Post by Inkeri on May 9, 2022 20:34:54 GMT 2
Mun aamuni olivat tällä viikolla alkaneet pelolla. Suorastaan hyytävällä kauhulla.
Kauhuun ei tottunut koskaan. Sen kanssa oppi elämään, mutta silti mun piti liikkua kotona varpaillani kuin odottaen hyökkäystä; hetkeä, kun mut yllätettäisiin selän takaa. Jokainen virheliike saattoi olla tappava.
Tällä kertaa oranssinkirjava uhka tarttui syöttiin. Pieneen, jäiseen otukseen, jonka olin tiputtanut lasikopin luukusta sisään. Olin turvassa siihen asti, että sille tulisi uudelleen nälkä.
Jotenkin mä en ollut ennen tätä viikkoa koskaan sisäistänyt, että meillä oli kotona oikeasti yksi pakastelokero täynnä kuolleita hiiriä. Hiilidioksidilla myrkytettyjä siimahäntiä, jotka päätyivät Pyryn lemmikkikäärmeen, Matu-Liisan, aamiaislautaselle joka saakelin päivä. Onneksi mun kaikki ruokani ehtivät aina homehtua ennen kuin ne ehtivät pakastimeen asti: olisipa ollut kiva lämmittää itselleen mikrossa vahingossa lihapullapastan sijaan rasiallinen kalmanharmaita raatoja.
Juoksin vessaan oksentamaan.
Jotenkin mä en ollut ennen tätä viikkoa tajunnut edes Matu-Liisan olemassaoloa. Että meillä asui kuolleita hiiriä myrkkyhampaillaan syövä petoeläin, jota Pyry rapsutteli iltaisin korvan takaa kuin Iitaa konsanaan. Että kyseinen Mato Matala saattoi minä hetkenä tahansa saada tarpeekseen terraarioelämästään, luikerrella mun peittoni alle, kuristaa ja syödä suihinsa.
Mikä olisikaan parempi tapa kuolla kuin käärmeen ruokana. En tiennyt, olisiko mun pitänyt jatkaa kotona hiippailua peläten henkeni edestä vai suosiolla varata saman tien aika hiilidioksidimyrkytykseen.
Pyry saisi luvan tiskata tästä hyvästä ainakin kuukauden.
Toisen kuukauden tiskaisi Cella, joka ei vieläkään ollut raahannut sitä määkivää, haisevaa emakkoaan pois tallilta, vaan oli sen sijaan, sekin, lähtenyt viikoksi larppaamaan oikeaa kilparatsastajaelämää Ruotsiin kirsikankukkien keskelle, ja jättänyt elukkansa, kenenkäs muunkaan kuin Inkerin hoidettavaksi. Kun mä olin kuullut, että oikeasti kaikki muut olivat lähdössä samalle reissulle, olin mylvinyt Hannekselle paskasta vuorosuunnittelusta niin, että sen lempikivet olivat lentäneet pöydältä lattialle, ja katkonut vahingossa Eedin lempitalikon.
Sen lisäksi, että olin jo käärme- ja lehmävahti, olin ilmeisesti myös joku hiton virallinen lapsenvahtipalvelukin. Seppele oli nimittäin yhtäkkiä täynnä teinejä. Se yksi lännenratsastajaa leikkivä ponipoika tosin väitti olevansa yli kaksikymppinen, mutta niin kauan kuin se hoiti pilkullista ponia, ei se voinut olla päivääkään yli kuudentoista.
Hyvä puoli teineissä oli se, että niiden käyttöä ilmaisena työvoimana ei varsinaisesti kritisoitu, eikä se yksi muikkeli ainakaan paljoa uskaltanut kysellä, kun päätin iskeä eräänä päivänä sille luudan käteen ja pitää itse ensimmäisen ruokatunnin kuukauteen. Tänään ne olivat sen länkkäpoitsun kanssa saaneet siivota pihaton. Kun mä olin viisitoista, olisin voinut vaikka maksaa moisesta huvista. Ja melkein maksoinkin – kyllä ratsastuskoululla hoitajana toimiminen oli melkein verrattavissa maksulliseen orjuuteen.
Mutta jotta mä en vain olisi päässyt liian helpolla, jopa Krister ja Anne olivat MOLEMMAT lähteneet naapurimaahan ja jättäneet pershedelmänsä pyörimään tallille mun kiusaksi. Krista itse sanoi asuvansa isovanhemmillaan vähän matkan päässä, mutta olin aika varma, että se hengasi yöt jossain heinäkasassa piilossa – miten se muuten olisi ehtinyt tallille aina täsmälleen siihen aikaan, kun mä saavuin paikalle? Se pörräsi mukana aamusta iltaan kuin takiainen.
“Miksi sä et Inkeri lähtenyt Ruotsiin?” oli se näsäviisas taapero mupeltanut heti maanantaina Akan karsinasta letittäessään ponin tukkaa viidettä kertaa samana päivänä.
“Miksi itse et lähtenyt”, olin kysynyt takaisin.
“En mä osaa vielä ratsastaa niin hyvin”, Krista tuhahti. Tismalleen, ajattelin. Miksi musta ei koskaan ollut tullut samanlaista ratsastajatähteä kuin vaikka Salmasta? Sama talli, samat lähtökohdat – ja lahjojakin oli ihan varmasti vähintään yhtä paljon. Ainoa, vissiin ratkaiseva ero oli lompakon paksuudessa.
“Ja iskä sanoi, että se on aikuisten reissu”, pikkutyttö jatkoi silmin nähden pettyneenä.
Puristin hampaita tahtomattani yhteen ajatellessani, mitä kaikkea kyseisellä aikuisten reissulla tapahtuisikaan. Kuinka laiva ja kirsikkapuisto olisivat täynnä jotain säihkysilmäisiä ratsastajattaria. Kuinka umpihumalaiset Manny ja Krister tuskin edes muistaisivat, kuka mä olin, kun en ollut paikalla. Kuinka kaikki pitäisivät hauskaa, eikä laivakaan varmaan edes uppoaisi keskelle Turun saaristoa niin kuin olin viimeksi aamulla Matu-Liisaa syöttäessäni toivonut. Sen ne kaikki olisivat ansainneet, sen sijaan, että tälläkin hetkellä ne kaikki patsastelivat jossain kirsikkapuistossa kuin kuninkaalliset.
“Me ollaan nyt valmiita”, länkkäripoitsu puuskaisi, kun ne punaposkiset, pienet natiaiset ilmestyivät kottikärryineen ja känsäisine sormineen mun nenäni alle.
“Pihatto kiiltää”, vahvisti lettipäinen tyttö kiertäessään Pepsi Max-pullon korkkia auki.
“Kleopatran aitaus ei kiillä”, totesin ykskantaan ja tyrkkäsin niille takaisin talikot, jotka oli jo toiveikkaasti hylätty kottikärryjen päälle. “Hopi, hopi.”
Pepsi Maxin korkki kiertyi hitaasti ja vastahakoisesti ettootosissasi-ilmeen kera kiinni, mutta länkkäpoitsu tarttui kärryistä kiinni ja kääntyi ympäri melkein hymyillen.
“Se on se lehmä”, kuului vastaus, kun se tyttö oli ensin supattanut pojalle jotain siitä, ettei se tiennyt, kuka oli Kleopatra.
Kohta tietäisi. Eikä mua olisi haitannut, jos ne olisivat vahingossa päästäneet sen karkuun samalla. Hetken ehdin haaveilla metsän kautta lähimmälle pihvitehtaalle kirmaavasta hiehosta, kunnes Krista ilmoitti, että Peck oli tarhassaan hiestä märkä eikä ollut syönyt korttakaan sen päiväheinistä.
Kauhuun ei tottunut koskaan. Sen kanssa oppi elämään, mutta silti mun piti liikkua kotona varpaillani kuin odottaen hyökkäystä; hetkeä, kun mut yllätettäisiin selän takaa. Jokainen virheliike saattoi olla tappava.
Tällä kertaa oranssinkirjava uhka tarttui syöttiin. Pieneen, jäiseen otukseen, jonka olin tiputtanut lasikopin luukusta sisään. Olin turvassa siihen asti, että sille tulisi uudelleen nälkä.
Jotenkin mä en ollut ennen tätä viikkoa koskaan sisäistänyt, että meillä oli kotona oikeasti yksi pakastelokero täynnä kuolleita hiiriä. Hiilidioksidilla myrkytettyjä siimahäntiä, jotka päätyivät Pyryn lemmikkikäärmeen, Matu-Liisan, aamiaislautaselle joka saakelin päivä. Onneksi mun kaikki ruokani ehtivät aina homehtua ennen kuin ne ehtivät pakastimeen asti: olisipa ollut kiva lämmittää itselleen mikrossa vahingossa lihapullapastan sijaan rasiallinen kalmanharmaita raatoja.
Juoksin vessaan oksentamaan.
Jotenkin mä en ollut ennen tätä viikkoa tajunnut edes Matu-Liisan olemassaoloa. Että meillä asui kuolleita hiiriä myrkkyhampaillaan syövä petoeläin, jota Pyry rapsutteli iltaisin korvan takaa kuin Iitaa konsanaan. Että kyseinen Mato Matala saattoi minä hetkenä tahansa saada tarpeekseen terraarioelämästään, luikerrella mun peittoni alle, kuristaa ja syödä suihinsa.
Mikä olisikaan parempi tapa kuolla kuin käärmeen ruokana. En tiennyt, olisiko mun pitänyt jatkaa kotona hiippailua peläten henkeni edestä vai suosiolla varata saman tien aika hiilidioksidimyrkytykseen.
Pyry saisi luvan tiskata tästä hyvästä ainakin kuukauden.
Toisen kuukauden tiskaisi Cella, joka ei vieläkään ollut raahannut sitä määkivää, haisevaa emakkoaan pois tallilta, vaan oli sen sijaan, sekin, lähtenyt viikoksi larppaamaan oikeaa kilparatsastajaelämää Ruotsiin kirsikankukkien keskelle, ja jättänyt elukkansa, kenenkäs muunkaan kuin Inkerin hoidettavaksi. Kun mä olin kuullut, että oikeasti kaikki muut olivat lähdössä samalle reissulle, olin mylvinyt Hannekselle paskasta vuorosuunnittelusta niin, että sen lempikivet olivat lentäneet pöydältä lattialle, ja katkonut vahingossa Eedin lempitalikon.
Sen lisäksi, että olin jo käärme- ja lehmävahti, olin ilmeisesti myös joku hiton virallinen lapsenvahtipalvelukin. Seppele oli nimittäin yhtäkkiä täynnä teinejä. Se yksi lännenratsastajaa leikkivä ponipoika tosin väitti olevansa yli kaksikymppinen, mutta niin kauan kuin se hoiti pilkullista ponia, ei se voinut olla päivääkään yli kuudentoista.
Hyvä puoli teineissä oli se, että niiden käyttöä ilmaisena työvoimana ei varsinaisesti kritisoitu, eikä se yksi muikkeli ainakaan paljoa uskaltanut kysellä, kun päätin iskeä eräänä päivänä sille luudan käteen ja pitää itse ensimmäisen ruokatunnin kuukauteen. Tänään ne olivat sen länkkäpoitsun kanssa saaneet siivota pihaton. Kun mä olin viisitoista, olisin voinut vaikka maksaa moisesta huvista. Ja melkein maksoinkin – kyllä ratsastuskoululla hoitajana toimiminen oli melkein verrattavissa maksulliseen orjuuteen.
Mutta jotta mä en vain olisi päässyt liian helpolla, jopa Krister ja Anne olivat MOLEMMAT lähteneet naapurimaahan ja jättäneet pershedelmänsä pyörimään tallille mun kiusaksi. Krista itse sanoi asuvansa isovanhemmillaan vähän matkan päässä, mutta olin aika varma, että se hengasi yöt jossain heinäkasassa piilossa – miten se muuten olisi ehtinyt tallille aina täsmälleen siihen aikaan, kun mä saavuin paikalle? Se pörräsi mukana aamusta iltaan kuin takiainen.
“Miksi sä et Inkeri lähtenyt Ruotsiin?” oli se näsäviisas taapero mupeltanut heti maanantaina Akan karsinasta letittäessään ponin tukkaa viidettä kertaa samana päivänä.
“Miksi itse et lähtenyt”, olin kysynyt takaisin.
“En mä osaa vielä ratsastaa niin hyvin”, Krista tuhahti. Tismalleen, ajattelin. Miksi musta ei koskaan ollut tullut samanlaista ratsastajatähteä kuin vaikka Salmasta? Sama talli, samat lähtökohdat – ja lahjojakin oli ihan varmasti vähintään yhtä paljon. Ainoa, vissiin ratkaiseva ero oli lompakon paksuudessa.
“Ja iskä sanoi, että se on aikuisten reissu”, pikkutyttö jatkoi silmin nähden pettyneenä.
Puristin hampaita tahtomattani yhteen ajatellessani, mitä kaikkea kyseisellä aikuisten reissulla tapahtuisikaan. Kuinka laiva ja kirsikkapuisto olisivat täynnä jotain säihkysilmäisiä ratsastajattaria. Kuinka umpihumalaiset Manny ja Krister tuskin edes muistaisivat, kuka mä olin, kun en ollut paikalla. Kuinka kaikki pitäisivät hauskaa, eikä laivakaan varmaan edes uppoaisi keskelle Turun saaristoa niin kuin olin viimeksi aamulla Matu-Liisaa syöttäessäni toivonut. Sen ne kaikki olisivat ansainneet, sen sijaan, että tälläkin hetkellä ne kaikki patsastelivat jossain kirsikkapuistossa kuin kuninkaalliset.
“Me ollaan nyt valmiita”, länkkäripoitsu puuskaisi, kun ne punaposkiset, pienet natiaiset ilmestyivät kottikärryineen ja känsäisine sormineen mun nenäni alle.
“Pihatto kiiltää”, vahvisti lettipäinen tyttö kiertäessään Pepsi Max-pullon korkkia auki.
“Kleopatran aitaus ei kiillä”, totesin ykskantaan ja tyrkkäsin niille takaisin talikot, jotka oli jo toiveikkaasti hylätty kottikärryjen päälle. “Hopi, hopi.”
Pepsi Maxin korkki kiertyi hitaasti ja vastahakoisesti ettootosissasi-ilmeen kera kiinni, mutta länkkäpoitsu tarttui kärryistä kiinni ja kääntyi ympäri melkein hymyillen.
“Se on se lehmä”, kuului vastaus, kun se tyttö oli ensin supattanut pojalle jotain siitä, ettei se tiennyt, kuka oli Kleopatra.
Kohta tietäisi. Eikä mua olisi haitannut, jos ne olisivat vahingossa päästäneet sen karkuun samalla. Hetken ehdin haaveilla metsän kautta lähimmälle pihvitehtaalle kirmaavasta hiehosta, kunnes Krista ilmoitti, että Peck oli tarhassaan hiestä märkä eikä ollut syönyt korttakaan sen päiväheinistä.