Seppeleen Tallikirja 2016 -->

[Anne]

Seppeleen tila palon jälkeen, elokuun 2018 lopulla

[Inkeri]

Tasapeli
11062019

Kaikista oli yhtäkkiä tulossa jotain suuren luokan ratsastajatähtiä omine hevosineen, vaikka vielä äsken me oltiin ratsastuskoululaisia ihan tavallisessa ratsastuskoulussa. Emmylle ostettaisiin joku esteheppa, Luna ostaisi Peckin, Pyry Iitan ja jopa ALVIINA oli ostamassa Charlieta, josta se ei tietenkään malttanut olla puhumatta sekuntia kauempaa. Sitten oli Inkeri, joka raahasi ruoat näille uusille ja vanhoille mammanmussukoille, ja kävi ratsastamassa pihatossa asuvalla karvaisella russponillaan.

“Koska mulla ei ikinä ois varaa muuhun”, olin tiedottanut kaikille ja kohauttanut sitten olkiani. Oli vaikea uskoa, että Seppeleestä tosiaan tulisi yksityistalli. Mua ärsytti: kohta ne kaikki vaatisivat meiltä työntekijöiltä jotain erityiskohtelua. Käärisivät kuplamuoviin niin ei tulisi haavereita.

Muuten mulla meni ihan hyvin. Sarah-episodin jälkeen me oltiin Robertin kanssa oltu kotimatka aika hiljaa, mutta kotona se oli pistänyt viestiä. Sillä hetkellä mä olin maannut keskellä yksiön lattiaa ihan turtana.

r: kaikki hyvin?

i: mitäpä lottoot

r: eli ei?

Ja sitten me käytiin pitkä ja kiivas keskustelu oikeasta ja väärästä, moraalittomuudesta sun muusta mukavasta, mikä päättyi siihen, että Robertin piti miettiä. Miettinyt se oli tähän päivään asti. Mun ainoa kontakti siihen oli sen hermoheikko hevonen, jonka mielentilan kuvittelin aina olevan suunnilleen synkronoitu omistajansa kanssa. Jokaisella matkalla tallista tarhaan mä mietin ja tulkitsin Harryn kautta, mitä Robertille kuului.

Tänään Harry oli ollut rauhallisempi kuin ikinä, mikä oli hetkellisesti saanut kihisemään kiukusta. Sitten olin tajunnut, että voisin ottaa siitä mallia. Mua vähän sattui, ja poskia kuumotti, kun ymmärsin sen, mutta samalla se tuntui siltä kuin kivi olisi vierähtänyt -- ei pelkästään sydämen vaan mun koko vartalon päältä.

Ei mun tarvinnut tuhlata elämääni ihmiseen, joka ei välittänyt musta. Lauseen sanominen itselle oli hankalaa, mutta tein sen -- ja ehkä sisäistinkin. Yritin olla ajattelematta, miltä toisen iho oli tuntunut mun sormenpäissä, ja kuinka mä olin katsonut sitä kuin se olisi ollut mun koko maailma siinä vaaleanpunaisissa lakanoissa tuhistessaan. Yritin muistella tuhinan sijaan sitä, kuinka se kuorsasi niin, että mun silmäpussit olivat suuremmat ja mustemmat kuin jätesäkit lähtiessäni sen vierestä tekemään aamutallia.

Rinta rottingilla tömistelin portaat yläkertaan ja hyppäsin sohvalle asettaen jalat mukavasti Cellan syliin.

“Sun sukat haisee”, Cella koki asiakseen huomauttaa nenäänsä nyrpistäen. Mä vain kohautin olkiani. Sarahin sukat olivat varmaan tuoksuneet kukkasilta, mikä saattoi olla ollut tämän sodan ratkaiseva tekijä, mutta kohautin silti olkiani. Mä olin Inkeri, ja mun sukat haisivat.

“Mulla ei oo koskaan ollut Tinderiä”, tunnustin ykskantaan, “mutta nyt on sen aika.”

“Villiä”, Cella totesi lakonisesti, kun mun sormet kävivät jo vimmatusti puhelimen näytöllä. Parilla pyyhkäisyllä sovellus oli auki mun nenän edessä, parhaimmat selfiet lisättynä profiiliin ja nainen valmiina pelaamaan.

Ensimmäiset kymmenen pyyhkäisin suosiolla vasemmalle, koska niillä oli kuvana joko

- hieno poseeraus isän traktorin kanssa toissakesänä
- kaljatölkki
- volvo- tai joku muu yhtä hieno lippis päässä otettu, mutta silti paidaton kuva

Yhdestoista naama oli Kasper. Vasemmalle sekin. Kahdennenkymmenennen pyyhkäisyn jälkeen sovellus ilmoitti, ettei enää löytänyt mulle miehiä.

“Siis onko tää oikeesti NÄIN pieni paikka?? Näin vähän?!” huudahdin pettyneenä.

“Laita sitä välimatkaa suuremmaksi”, Cella ohjeisti.

“En mä kyllä aio matkustaa kenenkään perässä”, mutisin.

Joten, koska Tinder ei toiminut Liekkijärvellä, mun piti turvautua toiseen vaihtoehtoon, joka oli aina hyväksi todettu. Illalla mä löysin itseni kiskomasta minttushotteja ja limelonkeroa Fleimin tiskillä täydessä tällingissä ja ilman seuraa.

Alkuilta oli kamala. Vaaleat hiukset ja pisamat palasivat mun mieleen aivan koko ajan. Availin neuroottisesti meidän What’sApp-keskustelua, luin vanhoja viestejä, kunnes taas tajusin sulkea näytön, kun kädet alkoivat täristä. Mieleen palasi myös Sarahin voitonhimoinen katse sen kissamaisissa silmissä, joka oli hajottanut mut tuhanneksi säpäleeksi.

“Vielä minttushotti -- tai ei kun tequila”, mä tilasin.

Kellertävä shotti poltteli kurkunpäätä ja maistui ihan järkyttävän pahalta, mutta siksi hetkeksi se osasi viedä ajatukset itseensä. Sen jälkeen se alkoi houkutella mua tanssimaan. Tanssilattialla kukaan ei huomaisi mun olevan yksin.

Kun päätin antaa musiikin viedä, kaikki kävi yhtäkkiä niin nopeasti. Tuntemattomat kädet ottivat kiinni mun vyötäröltä, ja käänsivät pikkuhiljaa ympäri. Sitten meillä oli kupla, vaan mä ja se, jonka nimeä en tiennyt. Katsoin sen silmiä, enkä tunnistanut, mutta ne olivat juuri sopivat -- eivätkä yhtään siniset. Tuntemattoman hiukset olivat ruskeat, eli ihan täydelliset, eikä sillä ollut yhtäkään pisamaa.

Siinä kuplassa Tuntemattoman kanssa mä pystyin viimein elämään ja hengittämään koko parin viikon edestä, jolloin se oli tuntunut mahdottomalta. Tuntematon piti musta kiinni tavalla, joka sai mut tuntemaan, ettei se halunnut päästää irti vielä tänä iltana. Se tuntui hyvältä.

Kotimatkalla taksin takapenkillä mä nojasin pääni Tuntemattoman olkapäähän ja avasin viestit.

i: tasoisda ollaan

Tuntematon kysyi, kenelle mä tekstasin.

“En kenellekään”, mä vastasin ja hymyilin.

[Salma]

Kädessäni kilisevät avaimet kuulostivat pieniltä joulukelloilta. Kil kil, ne sanoivat, kil kil, ja sydämeni tarttui niiden rytmiin samalla tavalla kuin se lapsuuden jouluaattoinakin tarttui. Avaimet kilisivät ja sydämeni hakkasi, enkä ollut varma, aiheuttiko avainten kilinän askelteni rytmi vai se, miten paljon käteni tärisivät.

Annen toimiston ovi ei auennut heti, vaan jouduin työntämään sitä koko olkapäälläni ennen kuin pääsin sisään.

Toimisto oli pimeänä. Sen ylle oli laskeutunut unen rauha - tuntui, kuin olisin tullut nukkuvan makuuhuoneen ovelle, vaikka kello oli neljä ja oli tavallinen torstai-iltapäivä. Ikkunasta viistosti paistavat auringonsäteetkin olivat utuisia ja kaukaisia, kuin ne paistaisivat jollekulle toiselle, eivät minulle.

Ja siitähän tästä oikeastaan olikin kyse. Ne paistoivat Annelle ja vähän Pirrelle, eivätkä olleet vielä tottuneet siihen, että näistä päivistä alkaen ne saisivat paistaa myös minulle. Tai sitten kyse oli siitä, etten minä ollut tottunut siihen. En osannut sisäistää tietoa, että tästä lähtien ne avaimet, joilla pääsi Annen toimistoon, roikkuisivat minun kaulassani.

Astuin varovaisen askeleen toimiston harmaalle lattialle. Ruskea, nukkaantunut sohva häämötti silmäkulmassani työnnettynä toimiston vasempaan nurkkaan. Olin istunut sillä monta kertaa, suoraselkäisenä ja Annen hyväksyntää janoavana, ystävällisenä ja yhteistyökykyisenä hevosenomistajana. Näin sieluni silmin, miten Anne istui tietokonepöytien välissä pyörivällä tuolillaan ja aurinko paistoi hänen ruskeisiin hiuksiinsa.

Laskin avaimet pöydän kulmalle ja istuin Annen tuoliin. Oli pakko huoahtaa. 

Tähän mennessä en ollut oikeastaan ajatellut asiaa. Jotenkin olin pystynyt hyväksymään sen, että kuin sattuman kaupalla minä olin se, joka laittoi tallin iltaisin kiinni ja ratsasti vikuroivan Sintan, kun kukaan muu ei ehtinyt. Saatoin hämärästi ymmärtää, miksi Pyry laittoi minulle ja Emmylle viestejä, joissa ilmoitti aamutallissa löytyneestä nirhaumasta Hilpan takasessa tai siitä, että pääkäytävän lamppu oli palanut.

Mutta istuessani tässä Annen pyörivällä tuolilla ja hengittäessäni hänen toimistonsa ilmaa minä ymmärsin niin, että se tuntui. 

Minä pyörittäisin tätä tallia. Minä pyörittäisin Seppelettä. 

[Salma]

Rösti oli potkaissut Peckiä tarhassa ja olin joutunut taskulampun valossa etsimään ponin tumman karvan joukosta pientä hokinmuotoista haavaa. Peck oli syönyt välinpitämättömänä heiniä jossain pääni yläpuolella ja kuolannut takkini selkämyksen niin, että huomasin sen vasta, kun ohikulkeva Pyry oli ystävällisesti huomauttanut siitä tuntia myöhemmin. Lumi oli mennyt pitkin seiniä, kun hain sen sisälle, ja olin ratsastellut sillä reipasta tahtia maneesissa että se pääsisi purkamaan energiaansa. Windi oli tiputtanut kenkänsä ja järsinyt karsinan ovelle jääneen pölyharjan käyttökelvottomaksi. Kengittäjälle soitellessani Lassen uusi omistaja Kaspian oli jättänyt viestin ja pyytänyt minua hakemaan hevosen sisälle, sillä hän itse ei ehtisi. 

Ja kaikki tämä ennen kello viittä!

Viilettäessäni hakemaan yhä pyöristyvää Bonnieta tarhasta en voinut olla ihailematta sitä, miten Anne oli vuosien ajan huolehtinut tästä kaikesta. Kertaakaan hän ei ollut valittanut, kun me olimme parveilleet hänen ympärillään pyydellen apua pikkujuttuihin - auttamaan vaikean hevosen varustamisessa, pitämään ylimääräisen ratsastustunnin, laatimaan ruokintataulukon. Minua hengästytti jo nyt, vaikka kaikki tuntui ihanalta ja koko Seppeleen ympärillä leijaili minun silmissäni yhä vieno taikapölyn hehku. Kuherruskuukausi minun ja tallin välillä oli vasta alussa.

Bonnie kahisi perässäni ja vilkaisin puolihuolimattomasti sen paksuja kylkiä. 

Se varsoisi minä päivänä hyvänsä. 

[Salma]

Lumi oli kerääntynyt toimiston ikkunoille niin, että hyvä kun näin ulos kapeasta raosta sen yläkulmassa. Sieltäkin minua vastaan pilkotti vain kaistale tummaa talvitaivasta. Joulutähti ikkunassa loi huoneeseen himmeää loistettaan.

Olin lopettanut kokonaisuudessaan työni Narinan antikvariaatissa, jotta voisin keskittyä Seppeleeseen. Päätös oli ollut loppujen lopuksi helppo. Kolmen hevosen kanssa pelkkä hevosenomistajuuskin oli alkanut syödä vuorokauden tunteja - siitäkin huolimatta, että olin siirtänyt Agin huoltoa yhä enemmän ja enemmän Edithin harteille. Onneksi en kuitenkaan ollut yksin. Oli mukavaa käpertyä toimiston sohvalle Emmyn kanssa ja suunnitella tulevaa vuotta. Tunsin olevani samaan aikaan se 18-vuotias tuuliviiri, joka oli aloittanut Bonnien sponsoriratsastajana, ja jonkinlainen harjoittelu-Anne, jolle oli yhtäkkiä annettu uskomaton määrä vastuuta ja vapauksia.

Olimme hankkineet Seppeleeseen kaksi uutta hevosta, Pinjan ja Vapun. Oli tuntunut hullulta koeratsastaa hevosia jollekulle toiselle. Enhän minä tulisi näiden kahden selässä keikkumaan, vaan Seppeleen tuntiratsastajat, jotka tällä hetkellä kaiketi istuskelivat kodeissaan odottaen kiihkeästi ratsastustuntien joulutauon loppumista.

Uudet hoitajat olivat alkaneet kotiutua tallille. Kourallinen hevosia oli yhä vapaana ja olimme Emmyn kanssa jakaneet niiden liikutusvuoroja sekä keskenämme että vanhojen hoitajien kanssa. Olin itse viihtynyt viime aikoina omien hevosteni lisäksi Gekon, Lumin ja Röstin selässä. Näppärä ponikolmikko oikein syyhytti sormiani, enkä malttanut odottaa, että niille löytyisi taitavat hoitajat.

Pyry oli hakenut pari päivää sitten joulukuusen metsästä reellä ja pystyttänyt sen tallikäytävän varrelle. Karsinoiden ovissa roikkui kimmeltävää joulunauhaa ja muutama piparkakku, joita uteliaat hevoset hamuilivat aina tilaisuuden tullen.

Joulu alkoi asettua Seppeleeseen.

[Salma]

Uudet hevoset olivat muuttaneet talliin tällä viikolla ja alkaneet pikkuhiljaa kotiutua Seppeleen rutiineihin.

Ostorumba oli ollut aikamoinen. Olin koeratsastanut toistakymmentä hevosta löytääkseni ne neljä, joiden avulla talliin saisi kaivattua esteverta. Homma oli ollut minulle mieluista - olin ollut omalla mukavuusalueellani etsiessäni kunnon esteratsuja, joilla olisi riittävästi järkeä päässään tuntikäyttöä ajatellen. Moni koeratsastamistani hevosista oli ollut hieno ja liikkunut hyvin, mutta liian reaktiiviset piirteet olivat viivanneet ne yli ostoslistaltani. Olin yrittänyt ajatella siistien maneesien ja kauniisti aseteltujen esteiden sijaan lokakuun loskaa ja sitä illan viimeistä maastotuntia, jolla hevosten pitäisi yhtä lailla pärjätä.

Lopulta - matkustettuani ympäri Suomea ja vietettyäni monen monta uuvuttavaa tuntia myyntihevosten ratsastusvideoita katsellen - olin löytänyt neljä sopivaa tuntihevosta.

Abriannaa meille tarjottiin Team J&K:lta. Ajoin Emmyn kanssa katsomaan ponia ennen viikonloppuvapaata ja olin pudottaa leukani tallikäytävälle nähdessäni sen. Unelmissani olin kaavaillut sievää hyvärakenteista esteponia, jolla ratsastajat voisivat turvallisesti opetella hyppäämään sekä tekniikkaa että korkeutta. Ja sellainenpa edessäni nyt nököttikin!

Abrianna oli toiminut koeratsastuksessa kuin saalistaan jahtaava leijona. Se oli ollut niin nopea ja ketterä, että olin jo hetken aikaa harkinnut siitä kieltäytymistä. Muutaman pohkeenväistöpätkän jälkeen siitä oli kuitenkin alkanut löytyä apuja kuunteleva puoli, ja parin koehypyn jälkeen olin valmis maksamaan puolet Seppeleen vuosibudjetista saadaksemme sen. Tamman kiimahäiriö oli onneksi alentanut hintaa sen verran, että Emmykin oli antanut ponille hyväksyntänsä ja Abrianna oli päässyt muuttamaan talliin. Mielialani oli kohentunut vielä roimasti, kun sille löytyi saman tien hoitaja Akkaa ennen hoitaneesta Saagasta. 

Perle, entiseltä nimeltään Bowie, oli löytynyt yllättäen vain kivenheiton päästä Seppeleestä. Modernissa 140 hevosen luksustallissa käyskennellessäni olin hetken aikaa pelännyt, ettei iso selle francais -ruuna voisi koskaan tottua Seppeleen, no, maalaisromanttisempiin puitteisiin. Valoisassa maneesissa ratsastaessani ihastelin yhtä paljon kaunista ratsastushallia kuin hevosta allani. Perle oli ollut nappilöytö saman tien. Se halusi kyllä harppoa pitkine koipineen kuin mikäkin höyrylaiva, mutta vääntyi taivuttelun jälkeen oikein kelpo ratsuksi. Hyppytyyli tosin oli erikoinen - hevonen hyppäsi rohkeasti ja lähestulkoon kohtisuoraan ylöspäin ja iski etukavionsa hiekkaan esteen toisella puolella samanlaisella voimalla kuin oli pongahtanut ilmaankin. Kaiken tämän se onnistui jotenkin tekemään tyydyttävällä hyppykaarella ja pehmeähkösti kuin liian isoksi kasvanut kissa.

Perlen uteliaan kiinnostunut karsinakäytös sinetöi sen paikan Seppeleessä. 

Halla ostettiin toimintansa lopettaneesta Daelwynista videon perusteella. Jännitin valtavasti ennen kuin se tuli. Se oli nuorehko tamma, joka oli varsonut kolmesti ja kiertänyt kisoja ympäri Eurooppaa kunnioitettavalla menestyksellä. Kauhukuvissani olin nähnyt kylmää pelkäävän ponin, jonka videot olisivat iänvanhoja ja joka olisi puolivilli oltuaan vähällä ratsastuksella kolmen varsan verran. Halla oli onneksi ollut kaikkea muuta. Kyllähän se ihmetteli pakkasta ja lunta, eikä oikein osannut päättää piehtaroidako kinoksessa vai kuoputtaako se hajalle, mutta muuten se oli mitä järkevin poni. Sillä oli ihmeellinen taito kuunnella tuntia seuraavia ihmisiä, ja kun ratsastusta seuraava Emmy keksi alkaa huudella englanninkielisiä ohjeita, Halla kuunteli häntä kuin hyvinkoulutettu sirkusratsu. Pienet korvat iloisessa hörössä se ravasi ja laukkasi Emmyn käskyjen mukaan ja tuntui kuuntelevan minua vain sillä kohteliaalla tavalla, jolla vähän nuorempia ja hölmömpiä kuunnellaan.

Esteillä Hallalla oli kaunis ja rauhallinen hyppytyyli, mikä tuntui hyvältä tasapainolta Perlen ja Abriannan vauhdikkaan menon jälkeen.

Neljäs hevonen löytyi melkein vahingossa. Seppeleen vanhojen yksityishevosten, Ransun ja Tikrun, varsa Tigraine oli muuttanut omistajansa Jusun kanssa Saksaan jokin aika sitten. Jusu ja hänen poikaystävänsä Rasmus olivat tuttujani ja olin sattumalta huomannut Instagramissa videopätkän isosta mustasta hannoverista, joka etsi uutta kotia. Olin soitellut Jusulle (melko epäileväisenä, sillä hevonen oli nuori ja näytti videolla aika herkältä) ja hän oli yllättäen suositellut Grandynoiria minulle. Saatuani pari videota Karista olin sopinut, että hevonen muuttaisi Seppeleeseen - ja jos tilanne vaikuttaisi mahdottomalta, nuorelle ja taitavalle hevoselle keksisi aina jotakin.

Karin herkkyys oli kuitenkin osoittautunut ennemmin nuoruudenhämmentyneisyydeksi kuin huonoiksi hermoiksi. Se oli mitä hurmaavin ratsu, joka ei tosin juurikaan välittänyt sellaisista pikkujutuista kuin vastaantuleva maneesin seinä tai maahan asetetut puomit. Se teki sellaisia kurveja maneesin päädyissä, että varpaani olivat ottaneet jo useamman kerran osumaan maneesin seinään, ja maapuomien yli se kolisteli niin, että meinasi solmia pitkät koipensa yhteen ja kompastua niihin. Puomeista selvittyään se katseli häkeltyneenä ympärilleen kuin etsiäkseen, mistä äskeinen kolina oli kuulunut, kunnes taas oltiin maneesin seinässä ja minä sain varoa varpaitani. 

Varsinaisilla esteillä Kari osasi nostella koipiaan. Se hyppäsi hyvin mutta oudon jäykästi, minkä ajattelin johtuvan hevosen kokemattomuudesta. 

Abrianna, Halla, Perle ja Kari muuttivat siis talliin ja pääsisivät pian aloittelemaan uraansa tuntihevosina. Olin tyytyväinen. Tällaisia hevosia oli mukava ratsastaa!

[Salma]

Janna Luhta ja minä emme varsinaisesti tunteneet ennestään. Hän oli Annen ja Hanskin vanhoja tuttuja - mistä, se ei ollut minulle selvinnyt. Anne oli muutaman kerran heittänyt ilmoille Jannan nimen ja Hanski (josta näki aina saman tien oliko idea hänestä hyvä vai tuhoontuomittu) oli vain mutristanut hiukan huuliaan kuin sanoen no, kaipa se menettelee. 

En ollut kuitenkaan osannut odottaa mitään hänenkaltaistaan kutsuessani Jannan kahville Seppeleen toimistoon. 

Olin odottanut jotakuta nelikymppistä, tuulenkovettamaa ja hanskimaista, jotakuta jolla olisi iso roikkuva takki ja vienosti hevosenlannalta tuoksahtavat tallikengät. Olin odottanut, että Janna tuskin vilkaisisi minua ja tiirailisi jutellessamme toimiston ikkunasta siinä toivossa, että näkisi edes häntäkarvan verran Seppeleen hevosista ja voisi muodostaa kuvan siitä, oliko tämä kunnollinen talli. Odotin jotakuta minua vanhempaa, ankarempaa ja kylmempää, sellaista jonka vain hevoset saivat näyttämään elävyytensä. 

Olin keittänyt teetä itselleni ja kahvia Jannalle ja asettanut kupit jäähtymään toimiston pöydälle tietokoneen viereen. Emmy oli lähtenyt metsästämään kengittäjää, sillä Punkku oli pudottanut kenkänsä kesken iloisen tarhailun. Olin juuri ehtinyt rullata toimiston tuolin mukavaan ikkunasta siilautuvaan auringonpaistelaikkuun, kun ovelle koputettiin.

Aluksi luulin, että sisään astuva ihminen oli joku tuntilaisista, joka ei saanut satuloitua Windiä tai tiennyt missä suojia pidettiin. Ovenraosta näkyi siro kapea hahmo, jolla oli kysyvät silmät ja kasvoille tippuva ruskea tukkapehko. Hän katsoi minua suu hiukan raollaan kuin esittäisi äänettömän kysymyksen -

- ja sitten hän astui sisään kokonaan nahkatakkeineen ja kuluneine farkkuineen.

"Moi. Mä oon Janna", hän sanoi. 

*

Yritin koko keskustelumme ajan olla tuijottamatta Jannaa. Hän oli nuori, luultavasti juuri ja juuri kolmenkymmenen, ja näytti vaatteittensa perusteella tulleen skeittihallille eikä tallille. Hänen pieni veitikkamainen hymynsä kertoi, että hän ymmärsi mistä pälyilevä katseeni kumpusi. Hän painoi kahvikupin kämmeniensä väliin ja nojasi kyynärpäät polviaan vasten.

"Mä oon valmentanu hevosia ammatikseni kymmenen vuotta", hän lausahti rauhallisesti. "Voin antaa videoita mun valmennuksista ja listan valmennettavien saavutuksista. Estepuolella mä voin suoraan sanoa, että oon tän maan kärkikymmmenikössä."

Minun ei ollut kieltäminen. Olin totta kai törmännyt Jannan nimeen vuosien aikana - hän oli valmentanut siellä täällä, mutta aina toisella puolella Suomea niin, etten ollut päässyt hänen silmiensä alle. Nimessä oli kuitenkin tietty kullanhohtoinen kaiku. 

"Mä otan mielelläni tän pestin vastaan", hän jatkoi vielä. "Jos sä haluat tarjota sitä mulle."

Vielä samaisena päivänä Seppeleen tulostin raksutti työsopimuksen, jonka Janna ja minä allekirjoitimme auringon pöydälle heittämässä helmikuisen kuulaassa laikussa.

Seppele oli saanut uuden estevalmentajan.

[Salma]

13.5.2020

"Olikohan riski antaa tallilaisten valita ton nimi?"

Emmy seurasi, miten pörrökarvainen kissanpentu keikkui Röstin satulatelineellä, ja antoi kädessään olevan sienen valuttaa satulasaippuaa pieneksi lammikoksi lattialle. Satulahuoneessa haisivat puhdas nahka, kuraiset saappaat ja märkä kissankarva, jonka alkulähde oli juuri painanut naskalimaiset pienet kyntensä Röstin satulaa suojaavaan siniseen huppuun ja kynti sitä etutassuillaan. Olimme Emmyn kanssa löytäneet kissan tutustumasta lantalaan ja joutuneet pesemään vastaan pyristelevän, haisevan ja vaativasti maukuvan pienen olennon päärakennuksen kylpyhuoneessa. Se oli iskenyt kyntensä kummankin ranteisiin niin monta kertaa, että joutuisimme päivittämään Seppeleen laastarivaraston heti, kun pääsisimme apteekkiin. 

Kurotin koppaamaan pennun alas satulatelineeltä ja päästin sen kipittämään huoneen poikki ikkunalle, jonne se jäi loukkaantuneen oloisena maukumaan.

"Meinaan vaan, että sen nimeksi tulee tätä menoa tyyliin Orange Noitanaama", Emmy jatkoi virnistäen. 

"Olihan siellä myös ehdotuksia, jotka oli vähän pienempiä riskejä", vastasin samalla, kun istahdin takaisin paikalleni Emmyn viereen ja aloin puhdistaa Bonnien satulasiipeä. "Inkerin ehdotus oli vaan, no, taiteellinen. Mä tykkäsin siitä." 

"Enkä oo vielä ees kuullut mitä Cella ehdottaa sen nimeksi", Emmy huoahti, mutta näin hymyn hänen suupielessään. 

Olimme alkaneet puhdistaa varusteita odotellessamme tallin uuden hevosen saapumista. Oli kaunis kevätilta ja violetinsininen taivas kumpuili satulahuoneen ikkunan takana kuin postikortissa. Kissa oli istunut keskelle ikkunaa ja nökötti siinä pienenä kilpikonnanvärisenä hahmona sileä turkki kumpuillen. Muutama hoitaja kolisteli tallin pääkäytävällä, mutta muuten oli hiljaista.

Emmy kohotti äkkiä katseensa ja kuunteli.

"Eiks toi oo auto?"

*

"Laitetaan se vaikka tohon ruunatarhaan nyt, kun siellä oo muita hevosia", sanoin Emmylle, joka piteli riimunnarussa tempoilevaa Black Poemia kaksin käsin violettia iltataivasta vasten. "Se pääsee vähän juoksemaan."

"Tää on tosi vahva", Emmy puuskahti kääntäessään mustan orin kohti tarhan porttia. Black Poem kulki korkeassa ravinsekaisessa käynnissä pärskien ja korviaan käännellen ja sen isot, mustat sieraimet imivät uteliaasti tallipihan talvesta heränneitä tuoksuja. 

Kun Emmy oli saanut hevosen tarhaan, jäimme molemmat aidalle katselemaan liitävää ravia, jolla ori lävisti tarhan päästä päähän ja palasi sitten takaisin ohut häntä lippuna perässä liehuen.

"Ainakin se näyttää hienolta", tuumasin nojaten leukaa kämmeniin. 

"Jännää saada noin hyvä kouluheppa talliin", Emmy vastasi.

Hyvä kouluheppa pysähtyi, katseli hetken ympärilleen korviaan käännellen ja laskeutui sitten urahtaen makuulle. Se piehtaroi pitkään ja hartaasti, nousi ja ravisteli harmaanruskeaa pölyä lihaksikkaalta selältään kuin iso urheilukoira. 

"Näyttää, et se aikoo kotiutua nopeasti", naurahdin.

Black Poem kurotti oudolle mutkalle kyhnyttämään savista kylkeään. 

[Salma]

Uudet hevoset 

Tallissa oli ollut pari tyhjää karsinaa, ja niinpä olimme Emmyn kanssa päättääneet ryhtyä taas hevoskauppoihin. 

Tarkoituksena oli ollut löytää pari isompaa tuntihevosta, jotka sopisivat monentasoisille ratsastajille. Kesähevosista Roi oli hurmannut meidät tyystin, ja kun oli tullut aika myydä hevoset eteenpäin, se vain jotenkin oli unohtunut myyntilistalta. Olimme päättäneet eräänä iltana toimiston sirisevien lamppujen alla kaakaokupit syleissämme, että Roihan voisi ihan hyvin jäädä talliin tuntihevoseksi. 

Susu oli löytynyt netistä. Se oli ollut videolla pelkkää mustanharmaata suttua, josta vain hyvällä tuurilla saattoi arvata, että siinä arabi esitteli parhaita puoliaan. Kun olin soittanut Sususta, oli puhelusta jäänyt minulle vähän valju olo. Sillä oli maineikas ulkomainen kasvattaja, mutta minun oli vaikea uskoa, että puheluun vastannut välinpitämätön ukko olisi saanut niin kalliista siittolasta tulleen hevosen omaan talliinsa mätänevien heinäpeltojen ja lahonneiden latojen väliin. 

Kaiken lisäksi ukko oli kirjoittanut hevosen nimen myynti-ilmoitukseen väärin. Olin jo perumassa sovittua koeratsastusta, kun tajusin selasta tamman syntysiittola Adiva Arabiansin kasvattilistaa. Hevonen, jota hän oli myynyt nimellä Sagu, oli oikeastaan Shawq. Kun löysin Adiva Arabiansin sivuilta Susun vanhempien kisatulokset, en malttanut olla ajamatta katsomaan miltä tämä pikselisuttuisen videon hevonen nyt oikeasti näytti. 

Pienessä maalaistallissa Sususta oli näkynyt vain pari kirkkaita silmänvalkuaisia, kun se oli tuijottanut minua pimeän karsinan nurkasta. Se oli kyllä ollut oikein hyvin hoidettu, mutta siitä oli nähnyt kauas, että se inhosi niin maalaistallin ahtaita karsinoita, talikkoa joka oli jäänyt lojumaan lattialle kuin likaisia heinätuppoja, joita löytyi koko matkalla kuoppaiselle kentäntapaiselle. Varusteet, jotka ukko oli tuupannut syliini, olivat luultavasti olleet aiemmin käytössä isolla puoliverisellä. Susu oli näyttänyt niiden sisällä aivan leikkihevoselta.

Se oli kuitenkin liikkunut hyvin, sitä en voinut kieltää. Se ei sietänyt minkäänlaista epäselvyyttä (nouseva takajalka ja viuhahtava häntä olivat tulleet minullekin pian tutuksi), mutta kun tajusin rauhoittaa istuntaani, alkoi hevonen toimia. Se oli herkkä, mutta vaikutti sen verran selväpäiseltä, että huolellisen koeratsastuksen jälkeen olin tehnyt siitä ostotarjouksen. 

Koko viikonlopun jännitin menisikö Susu eläinlääkärin tarkistuksesta läpi. Olin jo ehtinyt kiintyä tammaan ja näin mielessäni kauhukuvia, joissa se jäisi ikuisiksi ajoiksi ukon pimeään maalaistalliin. Puhtain paperein Susu kuitenkin muutti Seppeleeseen, silmänvalkuaiset välkähdellen ja häntä pyörien kuten sen tapoihin kuului. 

Paahtis, aiemmalta lempinimeltään Panu, oli tullut paljon Susua tasaisemmista oloista. Se oli ollut oikea helppojen kauppojen malliesimerkki. Olimme Emmyn kanssa körötelleet Tuuliajon hevostilalle mielessämme romanttisia kuvia kumpuilevista niityistä ja niillä laiduntavista suomenhevosista. Emmekä olleet joutuneet pettymään! Emmy oli joutunut kuiskimaan budjettiamme korvaani, kun olin tuijotellut ihastuneena niitä tyytyväisen näköisiä hörökorvaisia hevosia, jotka kohottivat päänsä nurmesta ajaessamme tallipihalle. 

Sydämeni oli melkein kiertynyt onnesta rullalle, kun olin nähnyt Paahtiksen. Mielessäni olin tehnyt kaupat jo siinä vaiheessa. Se oli juuri oikeanlainen: iloinen, helppo, työteliäs, sellainen reilu hevonen jollaisia ratsastuskouluissa kaivattiin. Olimme Emmyn kanssa molemmat koeratsastaneet sen. Paahtis oli vielä nuori, mutta se suoritti vaativan B:n liikkeitä siististi ja hyppäsikin - no, vähän romuluisesti ja vauhdilla, mutta riemastuttavan hyväntuulisesti. Kumpikin oli yrittänyt peitellä hymyään, kun koeratsastus oli ohi ja ilmoitimme, että halusimme ostaa hevosen.

Niinpä Susu ja Paahtis muuttivat talliin ja Seppeleen syksy sai alkaa kaiken kaikkiaan kolmea tuntihevosta rikkaampana. 

[Anne]

Makiat haukottelut




Sense raukeana olkkarissa <3

[Anne]

Pikkuponit nauttivat tyytyväisenä kevätauringon lämmöstä ennen ulospääsyä.



Akka, Kerttu ja Eemil

[Salma]

22.8.2021

Valtamerensiniset myrskypilvet pyörteilivät toimiston ikkunan takana. Ne olivat nousseet sinne jo iltapäivällä: ne valuivat pitkin taivasta matalalla roikkuvina ja näyttivät nuolevan kuusimetsän rajaa pihan päässä. 

Istuskelin toimiston tietokoneen edessä pyöritellen haaleaa teekuppia käsissäni. Olin tuijottanut samaa pistettä metsänrajassa jo niin kauan, että silmissäni oli sumentunut. Tuntui kuin jollain tasolla odottaisin, että sade viimein irtoaisi pilvistä vetäisten verhon minun ja metsän väliin. 

Huokaus nousi jostain niin syvältä, että penkki tuntui vajoavan sen voimasta muutaman millin allani. Vedin katseeni irti metsänrajasta ja käänsin katseeni toimistoon - Annen toimistoon, kuten se minulle oli aina ollut, väitin itselleni mitä tahansa. Laskin käteni tietokonepöydän kuluneelle pinnalle ja silitin sitä sormenpäilläni. Tuuli humisi, tai ehkä se oli lähestyvä sade.

Toimiston tuolista nouseminen riipaisi jossain vatsan tienoilla: kuin jokin osa minusta olisi yhä istunut paikoillaan ja yrittänyt estää muuta kehoa nousemasta. Laskin tottumuksesta teekupin pöydälle ikivanhan tietokoneen viereen (Emmy oli kiikuttanut niin monta kertaa kiliseviä teekuppipinojani yläkertaan pestäväksi), mutta sitten tulin toisiin aatoksiin. Kupin keveys tuntui kivistävän sormiani, kun nostin sen jälleen.

Ovella käännyin katsomaan vielä kerran toimistoa, kansioita hyllyllä ja ikkunalla verhon raossa kituuttavaa kultaimarretta. Ikkunalasia pitkin valuivat ensimmäiset sadepisaravanat.

Ehdin kääntyä ja avata jo oven, kun joku avasi sen samaan aikaan toiselta puolelta. Teekuppi kilahti ovenkarmia vasten.

Emmy katsoi minua ja minä katsoin Emmyä, ja sitten hän astui ohitseni toimistoon sanaakaan sanomatta, istui sadepisaroita valuvan ikkunan eteen ja alkoi avata tietokonetta. 

Suljin toimiston oven hiljaa perässäni ja hiippailin yläkertaan pesemään teekuppiani.  

[Emmy]

Jatkoa Inkerin tarinaan

Erotuomari
Sekavat tapahtumat pyörivät päässäni pätkinä. Hetki kun olin kävellyt talliin satulahuoneen kautta, ajatuksenani ratsastaa Chicolla kiva treeni, kun vauvakin oli hoidossa, hetki kun olin kuullut outoa mekkalaa tallin puolelta. Hetki, kun olin kävellyt satulahuoneesta ulos nähdäkseni kaksi naista toistensa kimpussa ja vauhkoilevan hevosen, joka ei tiennyt minne olisi juossut.

Sanallinen väliintuloni oli onneksi herättänyt Milla-Riinan kimpussa olleen Inkerin järkiinsä, ja hän oli pompannut Milla-Riinan kimpusta pois, kuin sähköiskun saaneena. Molemmilla naisilla oli naamat ja vaatteet veressä, Inkerin paita oli revennyt ja Milla-Riina haukkoi happea tallin lattialla. En tiennyt mitä ajatella siinä vaiheessa. Onnistuin kakistamaan Inkerille komennuksen mennä toimistoon istumaan, laittaa Siirin lähimpään tyhjään karsinaan, kaivaa puhelimen taskusta ja soittaa paikalle poliisit. Milla-Riina, jonka saatoin satulahuoneeseen istumaan, ei halunnut paikalle ambulanssia.

Kävellessäni edestakaisin tallin käytävällä ja odotellessani poliisien tuloa, mietin mielessäni, että ihan tämä ei ollut sitä, mihin olin valmistautunut, kun ryhdyin tallinomistajaksi. Olin valmistautunut eläinlääkärikuluihin, yllättäviin loukkaantumisiin, kenties ambulanssin kutsumiseen paikalle, jos joku sattui putoamaan pahasti, jonka varalta myös olimme Salman kanssa käyneet ensiapukurssin. Ei, en ollut valmistautunut siihen, mitä pitäisi tehdä jos löytää oman työntekijänsä yrittämässä kuristaa tallin asiakasta. En tosiaankaan ollut miettinyt miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Enkä varsinkaan ollut valmistautunut tekemään sitä päätöstä itse, yksin.

Poliisiauto kurvasi pihaan nopeammin, kuin olin ajatellut ja menin sitä pihalle vastaan. Kerroin, että tilanne oli tällä hetkellä rauhallinen ja tappelun osapuolet tallissa. Poliisit seurasivat minua perässä talliin Inkerin ja Milla-Riinan juttusille. Itse istahdin toimistoon, jossa Inkeri edelleen istui kuin tatti. En kohdannut Inkerin katsetta, kävelin vain hänen ohi toimiston pöydän ääreen ja käännyin tuijottamaan ikkunasta, samalla kun poliisi alkoi jututtaa Inkeriä.

Tuijotin ikkunasta ja yritin kuumeisesti pohtia mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Inkeri oli kuitenkin minun työntekijäni ja enhän minä voinut työntekijöiltäni katsella minkäänlaista väkivaltaista käytöstä. Jos olisikin ollut kyse vain työntekijästä, olisi ollut helpompi lyödä irtisanomiskortti pöytään ja toivottaa hyvää loppuelämää. Kyse oli kuitenkin Inkeristä, jonka olin tuntenut vuosia, olimme ystäviä ennen kaikkea, ennen kuin meistä tuli työntekijä ja työnantaja. Inkeri oli pitänyt hyvää huolta Chicosta raskausaikanani ja silloin oli ollut ihan yksiselitteistä, että luotin kultakimpaleeni Inkerin käsiin, ilman kysymyksiä. Luotin Inkeriin, mutta nyt se luottamus oli karissut aivan täysin tuhkana tuuleen.

En halunnut olla tässä tilanteessa yksin, ei minun pitänyt olla tässä tilanteessa yksin. Me oltiin lähdetty Salman kanssa tallinomistamiseen yhdessä. Yhdessä. Ja sitten se oli vaan päättänyt, että sillä ei ole enää aikaa ja kävellyt pois. Jättänyt minut yksin. Yksin tekemään tämmöisiä päätöksiä.

Käännyin katsomaan jälleen toimiston suuntaan, poliisi oli saanut kuulustelunsa valmiiksi ja viittasi minut mukaansa.
“odota tässä” tokaisin lyhyesti Inkerille ja seurasin poliisia käytävään.

“Hän ei halua nostaa syytteitä.” Poliisi totesi lyhyesti. “Onko sinulla jotain vaatimuksia?”
Ihmettelin hetken kysymystä ja vastasin sitten lyhyesti, että “ei ole.”
Poliisi nyökkäsi ja samaan aikaan, toinen poliiseista tuli käytävään.
“Koitin suositella terveyskeskuksessa käyntiä, mutta ei kuulemma halunnut” Poliisi totesi viitaten satulahuoneessa istuvaan Milla-Riinaan. Nyökkäsin.

Katsoin, kun poliisit palasivat autolle ja ajoivat pihasta pois. Toivoin samalla, jotain maagista ratkauisua tähän uskomattomaan sotkuun. Milla-Riina oli keräillyt itsensä satulahuoneesta ja tullut käytävään.
“Mä en katso yhtään minkäänlaista väkivaltaa tällä tallilla. Sinulla on viikon porttikielto tänne alkain tästä hetkestä.” Sanoin naiselle heti ja niin jämäkästi, kuin vain suinkin kykenin.
“Inkeri…” Milla-Riina aloitti
“Mua ei kiinnosta kuka aloitti tai mitkään muutkaan selitykset. Näin sen verran, että tiedän siinä olleen molemmilla nyrkit pelissä.” Keskeytin Milla-Riinan puheen. “Nähdään viikon päästä.”
Käännyin ja palasin takaisin toimistoon, jossa Inkeri edelleen odotteli.

“Milla-Riina aloit….” Inkeri sanoi heti kun astuin ovesta sisään.
Nostin käden pystyyn ja pudistin päätäni. Istuin pöydän ääreen ja kohtasin Inkerin katseen.
“Mua ei kiinnosta, kuka sen aloitti.” Sanoin uudestaan.
“Ymmärrätkö sä Inkeri ollenkaan mitä sä oot tehnyt?” Kysyin järkyttyneenä.
Inkeri ei vastannut.
“Alkaen siitä, että täällä ylipäätään tapellaa, mutta vielä se, että tappelussa osapuolena on tallin työntekijä ja meidän ASIAKAS. JA ETTÄ SE TYÖNTEKIJÄ YRITTÄÄ HERRANJUMALA KURISTAA SITÄ ASIAKASTA” Sanoin ja saatoin hieman korottaa ääntäni.
“Emmy, anteeksi, en mä…” Inkeri aloitti taas.
“Mua ei Inkeri nyt kiinnosta sun anteeksipyynnöt, ei just nyt.” keskeytin naisen taas ja huokaisin syvään. Olin niin vihainen, pettynyt ja järkyttynyt, etten enää tiennyt mitä olisin sanonut. Olimme hetken hiljaa molemmat. Inkeri avasi suunsa useampaan otteeseen sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten uudestaan.
“Sun työpaikka on todellisella vaakalaudalla tällä hetkellä. Mun pitää miettiä hyvin tarkkaan, voinko pitää sua täällä enää.” Sain lopulta sanotuksi.
“Joten, sut on lomautettu ilman palkkaa toistaiseksi.” Sanoin ja katsoin Inkeriä, hän nielaisi, avasi suunsa, sulki sen sitten jälleen ja lopulta nyökkäsi.
“Ja viikon porttikielto tallille.” Lisäsin
“Mutta…!” Inkeri taas aloitti.
“Milla-Riina sai saman sanktion. Tästä ei neuvotella.” Sanoin ja kävelin samalla toimiston ovelle. Avasin sen. Inkeri nousi hitaasti seisomaan ja käveli toimiston ovesta ulos. Huokaisin hyvin syvään, kävelin toimiston pöydän ääreen ja hautasin kasvot käsiini. Voi helvetti mikä sotku, sanompa vaan.

[Salma]

Hän käytti sinä päivänä paljon aikaa valmistautumiseen. Oli tehtävä erikoisen hyvä vaikutelma. Emmy oli pyytänyt häntä jakamaan Seppele Trophy -mestaripalkinnon ja pitämään pienen puheen siitä, miltä uutena tallinomistajana aloittaminen hänestä tuntui.

Eipä hän sitä tiennyt. Ei hän ollut koskaan ennen ollut ollut tallinomistaja.

Hän oli piileskellyt valmistautumassa Liekestä varaamassaan hotellihuoneessa. Ei ollut tuntunut järkevältä mennä katsomaan kisoja, kun kukaan ei vielä tiennyt, että hän oli allekirjoittanut sopimuksen. Olisi pitänyt selittää kaikille yksi kerrallaan, että kyllä, hän nyt olisi se uusi valittu. Lisäksi tuntui tietyllä tavalla sopivalta, että hänen sisääntulonsa olisi suuri yllätys palkintogaalan lopussa.

Vai olisiko se vähän pröystäilevää? Antaisiko hän heti leuhkan kuvan itsestään? Pitäisikö hänen seota tahallaan sanoissaan, ettei vaikuttaisi niin pöyhkeältä?

Hän vilkaisi kelloaan. Alkoi olla aika. Hän oli kuullut varsin hyvin, miten kerrosta alempana juhlatilassa vietettiin after rideä ja jaettiin gaalaillan muita palkintoja. Jokainen lattian läpi leijunut ääni oli saanut hänen vatsanpohjansa muistuttamaan olemassaolostaan. Siellä ne kaikki olivat, hänen tulevat työkaverinsa ja kollegansa. Ja seppeleläiset. Joukko, jota hän valmiiksi vähän pelkäsi ja rakasti.

Olihan se vähän outoa. Hän ei ollut tavannut heitä koskaan kunnolla, mutta hänellä nyt vain sattui olemaan olo, että pelko ja rakkaus sopivat tilanteeseen.

Hän suki hiuksensa kasvoilta ja ravisteli olkapäitään yrittäen rentouttaa itsensä. Hotellihuoneen peilistä pälyilivät jännittyneet silmät. Kun hän sulki hotellihuoneen oven takanaan, hän melkein toivoi unohtaneensa jotakin oleellista huoneeseen. Sen hämärä rauha tuntui paljon mukavammalta kuin tämä kokolattiamatolla peitetty käytävä. Lähtiessään kohti alakertaan vieviä rappusia hän tunsi olonsa vähän sirkusapinaksi. Parempi sekin tosin kuin leuhka.

Hän pysähtyi kerrosta alempana sen oven eteen, jonka takana tiesi gaalavieraiden istuvan. Ilma kulki säästellen keuhkoihin. Hän veti pari kertaa hitaasti henkeä ja puristi käsiä nyrkkiin taskuissaan, ennen kuin avasi hiljaa oven ja luikahti sisään.

Hän oli huoneen takaosassa, eikä kukaan vaikuttanut huomanneen hänen tuloaan. Hyvä. Asemastaan hän näki gaalavieraiden niskoja, kiiltäviksi suittuja hiuksia ja kasvojen sivuprofiileja, jotka kaikki olivat kääntyneet kohti pienellä tasanteella seisovaa Emmyä. Emmy oli ainoa, jonka katse kohtasi hänen katseensa. Hän hymyili hienovaraisesti ja kurotti kohti mikkiä kuin olisi saanut salaisen merkin. Käsissään Emmy piteli himmeästi valoissa läikähtelevää sinistä palkintopokaalia.

"Seuraavaksi kutsun mun tulevan kollegan, Seppeleen uuden tallinomistajan jakamaan Seppele Trophy -mestaripalkinnon." Emmy piti pienen tauon ja viittasi sitten kädellään häntä kohti. Päät kääntyivät, uteliaat silmät etsivät häntä. Tuolien jalat narisivat, kun ihmiset paransivat asentoaan nähdäkseen kuinka hän seisoi ovensuun hämärässä.

Emmy viittoili uudelleen ja jatkoi vähän mikin ohi:

"Tervetuloa, Hannes Mesi."

[Emmy]

Uuden vuoden mietteitä

Vuosi 2021 oli taputeltu melko rauhallisissa merkeissä. Olin ollut vanhempieni luona Olivian kanssa ja olimme viettäneet mukavan ja rennon vuodenvaihteen. Kotiin olin palannut heti ensimmäinen päivä, tallinomistajan työ ei katso aikaa eikä päivää. Kovin uuvuttavan ja raskaan syksyn jälkeen näin valoa ja toivoa uudessa vuodessa. Erityisen ison avun taakkaani toi uusi tallinomistaja, jonka myötä saisin työkuormalleni helpotusta niin konkreettisesti kuin taloudellisesti. Varsinkin taloudellinen helpotus oli hyvin toivottua, olin taistellut jo jonkin aikaa sen kanssa, että emme tehneet tarpeeksi rahaa ja joutuisinko luopumaan joistakin hevosista. Näillä näkymin se oli kuitenkin tällä hetkellä aiheeton murhe.

Inkerin jättämää lovea tallihommissa oli syksyllä tullut paikkaamaan Lola, jonka kanssa sovimme diilin, jolla hän saisi pitää Poemia tallissa ilmaiseksi. Lola oli mukava lisä työporukkaan, hän oli ahkera ja hyvin tunnollinen tekemään töitä. Inkeriä kaipasin kyllä leiriin edelleen takaisin, hänen pippurisesta asenteesta oli usein hyötyä, kun joku hevonen kiukkuili. En kuitenkaan ollut vielä ihan varma, pystyisinkö luottamaan Inkeriin sen verran, että voisin päästää sen takaisin töihin.

Chico oli suorittanut erityisen hyvin Seppele Cupin viimeisissä kisoissa ja oli sen jälkeen nautiskellut pienestä talvilomasta joulusta uuteen vuoteen, näin vuoden ekalla viikolla olin ratsastanut sillä melko kevyesti ja palautellut sitä taas treenimoodiin, vielä ei oltu aloitettu tavoitteellista treenaamista, mutta treeni ja kisasuunnitelman teko Chicolle oli to do-listani kärjessä.

Lulu oli kasvanut kohisten ja täyttänyt kahdeksan kuukautta. Hän oli opetellut nousemaan tukea vasten pystyyn ja kohta minulla pitäisi olla silmät selässä, kun neiti viipottaisi pienillä jaloilla vikkelästi. Nyt kuitenkin vielä nautin siitä, että Lulu osasi istua itse ja leikki yleensä hyvin tyytyväisenä toimiston lattialla omalla matollaan, kun tein töitä. Välillä Lulu oli kanssani tallin puolella, mutta silloin yleensä sylissä. Chicon turpaa oltiin jo käyty silittelemässä ja karsinassa Lulu oli hetken saanut istua ruunan selässä. Pitäähän hevosharrastus aloittaa jo ennen kuin oppii kävelemään. Lulu nukkui yönsä pääasiassa hyvin, mikä antoi minullekin enemmän energiaa ja jaksamista arkeen.

Katselimme Lulun kanssa valkoisen talon pihalta tallipihalle, meidän tallipihalle, jota rakastin niin paljon. Tähän näkymään en kyllästyisi kyllä koskaan. Salma käveli kohti tallia ja huikkasin naisen nimen. Salma kääntyi katsomaan ja muutti suuntansa kohti meitä.
”Mitä jos tulisit hetkeksi teelle sisälle?” Kysyin, kun Salma oli päässyt kuuloetäisyydelle.
”Toki!” Salma vastasi selkeästi ilahtuneena.
Oli uusi vuosi ja mikä sen parempi hetki aloittaa puhtaalta pöydältä ja haudata vanhat sotakirveet.