Kenttäratsastusleiri 2016 | 25.-29.7.2016

[Piritta]

Tittidii! Kesäleiri on täällä taas! Tänä vuonna leirillä tutustutaan kenttäratsastuksen ihmeelliseen maailmaan.

Leiriesite 2016

Ilmoittaudu mukaan ja kerro tasosi (ks. esite) sekä kolme toivehevosta, joilla haluaisit ratsastaa leirin aikana. Leirihevoseksi yritän jakaa jonkun niistä. Käytössä ovat Seppeleen tuntihevoset sekä kesävieras Charlie. Leirille mahtuu 14 osallistujaa, joista korkeintaan kaksi Liekkijärven seudun yksityisratsukoita ja loput sebeläisiä.

Leiri maksetaan tuttuun tapaan kehystarinalla (varaa oma otsikkosi ilmoittautumisen yhteydessä, tai saat sen, joka Pirreltä syliisi kopsahtaa), tuntimaksulla ja lisämaksulla.

Osallistujat, hevostoiveet ja kehystarinat
Ryhmä 1 - Aloittelija-Harraste 7/7
Pyry - Frank - Aihe 4
Alviina - Myntti - Aihe 13
Emmy - Loeke - Aihe 7
Wenla - Elmo - Aihe 3
Tuulia - Rosa - Aihe 2
Clara - Rokki - Aihe 6
Sandra - Kurttu - Aihe 9

Ryhmä 2 - Tuttari 8/7
Robert - Laila - Aihe 12
Fiia - Charlie - Aihe 1
Anni - Eela - Aihe 11
Cella - Hestia - Aihe 5
Elli - Alex - Aihe 14
Salma - Tollo - Aihe 8
Mikaela - Väiski - Jokeriaihe: Piritta yllättää
Inkeri - Venna - Aihe 10

[Piritta]

Hups. Lennosta tapahtuneen ryhmänvaihdon takia justeerasin vähän ja lopputulos on tämä: 15 leiriläistä ja jokerikehystarina, jonka saa ajoittaa vapaasti viikon ajalle. Nyt vaan jännäämään hevosjakoa (kursin kasaan heti kun ehdin) ja sitten huippukivaa leiriä toteutamaan.

[Inkeri]

Inksumyöhänen ilmottautuu vielä vieden kylmästi nyt Allun paikan leiriltä sitten Tason puolesta sopis ehkä paremmin tuttariryhmään, mutta jos Allun paikka korvataan ihan kirjaimellisesti niin sitten tietty aloittelija-harrasteeseen. Toiveina Venna, Hestia ja Ruusu, ja kehystarina-aiheista kymppi näyttäs olevan vapaa!

[Tuulia]

Matkalla leirille
25. heinäkuuta

Matkalla kenttäleirille! Olin pakannut omat ja Rosan tavarat kärryille ja mummu ajoi niitä paraikaa Fjellalla kohti Seppelettä, kun minä ratsastelin maita ja mantuja oikoen kohti tallia. Oikopolulle sattui maastoesteet, ja hetken tuumailtuani suuntasin sinne ja ratsastelin aluetta läpi, kunnes löysin mukavan, pienen ristikon. Ohjasin Rosan ottamaan vauhtia ympyrältä, ja sitten käänsin ponin kohti estettä. Ja me laukattiin, ja mun sisällä leikki riemu ja onnellisuus, kun lumiponi ponnisti ja liiti kevyesti pikku esteen yli, ja mä pysyin koko ajan hyvässä tasapainossa. Jes, me tehtiin se - ensimmäinen maastoeste ilman varusteita ylitetty! Nyt jos koskaan oltiin valmiita kenttäleirille!

Loppumatkalla vaivuin taas miettimään Rosan tulevaa varsaa. Millainen siitä tulisi, miten kaikki sujuisi? Entä jos joku menisi pieleen. No, nyt pitäisi keskittyä leiriin ja reenaamiseen, viikonloppuna lumiponi lähtisi riiaamaan nyffioria. Sitä ennen nauttisin täysillä leiristä, se olisi ihanaa vaihtelua minulle niin rakkaaseen maastohumputteluun.

Seppeleessä vein Rosan tammatarhaan ja silloin mummu kaartoikin Fjellan kanssa pihaan. Kiinnitin Fjellan aitan kupeeseen ja purkasin mummun kanssa ne muutamat laukut. Rosalla ei ollutkaan paljoa tavaraa: naruriimu ja naru, kuolaimettomat suitset ja ohjat, rungoton satula ja sininen huopa, kangaskassi harjoille ja pinteleille ja fleeceloimi, jota tosin en jaksanut käyttää oikeastaan koskaan. Ne nostin aitan "parvekkeelle", kun en muutakan paikkaa vielä keksinyt. Halasin mummua ja sanoin heipat, minkä jälkeen matkani jatkui kassi olalla kohti leirimökkejä. Kenttäleiri alkakoon!

----------------------------------------------------

Elo pellossa
25. heinäkuuta

Koulutunti oli kärsitty mutta kestetty ja tunsin kyllä jalustinremmeistä sääriin painuneet viirut. Kannatti ratsastella aina ilman satulaa, niin penkki aiheutti kerta toisensa jälkeen samoja tuntemuksia kun sillon ekalla ratsastuskerralla puol ikuisuutta sitten. Okei, ei aina, mutta kesälomalla en ole vaivautunut nousemaan satulaan kovin montaa kertaa, ja sen kyllä huomasi. Huh, tästä ei tosiaan tulisi lepoloma.

Mä ja muu leiriporukka, Pyry, Alviina, Emmy, Wenla, Clara, Sandra, Robert, Fiia, Anni, Cella, Elli, Salma, Mikaela ja Inkeri - eli aika iso kööri - lojui pitkin Seppeleen pihamaita valittamassa hellettä ja kummastelemassa iltapäivän raivokasta tuulta. Osa järkeili, että ihan kohta saapuisi kamala ukkonen rankkasateineen, mutta pilviä ei näkynyt missään ja aurinko helotti vain. Kaikki olivat ihan rättipoikki lämmöstä ja ruuasta, joka oli taas seppelemäisesti niin hyvää, ettei sen syömistä voinut lopettaa ennenkun maha tuntui räjähtävän. Niinpä me luovutettiin liikahtamisen suhteen ja lojuttiin navat kummullaan pihan penkeillä ja nurmikkoläiskillä.

Mutta mitä teki Elli. Kampesi itsensä talon rappuselta pystyyn ja ilmoitti, että maastoon käy joka iikan tie.
"Ei kai nyt vielä", Inkeri älähti. "Mä oon ainakin ihan täysi vielä. Ei jaksa."
"No siinähän se maha kutistuu kun hetken tappelet Ruusan ratsastuskuntoon, sit ei tarvi kun istahtaa selkään ja olla", Elli virnisti. Inkerin happamasta ilmeestä päätellen mahan kutistamisesta ei passannut puhua, mutta se kuitenkin nousi maasta muiden mukana. Mä lähdin hakemaan Gittaa tarhasta, en ollut kauhean innostunut heppajaosta kun teki niin mieli vielä lumiponin kanssa maastoileen, mutta kyllähän tuo Gittakin kelpaisi. Se vaan oli vähän kiukkupussi yleensä.

Toisin oli Hestian laita, jota Anni alkoi puunaamaan kanssani puomilla. Tamma toimi Cellan leirihoitsuna. Toivottavasti Cella iloitsi vähän rauhallisemmasta hoidettavasta kuin mitä Windi oli, vaikka tytön elämässä taisi olla muita murheita meneillään. No, ehkä leiri piristäisi häntä. Nythän tyttö haki Lassea puunattavaksi. Tuota heppaa en ollutkaan katsonut sen lähemmin, se taisi olla entinen ravuri tai jotain. No, ehkäpä ehtisin vielä.

Jonossa me lähdettiin kulkemaan valaistua maastolenkkiä pitkin kohti avarampia apajia. Tää tuuli veisi kyllä niin hyttyset kuin paarmatkin iiron käkkärään, ja saisimme ratsastella rauhassa. Tosin muutamat hepat varmasti kavahtaisivat tuulta, mutta eihän me vauhtia ja vaarallisia tilanteita peljätty. Elli oli kertonut, että halusi viedä meidät oikein peltomaastoon, ja poikkeaisimme laukkasuorallakin. Osinhan pellot oli jo niitetty, niin siellä pääsi reunoja myöten jo aika hyvin köpöttelemään.

Vihdoin päästiin pellon reunaan ja Clara tuli innokkaan Vennan kanssa sivulleni.
"Sillähän on vauhtia!" huikkasin.
"Joo! Tää on kuulemma kärsiny selkäongelmista mut ei kyl sille vaikuta", pikku tyttönen naurahti. "On tää vähän jäykkä mut virtaa riittää tänää", tyttö pälpätti. Pitkätukka oli piristynyt siitä, mitä hän oli kun aloin hoitamaan Hestiaa ja pääsin tutustuu hoitajiin. Hän puhui enemmän ja oli iloisempi. Itse koin taas rauhoittuneeni parin vuoden takaisesta nauru- ja puhetulvasta, vaikka positiivisuus ei minusta lähde kulumallakaan.

Silloin joukkomme nosti laukan ja hajauduimme pellolle kirmailemaan. Seurasin Gitan kanssa Vennaa. Yhtäkkiä liinaharja heitti super ilopukit ja jouduin kurvaamaan vauhilla sivuun, ettei Gitta aja ratsukon päälle. Ehdin huomata, miten Clara heittelehti ponin selässä, kun Gitta päätti yllättää pukilla ja tasapainoni petti ja tupsahin satulattomasta selästä heinäntynkien sekaan.

Vaan niin oli päättänyt Vennakin heittää hentonen ratsastaja selästä alas, ja siinä me sitten tapitettiin pellon pohjalla ja naurettiin.
"Mitenkäs sun tasapaino noin petti?" tyttö kysyi ilkikurisena. "Sähän oot tunnettu ponin selkään liimautuvasta takamuksesta!"
"No hehheh, tämmösten duracell-ponien selässä ei pysy kyllä vaikka ois oikeesti erikeepperiä ja jesaria", heitin takaisin.
"No, ollaan sitten pellossa!"
"Njäh, muut kiitää jo tuolla kaukana. Ylös sieltä ja takaisin satulaan! Eikun selkään!" komensin ja sain molemmat vain nauramaan makoisasti.

----------------------------------------------------

Aamutuimassa
27. heinäkuuta

Rosan kanssa aamu-unisina taaperrettiin ekaks suoraan maneesiin, kun lähestyvät synkät pilvet sai mut olettamaan, että koulutunti olisi maneesissa. Kun ei sinne mystisesti muita kuulunut, siirryttiin sitten kentälle missä muut oli saanut jo alkukäynnit käveltyä... Niin siinä kävi, että ilman satulaa ratsastamisesta aiheutuneen rankan koulutunnin kukkuraksi taivas jyrähti pariin otteeseen ja heitti lopuksi päälle rankkasadekuuron. Ainakin se viilensi hikoavia ratsastajia.

Piirsin kuvan lähes kokonaan hiilellä, johon sain inspiä kamun taidenäyttelystä =) Rosaa vissiin kyllästytti heti alkuun maneesi&suitset, jotka lupaa kehän kiertämistä...

----------------------------------------------------

Leirikisat
29. heinäkuuta

Rosalla olikin vauhtia leirikisapäivänä! Leirin opit tuli hyvin käyttöön kisaillessa, ja tuloksia tärkeämpää oli hauskuus ja yksittäosten onnistumisen fiilis. Tässä yksi onnistunut hyppy maastoradalta =)


Kiitos ihanasta leiristä!

[Robert]

Maanantai-iltapäivä: Hevosjako

"Kenttäratsastusleiri? Eihän sun vanha turvaliivi edes mene sulle enää", äiti oli kauhistellut kun olin ilmoittanut sille kenttäleiri-ilmoittautumisestani kesäkuussa. Se oli pyyhkinyt olematonta pölyä mun harteilta ja mittaillut mua katseellaan aivan kuin ei olisi ollut edes mahdollista, että olin levinnyt sekä pysty- että vaakasuunnassa sitten juniorivuosien. Mä olin huitonut sen kädet pois ja jatkanut murojen syömistä tuimana. Äiti oli luvannut, että seuraavalla viikolla mennään turvaliivikaupoille.

Niinpä mä nyt seisoin Seppeleen leirimökin edustalla urheilukassi olalla ja uusi turvaliivi käsivarrella. Hurjaa, miten eteenpäin ne olivat menneet: mun junioriaikainen panssari oli muisto vain hanskan lailla istuvan palaliivin rinnalla. Osa porukasta piti majaa mökin varjossa, ikkunat ja ovi apposen auki, ja osa pyöri tallipihalla, tallissa. Tuulia istui valkoisen poninsa selässä iloisena tallin edustalla, Pyryn ja Wenlan jutellessa tytön kanssa.

Mä katsahdin ratsukkoon vielä viimeisen kerran, vähän haikeana siitä, että mä en voinut osallistua leirille omalla hevosellani vaikka sellainen olikin, ja astelin sisälle mökkiin. Fiia ja Anni lojuivat pitkin pituuttaan yhdellä sängyllä, päät reunalla pitkät hiukset miltei lattiaa viistäen. Emmy istui lattialla puoliksi myllätty kassi jalkojensa juurella ja tuuletti itseään leiriesitteellä, ja sen vieressä viileällä lattialla makasi pitkät hiuksensa korkealla nutturalle sitonut Clara. Mä en ehtinyt kauaa tuijottaa jo tässä vaiheessa räjähtäneen näköistä mökkihuonetta kun Cella paukkasi sisään, vaaleita hiussortuvia sen hikiseen otsaan liimautuen.

"Moi! Joko te ootte asettunu tänne majaksi?" se kyseli riemuissaan, harppoen kassien ja ihmisten yli vallan määrätietoisesti kohti yhtä sängyistä, ja heitti kassinsa patjalle. Mä tuijotin yhä hölmistyneenä ovelta, mutta lopulta annoin urheilukassin valahtaa olkapäältäni lattialle ja turvaliivin sen päälle. Mökissä kävi iloinen papatus, Cellan liittyessä Fiian ja Emmyn keskusteluun, Claran mutistella puolikuolleena satunnaisia kommentteja sinne tänne.

"Sä näytät ihan eksyneeltä", Anni sanoi yhtäkkiä. Se oli nostanut päätään sen verran, että pystyi katsomaan mua, mutta asento lopulta otti ilmeisesti vatsalihaksiin, sillä se keräsi itsensä kyynärpäidensä varaan, jättäen Fiian yksin roikkumaan sängyn reunalta.

"How so?" kysyin ja siirsin kassia vähän vasemmalle jalallani, kädet taskuihin sulloen.

"No sinä kenttäleirillä", se tirskahti. "Esteitä ja maastoesteitä."

"Niin", kohautin olkia ja katsahdin kengänkärkiäni. Kevyen karvaisten säärien jatkeena olevat kesätennarit olivat nähneet parempiakin päiviä, mutta tallikäyttöön ne sopivat paremmin kuin hyvin. Annilla oli ruskettunut iho, paremmat päivänsä nähneet farkkushortsit ja yksivärinen toppi, ja sänky narahti sen alla kun se nousi istumaan.

"Ketä toivoit?"

"Sitä kesävierasta", mutisin. "Charlie."

"Mäkin!"

Mä vain nyökkäsin sen innostuneelle ilmeelle ja katselin uudestaan kenkiäni, oikean jalan päkiä jotain olematonta maahan tallaten. Anni seurasi hetken mun jalkojen liikettä kunnes sen huulet vetäytyivät väkinäiseen hymyyn sen nyökytellessä. Sitten se liittyi takaisin tyttöjen keskusteluun, spekuloiden leirihevosista. Fiia kierähti vatsalleen, jalat nyt ilmassa heiluen. Cella toivoi, että kukaan menisi hoitohevosellaan ja että se toisi tiettyä leirifiilistä koko hommaan. Mä palloilin vielä hetken tyhjänpanttina oven suussa kunnes pyörähdin ulos, takaisin tukahduttavan lämpimään kesäilmaan.

Mikaelan iloinen ääni kantoi tallipihalta ja mä nyppäisin tumman koirankarvan mun shortseilta ennen sinne suuntaamista. Kellohan oli jo puoli kaksitoista muutenkin.

"Hey", mutisin päästyäni hattarapään kuuloetäisyydelle. Sillä oli just joku keskustelu meneillään Ellin ja Alviinan kanssa, mutta se kääntyi kuitenkin mun puoleen, hymy huulillaan ja pilke silmäkulmassaan. Mä soluttauduin keskusteluun helposti vaikka siinä olikin Alviina, mutta musta tuntui, että se ei ollut yhtään paha niin kauan kuin puheenaihe pitäytyi hevosissa ihmisten sijaan. Nytkin sillä oli ihan mielenkiintoisia kommentteja esitettäväksi Pirren Charliesta. Tai ehkä Ellin auktoriteetti sai sen pitämään viheliään kielensä kurissa.

Piritta valahti tallipihalle polttavan auringon alle tallin varjoista. Aurinkolasit keikkuivat sen nenällä vaikka lippalakki varjostikin sen kasvoja. Sen huulilla kareili kevyt hymy vaikka leiriporukka tuntui olevan seitinohuen hikikerroksen peittämä jo nyt, ohuista kesäkuteista huolimatta. Se astui pari askelta, meidän pieneen rinkiin, ja nyökkäsi Ellille, ehkä vähän meille muillekin.

"Robert, en olisi sua ensimmäisten joukossa huudellut tälle leirille", se hymähti, ehkä vähän huvittuneena mutta ennen kaikkea yllättyneenä, ja mä vääntelehdin vaikeana sen katseen alla. Lopulta sain kohautettua olkia ja kohdattua sen katseen omien aurinkolasieni takaa. Esteopettajan ilme oli haastava, mutta ystävällinen: juuri sillä pirremäisellä tavalla kannustava. Se ei harrastanut säälimistä tai sellaista "no ensi kerralla sitten" -olalletaputtelua. Ei, se tiesi oppilaidensa rajat ja se tiesi kuinka potkia oppilaansa kohtaamaan ne rajat.

"Mietin, että tulisitte Lailan kanssa varmasti hyvin toimeen", se sanoi, ja mun keuhkoissa tuntui yhtäkkiä tiukalta. Mulla ei ollut kamalasti kokemusta Lailasta. Tietenkin Anni jaksoi aina kehua hoitohevostaan maasta taivaisiin, mutta sehän siinä olikin: Laila oli Annin hoitohevonen. Kyllä mäkin kehuin Harryn aina maasta taivaisiin ulkopuolisille, ja sitten Jutalle mutisin kuinka sen tämä ominaisuus oli huono ja tuo ominaisuus kamala.

"Okay", totesin ykskantaan, ja Piritta nyökkäsi hyväksyvästi, keskittyen sitten puhumaan Mikaelan kanssa hattarapään ratsusta, Annin suomenhevosorista.

Laila oli suuri ja tammamainen, jollain tavalla vähän harrynkaltainen puoliverinen. Tiesin, että se oli herkkä paitsi persoonaltaan niin myös ratsastettavuudeltaan, ja että Anne oli joskus maininnut sen kaipaavan paljon kehuja ja rohkaisuja etenkin ratsastaessa. Kehu sitä! kuului usein kentän laidallekin kun Anne käskytti Lailan ratsastajaa. Mun suunpieli nyki kun ajattelin suurta tammaa.

Ehkä se sopi mulle kuin nenä päähän.

--

Torstai-ilta: Mustelmamaailmankartta

Jos aamun koulurataharjoitus (muutamien muiden nuristessa kamalien kiemuroiden takia) oli ollut kuin suoraan mun märistä päiväunista, niin iltapäivän maastoestetunti oli ollut jostain aivan muualta. Mä olin ajatellut, että ehkä mä selviäisin tästä leiristä hengissä: Laila oli osoittaunut mukavaksi hevoseksi ja melkeinpä ihan mun tyyliseksi ratsuksi, ja vaihtoratsut olivat myös olleen kivoja. Eela oli kantanut mua maastossa korvat tötteröllä apuja kuunnellen, Charlie oli vienyt mut kavalettien yli kuin itsekseen, ja tiistain ensikosketus maastoesteisiin oli sekin sujunut helposti kunhan oli muutaman maahanmuksahduksen jälkeen löydetty se kuuluisa Yhteinen Sävel leirihoidokkini kanssa. Koulutunti ilman satulaa ja kontrolloitu rataharjoitus, ei mulla ollut niistäkään pahaa sanottavaa.

Mutta torstai.

Ehkä Lailalla oli ollut huono päivä tai mulla oli ollut huono päivä tai maastoesteillä oli ollut huono päivä tai sitten vain koko torstai oli kertakaikkisen huono päivä.

Kuitenkin, mä olin ottanut maatuntumaa tunnin aikana niin moneen otteeseen, että Seppeleen maastoesteradan maaperä alkoi olla kovin tuttu. Esteiden juuressa oleva maa oli pehmeämpää ja pöllähti siten suuhunkin paremmin jos laskeutui just eikä melkein sopivasti naamalleen. Matkan varrella taas oli vähän metsäisempää, ja lehtiä ja oksia sai pyyhkiä ties mistä jos sattui pölähtämään suoraan pusikkoon. Ja varmaan suurin yllätys itse kullekin oli, että altaan vesi oli märkää.

"Onko märkää?" oli Cella kaakattanut Hestian kyydistä kun olin kerännyt itseni takaisin kuivalle maalle ja saappaat vedestä lompsuen kävellyt takaisin altaan reunalle pysähtyneen Lailan luokse. Mä olin ravistanut päätä, vesitipat kypärän lipasta lentäen, ja puristanut paidanhelmasta vettä.

"Ei", olin sanonut takaisin ja kankku kolottaen ponnistanut itseni takaisin edelleenkin altaassa kevyesti lainehtivia aaltoja kytänneen ratsuni selkään.

"Ja uudestaan! Pohkeet paremmin kiinni lähestyessä, ei se halua yksin mennä sinne", Piritta oli vain sanonut, ja hammasta purren mä olin tehnyt niinkuin käskettiin.

Onneksi en ollut ainoa, joka oli halunnut ottaa läheisempiä maaperänäytteitä. Venna oli päättänyt lähettää Inkerin tutkimaan haudan syvyyksiä ja mennä itse perässä ("Olen mä ennenkin nähnyt sekä ratsastajia että hevosia haudassa, mutta en ikinä molempia", Piritta oli todennut), ja Eela oli karauttanut talomaisen esteen ohi niin yllättäen ja niin estettä viistäen, että Annin lippuun kiinni tarrautunut jalka oli vetänyt koko tytön satulasta talon päälle miltei istumaan. Lisäksi odotteluun kyllästynyt Hestia oli viihdyttänyt itseään lähtemällä riemastuneena tehtävää suorittaneen ja siksi ohilaukanneiden Salman ja Tollon perään, ja lehmänkirjavan rauhalliseksi saatuaan Cella oli istunut ponin kaulalla.

Siinä vaiheessa kun Venna oli lähettänyt Inkerinkin maistelemaan uudemman altaan vettä, Piritta oli nipistänyt nenänvarttaan ja huokaissut raskaasti.

Torstai-illan saunomiset eivät olisi voineet osua huonompaan kohtaan. Mä sihahdin jo siinä vaiheessa kun vedin vessan rauhassa ratsastushousuja päältä, ja mun reittä koristi neljä komeaa mustelmaa. Kaksi niistä olivat jo kellertävämpiä, ensimmäisen maastoestetunnin jäljiltä, mutta suurin ja purppurin oli tullut tänään. Peili paljasti karun totuuden: turvaliivistä huolimatta mulla oli mustelmaa niin kyljessä kuin alavatsassakin, kiitos tukkiesteelle mätkähtämisen, ja raajoja kaunisti viehättävä kirjo erimuotoisia ja -värisiä mustelmia.

Huokaisten vedin uimashortsit päälle.

"No pain, no gain", Mikaela virnisti kun tepsuteltiin paljain jaloin koko porukka kohti saunaa. Se tökkäsi yhden sormen huolellisesti just eikä melkein sen sormenpään kokoiseen mustelmaan mun käsivarressa, ja mä vedin koko käden syliini kuin poikastaan suojeleva tiikeriemo. Hattarapää vain nauroi, ja osoitti omassa reidessään, juuri bikinialaosan alla komeilevaa mustelmaa.

"Mentiin vähän liian läheltä puuta", se irvisti, ja mä pyöräytin silmiäni: yksi mustelmako oli sen koko leirin saldo?

Mä en ollut ikinä ollutkaan mikään suuri saunojasielu, mutta siinä kun sain ylälauteella nojata takaraivo seinää vasten, niin tunsin kaiken stressin ja kivun pakenevan luista ja ytimistä kuin ne olisi yhtäkkiä manattu pois. Alemmilla lauteilla naureskeltiin, ja ylemmillä käytiin kiivasta keskustelua huomenna pidettävistä leirikisoista. Inkeri mun jalkojen juurella pukkasi mietteliäänä yhtä suurempaa, violetin- ja sinisenkirjavaa mustelmaa mun sääressä, ja mä inahdin vastineeksi, jalkani ensin visusti toisen ulottuvilta vetäen, mutta lopulta sen tytön kyljen värittävään mustelmaan haudaten.

"Ei ole mun vika, että sä olet ihan violetti!" se ulisi kylkeään pidellen ja läppäisi mun jalkaa uudemman kerran, jolloin mä vedin koipeni turvaan ylemmälle lauteelle, melkein Mikaelan syliin, ja näytin blondille kieltä polvieni yli.

Hattarapään sormet juoksivat höyhenenkevyesti sen oman reiden päälle eksyneen jalkani iholla, mustelmalta toiselle. Mä tutkailin napani lähellä, hiljalleen sinertävän ja keltaisen sävyihin muuntautuvaa värikirjoa mietteliäänä. Se oli arka kosketukselle, kuten moni muukin läiskä mun ja ehkä muidenkin kropassa. Annikin näytti istuvan just eikä melkein siten, että sen oikea pakara ei vahingossakaan koskenut laudetta sen alla.

"Melkoinen mustelmamaailmankartta", Mikaela hymähti huvittuneena, "Itse kullakin."

[Emmy]

Maanantai 25.7. - eka päivä

Jes! Vihdoin täällä, kenttäleiri! Tätä oli odotettu ehkä koko kesä! Maastoesteitä, tiukkoja treenejä, kesä, lämpö ja hauskoja hetkiä ystävien kanssa! Mitä muuta voi kesältä odottaa.
Olin saanut leirille toivomani kurssihevosen, Loeken ja olin innoissani tulevista päivistä ruunan kanssa, viikosta tulisi varmasti ihan parasta. Instagamiin päivitetty kuva kertoi kaiken oleellisen.

Tiistai 26.7. - Näinkö se eka maastoestetunti sujuu?

Loeken etujalat nousivat maasta, ei hyppyyn vaan kieltäytymiseen, oltiin junnattu veden reunalla jo jokunen minuutti ja Loekella oli suuri luottamusongelmia mennä veteen.
-Se ei tiedä mitä siellä on niin se ei halua mennä sen pitää luottaa suhun, Pirre ohjeisti.
Yritin siis olla turhautumatta, ja kannustaa Lokea rohkeasti veteen. Suostuttelin ja maanittelin ja kannustin, Loeke steppaili veden reunalla eikä suostunut menemään puolta metriä lähemmäs.
En muuten luovuta, mietin mielessäni ja jatkoin sitkeästi kannustamista. Lopulta Loeke käveli veteen ja pienestä kannustuksesta jopa ravasi sen läpi.
-Hyvä poika! Kehuin ruunaa valtoimesti taputuksin ja rapsutuksia. -Hienosti!
Fiilis oli sen jälkeen hyvä, olin saanut ponin luottamaan itseeni.

Keskiviikko 27.7. - Kadonneiden housujen mysteeri

Oli keskiviikkoaamu, kolmas päivä kenttäleiriltä. Tässä vaiheessa valvotut yöt ja Pirren rääkkitunnit alkoivat jo painaa kehoa ja mieltä. Aamulla nouseminen sängystä ylös oli ollut taas yksi koettelemus. Palatessamme kuitenkin talolta aamiaiselta mökeille, ihana raikas kesäaamu puhalsi viimeisimmätkin unihiekat silmistä, ja seuraava päivä oli valmis alkamaan.
Ulkona oli vielä hieman viileä, mutta jo hyvin kivunnut aurinko lämmitti mukavasti, kun sen valokeilaan osui. Heinäkuinen aamu oli kaunis, kesän parasta aikaa.

Saunamökissä kävin tonkimaan kassiani ja haeskelemaan sinisiä ratsastuspöksyjäni. Olin käyttänyt niitä edellisenä päivänä ja ajattelin laittaa myös tänään jalkaan. Ihmettelin kun ne eivät olleet kassin päällä, mihin olin ne ihan varmasti iltapäivällä viskannut viimeisimmän ratsastustunnin jälkeen.
-Salma? kysäisin ja kiinnitin hänen huomionsa.
-mm..?
-Ootko nähnyt mun farkkuratsastushousuja? Kysyin ja pengoin kassiani, löytämättä edes punasia housujani, joita olin ihan varmasti käyttänyt maanantaina.
-ömm.. En mielestäni.., Salma vastasi. –Hei Clara? Ootko sä nähny Emmyn ridapöksyjä?
-En, Clara totesi vetäessään huppariaan päänsä yli. –Eiks sulla oo kahet? Laita ne toiset ni eiköhän ne toisetki jostain löydy.
-No ku molemmat on kadoksissa.., tuumasin ja käänsin kassini vielä kerran ympäri.
-Ei perkele! Munki housut on hävinny! Anni huudahti penkoessaan omaa matkalaukkuaan. –Ne oli ihan varmana tässä päälimäisenä!!
-Haha.. Anni vaan unohtanu minne on riisunu omansa, Fiia nauroi.
Fiian hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hänkin tajusi omien housujensa lähteneen kävelemään.

-Okei, kolmelta puuttuu kaikki ratsastushousut, onko ideoita kuka ne on ottanu? Salma summasi ja katseli ympäri mökkiä.
Robert kohautti olkiaan orvon näköisenä mökin nurkasta ja luikki äkkiä ovesta ulos.
-Mulla on arvaus… Anni totesi ja tyrkkäsi peukalollaan Cellan tyhjän paikan suuntaan.
-Arvatkaa kolme kertaa miks Cella ja Inkeri lähti aamiaiselta aikasin? Anni jatkoi.
-Tietysti.., Fiia puuskahti. –Onpa taas kypsää touhua..
-Tosi… komppasin muka turhautuneena. Oikeasti minua vähän huvitti tilanne, tämä antoi mahdollisuuden kostaa jekku takaisin.
-Kai meijän pitää lähteä ettimään teijän kadonneita housuja, Salma sanoi ja tirskahti hieman. –Ette te oikeen voi verkkareissakaan ratsastaa.

Yhdessä lähdimme ulos etsimään meidän karanneita kaksilahkeisia. Aloitimme tallista, muut olivat siellä jo puuhailemassa hevosten kanssa ja ohikävelevillä Cellalla ja Inkerillä oli vähän liian epäilyttävän viattomat ilmeet naamalla.
-Etittekö te jotain? Cella kysyi ja taisteli pitääkseen naamansa peruslukemilla.
-Ihan ku et tietäis.., Clara heitti takaisin.
-Onnea etsintöihin! Toivottavasti tänään hypätään korkeita.., Cella totesi lopuksi ja vinkkasi silmää Inkulle. Molemmat poistuivat kikattaen yläkertaan.
-Korkeita… Tarkottiks se et meijän housut on hinattu jonnekki lipputankoon? Anni kysäisi.
-Ei kai.. miten ne olis ne sinne saanu.., pohdin.
-Hei kyse on Cellasta ja Inkeristä, tottakai ne on hinannu ne perkele sinne lipputankoo, Fiia totesi.
Katseemme kohtasivat hetkeksi ja juoksimme sitten ulos. Niinpä tosiaan korkealla lipputangossa liehui kolmet ratsastushoustu.
-Justjoo, tosi kypsää.. Totesin, mutta naurahdin.
-Hinataan ne alas sieltä ni päästään joskus tunnillekki, Fiia hoputti. –En haluu Pirren vihasia katseita perääni.
-Joo, Salma totesi ja rupesi näpräämään lipputangon naruja.

Saimme kuin saimmekin housut alas ja jalkaamme. Kiirehdimme laittamaan hevosia valmiiksi tunnille. Tunti meni omasta puolesta kivasti, Loeke oli tosi mukava ilman satulaa ja nautin täysin rinnoin tasokkaasta koulutreenistä ilman satulaa. Koulua on tosi mukava mennä ilman satulaa, omasta puolesta tuntuu ainakin, että hevoseen pystyy vaikuttamaan enemmän kun välissä ei ole satulaa häiritsemässä.
Loeke oli tosi yhteistyöhaluinen ja sain tosissaan nauttia ihanan junnuponinin täydestä tarjonnasta, ihan tuli melkein ajat Patrnonin kanssa mieleen. Loekessa oli jotain samaa.

Tunnin jälkeen yksi jos toinenkin oli hiestä märkä. Talutin Loeken talliin samalla kun toinen ryhmä lähti paahteeseen hikoilemaan. Cella ja Inkeri olivat molemmat toisessa ryhmässä, joten se antoi meille Claran kanssa aikaa juonia kostoa. Muutkin meidän ryhmästä suostuivat auttamaan, kävi nimittäin ilmi, että Wenlan ja Sandrankin housut olivat kadonneet, he olivat löytäneet omansa pihan koivusta.
-Meiltä on kadoksissa vielä osa, ei ollut aikaa ennen tuntia ettiä kaikkia, totesin vielä lisäksi.
-Miten me kostetaan takaisin? Wenla kysyi.
-Mulla on idea, totesin ja viitoin muut perässäni satulahuoneeseen.

Lopulta suunnitelma oli valmis. Tuulia ja Pyry (ulkopuolisina muka jekuttamisesta) houkuttelisivat Cellan ja Inkerin ulos, jossa me loput kastelisimme tytöt vesiletkulla ja ämpäreillä. ”Mukavaa viilennystä kesäpäivän kuumuuteen”, kuten Clara oli todennut.

Olimme asemissa, kun kuulimme Tuulian äänen sisältä.
-Sun on pakko tulla kattomaan Windiä Cella! Se on ihan hassu tarhassa! Tuu säki Inkeri, ette haluu missata.
-Ei ne varmana mee tohon lankaan! Fiia kuiskasi.
-Tulkaa nyt teijän on pakko nähä! Pyry komppasi hyvin uskottavasti.
-En tiiä, pyry osaa olla aika uskottava, kuiskasin takaisin.
Seurasimme silmäkovana ovea ja kun nelikko oli turvallisesti ulkona, hyökkäsimme.
-REVENGE!! Huusimme yhteen ääneen, se oli myös väistämismerkki Tuulialle ja Pyrylle, jotka väistivät pois tulilinjalta.
Ilme molempien tyttöjen kasvoilla oli unohtumaton, kun ensimmäinen vesisuihku osui heihin.
Seuraavaksi oli paljon kiljumista, sekasortoa ja lopulta tuntui että jokainen sai osansa kylmästä vedestä. Cella sai jotenkin napattua yhden ämpärin ja kumosi sen niskaani, Inkeri pääsi taistelemaan puutarhaletkusta Fiian kanssa, jolloin suurin osa seurueesta sai osansa kylmästä vedestä.
-Missä on meidän loput housut! Tivasin Cellalta vesiämpäri kädessä
-Vintillä, vintillä, Cella kiljui. –Älä vaan kaada.
-Kiitos tiedosta, totesin ja kaadoin vesiämpärin Cellan niskaan. Kostoksi sain kylmän suihkun keskelle selkää.

-Okei, nyt riittää! Pirre huusi ovelta.
-Fiia sulki vesihanan ja katselimme ympärillemme. Piha melkein lainehti vesisotamme jälkeen ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän märkiä.
-Vaatteet vaihtoon ja teoriatunnille siitä! Pirre komensi. Hän oli muka vihainen, mutta olin näkevinäni hymynkareen naisen huulilla.
Lähdimme yhdessä tuumin mökeille vaihtamaan vaatteita.
-Tää kostetaan, Cella totesi ilkikurisesti.
-Ei kostoa voi kostaa! Fiia huudahti ja muut nauroivat.
-Sehän nähdään, Inkeri totesi ja hieroi käsiään yhteen. Kaikki purskahtivat nauruun.

Perjantai 29.7. - Kisajännitystä

Este toisensa jälkeen ylittyi hienosti. Loeke hyppäsi rohkeasti ja taitavasti yli jokaisesta maastoesteestä jonka yli sen ohjasin. Koulukoe ja rataesteet oli menneet hyvin, nyt oli viimeinen näytönpaikka, maastoesteet. Niille olin lähtenyt melko rennosti, tämä oli se mistä tykkäsin. Silti vatsanpohjassa kutitteli sopivasti kisajännitystä. Yksi parhaista osista kisaamisessa, jännitys ja sen tuottama adrenaliini!

BONUS

Näinkö se vesieste ylitetään?

Kiitos superista leiristä!!

[Anni]

Tuntimaksu maanantain ensimmäiseltä tunnilta

Eelaa ei kesäpäivän kuumuus painanut - siinä missä muutama muu ratsu saattoi olla nukuksissa leirin ensimmäisellä tunnilla, Eela tuntui innokkaalta ja tuntui jopa kuumuvan ensimmäisissä laukannostoissa.
"Anni, Eelan kanssa tärkeintä on pehmeä käsi! Siihen neitiin vaikutetaan istunnalla", Piritta selosti Eelan viskatessa tyytymättömänä päätään. Vaikka mä olin tottunut herkkiin hevosiin, oli Eela kieltämättä ihan oma tapauksensa.

Ensimmäisen tunnin aikana mulle selvisi, että Eelalla oli mielettömän kivat liikkeet. Ainakin siinä vaiheessa, kun sain tamman rentoutumaan - siihen saakka ravissa oli vaikea istua, koska Eela kipitti selättömänä pää taivaissa.
"Muista pohje Eelan kanssa! Vaikka se kävisikin kuumana, saat ratsastettua pohkeella ohjastuntumaa kohti", Pirre huomautti. Hengitin syvään, korjasin ryhtini ja painoin kädet kiinni kylkiini. Pienillä sormenliikkeillä Eelan turpa laskeutui alemmas pykälän verran ja pysyi siellä niin kauan, kuin sain itse pidettyä paketin kasassa.

Siirtymisten saattelemana mä aloin saada paremmin otetta Eelaan - kun mä pysyin pehmeänä, tamma palkitsi mut siisteillä, sulavilla siirtymisillä.
"Hyvä, siinä oli kaunis nosto!" kuului Pirren kommentti, kun Eela nosti laukan pelkällä lantion keinautuksella. Mä olin juuri löytänyt ne kuuluisat istuinluut käyttöön, ja Eela tuntui pitävän siitä.

"Missä se Eelan ulkolapa haahuilee?" Piritta tiedusteli. Tamma tuntui liukkaalta kuin saippuanpalanen lipsahdellessa volteilla ihan minne sattui, koska olin jäänyt miettimään tuntuman pehmeyttä liiaksikin, ja siinä sivussa unohtanut ulko-ohjan tuen täysin. Niinpä nollasin kaiken taas hetkeksi, käärin ilman jalustimien tarjoamaa tukea roikkuvat jalkani Eelan kylkien ympärille ja lähdin päättäväisesti hakemaan tuntumaa ulko-ohjalle saadakseni molemmat lavat oikealle uralle.

Taputin Eelan kaulaa annettuani tammalle pidemmät ohjat.
"Eela oli ihan ookoo", Pirre totesi seurattuaan meitä hetken katseellaan mietteliään näköisenä. "Nyt vain kiinnität huomiota omaan istuntaan ja erityisesti käteen. Täytyy olla pehmeä, mutta asettaa rajoja."
Nyökyttelin, koska olin tiedostanut asian itsekin. Tunti oli ollut suurimmaksi osin hakemista, mutta sitähän se ensimmäinen tunti usein olikin.

---

Kehystarina - Suu täynnä saippuaa

Koska Suomen kesä oli siunannut meille helteisen leiriviikon, kukaan ei halunnut jäädä hinkkaamaan leirihevosensa varusteita sisälle. Niinpä me oltiin virittäydytty harjauspuomien läheisyyteen useiden vesisankojen ja saippuanpalasten kanssa.
"Eihän näissä ole mitään puhdistettavaa!" Sandra nauroi Kurbuksen suitsia syynäten. Käänsin katseeni Emmyyn, joka myhäili tyytyväisenä - syystäkin.
"No näissä kyllä on, Myntti kuolasi eilen nää ihan hirveeseen kuntoon", Alviina marmatti saaden aikaiseksi pari naurahdusta.

Olin juuri päässyt omaan kuplaani ja hinkkaamassa Eelan harjauspuomilla keikkuvaa satulaa ihan uudenlaisella intohimolla, kun ensimmäiset, Wenla ja Inkeri, nakkasivat sienet vesisankoon ja marssivat satulat ja suitset kourassa talliin.
"Joko ne oli valmiita?" Salma ihmetteli kulmiaan kurtistellen.
"Niin kai", Tuulia heläytti ja tarkasteli Rosan auringossa kiilteleviä kuolaimia. Huokaisin ja pyyhkäisin nihkeää otsaani. Mulla oli kuuma jo nyt, ja maastoestetunti olisi vasta edessä.

Eelan satula hohti puhtauttaan, samoin suitset, jotka olin juuri paketoinut. Olin aikeissa lähteä kiikuttamaan niitä sisälle, kun epämääräinen älähdys sai pääni kääntymään.
"VARO SITÄ SATULAA!" Mikaela kiljui yrittäen väistää vesisuihkua, jonka Inkerin pitelemä vesiletku heitti ilmoille. Blondin kasvoilla oli pirullinen virne ja tytön takana seisova Wenla ei voinut pidätellä nauruaan. Miksun jälkeen kastui Rober, sitten Emmy ja Clara. Mä yritin etsiä pakopaikkaa, vaikka samalla halusin kiikuttaa Eelan (ja Miksun suojeleman Väiskin) varusteet turvaan. Inkeri oli juuri kääntämässä vesisuihkua mua ja mun vieressä lamaantuneena seisovaa Pyryä kohti, kun näin Fiian juoksevan Inkeriä päin vesisangon kanssa. Punapään paita näytti märältä, kun tämä humautti sangon sisällön Inkeriä ja Wenlaa kohti. Muutama pesusieni lensi kaarella tyttöjä päin, ja vesiletku putosi dramaattisesti Inkerin kädestä jatkaen sitten sätkimistä maassa.
"Hyi helkkari!" Inkeri parahti. "Nyt mulla on suu täynnä saippuaa!"
Siinä vaiheessa hysteerinen nauru karkasi huuliltani, ja pian se kantautui muistakin suunnista.

---

Vapaamuotoinen maksu tiistain kavalettitunnilta

Hestian innokkuus kavaletteja kohtaan oli miltei hellyyttävää - laikukas poni oli singonnut ensimmäisten kavalettien yli niin ponnekkaasti, että mulla oli ollut työ tasapainoilla mukana.
Pirren tehtävät tarjosivat hyvin haastetta, etenkin kun me oltiin alkujumpiksi saatu rakentaa ne. Alkuverryttelyt olivat jatkaneet ratsastajan kuntolinjalla sisältäen paljon kevyttä istuntaa, joka oli sitten siirretty kavaleteille.

Hestia oli poni mun makuun. Sen tättärää -luonne oli hauskaa vaihtelua mun hevostuttavuuksiin, etenkin kun olin saanut tammaan tuntumaa jo eilisellä peltotunnilla.
Vaikka laikkuponi oli kovasti menossa kavaleteille ja välillä meno oli rynnimistä, sain työstettyä Hestiaa paremmaksi tunnin kuluessa. Tamma tuli nopeammin kiinni ja alkoi muutoinkin kuunnella apuja herkemmin. Loppujen lopuksi Hestia oli täysin istunnalla ratsastettava, ja kun mä vain toin tamman kavaleteille hyvässä temmossa, loppu hoitui kuin itsestään.

Tunnilla parhaiten onnistuivat laukanvaihdot kavaletilla. Ne tulivat puhtaasti joka kerta, kuten esteponilta tietysti sopi odottaakin. Alkutunnista päätään kaahaamiselle pudistellut Pirrekin oli nyökytellyt hyväksyvänä päätään ja päästänyt meidät ensimmäisenä loppuraveihin.

Tunnin jälkeen hikinen Hestia pääsi pesulle. Tottakai tamman piti vetää pienet stepit suihkuhetken kunniaksi, vaikka loppujen lopuksi nauttikin viilennyksestä. Ja siitä, että pääsi tarhaan piehtaroimaan ja hankkimaan kauniin hiekkakuorrutuksen.

[Cella]

Kehystarina – Notkeutta ja notkahduksia

"Pirre tappaa meidät. Se pistää meidät esimerkkioppilaiksi siitä, kuinka ratsastaja huoltaa kehoaan kaikkein parhaiten olemalla suututtamatta valmentajiaan, jotka voivat antaa hänelle selkään."
"Voitko Mikaela puhua vähän vähemmän ja kävellä vähän enemmän??"

Huono idea = Pukeudu hiostavan kuumana päivänä mustiin, huonosti hengittäviin vaatteisiin, äläkä missään tapauksessa muista sitä, että Pirren estetunneilla esteiden korkeus ei kerro millään tasolla mitään tunnin tehokkuudesta. Päädy hikoilemaan puolet ruumiinpainostasi kentälle/Eela-paran päälle samalla, kun yrität jumpata suuriaskelista puoliveristä kavalettien välissä.

Ratkaisu huonoon ideaan = Kun olette kaikki ystäviesi kanssa samassa tilanteessa ja päästä asti hiessä, säästäkää aikaa pukemalla bikinit päälle ja hoitamalla suihkussa käynti puutarhaletkun avulla. Teillä on taatusti hauskaa, ja suurena plussana kukaan ei joudu pyörtymään tulevalla teoriatunnilla kaikkien hikisten ratsastajien yhteisaromin takia.

Huono puoli ratkaisussa = Jos ette ole tarkalleen varmoja teoriatunnin alkamisajasta, tarkistakaa se ennen kuin toteutatte yllämainitun ratkaisun ja aloitatte hullun vesisodan. Lisäksi, vaikka Inkeri sitä ehdotti, on hyvin mahdollista että Piritta ei katso hyvällä jos tulette tunnille pelkissä bikineissä. Varatkaa siis aikaa vaatteiden pukemiseen.

"ANTEEKSI ETTÄ ME OLLAAN MYÖHÄSSÄ!!" Miksu kiekaisi heti meidän astuessa satulahuoneen ovesta sisään, saaden kaikkien päät kääntymään sataprosenttisella varmuudella meidän puoleemme. Piritta ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain meitä kuin me oltaisiin yhtäkkiä kasvatettu kolme päätä, ja ne kaikki päät olisivat tuottaneet sille sillä hetkellä suurta turhautumista, ja se tuijotus jatkui siihen asti kun tajusimme istua muiden joukkoon kiltisti enempää huomiota herättämättä. Mä ängin itseni Robertin ja Salman viereen, joista jälkimmäinen kohotti yhtä mun poskiin liimautuneista märistä hiussuortuvists kysyvän näköisenä. Mä pudistin päätäni merkiksi siitä, että se tarina sai odottaa myöhemmälle. Meillä oli teoriatunti, johon keskittyä.

Mä olen varmaan maininnut siitä ennenkin, mutta mulla oli pieni salainen rakkaussuhde teoriatunteihin. Sitä saattoi olla vaikea uskoa, kun meikäläisen menemistä katsoi, mutta mä olin aina tykännyt hirveästi koulussa olemisesta ja siellä uusien asioiden oppimisesta. Teoriatunnit olivat käytännössä hevosversio siitä, joten mikäs sen parempaa.

Raapustin kiivaasti vihkooni kiivaasti Pirren selostamia asioita ratsastajan kehonhuollon vaikutuksista ja tärkeydestä. Ratsastajan keho oli yhtä lailla mukana ratsastussuorituksessa kuin hevosenkin, eikä kenellekään meistä tulisi mieleenkään jättää hevosen lihasjumeja huomioitta tai hypätä ratsun selkään ja aloittaa hinkkaaminen ilman minkäänlaista lämmittelyä. Kun sen ilmaisi niin, se vaikutti jotenkin itsestäänselvältä – kyllähän minunkin nyt pitäisi itseni lämmitellä, ja venytelläkin enemmän kuin sen kerran kuukaudessa, jonka nykyään tein. Silti kaikkien näiden vuosien jälkeen minun oli käytännössä hyvin vaikea kuvitella itseäni pomppimassa hiihtohyppyjä Windin karsinan edessä ennen tuntia.

Teoriatunnin päätteeksi me päästiin suunnittelemaan omaa verryttely- ja venyttelysarjaa, jonka voisi näppärästi suorittaa ennen ratsastusta. Mä pääsin Salman, Sandran, Fiian ja Pyryn kanssa samaan ryhmään, ja pakko myöntää, että me päästiin näyttämään kyntemme tässä asiassa: mulla ja Sandralla oli taitoluisteluharrastuksen ansiosta paljon liikkuvuusharjoitteita takataskussa, Salmalla ja Fiialla oli vuosien valmentautumiskokemuksen myötä rutkasti tietoa lihasryhmien käytöstä eri lajeissa, ja Pyry keksi tuosta vain tehokkaan ja napakan yleisliikesarjan, jolla saatiin koko keho lämpimäksi keskivartalon syviä lihaksia myöten.

Ja kun Pirre tuli kurkkimaan mitä me oltiin saatu aikaiseksi, sen silmissä välähtävä tyytyväisen hyväksyvä katse sai mun sisäisen pienen opettajan lellipennun kehräämään onnesta.

Tuntimaksu – 25.7. Startteja ja satulavöitä

Tunnelmia alkukaarrosta Hestian kanssa ennen leirin ensimmäistä tuntia. Satulavyötä oli hyvä kiristää ennen töihin ryhtymistä – mulla ei ollut mitään suurta hinkua aloittaa leiriä roikkumalla pää alaspäin lewitzerin mahan alla. (värittelen tätä joskus jos innostun!)

Lisämaksu – 29.7. Rakkaushuolia ja rähmäkäpäliä

Mä olin varma, että se oli ollut unta.

Mä en uskonut sitä todeksi, vaikka mun kengät oli edelleen kosteat ja hiekkaiset kun mä laitoin ne jalkaan aamupalalle. Vaikka mun puhelutiedot näyttivät, että mä olin soittanut Allulle kolmelta aamuyöllä. Vaikka mun whatsapp-keskusteluvalikossa ei ollut ketään siinä Annin ja Tatun keskustelujen välissä, jossa Allu oli vielä edellisenä iltana ollut. Kaikki meidän viestit oli poissa. Kaikki tuhannet yölliset keskustelut, ja kaikki hassut kuvat, joita me oltiin lähetely ilahduttamaan toisen työpäivää. Jopa se yksi ainoa ääniviesti, kun mulla oli keväällä kamala nuha, ja mä olin halunnut Allun kuulevan kuinka hienosti mä lauloin flunssanasaalillani Nylon Beatia.

Ei me voitu oikeasti erota.

"Cella? Nyt sun letit menee kyllä aikas harvoiksi, koitapas laittaa ainakin nämä kaksi uudestaan."

Pirren teoriatuntia pitävä ääni olisi tavallisesti sivaltanut mut ruotuun alta aikayksikön, mutta nyt mä vain käänsin hämillisesti päätäni, ja tuijotin turtana Hestian kaksiväristä harjaa, jossa sojotti eri ilmansuuntiin kolme maailman ruminta lettisykeröä. Päässä kohisten mä ujutin sormeni yhden lettilenksun alle, ja purkasin pahimman sykeröistä aloittaakseni alusta.

Olihan meillä ollut vaikeaa. Mulla ja Aleksanterilla. Me oltiin tapeltu ja pidetty mykkäkoulua turhasta niin monta kertaa. Se miten se sekoili talvella Gracen kanssa, oli ollut kamalaa. Eikä se ikinä puhunut mistään, mikä sitä vaivasi.

Mutta ei kai me silti voitu erota?

Mun lettiä kieputtava käsi pysähtyi äkisti, kun mä huomasin, etten saanut enää henkeä. Näkymätön vanne puristi kipeästi mun rintalastaa – niin kipeästi, että mun piti taipua fyysisesti mutkalle. Allu oli kaikesta huolimatta mulle maailman tärkeimpiä ihmisiä. Oliko se oikeesti loppunut näin?

"Cella? Ootko ok??" Annin ääni kuiskasi mulle vähän matkan päästä, kun Pirre oli kääntänyt meille selkänsä selittääkseen erilaisista letitysrajoituksista näyttelyissä. Mä tunsin, kuinka kamun ääni sai vanteen hellittämään, ja mun kiitollisiin keuhkoihin tulvi taas hevosentuoksuista ilmaa.

"Mä –", aloitin sopertamaan, mutta pysäytin sitten itseni. Katsoin Annia silmiin, ja näin sen ilmeessä kummastuneisuutta ja rahtusen jopa huolta, joka kasvoi joka sekunti kun en saanut sanoja ulos. Mä olin kertomassa sille, mutta en tiennyt miten. Sitten mä tajusin, etten mä voinut kertoa tässä. Enkä tänään. Anni oli Allunkin kaveri, enkä mä voinut vaan pudottaa sitä sille näin – enkä mä itsekään tajunnut koko asiaa.

"Joo, oon mää", mä sain sanottua jotenkin absurdin rauhallisesti. "Saan jonkun lämpöhalvauksen vaan."
"Ja Cella on hyvä ja keskittyy nyt", meidän keskustelun keskeyttävän Pirren äänessä oli jo rahtunen terävyyttä, kun se käveli kurtistelemaan kulmiaan mun hajamielisille leteille. Se kohotti mun juuri uudelleennypertämää sykeröä paljonpuhuvasti, ja katsahti muhun sitten kummallisen ankaralla ilmeellä.

"Sulla on tänään ollut Cella ihan kumma päivä."


Teoriatunnin päätyttyä leiriläiset päästettiin syömään ja laittamaan itseään kuntoon tunnin kuluttua starttaavia leirikisoja varten. Mä lyöttäydyin juuri iloisesti kouluradasta hölpöttävien Tuulian ja Sandran joukkoon, kun Piritta taputti mua asiallisen oloisena olkapäälle, viittoen sitten kohti toimiston avonaista ovea.
"Jos sulle sopii, mä puhuisin sun kanssa vielä ihan pienen hetken", estevalkku virkkoi sellaisella äänensävyllä, että se ei tainnut olla kysymys. Nielaisten ilmeisesti kurkkuun sementoitua, raskasta möykkyä, mä astuin naisen ohi sisään toimistoon.

"No niin." Piritta asteli nojaamaan pöydän kulmaa vasten, ja katseli mua pitkien ripsiensä lomasta kuin olisi odottanut näkevänsä jonkin lääketieteellisen ihmeen.

"No niin", mä vain toistin karhealla äänellä.
"Mä olen huomannut, että sulla ei ole ehkä ollut kaikkein paras keskittymiskyky tällä koko viikolla, mutta tuo äskeinen teoriatunti oli kyllä melko hälyttävä. Pystytkö sä osallistumaan leirikisoihin?"

Mä tuijotin Pirren polvea häkeltyneenä, ja koitin kelata mielessäni tilannetta, jossa olisin aiemmin viikolla saanut noottia huonosta keskittymisestä. Tottakai mä olin saanut noottia monista asioista – olihan se Piritta, enkä mä todellisuudessa taatusti ollut ratsastanut elämäni parhaita suorituksia viime päivinä – mutta olin pikkuisen loukkaantunut siitä että se oli pistänyt mun jotenkin erityisen heikkouden tällä leirillä merkille.

"Pystyn?" mä vastasin vähän uhmakkaammalla äänellä, kuin oli ehkä tarkoituskaan. "Kieltämättä äsken ei ihan onnistanut, mutta mä oon ihan fine."

"Ei onnistanut?" Pirre toisti puolestaan mun sanoja, ja sen suupieli nytkähti humoristisesti. "Cella, sä et ole koskaan ollut mikään letittämisen kultalapsi, ja mä ymmärrän että sä pyörit lännenratsastusympyröissä joissa tuollaista ei harrasteta... mutta rehellisesti, sun tämän päivän lettisykeröt näyttivät kuolleilta päästäisiltä."

Mua olisi tavallisesti naurattanut tuo kommentti. Pirren ilmeestä näki, että se tunsi mut sen verran hyvin, että sitä naurua se oli odottanutkin. Kun sitä ei tullut, esteopen siistien kulmien väliin syntyi pieni ryppy.

"Mä... mulla on vaan vähän off-päivä nyt", kommentoin matalasti, ja ristin jalkani epämukavasti saadakseni jotakin tekemistä. Pirre silmäili mua miettiväisesti.

"Mitään erityistä syytä tälle off-päivälle, josta sun tarvitsisi puhua?"

Mä pysäytin asentojen kiireisen vaihteluni siitä yllätyksestä. Piritta ei ikinä osoittanut erityistä kiinnostusta kenenkään henkilökohtaisia asioita kohtaan, enkä mä todellakaan ollut odottanut sitä nytkään. Mä olin odottanut kommenttia siitä, kuinka off-päivät eivät saisi vaikuttaa ratsastamiseen tai hevosen käsittelyyn, ja kuinka se toivoi näkevänsä multa sen tunneilla enemmän yritystä. Me katseltiin toisiamme hetki silmiin hiljaisuuden vallitessa. Mä tiesin, että Pirre oli nähnyt mun huonompia päiviä ennenkin. Mä myös tiesin, että se oli nähnyt mun ja Allun riidan sinä päivänäm kun se oli mut pudottanut tälle leirille. Pieneksi hetkeksi ahdistava vanne palasi rinnan ympärille, kun mä punnitsin mun sanojani, eikä se päästänyt irti ennen kuin mä puhuin.

"Ei. Mä vaan... No, mä lupaan skarpata niihin kisoihin."

Pirre oli hetken hiljaa, ja väläytti sitten tutun pirremäisen hymyn ennen kuin vakavoitui uudelleen.

"Hyvä kuulla. Mutta Cella –"

Pirre siirsi vasenta kättään pöydän reunaa pitkin korjatessaan asentoaan niin, että mä näin esteettömästi sen erittäin sormuksettoman nimettömän.

"– näitä off-päiviä tulee. Ja ne on täysin ok. Jonain päivänä sä huomaatkin, että se sen kertainen off-päivä ei ookkaan enää yhtään niin paha."

Mä räpytin silmiäni häkeltyneenä, ennen kuin tajusin tuijottavani edelleen Pirren sormia, ja nostin katseeni takaisin sormuksettoman käden omistajan silmiin. Ne silmät näyttivät jotenkin... viisailta. Jotenkin musta äkisti tuntui siltä, että Pirre tiesi. Ja että se ymmärsi.

"Tietenkään niiden off-päivien ei saisi antaa vaikuttaa siihen, kuinka toimii hevosten kanssa", Pirre lopulta jatkoi pienen tauon jälkeen, kuulostaen taas niin itseltään, että multa pääsi naurahdus. Estemaikka nousi pöytänsä reunalta, puristi mua olkapäästä hyvin pikaisen mutta merkityksellisen tuntuisesti, ja avasi sitten oven kesäisten äänien täyttämälle käytävälle:

"Nyt, Elli on vääntänyt teille leiriläisille lasagnea, toivottavasti sulle on vielä jotain jäljellä. Ja hyvä ihminen, tee meille kaikille palvelus, ja päästä Hestia ennen kisoja niistä kamalista leteistään."


Kiitos huipusta leiristä!

[Wenla]

Kehystarina: Iltahämyssä hortoilua

"Wenla! Wenla! Herää!"

Mä ponnahdin istumaan ja yritin tavoittaa äänen lähteen. Oli pimeää, joten mulla kesti hetki ennen kuin rekisteröin Emmyn, Claran ja Sandran. Mä taisin näyttää erittäin pöllähtäneeltä, sillä Clara päästi pienen tyrskähdyksen tapittaessaan mua.
"Mikä on niin tärkeetä, että herätätte mut kello-" mä vilkaisin tässä välissä puhelintani "kello 2 yöllä?"
"Me aateltiin vaan käydä tsekkaa heppoja," Emmy selitti. Mun huulille piirtyi hymy ja mä vedin collegehousut jalkaan ja nousin seisomaan.
"Yritettiin kyllä herättää muitakin, mut Pyry ei ees heränny ja Tuulia mumisi vaan jotain epämäärästä ja käänsi kylkeään," Sandra kertoi.
"Entä Alviina?" mä kysyin.
"Ei me kehattu herättää sitä, tai siis eihän sitä tiiä jos se ois vaikka suuttunu. En mä oikeen tunne sitä," Clara vastasi. Emmy nyökkäsi ja vilkaisi vielä nukkuvien suuntaan, ennen kuin hävisi mökin ovesta ulos.

Siinä me sitten käveltiin viileässä kesäyössä kohti tarhoja. Kävimme ensin rapsuttamassa ruunia, jonka jälkeen suuntasimme poni- ja tammatarhoille.

Mä kiipesin aidan yli tammatarhaan ja hipsin Gitan luokse. Poni rouskutti ruohoa Hestian kanssa rinta rinnan, eikä ollut huomata mua ollenkaan.
"Mitä tyttö?" mä puhelin astellessani lähemmäs. Gitta nosti päänsä heinäkasalta ja hörähti pienesti. Mulle tuli lämmin tunne, se taisi tunnistaa. Kävelin kosketusetäisyydelle ja rapsutin sitä harjantyvestä.

Se oli kyllä oikeasti maailman kaunein poni.

"Hei Wenla, tuutko sä?" joku huusi hetken kuluttua. Mä vilkaisin taakseni ja näin tyttöjen seisovan aidan takana.
"Tulossa ollaan," mä vastasin ja hyppelehdin niiden luokse.

Emmy painoi mökin kahvaa alas uudestaan ja uudestaan. Ei avautunut.
"Älä nyt vaan sano että me jäätiin tänne ulos?" mä parkaisin.
"Siltä se nyt vähän näyttää," Sandra tokaisi. Clara koputti oveen ja jäi odottamaan sen avautumista. Mutta kolmannenkaan koputuksen jälkeen kukaan ei tullut avaamaan ja me seisottiin yhä ovella. Ja koska Suomen kesä oli mitä oli (eli kylmä ja vähäluminen), mulla ainakin alkoi olla vähän kylmä.
"Koputetaan ikkunaan," Clara keksi.
"No toiseen niistä me ei ainakaan ylletä," Emmy järkeili.
"Ja toinen on ihan eri puolella ku niiden sängyt, eli ne tuskin kuulee sitä paremmin kuin oveen koputtamistakaan," Sandra jatkoi.
"Voi paska," Clara tuhahti.
"No koputetaanko toiseen mökkiin. Joku on varmaan hereillä ja niillä saattaa olla vara-avain?" mä ehdotin. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi ja astelivat mun perässä toiselle mökille.

Mä paukutin ovea muutaman kerran ja vilkaisin sitten epäileväisenä lähinnä seisovaa Claraa. Tyttö vain nyökkäsi rohkaisevasti ja mä koputin vielä kerran. Sitten kuului epämääräistä puhetta ja askelia. Meitä nauratti erityisesti pari viimeistä lausetta;
"Mä en uskalla avata!"
"Robert mee sä!"
"Hei miks just minä?"
"Koska sä oot ainoo mies täällä, vauhtia nyt!"

Ja pian Robertin uninen pää pilkisti ovenraosta. Kun se tajusi keitä me oltiin, sen kasvojen kireä ilme rentoutui ja pääsimme sisään.
"Ai te!" Inkeri sanoi.
"Ootitteko sitten jotain muita?" mä virnuilin.
"Ei, kun mietittiin vaan että mitä iltahämyssä hortoilua joku harrastaa! Inkeri sai melkein sydänkohatuksen," Anni sanoi. Se makasi sängyllä Cellan ja Mikaelan kanssa. Inkeri levitteli käsiään ja mutisi jotain, mistä mä en saanut selvää.
"No, kävi vähän niinku silleen, et me jäätiin lukkojen taakse," Emmy virnisti. Mä näin Robertin vilkaisevan Salmaa silmiään pyöritellen.
"Oisko täällä avainta? Me kyllä yritettiin koputtaa meidän mökkiin, mut Pyry, Tuikku ja Alviina vaan nukkuu!" Clara ilmoitti.
"Annella varmaan olis," Fiia sanoi.
"No mutta ei me sitä nyt voida herättää??" mä puuskahdin.
"Koputtakaa kovempaa," Inkeri tokaisi.
"Eikö me voitais nukkua täällä?" Sandra ehdotti.

Lopulta me lähdettiin koputtamaan, koska keittimökkiläiset eivät oikein innostuneet neljästä lisävieraasta. Mä kyllä yritin sanoa, että me ei vietäisi paljon tilaa, mutta ne pitivät päänsä. Ne tosin jäivät ikkunaan norkoilemaan ja nauramaan meille.

Tämä kai oli sitä oikeaa ystävyyttä.

(spoiler: ei jouduttu nukkumaan ulkona, Pyry heräsi ja avasi oven. kiitti)


Tuntimaksu:

Ensimmäinen koulutunti

Mun leiriratsu oli jo tutuksi tullut Elmo, ja niinpä se toimi myös ratsunani ensimmäisellä tunnilla. Sen kanssa mä olin alkanut jo löytää yhteistä säveltä, kunhan alkutunnista muistelin mistä napeista se toimikaan. Siitä ajatuksesta mä kuitenkin luvuin hyvin pian selkään noustuani…

Elmo näytti mulle hapanta naamaa, kun mä astuin karsinaan, mutta Gittaan tottuneena mä en edes hätkähtänyt. Olisi kannattanut, sillä kun mä kiristin satulavyötä se nappasi mun hupparin hihasta kiinni.
”Häpeä!” mä kailotin ja sain osakseni merkitsevän mulkaisun ohi kävelleeltä Kasperilta. Elmokin hätkähti mun yllättävää äänenkorotusta, ja mua melkein säälitti.

Jo alkukäynneissä mä tunsin Piritan pistävän katseen selässäni. Tästä ei todellakaan tulisi mikään lepoloma.

Mistä sinä sait tunnin aikana kehuja?

En mistään.

Mun istunta oli kuulemma parantunut, ja mä lähetin telepaattiset kiitokset Danielille, jonka ansiosta mä olin saanut koulukurssilla monta ahaa-elämystä istuntaan liittyen. Musta tuntui, että Elmon kanssa mun istunta oli jopa parempi kuin Gitan, kun mun ei tarvinnut patistaa ponia kokoajan eteenpäin ja sitä kautta jännittää jalkaa. Mä kuitenkin tiesin, että Pirre tulisi pettymään päästessään näkemään esteistuntani. Musta tuntui, että aina kun edistyin koulupuolella, meni estepuolella jokin asia mahalaskua alaspäin.

Elmo myös oli reippaalla tuulella, ja sujuva rytmi olikin ainoa tunnin aihe, joka mieltä sujui.

Mitä korjausehdotuksia sait?

Parannettavaa löytyi sitten lähes kaikesta muusta.

”Wenla, Elmo osaa olla kankea, mutta tuo on kyllä jo katastrofi,” Pirre sanoi. Mä tiesin, että mun olisi kuulunut nyökätä ja jatkaa ratsastamista, mutta sen sijaan mä ohjasin Elmon kentän keskelle ja suunnilleen itkunauroin Pirrelle, kuinka surkea mä olin.
”Me ollaan käyty tämä sama keskustelu jo ainakin kymmenen kertaa,” Pirre sanoi mun tilityksen päätteeksi. ”Sä sanot, että sä ryhdistäydyt, mutta kolmen kuukauden päästä mun pitää potkaista sua uudelleen persuksille. Mut kuule, sä voit laskeutua selästä alas ja lähteä kotiin tai sitten sä voit jatkaa ratsastamista ja onnistua. Ihan sun omissa käsissä.”

Lopulta mä siis tappelin oman asenteeni kanssa, en niinkään Elmon kankeuden. Mä pidin ratsastamisesta aivan älyttömästi, ja kun hommat sujuivat, niin kaikilla oli kivaa. Mutta jos jokin ei onnistunut, mun pää ei yksinkertaisesti kestänytkään ja mun teki mieli lopettaa koko harrastus. Kärsimättömyys oli mun ehdoton heikkous ratsastajana, samoin se, että mä luovutin aivan liian helposti.

Ja kun mä en halunnut olla luovuttaja. Mä en halunnut olla se surkimus, joka päätti luovuttaa ja lopettaa. Mutta mä en tiennyt mitä mä olisin voinut tehdä toisin. Musta tuntui, että mä en edes voinut itselleni mitään.

Mä kuitenkin ratsastin tunnin loppuun, ja ihan hyvä niin. Viimeiset kymmenen minuuttia nimittäin tuntuivat ihan hyviltä. Se ei kuitenkaan estänyt mua vaipumasta maailman suurimpaan itsesääliin. Onneksi seuraavaksi olisi peltomaasto.

Miltä hevonen tuntui?

Jos sitä hyvää rytmiä ja viimeistä kymmentä minuuttia ei lasketa, niin kamalalle. Aivan hirveälle. Elmo ei ollut suora, ei sinne päinkään. Elmo ei myöskään taipunut mihinkään suuntaan. Eikä varmaan tarvitse edes mainita niistä väistävistä avuista.

Onneksi lopussa Elmo antoi periksi, ja meidän volteista tuli jopa ihan siedettävän näköisiä! Jee.

Pahintahan tässä oli se, että vika oli yksin mun. Mä olin Surkea isolla ässällä.

Mutta mulla oli myös koko viikko aikaa parantaa. Tästähän oli suunta ainoastaan ylöspäin, eikö


Vapaavalintainen: 

Kolme viisasta blondia miettimässä uusia letunpaistotapoja.


Tulos: monta läpikotaisin mustaa syömäkelvotonta lettua ja ikuinen porttikielto minkäänlaisten ruoanlaittovälineiden lähelle. 

[Pyry]

Tiistai - Ylös, ulos ja ponimetsälle

Ruohikossa kimmelsi aamukaste. Joku vielä haukotteli syvään, toinen venytteli ja kolmas käveli silmät puoliummessa laitumia kohti. Eilisen koulutreenit ja myöhään valvottu ilta painoi itse kutakin, mutta ei voinut mitään. Ratsujen haku väliaikaisilta laitumilta oli pakollinen homma, jos mieli jatkaa tänään treenaamista. Tosin ehkä kaikkein väsyneimmät olisivat hyvinkin voineet haluta siirtyä lepoviikon pariin ja unohtaa koko kenttäleirin...
Tiheän koivikon takaa ilmestyi näkyviin ponilauma, joka korvat tarkkaavaisesti hörössä katseli lähestyviä leiriläisiä. Pian kaikkein väsyneimmätkin hortoilijat piristyivät tajuttuaan, että ulkona yönsä viettäneet ponit olivat kaikkea muuta kuin väsyneitä tai kiinnostuneita työnteosta. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa aamu kuin reipas hippaleikki villihevosia leikkivien poniinien kanssa!



Tuntumaa maastoesteisiin

Pelottaa, pelottaa, pelottaa, apua, entä jos me kaadutaan, entä jos mä tipun, entä jos Frank pukittaa, pillastuu, vetää liinat kiinni, entäjosentäjosentäjos...
Pyry oli lähes yhtä valkea kuin ratsunsa siirtyessään portaita kohti. Pirre antoi vielä viime hetken neuvoja, mutta tajutessaan kaiken menevän Frankin selässä istuvan pojan korvista ulvomalla heti ulos, hän päätti vaihtaa taktiikkaa. Napakka taputus Pyryn reiteen, kannustava puhe ja käsky lähteä liikkeelle.
"Luota Frankiin, se hallitsee kyllä tämän homman. Anna sen suorittaa rauhassa ja keskityt ite vaan kyydissä pysymiseen. Nyt ei tarvitse miettiä muuta."
Pyry nyökkäsi suu kuivana ja painoi pohkeet ruunan kylkiin.



Perjantai - Se on ohi, se on ohi, se on OHI

Pulssi hakkasi varmasti kahtasataa ja kädet tärisivät. Pyry taputti Frankia kaulalle ja hidasti ruunan käyntiin. Hiki valui silmiin ja poskilla kuivuivat vauhdin mukanaan tuomat kyyneleet. Frank pärskähteli muutamaan otteeseen ja venytti sitten kaulaansa pitkälle nauttien pitkien ohjien tuomasta vapaudesta. Sillä oli ollut mukavaa ja se vaikutti itseensä hyvinkin tyytyväiseltä. Takana oli leirikisojen rata, esteet olivat olleet pieniä ja tehtävät helppoja, mutta Pyry kauhusta kankeana. Frank oli pomppinut korvat hörössä ja olisi varmasti mielellään mennyt kovempaa. Sydämen syke hakkasi korvissa ja satulasta hypättyään Pyry tajusi myös jalkojensa tärisevän. Salma tuli nappaamaan Frankin satulan ja kehui Pyryä samalla ennen kuin lähti varustamaan omaa ratsuaan. Pyry otti kiitollisena vastaan maalissa kellottajana toimivan Mikaelan antaman pillimehun ja pyyhki hikeä otsaltaan taluttaen samalla puuskuttavaa ratsuaan. Turvaliivi tuntui tulikuumalta ja ajatus kisojen jälkeisestä uittoretkestä taivaalliselta. Frank pysähtyi rapsuttamaan turpaansa etupolveensa ja Pyry ehti hetkeksi hengähtää. Vielä oli paljon tehtävää, Frankin hoito, sitten Salman avustaminen Tollon kanssa, tuttariryhmän ratsukoiden radalle lähettäjänä toimiminen... Ja sitten se järveen pulahtaminen, se sai olla palkinto koko viikon aherruksesta ja itsensä ylittämisestä. Sen jälkeen Pyry ei varmasti tekisi muutamaan päivään yhtään mitään, makaisi aloillaan ja söisi jäätelöä ja kuuntelisi kesän ääniä ja vain hengittäisi. Mutta nyt Frank kaipasi huomiota, ruuna muistutti olemassaolostaan yrittämällä hinkata hionneita korvantauksiaan Pyryn kylkeä vasten. Se ansaitsisi viilentävän pesun ja paljon kiitoksia. Ehkä myös muutaman herkun.

Kiitos leiristä!

[Clara]

Maanantai: Peltomaasto




Tiistai: Maastoesteet




Tiistai: Kips, kops, kuhmuotsa

Kips, kops, kopisivat kaksitoista kaviota hiekkatiellä. Lemon, Reino ja Siiri oli valjastettu kärryjen eteen ja ensimmäinen ryhmä reippaita leiriläisiä oli päässyt kärryjen kyytiin. Päivän ratsastustuntien jälkeen tuntui mukavalta, kun sai vain istua kyydissä joutumatta koko ajan työskentelemään ja keskittymään Pirren haukankatseen alla. Toki ratsastaminen oli ihanaa, mutta oli se ajaminen vaan niin paljon helpompaa ja sopivan rentoa näin päivän päätteeksi.

Istuin Lemonin kärryillä Sandran ja Wenlan välissä. Olimme sopineet, että jokainen saisi vuorollaan ajaa. Monille ajaminen oli harvinaista herkkua, minäkään en ollut ajanut sitten niiden parin vuoden takaisten muutamien epäonnisen yrityksen jälkeen. Olin päättänyt opettaa Walman ajolle, ja no, olihan se muuten onnistunut, mutta ajolenkeillä poni ryöstäytyi aina käsistä ja minä sain pelätä henkeni edestä kärryillä. Onneksi silloin ei ollut tullut autoja vastaan, me oltaisiin ponin kanssa oltu mennyttä kalua.

Nyt holtittomasta hurjastelusta ei ollut tietoakaan. Toki Lemonilla oli menohaluja, entinen ravuri kun oli, mutta Reino toimi edessämme hyvänä stopparina. Sandra piteli jännittyneenä ohjaksista ja hymyili leveästi.
”Tää on niin hauskaa”, tämä hehkutti.
”Ainut vaan, ettei täältä näe muuta kuin hevosen takapään”, Wenla huomautti.
”Shettiksellä ei ole sitä ongelmaa”, naurahdin ja vilkaisin takanamme kipittävää Siiriä.

Kling, klong, sanoi Reinon kenkä kimmotessaan tien pinnasta. Rautakenkä jäi makaamaan tielle vääntyneet naulat surullisesti pystyssä.
”Prr… Pysähdytään” Pyry huudahti Reinon kärryiltä.
Letka hidasti ja pysähtyi tien laitaan. Emmy hyppäsi kärryiltä ja kiiruhti noutamaan kengän.
”Voi hitsi, pitikin irrota just nyt”, tämä manasi. ”Voidaanko me nyt edes jatkaa matkaa?”
”Pitäiskö tarkistaa, onko sillä muut kengät kuitenkin tallessa?” Tuulia ehdotti.
”Mä voin tsekata”, Alviina ilmoitti auliisti ja asteli tärkeänä Reinon luo.

Alviina kävi kaikki Reinon kaviot yksitellen läpi.
”Se kenkä on irronnut vasemmasta takasesta”, hän ilmoitti.
Viimeisen kavion kohdalla Reino ilmeisesti kyllästyi seisomaan paikoillaan. Ruuna kiskaisi kavion Alviinan kädestä ja ehti ottaa muutaman hermostuneen askeleen eteenpäin, ennen kuin Pyry sai hillittyä sen. Pahaksi onneksi Alviina ei ehtinyt alta pois, vaan aisan pää kopsahti keskelle tämän otsaa. Tyttö yritti hypätä sivummalle, mutta kaikessa rytäkässä menetti tasapainonsa ja kellahti istumaan tienpenkalle.

”Voi ei, sattuko?” Tuulia huudahti huolestuneena. Minä, Sandra ja Wenla taas yritimme pidätellä naurua.
”Ei tässä mitään”, Alviina rauhoitteli hieroen otsaansa.
Tyttö nousi nopeasti ylös, pyyhki hiekat housujensa takamuksesta ja hyppäsi itsevarmasti takaisin kärryille. Epäilin kuitenkin nähneeni pienen häpeän punan nousseen tämän poskille.
”Jos ei muuta”, Alviina vielä jatkoi, ”niin ainakin Reino kertoi oman mielipiteensä asiaan.”
”Eiköhän jatketa matkaa!”

[Robert]

Keskiviikko: Koulutunti ilman satulaa

Ei satuloita, luki Pirren käsialalla tuherretussa hevosjakolistalla. Keskiviikkoaamun koulutunti oli ollut omalta osaltani kohtuullisen odotettu: vihdoinkin aitoa ja ehtaa, rehellistä kouluratsastusta! Maanantain tunti oli ollut niin basic ass ratsastustunti kuin oli vaan voinut olla, kuulemma tutustumista leirihevosiin vaikka valtaosa oli leirinimikollaan jo aiemmin ratsastanut, ehkä jopa useita kertoja. Minäkin olin ratsastanut Lailalla aiemmin muutamia kertoja, ja tamma oli heti ensimetreillä vaikuttanut reilulta ja yhteistyökykyiseltä hevoselta.

Tiistaina me oltiin sitten tehty kavalettihommia, jotka, sano minun sanoneen, olivat vahvasti esteratsastusmaisia. Harry kammosi kavaletteja, johan sekin kertoi paljon siitä, miten kouluhevonen mokomat estehöpötykset näki. Olin tosin saanut tunnille leirihevosekseni toivomani Charlien, Seppeleessä paljon ihastelua aiheuttaneen kesävieraan, jonka Pirre oli antanut Fiian nimikoksi. Charlie oli ensisijaisesti estehevonen, mutta se ei ollut tunnilla juurikaan näkynyt. Läikikäs kesähevonen oli suorittanut kiltisti ja nöyrästi, ratsastajan vaatimalla tahdilla ja rytmillä, eikä siitä näkynyt juurikaan päälle päin, että kyseessä oli valtavan nuori hevonen.

Se jos mikä oli saanut mut hehkumaan kateudesta.

Nyt se ponnisti itsensä jakkaralta Charlien kapeaan selkään, ja ruuna lähti rennosti talsimaan pitkin uraa. Sillä ei ollut samanlaista matelevaa askelta kuin Inkerin alla kulkevalla Vennalla, mutta toisaalta Vennan tuntien, kyseessä saattoi olla ihan vaan yritys luistaa töistä todellisen laiskuuden sijaan. Lailankin askeleessa oli tietynlaista reippautta, ja mun oli helppo keinua sen käynnin tahdissa. Onnekseni tammalla oli mukava, pyöreä selkä ja melko piirteetön säkä ratsastusmukavuuden kannalta.

Kaikki ratsut vaikuttivat tyytyväisiltä vielä alkukäynneissä, meidän ratsastajien hölöttäessä iloisesti siinä pitkin ohjin, tuntuma täysin kateissa, kävellessämme. Mikaela jopa intoutui esittelemään niin naistensatulassa kuin väärinpäin ratsastustakin ennen kuin Pirre marssi paikalle aurinkolasit kasvoillaan.

Kenttä pöllysi, aurinko paistoi, ja Laila alkoi hiota mun takapuolen alla.

"Tänään tehdäänkin keskiaskellajeja ja nostoja ja vaihtoja!" Pirre kailotti iloisesti. Olin aika varma, että ainakin Venna oli oppinut jossain vaiheessa puhumaan paitsi ihmistä niin myös suomea, niin happamaksi sen ilme kävi kun Inkeri alkoi ottaa tuntumaa. Keskiaskellajien kaivaminen Vennasta oli työn takana, ja tunsin sympatiaa vaaleahiuksista ystävääni kohtaan. Laila ei vaikuttanut kovin nyreältä kun rento hapuilu ilman satulaa vaihtuikin vakavaan tuuppaamiseen, vaan se teki rehdisti duunia eteeni.

Tunnin jälkeen paitsi mun vatsalihakset niin myös pohkeet olivat hellinä. Suurilla hevosilla oli suuret askeleet: olin saanut suorastaan taistella pysyäkseni tamman keskiaskellajeissa mukana, siis muutenkin kuin heiluvalta heinäsäkiltä näyttäen. Vaikka Pirre olikin kehunut raamikasta istuntaani ja vitsaillut näkymättömästä satulastani, laukanvaihdot olivat koituneet miltei kohtaloksemme: minä annoin liian painokeskeiset avut ja laukan vaihtuessa menetin aina tasapainoni hetkeksi, lähettäen ristiriitaisia apuja ratsuraukalleni.

"Olipa kivaa!" Fiia totesi iloisesti loppukäynneissä. Charlien vaihtoja Pirre oli kehunut päivän tasaisimmiksi. Niinpä tietenkin.