|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Mar 5, 2016 21:12:39 GMT 2
1 Harhoja illassa 5.3.2016
Makasin täysin liikahtamatta sohvallani ja kuuntelin kuinka tuuli ulvoi vaimeasti ulkona. Se ei herättänyt minussa oikeastaan mitään tunteita, sillä oli todella mukavaa nauttia sisätilan lämmöstä. Sulkiessani silmäni, kuulin tuulen lisäksi ainoastaan taloni vierestä kulkevan joen lempeän lorinan ja Lurjuksen vaimean hengityksen. Oli mukavan hiljaista ja nautin siitä muutamasta minuutista, jotka sain viettää siinä rentouttavassa mielentilassa. Koko päivä oli mennyt enimmäkseen Seppeleessä pyörien ja ajattelin ansainneeni tällaisen hetken. Joku ehkä ajatteli, että ratsastus ei ollut rankkaa, mutta kyllä se oli. Ei ehkä aina, mutta jos halusi yrittää ja ylittää itsensä, niin silloin se oli. Piti hallita oma kroppansa ja vielä vaikuttaa hevoseen pienillä lähes huomaamattomilla avuilla. Sitä se ratsastus oli, eleetöntä, näkymätöntä, mutta silti kroppa huusi samaan aikaan hoosiannaa. Niin, ei aina, mutta ainakin joskus. Välillä ratsastus oli kärsimystä, mutta kuten monet hevostytöt tai – pojat, minä tykkäsin siitä. Mitä kovemmin tein töitä, sitä parempi mieli minulla oli. Tunsin silloin saavuttaneeni edes pienen voiton. Maatessani siinä erivärisien tyynyjen ympäröimänä olin jo nukahtamaisillani, kunnes jokin häiritsevä tunne sai minut avaamaan silmäni ja nousin istumaan sohvan reunalle. Ensin kohdistin katseeni karvamatolla makaavaan koiraan, mutta se vain katsoi minua hölmistyneenä. Sitten Lurjus otti vain paremman asennon maassa venytellen raajojaan ja sitten se taisi vaipua uudestaan uneen. Koiran rauhallisuus ei vaikuttanut lainkaan kalvavaan tunteeseen, joka sai epäilyksen nousemaan rinnassani. En tiedä mistä tunne johtui, mutta ajattelin olleeni vain liikaa yksin kotona. Tiedäthän, silloin kuulee jokaisen pienen räsähdyksen ja luulee, että joku monsteri tai vähintään sarjamurhaaja on tulossa listimään sinua. Nousin sohvalta ylös ja kävin sulkemassa olohuoneen verhot, jotta mielikuvitukseni ei pääsisi enempää valloilleen. Sitten kävelin keittiöön, jotta voisin tehdä siellä samoin. Haukotellen olin laskemassa valkoisia kaihtimia alas kun olin huomaavinani tumman vilahduksen puiden siimeksessä. Se sai sydämeni jättämään muutaman lyönnin välistä ja jäin hetkeksi katsomaan pimeyteen, jotta voisin todentaa itselleni, että näin harhoja. Muuta ei tosiaankaan onneksi näkynyt ja suljin kaihtimen sitten kokonaan. Nojailin hetken aikaa keittiön tiskipöytään ja rauhoittelin hetken rauhatonta mieltäni, mutta se ei auttanut ja ajattelin sekoavani kokonaan. Kaivoinkin iphoneni taskustani ja aloin selailemaan yhteystietoja lävitse. Lopulta kuitenkin päädyin lukemaan Seppeleen ryhmächattia ja sitten sain ajatuksen. Halusin saada ajatukseni muualle ja mikä muu olisikaan parempi siihen hommaan kuin muut ihmiset. 20:04 Adalind Heii! Kiinnostaisko jotain tulla viettää iltaa tänne? Tarjolla kaikkea mitä jääkaapista löytyy!Samalla avasinkin jääkaapin ja katsellessani sen sisältöä irvistin. Valkoinen kaappi ammotti tyhjyyttään ja ainut mikä sieltä löytyi oli puolikas kurkku. Nappasin sen käteeni, sillä olin aika hämmästynyt, että minulta löytyi edes semmoinen kun söin lähes joka ilta muualla. Kurkku oli kuitenkin niin pehmeä, että sormeni tuntuivat uppoavan sen sisälle ja se ulkonäkö.. Ällötyksestä tiputin kurkun lattialle ja ennen kuin edes harkitsin koskevani siihen uudestaan suljin jääkaapin. 20:05 Ada Ei mulla ole kuin mätä kurkku, joten perun puheeni. Hyh.
20:05 Britta Hyi, onko sulla kurkkumätää?
20:06 Ada Britta… Ei kun siis mätä kurkku. Se vihannes?
20:06 Britta Joo, mä vähän arvelinkin (toivoin). Mä en kyllä nyt pääse, on muuta.
20:06 Ada Tarjous kuitenkin voimassa. Ruoka ja juomapuoli pitää tosin hoitaa tilaamalla jotain! Mä kyllä tarjoan tänään.
20:08 Cella Mä voisin jopa tulla jos saan napata Allunkin mukaan!
20:08 Ada Joo, kaikki mukaan vaan!Lopulta useampi oli suostunut tulemaan illan viettoon luokseni ja huokaisin hetkeksi helpotuksesta. Tosin vain hetkeksi, sillä eihän lauantaina saanut ottaa iisisti. Kylmät väreet tuntuivat yllättäen nostavan ihokarvani pystyyn, sillä jostain tuli kauhean kylmää ilmaa ja yhtäkkiä tuntui vain liian hiljaiselta. Minua pelotti.Olin menossa olohuoneen suuntaan, mutta sitten kuulin kamalan räsähdyksen ulkoa. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa yrittäessäni miettiä järkeviä selityksiä kaikelle. ( Tämmöiset fiilikset). Ajattelin kuitenkin edelleen, että mielikuvitukseni teki tepposiaan ja seinän viertä hiipien kävelin olohuoneeseen. Lurjus oli kadonnut jonnekin ja se sai minut hetkeksi pysähtymään. Kävin katsomassa makuuhuoneeni läpi ja sen jälkeen kun koiraa ei näkynyt jatkoin etsintää eteisestä. Olin kävelemässä eteisen suuntaan kun kylmä viima lisääntyi ja sitten näin sen. Ulko-ovi oli auki ja liikkui aavistuksen edes takaisin tuulen mukana. Se taisi olla viimeinen niitti mielikuvitukselleni. Kävelin eteiseen ja nappasin seinän vierustasta isomman halon käteeni (kyllä, minäkin lämmitin välillä takkaa). Sitten laitoin kengät jalkoihini ja astuin hitaasti ulos pimeyteen. Seisoin hetken paikoillani ja tarkkailin pihaani. Ketään ei kuitenkaan onneksi näkynyt, mutta aavemainen hiljaisuus jatkui edelleen. Uskalsin kuitenkin lähteä liikkeelle. Kiersin ensin talon kertaalleen ympäri ja kun vihdoin kuulin jotain liikettä joen suunnasta, hiippailin halko olalla siihen suuntaan. Pimeys ympäröi minut astuessani puiden lomaan ja kirosin sitä, etten tajunnut ottaa taskulamppua mukaan. Nyt kuitenkin oli myöhäistä kääntyä, joten kävelin metsässä huudellen välillä koiraani nimeltä. Lurjuksesta ei kuulunut kuitenkaan pihaustakaan ja metsän muut äänet saivat minut varpailleni. Räsähdykset saivat minut toistamaan päässäni ajatusta: ”ole vain jänis, ole vain jänis…” En tiedä kuinka kauan olin jatkanut koirani etsintää, mutta lopulta luovutin ja lähdin kävelemään takaisin kotiani kohti. Olin hieman pettynyt itseeni ja vähän jopa häpesin sitä, miten kaikki oli saanut minut pelästymään näin. Jos joku sarjamurhaaja olisi liikkunut metsässä, niin todennäköisesti en olisi enää elossa. Huokaisin helpotuksesta, jolloin myös naurahdin hennosti ajatuksilleni ja olin laskemassa halkoa jo käsistäni kun yhtäkkiä puun takaa, lähes vierestäni, ilmestyy tumma hahmo. Säikähdän hahmoa niin paljon, että melkein löin hahmoa jo halolla naamaan. Onneksi tunnistin tulijan viime hetkessä Alluksi ja jähmetyin niille sijoilleni. Huomasin sitten miehen takana Cellankin ja molemmat tulijoista katsoivat minua hämmentyneinä. ”Mitä hittoa Ada?!” Cella toipui järkytyksestä ensimmäisenä ja puhe palautti minutkin elävän kirjoille. Katsoin ensin kaksikkoa ja sitten kädessäni olevaa halkoa, jonka jälkeen sitten taas tuttujani. ”Öö… m-mä…totaa… Hain vähän puita?” Yritin hymyillä vähän pahoittelevaan sävyyn, mutta kun katsoin yhtä ainokaista keppiä kädessäni irvistin ja tiputin sen sitten maahan. ”Ette haluu tietää...” Sitten lähdimme kävelemään talolleni. Cella ja Allu olivat kuulemma tulleet etsimään minua, sillä minua ei näkynyt sisällä, vaikka ovi oli ollut auki. En ollut vastannut myöskään puhelimeeni, joten he olivat kuulemma huolestuneet. He olivat sitten seuranneet lumessa näkyviä jalanjälkiäni pitkin... Sisälle päästyäni muutakin porukkaa istui jo sisällä ja myös eräs muukin oleili siellä. Katsoin koiraani hetken murhaavasti kun se kelli tyytyväisenä takan edessä. Se oli kyllä todellinen Lurjus. Ihan nimensä veroinen. Antoi minun rämpiä ulkona sarjamurhaajan uhrina kun se olikin kaikesta huolimatta kunnossa. Koirani kuitenkin unohtui pian kun joku huusi keittiöstä: "Miks täällä on lattialla mätä kurkku?"
|
|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Mar 28, 2016 0:01:16 GMT 2
2 Pääsiäisenä munaillaan 28.3.2016
Pääsiäinen meni multa aluksi aika lailla ohi, kunnes yllättäen tajusin, että hetkinen, kauppojenhan hyllyillä on kauheasti kaikkea pääsiäiskamaa. Eli siis mikä tärkeintä: suklaata! Suklaamunissa tosin inhosin niiden sisältä paljastuvia yllätyksiä ja ensimmäisen jälkeen en jaksanut edes avata loppuja(siis kuka yllättyy positiivisesti kun munan sisältä paljastuu jotain, josta ei voi olla edes täysin varma mikä hemmetti se on?). Kaikki meni suoraan roskiin, vain suklaasta oli sitä todellista iloa. Suklaassa oli myös se hyvä puoli, että se aiheutti jonkin sortin ”humalatilaa”, jossa olo oli jopa euforinen (ainakin niin kauan, että syöt yhden palan liikaa ja pääset sitten halailemaan vessanpönttöä). Kun suklaata oli kuitenkin tosiaan syönyt juuri sopivasti välttäen huonovointisuutta, mutta ollen kuitenkin siinä tilassa, että jopa paras kaverisi sanoo: ”tolle sit ei anneta enää yhtään sokeria. Kato ny! Se keskustelee rakentavasti suklaamunan kanssa” tai vähän parempi kaveri sanoisi: ”Hahhaa! Kato nyt otakin. Annetaan sille äkkiä lisää sokeria ni katotaan mitä se alkaa tekemään!” niin silloin maailma on mahtava paikka. Sen takia varmaan joulunakin riittää se yksi ainoa ja vieläpä puolikas punaviinilasi, koska suklaa… Ajattele, voit jopa ajaa autoa syötyäsi monta sataa grammaa sitä ja silti ansaitset tyhmän fiiliksen. Huippua, eikö? Sitten mä todellani aloin miettimään, että olinkohan mä tulossa suklaalle riippuvaiseksi. Päädyin kuitenkin tulokseen: en, ehdottomasti en.Koska kuten jokaisessa hyvässä asiassa, mikä alkaa olemaan liian hyvältä vaikuttava juttu, niin siinäkin on se pimeä puolensa. Mä en koskaan, siis koskaan ole miettinyt miltä mun vaakamittari näyttää tai siis mitä numeroa se kehtaa mulle näyttää sen pieneltä näytöltä, koska mä liikuin todella paljon. Mun ei tarvinnut pelätä, että kohta peilikuvanani olisi täysin tunnistamaton kasa. Joo, silläkin kasalla olisi varmasti vaaleat hiukset ja siniset silmät, mutta siinä kasassa olisi kyllä aika monta Adalindia. Yksi riittää, kiiiitos. SUKLAA kuitenkin, erityisesti näin pääsiäisenä tuotti hankaluuksia. Jotta sai sellaisen kivan hölmön olotilan, niin sai syödä joskus ihan hemmetisti sitä ainetta ja kun söi jotain todella todella paljon, niin ehkä ensimmäisenä ei tule mieleen käydä juoksemassa 10 kilometrin intervallilenkkiä. Joku varmaan osaakin ynnätä tilanteen. Syö + syö vähän lisää + ei liiku = jotain kertyy. Mä en vieläkään ollut kuitenkaan huolissani, sillä muutama kilo sinne sun tänne ei paljoa mun ulkonäköäni vielä hetkauttanut. SE mikä kuitenkin hetkautti, niin oli se, että mä aloin tulemaan ylienergiseksi kun en päässyt liikkumaan (siis ihan kuin se suklaa jo ei tekis sitä) ja kun mä en voinut lakata syömästä sitä ihmettä, niin katastrofi oli taattu. Mä kävin tänään esimerkiksi yhdessä vaiheessa vähän (ehheh) ylikierroksilla ja se tilanne sattui olemaan just silloin kun olin lähdössä autolla viettämään pääsiäisen kunniaksi Sebe-porukalla saunailtaa. Tai tilanne oli oikeastaan jo ennen kuin mä pääsin edes istumaan autoon. Noh, juttu oli kuitenkin se, että mun munaostoksieni jälkeen olin unohtanut autonavaimet autoon ja mulla oli automaattisesti lukittuva auto. Mulla heitti pikkasen yli kun näin avaimet mun penkillä, ikkunan takana, juuri kun olis pitänyt kiireellä lähteä. Yritin sitten murtautua omaan autooni (ei sitä ylikierroksilla käydessä jaksa odottaa muuta apua tai miettiä sitä vaihtoehtoa, että mulla on vara-avaimet kotona lipaston ylälaatikossa) ja koska mikään ei voinut edes siinä vaiheessa mennä putkeen, niin kivat sinipukuiset miekkoset tulivat sitten vähän kyselemään, että mitäs mä puuhailin. Kuulemma liikuin vähän väärillä asioilla ja että kun kerran oli pääsiäinen (+sunnuntai lepopäivä) niin mun ei pitäis munailla noin. Jostain kumman syystä (thanks very much chocolate) mua alkoi naurattamaan ihan kauheesti pääsiäisenä munailu ja koko tilanne ylipäätänsä. Miekkoset sitten erehdyttävästi luuli, että oon humalassa, joten ne lupas saattaa mut kotiin jos olisin nätisti loppuillan. Noh, mähän asuin viereisessä talossa, joten ilta päättyi melkein siihen. Onneksi vain melkein. Se päättyi siihen, että mä sain poliisikyydin Sebeläisten saunailtaan! Näyttävä paikalle ilmestyminen jos ei muuta (loppuillasta mä en halua edes puhua). Seuraavana aamuna mä suosiolla ajattelin hurmioitua ennemmin niihin pörröisiin tipuihin ja pupuihin. Suklaa nimittäin. Se on vaarallinen aine, josta ei koidu mitään hyvää, jos ei osaa käyttää sitä kohtuudella ja minkäs sille mahtaa, että kauppojen on pakko tyrkyttää niitä ihania uusia suklaamunia. Joka ikinen vuosi!
|
|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Apr 5, 2016 0:22:46 GMT 2
3 Blondi ostaa hamsterin?? 5.4.2016
Eläinvauvat olivat maan päällä ehkä ihastuttavimmat olennot koskaan. Ne saivat monesti pään aivan pyörälle tai miesten mielestä aivot katoamaan naisten päästä (pyh, sanon minä. Mä olen kyllä aina yhtä viisas). Sen takia mä tein ehkä tyhmimmän parhaimman päätöksen ikinä tai ehkä se ei ollut parhain, mutta mä olin tehnyt jonkun tapaista hyväntekeväisyyttä. Se, että mä ajattelin tätä hommaa sellaisena, niin sai minut hetkeksi ajattelemaan, että mä en ehkä ollutkaan viisaimmailla päällä, sillä siitä tuli jotenkin mieleen vaan Aleksanterille tyypillinen lausahdus. Ei, ei tämmöistä voinut ajatella hyväntekeväisyytenä, vaan ennemmin todella harkittuna päätöksenä. Kuulostaa heti paremmalta. Eli siis mä jouduin tekemään todella harkitun päätöksen ja sitä voisi verrata ehkä hamsterin ostoon. Sen kun näkee kaupassa aivan mahtavan suloisen pienen karvapallon ja se on aivan pakko pelastaa yksinäisyyden keskeltä omaan kotiin. Tosin mun kohde oli aika paljon isompi, se maksoi todellakin enemmän kuin 20 euroa, mutta mulla oli varaa siihen ja se oli vaan niin söpö. ... ... Eli ehkä se hamsteri oli huono vertauskuva, koska jos suloisuus olisi ostokriteeri (siis ainoa) niin sitä ei voisi sanoa harkituksi ostoksi. Mun tämän päiväinen viestittely kaverille meni sitten tätä rataa ja siitä tajuaa sitten koko idean. 17:48: Minä - Arvaa mitä mä ostin!
17:48: Kaveri - Mä en edes uskalla arvata kun sä jouduit mainitsemaan sen, enkä tiedä tästä mitään. - Haluunko mä edes tietää?
17:49: Minä - Haluut sä. - Hevosen. Mä ostin puoliksi hevosen.
17:51: Kaveri - Haahaa! mä melkein menin jo lankaan. Aprillia.
17:51: Minä - ... - Kato mones päivä tänään on ...
17:52: Kaveri - Ai.. - Hups, aprillipäivä menikin joOkei, mä siis tosiaan ostin osittain ihan elävän hevosen. Tosin ehkä ennemmin hevosen puolikkaan. Kuitenkin se oli erittäin harkittua ja asiahan meni niin, että tuttuni tallissa yhden varsan emä kuoli ennen vieroitusikää ja se varsa tarvitsi paljon huolenpitoa. Lupasin aluksi auttaa ainoastaan hoitamisessa, sillä mulla oli töidenkin jälkeen aikaa aika paljon, sillä valmistuin juuri lukiosta. Jotenkin se lopulta päätyi siihen, että omistin hevosesta melkein puolet. Joskus tuttuja on vain autettava, vai miten se meni? Miksi mua silti pelotti koko homma ihan hitosti? Sen mä ainakin tiesin, että mun elämään tulisi ainakin seuraavaksi pariksi kuukaudeksi kuulumaan paljon hevosia.
|
|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Jun 19, 2016 17:03:15 GMT 2
Hevoseton ei ole huoleton 19.6.2016
Wenun, Tuiden ja Annin ajatuksen pohjalta olin alkanut vakavasti harkitsemaan oman hevosen ostoa, jotta saisin rakkaan Solttuni rinnalle toisen hoidettavan. Olin miettinyt ja tuskaillut varsinkin tallipaikan etsinnän kanssa, sillä joka paikassa oli armottomasti täyttä. Lähin vapaa paikka löytyi tunnin ajomatkan päästä ja se oli minulle auttamattomasti liian kaukana. En voisi viettää päivääni ajellen tallille kun oli työt ja Solttu hoidettavana, enkä voisi tai edes haluaisi luistaa kummastakaan velvollisuudesta. Sen lisäksi kyseinen tallipaikka tultaisiin todennäköisesti täyttämään ennen kuin edes löytäisin sopivaa hevosta, sillä varausmahdollisuutta ei ollut. Ja tallipaikka oli vasta ensimmäinen huolenaiheeni.
Tiedättekö miten vaikeaa on löytää sopivaa hevosta?
Jep, sopivan hevosen etsiminen olikin isompi urakka kuin olin ajatellut. Ehkä mulla oli käynyt vaan mälsä tuuri, mutta olin käynyt katsomassa ja koeratsastamassa viittä eri puoliveristä, eikä mikään niistä ollut hakemaani. Sen lisäksi yksi niistä ei ollut edes puoliverinen, sillä ajaessani pari tuntia katsomaan myytävää hevosta (olin sopinut asian myyjän kanssa), oli myyjä ehtinyt myydä hevosen jo pois. Sen takia paikalle tullessani minulle tuotiin esiteltäväksi lämminveriravuri. Jippii! Ei siinä, oli sekin hevonen, mutta todennäköisesti minä jopa kehittäisin hevosta, eikä päinvastoin. Etsin nimenomaan hevosta, joka auttaisi minua oivaltamaan kouluratsastuksen saloja.
Voitte arvata, että sillä hetkellä olisin halunnut vain lähteä Lynnin ja Danielin matkaan Saksaan etsimään sitä oikeaa. Yritin kuitenkin vielä Suomen puolelta. Toivoin, että kävisi parempi tuuri.. Ei käynyt.
Toinen hevonen oli ihan kivalla tallilla ja sillä oli jopa kilpailutuloksia vaativalta tasolta. Se kuitenkin ontui ja vaikka omistaja selitti, että "ei se eilen vielä tehnyt noin.." niin se hevonen jäi suorilta tein sinne. Mä en ostaisi heti jotain jalkavaivaista hevosta, en tosiaan. Kolmas hevonen sitten oli ihan kiva hoidettaessa, mutta siihen se jäikin. Ennen kuin itse kiipeäisin selkään, halusin aina, että omistaja teki sen ensin. Noh, omistaja ei pärjännyt hevoselle lainkaan ja siitä näki miten hevonen puri kuolaimeen sekä painoi kädelle ihan hemmetin kovaa. Se oli joo kouluttamiskysymys, mutta en kokenut olevani niin taitava, että osaisin kitkeä sellaisen ongelman pois. Se nimittäin oli oikeasti aika hurjan näköistä ja lopuksi vielä tuntuista. En osannut mennä hevosella lainkaan kun mitkään avut eivät menneet perille.
Neljäs hevonen oli oikeasti tosi kiva siis ihan aikuisten oikeesti. Se hevonen vaan oli liian kallis. Olihan mulla rahaa, mutta en halunnut käyttää kaikkia säästöjäni pelkkään hevoseen. Se minkä takia olin käynyt katsomassa sitä, niin ilmoituksessa se oli ollut paljon halvempi. Hevosta vaan myytiin huutokauppatyylillä ja hinta oli parin päivän aikana noussut ihan liikaa. Viimeinen hevonen taas.. noh.. Se taas oli liian hankala. Juu, osaan käsitellä vaikeitakin hevosia, mutta jos hevonen on myytävänä sen takia, että hevonen voi oikeasti käydä päälle ja ihan kunnolla, niin kiitos ja ei kiitos.
Mä olin surkea ostamaan hevosia, mä todella olin. Teki mieli luovuttaa ja sillä hetkellä Harryn varsa Seppeleessäkin tuntui parhaimmalta hevoselta ostettavaksi, tosin se ei ollut myynnissä, joten.. Ehkä mä luovuttaisin kohta oikeasti jos sopivaa hevosta ei löytyisi Suomesta.
|
|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Oct 2, 2016 20:09:15 GMT 2
Adan ja Annin päivä 2.10.2016 Annin kirjoittamat kohdat löydät kursivoituna
Potkin mustat saappaat jalastani kaapin pohjalle. Tuntui, että ne kutistuivat aina yhden koon kunnon ratsastussession jälkeen. Ehkä mun jalat jotenkin sit turpos jotenkin rasituksessa?? Kamala kyllä edes ajatella sitä vaihtoehtoa. Silti oli kuitenkin aina mahtavaa vaihtaa KAIKKI vaatteet treenin jälkeen ihan normaaleihin arkivaatteisiin, sillä jopa ihonmyötäiset farkut tuntuivat paremmilta kuin ne ratsastusvaatteet sillä hetkellä. Olin mä Tuulialta saanut joskus noottia siitä, etten osannut pukeutua sellaisiin lökäreihin ja extra löysiin vaatteisiin varsinkin tällaisissa tilanteissa. Mmh... se ei vaan ollut mun juttu, joten sain tyytyä näihin mitä mulla oli. Puhtaat tai ainakin raikkaat vaatteet olivat kuitenkin se tärkein asia, erityisesti, koska en ajatellut kauaa enää tallilla viihtyä. Kahvikupponen teki kuitenkin aina terää, joten iskettyäni kaapinoven kiinni, astelin oleskeluhuoneen puolelle avaten samalla kutrini takkuuntuneelta letiltä. Pikkutarkka mieli olisi kaivannut tähän hätään harjaa, mutta ei mahtanut mitään. Sitä ei ollut. Sen sijaan huomioni kiinnittyi pöydän ääressä istuvaan Anniin, joka näytti vaipuneensa omiin ajatuksiinsa. "Rankka päivä?" kysäisin brunetelta vähän ohimennen kaivellen samalla kaapista kuppia kahvia varten. Mun viikonloppu oli ollut niin hektinen, että mun oli ollut pakko paeta sitä Seppeleeseen. Pihatto oli saanut alkunsa perjantai-iltana ja kohonnut lauantaina ennätysvauhtia. Rakennusporukan railakkaan saunaillan ja vähäisten yöunien jälkeen Seppeleen sunnuntai tuntui ihanan rauhalliselta.
Kisailmoittautumisesta inspiroituneena olin käynyt jumppailemassa Lailan kanssa kentällä Annen ohjeiden mukaisesti. Tamma oli toiminut ihan kivasti, mutta jokin tatsi ratsastuksesta oli silti puuttunut. Adalindin kysymys sai mut havahtumaan. "No voihan sen niinkin sanoa. Rankka viikonloppu. Rankka elämä", vastasin ja hymyilin pienesti. Adalind kohotti kummastuneena kulmiaan ja istuutui pöydän ääreen. "Meille on rakennettu koko viikonloppu pihattoa Almalle. Jirin kaverit tuli apuun ja ne on aika.. äänekkäitä", jatkoin selventääkseni tilannetta. Sen lisäksi mä olin päässyt taistelemaan virtaa keränneen Väiskin kanssa maastossa, mikä ei ollut ainakaan parantanut fiilistä. "Aivan", Adalind hymähti kädet suuren kahvikupin ympärillä. Me ei koskaan oltu hengailtu Adan kanssa "kunnolla", mutta jokin tytön läsnäolossa piristi. Etenkin kun mä olin viime aikoina viettänyt aikaa muiden kuin Jirin kanssa hyvin, hyvin vähän. Arvaukseni oli osunut selvästi oikeaan Annin olotilasta ja hörppiessäni siinä kahvia, mä mietin millaista olisi mahtanut olla tallikaverini kengissä. Oma talli ja oma pihatto. Siitä jopa mä sain vaan unelmoida, mutta toisaalta olihan niissä vaivaakin. Ehkä mä vaan siis tyydyin suosiolla siihen omaan moderniin pikku kämppään, jossa ei ollut muuta kuin koira hoidettavana ja sekin oli nyt vanhempien luona mökillä. "Kai sä sitten osasit edes antaa miesten hoitaa ne rankat duunit?" virnistin vajaan kahvikuppini takaa. "Siis kai ne osas tehdä muutakin kuin metelöidä?" Pyyhkäisin vaalean hiussortuvan korvani taakse ja odotin mietteliäänä Annin vastausta. Me oltiin turhan harvoin kunnolla juteltu ja viimeksikin meidän juttelu oli rajoittunut ainoastaan hevosen etsintään. Vielä tuloksettomaan sellaiseen. Yleensä me muutenkin aina puhuttiin vaan hevosista ja olin aika utelias kuulemaan vähän muutakin. Brunette ei ehkä ollut tänään virkeimmillään, mutta musta Anni oli jotenkin sellainen todella mukava tyyppi, johon halusi tutustua syvemmin. "Mutta selvästi sua vaivaa joku muukin asia?" utelin itselleni tyypilliseen tapaan aika suoraan. "Ainakin mä luulen, että rankkaan elämään kuuluu muutakin kuin äänekkäät kundit", tuumasin ja nostin kupin uudestaan huulilleni. "Joo, ne teki niin hulluna duunia et ei pitäis valittaa", naurahdin. Adalindin toiseen kysymykseen mun täytyi miettiä vastausta pidempään. Pyörittelin sormiani ja hetken huokailtuani olin melko varma, että Ada poistuisi takavasemmalle silkasta turhautumisesta. Mutta ei poistunut. "No joo, oikein arvattu", irvistin. "Tässä nyt on vähän kaikenlaista." Adalind ei sanonut mitään, mittaili mua vaan katseellaan varovasti hymyillen. Nojasin toiseen käteeni hiustupsua pyöritellen ja odotin hetken, sanoisiko tyttö jotain. Siinä se kuitenkin vain istui kahviaan tyynesti hörppien, selvästi odottaen mun jatkavan. "Mä unohdin mun kypärän Lailan karsinalle", tokaisin vaihtaen puheenaiheen niin helvetin taitavasti, että ihmettelin jälleen miten Adalind pystyi pitämään pokerinaamansa hallinnassa.
Loppukahvinsa kertarysäyksellä kurkkuunsa kaatanut Adalind seurasi mua Lailan karsinalle, joten en ollut päässyt pälkähästä. Poimin kypärän muina miehinä lattialta ja pyyhkäisin sen päältä enimmät pölyt. Olin juuri kuumeisesti hahmottelemassa uutta puheenaihetta, kun Aleksanteri ilmestyi kulman takaa Myntin kanssa. Jätkä ei ollut ensin huomata meitä, mutta kohotti lopulta katseensa ja pysäytti sen muhun. "Moi", Allu rykäisi sen enempää hiljentämättä. Nyökkäsin vastaukseksi, kääntäen katseeni pois. Mä en ollut varma, tiesikö Aleksanteri mun nähneen baarissa tapahtuneen kanssakäymisen, mutta se pyöri mun päässäni taas. Jatkuvalla syötöllä. Ja se pätkä suunnilleen huusi draamaa, mihin mä en halunnut edelleenkään sotkeutua. Adalindin kasvoilla oli mietteliäs ilme, kun käänsin katseeni takaisin tyttöön. Mä en voinut tietää Annin ajatuksia mitenkään täydellisesti, mutta hevosten kanssa mä olin oppinut sentäs, että elekielen avulla huomas paljon melkein näkymättömiä asioita. Sellasia joihin tällainen pikkutarkka tarkkailija-sielu kiinnitti aina helposti huomiota. Se, miten tyttö oli vältellyt mun kysymystä pöydän ääressä sai aikalailla mun aistit havahtumaan vielä paremmin kun Allu oli kävellyt meitä vastaan käytävällä. Mä olin nimittäin luullut, että Anni ja Myntsän hoitaja olivat kavereita. Kaverit ei välttele toisiaan millään tapaa. Ainakaan yleensä. Siihen pitäisi olla ainakin hiton hyvä syy. Brunette tais huomata mun kasvoilla vilahtaneen ilmeen, sillä se katso mua vähän sellaisella katseella kuin olisin keskeyttänyt sen parhaimmankin juttutuokion. Paitsi se ei puhunut. "Allu tais liittyä siihen sun rankkaan elämään?" mä kohotin toista kulmaani, samalla kuin kysäisin itselleni harvinaiseen tapaan aika varovaisesti tuon kysymyksen. Mä en nimittäin tiennyt yhtään mitä oli tapahtunut, enkä sitä halusiko tyttö puhua siitä lainkaan. Annin katse kävi maassa ja tämä haroi niskaansa kerran, ennen kuin siirsi katseensa hitaasti taas minuun. "Mmh... ainakin osittain, juu..." brunette vastasi hieman takerrellen ja en hetkeen osannut vastata tuohon mitään. Ennen kiusallisen hiljaisuuden syntymistä mä kuitenkin uskalsin avata suuni. "Olisiksä halunnu puhua siitä?" Yritin kysellä vähän reippaammalla asenteella ja annoin jopa pienen hymyn palata huulilleni. Mä jos kuka tiesin kyllä, että joskus oli ihan kiva purkaa asioita jonkun kanssa, eikä pitää painoa vaan omilla harteilla. "No en ainakaan täällä", huokaisin ja lähdin kypärä kainalossani kohti ulko-ovea. Kuulin Adalindin askeleet perässäni ja hetken aikaa tilanne tuntui koomiselta: mehän oltiin jo kuin majakka ja perävaunu.
Nojasin tarhan aitaan katse Lailassa. Mustankimo lepuutti toista takastaan ja toljotti tylsistyneenä eteensä. "Me taidetaan olla Lailan kanssa yhtä lamaantuneita", naurahdin väsyneesti. Adalind hymähti ja katseli hoitohevostani pää kallellaan. "Mä jäin vähän pahaan rakoon Cellan ja Aleksanterin väliin kun ne erosi", aloitin. "Yritäpä siinä valita puoli." Vedin takin hihat sormieni suojaksi, sillä syksyinen tuuli kylmäsi ainakin näin paikallaan seisoessa. "Ja kun Allu vielä muhinoi Miksun kanssa baarissa..." Adalind katsoi mua hölmistyneenä ja mä olin vähintään yhtä hämilläni - sanat olivat tulleet ulos ennen kuin mä olin ehtinyt ajatella sen enempää. "Et sit kuullu tota multa", huokaisin. Mä olin maininnut asiasta ohimennen Fiialle ja Salmalle baari-illan jälkeisenä päivänä maastoreissullamme, mutta vannottanut heitä pysymään hiljaa. Ei ollut mun asiani julistaa tapahtuneesta koko tallille. "Niin että mä oon sit vaan ollut yksin, koska en jaksa mitään draamaa", totesin vielä lopuksi. Toistaiseksi olin onnistunut siinä vieläpä ihan helkkarin hyvin, koska kukaan kolmikosta ei ollut pahemmin tuppautunut seuraani. Anni oli kertonut mulle jotain, mikä oikeesti sai mun sydämen jättämään varmasti muutaman lyönnin välistä. Se, että tyttö oli todellakin avautunut mulle sen mielen sisällöstä tuntu toisaalta aika kivalta, koska tunsin itseni luottamuksen arvoiseksi. Sitä en ollutkaan hetkeen tuntenut vanhempieni takia. Silti samalla tuntui todella pahalta Annin puolesta, sillä sen tilanne sen kavereiden kanssa ei ollut mikään kehuttava. Ei lähelläkään sitä. "Outs", hymähdin vilkaisten brunettea pahoillani. "Kaikki kiva yhdellä kertaa päälle". Joo se ei ollut tosiaan varmasti mukavan tuntuista. Mä katselin välillä tarhassa kyyhöttävää Lailaa ja pystyin todellakin vertaamaan sitä vieressä seisovaan tyttöön. "Jäädä nyt kaverien väliin noin. Ootko sä puhunu niitten kanssa ollenkaan miltä susta tuntuu?" Käännyin nyt kokonaan Annin puoleen ja yritin pitää kasvoiltani harmillisuuden pois. Meinasin hymyillä, mutta sitten tyydyin pitämään kasvoillani varsin tyynen ilmeen. Musta oli inhottavaa jos jollain oli kurja fiilis ja olisin tehnyt mitä vain parantaakseni sitä. "Niin", tyydyin vain mutisemaan. Teki mieli lisätä, että 'onhan mulla Daniel', mutta jätin väliin. Mun ja Danin välinen kuvio ei tuntunut avautuvan kenellekään heti oikeassa valossa, ja viime aikoina sekin toveruus oli lähinnä vain köyhdyttänyt mun lompakkoa.
"Joko sä ratsastit?" kysyin Adalta. Tyttö nyökkäsi vastaukseksi hiuksiaan haroen. "Joo, mä kans", virkoin ja huomasin Lailan lähestyvän meitä. Pieni hymy nousi huulilleni heto, kun sain sipaista mustankimon turpaa. Laila katsoi Adalindia kiinnostuneena, mutta silti vähän ujostellen - tamma ei työntänyt päätään tyttöä kohti, mutta antoi tämän silittää kaulaansa. "Mitäs sitten?" kysyin puoliksi itseltäni, puoliksi Adalta Pidin katseeni Lailassa Annin esittäessä uuden kysymyksen. Mä nimittäin mietin. Pieni sisäinen ääni huusi utelemaan tytöltä enemmän tämän murheista, mutta järjen ääni oli tällä kertaa onneksi puolustuskannalla; se ei kannattanut. Jos toinen ei halunnut puhua enempää niin eihän se mulle kuulunut. Sen takia mä vaan jatkoin tamman kaulan silittämistä, kunnes mä lopulta annoin vain käteni valua pois vaalean hevosen karvan päältä. Samalla mä jouduin yskäisemään, koska parin viikon takainen flunssa muistutteli vielä välillä olemassaolostaan. Sitten mä ryhdistäydyin ja katsoin Anniin paljon pirteämmin. Se oli melkein, mutta onneksi vaan melkein tartuttanut muhun haikean fiiliksen (sen siitä saa kun on empatiakykyinen). Sen takia mä en halunnut jäädä vellomaan siihen tunteeseen ja uskoin, että tytöllekin tekisi hyvää saada ajatukset muualle. Saisi Cellat, Allut ja Miksut jäädä hetkeksi unholaan. Tekisi toiselle varmasti hyvää! Sitten mä mietin, että voisi olla kiva käydä juomassa vaikka parit, mutten tiennyt, mitä Anni tykkäisi käydä sellaisessa paikassa, mistä piti hetkeksi unohtaa jotain. "Olisiksä halunnu näyttää teidän uuden pihaton?" kysäisin vähän yllättäen, mutta uskoin, että olisi hyvä päästä tekemään edes jotain ja minua todella kiinnosti millainen rakennelma Jinnilään oli noussut. "Joo tottakai, mennään vaikka heti."
Niinpä kurvasin meidän kotipihaan parikymmentä minuuttia myöhemmin, Adalindin ajaessa perässä omalla autollaan. "Siellä se on", naurahdin kuin parempikin turistiopas upouutta pihattoa kohti viittoen. Se oli edistynyt sitten lähtöni, ja jätkäporukka tuntui huomanneen saapumisemme. Jiri katsoi mua pää kallellaan, selvästi yllättyneenä uudesta kaveristani. Kohteliaasti mies kuitenkin Adaa tervehti ja esitteli rakennustiiminsä, jonka jäsenet tuntuivat häkeltyneen blondin läsnäolosta.
"Onpa se pieni", Adalind sanoi hymyillen viitaten Almaan, joka ravasi tarha n portille ruuan toivossa. "Mutta voimaa piisaa kuin pienessä kylässä", jupisin. Toisen, kauemman tarhan orilauma intoutui rallittelemaan, selvästi yhtä haltioituneena uudesta vierailijasta.
Olin kyllä hyvin innoissani päästessäni näkemään paikan hevoset ja ponin. Mä en itse ollut mikään vannoutunut ponityyppi, mutta oli ne silti kieltämättä varsin söpöjä otuksia. Ainakin Alma oli. "Mun on pakko päästä näkemään sun kouluohjelma tällä!" virnistin ja katselin kauempana riehuvia oreja. Kyllä mä ne kaikki tunnistin, mutta enpä mä niihin koskaan ollut parempaa tuttavuutta tehnyt. Anni haroi ruskean ponin otsatukkaa sormillaan ja mä jotenkin kuvittelin, että Alma esitti niin hyväkäytöksistä. Mulla oli pahoja muistoja pikkukaviokkaista, sillä tuntui, että niillä kaikilla oli aina joku koiruus mielessä. "Ootko sä ikinä ajatellut kasvattaa teidän omaa hevosmäärää entisestään kun saatte tän pihatonkin nyt?" naurahdin Annille ja tämä vilkaisi Jirin suuntaan ennen kuin siirsi katseensa minuun. Mä olin kanssa vilkuillut vähän sivusilmällä Jiriä ja sen rakennusporukkaa. Ne pitivät selvästi jotain tauon tapaista vilkuillen suuntaamme turhankin usein. Tuntui vähän siltä, että olisin tuonut huonoja uutisia, sillä töissä porukka käyttäyty ihan samalla tavalla kun tulin pomon (isän) luota ilmottamaan niille jotain uutta. Se nauratti. "Kyllähän tuonne vielä muutama nelijalkainen mahtuisi", vastasin. "Mutta vielä ei ainakaan ole aikeita enempää hommata, on näissäkin hommansa." Adalind nyökytteli ja vilkaisi taas pihaton suuntaan. Huomasin erityisesti Jiriä vuoden nuoremman Markuksen vilkuilevan Adaa tiuhaan tahtiin - taisi sievä vaaleaverikkö kiinnostaa. "Enemmän töitä ja vähemmän toljottelua!" kailotin pirullisesti virnuillen. Adalind tyrskähti miesporukan jatkaessa työntekoa muina miehinä.
Pihaton jälkeen esittelin Adalindille myös tallin. "Tää on ihanan kodikas", tyttö heläytti saaden mut hymyilemään. Tuollaiset kommentit lämmittivät mieltä joka kerta, sillä me oltiin Jirin kanssa nähty vaivaa saadaksemme tallista sellainen kuin se nyt oli. "Joo, on tässä ihan eri fiilis kun tää on oma ja saa tehdä kaiken niin kuin haluaa." Satulahuoneessa Adalind iski silmänsä Väiskin suitsien koristeelliseen otsapantaan. "Sähän voisit joskus kokeilla Väiskiä. Se on varmaan aika samantyylinen kuin Solttu", ehdotin. Tekisi hyvää nähdä Väiski liikkumassa välillä jonkin muunkin ratsastamana.
"Voi, se olisi kyllä mahtavaa!" hymyilin säteilevänä Annin ehdotukselle. "Jos sä vaan todella uskallat mun antaa mennä sillä", virnistin vielä lopuksi. En mä uskonut, että mulle olisi Väiskin kanssa ongelmia tullut. Olinhan mä tottunut ratsastamaan vaikka minkälaisilla hevosilla. Silti aina vain tuntui niin jännittävältä mahdollisuudelta päästä kokeilemaan uusia hevostuttavuuksia. Oli se sitten tuntihevonen, koeratsastus hevonen tai vaikka juuri kaverin nelijalkainen kaveri. "Ootko sä ikinä katunut omaa tallia?" kysäisin ohimennen, vilkuillen samalla tallia entistä tarkemmin. Olinhan itsekin joskus haaveillut sellaisesta, mutta jostain syystä ei tehnyt mieli joutua vanhempieni mustalle listalle. Ei mulla tosin aikakaan olisi riittänyt kun mulla oli jo ennestään Solttu, työt ja etsin sitä omaa hevostakin vielä. "En", vastasin sen enempää miettimättä. "En mä myöskään olisi uskonut, että mulla on joskus hevonen ja vieläpä omassa pihassa, ainakaan näin nuorena." Se kaikki oli Jirin ansiota, niin mä ainakin ajattelin. Enkä mä halunnut katua mitään.
Me oltiin juuri palattu takaisin ulos, kun näin Mikaelan ajavan pihaan. Adalind vilkaisi mua pastellipään lähestyessä meitä hymyillen. "Moikka! Onko Lusmua näkynyt?" Miksu hihkaisi pirteästi. Mä kuitenkin huomasin tytön katseessa pienen hämmennyksen, joka johtui mitä luultavimmin Adalindin läsnäolosta. "Tuolla se tarhassa riehuu", Adalind virnisti. "Onkohan se sit mun Lusmu", Miksu nauroi. Naurahdin puoliksi väkisin ja hetken me oltiin kaikki hiljaa. Lopulta Mikaela kuitenkin jatkoi matkaansa, ja Adalind alkoi tehdä lähtöä. "Tuu hei oikeesti ratsastaa Väiskillä joku päivä", heitin hymyillen Adan avatessa autonsa ovea. "Joo toki! Mut sit säkin saat lähteä mun matkaan.. jonnekin", blondi vastasi virnistäen leveästi. Mulle jäi arvoitukseksi, mitä Adalind tarkoitti, mutta toisaalta mä olin aina valmiina.
|
|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Nov 15, 2016 19:20:35 GMT 2
Ei ihan tavallinen tiistai 15.11.2016 Kursivoidut teksit Annin käsialaa!
Mä istuin Seppeleen sohvalla Salman vieressä ja selailin puhelinta varsin keskittyneenä. Facebookissa oli vaikka mitä uutisia ja mä tykkäsin lueskella niitä, vaikka ikinä en sinne kirjoittanutkaan mitään. Joku vanhempi kaverini ilmoitti uudesta koiranpennustaan ja ihastelin salaa niitäkin kuvia. Koiranpennut olivat jotain niin suloisia, mutta en enää olisi silti halunnut toista Lurjuksen lisäksi. Tai siis eihän Lurjus ollut enää pentu, mutta se pentuaika oli ollut ihan tarpeeksi raskasta. Sen takia ohitin kuvat aika nopeasti, jotta houkutus suloisesta pennusta menisi pois mielestä. Poissa näkyvistä, poissa mielessä. Niinhän se meni aika usein. Salma luki vieressäni jotain heppalehteä, varmaan viimeisintä Hipposta. Mä olin lukenut sen jo kauan sitten, mutta en muistanut kyllä enää yhtään mistä siinäkin puhuttiin. Kello ei ollut vasta kuin neljä, mutta tuntui ihan illalta kun oleskeluhuoneessa oli niin rauhallista ja kun olin liikuttanut Soltunkin jo. Se oli ollut vähän jäykän oloinen, joten en ollut pystynyt tekemään sen kanssa oikein mitään järkevää. Vähän sellasta kevyttä humputtelua ja taivuttelua vaan. Hiljaisuudessa istuessani mä melkein säikähdin kun huoneen ovi avattiin ihan yllättäen. Tai siis mä säikähdin sitä kun Salma hätkähti sitä eka. Huoneeseen astui kuitenkin iloisen näköinen Anni, joka piteli omaa puhelintaan kädessään ja brunette näytti selvästi etsivän jotain. "Adalind!", kaverini huudahtikin kohdatessaan minun mietteliään katseeni. "Sua mä etsinkin!" "Mua??", sillä hetkellä mua jännitti aika paljon, sillä mulla ei tosiaan ollut yhtään mielikuvaa miksi se olisi etsinyt mua. Oliko tallissa joku hätä? "Mä löysin sulle ehkä hevosen!" brunette naurahti ja mä lähinnä lamaannuin. Muutamia päiviä myöhemminAdalindin ilme oli ollut enemmän kuin hämmentynyt, kun mä olin viikolla yllättänyt sen Seppeleessä. Mutta niin tai näin, asiat olivat edenneet nopeasti ja me oltiin nyt matkalla katsomaan potentiaalista hevoskandidaattia.
Löhösin pelkääjän paikalla puhelin kourassa. "Mä laitoin Linnealle viestiä, että meillä ei mene enää kauaa", ilmoitin rattia puristavalle Adalindille. Tytön kasvoilla oli jännittynyt hymy, ja syystäkin - mehän saatettiin olla menossa katsomaan sen tulevaa hevosta.
Vaikka Ruolampi oli monille muisto vain, se eli mun maailmassa edelleen ihmisten ja eläinten kautta. Väiski oli oiva esimerkki tästä, ja toisena mainittakoon Linnea, johon olin tallilla aikoinaan tutustunut. Nykyään Kainuussa hevosten parissa vaikuttava nainen oli jakanut myynti-ilmoituksiaan somessa ja mä olin Adalind mielessäni rimpauttanut tälle tiedustellen niitä hiljaisempia myyntejä. Ja pian mun sähköpostiini oli kilahtanut liuta kuvia nuoresta orista, jonka sukutaulu oli lopulta kiinnittänyt huomioni. "Joo hyvä", totesin vain Annin ilmoitukseen hymyillen. Perhoset leijailivat vatsassani, sillä mua todella jännitti seuraavan hevosehdokkaan näkeminen. Ehkä sekin vaikutti, että matka Liekkijärveltä Kainuuseen ei ollut mikään kamalan lyhyt ja jotenkin sillä matkalla oli helppo alkaa stressaamaan. Entä jos hevonen olisikin ihan huono ja oltaisiin ajettu tänne asti ihan turhaan? No kauaa sitä ei tarvinnut enää miettiä, sillä Anni ohjeisti mua kääntymään seuraavasta risteyksestä vasemmalle. Lyhyt hiekkatiepätkä oli aika töyssyinen, mutta se päättyi pienelle parkkipaikalle. Me astuttiin Annin kanssa autosta ulos varsin hiljaisina ja käveltiin sitten hymyillen läheistä valkeaa tiilistä tehtyä tallirakennusta kohti. Tallin sivustalla näkyi muutamia tarhoja, mutta hevosia niissä ei ollut, mikä oli minusta sinänsä aika hassua. Luulisi, että tähän aikaan hevoset olisivat olleet pihalla. Astuimme Annin kanssa mietteliäinä tallin puolelle ja siellä meitä vastaan kävelikin nuori ja iloinen ruskeaverikkö nainen, joka esittäytyi Linneaksi. Mä kättelin tätä hymyillen, mutta Linnea sortui jopa halaamaan Annia pikaisesti. Sitten meidät johdatettiinkin heti muutaman karsinan päähän, jossa meitä katseli kuvissa näkynyt ori. Hopeanrautias näytti tuplasti hienommalta livenä kuin kuvissa. Adalind tuntui olevan samaa mieltä, ainakin vaaleaverikön hermostuneen haltioituneesta katseesta päätellen.
"Niin tosiaan tän isähän on se Annen ori. Eikös se asu Seppeleessä?" Linnea höpisi varustaessaan oria, jota kutsui Leonikseksi. Pudistin päätäni. "Ei, se on Saksassa jalostuskäytössä", hymähdin. Linnea kohotti kulmiaan, mutta naurahti sitten itsekseen. "Kyllähän mä tästä kuulin, mutta näköjään unohdin jo! Mutta joka tapauksessa, Topin jälkeläinen", Linnea heläytti. Adalind hymyili itsekseen Leoniksen höristellessä korviaan tytön suuntaan. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin.
Taivas oli kirkas ja luminen tallipiha kimalteli kauniisti, kun kävelin autolle hakemaan järjestelmäkameraani. Olin lupautunut kuvaamaan ja videoimaan pätkiä, että Ada saisi jälkeenpäin nähdä, miltä meno oli näyttänyt maasta käsin.
Annin lähtiessä hakemaan kameraa, Linnea kertoi Leoniksesta vaikka mitä vielä. Ori oli kuulemma ollut naisella pienestä pitäen, mutta joutui luopumaan siitä, koska tämän tallin remontin tullessa vastaan, oli pakko luopua jostain. Lopulta Linnea napsautti orin kuolaimiin liinan kiinni kun kuulemma se oli ihan varotoimi jos ori sattuisi säikähtämään. Leonis kun kuulemma oli niin energinen, mutta kuka nuori nyt yleensä ei olisi? Lähdin kävelemään ulos naisen vierellä ja pian myös Anni ehti liittyä seuraamme. Me kävelimme läheiselle maneesille ja maneesilla Linnea sanoi, että näyttää ensin vaikka itse miten hevonen menee. Niinpä me Annin kanssa istuttiin odottavaisina pieneen katsomoon ja seurattiin kuinka ratsukko käveli hetken aikaa ihan pitkin ohjin ympäri maneesia. Pienen hetken päästä Linnea alkoi lyhyesti käymään kaikki askellajit läpi. Ei nainen mitään erikoista tehnyt, mutta mun huomio kiinnittyi siihen, miten kuuliaiselta hevonen näytti, mutta niin kai melkeen kaikki hevoset osaavan ratsastajan alla? Olin kuitenkin sen verran netistä löytänyt Linneasta tietoa, että tämä oli kisannut muutamia luokkia toisella hevosella intermediaire I -tasoa. Ihan surkea ratsastaja ei siis ollut kyseessä. "Yritä huomata siitä kaikki mahdolliset huonot puolet", vinkkasin Annille vaivihkaa hevosesta Linnean ottaessa muutamia hyppyjä vielä pienelle pystylle. "Mä en tiedä oonko mä jo liian lumoutunut huomatakseni", virnistin vielä. Sitä mä nimittäin vähän pelkäsin, sillä jäin vain ihastelemaan hyviltä vaikuttavia puolia. Adalindin sanat saivat mut naurahtamaan, vaikka niissä olikin perää - hevosen ostaminen oli tarkkaa puuhaa, jossa täytyisi syynätä koko nelijalkainen korvankärjistä hännänjouhiin. Mutta mulla oli vahva luotto siihen, että Leonis oli sitä mitä Linnea oli mulle puhelimessa lupaillutkin. Motivoitunut, hyväliikkeinen ori, joka kuitenkin kaipasi satulaansa kokeneen ratsastajan.
Adalindin hymy ei ollut hyytynyt Linnean ratsastuksen aikana, mutta näin tytön olemuksen jännittyvän hänen vuoron koittaessa. Leonis puhisi kärsimättömänä Linnean auttaessa Adalind orin satulaan. "Se on ihan järkyttynyt, että joutuu vielä töihin", virnistin saaden Linnean nauramaan. Adaa sen sijaan ei naurattanut ja mä epäilin vahvasti, ettei tyttö enää kyennyt kuuntelemaan meitä - blondi oli niin uppoutunut hillitsemään innokasta oria, että tuntui eristäytyneen omaan kuplaansa.
Kuuntelin Linnean selostusta Leoniksen koulutuksesta ikuistaessa samalla maneesin toisessa päädyssä työskentelevän ratsukon ravia. Sekä hevonen että ratsastaja näyttivät jännittyneiltä, mikä oli ihan ymmärrettävää: mä paineilisin varmasti vähintään yhtä paljon Adalindin saappaissa, halusinpa tai en.
Leonis oli hyvin erilainen verrattuna Solttuun ja tuntui todella vieraalta istua korkean puoliverisen selässä. Olihan Solttukin tietyllä tavalla herkkä ja reipas, mutta tämä hevonen vei herkkyyden ihan uudelle tasolle: tuntui, että se reagoi jo ajatuksiini, joita en ehtinyt fyysisesti toteuttaa. Se johti vähän siihen, etten oikein uskaltanut koskea oriin ja meidän meno oli varmaan aika karseaa katsottavaa välillä. Ainakin omasta mielestäni olisin uskonut sen näyttävän. Rentous oli nimittäin poissa. Välillä sain jotain otetta hevoseen, mutta en pystynyt tekemään sillä väistöjä kummempaa ja laukkakin nousi vain vaivoin: sain laukkapohkeista vastaukseksi vain mojovan pukin. Linnea neuvoikin nostamaan laukan enemmän istunnan avulla ja se vaati aikalailla totuttelua minulle. Jos mä jostain tykkäsin niin ainakin hevosen liikkeistä, sillä ne olivat niin pehmeät. Ihan kuin olisi pilven päällä istunut. Uskoin mä myös, että hevonen kyllä osasi, koska olihan Linnea saanut sen menemään todella kivasti. Lopulta mä hyppäsin hevosen selästä alas hymyillen ja annoin ohjat Linnealle. Siinä vaiheessa mä en oikein osannut sanoa mitään. Hevonen oli haastava selästä käsin, mutta samalla se olisi mulle varmasti todella opettavainen ratsu. Leonis tuntui minulle kerrassaan unelmahevoselta, joten minua vain pelotti, että oliko tässä mikä varjopuolena. Kaikki ei voinut olla vain hyvää, vai pystyikö sittenkin? Vilkaisin Annia melkein sädehtivänä. "On se kyllä hieno hevonen", oli lopulta pakko vielä myöntää ääneen. Adalindin hymy oli herkässä matkalla talliin. "Miltä se näytti?" tyttö supisi näprätessään orin suitsia pois. "Hyvältä", vastasin hymyillen ja näytin kameran näytöltä kuvan, johon oli ikuistettu ratsukon ravityöskentelyn parhaita paloja. Adalind istui orin selässä suu tiukkana viivana, mutta Leoniksen ilme oli levollinen ja askel pitkä.
Adalind purki orin kaikessa rauhassa. "Oisitteko te juoneet kahvia?" Linnea kysyi yllättäen. "Joo, kiitos. Meillä oli aikainen aamu", vastasin virnistäen väsyneesti. Adakin nyökytteli karsinan puolelta pienesti hymyillen, joten Linnea katosi kahvinkeittoon jättäen meidät kolmestaan.
Sivelin Leoniksen turpaa hymyillen. Ori vaikutti sympaattiselta tapaukselta, mikä oli yksi puoliverisen monista plussista. "Hei, tulkaa kahville!" Linnean ääni huhuili kauempaa.
Suljin karsinan oven ja loin viimeisen vilkaisun hopeanrautiaaseen ennen kuin lähdimme Annin kanssa kävelemään Linnean luo toiseen huoneeseen. Huoneessa tuoksui aivan glögi ja kahvi, mutta ensimmäisestä ei näkynyt kyllä jälkeäkään. Sitä sen kummemmin ajattelematta me istuttiin kuitenkin pöydän ääreen, jossa meitä odottelikin kahvikupit valmiina. Linnea sitten kaatoi kaikille kahvia ja itse lisäsin omaan juomaani aavistuksen maitoa, jota löytyi myös pöydältä sokerin lisäksi. Oli pöydällä tarjolla pipareitakin, mutta jotenkin en ollut aivan syömistuulella. Ihan vain siksi, koska jännitys tuntui vasta pikkuhiljaa hellittävän. Kun kaikilla oli kahvit edessään Linnea katsahti meihin varsin uteliaina. "Mitäs tykkäsitte Leoniksesta?", tuo kysyi hymyillen ja minua hymyilytti vielä enemmän. "Se vaikutti kyllä tosi kivalta hevoselta", totesin hyväksyvästi, vaikka silti olin vielä vähän epäileväinen. Olin etsinyt hevosta jo puolisen vuotta ja tuntui oudolta jos se oikea löytyisikin nyt. Linnea nyökkäsi ja työnsi eteeni papereita, jolloin nainen kertoi myös, että hevoselle oltiin tehty reilu viikko sitten ostotarkastus. Kuulemma joku oli halunnut ostaa sen ja vaikka eläinlääkäristä sai puhtaat paperit niin kauppoja ei tullut. Kaipa tuo oli löytänyt vain vielä paremman? "Hei kiitos vielä, että sain tulla kokeilemaan", Adalind sanoi hymyillen. Seisoimme jo auton luona lähtökuopissa, sillä kotimatkaan saisi ruokataukoineen varata aikaa. "Kiitos itsellesi, ollaan yhteydessä", Linnea vastasi tietävästi virnuillen ja vilkaisi minua. Hymyilin naiselle voitonriemuisesti - mä olin lupaillut, että toisin tullessani potentiaalisen ostajaehdokkaan ja sen Linnea oli selvästi saanutkin.
"Olispa meillä isompi talli", huoahdin jatkettuamme matkaa pikaisen pysähdyksen jälkeen. Take away -kahvi poltteli sormiani, kun katsoin autoaan starttaavaa Adaa. "Niinpä", tyttö vastasi painokkaasti ja kurvasi huoltoaseman parkkipaikalta takaisin tielle. Päivä alkoi jo kääntyä iltaan ja meidän palatessa Liekkijärvelle olisi jo pimeää.
"Siinä olisi sulle kyllä hevonen", totesin keskustelun kääntyessä takaisin Lionkiseen. Adalind virnisti katse tiessä ja nyökytteli sitten myöntyväisen oloisena. Vilkaisin puhelintani, koska se oli juuri piipannut viestin merkiksi. Jiri oli vielä kengityskeikalla, mutta vannotti ehtivänsä aloittelemaan iltatallia. "Ainakin paras mitä olen tähän mennessä kokeillut!" naurahdin Annin kommenttiin. "Ja varmasti hyvä jos vaan löytää taitavan valmentajan meille", totesin vielä ja sitten keskustelu siirtyikin kaikkeen muuhun kuin Kainuun käyntiin. Olihan käynti ollut aivan mahtava, mutta siitäkin pystyi kyllä puhumaan liikaa kun matka oli kuitenkin näin pitkä. Kuitenkin minua salaa hymyilytti koko ajan, sillä ajattelin olevani pian hevosenomistaja, ihan niin kuin Annikin. Tosin mulla ei ollut omaa tallia ja joutuisin majoittamaan hevoseni jonnekin kauemmas. Ilta ehti pimentyä ennen kuin pääsin kurvaamaan vihdoin Jinnilän pihaan. Meidän molempien suusta taisi päästä varsin syvä helpottunut huokaisu, sillä tuollainen matka oli todella väsyttävä ja puuduttava, oli se matkan tarkoitus mikä tahansa. Mun ei todellakaan ollut tarkoitus jäädä kauemmaksi aikaa Annin luokse, sillä halusin ehdottomasti päästä pian nukkumaan huomisen työvuoron odottaessa minua armottomasti. Nousin kuitenkin Annin myötä autostani ulos vähän edes jaloittelemaan. Loin myös merkitsevän katseen Anniin. "Kiitti hei sullekin kun tulit mukaan -ja kun vielä mahdollisesti löysit mulle hevosen!", hymyilin ja Anni naurahti. "Ei kuule mitään. Kiva vaan jos voin olla avuksi ja siis toihan toi reissu vähän vaihtelua arkeen. Lisäks sain nähdä Lin...", Annin lause kuitenkin loppui lyhyeen kun tallista kuului hevosten hermostuneita ääniä. "Jiri selvästi tullut ruokkimaan ne liian myöhään", totesin vitsaillen pieni epäilyksenhiven kuitenkin äänessäni. Tallissa oli kuitenkin valot ja hevoset oltiin haettu sisälle, mutta mitään muuta ei kuulunut kuin hevoset. Naurahdin Adalindin sanoille puoliksi huultani purren. Mikä hevosia vaivasi? Meidän reissun aikana pihaan oli satanut uusi, ohut kerros pakkaslunta. Mä tuijotin mietteliäänä jalanjälkiä, jotka risteilivät pihan poikki: mitä helkkaria Jiri oli ravannut ees ja taas?
"Jiri?" mä huhuilin tallin suuntaan. Huomasin Adalindin hermostuneisuuden, sillä tyttö ei ollut vieläkään palannut autoon. Tallin suunnalta kuului ainoastaan hevosten tyytymätön korskunta, mikä sai mut vilkaisemaan Adaa kulmieni alta. "Mä en tiedä kuvittelenko mä vaan, mutta tää on vähän outoa", mutisin. Adalind ei vaikuttanut huvittuneelta, mistä päättelin blondin olevan samoissa tunnelmissa.
Me lähestyttiin tallia hiljaa. Kotona ei ollut valoja, mutta liiketunnistimella toimiva ulkovalo oli päällä - se oli ollut päällä jo meidän ajaessa pihaan. Jirin auto oli pihassa, joten mies oli luultavasti mennyt ensimmäisenä kotiintultuaan hakemaan hevoset sisälle. "Me varmaan säikytetään Jiri hengiltä", supisin Adalindille, joka irvisti. Silti me molammat pidäteltiin hengitystä mun raottaessa tallin etuovea.
Mä olin koko ajan ajatellut, että Jiri oli tekemässä hevosten iltaruokia tai lämmitteli satulahuoneessa, eikä ollut siksi kuullut mun huhuilua - ja että mies pyörittelisi meille silmiään, kun kuulisi vainoharhaisuudestamme.
Mutta Adalindin vetäessä terävästi henkeä mun aivot rekisteröivät tallikäytävällä retkottavan Jirin ihan naurettavan hitaasti.
|
|
Adalind
Perustallilainen
Posts: 108
Oma heppa: Lysithea
Koulutaso: VaA
Estetaso: 120cm
|
Post by Adalind on Jan 16, 2017 14:50:28 GMT 2
Yöelämää tapahtunut ennen joulua 2016 kursivoidut tekstit Anthonin käsialaa. En nyt tiedä olisko pitänyt siirtää spinnari 2:seen, joten lukekaa omalla vastuulla!
Juoma laitettiin eteeni ja sitten vastineeksi minulta otettiin pankkikorttini vastaan. Lähimaksuominaisuutta hyödyntäen ei mennyt kauaa kun sain tunkea sen takaisin pieneen laukkuuni ja sain kävellä pois tiskiltä lasi kädessäni. Pyörittelin mustaa pilliä jäiden seassa ja tunsin itseni vähän yksinäiseksi. Viime perjantaihin verrattuna, kun olin samaisessa paikassa Annin kanssa, tämä ei ollut mitään. Se miksi olin kuitenkin tänne tullut, oli sen takia, että olin menettänyt hermoni tänään niin töissä kuin kaverini Miljan kanssa. Mä kaipasin pois tavallisista arkiympyröistä ja baari taisi olla siihen tänään paras paikka. Joku olisi ehkä tämän perusteella uskonut, että vietin täällä enemmänkin aikaa, mutta onneksi niin ei ollut.
Haahuilin ihmisten keskellä ilman päämäärää juoma kädessäni ja lopulta mun kävelylle tuli stoppi. Joku nimittäin törmäsi minuun ja koska olin ollut niin ajatuksissani niin tiputin havahduksesta lasini lattialle. Kiroilin ja minuun törmännyt mies pahoitteli kamalasti, ettei ollut huomannut minua. Sipaisin kuitenkin hiuksiani vain korvani taakse ja nostin katseeni maassa olevasta juomasta... "Anthon?!" olin todella hämmentynyt ja yllättynyt, sillä tunnistin ruskeatukkaisen Seppeleestä. Mies katsoi mua hetken aikaa kurmat kurtussa, mutta sitten sekin taisi tajuta. "Adalinkö se oli?" Nyökkäsin ja sain kasvoilleni vedettyä jotain hymyä. "Mutta sori tosta juomasta!" Anthon pahoitteli. "Mä voin kyllä tarjota sulle toisen". "Usko pois, ei tartte", hymyilin jo vähän leveämmin. Kävelimme silti vierekkäin baaritiskiä kohden.
Naureskelin vaalearuskeatukkaiselle minua muutamaa senttiä vaille olevalle Tomylle. "Joojoo ja viimeksi kun oltiin täällä, nii Sam oli nii saatanan jurrissa, että yritti nuolla jotain varattua akkaa ja aika nopiaa sai turpaan tän akan ukolta" Tomy selittää nauraen meille. Olimme lähteneet liikkeelle pienellä neljän hengen kaveriporukalla viettämään iltaa. Kello näytti olevan vasta hieman yli yhdentoista, joten ei mesta ollut ehtinyt vielä täyttyä väellä.
"No meikä kerran iskin silmäni yhteen helevetin kuumaan brunetteen. Menin sen luo ja ter.." lauseeni jäi kesken kun törmäsin johonkin ja seurauksena lasi tipahti rikkoutuen samalla maahan levittäen juomat pitkin lattiaa. Porukka vierelläni repesi nauramaan, minua ei naurattanut. Katsahdin tyttöön, joka tokaisi vauhdilla nimeni. Silmäilin tätä ja vihdoin tunnistin vaaleaverikön Seppeleläiseksi. "Adalinkö se oli?" kysyn hieman kuitenkin empien. Tyttö nyökkää ja hymyilee. "Mutta sori tosta juomasta! Mä voin kyllä tarjota sulle toisen", tuumaan heti perään ja lähden kävelemään kohti tiskiä - sinne meillä matka muutenkin oli. "Usko pois, ei tartte" Adele sanoo ja hymyilee nyt leveämpänä. Pojat seuraavat hölmistyneenä. "Kaks tequilaa, sex on the beach ja punanen kala" sanahdan punatukkaiselle rokkimimmille baarin toiselle puolelle. Tyttö tekee juomat ja shotit nopeasti ja ojentaa ne minulle - vaihtokauppana minä ojennan korttiani. En kuule summaa, mutta eipä se ole niin euron päälle.
"Jaa Anthon meinas tarjota vissiin kaikille?" Ville kysäisee kiusoittelevaan sävyyn. Katsahdan blondia lihaskimppua murhaavasti leikitellen ja vastaan: "Sori leidit, nää menee tälle tytylle nyt. Jotenkin pitää koittaa hyvittää kastuneet vaatteet ja rikkoutunut lasi". Työnnän oranssin juoman ja toisen tequilan nuorta naisenalkua kohden. Ripottelen suolaa hieman kädelleni, nuolaisen ja vedän väkevän shotin naamaani, jonka jälkeen lopuksi otan sitruunamehut pehmittämään makua. Naamani pysyy suhteellisen normaalilla, hieman virne yllä. "Mitä sä muuten, miks oot tämmösessä mestassa yksin?"
Mä olin vähän hämmentynyt, ettei Anthon ollut uskonut sanomaani, ettei sen olisi mulle tarvinnut ostaa uutta juomaa. Yleensä kukaan mun tuntemista ei edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa mun kohdalla, jos vain sattuivat tietämään, ettei mun pankkitili tosiaan ollut lähelläkään nollaa. Silti kun käteeni tungettiin pian kaksikin juomaa niin se tuntui toisaalta jopa hyvältä. Harvinaiselta ja vaan mukavalta. Ehkä pitäisi antaa muiden tarjota useamminkin? Ainakin niiden ketkä suostuivat sen tekemään.
Juotuani nuoren miehen tarjoaman tequilan ja laittaessani tyhjän lasin tiskille, mä jäin miettimään mitä olisin vastannut tuon esittämään kysymykseen. Myös bruneten kolme kaveria vilkuilivat minua uteliaina. "No, kai sitä osaa yksinkin juoda ja tanssia", kohautin olkiani hymähtäen. Mun ei tehnyt kauheasti mieli kertoa mun pahasta päivästä kun olin kerta tullut unohtamaan sen tänne. Vedinkin kasvoilleni uudestaan hymyä katsoen Anthonia silmiin. "Kiitti kuitenkin näistä", nostin yhä kädessäni olevaa juomaa osoittaakseni tarkemmin mitä tarkoitin. "Kiva kun joku ei aina ajattele pelkästään sitä rahan menoa".
Katsahdan neitiä jonka ilme ei värähdäkään tämän napatessa tequilan naamaan. Hän vastaa kysymykseen ja kiittää tarjoamistani juomista. "Hei mä oon rahamies" tokaisen naurahtaen, mutta jatkan heti perään: "Eivaa palkkapäivä oli vasta. Ja oikeassa olet, voi yksinkin juhlia." Porukkamme kolmas - vain 160cm lyhyt ja laiha kikkurapää purskahtaa nauruun ja tokaisee vittuilevasti: "niin ja ite et lähtis kirveelläkään yksin liikenteeseen". Max oli joukkomme punainen pippuri ja itseasiassa hyvin paha suustaan. Naurahtaen tokaisen: "Totta tuokin. Osaako adalind laulaa?" Kysyn perään vaaleaveriköltö.
Mua huvitti punapään ja Anthonin rupattelu, mutta vasta jälkimmäisen kysyessä laulutaidoistani mua nauratti. "Riippuu varmaan keneltä kysyy. Mä sanoisin vielä, että en, mutta eiköhän sitten onnistu kun pari juomaa vetää vielä alas", virnistin ja iskin silmää kiusoittelevasti. Mä olin ihan varma, että Anthonin yksi kavereista -se vaaleanruskeahiuksinen punastui sillä hetkellä jostain kumman syystä. Se hymyilytti mua lisää.
"Mutta mun pisteet menis enemmän tanssimisen puoleen", naurahdin ja annoin katseeni kiertää jätkäporukassa. "Löytyiskö seuraa parketille?"
Juttumme luistaa yllättävän hyvin vaikkei sen kummemmin olla aikaisemmin oltu tekemisissä. Mitä nyt tallin käytävällä moikattu kun ollaan nähty. Adalindan iskiessä silmää heilahtaa Tomy punaiseksi. Max aloittaa armottoman piikittelyn ja Ville on kiinnittänyt itsensä pelikoneen ääreen hieman kauemmas tiskistä. Naurahdan, kulautan juoman pohjat lasista ja tokaisen: "minä en ainakaan tanssi. Laulan mieluummin, mutta Tomy varmasti lähtee enemmän ku mielellään". Virnistän ja pukkaan Tomya lähemmäs naikkosta.
Katsahdan ympärillesi ja huomaan porukan lisääntyneen. Vinkkaan baarimikkoa luokseni pankkikorttia heilauttaen. "yks kossupatteri kiitos".
Punastunut Tomy parka näytti niin nolostuneelta tuttavani tönäistyä tätä lähemmäs minua, että mun oli ihan pakko tyrkätä juomani nuoren miehen käteen. Mitä sitä turhia täällä mitään ujostelemaan. Kannustin vaaleatukkaista juomaan kaiken kerralla alas ja sitten tartun toista kädestä vetäen hämmentyneen Tomyn tanssilattian puolelle. Onneksi tanssiminen sujui toiselta paljon paremmin kuin puhuminen ja pian miehenalku reipastuikin, enkä ilmeisesti vaikuttanut enää niin pelottavalta.
Emme me kauaa tanssimassa viihtyneet ja seuralaiseni häipyessä jätkäporukkansa luokse, mä siirryin suosiolla baaritiskille tilamaan valkovenäläistä.
Katson vierestä kun Tomy juo Adalindan juomat taukoa pitämättä. Samassa nuo kaksi hurahtavat tanssilattian puolelle. Vaikka Tomy on alkuun ujo puhumisen suhteen niin osaa hän tanssia tilanteissa kuin tilanteissa. Seuraan vaaleaverikkö ja Tomyn tanssimista sivusilmällä samalla jutellen Maxin kanssa. Myös Ville liittyy seuraamme: "vittu kaiken ne vie ja mittää ne ei anna" tämä tuhataa. "Nii naiset vai? Katoppa kuka tanssii blondiinon kanssa" Max virnistää. Katselen hiljaa tanssilattialle Villen naurahtaen perässä. "Voi Tomytomy.." vaaleaverikkö kiittää lopuksi tiskin toiselle puolelle ja Tomy tulee takaisin meidän luokse. "Hei mistä sä Anthon muuten tunnet hänet?" Tomy lopulta kakistaa suustaan. "Tallilta. Kyllä heppatyttö", vastaan aika ripeästi kysymykseen. "No ihmekös tuommonen perse!" Max virnistää ja iskee silmää tiskin toiselle puolelle kohti naista. "Aina teitä saa hävetä" turahdan ja nousen.
Laivan tupakka-askin kädestä ja lähden sanaa sanomatta kohti terassia. Kännissä minulla juurikin on tämä pahe, jota en selvinpäin harrasta. Askeleet sattuvat välillä ristiin ja huomaan kyllä humaltuvani. Terassi on täynnä tupakoivia ihmisiä ja oven avatessa savupilvi pöllähtää naamalleni. Asetun nurkkaan seinää vasten nojailemaan ja sytytän tupakan.
Vilkuilin välillä tutun jätkäseurueen suuntaan ja yhden niistä iskiessä silmää, mua nauratti ja jäin vaan pyörittelemään päätäni. Näin pian sivusilmälläni kuinka Anthon lähti kävelemään kohti terassia ja saatuani tiskiltä juomani, mä enempiä ajattelematta lähdin kävelemään tuon perään. Tutun tavattua mun teki mieli tutustua tuohon hieman lisää ja jostain syystä yksinäinen ilta saikin uuden käänteen -mä en halunnutkaan olla yksin. Korkeilla koroilla käveleminen alkoi jo tuntumaan hieman jalkapohjissa, enkä tosiaan ollut viime viikonlopulta oppinut mitään. Jotkut muut kengät olisivat sata kertaa paremmat, varsinkin jos aikoi välillä tanssahdellakin musiikin tahdissa. Ei sitä kipua niin jäänyt ajattelemaan, mutta en mä kyllä niin nopeasti päässyt juoksemaan nuoren miehen perään kuin matalapohjaisissa kengissä.
Lopulta löysin tieni tupakanhuuruiselle terassille ja vaikka mua inhotti se haju vähän liikaakin, niin silti pidin pintani ja löysin tieni jonkun ajan päästä Anthonin eteen. "Mä en tiennytkään, että sä poltat", hymähdin ja yskäisin sitten kevyesti perään. "Ainakaan mä en oo nähnyt sua tallilla ikinä polttelemassa". Mies näytti vähän yllättyneeltä, että olin tullut tämän mukana, mutta eipä tuo näyttänyt kovin paheksuvankaan sitä.
Katsahdan kun eteeni ponnahtaa tutut kasvot. Yritän parhaani mukaan puhaltaa savut erisuuntaan naikkosesta, mutta eipä se tainnut helpottavan kun savua oli terassilla niin paljon. Hämmeksyn hieman kun nainen seurasi perässä vaikka selvästi halveksui hajua. "Enmä poltakkaa selvinpäin. Paha tapa näin humalatilassa" virnistän ja lopulta tumppaan tupakin tuhkakumppiin ja viiton päälläni oven suuntaan samalla kävellen takaisin sisälle.
"Asuks sä muuten missä? Ja ootko mistä päi kotoisin?" Kysähdän samalla kävellen. Kävelen sisälle suoraan karaokelistan kohdalle kirjoittaen oman nimeni ja legendaarisen "Joutsenlaulu". Ojennan lapun hieman pullean puoleiselle vanhemmalla naiselle tiskin taa.
"Ihan täällä oon asunut aina ja tästä on ihan kävelymatka mun nykyseen kämppään", vastasin hymyillen ja uteliaana katselin kuinka Anthon ajatteli selvästi pistää pian laulaen. Musta se oli aika erikoista. Kukaan mun tutuista ei oo aiemmin innostunut lauleskelemaan, ei edes baarissa. Valkovenäläinen oli kädessäni yhä melkein täytenä ja muistin välissä juoda kolmanneksen siitäkin.
"Käytkö sä usein täällä?" kysäisin vähän ohimennen, vaikka katselinkin samalla millaista muuta porukkaa paikasta löytyi tänään. Tuttuja ei kuitenkaan etsimisestä huolimatta löytynyt. Joten mä toivoin, että Anthon jaksaisi yhä seuraani. Kun yksinäisen illan mausta oli päässyt pois, oli siihen vaikea enää palata ja täysin vieras seuralainen ei tänään kuitenkaan ihan huvittanut.
En ollut aikaisemmin naikkosta mielestäni nähnyt muualla kuin Sebessä, joten oli hitusen outoa kuulla hänen asuneen koko ikänsä Liekkijärvellä. Virnistän ilkikurisesti ja vastaan: "tuo on niin klisee. Käyks sä usein Täällä" naurunpuuskahdus vie suuni mennessään. Hetken päästä kuitenkin hieman vielä virnuilen ja sanon: "Sillon tällön. Muutamana lauantaina kuussa".
Vilkuilen poikia väkijoukon ympäriltä, mutta silmäni ei osu kaveruksiin. Kävelen baaritiskille ja tilaan vielä kaksi mustikkashottia vinkaten toisen naikkoselle. Vedän makean shotin naamariin ja nuolaisen huulista kermavaahdon jämät pois. "Anthon ja Joutsenlaulu" karaoketiskin vierestä huikataan. Otan mikin vastaan ja odottelen laulun alkua.
Jäin istumaan läheiselle baarijakkaralle Anthonin kävellessä ottamaan mikkiä vastaan. Siemailin kevyesti juomaani, mutta katseeni pysyi yhä brunetessa. Musiikki alkoi ja vasta silloin tajusin, ettei kappale ollut ihan vieras itsellenikään, vaikka suomalaista en kauheasti yleensä nyt kuunnellutkaan. Pian Anthon alkoi laulaa musiikin tahdissa ja itse jäin kuuntelemaan ainoastaan sanoja.
Vähän myöhemmin tallituttavuuteni palasi viereeni ja jouduin nyökkäämään hyväksyvästi. "Ei paha", totesin, sillä oltiinhan niitä kamalan epävireisiä laulajiakin kuultu. Anthon yllätti minut todella sen suhteen. Itse kun en ikinä olisi kehdannut laulaa kenenkään edessä.
Vedän iskusävelmän lähes ulkomuistista mitä nyt välillä luntaten sanoja. Laulun päättyessä saan muutaman hikisen taputuksen viedessäni mikin takaisin ja kävellen sitten tiskille. "Ei paha?" Tokaisen ja virnistän toistaen Adalindin sanat. "C'moon, mulla on sen verran itseluottamusta että tiiän että lauloin kymmenen kertaa paremmin ku nuo vanhut patut." Tokaisen sitten ja naurahdan tilaten tiskiltä kaksi mustikkashottia toisen ojentaen tytölle. Katsahdan kelloa ja tajuan että kello on jo lähemmäs pilkkua. Miten aika olikaan vierähtänyt näin nopeasti. "Näitkö muuten mihi ne ukkelit karkas?" kysyn viitaten ukkeleilla kavereihini. Heitä ei ollut näkytkään vähään aikaan. Katselen blondin kutreja miettien samalla miksi en ollut aijemmin Adalindia moikannut sen kummemmin tallilla.
Naurahdan Anthonin vastaukselle ja otan samalla vastaan tarjotun juoman. "Juuri ton takia en kehunutkaan enempää", hymyilin virnistäen perään. "Liika itseluottamus on vaan pahasta, mutta pakko se on kai myöntää. Ennemmin mä sua kuuntelin kuin noita, jotka ei ole varmaan mikkiä aiemmin nähneetkään." Hörpätessäni juomasta Anthon vilkuili selvästi kelloaan, mutta en välittänyt siitä sen enempää. "En kyllä yhtään", mietiskelin vastausta hetken tallikaverini kysymykseen. "Mun katse taisi olla liiaksi sun suunnassa!" naurahdin pahoittelevaan sävyyn, mutta tottahan se oli.
Seuraavana aamuna
Päässä jyskyttää. Sydän tuntuu pumppaavan rinnasta läpi. Heikottaa. Nousen istumaan asentoon. Rutistan silmäni kiinni ja vien käden otsalleni. Perkeleen darra. Nielaisen ja suu on kuiva. Siirrän jalat hitaasti sängyn laidalle ja ryhistän avatakseni ääntä. Nousen haparoiden ylös ja kävelen vessaa kohti, joka sijaitsi heti huoneen vieressä. Katson peiliin ja sieltä kurkkaa kuolema takaisin. Tuntuu kuin vatsa pyörähtäisi ympäri ja siirryn halailemaan pöntön juurta. Perkeleen darra. Tyhjennettyäni vatsan vessanpönttöön, vetäisen sen ja pesen kädet. Nappaan hammasharjan ja pusken sen suuhun. Otan tukea seinästä sillä maailma pyörii päässä. Kaivan vessan laatikosta buranan ja nappaan sen naamariin.
Ehkä vielä vähän aikaan sängyssä pötköttelemistä? Kävelen takaisin huoneeseen ja suljen oven perässäni. Silmät pyöristyy päästäni melkein ulos. Katson sängyssä makaavaa blondia tallityttöä. Mitä helvettiä. Eihän me.. ei. Vaatteet lattialla, mutta boxerit päällä. Naisella alusvaatteet päällä. Ei varmasti me. Blondi nukkuu tyytyväisen näköisenä sängyssä eiliset meikit puoleksi levinneenä ja hiukset sekaisesti nutturalle vedetty. Mitä eilen tapahtui?
|
|