Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Jul 9, 2016 0:01:27 GMT 2
"There are two types of people in this world:
those who like me, and those who can go to hell" - W. Axel Rose
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Jul 9, 2016 0:08:08 GMT 2
8.7.2016 ENSIMMÄINEN Rööbärt, Sella ja joku Seppele Mikaela oli yksi maanvaiva. Mä olin asunut Liekkilaaksossa nyt virallisesti vasta kahdeksan päivää, mutta sisko oli raahannut mua paikasta toiseen niistä kuusi. Mikaela oli aina ollut sellainen. Kahdeksanvuotiaana se oli karannut eläintarhaan ja raahasi mut mukaansa. Sen takia mä olin istunut monta tuntia junassa Mikaelan hyräillessä tyhmiä lastenlauluja eikä Korkeasaaressa mikään ollut seuraavan kahden kuukauden kotiarestin arvoista. Huomautus: mama Linnanmäki saattoi olla mukava ja äitimäinen olento, mutta kun se nainen piti kotiarestissa, oli meno pahempi kuin armeijassa. Ja mikä oli tällä hetkellä Mikaelan suurin intohimo? Saada mut tallille. For God's sake, mä en ollut istunut hevosen selässä kuuteen viiteen vuoteen ennen kuin Mikaela pakotti mun ratsastamaan Lusmun sen puolesta. Se itse ei kuulemma kerennyt. Joskus mietin oliko sisko tarkotuksella niin läpinäkyvä. Sitten oli se yksi maalaistallin ketale sen toisen, onnettoman, Lusmun asuttaman maalaistallin lähellä. Mikaela oli puhunut melkein koko ajan miten loistava paikka se oli ja kuinka mun piti lähteä sen mukaan kun se seuraavan kerran pyörähtäisi siellä. Miten siinä sitten kävi? Mä päädyin roikkumaan voikon ohjissa kun sisko lirkutteli menemään jonkun vähintäänkin ujon ja kummasti vilkuilevan Rööbärtin kanssa. Mikaelan suu kävi kuin papupata ja mun teki mieli tunkea sinne sen äärettömän kalliit nahkahanskat. ”Robert, Joel, Joel, Robert”, Mikaela papatti ja viuhtoi käsillään samalla villisti. Robert taas näytti sille, että sitä kiinnosti naisen juttuja enempi taivaanranta ja omien kenkien kärjet. Lusmua ei tuntunut kiinnostavan mikään. Mikaela jatkoi höpöttämistä jostain varsasta, jonka brittipojun tamma oli pullauttanut pihalle jokunen aika sitten. Hattaratukka oli väkisin tahtonut tänään treenata Seppeleessä, koska maneesissa oli sentään peilit. Musta se oli typerää, vaikka kuinka olisi ollut kankitreenit. Ulkona paistoi aurinko täydeltä taivaalta, miksi ihmeessä sen piti kuljettaa sen hevonen toiselle tallille? Omatpahan olivat kuitenkin ongelmansa, tai olisivat olleet, jossei se olisi raahannut mua mukaan. Nyt mä kuitenkin joutuisin istumaan maneesissa katsomassa. Miksi ihmeessä mä haluisin tehdä niin? Mulla oli muutakin tekemistä ja Mikaela tiesi sen. Myönnetään, Mikaela oli kehittynyt helvetikseen viime kerrasta kun mä olin nähnyt sen viimeksi ratsastavan. Toisaalta viimeksi kun mä olin nähnyt sen ratsastavan, se oli kisannut tuntihevosella helppoa beetä ja se nyt oli ollut vähän eri tasoa kuin Lusmu. Mä tosin olin ollut se, joka oli katsonut Mikaelaa kuin hullua, kun se oli ilmoittanut ostaneensa suomenhevosvarsan. Really? Mitä se oli aatellut? Nyt kuitenkin Lusmu näytti sille, että Mikaela oli pannut siihen kaiken sen rakkauden ja ajan. Ehkä se oli tuottanut tulosta. Mä kuitenkin tunsin Mikaelan: se oli kertonut, että tänä kesänä ne oli startanneet ekan vaativan. Mä tiesin, että äänessä oli pientä alakuloisuutta: se oli kaikki, mitä suomenhevosen kanssa kykeni kilpailutasolla saavuttamaan. Lusmu oli nyt juuri niin hyvä kuin se kykeni koskaan olemaan. Robert nökötti mun vieressä. Musta tuntui, ettei se kököttänyt siinä vapaaehtoisesti. Mikaelalla tuntui olevan tapa pompottaa ihmisiä ympäriinsä. Siltä se ainakin musta tuntui. Sillä oli aina ollut kyky saada kaikki tekemään oman tahtonsa mukaan ja se oli ehkä vähän kihahtanut hattuun naisen huomaamattakin. Eihän Mikaela tarkoittanut pahaa, ehei tietenkään. Robert kuitenkin näytti enemmän tuskaiselle kuin nauttivalle. ”Pyydä vähän enemmän eteenpäin sitä”, mä huomautin Mikaelalle. Se ei edes vilkaissut mua, mutta teki mitä mä pyysin. ”Pyydä vähän terävemmäksi, nyt se vähän vaan laahaa menemään.” ”Ai toi on sukuvika toi neuvominen”, Robert mutisi mun vieressä kädet shortsien taskuissa. Mä vilkaisin sitä huvittuneena ja mietin, ettei se varmaan koskaan puhunut noin pitkiä lauseita. Ainakaan mun kaltaisille ihmisille. Mä siirsin katseen takaisin Mikaelaan, mutta mun suupielessä nyki virne. Robert oli varsin huvittava tyyppi. Mikaela sai tunnissa tarpeekseen. Juomapullosta oli loppunut vesi ja ilma ei maneesissa ollut ainakaan parantunut naisen ratsastusajan aikana. Maneesin oven vikisivät auetessaan, mutta se ääni peittyi pian erinäisiin rääkyviin huutoihin. ”Kuka hitto muka ratsastaa tällä säällä maneesissa?” ”Haloo, Miksu, ylättääkö se?” Kolme naista ryntäsi Lusmun ympärille kuin korppikotkaparvi raadon kimppuun. Ne näytti just sellaiselle perinteiselle tallin kanalaumalle: jengissä oli yks blondi, joka oli selkeästi kovaäänisin, näpsäkän näköinen brunette ja yksi tuttu kasvo, Anni, jonka mä muistin hämärästi nyt vuosien takaa. Mun muisti oli selkeytynyt vasta kun Anni oli mulle kovaanääneen huomauttanut tuntevansa mut muutama päivä sitten. Mulla ei ollut aikaa eikä jaksamusta muistaa kaikkia mun tapaamia ihmisiä. Niillä meni höpöttäessään ja Lusmua halaillessaan hetki, kunnes ne tajusi mut (ja ehkä vähän mun vieressä kyhjöttävän Robertin, mutta let's be serious). Sille blondille nousi kasvoille sellainen haukankatse, kuin sen tuima katse olisi yrittänyt porautua mun läpi laserin tavoin. ”Miksu?” se älähti tiukkaan sävyyn. Mä kohotin toista kulmaa sille kädet kolmiraitaisten taskussa. Tähän keliin olis voinu valita kevyemmätkin housut. ”Tytöt, Joel, Joel, tässä on Cella, Rosa ja Anni”, Mikaela esitteli mut jo toiseen kertaan tänään. ”Kyllä mä Annin tiedän”, mä töksäytin vähän tylysti heti siskon sanojen perään. Sen silmät siristyi hetkeksi niin samalla tavalla kuin meidän äidillä, että se oli vähän pelottavaa. ”Nähtiin kun ratsastin Lusmun yks päivä.” ”Ai”, blondi-Cella mömisi ja katsoi tällä kertaa Annia tuimasti. Anni keskittyi Lusmun turpahihnan suoristamiseen todella suurella intohimolla. Mä en tiennyt miksi, mun mielestä meidän välillä ei ollut pahaa verta. Eihän? Mä mietin uudestaan meidän tapaamista neljä päivää sitten. Musta siinä ei ollut ollut mitään kummallista. ”Joel?” Anni älähti katsoessaan mua.
”Tunnetteko te?” sen vieressä seisova, vähän maalaisidiootin näköinen kaveri hirnui, vähän kuin sitä olisi huolettanut jokin. Hyvä parisuhde perustuu luottamukseen ja niin edespäin.
”Jaa-a”, mä hymähdin. Lusmu mun alla tuntui olevan suunnilleen yhtä kiinnostunut kuin mäkin. Mun uudelleentapaamiset olivat harvoin hyviä, varsinkin jos kyseessä oli naishenkilö, jota mä en muistanut. Ja vielä epätodennäköisemmin kun sen selvä poikaystävä/avomies/aviomies seisoi sen vieressä.
”Mä oon Anni Salo. Kävin samassa lukiossa kun Miksu, ollaan mekin joskus tavattu”, Anni sanoi vähän käärmeissään selkeästi, etten mä muistanut sitä. Tai ehkä se vain mulkoili mua sillä tavalla samasta syystä kuin oli rynnännyt ovesta ulos mua ensisijaisesti kuulustelemaan. Mä koetin hatarasti hapuilla muistoja ja sitten, boom, se iski mun tajuntaan. Anni Salo oli ollut Katrin paras ystävä. Katri, se oli ollut aika pakkaus muijaksi, sanonpahan vaan.
”Muistan jotenki hämärästi”, mä vastasin suutani mutristaen. Mun ei tehnyt mieli tavata ketään Katrin ystäviä, mikä tulisi kai olemaan hankalaa. Kyllähän Mikaela oli sanonut Lusmun asuvan jonkun vanhan tutun Annin tallissa, mutta se oli mennyt multa toisesta korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos. Vaikka mä tietenkin rakastin mun sisarta tuli sen suusta tavallisesti lähinnä kaikkea turhaa.Mutta siinä se oli lähinnä ollut. Anni oli vielä kysynyt, mistä mä olin tänne ilmestynyt. Yrittäen kerrankin elämässäni olla kohtelias mä olin selittänyt muuttaneeni takaisin kotiseudulle Helsingistä, jossa mä olin asunut viimeisen vuoden. Mä pidin stadista, mutta mulla oli syyni. ”Miksei sua oo esitelty meille aikasemmin?” Cella huomautti. Anni näytti jokseenkin valmiilta nappaamaan sitä terhakasta, blondista poninhännästä kiinni mikä hetki hyvänsä. Mä usein pidin Cellan kaltaisista tytöistä. Ne lähti helposti mukaan eivätkä pahastuneet, jossei koskaan soittanutkaan takaisin. ”Laatuu täytyy odottaa”, mä huomautin ja hieraisin mun niskaa. Se ja mun käsivarret oli verhottu erilaisiin värikkäisiin tatuointeihin. ”Just ton takia”, Mikaela puuskahti ja mä virnistin sille hieman. Cellan silmissä taas pilkahti jokin, vaikka se lähtikin marssimaan tallin suuntaan loppusquad perässään supisten niiden kanssa jotain. Mikaela mulkaisi mua ei-niin-pahasti, koska ei osannut. ”Se on sitten varattu. Cella siis.” ”Harmi”, mä hymähdin ja musta tuntui, että Robertin naama vieressä oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi. ”Mä meen”, se sanoi nopsasti. ”Laitumelle. Hartsa ja varsa odottaa.” ”Mä haluan tulla mukaan”, Mikaela vikisi ja vilkaisi mua anovasti. Lusmu olisi ihan varmasti pärjännyt kopissaankin odotellen loistavasti, mutta mä pyöräytin silmiäni ja otin sen ohjat vastaan. Pian se jo olikin varusteeton ja huuhdeltu hiestä. Mä istuin pienellä ruohokaistaleella parkkiksen vieressä ja annoin Lusmun napostella ruohoa. En oikeestaan uskonut, että se oli luvallista, mutta ruohoonleikkuutapa oli sekin. Lähes kaikki pihan tarhat olivat tyhjiä, mutta mä olin jo ymmärtänyt hevosten olevan laitumella. Ehkä siksi parkkiksella ramppasi koko ajan porukkaa – mua tietenkin vilkuillen ja mulkoillen. Mä en vain katsoin takaisin, vaivautumatta hymyilemään. Lusmu sen sijaan oli maailman onnellisin eläin ahmiessaan ruohoa sisäänsä. Mikaelan pitäisi tosissaan ottaa se pian pois laitumelta, kun mä katsoin elukan mahaa. Sisko tuntui olevan vähän huolestunut, miten ori pärjäisi yksinään tarhassa, jos muut jäisivät laitumelle. Syömisensä lomasta Lusmu vilkaisi mua sinisillä silmillään. Mä rapsutin sitä otsasta ja kun pää painui vasten mun kämmentä, mietin mä, että ehkä sitä voisi aloittaa hevostelun ehkä kuitenkin uudestaan. Ehkä.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Sept 13, 2016 0:40:39 GMT 2
13.9.2016 TOINEN Salaisuuksista Kaikilla oli salaisuuksia. Hoitajat kipittivät Seppeleen pihalla kuin Annen omat pienet minionit, hevosiaan perässään raahaten paikasta toiseen. Iloinen puheensorina muuttui puuroksi kaikkien jokeltaessa pienissä ryhmissään. Seppeleen tunnelma oli ällöttävän onnellinen, mutta sen yllä leijui vain harvojen aistittavissa oleva sumuinen kerros epäilyksiä. Epäilyksiä, koska mun 20-vuotisen elämänkokemuksen perusteella nuoria täynnä oleva hevostalli oli salaisuuksien temppeli. Salaisuuksien, jotka rakoilivat Seppeleen aina yhtä kotoisassa ilmapiirissä. Sellaisessa yhteisössä salaisuudet paljastuivat aina väkisinkin. Ja jos mä mitään niillä muutamilla vierailukerroillani olin observoinut, salaisuuksien verkon keskellä yksikseen kihertäen kehräsi lankaa se yksi blondi. Sen hontelot koivet näyttivät säälittäville vähän löysissä farkuissa ja mun mielestä se olis voinut yhtä hyvin olla hirvi. Mun käden jatkeena oleva Lusmu taas tuntui olevan sitä mieltä, että Alviinan pureskelema omena oli kiinnostavin asia ikinä ja töytäisi siis hontelo koipista hirveä mennessään. Alviina horjahti vähän hämmentyneenä ja hetken mä pelkäsin, että se heinänkorsi kaatuisi, mutta jotenkin omituisesti viuhtomalla se pysyi pystyssä. Lusmu sen sijaan räpytteli silmiään odottavasti. ”Sori”, mä sanoin ja kuulostin sille, etten ollut lainkaan pahoillani. Lusmu nykäisi riimunnarua uudestaan blondin suuntaan. Missä helvetissä Mikaela nyt taas oli? Miksi mun piti taas edes olla mukana? ”Ei mitään”, Alviina sanoi reippaasti ja rouskutti omenaansa. ”Odotatko sä Mikaelaa?” ”Odotan.” Alviina mutristi huuliaan kuin se ei tietäisi mitä ajatteli musta. Sitten se hymyili inhottavalla tavalla. ”Mä voin pitää sulle seuraa.” Voi pliis älä.Mutta sitten se syötti loput omenasta Lusmulle, joka näytti onnelliselle ja lihavalle suomenhevoselle. Mä en ymmärtänyt, miten se muka oli viime viikkoina lyllertänyt läpi yhtäkään kouluohjelmaa. Ai niin, mutta Mikaelallahan oli ollut jo kuukauden kilpailutauko. Juuri kaikkien loppukilpailuiden aikaan, sopivasti. Mutta Mikaelallakin oli salaisuus ja se rakoili varmiina räjähtämään mikä hetki tahansa siskon käsiin. Mikaela oli hyvä salaamaan kaiken mitä ei halunnut kertoa; edes mä en tiennyt mikä sen salaisuus oli, mutta jos sitä katsoi tarkasti hiljaisina hetkinä, syntyi sen kasvoille väsynyt varjo. Mikaela ei jaksaisi sen salaisuutta enää kauaa. ”Mikaela viettää paljon aikaa Robertin kanssa”, Alviina tokaisi tyytyväisenä rapsutellen Lusmua otsalla olevasta pyörteestä. Se ei edes katsonut muhun puhuessaan, vaan näytti keskittyneeltä pyöritellessään vaaleaa karvaa sormissaan. Ihan kuin se ei olisi muka odottanut mun uteliaisuuden heräämistä ja ”ai ihan oikeestiko”-äänähdyksiä. Blondi nautti paikastaan juorukuningattarena, oli se sitä halunnut tai ei. ”Niinpä taitaa”, mä hymähdin asiasta juurikaan kiinnostumatta. Silloin Alviina vilkaisi mua nopeasti silmät mielenkiinnosta sirrillään, suu kuitenkin neutraalisti mutrulla. ”Mä kyllä luulen, että Robert on vähän homo”, Alviina hymähti. ”Allukin on.” ”Ai jaa”, mä totesin. Alviina kihersi tyytyväisenä katse yhä Lusmussa. ”Mä kun luulin, että Allulla oli tyttöystävä.” ”Sen takia ne varmaan erosikin. Kun Allu on homo.” Mä kohotin kulmaani toisen arveluille jokseenkin epäuskoisena. Aleksanteri oli aika urpo jätkä. Kerran se oli tupakkapaikalle tullessaan kompastunut tennareiden aukinaisiin nauhoihin. Se ei kyllä varmaan ikinä uskaltaisi tulla kaapista vaikka oliskin. ”Ja Robert kyllä vakuuttelee kovasti, ettei se ole”, jatkoin enkä edes tiennyt miksi. ”Niin se mulle ainakin humalapäissään mongersi. Ja nuoli se kerran mun siskon kanssa, mikä tosin ei kyllä taida todistaa mitään.” Salaisuuksien taas säröillessä Alviinan huulille nousi mairea hymy. Se ei kerennyt tentata multa enempää kun hattaratukkainen sisko pyyhälsi paikalle kummastunut ilme kasvoillaan. ”Mikset sä oo vielä pistänyt sitä koppiin? Mun pitää pitää vielä Inkerin kouluvalmennus! Meinasitko koko sen ajan töröttää siinä?” Mikaela säksätti ja muljautin sille silmiäni. Alviina virnuili veikeää virnettään katsoessaan, kuinka mä tyrkkäsin narun siskolle. Se nyrpisti nenäänsä, mutta lastasi hevosensa tottunein ottein kyytiin. Lusmu nyhti heinäverkkoa tyytyväisenä. ”Eiks sulla oo mitään muuta tekemistää kun törröttää siinä?” mä kysyin Alviinalta, joka kohautti harteitaan. ”On tietenkin”, se hymisi. ”Oli kiva jutella!” Hymyn kera se kääntyi ympäri ja harppoi hirvikoivillaan sisälle. Se oli kummallinen muija. Mä en totta puhuen katunut mitä olin sille sanonut. Alviina alkoi kai olla tallilaisten mielessä lähinnä huhupuheita juoruava ämmä, jota ei voinut ottaa sataprosenttisesti tosissaan. En tiedä mikä sen sille tielle oli saanut, mutta Hirvi oli lähinnä loinen, joka oli väkisin luikerrellut Seppeleen ydinporukkaan olemalla kaiketi aina väärässä paikassa väärään aikaan. No hard feelings hun, mä ajattelin, kun sen vähän liian lyhyinä nilkat paljastavat farkut katosivat tallin ovesta sisään. ”Joten mitä mun pitäisi tehdä täällä sen aikaan kun sä pidät jotain valmennusta?” mä kysyin Mikaelalta närkästyneesti. Se katsoi mua kuin ei jaksaisi mun pahaa tuulta juuri nyt. Ei se varmaan jaksanutkaan. ”Ihan mitä huvittaa”, hattarapää vastasi tylsistyneesti. ”Ei varsinaisesti oo mun ongelma.” Mua nauratti. Siskokullan salaisuus oli tosiaan käymässä sille turhan raskaaksi. Mä olin ehdottomasti sitä mieltä, että tämä jos joku oli sen ongelma sen raahatessa mut väkisin mukaansa. Maneesin katsomo oli tyhjä. Toisessa päädyssä oli tummaa ponia työstävä punatukkainen tyttö, jonka nimi oli Kiia tai Fiia tai Tiia ja toisessa Mikaela ja se pieni blondi pienen poninsa kanssa. Mä olin naurahtanut kevyesti kun mä olin kuullut sen kääpiön olevan jo 17 vuotta. Ainakin temperamenttinen poni sen alla tuntui olevan sille sopivan kokoinen. Varsinainen minipari. ”Tee muutama siirtyminen käyntiin ja takaisiin raviin! Valmistele kunnolla! Äläkä lössähdä heti, vaadi siltä ponilta heti hyvä käynti. Uudestaan!” Mikaelan ääni raikui maneesissa ja vaikka se kuulostikin vieraan vaativalta, oli sen taustalla normaali heleä, ystävällinen sävy. Mitä tuli blondeihin – niitä tuntui tänään tulvivan mun elämään joka suunnasta. ”Moi”, sanoi jonkun ääni töksähtäen. Katsomo kumisi kun uusi blondi tömisteli sitä vasten mun viereen. Sillä oli kädessä avattu Fazerin Sininen ja nenä punersi kylmästä. ”Hitto mikä tuuli tuolla.” Cella puuskahti kovaan ääneen rojahtaessaan mun viereen. Ylös asti vedetty vetoketju teki takin kauluksesta korkean ja se tuntui kovasti haittaavan Cellan suklaansyömistä, joten nainen avasi sitä tohkeissaan. Sormetkin punoittivat. ”Syksy tulee”, mä hymähdin ja tungin kädet takin taskuihin. ”Niin se taitaa tulla”, Cella tokaisi ja lohkaisi yhden rivin suklaalevystä. ”Haluutko sä?” Mä otin yhden palan suklaata suuhuni. ”Kiitti.” ”Oo hyvä vaan”, Cella sanoi rempseällä äänellään katse vaaleassa ponissa ja sen ratsastajassa. ”Inkeri on kyllä kesällä kehittynyt aika paljon. Onhan sillä tosin paljon ponejakin joilla harjoitella, mutta on sen elämässä tainnut olla vähän muutakin. Se Andrei, vaikka ei niistä nyt oikein ota selvää onko ne juttu vai ei.” Aha. Taas juoruja. ”Siis ei sillä että mua kiinnostaisi”, Cella lisäsi nopeasti. ”En mä tahtoisi muiden asioita sorkkia. Tuntuu aika hölmölle vaan, ettei Inkeri enää hoida Siiriä!” Mä kohautin harteitani, koska mulla ei ollut hajuakaan mikä oli Siiri. ”Niin siinä sitten kai vain joskus käy”, Cella jatkoi höpöttämistään. ”Kaikki kasvaa aikuisiksi.” Blondi tarjosi mulle levyä uudestaan ja mä otin taas palan. ”Ei ihan kaikki”, mä hymähdin ja nyökkäsin Mikaelan suuntaan. Sen mustat ratsastushousut olivat tahrattomat ja pastellinen poninhäntä pursui merkkilippiksen alta. ”Kunpa ei tarvitsisi kasvaa aikuiseksi”, Cella huokaisi. ”Ikuisesti lapsenakin olo olis aika tylsää”, mä huomautin ja Cella vilkaisi mua nopeasti. ”Mutta joistain aikuisen elämän asioista voisi luopua.” ”Kuten vaikka laskuista”, nainen haaveili. ”Kuule Joel, mä en tiedä susta mitään. Mitä sä teet työkses?” ”Mä oon kokki”, vastasin rehellisesti ja blondin ilme oli jopa vähän yllättynyt. ”Aijaa. Miksi sä kokiksi päädyit?” ”Kaikkien täytyy syödä.” ”No sepä oli kattava vastaus. Eikö mitään intohimoa asiaan?” Mä vilkaisin sitä kulma koholla. ”Kyllä mä olen ihan hyväkin kokki jos sä sitä meinaat.” ”Mutta kai siihen täytyy olla joku palava himo! En mä voisi tehdä mitään mihin mulla ei olisi intohimoa. Ei se oo oikeeta elämistä. Mä kuulin Annilta, että sä olit joku lätkätähti joskus.” ”Mutta sitten munkin piti kasvaa aikuiseksi”, mä murahdin sille. Cella vilkaisi mua vikkelästi ja mä kuulin kuinka yllä häilyvään salaisuuteen syntyi särö. Kaikilla oli salaisuuksia. Ja mulla oli tavallista isompi, isompi kuin Mikaelalla tai Robertilla tai Aleksanterilla tai varmaan kellään siinä lafkassa. Mä tiesin, ettei se salaisuus pysyisi kauaa piilossa. Toistaiseksi mä kuitenkin halusin vielä nauttia siitä vapauttavasta tunteesta, kun kukaan ei tiennyt. Paitsi Mikaela. Mikaela tiesi ja se koetti joka päivä saada mua olemaan siitä avoimempi, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Kai se oli kaikesta huolimatta mukava sisko. Cellan huomio keskittyi hetkeksi Tirppaan, joka iloisesti pukitti laukannostossa. ”Kyllä me vielä sustakin saadaan selvää joku päivä”, Cella tokaisi itsevarmasti ”Et sä ikuisesti voi olla vain mysteeri kaikille.” ”Ehkä jotkut mysteerit on hyvästä”, sanoin hiljaa. Cella tuhahti epäuskoisesti. ”Puhu vaan omasta puolestas, sun poikaystävä olikin homo.” ”Ei Allu oo homo!” Cella tuohtui. Virnuillen varastin siltä palan suklaata. ”Sun pitää ehkä kertoa se Alviinalle.” Inkerin antaessa ponilleen vihdoin vapaan ohjan Seppeleen yllä roikkui yhä monia salaisuuksia – ja mua vähän epäilytti, että nyt mun Salaisuus oli siirtynyt sinne myös. Kuitenkin syödessäni Cellan kanssa maneesin katsomossa Fazerin Sinistä musta tuntui, että se ehkä oli ihan ok.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Nov 14, 2016 1:30:30 GMT 2
13.11.2016 KOLMAS Sitkeä flunssa Seppele oli mulle vähän kuin sitkeä flunssa. Mä en varsinaisesti nauttinut siitä, vaikka ei se mua tappanutkaan, välillä se meni pois, mutta iski viikon kuluttua uudestaan. Seppele oli mun mielestä ihan siedettävää, se ei haitannut mun elämänlaatua eikä työtä, mutta silti se oli olemassa pieninä pätkinä kerrallaan. Tiedän, ettette te ajattele asiasta samalla tavalla kuin mä. Mulle Seppele ei kuitenkaan edustanut mitään erityisen tärkeää, ei hoitohevosta, ei omaa hevosta, ei hyviä kavereita, ei onnistumisia ratsastuksen parissa. Se oli vain Seppele ja mä olisin voinut loistavasti elää ilmankin sitä. Tiedättekö, mikä muu oli kuin sitkeä flunssa? Mikaela. Se jankutti ratsastamisesta ja Seppeleestä ja kuinka mä voisin nyt osallistua ainakin yhdelle tunnille. Mikaelalle mun ratsastuksen comeback oli jonkinlainen pakkomielle, sydämenasia. Se koetti ihan liikaa saada mua takaisin hevosen selkään. Ja vaikka mä olinkin miettinyt nyt jo viikkoja sitä samaa asiaa, sitä pientä kutitusta vatsanpohjassa kisojen jälkeen, jos mä olisin sanonut siitä Mikaelalle, olisi helvetti ollut irti. Mikaela ei tiennyt mitä tarkoitti ei. Siksi mä olin häkeltynyt kun se ei ollut Halloween-kilpailuiden jälkeen raahannut mua tallille kertaakaan. Se ei ollut edes maininnut Seppelettä. Siksi mä olinkin näyttänyt enemmän hämmentyneelle kuin ärsyyntyneelle sen raahatessa mut pitkän tauon jälkeen takaisin idyllisen tilan pihaan. Mä en kyllä ymmärtänyt mitä hittoa Mikaela itsekään lorvi Seppeleessä. Sen hevonen ei asunut siellä, sillä ei ollut tunteja siellä juuri koskaan eikä edes hoitohevosta. Miksi sen piti hukata kaikki vapaa-aika jossain mihin sitä ei edes kaivattu? Tai miten sen ottaa, olihan siellä Robert. Ja pari muuta Mikaelan kaveria. Lumi oli vallannut Suomen odottamattoman aikaisin. Se sai kaiken näyttämään kuin lasten satukirjalta: valkoinen puuteri oli vallannut katot ja puiden latvat, sunnuntaipäivän auringon kimallellessa sitä vasten. Oli tyyntä, tuulenvirettäkään ei ollut aistittavissa. Kaikki näytti rauhalliselle ja koskemattomalle Seppeleessä. Se melkein hymyilytti, mutta vain melkein. Mikaela tömisteli norsun askelin Harryn karsinan eteen. Se oli tyhjä, mille sisko nyrpisti nenäänsä. Kahden karsinan päästä kurkkasi käytävälle polkkatukkainen mimmi, joka hymyili Mikaelalle. ”Ne lähti just”, se sanoi. ”Siis Robert ja Harry, maneesiin kai. Jotain se mutisi, että sä oot myöhässä.” Mikaelan ilme näytti sille, ettei se kyllä ollut IKINÄ myöhässä. Mä en ollut kovin hyvä tuomari kun en edes tiennyt milloin sen oli kuulunut olla paikalla. ”Moi”, polkkatukka jatkoi Mikaelan ilmeestä huolimatta. ”Sä oot varmaan Joel? Mä oon Salma.” Sen hymy oli lämmin ja iloinen, sellainen heppatytön stereotypinen hymy. Selän takaa kurkisti kimo poni, jonka karvaan satulavyöstä oli jäänyt hikinen jälki. Ponia tuntui kiinnostavan kurkata tytön (koska vain tyttö se polkkatukka mulle oli jos jotain), mutta ei saanut siihen tilaisuutta. Uteliaat silmät vilkkuivat tytön niskan takaa ja mä kuulin tänne asti, miten sieraimet pörisivät. ”Miten Bonnie?” Mikaela kysyi pirteään small talk-sävyyn. ”Onko teidän kausi mennyt hyvin?” ”Joo!” Salma puuskahti onnellisesti. ”Bonnie on ollut ihan super. Harmi vaan että...” Salman lause loppui kesken, kun tyttö mutristi huuliaan tyytymättömästi. Sen mustiin nahkahansikkaisiin verhotut sormet olivat siirtyneet rapsuttamaan rakkaan ponin otsaa. Vaalea karvaa tippui kosketusta turvepatjalle. ”Että?” Mikaela rohkaisi jatkamaan, kunnes sen kasvoille levisi kauhistunut ilme. ”Ei kai Bonnie ole rikki?” ”Ei!” Salma kiekaisi niin, että Bonnie sen takana hyppäsi hieman ilmaan. ”Siis Juuso, se mun kisahoitaja, en saa sitä kyllä enää mihinkään! Joko sillä on jotain muuta tai sitten se ei vaan vastaa mulle lainkaan. En olisi muuten niin tarkka, mutta tosissaan tarvitsen apua kisoissa, siksihän mä kisahoitajaa alunperin hainkin!” Mun kasvoille levisi tuima ilme. Se ei liittynyt mitenkään Juusoon, josta en edes tiennyt kuka se oli, vaan Mikaelan ovelaan ilmeeseen. Sitten se taas hihkaisi jotain niin älyttömän typerää, että mä hetken kuvittelin sen tapahtuneen jossain toisessa ulottuvuudessa, jossa mikaelat oli vielä typerämpiä kuin tässä. ”Joelhan voi lähteä sun avuksi joskus!” sisko ilmoitti kasvoillaan ilme, joka kertoi sen olevan enemmän kuin ylpeä neronleimauksestaan. ”Mikaela, ei mulla ole aikaa”, mä sanoin rauhallisesti, koska mä olin nyt varma, että Mikaela oli jokin järjetön pikkulapsi. Sellainen, jolle asiat piti selittää kaikessa rauhassa jokaista mutteria niiden pääkopassa vääntäen. ”Onhan!” ”No entä sitten -” ”Mä hoidan”, Mikaela ilmoitti tiukasti mut keskeyttäen ja mä kurtistin kulmiani. Salma näytti olevan jokseenkin pihalla meidän keskustelusta ja se oli ihan ymmärrettävää. Mä mutristin mun huulet tiukasti yhteen, kun Mikaelan kasvoille levisi leveä hymy sen kääntyessä Salman puoleen. ”Joel tulee!” Se oli sitten sillä selvä. Multa ei kysytty enää mitään. Salma ja Mikaela löi kättä päälle, mikä oli musta jo aika törkeää, tässä oli nyt kyse kuitenkin MUSTA . Jotenkin koko jutussa haiskahti pienesti ihmiskaupan maku. Mikaela höpötti jotain Inkeristä ja Törpöstä ( ?) Robertin täysin jo unohtaneena, kadoten vikkelästi kulman taakse. Jättäen mut kaksin Salman kanssa. Salma vilkaisi mua vähän alta kulmiensa varovaisesti. Se ei tuntunut varovaiselta ihmiseltä: Salma oli ihan varmasti yksi sosiaalinen luonnonlahjakkuus, sellainen rasittava, jonka kanssa oli ihan liian helppo olla ja jota oli ihan liian vaikea inhota. Älä koskaan luota ihmiseen, jota on hankala inhota. Joskus silloin ajattelee, että ei siinä ihmisessä ole ehkä mitään inhoamisen aihetta: ja kun se rysähtää päin naamaa, se inhon aihe, on se pettymys aivan liian suuri. Mä en luottanut ihmisiin muutenkaan ja sellaisiin tasaisen mukaviin ihmisiin vielä vähemmän. ”Mitä luokkia te hyppäätte?” mä töksäytin saaden Salman säpsähtämään. Se otti suojia pois poninsa jaloista, Vereduksen kukkaroa varmasti ihan mukavasti keventäneet jännesuojat lennellen karsinasta käytävälle. ”Metristä metrikahteenkymppiin”, se vastasi rennosti taputtaessaan poniaan lavalle. Salman huulilla väreili pieni hymy katsoessaan Bonnieta ylpeänä. Täytyi myöntää: mä olin ehkä odottanut metriä, mutta metrikakskyt oli jo aika paljon. Kuka olisi arvannut, että ryteikön keskeltä Seppeleestä löytyisi joku sellainen parivaljakko. ”Ihan hyvin”, mä vain mutisin. Salma hymyili mulle aurinkoisesti. ”Joo, just 29. päivä lokakuuta voitettiin yksi!” tyttö sanoi ja heläytti vielä perään pienen naurun. Sitten se loikkasi karsinasta ulos, sulki oven ja lähti viemään varusteitaan pois. ”Oli kiva tavata, Joel!” No niin kai, saithan sä laittomassa ihmiskaupassa kisaorjan, mä ajattelin positiiviseen tapaani. Mustan takin taskussa oleva tupakka-aski kuumotteli, joten mä suunnistin ainoalle paikalle minkä mä tiesin: autotallin nurkalle, jossa oli epävirallisen virallinen tupakkapaikka. Mä ehdin just ja just sytyttää röökin huulien väliin, kun autotallista rymisteli ulos Hirvi. Ja kun mä sanon Hirvi, tarkoitan todellakin Hirveä isolla H:lla. Se ei ollut mikä tahansa suomalainen harmaaruskea hirvi, ei, se oli mansikkablondi ja sen nimi oli Alviina. Se räpisteli ulos autotallista ja sulki oven tarkasti perässään. Se ei ollut kai huomannut mua, mikä kävi mulle paremmin kuin hyvin. Mutta Alviinan pyörähtäessä ympäri ihan liian pitkillä jaloillaan, sen katse osui muhun. ”Ai moi”, se sanoi eikä kuulostanut varsinaisesti iloiselle tai ärsyyntyneelle. Se oli erittäin neutraali ääni ja jostain syystä se kävi mun hermoille vielä enemmän. Mä vain nyökkäsin tervehdykseksi, minkä Hirvi kai ymmärsi kuitenkin lupana jäädä. Ei se kyllä ollut.”Mä voitin sut kisoissa”, Hirvi töräytti suustaan ihan yllättäen kuulostaen aika ylpeälle. Mä kurtistin kulmiani. ”Niinpä taisit voittaa”, mä hymähdin tupakka suupielessä. Alviina nyrpisti nenäänsä ja risti kätensä, näin sen yhä itsevarman ilmeen kun silmät kevyesti sirrillään vilkaisin sitä nopeasti. ”Mutta enpä olis turhan ylpeä siitä.” ”Miksen olisi?” Hirvi töksäytti ja mä puhaltaen savua suupielestä naurahdin vähän. ”Koska sun hevonen hyppää kevyesti metrikolkyt ja Lusmu hyvänä päivänä ehkä onnistuu keräämään voimia kasikymppiin. Siinä on aika vissi ero”, mä kerroin ja hontelokoipisen tytön ilme nyrpistyi entisestään. ”Sä oot vaan kateellinen!” se rääkäisi. ”Siitä hevosestas olinkin”, myönsin ja sain Alviinan hymyilemään maireaa hymyään hieman. Ei se kyllä olisi tarvinnut, helvetti. ”Miksi Robert asuu Allun luona?” se kysyi seuraavaksi ja mä kohotin kulmaani sille. Näytinkö mä joltain Seppeleen juorupankilta?? Olinko mä tosissaan herännyt tänään 14-vuotiaana teinityttönä, joka tahtoi lähteä kisahoitajaksi jollekin poniratsukolle ja juorusi tallilaisilta kulman takana? Katsoin tyttöä nenääni pitkin alaspäin (koska sen mä ainakin kykenin tekemään) epäuskoisena. Miksi mua edes kiinnostaisi miksi Robert asui Aleksanterin luona? Miksi Hirveä kiinnosti miksi Robert asui Aleksanterin luona? ”No mistä hitosta minä tiedän”, äyskäisin tytölle. ”Onko niillä jotain... juttua?” Mä katsoin Hirveä epäuskoisena. ”Juttua? Ihan varmasti on, Allukin varmaan jätti Cellan ihan vaan, jotta voisi olla Robertin kanssa ja nyt ne elää niiden homofantasiaa yhdessä.” Se oli täysin sarkastisesti esitetty väite SARKASTISELLA äänellä sanottuna. Mutta Alviinan silmiin syttyi pieni, inhottava pilke. ”Mitä sä edes teit autotallissa?” mä kysyin tylyllä äänellä vaihtaakseni puheenaihetta nopeasti. Alviina vilkaisi autotallia hämmentyneesti, kuin ei olisi itsekään enää muistanut, mutta sitten sen kasvoille levisi hymy. ”Ruusu ja sen varsa asuu siellä!” ”Autotallissa?” ”Joo! Tallissa on täyttä niin ne on täällä hätäratkaisuna. Sen varsa on suloinen! Ja kasvaa tosi nopeasti.” Sitten Alviina hymyili viimeisen kerran, sanoi ”moikka” ja käveli talliin sisälle. Mä en sanonut sille moikkaa takaisin (#reckless #reunallaeläjä). Mikaela löytyi maneesista huutamasta. Sen kulmat olivat keskittyneessä kurtussa ja Inkerin ilme oli aika hätääntynyt kun se patisti pientä ponia keskiraviin. Poni ei tosin olisi kaivannut kovin paljoa patistusta, vaan sinkaisi alta sellaiseen korkeaan, liidokkaaseen liikkeeseen, että Inkeri oli jäädä kyydistä. Mikaela vain nyökytteli hyväksyvästi, mutta se taisi enemmän olla ponille kuin hölmistyneelle Inkerille. Inkerin CO:n klassikkomalli oli kevyesti vinksallaan. Robert köpötteli Harryn kanssa sisäuraa puhelin kourassa. Kun se viimein hyppäsi alas suuren hevosen selästä, mun sisko puuttui taas peliin. ”Joel, voitko auttaa Robertin pois? Kiitti!” Joten mä autoin ja koska en tiennyt kuinka paljon Robertia kuului auttaa, jatkoin vielä maneesin ovelta kaksikon perässä talliin. Karsinassa kääntyessään Robert katseli omaa hevostaan ja kun se viimein nosti katseensa se säpsähti niin että sen hevonenkin säpsähti ja törmäsi päin karsinan seinää. ”Oho”, Robert sanoi ensin ja tyynnytteli hevostaan, joka taisi kyllä olla tottunut sellaiseen. ”Siis, kyllä mä nyt pärjään.” ”Okei”, mä sanoin ja nojasin karsinan oviaukkoon. Robert näytti vähän vaivaantuneelle räpeltäessään suitsien solkia auki. ”Mä kuulin, että sä tykkäät hypätä”, se törkkäsi ulos suustaan väkisin, mutta samalla kuin ei olisi tarkoittanut sanoa juuri sitä. Kuin se olisi yrittänyt sanoa jotain JÄRKEVÄÄ, mutta vahingossa töksäyttikin ulos ne sanat. Mä ajattelin suurinpiirtein: ei taas. Mikäli Mikaela oli nyt juorunnut musta jo Robertillekin, mä en tiennyt kuinka kauan olisi turvassa. Suitsista vapautunut Harry ojensi kaulaansa hamuamaan mun kättä ja mä annoin, rapsuttaen perään sen otsaa. Sekin sai mut kaipaamaan sitä. Hevosia. Ratsastamista. Hyppäämistä. Kaikkea sitä, mitä ne asiat pitivät sisällään. Harry katsoi mua lempeillä silmillään kuin olisi tiennyt, mitä mä ajattelin ja rohkaissut mua. Mähän olisin voinut vain vastata yksinkertaisesti myöntävästi, tai että joskus tykkäsin. Enpä vastannut. ”Alviinaa luulee, että sä ja Allu ootte homopari ja siks asutte yhdessä”, mä sanoin ja Robert melkein tiputti satulansa eikä puhunut mulle enää loppupäivänä. Illalla mä mietin miten Harry oli hamunnut mun kättä ja kuinka musta oli kai tullut kimon ponin kisahoitaja ja kuinka Robert oli vain tokaissut ”sä tykkäät hypätä”. Musta tuntui, että Seppele saattoi olla sitkein flunssa, mitä mulla oli ikinä ollut. Se tunki luihin ja ytimiin asti, kunnes takertui sinne pysyvästi. Mutta tavallaan se tuntui ihan hyvälle.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Nov 15, 2016 0:23:32 GMT 2
14.11.2016 NELJÄS Suuri pieni salaisuus Töissä oli kiire. Meidän ravintolassa oli aina kiire. Se oli suosittu ruokapaikka usealle, joka kaipasi vähän juhlaa arkeensa – me ei oltu mikään perinteinen Amarillon kaltainen räkälä, mutta hinnat olivat silti siedettävät. Mulla oli jopa siedettävä työporukka lukuunottamatta pääkokkia, jota teki mun teki mieli kerran tunnissa heittää pippuripihvillä keskelle naamaa. Sen sijaan tyydyin tuijottelemaan sitä murhaavalla katseella, joka ei ollut fiksua sen päättäessä mun opiskeluista että sen mukana tulevaisuudesta. Mun onneksi pienikokoinen mies myös pelkästi mua tarpeeksi, ettei kommentoinut asiaa koskaan millään tapaa. Ehkä se oli se puukko mun kädessä, mikä lopullisen päätöksen sen mielessä teki. En tuominnut. Kun mä viimein ripustin mustan työtakkini naulaan, oli mulla tupakka jo valmiina huulien välissä sytytystä odottaen. Takaoven avaaminen sai mut murahtamaan tyytymättömästi. Ulkona satoi; ei kovaa, mutta hieman suuria pisaroita ripotellen. Kohensin mun nahkatakin asentoa, mutta jäin oven eteen onnettomaan katokseen seisomaan. Liekki leimahti ja viimein sain sytytettyä monta tuntia kaivatun röökin. Katota tippui runsaasti vettä, mikä kertoi, että ulkona oli joko satanut pidemmän aikaa tai kuin saavista kaatamalla. Ruskeat hiukset valahtivat vähän mun kasvojen eteen, latvat kosteasta ilmasta aavistuksen ulospäin kihartuen, kun mä katsoin siristynein silmin pisaraverhon takaa työntekijöiden parkkipaikkaa. Se oli jo melkein autio, siellä oli vain kaksi autoa jäljellä. Pääkokki oli karannut paikalta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Sillä ei ollut kovin hyvä työmoraali. ”Ai sä oot vielä täällä”, mä kuulin Juulin äänen mun takaa kun raskas ovi avautui. Mä en vastannut mitään, koska eikö se nyt ollut aika ilmeistä. ”No, mä en kyllä ole tässä laitoksessa enää hetkeäkään. Nähdään huomenna!” Sitten se vähän hymyillen huiskautti vaaleanruskean poninhäntänsä olan taakse ja marssi pienelle mintunvihreälle Pololleen. Se oli musta ehkä kauhein auto, mitä maailman päälle oli koskaan keksitty, mutta Juuli ei kai kaivannut parempaa. Juuli ei koskaan valittanut sen autosta, mutta melkein kaikesta muusta se sitten valittikin. Se oli kakskytyks, ravintolakokiksi valmistunut ja yksi niistä, jotka olivat tajunneet vähän liian myöhään, ettei se ollut kyllä yhtään sen ala. Lounastauoilla se murisi mulle närkästyneenä, kuinka ”tänään mä kyllä otan loparit”, mutta se oli ollut töissä täällä jo kaksi ja puoli vuotta. Ruma auto hurautti hetkessä pois parkkikselta kohti kotiaan. Mä tumppasin tupakan maahan enkä antanut pienellä pöydällä olevalle tuhkakupille ajatusta edes yhden vilkaisun verran. Ilmaa kiroten mä kävelin mun omalle autolle. Se käynnistyi ja ensimmäisenä mun katse osui konelaudan kelloon. Mä olin jo myöhässä. ”Voi vittu”, mä kirosin ja peruutin pois valkoisella maalilla merkatusta parkkiruudusta. Mä en yleensä ollut myöhässä. Mun vanhemmat oli kasvattaneet mut olemaan ajoissa, mun lätkävalmentaja oli pitänyt huutoa aikatauluista. Ajoissa oleminen oli kasvanut muhun kiinni, mutta tässäpä sitä oltiin, myöhässä. Kun sade yltyi, pistin mä auton pyyhkijöitä vain kovemmalle. Kaupunki näytti harmaalle ja tylsälle. Mä olin vieläkin onnellisempi, että kerrankin Mikaela oli ymmärtänyt kun mä olin sanonut ei. Mulla ei ollut mitään halua nököttää muutenkin vasten tahtoani tallissa, jossa mulla ei ollut edes mitään tekemistä. Ja sitä paitsi, en mä olisi edes päässyt. Salaisuudella on negatiivinen kaiku. Suurilla salaisuuksilla on vielä negatiivisempi kaiku. Mutta mun salaisuus oli kaikkea muuta kuin negatiivinen, vaikka siihen liittyikin monta negatiivista asiaa. Tavallaan mä en ymmärtänyt, kuinka salaisuuden pitäminen oli mulle niin tärkeää. Mun salaisuuden paljastaminen olis kuitenkin muuttanut kaiken: sen, miten ihmiset katsoi mua, mitä ne ajatteli musta. Vaikka salaisuus oli kieltämättä parasta mitä mulle oli koskaan tapahtunut, se ei aina muiden silmään näyttänyt sille. Siksi mä en antanut edes Mikaelan kertoa kellekään: mun salaisuus oli mun salaisuus, ja kun mä olin valmis kertomaan jostain niin henkilökohtaisesta ja tärkeästä asiasta kellekään, mä tekisin sen ihan itse. Sateen rummuttaessa ikkunan tuulilasia mä rummutin auton rattia. Musiikki oli hiljaisella, joten mä käänsin sen kovemmalle. Se oli joku tusinaradio, kai NRJ. Mä en tavallisesti kuunnellut sellaisia kanavia lainkaan, mulle Radio Rock oli hengenasia, mutta aamulla mä olin kuunnellut niiden aamushow'ta. Eihän ne koskaan mistään järkevästä puhuneet, mutta toisaalta mä olin aamuisin muutenkin tarpeeksi hankalaa miellyttää. Olisin halunnut sanoa olevani aamuihminen. En mä ollut, ainakaan syntyjäni. Mä olin opetellut olemaan aamuihminen, mutta toistaiseksi mä en silti rakastanut aikaisia heräämisiä. Mä parkkeerasin auton tottuneesti parkkipaikalle, jossa nökötti jo valmiiksi muutama auto. Mä astuin ulos ja kävelin puiselle portille sateen yhä tippuessa niskaan. Laatoitettu kävelytie keltaiselle rakennukselle oli märkä ja sen päälle oli levinnyt hiekkaa, vieressä makasi sininen ämpäri. Mä hymähdin sille vähän hymyillen ja siirsin sen pois kivetykseltä. Hiekkalaatikko oli ihan vieressä ja sen takana oli keinuja, liukumäki ja hullunkurinen kiipeilyteline. Se kiipeilyteline levisi joka suuntaan, siinä oli erilaisia muotoja, riippusilta, kaikenlaista muuta, jota mä en lapsena osannut toivoakaan. Mä en ollut koskaan käynyt katsomassa sitä tarkemmin, mutta toistaiseksi se näytti vain suurelle sekamelskalle sinisiä köysiä. Kävelin sisään jämerästä ovesta, eteiseen, jossa valmiiksi oli jo kolme ihmistä. ”Ai Joel, moi, sua onkin jo odotettu kovasti”, Suski sanoi hymyillen, kääntyen eteisen ovelle, josta seuraava huone oli lyhyt käytävä. ”Ei kai?” mä huokaisin, mutta mun äänessä oli vähän huumoria ja huulilla kevyt hymy. ”Isi!” huusi iloinen ääni ja pian mun lahkeeseen tarrautui pieni tyttö, jolla oli vaalea hiuspehko ja siniset, tuikkivat silmät. ”Mä piirsin tänään taas! Ja Ellu pyysi mua yökylään!” Mun salaisuus oli kaikkea muuta kuin negatiivinen. Sillä oli sykkivä sydän, oma mieli ja mun sormiinkin tatuoitu nimi, Aada. Aada hymyili leveästi, mutta oli vähän hengästynyt spurtistaan sekä puhetulvastaan. ”Aada halusi piirtää sulle vielä tänään jotain isänpäivälahjaksi”, Suski kertoi iloisella päiväkotitätiäänellään. Se ojensi mulle aanelosen, johon piirretystä kuvasta mulla ei olisi ollut hajuakaan ilman jonkun tulkkausta. Värikkään pyörteen viereen oli kirjoitettu ”Isä ja minä”. ”Kiitti”, mä sanoin ja sain Aadan hymyilemään vieläkin leveämmin, jos mahdollista. ”Ole hyvä”, se vastasi, koska kyllähän se nyt oli tietenkin kasvatettu hyvin. Piirroksen lisäksi Suski ojensi mulle vielä vaaleanpunaisen repun, jossa nökötti Hello Kittyn kuva. Mä autoin takin Aadan ylle ja pipon päähän, mutta kurahanskat tungettiin mun nahkatakin taskuun. Sitten mä kaappasin melkein kolmivuotiaan tytön mun syliin, Aadan kikattaessa hieman ja tökätessä mua poskeen. Mä kitiin Suskia ja vaihdoin vähän vielä kuulumisia, Aada ei ollut hankala lapsi. Se ei ollut tullut lainkaan muhun, se oli kiltti ja sosiaalinen, joten mä harvemmin sain kuulla mitään negatiivista. ”Ai kutsui Ellu sut yökylään?” mä kysyin kun me astuttiin ulos Keltatulkun päiväkodista. Sade oli taas helittänyt pienemmäksi tihkuksi. ”Joo!” Aada varmisti ja nyökkäsi tomerasti. ”Mun pitää sitten varmaan kysyä Ellun vanhemmilta, sopiiko seuraava viikonloppu”, mä totesin ja Aada näytti tyytyväiselle. Aada oli aina ollut aika itsenäinen. Kun me oltiin muutettu takaisin Liekkijärvelle lähelle porukoita, oli se ollut niillä yötä paljon. Vaikka mun niskassa jyskytti aina pieni isän huoli, oli se antanut mulle enemmän vapautta kuin vuosiin. Joskus Mikaela vahti Aadaa, koska Aadalle Mikaela oli tärkeä. Kai se kuitenkin kaipasi jonkin naisroolihahmon elämäänsä, vaikka mä en kyllä tiennyt, halusinko mä Aadasta Mikaela Kakkosta. Kun Aada istui pelkääjänpaikalle lastenistuimessaan, mä tarkkailin sitä silmäkulmastani hymynkare suunpielessä. Vaikka siitä tulisikin Mikaela Kakkonen, ei mua haittaisi. Mulle Aada oli Elämäni Nainen. Sen takia mä olin jättänyt mun lätkäuran, sen takia mä olin mennyt töihin, sen takia mä en päässyt usein ulos viikonloppuisin. Ja silti se oli parasta mitä mulla oli mun elämässä. Ja Aadan vuoksi mä jättäisin vaikka tuhat lätkäuraa.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Dec 27, 2016 20:07:01 GMT 2
27.12.2016 VIIDES Seppeleen eläintarha Lusmun huuto raikui maneesissa, laajenneista sieraimista tupruava hengitys muuttuen suuriksi huurapilviksi. Ulkona tuuli raivosi vasten maneesin seiniä saaden säikyimmät hevoset säpsähtelemään rakennuksen kolistessa. Voikko suomenhevonen ei ollut asiasta niin kiinnostunut – sen huomio kiinnittyi lähinnä muihin maneesissa oleviin hevosiin, joista Lasse oli ainoa orin huutoon vastannut. Se tuntui kuitenkin kelpaavan Lusmulle, vaikka nuori, tavallisesti tasainen ruuna tuntuikin olevan enemmän kiinnostunut hyppimään karkuun seiniä vavisuttavaa viimaa. Sen selässä istui Daniel vakaasti eikä tuntunut horjahtavan mistään, aina yhtä vakava ilme kasvoillaan. Mikaela niiskutti paksuun kaulahuiviin. Se oli ollut flunssassa jouluaatosta asti, muttei suostunut myöntämään sitä. Sininen ponihäntä niskassa heilahti, kun nainen kiristi koulusatulavyötä. Jotain se höpötti samaan aikaan, äänessä pieni yskän tuoma särö. Mä en tiennyt, oliko flunssa syy Mikaelan käytökseen, mutta normaalista tavasta tervehtiä kaikkia poiketen sisko oli pitänyt suunsa tiukasti supussa, Danielia vain nopeasti vilkaisten. Rehellisesti sanottuna, mua ei edes huvittanut ymmärtää mikä Mikaelan käytöksen motiivi oli. ”Miksi mun pitää olla täällä?” mä nurisin pitäessäni kiinni Lusmun turpahihnasta. Se ei ollut tarpeellista, eihän Lusmu ollut liikkuvaa sorttia, mutta tuli syvältä selkärangasta. Mikaelan jalka heilahti hevosen yli rutiininomaisesti. ”Jotta et homehdu vaan kotona”, Mikaela vastasi rennosti ja mä päästin irti Lusmun suitsista. Voikko vyöryi eteenpäin käyntiin yhtä viehättävästi kuin sen lihava talvilomaileva takapuoli pystyi. Hetken mä nökötin katsomossa kädet talvitakin taskuissa, kunnes katsomoon ryntäsi muutama nuorempi hoitaja. Niiden kanamainen kälätys meni jo yli mun sietokyvyn, joten päätin poistua pian maneesista. Taskussa oleva tupakka-aski ei ollut vielä ehtinyt rytistyä uutuuttaan, kun ongin yhden sen sisältä huulien väliin. Se punatukkainen talliorja, Kasper tai Jesper tai ehkä jopa Joonatan, vilkaisi mua pahasti kärrätessään kottikärryjään pihan halki. Mä hymähdin huvittuneesti, mutta odotin sytyttämistä tupakkapaikalle asti. Tupakkapaikalla oli hyviä ja huonoja uutisia. Hyvät uutiset: mä sain sytyttää tupakkani. Huonot uutiset: tupakkapaikalla oli Aleksanteri. Mä en ymmärtänyt Aleksanteria. Aleksanteri oli jollain käsittämättömällä tavalla ärsyttävä. Se ei koskaan sanonut mulle sanaakaan, vain tuijotteli kenkiään ja yritti muodostaa sanoja, joita ei koskaan saanut ulos suustaan. Jostain käsittämättömästä syystä Robert nyt asui Aleksanterin luona enemmän ja vähemmän väliaikaisesti, mikä tarkoitti, että Mikaela periaatteessa asui siellä myös. Mikä johti siihen, että mun oli pitänyt myös sietää Aleksanteria. Pahinta Aleksanterissa oli, ettei se välttämättä tehnyt mitään ärsyyttääkseen mua, se vain ärsytti. En kiinnittänyt Aleksanteriin suurempaa huomiota, koska se kuitenkin vain kiskoisi tupakkaansa kuin ei olisi saanut yhtään moneen vuoteen ja välttäisi katsekontaktia viimeiseen asti. ”Moi.” Oli siis täysin ymmärrettävää, miten paljon mä yllätyin siitä täydellisesti artikuloidusta sanasta, joka tipahti Aleksanterin suusta. Ja mikä oli vielä järkyttävämpää? Kun mä vilkaisin Aleksanteriin, se katsoi muhun. Jösses. ”Moi.” Aleksanteri ei edes vaikuttanut vaivaantuneelle. Mä en todellakaan tajunnut, mistä se yhtäkkinen itseluottamuksen puuska oli tullut Aleksanterille, joka normaalisti ei edes tiennyt mitä itseluottamus tarkoitti. Aleksanteri sosiaaliset taidot olivat täysin omaa luokkaansa. Yleensä Aleksanteri muistutti mua opossumista, joka a) oli äärimmäisen säikky b) aina säikähtäessään tekeytyi kuolleeksi. Niin tiukasti jätkä tavallisesti kiinnostui kengänkärjistään ja tuntui vahtivan, ettei hengitä liian kovaäänisesti. ”Onko Mikaela täällä?” Aleksanteri töksäytti vähän kömpelösti, mutta ymmärrettävästi. Mä kohotin kulmaani. Mitä väliä sillä oli? ”Tietenkin, en mä nyt täällä luuhaisi ellei olisi pakko.” ”Niin, tietty”, Aleksanteri mumisi. ”Cellakin on tallilla.” ”Jaa”, totesin, koska en löytänyt yhteyttä näiden asioiden välillä. ”Mä luulin, ettette Cellan kanssa tule toimeen enään. Siis sen eron jälkeen.” Ehkei Aleksanteri ollutkaan opossumi. Ehkä Aleksanteri olikin tomaatti. Ainakin väristä päätellen. Mä pudistin päätäni epäuskoisesti, mutta päätin jättää sen aiheen sikseen. Tosin se tuntui palauttavan toisen takaisin omaan kuplaansa. Taantunut tomaattiopossumi-Aleksanteri mölisi jotain hiljaa, eikä siitä saanut oikein selvää. Jotain kuulemma piti pitää salassa, mikä ei varsinaisesti kiinnostanut mua. Mulla oli tarpeeksi salaisuuksia jo itselläkin. Kun mä pääsin pois tupakalta, oli Mikaela jo pihalla trailerillaan oikomassa suomenhevosensa loimea istuen yhä Lusmun selässä. ”Mä meen nopeasti vähän kävelemään”, se tokaisi, vaikka alkoi olla jo hämärää. ”Robert on tallissa, mutta se on kadottanut Harryn pintelit johonkin. Viittisitkö hakea Harryn sisälle? Kyllähän sä tiedät miltä Harry näyttää.” Tiesin tietenkin, joten pian mä löysin itseni tammalaitumelta. Harry kohotti päänsä maasta nopeasti, kun kuuli mun lähestyvän. Jättitamma ei tuntunut välittävän pilkullisen kiukkuperseen vihoittelevista ilmeistä, kuin se olisi tottunut vieressä nököttävän Windin äksyilyyn eikä edes jaksanut ottaa Windiä tosissaan. Kun mä pääsin Harryn viereen, se venytti kaulaansa mun hihaa nuuskaistakseen. Mua hymyilytti. Harry oli erilainen kuin moni muu hevonen. Se oli typerä, mutta aito, se tahtoi miellyttää. Mä rapsutin Harryn otsaa kliksauttaessani riimunnarun riimuun. Harry keinui pitkää käyntiä mun vieressä. Se otti muutaman raviaskeleen, kun joku hyppäsi tallin kulman takaa esiin turhan vikkelästi, mutta siirtyi pian käyntiin. Se Harryssä myös miellytti: vaikka sitä ei oltu siunattu suurilla järjenlahjoilla, ei se ollut ääliö. Siinä oli luonnetta, mutta se ei ärsyttänyt tahallaan. Toisin kuin joku idiootti, joka hyppäsi mun eteen yllättäen läikykkään lehmähevosen karsinasta. ”Kuka sä oot? Mihin sä oot Harryä viemässä?” tenttasi lehmähevospoika nenä nyrpyllä ja silmät sirrissä. ”Karsinaan”, mä vastasin hämmentyneenä, mutta äärimmäisen tylsistyneenä. En ollut kovin tyytyväinen tästä roolista jonkinlaisena Mikaelan ja Robertin orjana, joten vähiten mä kaipasin vielä jotain uteliasta kottaraista tunkemaan nokkaansa mun asioihin. ”Mä oon Joel, Mikaelan veli.” Se ei tainnut tarkoittaa mitään lehmähevospojalle, joka vain tuijotti mua kuin vierasta. ”Typerä naama, hymyilee paljon, sininen tukka...” ”Ai se Robertin kaveri!” vieras jätkä henkäisi ja huulille levisi vähintään pelottavan aidon iloinen virne. ”Mä oon Anthon! Kiva, että talliin saadaan lisää miehiä. Eihän meitä ole kuin Daniel, Aleksanteri, Robert...” Jos mun tyrskähdys Aleksanterin kohdalla ei keskeyttänyt Anthonin selostusta, seuraava kommentti keskeytti. ”Robert on enemmän kyllä nainen”, mä möläytin lehmähevospojan juttuihin kyllästyneenä. ”Tuollahan se nytkin kikattelee tallityttöjen kanssa. Se on vielä homokin.” Anthonin virne valahti. ”Homo?” ”Joo, tai ainakin bi. Mut mun pitää viedä nyt tää hevonen sen karsinaan, ettei blokata koko käytävää.” Anthon sujahti takaisin hoitohevosensa karsinaan mun ja Harryn nytkähtäessä liikkeelle. Robert odotteli jo sen karsinalla Salman ja – yllätyksenä ainakin mulle – Hirven kanssa. Mä pyöräytin suuren tamman karsinassaan ympäri, Robert perässä boksiin hiipien. ”Mä voin kyllä jatkaa tästä”, Robert sanoi reippasti ja mä ajattelin, miten mä en olisi kyllä tehnyt mitään vaikkei Robert olisi kyennytkään. Salma katosi pian höseltämään sen vaalean poninsa kanssa. Alviina sen sijaan – sen kanssa ei ollut sellaista tuuria, että Hirvi olisi lähtenyt ja jättänyt ketään omaan rauhaan. Mä rapsuttelin Harryä korvan takaa samalla kun Robert hoiti sitä ratsastuskuntoon, Alviinan papattaessa taustalla kuin konekivääri. Mä en ymmärtänyt mistä se edes löysi niin paljon sanoja. Olin aika varma, etteivät hirvet luonnossa pitäneet yhtään niin paljon ääntä ja että Alviina voisi ottaa niiltä paljon vinkkejä. Toisaalta Alviinalla taas oli suuri kyky liikkua hiljaa kenenkään huomaamatta, minkä takia sen juorupankki oli loppumaton. Nytkin se pölisi ummet ja lammet ties kenen parisuhdekriiseistä. Mikaelaa ei näkynyt vielä siinäkään vaiheessa, kun Robert talutti Harryn ulos karsinasta. Mä lupasin tulla auttamaan sen Harryn selkään. Tamman hoitaja ei ollut tänään tallilla, joten Robert otti avun mielellään vastaan. ”Hei, mä unohdin mun raipan siihen karsinan eteen! Joel, pystytkö ottamaan sen mukaas?” Robert huikkasi yhtäkkisesti, kun meinasin lähteä niiden perässä maneesiin. Mä kumarruin noukkimaan pitkän kouluraipan maasta, ja ikäväkseni huomasin Hirven nököttävän mun vieressä yhä kun suoristuin. ”Niin että mitä mieltä sä oot?” se kysyi vaaleita lettejään oikoen. Pipossa oli iso, pörröinen tupsu. ”Ai mistä?” mä hymähdin. Hitto, etten kyllä pitänyt ihmisistä kovinkaan paljoa. ”Danielista ja Lynnistä tietenkin! Niillä on kai nyt kaikki hyvin, mutta olihan niillä nyt jotain särmää siinä suhteessa”, Alviina päti huulet tietäväisessä mutrussa. Se näytti leteissään vähän joltain lapselta, joka yritti selittää vanhemmalleen jotain mitä vanhempi ei selkeästi ymmärtänyt. Ja uskokaa mua, mä tiesin. ”No mistä hitosta minä tiedän”, mutisin vilkuillessani tallin ovelle, josta Robert oli kadonnut jo kauan sitten. ”Sinähän tässä varattua miestä duunaat.” Alviinan aivoilla kesti kauan tajuta, mitä mä olin sanonut. Mä en edes huomannut sitä, koska en ollut Alviinan ilmeestä kovin kiinnostunut. Kyllä mä luulin, että tallin juorukuningatar tiesi, mitä sen selän takana puhutaan! Sehän oli Alviinan pala kakkua tässä tallissa ja jos multa olisi kysytty, olisi koko juoru voinut olla lähtöisin Alviinalta. Danielhan oli yksi helvetillinen statussymboli tässä tallissa oleville naisille, joten kai Hirven kaltainen suosiota tavoitteleva tallilainen olisi helposti voinut väittää näin. ”Mitä!” se rääkäisi niin, että Ransu karsinassa säpsähti ja kolautti päänsä seinään. ”Niin, tai siis niinhän sitä juorutaan”, mä jatkoin. ”En mä duunaa ketään varattua miestä!” ”No sittenhän sä tiedät miten perseestä on kun muut puhuu selän takana. Mitä sitä sanotaankaan omaan lääkkeen maistamisesta”, mä huomautin. Alviina aukoi ja sulki suutaan kuin kala kuivalla maalla, kunnes kääntyi ympäri rynnätäkseen portaat yläkertaan. Hyvää joulua vaan kaikille ja hitokseen onnellista uutta vuotta juu. Mä käännyin lähteäkseni maneesiin Harryn ja Robertin perään. En ollut kiinnittänyt erityistä huomiota Harryyn joskus aikaisemmin, mutta nyt mä olin vähän utelias ja autettuani Robertin hevosensa selkään jäin hetkeksi nojailemaan maneesin katsomon kaiteeseen. Mikaelan pinkin toppatakin tunnisti helposti jo silmäkulmasta, kun se ilmestyi mun viereen. ”Harry on kyllä kiva hevonen”, Mikaela huokaisi haaveilevalla äänellään. ”Robert miettii vaativia luokkia sen kanssa.” ”Kiva”, mä murahdin. ”Siitä piti joskus tulla estehevonen, Robert kertoi. Mutta se ei oikein tajua esteiden päälle.” ”Aha.” ”Robert kyllä edelleen haluisi, että joku hyppäisi sen kanssa.” ”Niinhän sä joskus kerroit.” ”Tiedätkö, mä voisin puhua sun puolesta Robertille. Siitä hyppäämisestä.” Mä vilkaisin Mikaelaa nopeasti. Miksi se kuvitteli, että mua kiinnosti lainkaan hypätä Robertin kouluhevosella? Varsinkaan, kun se hevonen hyppäsi kattoon jännityksestä jo pelkästään puomin nähdessään? Mä pidin Harrystä, mutta sen estekapasiteetissa oli kyseenalaistamista. Ja samalla mä mietin, miten Mikaela tunsi mut kyllä vähän liian hyvin. Koska kyllähän mun vähän teki mieli. ”Aha”, mä vastasin ja näin Mikaelan huulille kohoavan hymyn. Hitto, se tunsi mut kyllä ihan liian hyvin.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Oct 11, 2017 23:50:13 GMT 2
12.10.2017 KUUDES Danielin kanssa vietettyä aikaa Se oli vähän niin kuin mun ja Danielin kaksinkeskeinen salainen juttu. Niin salainen, että jopa Mikaela oli osannut pitää turpansa kiinni, mutta ei tarpeeksi salainen, ettei siskolle olisi ollut pakko kertoa. En totta puhuen ollut koskaan arvannut, että joku päivä tulisin viettämään Daniel Susinevan kanssa niin paljon aikaa. Niin siinä kuitenkin näytti käyvän. Sitä oli jatkunut jo monta kuukautta, monta kertaa viikossa. Ja kukapa olisi arvannut, että se sattuisi niin paljon mun takapuoleen. ”Pehmeä käsi! Ryhti, myötää liikkeessä mukana! Älä estä kädellä sitä venyttämästä askelta!” Danielilla oli sellainen opettajan ääni. Semmoinen kun venyttää lauseita loppuja kohden ja viimeisen sanan kohdalla äänenkorkeus nousee oktaavilla. Kukaan ei olisi voinut normaalitilanteissa puhua sellaisella äänellä ja selvitä ilman pilkkaa, mutta jotenkin maneesien ja kenttien sisäpuolella se ääni tarkoitti auktoriteettia. Lusmu pärski laukan sekaan tyytyväisenä siirtyessään jonkinlaiseen keskilaukkaan. Oli maailmassa varmasti nähty hienompiakin, mutta ei se ollut lainkaan huono meiltä kahdelta. Lusmu oli niin rento tyyppi, että sen kanssa oli mukava opetella takaisin kunnon ratsastuksen saloihin. Olinhan mä sitä ratsastanut jo kesällä paljon, mutta se oli aina ollut sellaista seilailua kentän puolelta toiselle. Sellaista, ettei siitä ollut kummallekaan haittaa, muttei juuri hyötyäkään. Kesän jälkeen Mikaelan palatessa se oli kalvanut mua. Ratsastaminen, hevoset – mä en ollut ottanut koko asiaa tosissani enää vuosiin ja nyt se kaikki iski päin näköä oikein rytäkällä. Ehkä mä sittenkin? Tässä sitä nyt nökötettiin. Lusmun selässä. Daniel antoi meille kahdelle yksityisvalmennuksen kaksi kertaa viikossa, joskus Lusmun kotitallilla ja joskus sen omalla (jos tarvittiin maneesia). Mikaela suhtautui asiaan innostuksella ja suorastaan työnsi hevosensa mun syliin. Ehkä se nautti jonkinlaisesta vapauden tunteesta, kun sai lisää vapaa-aikaa. Toisaalta, se piti hevosestaan. Tiesin, ettei tätä iloa jatkuisi enää kovin kauaa. En tiedä, mikä ratsastuskoulun tunneissa oli muka vikana. Musta piti tulla joskus huippu-urheilija, mutta ei sitten tullutkaan. Ja vaikka kyseessä olikin jokin ihan muu kuin ratsastus, mua jostain syystä hävetti mennä ratsastuskouluun. Vedin siis muutamasta narusta ja boom, mulla oli omat (kalliit) yksityistunnit varattuina. Jostain syystä sekään ei tuntunut riittävän. Lusmu ei ollut epämiellyttävä hevonen. Se oli kaikin puolin mukava ja nimenomaan miellyttävä, mutta ei siinä ollut mitään kipinää. Se oli paksu, nyt vielä klippaamattomana aika karvainen eikä se koskaan tehnyt mitään mitä ei pyydetty. Lusmu oli Mikaelan hevonen, tasainen suorittaja, johon jostain syystä Mikaelan oma tasaisuus loi viimeisen, yhteensopivuuden kipinän. Mä taas, mä turhauduin sen persoonan olemattomuuteen. Musta hevosen ei aina kuulunut miellyttää ratsastajaansa, ja Lusmu teki niin. Annoin oriille pitkät ohjat. Daniel nojasi oman maneesinsa laitaan, mustista nahkasaappaista olisi voinut nähdä vaikka peilikuvansa. Lusmu ravisteli päätään venytellen, letti (ja vähän turhan raju kaulan ylälinja) heiluen puolelta toiselle. ”Olis voinut mennä huonomminkin”, Daniel yritti rohkaista mua orvosti. Sellaista se oli ollut, ihan tasaista. Ei mennyt huonosti, mutta ei nyt kovin hyvinkään. (Paitsi estetunneilla. Estetunneista ei edes puhuta. Lusmu EI ole estehevonen, paitsi omassa päässään.) ”Niin”, mä huokaisin. Mä koetin ajatella asiaa niin, että mun oli pakko sopeutua Lusmuun eikä Lusmun muhun. Fakta kuitenkin oli, että tällä hetkellä ratsastus oli mulle harrastus. Ja jos mä tahdoin harrastaa, tahdoin mä tehdä sen niin, että nautin siitä. Mitä ikinä nyt tapahtuikaan, oli turhauttavaa. Olisin ollut valmis tekemään duunia vaikka vuorokauden ympäri, jos se olis vaikuttanut mitenkään, mutta mä tiesin totuuden. Musta voisi tulla parempi ja me voitais näyttää Lusmun kanssa hienoilta, mutta siltä se ei ikinä tulisi tuntumaan. Girly AF, right? Maneesin ovelta kuului kevyt vihellys, jonka perään ovesta kurkisti Mikaela. ”Moi”, se sanoi. Ulkona satoi – sen kuuli jo katolta kuuluvasta rummutuksestakin – ja Mikaelan hiuksissa oli kevyt pisarakuorrutus. ”Ajateltiin, että tullaan katsomaan loppua. Matkalla oli kuitenkin joku kolari niin ollaan näin myöhässä, te ootte vissiin just lopettaneet?” ”Joo”, mä vastasin lyhyesti. Samalla Mikaela käveli sisään pitäen kädestä Aadaa. Tyttö katseli maneesia selkeästi kiinnostuneena, se piti hevosista ja kaikesta hevosiin liittyvästä. Mä en edes tajunnut aluksi, ettei Daniel tiennyt kuka Aada oli. Danielin tervehtiessä möreästi Mikaelaa, mä vasta tajusin sen. Oliko mun muka pakko sanoa mitään? ”Daniel, tässä on Aada”, Mikaela esitteli hymyillen. Daniel katsoi lasta ja Mikaelaa vuorotellen. Pastellipää irvisti ja siitä näki, miten se olisi halunnut päästää Aadasta hetkeksi irti. ”Aada on mun tytär”, mä möläytin. Jos totta puhutaan, oli ihme, ettei Daniel muka vielä tiennyt. Sen ilme levähti, kun mies yritti ymmärtää asiaa. Se ei tuntunut toimivan kovin hyvin. Daniel avasi ja sulki suunsa, kunnes lopulta sai sanottua asiansa. ”Eikö sulla olekaan koiraa?” Koiraa?”Ei?” vastasin kulmat kurtussa. Daniel ei sanonut enää mitään. Se vain tuijotti hetken Aadaa, mörisi ”kaikkea sitä” ja katosi sitten maneesin ovista. ”Oho”, Mikaela sanoi. Mä kohautin olkiani. Daniel oli vähän sellainen. ”Ton takia se varmaan aina haluaa maksun ennen tuntia.”
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Oct 20, 2017 19:08:40 GMT 2
20.10.2017 SEITSEMÄS Hevoskärpänen Aadaa oli purrut hevoskärpänen. Ja kun kolmevuotiasta puri hevoskärpänen, siitä ei ihan vähällä päästykkään. Aada oli aina pitänyt hevosista, mutta nyt se oli hulluna hevosiin. Yhtäkkiä kaiken piti liittyä hevosiin ja kaikessa tärkeintä oli hevoset. Mä olin toivonut, että Aada olisi kasvanut ainakin kaksi kertaa vanhemmaksi ennen juliste-vaihetta, jossa huoneen seinät peitettiin erilaisilla kuvilla. Nyt näytti kuitenkin vakavasti siltä, ettei pian hevosjulisteiden takaa näkyisi lainkaan seinää. (Siitä tosin suuren osan kunniasta sai Mikaela, joka toi niitä pirun julisteita Aadalle.) Tiesin, että joku päivä mun pitäisi se tehdä. Niinpä eräs päivä Aadan ollessa sen kaverilla raahauduin pitkin Seppeleen käytäviä, kohti toimistoa. Kai se oli pakko tehdä ja ottaa vastaan välttämättömyys. Mitkäköhän mahdollisuudet kolmivuotiaalle oli ratsastaa? ”Sua ei oo näkynyt”, ilmoitti ääni vasemmalta. Vasemmalla oli pesupaikka, hevonen, Aleksanteri ja Hirvi, joka oli puhunut. Mä kohautin olkiani. Ei se sille kuulunut lainkaan. Alviinalle se ei kelvannut vastaukseksi. ”Ei kai sulle sentään oo tapahtunut mitään? Mikaelaakin näkee enää niin harvoin.” Joo, sain aivokasvaimen sun jutuista, mä ajattelin, mutten sanonut ääneen. ”Ei mulla vaan oo ollu asiaa tänne.” ”Ja nyt on?” Alviina sanoi kierrellen, kiinnittäen huomionsa taas hevoseen. Kaksikko vaahdotti shampoota hevosen etujalkojen valkoisiin sukkiin. ”Nyt on.” Alviina ei sanonut mitään, mutta vilkaisi mua kummallisesti, sillä tavalla kun joskus se katsoi kuin koettaen nähdä ihmisten läpi niiden salaisuudet. ”Joel?” Robertin ääni kuului mun takaa. Huokaisin syvään. Talli olisi varmaan jo sulkeutunut, kun mä pääsisin toimistoon. Robert kantoi käsissään hevosensa kuraisia varusteita ja sen kypärän hihna oli auki, kypärä itse vähän kenossa oikealle. Sen kasvot olivat hämmentyneet. ”Onko Miksukin täällä?” ”Ei, mä vain. On asiaa Annelle”, mä sanoin nopeasti ja osasin kuvitella Alviinan mairean ilmeen. ”Ai. Mä ajattelin jos se on alkanut taas käymään maneesilla.” ”Ei kai, mutta aika pian varmaan kuitenkin.” Robertin suu vähän mutristui, enkä mä osannut sanoa oliko se positiivisella vai negatiivisella tavalla. Mulla ei ollut hajuakaan Mikaelan ja Robertin väleistä. Tiesin vain, etteivät ne olleet kuten ennen Mikaelan lähtöä. ”Se tekee paljon töitä”, mä möläytin ja jostain syystä Aleksanteri kaatoi vahingossa shampooämpärin vierestään. ”Ai”, Robert mutisi ja nytkähti liikkeelle kohti satulahuonetta. Mä purin hammasta hetken, kunnes seurasin. ”Ehkä sun pitäisi puhua sen kanssa”, mä jatkoin, koska vaikka Mikaela oli mäntti ja idiootti, oli se silti mun sisko. Robert ei vastannut mitään nostaessaan satulaa paikalleen telineeseen. Mä huokaisin syvään. ”Kyllä sä tiedät, että mitä ihmettä Mikaela onkaan tehnyt, ei se oo tehnyt sitä tahallaan.” ”Ei se oo mikään puolustus”, Robert tokaisi tyytymättömänä. Mä kohautin olkiani. ”Ei kai.” ”Mun pitää lähteä katsomaan Herkulesta”, Robert mutisi ujuttautuen mun ohi ovelle. ”Onks se se Harryn varsa?” mä kysyin vikkelästi. Robert kääntyi katsomaan mua käsi oven kahvalla. ”Joo. Perkules se kyllä on, jos totta puhutaan. Se on tällä hetkellä Artsilassa”, se kertoi, enkä osannut taaskaan sanoa, oliko se positiivista vai ei. ”Pakko se on kyllä pian saada sieltä pois, kun ei sillä oo karsinaakaan. Kai se on vaan pakko saada myytyä.” ”Niin”, vastasin, mutta jätin aiheen muuten siihen. Robert kääntyi takaisin lähteäkseen ja hetken päästä se oli jo kadonnut oven kolahtaessa kiinni sen perässä, jättäen mut yksin satulahuoneeseen. Jotkut asiat jäivät vain kalvamaan. Siksi mä kai vielä Annen kanssa juteltuanikin suuntasin tallin lisäosaan. Vasemmalla viimeisessä karsinassa hamuili karsinan pohjalta heinän rippeitä Harry, mut huomattuaan se nosti päänsä. Se katsoi mua pitkään sinisillä silmillään, kunnes jatkoi puuhaansa. Mä nojailin hetken sen karsinan oveen. Ajattelin Ransua, joka me oltiin Mikaelan kanssa nähty estekilpailuissa. Sen ja Harryn varsan piti olla ainakin iso, jos ei muuta. Mitäköhän Robert tekisi, jos ei saisi sitä myytyä? Miksiköhän kukaan ei ostanut varsaa? Vaikka sen vanhemmat olivatkin omalaatuisia, olivat ne hyviä hevosia. Mun ajatukset katkaisi aukeava ovi, josta pyörähti sisään Bonnie ja Salma. ”Vitsi, että siellä tulee kylmä kun pimenee!” Salma puhisi ylös nostettujen takinkaulusten takaa. ”Niinpä”, mä vastasin. Salma hymyili mulle pyöräyttäessään poninsa karsinaan. Mä vilkaisin viimeisen kerran suurta harmaata, kunnes lähdin kohti parkkipaikkaa. Ja mietin matkalla, että ehkä Aada ei tosissaan ollut ainoa hevoskärpäsen uhri.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Dec 16, 2017 21:26:37 GMT 2
16.12.2017 KAHDEKSAS Hiljaisuus Tumma hevonen tapitti mua karsinastaan, kun mä puhdistin pölyharjaa vasten kumisukaa. Sheilan silmät olivat valppaat, kun se tapitti mua karsinastaan. Muuten tallissa oli hiljaista, mikä tuntui olevan Vänrikinmäellä erikoista. Kello oli kuitenkin lähes kahdeksan ja kaikilla taisi olla lauantai-illalla parempaakin tekemistä kuin nuokkua tallilla. Pinteli kääriytyi paketiksi mun sormissa nopeasti. Se kaikki oli tapahtunut niin jouhevasti, että ihan hirvitti. Mä ja Daniel oltiin päädytty yhden tuskaisen kouluvalmennuksen päätteeksi lasillisille Fleimiin. Huurteinen lasi kourassa, ulkona talliympäristöstä oli jotenkin vähän iisimpää keskustella vaikka lätkästä. Sitten siinä seassa mä olin jotain murjaissut, etten tiedä kuinka kauan valmentaudun enää. Että Mikaela alkaa kyllä treenaamaan taas itse tosissaan ja että en mä edes Lusmusta niin perusta. ”Lynn etsii sen tammalle vuokraajaa”, Daniel oli älähtänyt lujempaa kuin mitä olin koskaan kuullut se sanovan. ”Sellaiselle kenttätammalle. Vähän sellainen stressipallo, mutta tosi mukava.” Siitä se sitten lähti. Sheila oli nakertanut mun kuoritakin hihaa samalla kun Lynn selitti siitä ummet ja lammet. Se oli vähän pieni, ajattelin ensin, mutta selkään noustessa se tuntui kasvavan ainakin kymmenen senttiä liikkuessaan. Lynn oli mukana ja koko ajan kun mä ratsastin, se puhui mun mahdollisuuksista: saisin valmentautua ja kilpailla jos mä halusin. Mun selkärangassa kulki väreet kuin sähkö Lynnin sanoessa sen. ”Voidaan treenata vaikka kenttäkisoihin jos sua kiinnostaa.”Mun teki mieli huutaa joota, mutta tyylilleni uskollisena tyydyin mutisemaan myöntävän vastauksen. Kun kaikki neljä vihreää pinteliä oli viimein kääritty, mä kävelin viimeisen kerran Sheilan karsinaan sisälle. Huomenna meillä olisi Danielin kouluvalmennus, tänään oltiin lähinnä keskitytty rentoihin venyttelyihin. Sheilan kanssa yhteiselo oli helppoa: kiltin tamman kanssa sulautui yhteen väkisinkin. Mä kävin Vänrikinmäellä nykyään melkein joka päivä ja välillä mulla oli Aadakin mukana. Se meni ihan vinkeäksi kaikista hevosista ja palvoi Lynniä – eikä meinannut jättää naista lainkaan rauhaan. Sheila painoi päätään vasten rapsuttavia sormia. Se näytti aika onnelliselle. Lynn oli tehnyt Sheilan kanssa paljon töitä – ja rakastanut tammaa paljon. Hiljaisuus laskeutui talliin, ulkona oli jo täysin pimeää. Mulle tuli hyvä fiilis siitä kaikesta, miten asiat olivat järjestyneet. Takaraivossa kihelmöi kuitenkin pieni tunne: sellainen, että tämä oli kuitenkin jonkun toisen hevonen. Lynn palaisi vielä. Tiesinhän mä, miksi Sheila etsi vuokraajaa vaikken asiaa mainostanut. Lynn ei kuitenkaan pysyisi pois hevosen selästä hetkeäkään liian kauaa, se oli sellainen ihminen. Kolahdus jostain karsinasta rikkoi lopulta hiljaisuuden. Karsinan ovi kolahti kiinni mun perästä. Sheila tyytyi tutkimaan heinänkorsia karsinansa pohjalta, kun mä lähdin kantamaan sen varusteita pois.
|
|
Joel
Uusi ihmettelijä
Posts: 19
|
Post by Joel on Dec 19, 2017 2:28:22 GMT 2
|
|