|
Post by Anne on Oct 23, 2016 9:30:52 GMT 2
Pihaton neljällä ratsulla lähdetään pienelle suunnistukselle läheiseen metsään. Tavoitteena on löytää neljä minikurpitsaa kartan avulla. Nopein ratsukko saa palkinnoksi Kristerin firmasta 3 vapaavalintaista tuotetta. (max. yhteiasrvo 100veur) Ratsut: Taiga (omapäinen ponitamma, tasaiset askeleet) Pella (rauhallinen tammamamma) Lusia (nopea monteratsu) Kiira (jäykähkö kouluratsu) Maasto on avoinna sebeläisille, jotka eivät osallistu Ruskiksen tunnille. Tunnista tulossa pieni kehys. Tervetuloa!Jokainen ratsukko vietiin yhden kurpitsan luo. Kun kaikki olivat asemissa, alkoi kisa, kuka löytää nopeiten kaikki kolme muuta kurpitsaa. Kaikki askellajit olivat sallittuja, mutta harkiten. Cella - Taiga: Aloituspaikka laukkasuoran kurpitsa Salma - Pella: Aloituspaikka maastoestevajan kurpitsa Pyry - Kiira: Aloituspaikka Liekkikallion kurpitsa Lynn - Illusia: Aloituspaikka rantametsän kurpitsa
|
|
|
Post by Cella on Dec 19, 2016 23:03:42 GMT 2
”Mä… äh… noniin! Kartta! Eli hmm… eli parasta olis lähteä tästä vasemmalle ja hakee rantametsän kurpitsa ensin, eikö niin? Hakea kauempi ensin ja kiertää lähelle? Ei kun… oikeallehan me sitten mennään? Taiga, ptruu, mä koitan miettiä… mä… au… hei?!”
Taiga ei arvostanut yksinpuhelua selässään. Sen huomasi. Tamman ruskeat korvat kääntyilivät vinhasti, kuin olisivat olleet valmiita lähtemään lentoon syksyisin puhurin mukana, ja se huokaili välillä niin teatraalisesti, että sen kylkien kohoilut heilauttelivat jopa mun istuntaa. Mä kannoin siis satulan toisella puolella taistelutahtoa meidän molempien edestä. Tai sitten yhteistyökyvytön kartta mun käsissä kantoi Taigan osuuden, sen verran väkivaltaisesti sen taitteet läiskähtelivät mun naamalle tuulen mukana. Mulla ei ollut aavistustakaan, milloin mä olin viimeksi pidellyt käsissäni paperista karttaa. En varmaan ikinä – mä olin saanut yläasteella meidän ysigaalassa ihan aikuisten oikeasti palkinnon siitä, kuinka mä olin keksinyt mestarillisen paljon kiinnostavampaa ohjelmaa, kuin liikankurssien suunnistustunnit.
Mä en ollut siitä palkinnosta juuri tällä hetkellä erityisen ylpeä.
Mun puhelin surisi mun taskussa merkiksi siitä, että Krister antoi meille kaikille kurpitsoilla seisojille lähtömerkit. Mä en aikaa tuhlannut: liu’uin Taigan mukavasta selästä alas näppärästi, nappasin itselleni ensimmäisen kurpitsan, jonka luota me aloitettiin, ja heivasin sitten itseni takaisin jo puolittain liikkuvan islanninhevosen selkään. Painoin kilpailuinnoissani pohkeet ruunikon tamman kylkiin niin napakasti, että se säpsähti pää ylhäällä jonkinlaiseen puoli-tölttiin (tai ihan tavalliseen tölttiin?? en tiedä miltä töltti tuntuu??? Windi ei ikinä jostain syystä tölttää??) kohti sitä suuntaa, jonka mä nyt arvoin olevan oikea. Suunnistus oli nyt alkanut, ja koska olin kuullut Kristerin suusta jonkinlaisen sanaa ”kilpailu” muistuttavan äännähdyksen, mä olin säyseänä ja rauhallisena persoonana päättänyt juosta itseni ensimmäisenä maaliviivasta yli vaikka ilman hevosta ja pää veressä. Mä en tiedä, mistä mä saisin pääni vereen Seppeleen iloisessa kurpitsaleikkimaastossa, mutta se oli mahdollista. Jos vaikka Lynn aiheuttaisi ongelmia.
Taigan tuulen säpsyntä rauhoittui hiljalleen kun me päästiin liikkeelle, ja me edettiin hyvässä tahdissa kohti toista kurpitsaa. Me ohitettiin jylhänä maasta kohoava Pyöstin vuori ja kaarrettiin siitä kohti järveä. Taigan askeleet olivat ihanan tasaiset – jopa reippaassa ravissa mulla ei ollut minkäänlaista tarvetta keventää, vain nauttia kyydistä satunnaisen kartan mäiskimisen lomassa.
Toinen ja kolmas kurpitsoista löytyivät helposti, mutta viimeinen meinasi tuottaa ongelmia. Mä olin luullut olevani ovela ja johdattavani meidät selvään voittoon käyttämällä oikopolkua Liekkikalliolta kohti maastoesterataa lähtiessä, mutta se ei aivan onnistunutkaan. Yhtäkkiä mä huomasin olevani harjastaan kuusenoksiin tarttuneen islanninhevosen selässä umpikujassa keskellä korpea, ja että polku jota me oltiin seurattu olikin pelkkä traktorinjälki. Kääntäessäni juntturamaisesti päätään heittelevää Taigaa akselinsa ympäri kohti paluusuuntaa mä melkein kuulin päässäni meidän yläasteen liikanmaikka Helinin äänen päässäni, kun se vikisi ”Olisi varmaan kannattanut joskus osallistuakin niille suunnistustunneille!!”
Viimein maastoesteradan esteet alkoivat siintää syysväreissään loistavien puiden lomasta. Mä kehotin Taigan pysähtymään estevajalle, jotta mä pystyin noukkimaan viimeisen kurpitsani, ja heilautin sitten innoissani itseni takaisin selkään.
Loppusuora vielä. Jos me käännyttäisiin tästä oikealle, me päästäisiin sille hyväpohjaiselle tielle, jota pitkin päästäisiin laukkaamaan melkein koko matka maaliin.
Vai… pitikö tästä sittenkin kääntyä vasemmalle?
Kiitos hauskasta maastosta!!
|
|
|
Post by Pyry on Jun 29, 2017 9:38:11 GMT 2
|
|