulla.


KESKIVIIKKO



Maastoestetunti Peckillä.


PERJANTAI



Hubertusratsastuksen jälkeen kaverikuva Panchon, Sandran ja Lassen kanssa.