|
Post by Daniel on Nov 13, 2016 17:51:47 GMT 2
15. Kesämorsian ja strippibaarisulhanen
Daniel piteli kahvikuppia kädessä ja katseli Lynniä, joka selaili nettiä ja kirjasi välillä jotakin asioita muistiin pieneen vihkoseensa säntillisellä käsialalla. Se oli Se Vihko, Daniel tiesi. Häävihko, jossa oli yhteystietoja, muistiinpanoja catering-tarjouksista, budjettilaskelmia ja kaikenlaista sellaista, mikä ilmeisesti oli välttämätöntä häiden järjestämisessä. Daniel ei ollut kosiessaan tiennyt mitään hääjuhlista - hän ei ollut edes ajatellut sellaisia asioita - mutta nytpä tiesi, ja paljon tiesikin.
Lynn keskusteli välillä hänen kanssaan. Tai ehkä se oli enemmän ääneen ajattelemista, sillä ei Daniel oikeastaan osannut vastata mitään kovin sisältörikasta. Daniel istui pöydän toisella puolella lehden TV-ohjelmistosivut avoimena ja katseli naista, jonka hän saisi vaimokseen ja kärsi tunnontuskista.
"Luuletko sä, että Olli ja Jaana istuisivat mieluummin Ilpon ja Aikun ja mun vanhempien kanssa vai sitten Jaanan lapsien kanssa?" Lynn pohdiskeli juuri parhaimmillaan. Tänään mietittiin siis selvästi istumajärjestystä. Kutsuvieraslistakaan ei tietenkään ollut vielä valmis, mutta ensi kesän morsiamen mieli huolehti monenlaisista asioista. Ei se Danielia haitannut. "Kyllä ne kuuluu mutsin ja niiden pöytään, onhan Olli mun isä", Daniel sanoi. Tähän asiaan hänellä oli mielipide. "Olisihan se tosi omituista, että vanhempien pöydässä ei olisi mun faijaa." "Niin. Totta. Olinpa mä hölmö", Lynn huokaisi ja siristi silmiään mietteliäänä. "Onhan ne aikuisia ja jo pitkään tahoillaan uusissa naimisissa olleita ihmisiä. Tietysti ne tulee toimeen." "Äläkä unohda, että faija hoitaa mutsin ja Ilpon hevoset, niin että ei niiden tilanne mikään pulma ole", Daniel huomautti.
Se asia oli siltä erää keskusteltu. Lynn syventyi taas läppärinsä pariin ja mutisi välillä jotain puoliksi kysymyksenomaista ja puoliksi vain epäselvää muminaa. Daniel nielaisi suullisen kitkerää, kylmettynyttä kahvia ja tunsi ansainneensa viileän kahvin kauheuden.
Lynnin häähaaveilu ei tavallisesti vaivannut häntä lainkaan. Daniel oli tavannut olla ilahtunut siitä, että naimisiinmeno hänen kanssaan oli Lynnille niin tärkeä asia, että kesämorsiamen päivät kuluivat hempeissä hääajatuksissa. Olihan se sitä paitsi mukava tietää, että heidän juhlastaan tulisi onnistunut ja iloinen tapahtuma.
Nyt sulhasmiehellä oli kuitenkin kontollaan salaisuus, joka kohotti sykettä joka kerta kun Lynn muistutti häntä teoillaan, innostuksellaan ja haaveilullaan siitä luottamuksesta, jota nainen häntä kohtaan tunsi.
Daniel ei ollut kuvitellut, että strippibaariseikkailusta tulisi hänelle minkäänlaista moraalista ongelmaa. Olihan se loppupeleissä hyvin arkipäiväistä, eikö vain? Liekkijärven eroottisten tanssijoiden tyyssijaan astuessaan hän ei ollut ajatellut tekevänsä mitään väärää. Katsoahan sai, eikä hän koskenut. Siellä he istuivat kaveriporukalla iltaa, joivat vähän ja vitsailivat paljon ja heillä oli hauskaa, ihan kuin missä tahansa baarissa. Daniel ei ikinä ollut ollut taipuvainen tunnontuskiin ja oli yllättävää, että hänen sisuskalunsa kiemurtelivat nyt niin iljettävän syyllisinä, vaikka hän ei edes ollut tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut sen syyllisyydentunnon olemassaolon.
Kun Lynn kysyi häneltä, olisiko turkoosi sittenkin mukavan raikas väriteema, Danielin mielessä välähti selkeä kuva kehosta, jota hän oli katsellut sinä hetkenä kun vaihtuvien valojen väri oli kääntynyt punaisesta turkoosiksi. Kun Lynn tarttui vihreävartiseen kuulakärkikynäänsä, Daniel muisti näyttävän vihreän drinkin, joka oli tarjoiltu Jaakolle ties monentenako uuden asunnon maljana. Se malja oli ollut alastoman naisvartalon muotoinen. Vihreä alaston naisvartalo. Daniel irvisti ja pudisti päätään.
"Oho, nyt tää yksi catering-firma on vastannut", Lynn kuului juuri huomaavan. "Hmm... no jaa. Ei oikeastaan huono tarjous. Meidän pitää kyllä katsoa ja vertailla näitä yhdessä." "Pliis, ei tänään", Daniel urahti ja sai Lynnin kulmat kohoamaan yllättyneinä. "Joo, ei niitä tänään tietenkään tarvitse", hänen tyttöystävänsä sanoi ja hymyili epävarmana. "Mä en nyt yhtään jaksaisi mitään hääjuttuja, okei?" "Ei - ei ole pakko", Lynn vakuutti ja puraisi kevyesti alahuultaan, niin kuin hän usein teki, jos häntä hermostutti jokin. "Ei pahalla", Daniel kiirehti lieventämään jyrkkää suhtautumistaan. "Ei tietenkään, kyllä mä ymmärrän", Lynn nyökytteli ja Danielin sisuskalut vääntyivät solmuun niin tuttujen vihreiden silmien varautuneen, aran, häkeltyneen pilkahduksen takia.
Daniel nousi pöydästä yhdellä rykäisyllä, kippasi kamalan, kylmän kahvinjämän lavuaariin ja marssi yläkertaan. Siellä hän seisoi hetken ahdistuksensa keskellä.
Olipa todella syvältä perseestä tuntea tällaista syyllisyyden tuskaa, kun mitään aihetta ei ollut.
Danielia alkoi v*tuttaa. Ärsytti. Hän tiedosti itsekin, että oli hieman absurdia, että ärsytys kohdistui myös Lynniin, joka ei edes tiennyt hänen perjantaisesta strippireissustaan. Oli kuitenkin tavallaan Lynnin vika, että hänestä tuntui pahalta. Eihän hän sinkkuna olisi saanut tästä aikaiseksi minkäänlaista kriisiä. Että pitikin olla parisuhteen moraalikoodien kahlitsema.
Ja kyllä hän tiesi, että ne moraalikoodit kumpusivat hänestä itsestään. Ei Lynn kuiskinut hänen korvaansa ja käskenyt hävetä tanssijanaisten katselua. Ei kukaan ulkopuolinen parisuhdelakien luoja aiheuttanut hänen tunnontuskiaan.
Mutta Daniel oli mies, joka ei osannut käsitellä sellaista absurdia ahdistusta kovinkaan rakentavasti. Hän kipristyi siilimäiseksi piikkipalloksi ja ilmaisi ahdistustaan kiukkuna ja vähäpuheisuutena.
Ja ryhtyi raivaamaan yläkerran oleskelutilaa.
Hän remontoisi sen. Tänään hän aloittaisi. Hän hankkisi järkevää tekemistä käsilleen, jotta pää ei ehtisi aiheuttaa enää yhtään suurempia ongelmia. Hän pitäisi itsensä kiireisenä projektinsa parissa, jotta hänen ei tarvitsisi ajatella tai, pahempaa, keskustella. Sillä tämä kaikki helpottaisi. Kun aika kuluisi, hänen typerä mielensä tajuaisi taas palata ruotuun.
Kun aika kuluisi ja hänen typerä mielensä todella palaisi ruotuun, hänkin voisi keskittyä olemaan suunnitteleva sulhanen. Siihen asti hän olisi toimelias remonttimies ja osoittaisi Lynnille olevansa kaiken luottamuksen ja rakkauden arvoinen rakentamalla heidän yhteistä kotiaan sillä välin, kun Lynn rakenteli tulevaisuutta.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 25, 2016 17:55:35 GMT 2
16. Kipinä
Avoin suhde.
Sanapari jyskytti Danielin korvissa ja suonissa kuin vääristynyt sydämensyke. Tänään mies oli saanut kuulla olevansa avoimessa suhteessa naisen kanssa, jota oli kosinut miltei kuuden vuoden seurustelun jälkeen. Seurustelun, jota hän oli typeränä kuvitellut yksiavioiseksi.
Se oli niin absurdia, että Daniel oli ensin pudistellut päätään Robertin mentyä. Brittipoika oli selvästi saanut päähänsä jotakin todella omituista, ehkä kuullut Alviinalta jotakin ja uskonut kaiken. Niin vähän kuin Daniel olikaan Alviinan kanssa tekemisissä, jopa hän oli oppinut, ettei mokoman suurisuisen sammakon jutuille kannattanut kallistaa liiaksi korviaan. Kepeästi Daniel oli päättänyt, että Robert oli omituinen ja ettei kannattanut hermostua moisesta.
Sitten he olivat istuneet autossa matkalla kotiin. Lynn ja hän. "Robert kuvitteli varmaan, että mä olisin sulle jotenkin vihainen niistä kalsareista", Lynn yhtäkkiä naurahti. "Öh", Daniel äännähti. "Niinkö?" "Joo! Se tuli juttelemaan. Se oli oikeastaan aika hassua", Lynn selitti ja käänsi lämmitystä hieman pienemmälle. "Tai siis, meinaan vaan, että aika heikostihan meillä tässä suhteessa menisi, jos suututtaisiin puolin ja toisin yksistä boksereista."
Danielia yskitti vähän. Hän ei osannut kuvitella, missä tilanteessa hän olisi joutunut suuttumaan Lynnille yhtään mistään boksereista. Tai osasi, muttei halunnut. Ei kai hänen tarvinnut?? Hänen mielensä kuitenkin takertui noihin huolettomasti lausuttuihin sanoihin. Tietoisena huhuista, joita boksereiden ympärillä oli vellonut, hän yskähti taas. "Ehkä Robert ajatteli, että mä olen päätynyt panemaan jotakin tallin vessassa. Tiiätkö, ettet olisi vihainen boksereiden seinällä roikkumisesta vaan siitä, miten ne päätyi sinne", hän sanoi kuivasti. Lynn nauroi. NAUROI? Ellei Daniel olisi juuri joutunut keskittymään kinkkiseen liittymään, jossa näkyvyys oli sanalla sanoen kehno, hän olisi tuijottanut naistaan järkyttyneenä. KUKA nauroi ajatukselle pettävästä puolisosta???
Ja niin se kelju ajatus pesiytyi syvälle Danielin sieluun. Ajatus siitä, olivatko he ihan samalla sivulla, hän ja Lynn. Inha, myrkyllinen epäily jäyti ja nakersi, eikä suostunut katoamaan kevyellä huitaisulla. Koko loppuillan hän tarkasteli puolisonsa käytöstä, analysoi jokaista sanaa ja kiinnitti epämiellyttävän tarkasti huomiota jokaiseen kertaan, kun Lynn sattui tarttumaan puhelimeensa. Jos hän olisi voinut, hän olisi tivannut, keneltä tulivat viestit, jotka saivat hänen morsiamensa hymyilemään ja vastaamaan nopeasti ja keneltä ne, joille nainen kurtisti kevyesti kulmiaan ja mietti hetken ennen vastaamista. Ja pahus vieköön, pitikö Lynnin ottaa puhelin mukaansa joka paikkaan? Eikö hän uskaltanut jättää sitä samaan tilaan Danielin kanssa? Sisälsikö se niin paljon salaisuuksia??
"Kuka oli noin hauska?" Daniel kysyi muina miehinä, kun Lynn hymähti jollekin viestille. "Aah, sebeläiset vain", Lynn vastasi hajamielisenä ja kiirehti naputtamaan jotakin. "Ahaa, okei", Daniel kuittasi niin neutraalisti kuin osasi. "Mitäs ne?" "Hmm, hauska keskustelu vaan, hyviä sanavalintoja..." Niin varmaan. NIIN VARMAAN. Daniel tuhahti ja lähti pesemään hampaita.
"Ai sä käyt jo nukkumaan?" Lynn ilmestyi tovin kuluttua makuuhuoneen oviaukkoon. Daniel murahti jotain myöntävää paitansa sisältä riisuutuessaan. "Kävin muuten strippiklubilla", hän sanoi huolellisen välinpitämättömänä ja ihmetteli heti perään, miksi niin teki. "Jaa niin, Jaakko sanoikin jotakin sellaista!" Lynn heläytti ja meni kiinnostuneen näköiseksi. "Millaista siellä oikein oli?"
Danielin vyötä availevat kädet pysähtyivät ja mies tuijotti kihlattuaan uskomatta korviaan. "Anteeksi?" hän kysyi ja Lynn hätkähti hieman. "Mitä?" "Ai että millaista siellä oli?" "... niin?" "Senkö sä haluat tietää?" "Mua kiinnostaa! En oo ikinä käynyt", Lynn puolustautui ja kuulosti närkästyneeltä. "No, varmaan kannattaisi. Sopisi sulle hyvin", Daniel tuhahti, kiskaisi farkut jalastaan raivokkaasti ja istahti sängylle. "Siellä kuulemma tienaakin hyvin."
Lynn ei tiennyt miten olisi reagoinut. Daniel näki, kuinka naisen ilme vaihteli epäuskoisesta ymmyrkäiseen ja ymmyrkäisestä loukkaantuneeseen. Sievä suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi ja sulkeutui. Nainen ravisti päätään niin, että vaaleat hiukset hulmahtivat hieman mukana.
"Mitä sä oikein sanot?" hän tivasi käsiään levitellen.
Daniel ei sanonut mitään. Hän tuijotti halveksuvasti petollista kihlattua, jolla ilmiselvästi oli kaiken aikaa ollut suhde hänen selkänsä takana. Mikä pahinta - Danielin mieleen oli hiipinyt kuolettava epäilys.
"Kas kun et kysynyt Jaakolta, millaista siellä oli, kun nyt asia kuitenkin tuli puheeksi", mies tölväisi viimeisiksi sanoikseen ja vetäytyi peiton alle. "Tai vaikka Mikaelalta." Liinavaatteiden kahina peitti alleen Lynnin henkäisyn. "Mä en ymmärrä, mitä sun päässä liikkuu", nainen kuului sanovan. "Ja miten Mikaela nyt liittyy mihinkään?"
Daniel tiesi Lynnin seisovan yhä huoneessa. Hän ei kuitenkaan saanut pakotettua itsestään irti äännähdystäkään, ja niin Lynn poistui epätietoisuus sisällään myllertäen. Danielinkin sisällä myllersi. Pahanolontunne velloi ja adrenaliini virtasi, eikä sängyssä makaaminen tuntunut miltään muulta kuin kidutukselta. Möyhentäessään väkivaltaisesti tyynyään hän ymmärsi, ettei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut. Oliko todella niin, että Lynn, kiltti ja kultainen Lynn, olikin niin täydellinen vastakohta puhtoisen viattomalle olemukselleen?
Kuinka hän saattoi edes kuvitella moista?
Ja toisaalta - miten hän pystyisi enää olemaan kuvittelemattakaan?
Pahuksen Robert ja Robertin sanat, jotka olivat jysähtäneet tajuntaan kuin kipinä herkästi syttyvään aineeseen.
Ja niin absurdi pieni ajatus oli aloittanut roihun, joka aiheutti mieleen rakkuloita ja ne tekivät kipeää eikä Daniel osannut hoitaa niitä. Eikä hän ollut maailman paras hillitsemään tultakaan, se oli nähty jo monta kertaa.
Hänen oli pakko saada tupakkaa.
Daniel poltti ja poltti, kunnes marraskuun kylmyys päihitti hänet. Kehno olo ei ollut helpottanut - eikä Lynn ollut tullut sänkyyn. Daniel tuijotti tyhjää vuodetta ja kohotti kätensä hieromaan niskaansa. Yläkerrasta kuului kolahdus, ja kun Daniel marssi portaiden alapäähän, hän näki vierashuoneesta kajastavan lukulampun himmeän valon. Mies rypisti otsaansa, sulki silmänsä ja hengitti hitaasti ulos. Tähänkö oltiin tultu? Kurja syyllisyys kalvoi Danielia, mutta hän teki kaikkensa vaientaakseen sen. Hän ei kuitenkaan ollut se, joka oli ollut avoimessa suhteessa kaikki nämä vuodet vaivautumatta kertomaan tilanteesta.
Yläkerrassa Lynn halasi tyynyä ja ihmetteli, mikä oli saanut Danielin sanomaan, että hän sopisi strippariksi. Jos sen oli ollut tarkoitus olla kehu, se oli ollut kömpelö jopa Danielin huulilta karanneeksi.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 29, 2016 23:23:57 GMT 2
17. TurvaSen päivän jälkeen tunnelma Poppelikujan päässä ei ollut palannut entiselleen. Lynn oli viettänyt yön vierashuoneessa, ja sitä yötä oli seurannut päivä, jonka aikana he eivät olleet puhuneet. Päivä päättyi iltaan, jona Lynn nousi portaat ylös vierashuoneeseen tietäen jo, ettei nukkuisi sinäkään yönä. Kaksi yötä hän valvoi, nukkuen vain pieniä silmällisiä kerrallaan, ja tunsi olonsa kurjemmaksi kuin koskaan ennen. Eikä Danielilla mennyt sen paremmin. Oli liikaa jo vatvoa riitaa ja sen käynnistäneitä epäilyjä yksin mielessään. Iltaisin hän kuuli Lynnin itkevän, ja se sai aikaan halun iskeä nyrkki seinään. Iskeä uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes seinä antaisi periksi ja kättä särkisi ja vaikka järki olisi käskenyt jo aikaa sitten käskenyt lopettaa. Joku viisaampi ja joku rohkeampi olisi saattanut keskustella, mutta Daniel ei osannut eikä Lynn uskaltanut. Toisen valvotun yön jälkeen ja huonoimpien ratsastustuntien, joita heistä kumpikaan oli tahollaan ikinä pitänyt, jälkeen he kaipasivat toisiaan enemmän kuin ikinä ennen. Lynn seisoi portaiden alapäässä, eikä hän kyennyt kohottamaan jalkaansa alimmalle askelmalle. Hän ei voinut nousta niitä portaita ylös enää yhtenäkään iltana. Hän ei aikonut viettää enää yhden yhtä yötä valvoen yksin. Jos hänen olisi valvottava, hän tekisi sen toisen unettoman vieressä. Siitä päätöksestä lähtien Poppelikujalla riideltiin päivisin. Öisin kaksi väsynyttä painautui toistensa viereen. Ensiksi kumpikin visusti omille puolilleen sänkyä - ja yön edetessä aina vain lähemmäs toisiaan. Niin pielessä kuin kaikki olikin, juuri siinä, juuri aamuyön pimeinä tunteina kuullessaan toisen ihmisen sydämen sykkeen ja tasaisen hengityksen... Siinä hetkessä oli turva, vaikka se turva oli henkäyksenohut ja höyhenenkevyt. Darling I know, you only cry when you're alone Darling I know, you only laugh to keep it all in
It's scaring the both of us, the things that we've seen The places we know we must go But I've only loved one person through all
Don't need an apology to make it right I just need you as a whole Don't want an apology to make it right I want you in all of your glory All of your glory
|
|
|
Post by Daniel on Dec 8, 2016 19:50:02 GMT 2
18. KaaosVoisitko puhua?
Ajatuksiako tässä pitäisi lukea?
Jos joku vaivaa, ole kiltti ja sano se.
MIKSET voi vaan KERTOA MIKÄ ON VIALLA?
Vai etkö vain halua?
Tässäkö tämä nyt oli?
Tämäkö nyt on piste, loppu, slut, the end?
Apua.
APUA.Ajatukset myllersivät Lynnin mielessä pakokauhun pyörteenä. Paniikin aallot iskivät kovina rantaan, mutta vaahtopään lailla mukana kulki pettymys. Se pettymys oli niin kitkerää, että se tuntui lähes vihalta. Oli turhauttavaa, että kaikkien hyvien vuosien jälkeen, upean kesän jälkeen, että juuri nyt kun kaikki oli ollut niin hyvin, Danielin tuuli kääntyi. Ensin he seikkailivat ulkomailla, löysivät jälleen uudenlaisen kipinän suhteeseensa ja palasivat kotiin huomatakseen että yhteinen elämä oli arkisen täydellistä. Sitten mies kosi ja oli liikuttavan tyytyväinen siihen, että hän vastasi myöntävästi. Ja kas vain, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta Daniel alkoi käyttäytyä kuin hän olisi tehnyt jotakin anteeksiantamattoman kamalaa. Mies ei kertonut, mitä se anteeksiantamaton oli, mutta lakkasi kuitenkin pian käyttämästä kihlasormustaan. Lynn huomasi sen kyllä. Hän huomasi, ja se oli kuin läimäys vasten kasvoja ja nyrkinisku vatsaan. Suuta kuivasi ja pelotti. Olisi pitänyt kysyä, mistä oli kyse, mutta Danielin viimeaikaisen vetäytymisen ja äksyilemisen vuoksi Lynn ei uskaltanut. Olisi ollut musertavaa kuulla, että parisuhde oli tullut tiensä päähän. Suhteen mukana katoaisivat koti ja kenties jopa työ. Halusiko hän jatkaa entisen kihlattunsa äidin palkkalistoilla ja työskennellä paikassa, joka ei enää ollut hänen kotinsa? Hän törmäisi väistämättä Danieliinkin töissä käydessään. Seis. Parisuhde ei ollut päättynyt eikä Lynn suostunut vielä järjestelemään uutta elämää itselleen edes ajatuksen tasolla. Päivien mittaan hän alkoi ymmärtää, että oli mahdollista, että hän oli yksikseen murehtimalla päästänyt huolet kasvamaan kohtuuttoman suuriksi. Mielensisäinen hälytystila ei laukeaisi, ennen kuin hän puhuisi asiasta jonkun muun kanssa. Lynn kävi mielessään läpi ihmisiä, joille hän saattoi aiheesta puhua, ja oivalsi, ettei ollut kuin yksi oikea vaihtoehto. Jos hän jonkun kanssa puhuisi, sen olisi oltava Daniel. Lauantaina Daniel oli valmentamassa. Lynnillä oli aikaa liikehtiä levottomana kotioloissa ja ratsastaa poissaolevasti Väinö, joka ei todennäköisesti arvostanut tehotonta ratsastelua. Tylsistynyt kilpahevonen oli kaukana parhaasta loistostaan, mutta niin oli sen ratsastajakin. Kotona Lynn pakotti itsensä istumaan sohvalle, kun hän kuuli oven käyvän. Daniel käytti takaovea ja riisui päällimmäisen vaatekerroksen pieneen komeroon, jota he käyttivät tallivaatesäilönä. Huikkaamatta tervehdystä mies kuului painelevan suihkuun. Lynn huokaisi ja odotti. Iäisyydeltä tuntuneen ajan kuluttua Daniel ilmestyi olohuoneeseen hiukset vielä kosteina, mutta täysissä pukeissa. "Moi." "Miten meni valmennus?" Lynn kysyi, vaikkei hän sillä hetkellä halunnutkaan tietää. "Siinähän se. Vähän viileää oli." "No, mä tein lihapataa, niin että sulle on lämmintä ruokaa", Lynn sanoi ja yllättyi, kun Daniel istahti hänen viereensä. "Kiitos", mies sanoi ja hymyili pienesti. Niin typerää kuin se olikin, se pieni hymy sai aikaan pakottavan tarpeen itkeä. Danielin levottomasta liikahduksesta Lynn päätteli, että mies huomasi sen. Nyt, kun hänen oli tarkoitus kysyä Danielilta, missä mentiin, hän ei saanut sanaa suustaan siinä pelossa, että alkaisi vain vollottaa ja tuntisi olonsa idiootiksi. "Hei, mikä on?" Daniel kysyi kulmiaan kurtistaen ja silitti tyttöystävänsä hartiaa. "Mikset - mikset sä pidä sun sormusta enää?" Lynn niiskaisi. "Mitä?" mies vaikutti häkeltyneeltä, mutta ymmärsi hyvin äkkiä, mistä oli kyse. "Ai... no voi perse." "Voi perse?" Lynn toisti ja katseli kiusaantuneen oloista Danielia hämmentyneenä. "Mä en itse asiassa taida tietää, missä se on", Daniel tunnusti ja hieraisi niskaansa. "Mä otin sen pois ja unohdin." "Unohdit minne? Tai ei, ei se ole olennaista. Enemmän mua kiinnostaa tietää, miksi sä otit sen pois." "Se jotenkin hiersi, kun ratsastin", Daniel sanoi olkiaan kohauttaen. "Kyllä mä sen löydän. Se on varmaan vielä jossain Seppeleen toimistossa." "Hiersi", Lynn toisti jälleen puolisonsa sanoja. "Ja hiertääkö sua jokin muukin asia?" Daniel rypisti ärtyneen oloisensa otsaansa. "Miten niin?" "Siten vaan, että sä olet käyttäytynyt viime aikoina niin kuin tää suhde hiertäisi sua pahan kerran." "Ai kun mä otin sormuksen pois?" Daniel murahti. "Sekö sua nyt itkettää? Se on vaan sormus, miten se voi olla noin iso asia?" "No ei se ole mulle vaan sormus!" Lynn parahti ja jatkoi kiivaasti: "Tai on - se sormus on tosiaan pelkkä sormus ja sen saat mun puolesta vaikka syöttää Harrylle, mutta olisi kiva, jos et tarjoaisi meidän suhdetta kylkiäisinä." Daniel tuijotti Lynniä tympeä ilme naamallaan. Lynniä suorastaan kylmäsi miehestä uhkuva sulkeutumisen ja vetäytymisen uhka. "Mä en vaan ymmärrä, miksi sä olet ollut mulle niin kamalan tyly ihan yhtäkkiä Jaakon tupareiden jälkeen", hän sanoi ja tunsi olonsa voimattomaksi. "Sulla oli kiva ilta sun kavereiden kanssa ja sitten sä olitkin sitä mieltä, että mä voisin painua töihin strippibaariin." "Äh, mä olin vaan vihanen ja pettynyt", Daniel puolustautui. " Miksi? Sä et vieläkään ole suostunut selittämään." "Mä sain kuulla, että susta on ok panna muita meidän suhteen aikana. Mä luulin, että me ollaan - äh - yksiavioisia tai jotain, mutta koko tän ajan sä oletkin -" "Anteeksi", Lynn keskeytti uskomatta korviaan. "Mitä? Keneltä sä olet tollaista paskaa kuullut?" Daniel meni vaivaantuneen näköiseksi. Hänen oli ollut vaikea uskoa Robertin sanoja alunperinkään, ja kun Lynn nyt tuijotti häntä epäuskoisen perikuvana, mies palasi hetkessä alkuperäiseen kantaansa. Kaiken lisäksi hän tunsi itsensä idiootiksi. "Mä - ei sen ole väliä, keneltä mä kuulin", Daniel vastasi välttelevästi, sillä jostakin syystä hänestä tuntui, ettei Robertin nimen mainitsemisesta seuraisi mitään hyödyöllistäkään. "Mutta sä uskoit sitä", Lynn henkäisi tuskin kuuluvasti ja Daniel kirosi mielessään, kun hänen vieressään istuvan naisen silmät kostuivat. "Mä... En mä heti uskonut, mutta sitten mä jotenkin - jotenkin mä jonkun aikaa luulin, tai siis, mä en itsekään tajua miksi, mä vaan", Daniel kakoi. "Sä uskoit, että mä voisin ihan iloisesti vaan petellä sua", Lynn pikemminkin totesi kuin kysyi. "Sun suusta kuultuna toi kuulostaa aivan hiton absurdilta", Daniel ajatteli ääneen. "No niin sen kuuluisi kuulostaa kenen tahansa sanomana!" Lynn tiuskahti. Daniel ei tiennyt mitä sanoa. Niinpä hän veti loukatun rakastettunsa syliinsä tiukkaan halaukseen ja oli onnellinen, kun Lynn ei vastustellut. Mies piti puolisoaan sylissä hyvän aikaa täyden hiljaisuuden vallitessa. "Mä olen tainnut sotkea asioita", Daniel sanoi lopulta. Lynn ei vastannut heti. Kun hän lopulta avasi suunsa, Daniel tunsi syvää helpotusta. "Me ollaan taidettu sotkea asioita ihan yhdessä. Aika kaaos me ollaan saatu aikaiseksi." "Kai me selvitetään se kaaos?" Daniel tiedusteli ääni tavallista karheampana. "Mä en ainakaan jätä yrittämättä", Lynn totesi. "Ensimmäinen juttu taitaa olla se, että säkin jatkossa puhut etkä paisuttele asioita päässäsi." "Se voi olla ihan hyvä vihje sullekin", Daniel ehdotti varovaisesti. "Niin on", Lynn myönsi. "Mä olen ollut ihan varma, että sä tulit mystisesti toisiin ajatuksiin strippareita nähtyäsi ja ymmärsit, ettet haluakaan naimisiin mun kanssani." Daniel oli vähällä kysyä, oliko Lynn aivan tyhmä, mutta arveli, ettei nyt ollut sellaisen aika - ei edes vitsillä. Toivottavasti vitsailun aika vielä koittaisi, mutta toistaiseksi oli parempi pitää mölyt mahassa.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 9, 2016 22:16:50 GMT 2
19. Hevosmiehen rauhantarjous"Ei Jeesus, Daniel, sä et mitenkään voi olla tosissasi." "Miten niin en voi?" "Miten niin en voi - siten niin et voi, ettei KUKAAN hanki toiselle hevosta lahjaksi vain koska on pahoillaan! Tai ylipäänsä hanki hevosta lahjaksi ollenkaan!" "Se on hirveän laadukas poni." "Ei muuta tilannetta ainakaan vähemmän absurdiksi." "Äh, tule nyt edes katsomaan, millainen se on, ennen kuin tyrmäät koko ajatuksen." Lynn ei osannut kuin tuijottaa miestä ällikällä lyötynä. Kaikista Danielin kummallisista hankkeista tämä oli kyllä kirkkaasti järjettömin. Heidän painokkaan keskustelunsa jäljiltä asiat olivat varovaisesti kääntyneet parempaan päin. Ainakin he olivat viettäneet aikaa melko tavallisen tunnelman vallitessa ja jutelleet kutakuinkin luontevasti. Lynnin mieltä kaihersi yhä se tosiseikka, että hänen avopuolisonsa todella oli ollut valmis uskomaan hänen uskottomuuteensa. Se kaiherrus ei yhdellä keskustelulla katoaisi, mutta kenties ajan kanssa, kuka tiesi. Ja sitten Daniel osti hänelle ponin. "Mä en tiedä muistatko sä, ettei me olla mitään miljonäärejä", Lynn koki tarpeelliseksi sanoa miehelle, joka odotti hänen istuvan viereensä katsomaan kuvia ja videoita Ponista. "Vaikea olla muistamatta", Daniel irvisti, mutta kohautti sitten olkiaan. "Mutta tämä on investointi, ja mun mielestä fiksu." "Voiko hevonen ikinä olla fiksu investointi?" Lynn epäili. "Voi, jos se on kävelevää mainosta firmalle. Se tulee firman nimiin ja tehdään siitä hyvä kilpaponi. Se jää sun käyttöön, jos haluat, ja jos et pidä siitä, voidaan myydä se. Usko tai älä, tämän tason kenttäponeja ei Suomessa ole joka oksalla, ja sille kyllä löytyy joku tavoitteellinen ponijunnu. Ellet sä halua pitää sitä itselläsi." Daniel oli niin varma asiastaan, että Lynniä miltei kauhistutti. Pöydän ääressä istuva firmasta ja hevosbisneksestä puhuva mies oli jotakin muuta kuin se haahuileva aikuisuuden kynnyksellä käyvä poika, johon hän oli alunperin tutustunut. Danielista oli kasvanut intohimoinen ammattilainen, yrittäjä, joka oli valmis ottamaan riskejä ja joka odotti tuottoa riskeilleen. Voimattomana Lynn rojahti lopulta avomiehensä viereen ja tuijotti tietokoneen näyttöä. "Nätti, eikö vaan?" Daniel kysyi. "Nätti? Hirmu kaunishan se on", Lynnin oli myönnettävä. Tasapainoinen, täyteläisen rautias ponitamma oli hyvässä kunnossa. Se oli takuulla kantakirjattavissa koska tahansa. "Se on vasta kuusivuotias, mutta hyvin ratsastettu", Daniel kertoi ja klikkasi pyörimään videon, jossa joku epäilemättä ammattimainen ratsastaja esitteli ponin askellajit selästä käsin. Sitä seurasi klippi esteradasta ja pieni pätkä, joka oli kaiketi kuvattu jostakin maastoestevalmennuksesta. Lynn katseli ponin menoa ja tunsi vastentahtoista ihastusta. "Sä et ihan oikeasti ole tehnyt siitä tarjousta", hän pihahti yhä epäuskoisena. "Et ole voinut." "Olen, ja se on järkevä tarjous, ja mä uskon, että hyväksyttävissä myyjänkin osalta." "Etkä viitsinyt edes kysyä multa ensin?" "No, teknisesti ottaen se on mun omistuksessa, ja jos sä et halua sitä ratsastaa, mä kai etsin jonkun toisen siihen saakka, kunnes voin myydä sen." Pitkä hiljaisuus. "Sä olet päättänyt asian jo." "Niin olen, ja mä toivon, että säkin seisot päätöksen takana." "Se on monen tonnin päätös", Lynn parahti. "Ei mikään pikkujuttu!" "En mä sitä heppoisesti tehnytkään", Daniel puolustautui ja vaikutti jo ärtyneeltä. Lynnin oli pakko uskoa, vaikka pelotti. Taloudellisia murheita tässä olisi kaikkein vähiten kaivattu. Myöhemmin Lynn löysi itsensä juttelemasta aiheesta Cellan kanssa. Hän kuvaili yleisesti kireää ilmapiiriä, joka Poppelikujan päässä oli vallinnut jonkin aikaa. Yksityiskohtiin hän ei halunnut mennä, vaikka Cella näyttikin siltä, että paloi halusta tietää. "No, lopputulema on kuitenkin se, että Dani on päättänyt ostaa mulle ponin anteeksipyynnöksi", hän päätti kertomuksensa, ja Cella oli vähällä tukehtua juomaansa. "Hitto vie, mistä tollaisia miehiä löytää?? Mäkin haluan miehen, joka ostaa mulle poneja!" "Onhan se koominen ajatus, mutta kun se oikeasti ostaa ponin ja maksaa siitä oikeaa rahaa... Ihan totta, olisikohan liikaa toivottu, että voisi seurustella normaalin miehen kanssa, jolla on tavalliset sosiaaliset taidot?" Lynn tuskaili. "Ha, ha, ha. Jos sä kysyt tota multa, sä et tunne mun parisuhdehistoriaa kovinkaan hyvin", Cella töräytti ja Lynnin oli pakko tirskahtaa. "No okei, Allukin on kyllä aika sankari", Lynn myönsi. "Mutta siis - eihän se nyt ihan ideaalitilanne ole, jos miehen käsitys anteeksipyynnöstä on monta tonnia maksava hevonen." "Jos te olisitte oikeasti sikarikkaita", Cella maalaili. "Oi kunpa", Lynn huokaisi. Blondit kohauttivat olkiaan ja kohottivat juomalasit huulille kuin yhteisestä sopimuksesta.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 21, 2016 18:50:36 GMT 2
20. Joulua kohti
Eihän se nyt ihan ideaalitilanne ole, jos miehen käsitys anteeksipyynnöstä on monta tonnia maksava hevonen.
Lynn tiesi sanoneensa niin. Hänen ei ollut ollut alkuunkaan tarkoitus hyväksyä moista pröystäilevää anteeksipyyntöä. Tavallaan hänen oli myönnettävä, että inhotti ajatella, että mies yritti ostaa hänen anteeksiantonsa. Eihän sellainen ollut oikein? Ja eihän kukaan itseään kunnioittava henkilö sallinut sellaista?
Mutta Korppu oli niin mahtava.
Ja ei, Korppu tai se, miten hieno se oli, ei millään tavalla ollut olennainen syy siihen, miksi Lynn lakkasi vihoittelemasta.
Hän olisi ollut tyhmä, mikäli hän ei olisi lakannut tuntemasta oloaan loukatuksi. Hän olisi ollut tyhmä, jos hän ei olisi antanut anteeksi miehelle, jonka kanssa hänen pitäisi elää monta vuosikymmentä. Olisipa se sitten leppoisaa yhteiseloa, mikäli hän jaksaisi kantaa mukanaan Danielin virhettä ja omaa kiukkuaan siitä.
Mikä oli Danielin virhe? Mistä Lynn oli ollut vihoissaan? Oli kai hänelle ominaista, ettei hän oikeastaan osannut jälkeenpäin sanoittaa sitä. Lynn ei ollut pitkävihainen eikä kirjannut sisäiseen listaansa syitä, joiden takia kantaa kaunaa viikkotolkulla.
Sitä paitsi, oli anteeksipyyntö miten liioiteltu tahansa, Lynn tiesi myös, että se oli aito. Daniel ei pyytänyt anteeksi siksi, että niin kuului tehdä. Sellainen ei kuulunut miehen luonteeseen: Danielia ei juuri koskaan kiinnostanut, mitä kuului tehdä. Mies teki juuri niin kuin parhaaksi tunsi. Jätti koulut kesken, hyppäsi pois vakituisesta työstä yrittäjän epävarmaan elämään, valitsi alan, jolle vanhat ystävät jaksoivat yhä vähän naureskella. Kai se oli hyvää itsetuntoa, vahvaa itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseen.
Lynn harjasi Korppua. Sievä ponitamma oli miellyttävän seurallinen ja kiltti, ja sen käsittely toi aina hyvää mieltä. Korppu oli saapunut vasta kaksi päivää aiemmin, ja vaikka se oli herkkä tamma, se tuntui kotiutuneen Vänrikinmäelle melko äkkiä. Se oli pitkän matkan jäljiltä hieman kuivassa kunnossa, mutta hieno siitä tulisi.
"Mä alan satuloida Zetaa", kuului Danielin ääni kauempaa. Se oli Lynnille merkki hakea Korpun varusteet. He olivat lähdössä yhdessä maastoon tammojensa kanssa. Se oli Danielin ehdotus, ja Lynnille se merkitsi paljon. Se tuntui paljon sopivammalta sovinnoneleeltä kuin rautias poni, jonka selkään Lynn pian kiipeäisi. Arkinen yhdessäolo. Sitä hän kaipasi, ei suuria eleitä ja arvokkaita poneja.
Päivä oli kaikessa pilvisessä harmaudessaan kaunis. Vänrikinmäelle oli saatu komeat kinokset, ja kun kahden ratsukon letka kaarsi peltojen väliin laskeutuvalle hiekkatielle, aakea näkymä tuntui suurelta ja rauhoittavalta. Tämä oli sitä elämää, mitä Lynn halusi. Alla keinuva hevosen käynti ja ympärillä avautuva kaunis maaseutumaisema. Edessä kulkevan kimon selässä tutun miehen selkä. Lähestyvä joulu.
Danielin ajatukset saattoivat kulkea samoja latuja, sillä mies vilkaisi taakseen ja virkkoi: "Ehkä me ensi vuonna vietetään vähän rauhallisempi joulu, kun ollaan naimisissa." Lynn naurahti. "Väitätkö, että pelkästään naimisiin menemällä voidaan välttää iso sukujoulu? Sun äitisi ei asu edes kilometrin päässä meiltä. Ihan kuin se suostuisi siihen, että me murjotetaan omassa seurassamme. Ja kun me ollaan naimisissa, sitä suuremmalla syyllä se kutsuu munkin perheen paikalle." "Kyllä se meitä kuuntelisi, jos vaan sanottaisiin että halutaan olla kahdestaan." "Halutaanko me?" Lynn kysyi ja Daniel vilkaisi taas taakseen. "Voisin mä haluta", mies sanoi. "Mulla ei olisi mitään sitä vastaan, että meillä olisi ihan oma joulu."
He olivat hetken hiljaa.
"Vaikka onhan mutsin joulussa puolensa", Daniel sanoi hetken kuluttua. "Niin, on siinä tunnelmaa", Lynn tuumasi. "- valmis ruokapöytä", Daniel kuului toteavan hänen edessään. Lynniä nauratti. "Jaa, niin, sehän se on joulun tärkein asia." "No mikäs sitten", kuului vastaus. "Läheiset ihmiset?" "Tarvitseeko niitä olla niin kamalan paljon? Eikö tärkein riitä?"
Viimeiset sanat olivat mutinamaisia. Lynn sen kuin hymyili. Hän tiesi kyllä, kuinka paljon moisten hempeilevien möläytyksien muotoileminen vaati Danielilta. Daniel ei ollut ritari Romantiikka taikka sir Sulosuu, mutta välillä mies yritti.
Ja se riitti.
Yhteinen elämä riitti. Hyvä, turvallinen, tunnelmallinen elämä, Lynn ajatteli mielessään ja vilkaisi pilvimassaa. Ehkä tänään sataisi lisää lunta. Joulu olisi valkoinen, ja mikä parasta, se olisi sopuisa.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 29, 2016 22:36:31 GMT 2
21. Hiekkarantahaaveita
Vuosi oli taas vaihtumassa. Tarjolla oli jos jonkinlaista tapahtumaa ja hulinaa sen kunniaksi, että kalenterin yläkulman numero vaihtuisi yhdellä suuremmaksi. Lynn ja Daniel olivat itsekin harkinneet järjestävänsä Poppelikujan päässä juhlat, mutta heillä oli - jälleen - remontti kesken. Yläkerran aulatila alkoi valmistua ja pienen WC-komeron laatoitus oli vihdoinkin saatu tehtyä. Tuntui kummalliselta ajatella, että tekemättä oli enää yksi makuuhuone. Sillä ei ollut kiire. Mihin he kolmatta makuuhuonetta tarvitsivat? Riitti, että heillä itsellään ja satunnaisilla yövierailla oli paikka, jossa nukkua.
Joka tapauksessa remonttikaaos ja -väsymys olivat varsin päteviä syitä sille, miksi bilekutsua ei kenellekään esitetty. Muiden kutsuihin vastattiin ystävällisen välttelevästi, mietitään vielä, katsotaan, kiitos kutsusta, olisipa kiva tulla mutta joudutaan vielä miettimään minne mennään kun olisi niin paljon paikkoja...
Daniel oli ollut pitkän päivän kolmella eri tallilla ja vajosi sohvalle sen näköisenä, että nousisi ikinä. Lynniä nauratti, sillä hän arvasi, ettei Danielia väsyttänyt mikään niinkään hevosiin liittyvä. "Liikaa ihmiskontaktia?" nainen kysyi puolisoltaan, joka urahti vastaukseksi. "Ei liikaa, vaan liian typeriä", Daniel jaksoi tuumata, kun Lynn jo tuijotteli jääkaapin sisältöä pohtien, mitä illalla syötäisiin. "Voitaisiin tehdä köyhiä ritareita", hän puoliksi pohti ja puoliksi kysyi. "Olisi kiva tehdä jotain, mutta mä en keksi..." "Köyhät ritarit käy hyvin", kuului olohuoneesta. "... tarvitsetko sä apua?" "Minä? Kyllä mä nyt köyhiä ritareita osaan tehdä itsekin." "En epäillyt, mutta -" "Mä tiedän. Loju nyt siellä vaan ja laita vaikka joku leffa valmiiksi."
Kuului ääniä, jotka kielivät Lynnille, että hänen avomiehensä etsi käsiinsä läppärin ja ryhtyi kytkemään sitä televisioruutuun. Daniel keksisi kyllä jotakin tähän iltaan sopivaa katsottavaa. Lynn ryhtyi vatkaamaan kananmunaa ja mietti hajamielisenä, että tulisipa käytettyä Aikun omenahilloakin johonkin. Ehkä se ehtisi loppua ennen seuraavan omenasadon hilloamista. Danielin äiti oli sydämellinen ja mukava nainen, mutta touhotti.
"Tuu katsomaan", Daniel huikkasi olohuoneesta. Lynn oletti, että Daniel esittelisi hänelle jonkin elokuvan trailerin, mutta miehellä olikin muuta mielessä. "Mitäs sanot? Kivan näköistä, eikö vaan? Sinne saisi tarjouslennot huomiseksi. Kävisin vaan vetämässä maaston ja sitten mentäisiin suoraan..." Matkakohde. Kaunis, lämpimän näköinen matkakohde. Kirkasta vettä ja hienoa hiekkaa. Rantabulevardi. "Lähdettäisiin uudeksi vuodeksi reissuun?" Lynn ei ollut osannut odottaa tätä. "No ei nyt koko vuodeksi", Daniel virnisti. "Vaikka loppiaiseen asti." "Mennään." "Mennään?" "Mennään." "Hyvä on. Me mennään." "Mutta kuka huolehtii eläimistä? Sun asiakashevosista?" "... no voi perse. Me ei siis mennä." "Niin, ei me taideta mennä. Pitää suunnitella vähän paremmin nämä äkkilähtöasiat", Lynn tuumasi ja jätti Danielin huokailemaan olohuoneeseen. Hänellä itsellään oli köyhiä ritareita paistettavana.
Kun Lynn vähän myöhemmin meni olohuoneeseen tarjottimen kanssa, Daniel näytti epäilyttävän tyytyväiseltä. Mies yritti salata sen, mutta Lynn näki kyllä. Epäluuloisena nainen laski tarjottimen pienen, siirreltävän pöydän päälle ja suoristautui sitten tuijottamaan puolisoaan tuikeasti. "Mitä sä olet tehnyt?" Lynn tiedusteli kädet vyötäisillä. "Jotain, mistä sä pidät kyllä", Daniel myhäili tyytyväisenä. "Tuo ei nyt yhtään rauhoita mun mieltä." "Mä en voi irroittautua täältä viikoksi tai mitään", Daniel aloitti. "Mutta pariksi päiväksi voin, kun ratsastan hevoset niin, että niillä on silloin kevyemmät päivät. Me lennetään huomisiltana Prahaan ja ollaan siellä viikonloppu. Ei rantahiekkoja ja palmuja, mutta kiva kaupunkiloma kahdestaan."
Daniel katseli kihlattuaan odottavan näköisenä. Lynnin oli annettava periksi hymylle. "Kuulostaa hyvältä." "Ja mä sain niin halvat lennot, ettet uskokaan", Daniel kehaisi vielä varmemmaksi vakuudeksi. "Missähän ruumassa me joudutaan matkustamaan?" Lynn härnäsi ja istahti avomiehensä viereen. "Ei vaan. Kuulostaa tosi kivalta. Millaisia majoitusvaihtoehtoja siellä on?" "Ihan laidasta laitaan! Sä saat valita. Mä mietin että esimerkiksi nämä..."
Loppuilta ei mennytkään elokuvaa katsellessa, vaan matkasuunnitelmia tehden.
Eikä heidän tarvinnut päättää, kenen luokse mennä uutena vuotena. He olisivat ihan omillaan ja ottaisivat kaiken irti yhteisestä ajasta Prahan kaduilla.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 25, 2017 16:56:55 GMT 2
22. Fiilis
Aamut olivat heidän aikaansa. He saattoivat heräillä hitaasti ja toistensa seurasta nauttien. Ei tarvinnut alkaa puhua, ennen kuin oli kunnolla herännyt ja hyvällä tuulella. Usein Daniel puki päälleen ensin ja lähti ulos Pedon kanssa. Hän saattoi poltella aamutupakan, tehdä lumityöt ja tarvittaessa hiekoittaa pihan. Peto hipsutteli menemään lähettyvillä, nuuskutteli ja hoiti asiansa. Nyt Daniel yritti vähentää tupakanpolttoa, ja oli hyvin onnistunutkin, mutta aamuisin tapaa oli erityisen vaikea kitkeä pois. Hävetti myöntää, kuinka monta kertaa hän oli päättänyt lopettaa tupakoinnin. Yhtä monta kertaa hän oli siinä toistaiseksi epäonnistunut. Sinäkin aamuna askia taskusta kaivellessaan Daniel kirosi sen 15-vuotiaan itsensä, joka oli tehnyt paheesta itselleen väkisin tavan, koska se oli tuntunut coolilta ja kapinahenkiseltä. Mitä vastaan hän olikaan kapinoinut - sitä hän ei kuollakseenkaan muistanut.
Lynn ei pitänyt avomiehensä tavasta, muttei marmattanut. Ehkä Lynnin olisi pitänyt, Daniel pohti, ehkä hän sitten olisi saanut puhtia lopettaa koko moskan. Vaan ei, ei hän siihen oikeasti uskonut. Hän olisi vain turhautunut naisen jupinasta ja polttanut lisää, ihan piruuttaan kai, tai ärsyyntyneisyyttään. Oli turha laittaa Lynnin vastuuksi tapaa, jota hän ihan itse päätti jatkaa päivä toisensa jälkeen. Itse hänen pitäisi se päättää lopettaakin. Tämän askin jälkeen. Niin hän suunnitteli sinä aamuna jäisen, suojaisen merenpoukaman yllä sinertyvää taivaankantta tuijotellessaan. Oli puolipilvistä ja pakkasta. Vaikka hengitys kohosi huuruina ilmaan tupakansavun seuraan kiemurrellen, oli kuitenkin helppo uskoa, että mentiin kevättä kohti. Maailman väreissä oli jotakin lupausta siitä.
"Peto hei, mihin meet?" Daniel huikkasi koiralle, joka pysähtyi kesken lupaavasti alkaneen tutkimusmatkansa ja kääntyi katsomaan omistajaansa närkästyneen näköisenä. "Eiköhän mennä sisään jo." Kyllä Peto tuli, hieman pettyneen näköisesti jolkotellen. Isäntänsä luo päästessään se kuitenkin jo huiskautti häntäänsä. Daniel hymähti ja kyykistyi hetkeksi rapsuttelemaan koiraa, joka oli ollut höperösydämisen nuoren miehen heräteostos ja josta oli tullut ihan kunnon koira. Ketulta se vieläkin näytti enemmän kuin koiralta, mutta se oli Danielista vain hauskaa. Joka päivä mies tunsi tyytyväisyyttä siitä, ettei ollut antanut tuttavansa lopettaa pentu-Pedon elämää ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Pedolla oli ollut hyvä elämä, ja siitä Daniel oli onnellisempi kuin olisi katu-uskottavuuden säilyttämisen kannalta viisasta myöntää kenellekään.
Lynn kuuli miehen ja koiran tulevan sisään ja kurotti nappaamaan Danielille kahvikupin kaapista. Daniel joi kahvinsa mustana. Omaan mukiinsa Lynn valutti pienen määrän maitoa.
He istuivat vastakkain pöydän ikkunapäädyssä. Daniel selasi lehteä ja kommentoi välillä juttuja ääneen, kun löysi jotakin mielenkiintoista. Lynniä miehen tapa hymyilytti - eikä vain tapa, vaan jo se, että toinen ylipäänsä istui siinä pöydän toisella puolella. Aina toisinaan, useinmiten juuri aamuisin, se tunne iski, oikein kumautti kaulimella takaraivoon. Eikä se sattunut, vaikka tunne oli voimakas ja kaiken tieltään pyyhkäisevä.
Se oli hyvä tunne. Lynn antoi sen käpertyä keräksi sisälleen ja siellä se lämmitti enemmän kuin kahvi, jota hän siemaisi varoen polttamasta suutaan.
Daniel kohotti katseensa lehdestä ja tavoitti Lynnin hymyilemästä hellästi. "Mitä?" Daniel kysyi ja hymyili huomaamattaan takaisin. "Ei mitään", Lynn sanoi kevyesti, mutta jatkoi sitten pehmeään sävyyn: "On vain sellainen fiilis. Että sä olet kamalan kiva. Ja hyvännäköinen." Daniel, jota ei tunnettu runollisesta sanavalmiudesta, puoliksi tuhahti ja puoliksi hymähti. Mies katosi takaisin lehtensä taakse, mutta Lynn tunnisti mielihyvän toisen eleistä. Huolellisesti Lynn oikoi säärensä pöydän alla ja hivutti jalkateränsä vastapäätä istuvan miehen syliin. Daniel hätkähti vähän, mutta hymyili sitten hienoisesti. "Mihin aikaan sä menet talliin?" Lynn tiedusteli. "Ajattelin, että yhteentoista. Ilpo on aamutallissa, ja mä vaan ratsastan oman tallin hevoset tänään. Ei ole Seppele-hommia tai muuta." "Ja Kersti tekee iltatallin. Mä pidän vaan tunnit." "Niin. Mä olen kotona, kun sä tulet", Daniel lupasi. "Hyvä. Laittaisitko saunan?" Lynn kysyi melkein kehräten, eikä Daniel osannut muuta kuin nyökätä.
Vatsanpohja tuntui pumpuliselta ja pää höttöiseltä. Daniel pohdiskeli Lynnin mainitsemaa fiilistä. Hän uskoi, että se oli jaettu tunne. Mentiin kevättä kohti, kesää kohti, häitä kohti. Sen ajatteleminen ei herättänyt hänessä paniikinhitustakaan, hän pisti merkille. Kaverit kyllä välillä vitsailivat aiheella, mutta Danielin oli myönnettävä, että vitsit eivät kolahtaneet lainkaan sillä tavalla kuin olisi voinut olettaa. Kai se kertoi omaa tarinaansa siitä, ettei hän ollut enää se 15-vuotias ryhditön teininulikka, joka puhui hauskanpidosta ja sitoutumiskammosta eikä tiennyt niistä aiheista todellisuudessa yhtään mitään. Hauskanpito oli jo vuosia sitten lakannut olemasta käsite, joka tarkoitti päämäärätöntä säätämistä. Hauskanpito oli se fiilis, joka ei kadonnut, vaan oli yhä helposti herätettävissä lyhyistä horroskausistaan.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 10, 2017 13:30:12 GMT 2
23. Rautaa tankoon
Häät lähestyivät ja Lynn havahtui pohtimaan, mitä kaikkea piti vielä tehdä. Ei ollut käynyt mielessäkään, että hääjuhlien järjestäminen voisi olla niin vaikeaa, eikä se varmaan olisikaan ollut, jos olisi saanut tehdä juuri niin kuin itse tahtoi (eli yksinkertaisesti). Jostakin syystä hääjärjestelyt kuitenkin herättivät mielipiteitä monissa lähipiirin (nais)ihmisissä. Mielipiteiden ja vinkkien jako oli alkanut jo syksyllä, ja silloin Lynn oli erehtynyt ottamaan niitä kiitollisena vastaan. Sitten niitä oli alkanut tulvia joka viestimen välityksellä. Danielia nauratti ja Lynniä tuskastutti.
"Kai kukkakoristeet on jo mietitty?" mummo tivasi. "Anna ja Annan serkku lupasi hoitaa ne, sillä serkun perheellä on puutarhamyymälä ja -" "Kunhan kiellät niitä käyttämästä kallaa. Neilikastakaan en pidä." "Kyllä mä luotan siihen, että ne osaa hoitaa asian. He tietävät värimaailman ja tuntevat kukat miljoona kertaa paremmin kuin minä, en mä osaisi niitä itse valita."
"Casey-täti ja Ed ehdottivat, että tekisivät englantilaisia teetarjottimia iltapalatarjoiluksi", isä sanoi vähän varovasti, sillä ei ollut hänen tapaistaan puuttua asioihin. Lynn arvelikin, että Casey oli saanut uhata soittavansa hänelle itse, ellei hänen veljensä ottaisi asiaa puheeksi. "Että... voileipiä, skonsseja ja kakkupaloja." "Jaa", Lynn sanoi vähän kiusaantuneena. "En mä nyt... osaa oikein sanoa. Mäpä soitan Caseylle myöhemmin tänään."
"Kai olet miettinyt huolella, missä Marleena istuu? Se valittaa kuitenkin, jos ei näe kunnolla, ja sen kuulo on niin huono, että se sitten valittaa kovaan ääneen ja pilaa kaikkien muidenkin päivän", äiti huokaili. "En kyllä kestä sitä naista, vaikka sukua onkin." "Öh, no ei me oikeastaan olla kutsuttu Marleenaa", Lynn tunnusti. "Mutta se on sukua!" "Mä olen nähnyt sen viimeksi viisi vuotta sitten", Lynn huomautti. "Ja se rakastaa sitä kun saa valittaa siitä miten Daniel löyhkää tupakalta. Ja huomautella Danielille, että varmaan olisi kasvanut miehen mittaiseksi, jos ei olisi pilannut kasvuaan sillä tupakoinnilla." "Ai niin." "Niin."
"Minkä väriset verhot siellä tilassa olikaan? Pitäisiköhän mun ommella sinne jotkut paremmat vaihtoehdoksi", äidin veljen vaimo ryhtyi pohdiskelemaan. "Ei! Ehdottomasti ei tarvitse!" Lynn jo melkein parkaisi.
"Olettehan huomioineet maitoallergikot ja laktoosi-intoleranssin? Keliaakikot, vegaanit, muna-allergiset, ihmiset jotka ei pidä sipulista, tomaatille allergiset...?" "Hyvänen aika! Ollaan kai, mutta nyt kun kyselet, alan pelätä, että joku on unohdettu?"
Oli suorastaan helpottavaa mennä kuntosalille ja jättää puhelin pukuhuoneen lokerikkoon. Niinpä niin, ensimmäistä kertaa elämässään Lynn oli alkanut käydä kuntosalilla. Daniel veikkasi, että siksi, että saisi purkaa hölmöjen hääsuunnittelijatätien ehdottelun patouttamat aggressiot. Lynn väitti, että ihan vain siksi, että näyttäisi yhtä hyvältä kuin pukunsakin. Sitä paitsi, Lynn huomautti, turhaan Daniel irvaili, sillä mies oli itsekin ottanut ohjelmaansa yhden salipäivän tai juoksulenkin lisää. "Tietysti", Daniel sanoi mutkattomasti. "Kyllä pitää olla hyvä pyrstö puvunhousuissa." "Varo, ettet käännä selkääsi Pirittalle", Lynn tyrskähti muistellen Lauri Merikannon takaliston arvovaltaista arviointia Seppeleen esteopettajan toimesta. "Juu, enkä sun Christopher-serkulle." Lynniltä karkasi pieni naurahdus.
Salilla Lynn sai keskittyä kaikessa rauhassa omaan tekemiseensä. Hän ei pelännyt hikoilua tallihommissa eikä hevosen selässä, ja oikeastaan salikin oli osoittautunut vähemmän vastenmieliseksi paikaksi kuin hän oli etukäteen pelännyt. Olihan hänellä vähän väärään paikkaan eksynyt olo silloin, kun paikalle sattui useampi pullisteleva puntti-Antti samaan aikaan hänen kanssaan, mutta kun sali oli rauhallinen eikä laitteisiin joutunut jonottelemaan, siellä oli oikeastaan aika kiva olla.
Oli yläkropan ja käsien päivä, ja siitä Lynn piti erityisesti. Hänen täytyi myöntää, että jalat ja keskivartalo olivat aina olleet käsiä vahvemmat. Hän toivoi kovasti, että hartiat ja käsivarret näyttäisivät hääpäivänä sievän timmeiltä, ja siihen suuntaan oltiinkin jo vähän menossa. Pumpissa ollessaan olkapää näytti jo hienolta. Lynniä naurattikin hieman miettiä omia pinnallisia salitavoitteitaan, mutta kerrankos sitä sai olla ulkonäkökeskeinen?
"Saatko kyynerpäätä vähän enemmän tähän asentoon ja paina vähän tällä kädellä vastaan, niin kuin nostaisit sitä lapaa", joku kommentoi yhtäkkiä ja tarrasi pienellä kätösellään Lynnin kyynerpäähän näyttääkseen paremman liikeradan. "Inkeri? Mitä sä teet täällä - ja mistä lähtien sä olet neuvonut muita salillakävijöitä?" Lynn kysyi huvittuneisuuttaan heikolla menestyksellä kätkien. "No sä et varmaan ainakaan ole kovin kauan vielä tätä saleilua harrastanut", Inkeri sanoi vähän rintaansa röyhistäen. "Ajattelin vaan olla avuksi." "En olisi odottanut näkeväni sua täällä", Lynn myönsi rehellisesti ja sai Inkerin kulmakarvat singahtamaan hiusrajaan.
Inkeri ei enää sanonut mitään, tuhahti vain hieman. Sitten pieni ponityttö lähti asettelemaan rautaa tankoon. Lynn katseli kummastuneena vieressä - ketä varten Inkeri noita kiekkoja oikein latasi?
Vielä siinäkin vaiheessa, kun Inkeri asettui tukevaan asentoon tangon luo ja alkoi ottaa otetta siitä, Lynn luuli tytön vitsailevan.
Vaan ei. Pikkiriikkinen Inkeri tarrasi tankoon ja veti varmaan kolme kertaa itsensä painoisen tangon maasta päättäväinen irve naamallaan, tekniikka niin puhtaana että sitä oli varmaan hiottu aika moneen kertaan. Lynn ei tiennyt mitä sanoa. Lopulta hän ei sanonut mitään.
Kukapa olisi uskonut, että Lynniä vaivasi Inkeri Johansenin läsnäolo salilla enemmän kuin pumppipampattujen sali-Masojen? Sali-Masoihin Lynn ei nimittäin tuntenut tarvetta verrata itseään. Inkeri Johansenin rinnalla hän kuitenkin tunsi olonsa surkeaksi hyttyseksi, mikä tuntui jo ajatuksenakin todella omituiselta. Daniel ei ikinä uskoisi, kun hän kertoisi. Päätään pudistellen Lynn lopetteli sen päiväisen treeninsä ja suuntasi pukuhuoneeseen - missä odotti puhelin ja puhelimessa kahdeksan soittoyritystä äidiltä, yksi tädiltä ja kolme viestiä kummaltakin.
Miksei hänestä tuntunut, että kesäiset häät olivat hänen häänsä?
|
|
|
Post by Daniel on May 13, 2017 15:23:28 GMT 2
24. Äijäin välinen ymmärrys Poppelikujalla oli pidetty extempore-bileet. Porukka oli mennyt sulavasti sekaisin: tallikaverit ja ei-hevosihmiset, joita Daniel ja Lynn ihme kyllä yhä tunsivat. Paikalle oli saapunut jossakin vaiheessa iltaa ja kenen lie kutsumana myös Tappi.
Tapilla oli mennyt lujaa. Sitä ei kiistänyt kukaan, ja kaikkein vähiten nuoren ravimiehen oma aamuinen olotila. Jumalauta että oli karmea kankkunen, ja muistissa aukkoja. Pahoja, pahoja aukkoja. Herätessään vieraassa sängyssä hän valmistautui tovin verran jonkin uuden naisvalloituksen kohtaamiseen. Huoneessa oli viisto katto ja huoliteltu sisustus. Ihmeellisen huoliteltu. Ei ollut normaalin nuoren tinder- ja/tai pubitytön koti tämä.
Ei kai vain... Ei kai hän vain ollut tinder- ja/tai pubitytön vanhempien luona? Mites täältä livahdettaisiin??
Alhaalta kuului puhetta. Matalaa, selvästi miehen puhetta. Oh fuck. Isimieskö siellä ripitti tytärtään siveettömästä käytöksestä tai jutteli vielä onnellisen tietämättömänä teinitytölleen ehkä jo vähän yli-ikäisen kollin olemassaolosta?
Ja vaikka Tappi odotti, tyttö ei tullut. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei mitään tyttöä ollutkaan. Oli aika kelata läpi kaikki hatarat muistikuvat eilisestä.
Ensin oli otettu kuppia Artsin kanssa kotosalla. Ukolla oli harvinainen vapaaviikonloppu irvokkaasta uusioperheestään, jota Tappi oli oppinut inhoamaan.
Sitten Artsi oli soittanut kaverilleen, jonka nimi oli Jonez. Jonez oli tullut hakemaan Artoa kylille, ja vaikka Tappi epäili, että kuski syyllistyi kärisevään rattijuoppouteen, ilta kylillä kuulosti paremmalta kuin ilta yksin kotona.
Pubissa hän ehti istua hetken, ennen kuin päätyi tosiaan yhden tindertytön bileisiin. Tyttö oli 18 ja tämän kaverit plus miinus kahden vuoden säteellä siitä. Hämärät teinibileet, hämäriä muistikuvia, yrjönheittoa hämärässä, ahtaassa vessassa ja parvekkeen laidan yli. Naapurin huutoa. Heitto ulos bileistä. Miten ne pari 19-vuotiasta inttijannua olikaan häntä saaneet sillä lailla kuljeteltua miten tahtoivat? Vahvoja pojuja.
Mitäs sitten?
Soittelua ympäriinsä. Miksi hukata hyvä, tukeva humala kotiinpaluuseen?
Löytyi uudet bileet... Lynnin luota. Hän muisti ottaneensa kenkiä eteisessä pois jalastaan, maanneensa selällään terassilla katselemassa tähtiä jonkun (nainen? Mies?) kanssa. Mitä muuta hän oli tehnyt, ei mitään hajua.
Hänen oma mysteerisijaintinsa oli saattanut ratketa. Tämä keski-ikäisehkö talohan saattoi hyvinkin olla hänen hoitsutyttönsä koti. Kai se oli mentävä alakertaan.
Juu, keittiössä hän tunnisti timmin ratsastajan perän, hoikan naisvarren ja vaalean hiuspaljouden. Tallitöiden pienenä pitämällä vyötäröllä oli kuitenkin miehiset kädet. Kumma kyllä talon isäntäpariskunta ei ollut havahtunut hänen rymistelyynsä kierreportaissa, vaan imutteli kyökissään niin kuin ei vanhaksi vakiintuneen parin olisi tarvinnut.
Suuhun nousi oksennus.
Korvissa kaikui Lynnin ja hänen ah-niin-ihanan siippansa irtaantumisesta kuuluva maiskahdus, kun Tappi itse kiiruhti kuluttamaan pariskunnan WC-tiloja.
"Pannussa on kahvia, jos haluat", Lynn sanoi ärsyttävän empaattinen katse silmissään, kun Tappi palasi hävettävän pitkän ajan päästä keittiöön. "Ehkä tää maistuu paremmin", Daniel virnuili ja ojensi jääkaappikylmää cokispulloa. Tapista tuntui ärsyttävällä tavalla siltä kuin hän olisi ollut pariskunnan teini-ikäinen lapsi, joka oli puolivahingossa vetänyt ensimmäiset perseensä jossakin muka-viattomissa muka-limubileissä. Cokis kyllä maistui elvyttävältä. "Daniel voi heittää sut Arselaan sitten kun haluat", Lynn lupaili. Tappi vilkaisi vaiteliasta miestä pöydän toisella puolella. Daniel ei sanonut mitään, mutta oli selvää, että hän tekisi juuri niin. Ajaisi Tapin ravitallille. "Kyllä nyt jo bussitkin kulkee", Tappi kärisi. Daniel tuhahti. "Jos sä haluat kierrellä ilmastoimattomassa purnukassa suunnilleen tunnin ekstraa, niin sen kun. Puolessa tunnissa pääsisit perille mun kyydissä", fiini partaäijä tokaisi. "Käyn kuitenkin rautakaupalla." "No jos siitä ei oo vaivaa niin alright", Tappi alistui kohtaloonsa.
Se matka oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun he kaksi viettivät aikaa ihan vain kahdestaan. Miksi hitossa olisivatkaan ikinä viettäneet? Ei Daniel ollut Tapin kaveri, vain Lynn oli - jos oli. Lynniä näki, kun hän sattui ehtimään paremmilta tekemisiltään. Ei Tappi purnannut. Hoitsupimu oli edennyt elämässään jokseenkin aikuiseen vaiheeseen, ja niin kielletty ajatus kuin se olikin, joskus Tappi mietti että olisiko hänkin, jos se perkeleen Ludwig-homo ei olisi vienyt hänen Kattiaan. Ensirakkautta. Pulssi kiihtyi yhä, kun mietti sitä saamarin saksijakeissiä, joka oli ensin tuntunut huvittavalta, ja sitten käynyt henkilökohtaisemmaksi kuin olisi tarvinnut.
"Tota", Tappi katkaisi hiljaisuuden, koska puoli tuntia puhumatonta istumista miehen, jolle hän oli hävinnyt toisen epämääräisen mutta silloin vahvan ihastuksensa, kanssa ei houkutellut. "Toivottavasti mä en urpoillut teillä eilen." "Ai mitä, sä? Ei, sä olit hyvää viihdettä", Daniel tuumasi ihmeellisen leppoisasti. Tappi ei ollut olettanut partahemmon olevan sellainen. "Kuulostaa pahalta." "Et sä oikeasti mitään pahaa tehnyt", Daniel rauhoitteli, mutta suupieli nyki.
"Kerro vaan", Tappi huokaisi.
"Sä pyysit Lynniä auttamaan sua kengännauhojen avaamisessa." "Ai", no voi paska. "Sitten sä yritit halata Joel Linnanmäkeä, mutta se ei mennyt liian hyvin. Et päässyt edes puolikkaalle pesälle." "Parempi vaan." "Joo, luulen kanssa. Tanssit olohuoneessa Annan kanssa. Se on eronnut kuukausi sitten ja vaikutti ihan iloiselta." "Onko se karsean näköinen", Tappi kysyi valmiina huokaisemaan syvään. "Ai? Öh", Daniel vähän kakisteli, oli kai surullisen lojaali Lynnille eikä tottunut vastailemaan sellaisiin kysymyksiin. "Ei se oo ollenkaan pahan näköinen. Brune, hymyilee paljon. Vähän kyömy nenä mutta jos se ei haittaa, niin tosi jees." "Nice", Tappi ei voinut mitään sille, että päässä pyöri sarjakuvamainen kuva kotkannenäisestä bejbestä.
"No, meinasit sä saada vähän köniisi, kun menit juttelemaan Cellalle teidän, öh, muinaisesta kesäromanssista. Allu oli niin nyreenä, että se olisi oikeasti saattanut mojauttaa, vaikka ei se kyllä varmaan osaa." "Ei se sitten kyllä mojauttanut? Ja ei mulla ole Cellan kanssa mitään... ollut", Tappi sanoi ja tunsi muljahduksen vatsanpohjassaan tajutessaan kenelle ja kenen kumppanille hän puhui. "Joo, mä sanoinkin Allulle että sä luulit Cellaa Lynniksi", vieressä istuva mies sanoi vähän turhan neutraalilla äänensävyllä.
Olisi pitänyt arvata, että Daniel perhana vieköön tiesi. Jos ei muuten, niin siksi, että Lynn oli takuulla pirun rehellinen kumppani, Tappi arveli. Lankesi hetken hiljaisuus.
Onneksi Daniel katkaisi hiljaisuuden.
"Sitten sä pilasit tsäänssisi Annaan kertoilemalla sille Artsin salaliittojuttuja."
No jaa. Tappi veti takaisin sanan onneksi. Kyömynenästään huolimatta Anna oli kuulostanut kivalta mimmiltä.
Matka jatkui musiikkia kuunnellen ja jutellen. Oli ihmeellistä, miten helppoa Danielin kanssa olikin puhua. Ei se tuntunutkaan kivikelkan raahaamiselta. Vähän ärsyttikin: pitikö tyypistä, johon hän oli suhtautunut päättäväisellä väheksynnällä, paljastua ihan ookoo dude?
Tuntui siltä, että Tapin oli tehtävä jokin ystävällinen ele kiitokseksi bileistä, yösijasta ja kyydistä.
"Öh. Me tota, Kassun kanssa. Pelataan tänään fifaa ja sellasta. Otetaan kaljaa jos olo kestää", Tappi aloitti vähän hankalasti, kun kotipiha häämötti. "Että - jos haluat niin tuu säkin." "Thänks, mutta tänään en kerkeä", Daniel sanoi Tapin helpotukseksi ja jatkoi: "Lynn haluaa, että raivataan pajukko siistiksi tänään." "Aa no, pitää tietty tehä niin kuin, öö, morsian tahtoo." "No joo. Happy wife, happy life jii än ee." "Joo."
Kaksi nuorta miestä erkanivat toisistaan, kumpikin salaa itseään onnekkaana pitäen.
Daniel tyytyväisenä siihen, että hänen elämässään oli muutakin sisältöä kuin joidenkin typerien videopelien hakkaaminen ja krapulapiereskely sohvalla jonkun pisamaisen serkun kanssa.
Tappi kiitollisena siitä, ettei ollut päätynyt säätämään mitään vakavampaa mimmin kanssa, joka tahtoi huvilamaisen talon, häät ja yhteisiä pihatyöpäiviä. Vaikka Tappi välillä mietti, millaista elämä olisi jos asiat olisivat menneet toisin Katin kanssa, Danielin ukkomiesmäinen kohtalo vähän puistatti. Tappi ei ollut vielä tarpeeksi ikääntynyt sellaiseen elämään, jota hänen hoitsutyttönsä eli sulhasmiehensä kanssa.
|
|
|
Post by Daniel on Jul 6, 2017 9:11:26 GMT 2
25. Vastanaineet
Aamu ei oikeastaan ollut lainkaan erilainen kuin muut. Lukuunottamatta sitä, että ympäristö oli eri, Daniel olisi saattanut herätä omassa sängyssään samanlaiseen aamuun kuin lähestulkoon kaikkina muinakin hänen elämänsä päivinä. Lakanoiden tuntu oli kuitenkin erilainen, eikä huoneen valo ja tunnelma ollut tuttu. Vieressä kuitenkin oli tuttu hahmo, jota Daniel kääntyi katsomaan. Lynn katsoi takaisin, täysin hereillä mutta pehmeä ilme silmissään ja hento hymy kuin huulille unohtuneena. "Huomenta, aviomies."
Daniel oli naimisissa.
Se tässä aamussa oli toisenlaista. Ei se tuntunut minään suurena hyökyaaltona rinnassa, ei kahleina sydämen ympärillä eikä painona vatsanpohjassa. Edes pää ei toistellut mitään hälytystä.
Naimisissa oleminen ei tuntunut pahalta. Hänen mielensä ja kehonsa eivät olleet hätätilassa ja pakovalmiudessa. Juuri tässä oli hyvä.
"Mä voisin juoda kahvia", Lynn ehdotti, ja Daniel ryömi ylös sängystä painettuaan vaimonsa - vaimon! - huulille pään pyörälle laittavan suudelman. "Tää ei nyt ole ihan aidointa kahvia, mutta eiköhän tällä aamu ala", Daniel tuumasi ja heilautti pikakahvipakettia. "Ei haittaa. Mikään maailmassa ei mua tänään haittaa", Lynnin raukea ääni kiemurteli Danielin tietoisuuteen peittojen ja tyynyjen keskeltä ja aiheutti pienen humahduksen vatsanpohjassa. "Oho. Hedelmiä. Ja kuulemma kylmäkaapissa on muuta aamupalaa", Daniel huomasi. "Niin. Ne hedelmät oli siinä jo eilen", Lynn sanoi ja naurahti. "Nytkö sä ne oikeasti vasta huomasit?" "No en mä ihan kauheasti kiinnittänyt huomiota sisustuksellisiin yksityiskohtiin", Daniel puuskahti, mutta oli vaikea saada ääneen sitä juroa sävyä, josta häntä välillä lempeästi kiusoiteltiin. Hymyilytti liikaa, jotta olisi voinut jurottaa. Etenkin, kun korvissa helkkyi Lynnin nauru.
Hänen vaimonsa nauru.
Koti kutsui pian. Pari päivää kului ihan arkisissa puuhissa, niin arkisissa, että viikonloppuna vietetty hääjuhla alkoi tuntua unenomaiselta muistolta. Elämään ilmestyi yllättävän äkkiä muuta mietittävää Liekkijärven ufoskandaalin myötä.
Häämatkalle lähdön aamu kuitenkin palautti pariskunnan takaisin vastanaineiden pumpulipilviin - hetkeksi. Heillä oli hyvin aikaa, ennen kuin heidän täytyisi lähteä lentokentälle, ja miten muuten he olisivat ajan käyttäneet kuin tallilla käymällä? Sheila, Korppu ja Zeta saivat omistajiltaan paljon rapsutuksia - niin paljon, että Zeta sai jo tarpeekseen ja siirtyi tarhansa nurkkaan mököttämään. Tammat pääsisivät laitumelle heti huomenna, ja siellä ne saisivat olla, kunnes Susinevat saapuisivat takaisin häämatkaltaan. Sheila jäisi vielä sittenkin, mutta Zetan ja Korpun kanssa olisi töitä tehtävänä.
Vaan nyt ei ollut aika miettiä töitä.
Olisihan se kuitenkin pitänyt jo tietää, ettei elämä hevosten kanssa ollut niin mutkatonta, että vapaa-aika olisi pysynyt vapaa-aikana.
"Dani, katso Mustia", Lynn sanoi kulmat kurtussa ja osoitti naapuritarhan suurta mustaa tammaa. Daniel varjosti kädellä silmiään ja kurtisti hänkin kulmiaan. "Seisoopa se erikoisesti. Niin kuin sen takaosa olisi tukevassa humalassa." "Mennään katsomaan lähempää."
Ranskalainen puoliveritamma Musti oli tavallisesti kipakka hevonen, jota aremmat tuntiratsastajat eivät uskaltaneet tallissa lähestyä ilman apuvoimia. Nytkin tamma luimisti heille korviaan, mutta huolestuttavan puolivillaisesti. Daniel kaivoi jo puhelinta taskustaan, sillä oli selvää, ettei hevosella ollut kaikki hyvin. "Hei, äiti. Kuule, Musti näyttää tosi kipeältä. Seisoo takajalat levällään ja köyristää lannetta, takareisilihas on niin krampissa että melkein tärisee. Se ei edes yritä syödä meitä", Daniel lisäsi huolestuttavimman tiedon viimeisenä. "Me koitetaan tuoda se tallin pihaan, tuutteko Ilpon kanssa katsomaan? Niin, joo, pitää ehtiä, niin niin. Mutta hevonen pitää saada kuntoon, ehdittiin me lennolle tai ei."
Musti käveli haluttomasti. Matkaan tarhasta tallin pihaan tuhrautui tolkuttomasti aikaa, ja iso tamma näytti hapanta naamaa koko ajan. Lynn katosi hakemaan haaleaa vettä ja Daniel jäi pitelemään hevosen riimunnarua, vaikka näytti siltä, että Musti oli juurtunut niille sijoilleen eikä liikkuisi siitä mihinkään. Hevoseläinlääkärin poikana Daniel osasi arvella, että kenties kyseessä oli lannehalvaus, mutta saattoihan se olla mitä vain muutakin. Hän ei suoraan sanottuna käsittänyt, mistä Musti olisi yhtäkkiä lannehalvauksen hankkinut riesakseen.
Lynn tuli pian tallista puhelin korvallaan, selvästi odottaen jotain. "Mä tavoittelen päivystävää elliä", hän selitti Danielille ja hätkähti sitten, kun puhelimen päässä vastattiin yhtäkkiä. "Oho, hmm, Lynn Me... Susineva tässä hei. Mulla on tässä yksi hevonen, joka..."
Puhelun aikana Danielin äiti Aikku saapui paikalle Ilpo-puoliso vanavedessään. Lynn naulitsi katseensa välittömästi Ilpoon. "Eikö Musti kengitetty ympäri joskus pari viikkoa sitten?" hän varmisti, ja Ilpo nyökytteli. "Joo. Tuskin se yhtäkkiä kenkäystäkään alkaisi noin rajusti oireilla? Tähän asti se on ollut hyvä. Ei, se ei oo matkustanut lähiaikoina ollenkaan. Ei ole lämpöä kavioissa." Ilpo ryhtyi välittömästi tutkimaan Mustin jalkoja, kavioita ja kenkiä, mutta mutisi epätietoisena. Aikku otti Lynniltä vesiämpärin ja tarjosi sitä ensin Mustille, joka ei ottanut juodakseen, ja ryhtyi sitten huuhtomaan tammaa sen rauhoittamiseksi.
Lynn lopetti puhelun. "Se pohti syitä käärmeenpuremasta lannehalvaukseen", hän kertoi muille. "Pitäisi ottaa verikokeet. Niin tyypillistä - meidän ensimmäinen lomapäivä ja hevonen heittäytyy patsaaksi." "Kyllä te pääsette lomalle", Ilpo rauhoitteli. "Enemmän mua hevonen huolettaa kuin se, ehditäänkö me lennolle", Daniel sanoi synkeänä ja Lynn nyökytteli. "Me hoidetaan kyllä hevonen", Aikku vakuutti varmana kuin kallio. "Te saatte kaikessa rauhassa nauttia häämatkastanne. Sellaiselle pääsette vain kerran, hevoset kyllä sairastelee teidän palattuannekin. Menkää ja nauttikaa matkasta, elämään mahtuu muutakin kuin hevosia." "... mutta kyllä me pidetään teidät ajantasalla", Ilpo lupasi tietäen, ettei hänen sisarentyttärensä eikä tämän tuore aviomies muuten lähtisi minnekään.
Empien nuori aviopari jätti kipuilevan hevosen Aikun ja Ilpon käsiin.
"Mä tiedän, että mun pitäisi miettiä jotain ihan muuta kuin hevosia", Lynn sanoi, kun he myöhemmin astuivat liukuovista lentokentän aulaan. "Kun kerrankin pääsee näin pitkäksi ajaksi pois, ja kun on häämatka ja kaikkea. Mutta silti..." "Jep, tiiän mitä tarkotat", Daniel nyökkäsi. "Mutta kyllä Musti siellä kuntoon tulee, kun selviää, mistä on kyse ja miten hoidetaan. Me ei voida nyt tehdä asialle mitään, koska me ollaan lomalla, meidän häämatkalla." "Oikeassa oot." "Nyt, rouva Susineva hyvä, huolet pois. Mä otan kunniatehtäväkseni antaa sulle tällä matkalla niin paljon muuta ajateltavaa, että pysyy pää poissa tallilta", Daniel vannoi kutkuttava virne kasvoillaan. "En malta odottaa." "Aloitetaan romanttisesti turvatarkastuksella ja katsotaan, mitä sitten keksitään."
|
|
|
Post by Daniel on Jul 13, 2017 19:31:56 GMT 2
26. Väsyneet matkustajat
"Mun kantapää on niin kipeä, etten mä kävele kohta askeltakaan", Lynn parahti. Daniel myöntyi siihen, että pariskunta pysähtyi hetkeksi istumaan kiviselle kaiteelle, joka erotti bulevardin kivisestä rannasta. "Pitäisiköhän meidän etsiä joku apteekki ja hankkia sulle rakkolaastareita, niin päästäisiin joskus perille", Daniel ehdotti jo väsyneenä ja nälkäisenä. Väsynyt oli Lynnkin. Juuri sillä hetkellä nuori vaimo ei hehkunut vastarakastuneen onnea ja auvoa, vaan ärsyyntyi miehensä sanoista. Lynn katsahti miestään kipakasti ja tuhahti. "Anteeksi vaan, että hidastan sun matkaasi", hän tokaisi murjottava ilme kasvoillaan. "Mitä jos vaikka menet edeltä? Mä voin nilkuttaa apteekin kautta perässä sitten joskus kun satun löytämään tieni sun luo, jos löydän ollenkaan."
Omaksi onnekseen Danielin onnistui estää silmiään pyörähtämästä. Se olisi saattanut olla viimeinen kipinä koko onnettoman matkapäivän kyteneeseen eripuraan. Mies veti syvään henkeä saadakseen äänensä tasaisen rauhalliseksi. Vasta sitten hän puhui.
"Tuskin apteekki kovin kaukana on, kun ollaan ihan pääkauppakadun tuntumassa. Ja ehkä rakkolaastareita saa jostain muustakin kaupasta. Odota sä siinä, niin mä käyn kysymässä joltakin paikalliselta", Daniel ehdotti avuliaasti, ojensi repun sivutaskusta kaivamansa vesipullon Lynnille ja lähti toteuttamaan ehdotustaan. Kiukustumisesta katosi pahin terä, kun Lynn katseli miehensä menoa. Daniel pysähtyi rupattelemaan vastapäisen ravintolan sisäänheittäjän kanssa ja vilkaisi sitten Lynniä. Lyhyestä katseesta ja tuskin havaittavasta nyökkäyksestäkin Lynn osasi päätellä, ettei Danielilla menisi laastarinhakumatkalla kauan. Ruskettunut sulhasmies katosi nurkan taakse. Lynnillä oli hetki aikaa istua ihan vain omien ajatuksiensa kanssa. Alkoi jo harmittaa oma kiukuttelu. Eihän se Danielin syy ollut, että hän oli valinnut eiliselle kävelypätkälle huonot kengät ja saanut hiertymän kantapäähänsä. Sekään ei ollut Danielin vika, että aamujunassa ei ollut ollut ilmastointia tai että heidät neuvottiin sitten aivan väärälle bussiasemalle.
Harmitusta lisäsi nähdä Danielin palaavan muovikassin kanssa. Mies oli lähtenyt hakemaan hänelle laastaria kantapäähän ja palasi lisäksi ruokakaupan kassin kanssa. Lynnistä tuntui, ettei hän ansainnut mitään ylimääräistä kiltteyttä Danielilta, joka oli kestänyt häntä koko päivän ja oli varmasti itsekin puhki. Daniel istui vaimonsa viereen ja pieni pusu poskelle kirvoitti Lynniltä hieman syyllisen ja pahoittelevan hymyn. "Mä toin compeedejä. Kylmää juotavaa. Ja oli hyviä kirsikoita", Daniel kertoi. "Ostin kanssa vähän aamupalajuttuja, niin voidaan huomenaamulla vaan istua parvekkeella eikä tarvii kiirehtiä minnekään." "Kuulotaa hyvältä. Kiitos", Lynn sanoi ja painoi päänsä hetkeksi miehen lämpimälle hartialle. "Ja anteeksi." "Mistä?" "Kiukuttelusta." "Höpö höpö", Daniel kuittasi anteeksipyynön ystävällisellä äänensävyllä. "Kiitos kärsivällisyydestä", Lynn naurahti jo hieman piristyneenä ja rupesi askartelemaan kenkää pois kipeästä jalasta. "No, se on yleensä meistä kahdesta kyllä sun hyve", Daniel tuumasi. "Että joskus näinkin päin." "Onko hotelli muuten enää kaukana?" Lynn halusi tietää. "Puoli kilometriä", Daniel lupaili.
Lopulta matka oli lähempänä kokonaista kilometriä, mutta ei se haitannut. Osan matkasta Lynn kutakuinkin roikkui Danielin käsivarressa, mutta vähitellen rakkolaastarin suoma suoja teki tehtävänsä. Tuntui kuitenkin ihanalta päästä hotellin ilmastoituun aulaan. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, kun sisäänkirjautumisen jälkeen sai avaimet huoneeseen ja tiesi pääsevänsä pian suihkuun ja pitkäkseen. Illallista ehtisi syömään pienen virkistäytymishetken jälkeenkin, Lynn ajatteli, ja kun huoneen ovi avautui, hän kaatuikin kutakuinkin suoraan sänkyyn.
"Kiva parveke", Daniel kehaisi, ja Lynn mutisi jotakin naama tyynyssä. "Mä voisin mennä nyt suihkuun. Tuutko sä?" "Kohta", Lynn lupaili, ja hyvin pian sanan päättymisen jälkeen hän oli jo unessa.
Takana oli monta ihanaa kaupunkia, useampi laadultaan vaihteleva majapaikka, tuhansia ja taas tuhansia käveltyjä askeleita, pari kaunista rantaa, auringonpolttamia laikkuja ja pisamia ja päivetystä, hitaita aamuja ja myöhäisiä iltoja, onnistuneita ja vähemmän onnistuneita ravintolavalintoja ja ennen kaikkea onnellista oloa ja mukavia, rentoja lomahetkiä. Vaikka Lynn oli sillä hetkellä väsyneempi kuin pisimmänkään tallipäivän päätteeksi, häntä ei lainkaan ilahduttanut ajatus siitä, että häämatka oli kääntynyt loppupuoliskolleen. Hän olisi voinut jäädä viipymään niihin hetkiin vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Herätessään siihen, että Daniel pudotti kostean pyyhkeensä hänen naamalleen, Lynn muodosti unenkohmeisessa mielessään onnekkaan ajatuksen.
Ihan kaikki ei jäisi häämatkalle. Lämpö, kenties, ja ravintolaillalliset ja kaikki eksoottiset maisemat. Hän saisi kuitenkin palata kotimaahan ja arkeen Daniel mukanaan. Häämatkallaan olevan nuoren naisen hempeässä mielentilassa oli helppo sanoa, että siinä oli paras mahdollinen kotiinvieminen.
"Mitä sä haluat syödä tänään?" Lynn kysyi Danielilta käytyään nopeasti suihkussa. "Sitä mitä lähin mahdollinen ravintola tarjoaa. Mä kuolen kohta." "No se kuulostaa mustakin hyvältä", Lynn myönsi avatessaan hiukset nutturalta, sujahti kesämekkoon ja viskasi kevyen šaalin hartioilleen. "Mä olen valmis." "Taivaan kiitos nopeasta naisesta." Lynn tirskahti, oli vähällä sanoa jotakin, mutta pudistikin sitten hymyillen päätään. "No joo. Mennään nyt etsimään sitä ruokaa, ennen kuin mä jään leskeksi omalla häämatkallani. Sellaisen historian kanssa olisi vaikea etsiä uutta aviomiestä."
|
|
|
Post by Daniel on Jul 18, 2017 19:33:25 GMT 2
27. Takaisin sateeseen
Kapteenin kuulutus herätti Danielin. Olkapäällä tuntui paino, joka osoittautui häneen nojaavaksi Lynniksi. Vaimo oli kuolannut hänen t-paitansa hihaan pienen tumman läntin, ja oikeastaan se vähän nauratti Danielia. Kevyesti hän ryhtyi tuuppimaan Lynniä hereille, sillä pian oltaisiin kohteessa. Lentokone töyssähtäisi ennen pitkää Helsinki-Vantaan maaperälle. "Sä kuolasit", Daniel sanoi, kun Lynn alkoi räpsytellä yhä unisena silmiään. "Hä?" "Katso nyt, kauhea läntti." "Hmph... itse kuorsasit", Lynn kuului mutisevan ja sitten hän jo haukoitteli leveästi. "Joko me aletaan laskeutua?" "Jo."
Lasku ei ollut kaikkein silkoisin. Tömähdellen ja hypähdellen kone kohtasi maan, ja sitten vauhti alkoi nopeasti hidastua. Pian jo madeltiin, ja hätäisimmät tietysti napsuttelivat jo turvavöitään auki, vaikkei olisi saanut. Se kuului asiaan. Lynnillä ja Danielilla ei kuitenkaan ollut kiire, sillä tämä oli se hetki, kun häämatka päättyisi ja avioarki alkaisi. Tavallaan kumpikaan ei olisi pistänyt pahakseen, jos hetkeä olisi saanut vielä pitkitettyä. Niinpä he antoivat kiireisempien nousta penkomaan käsimatkatavaroitaan hattuhyllyltä ja istuivat tyyninä omilla paikoillaan. Jono käytävällä alkoi liikkua hitaasti kohti ovia, ja siinä he kaksi istuivat toisiinsa vielä nojaillen ja katselivat hajamielisinä ohi liikehtiviä ihmisiä.
"Kai meidänkin on noustava", Lynn huokaisi lopulta, kun ihmisjono alkoi harveta. "Koti kutsuu."
Matkatavarahihnan laidalla seistessään he käynnistivät puhelimensa, jotka siihen saakka olivat saaneet lojua unohdettuina. Niihin kajoaminen toi jälleen oikean maailman ja tavallisen elämän askeleen lähemmäs. Puhelimet alkoivat tunkea matkapäivän aikana saapuneita viestejä omistajiensa tietoisuuteen, ja odottaessaan tuttujen laukkujen ilmestymistä kohdalle he selailivat puolihuolimattomasti viestejä.
"Oh!" Lynn äännähti yhtäkkiä. "Mitä?" Daniel kysäisi ja vilkaisi naista. "Cella on laittanut että Sheila varsoi! Se varsa on nyt kai vasta puolen tunnin ikäinen", Lynn henkäisi. "Ja se on terve. Tammavarsa! Voi, katso, se on aika vaalea..."
Ja niin hevoset ja kotikuulumiset olivat päässeet takaisin osaksi Susinevojen elämää. Cella, joka oli auttanut huolehtimaan heidän hevosistaan ja lemmikeistään, oli ensimmäinen kosketus kotiin, mutta seuraava oli jo miltei nurkan takana. Saatuaan matkatavaransa Susinevat suuntasivat ulos tihkusateeseen ja etsivät tuttua autoa - heidän omaa autoaan, jonka ratin takana virnisteli Lynnin Santeri-serkku. Nähdessään matkalaisten saapuvan Santeri kipusi sateenpiskonnasta huolimatta ulos autosta tervehtimään heitä. "Hei, kyyhkyläiset! Toivottavasti oli ihana matka. Tervetuloa Suomen kesään", pitkänhuiskea nuori mies tokaisi hymyssä suin ja halasi kumpaakin; Danielia lyhyesti ja miehisesti, Lynniä tiukemmin ja pidempään. "Kiitti, kun tulit hakemaan", Daniel sanoi asetellessaan matkalaukkuja takakonttiin. "Totta kai", Santeri kuittasi yhtä mutkattomasti kuin yleensäkin - hän ei koskaan tehnyt ongelmia sinne, missä niitä ei ollut. "Joko te kuulitte teidän hevosten kuulumiset?" "Juu! Sheila sai tammavarsan", Lynnin ääni ja ilme säteilivät kilpaa onnea, kun hän sulloutui takapenkille istumaan. "Onneksi kaikki meni hyvin." "Se oli jo täyshommissa, kun mä lähdin", Santeri kertoi. "Aikku siellä myhäilee tyytyväisyyttään, tää on vähän kuin saisi samana päivänä lapsenlapsen ja teidät takaisin." "Mutsiparka, pelkää varmaan, että me pukataan sille vaan eläinlapsia toisensa perään ja unohdetaan oikeat vauvat", Daniel tuumasi apukuskin paikalla ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli. "Uskallattekin", Santeri töräytti. "Vaikka ei se olisi teiltä mitenkään yllättävää. Kissoja, koiria ja hevosia vaan ilmestyy imemään kaiken teidän ajan." "Ja rahat." "Nekin."
Matka Vänrikinmäelle sujui melko sukkelaan, kun liikennettä ei ollut kovinkaan paljon. Kun maisemat alkoivat käydä kotoisan tutuksi, Lynn huomasi hymyilevänsä. Vaikka arkeen palaaminen oli häämatkan höttöisissä haavepilvissä tuntunut karulta ajatukselta, todellisuus ei ollut kovinkaan huono. Vaikka pihatielle olikin kertynyt lätäköitä, jotka roiskahtivat auton renkaiden alla, tämä oli kuitenkin heidän pihatiensä. Sen päässä odotti heidän kotinsa. Se koti oli juuri sellainen kuin he itse halusivat, yhdessä kunnostettu ja yhdessä asutettu.
Auton hidastaessa ja lopulta pysähtäessä pihaan kotiovi paukahti auki. Siellä seisoi Cella villisti virnistellen, Peto jalkojen juuressaan häntää huiskutellen ja Sissi-kissa sylissään kiemurrellen.
"Te olette tulleet takaisin!" Cella kiekaisi ja olisi selvästikin huiskuttanut lennokkaasti kättään, ellei Sissi olisi vaatinut kiinnipitoa kaksin käsin. "Tervetuloa kotiin!"
Ja kodilta se tuntuikin.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 13, 2017 16:37:53 GMT 2
28. Voi vattu
Vänrikinmäen vadelmapusikot heiluivat. Daniel tunsi nokkosen tuikkaavan ikävästi kainalon lähistölle, ähkäisi ja kirosi noin kuudettakymmenettäkahdeksatta kertaa kuluneen kymmenen minuutin aikana. Vähän matkan päässä Lynn napsi marjoja pusikosta näppärän näköisenä ja, raivostuttavaa kyllä, kyllin viisaana ollakseen pukeutunut pitkähihaiseen paitaan. Perkeleen nokkoset, mistä sitä olisi voinut tietää, että ne loisisivat vattupuskan suojissa.
Cellakin loisi. Blondi numero kaksi oli jo aikaa sitten kyllästynyt vadelmien poimimiseen ja ryhtynyt ilmeisesti paistattelemaan päivää ja somettamaan. Tyttöystävänsä kaupanpäällisenä paikalle raahattu Aleksanteri sen sijaan poimi velvollisuudentuntoisena vatun vatun perään. Aleksanteri kai ajatteli, että kun kerran oli marjatalkoisiin kutsuttu, olisi pakko poimia kurinalaisesti jokaikinen syötäväksi kelpaava vattu, jottei tulisi syrjityksi hylkiöksi. Lisäksi tarkoitus oli syödä marjoja jäätelön ja lettujen kanssa illemmalla. Jos ei poiminut, saattoi jäädä ilman lettuja. Se vasta olisi ollut kamalaa.
"Uu", kuului Cellan riemastunut ääni. "Löysitkö valiovadelman", Daniel tiedusteli kuivakasti tietäen varsin hyvin, ettei Cella ollut yhtään marjaa nähnytkään viimeiseen, no, hyvään toviin. "Valokuvia löysin! Anni laittoi sebewappiin, että se sai sen ja Jirin ottamat kuvat siitä tehokakkosesta laitettua albumiin. Täällä on linkki", Cella selitti puhelintaan viuhtoen. "Voi vitsi miten kivaa!" Lynn innostui. "Hauska nähdä niitä kuvia sitten. Oli hyviä kuvaussäitäkin." "Ehkä siellä on Zodiacistakin jotain hyviä kuvia", Daniel toivoi. "Voi sitten myöhemmin palauttaa mieleen mistä ollaan lähdetty ja mihin päädytty." "Nuorten hevosten kanssa on kyllä tosi jännä työskennellä!" Cella nyökytteli totisena. "Meinasinhan mä pyllähtää ällistyksestä, kun Anne sen Arktikin mun vastuulle tarjosi, mutta onhan se nyt aika hauskaakin. Hommaa siinä kyllä piisaa." "Mulla on vähän ikävä sitä hommaa", Lynn tunnusti. "Korppu oli niin valmis, kun se tuli meille, ja Sheila nyt ei ole ollut varsinaisesti nuori hevonen enää aikoihin. Se alun koulutusvaihe on niin jännittävä, kun edistys tapahtuu yleensä supernopeasti."
Danielin pää nytkähti vähän, kun hän muisti jotakin. "Multa kyseltiin sisäänratsastus- ja myyntipaikkaa pikkuponille", mies ilmoitti ja vilkaisi vaimoaan. "Voitaisiin ottaa se sulle projektiksi. Mounttitamma. Muistaakseni se haluttiin ensi keväänä laittaa satulaan." Susinevat alkoivat keskustella ponista, aikatauluista ja hevoselämästä suunnittelevaan sävyyn. Sillä välin Aleksanteri tarttui varjossa seisoskelevaan vichy-pulloon, avasi sen ja sai kuohuvat juomat käsilleen. Yhtäkkiä kuului Cellan naurua, ja vähän närkästyneenä Aleksanteri avasi suunsa sanoakseen, että ei hän ollut odottanut pullon kuohuvan niin paljon. Kävi kuitenkin ilmi, ettei naurun syy ollut Aleksanterin vahinko.
"Hähäähä, voi teitä!" Cella kiekaisi riemukkaasti. "Täällä on kuva joltakin koulutunnilta. Katsoin eka vaan että onpas Daniel taas onnistunut esittelemään photogeenisyyttään, mutta zoomasin sitten taustalle. Lynn, mikä sua oikein vaivaa tässä?" Cella loikki esittelemään kuvaa, jossa Daniel näytti tanssivan Lassen selässä kärsivän jostakin kivuliaasta suolistosairaudesta. Aidalla tuntia seuraamassa oleva Lynn ei edustanut sen hehkeämpänä puhuessaan jotakin tuntia seuraavan Yasminin kanssa. Anni tai Jiri oli totisesti onnistunut nappaamaan kuvan mitä otollisimpana hetkenä. Kaksoisleuat piirtyivät kummankin Susinevan naamoja kehystämään ja rypyt Danielin keskittyvän otsassa olivat niin syvät, että niitä olisi voinut kutsua rotkoiksi. Lynnin silmät pakoilivat kirkasta auringonvaloa ja saivat naisen näyttämään sammuvalta. "Toivotaan, että teidän lapsista tulee kuvauksellisempia kuin vanhemmistaan", Cella kiusoitteli. Daniel huiskautti kättään ja osui jälleen nokkoseen. "Saakeli! Meidän lapsethan on ihan täydellisiä", hän sanoi ilmeisen varmana asiastaan.
Lynnin poskia punoitti hieman, ja puskan toisella puolella Aleksanterikin höristi hölmistyneenä korviaan. Cella siristi tarkkaavaisena silmiään: oliko muka mahdollista, että Daniel Susineva suhtautuisi myönteisesti lapsipuheisiin? Olisiko tulevaisuus joskus niin omituinen, että Daniel Mörkö Susineva ryhtyisi isäksi?
Liian kiireisenä huomaamaan muissa aiheuttamiaan reaktioita Daniel polkaisi matalaksi yhden nokkosenperkeleen ja nappasi muutaman pulskan vadelman astiaansa. "Mun kuppi on täynnä. Eiköhän tää ala olla tässä", Daniel tuumasi. "Eiköhän. Ei muuta kuin letunpaistoon", Lynn hymähti ja rämpi pois vattupusikon keskeltä katsomaan, mitä Cella ja Aleksanteri olivat saaneet aikaiseksi. "Oho. Allu on kerännyt tarpeeksi vadelmia Cellankin edestä."
Kun nelikko tarpoi polkua pitkin kohti Poppelikujaa, Susinevat etunenässä, Cella suhahti Allulle: "Miten musta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että tässä me leikitään perhettä." "Sä olet Danielin ja Lynnin harjoituslapsi", Aleksanteri pohti ja sai aikaiseksi vimmaisen mulkaisun. "En mä siis väitä, että sä olet lapsi! Tai lapsellinen! En mä edes pidä lapsista silleen eli kyllä sä olet aikuinen!" "Joskus mä unohdan, että säkin olet ohittanut ala-asteiän", Cella puuskaisi ja tarttui Aleksanteria käsikynkästä. "Kaikella rakkaudella, Allu, mutta välillä sä olet kyvytön aikuisten väliseen kanssakäymiseen." "Poikaparkaa", kuului Danielin huvittunut pahoittelu, ja Aleksanteri näytti tuskastuneelta. "En mä ole mitenkään kyvytön", hän nurkui vielä, mutta kukaan ei tainnut edes kuunnella.
|
|
|
Post by Jusu on Sept 18, 2017 8:38:51 GMT 2
30. Muutoksen äärelle
Oli ilmiselvää, että tila oli ollut käyttämättömänä pitkään. Sen huomasi kaikesta: utuisesta valosta, jossa leijaili pölyä, tiukkaan suljetuista ovista ja ikkunoista, jotka vaatisivat kunnon pesun. Siellä täällä oli kuitenkin saappaanjälkiä. Jäljet olivat peräisin useammista kengistä. Oli suurta kumisaappaanaskellusta. Siellä täällä näkyi pienempien jodpurien jäljet.
Kaikkein määrätietoisimmin tilaa olivat mittaileet säntilliset kouluratsastajansaappaat. Eivät täydellisen puhtoiset ja kiiltävät, vaan kovaa työtä tekevät arkisaappaat. Saappaiden omistaja taisi janota lisää työtä tehtäväkseen.
Lynn tiesi, että Daniel oli innoissaan jostakin. Hän tiesi sen aina, kun Danielin alkoi olla vaikea pysytellä paikallaan. Silloin mies yleensä suunnitteli villisti tulevaisuuden toimiaan ja oli liian tohinoissaan ollakseen tyynesti aloillaan. Nyt Lynn osasi olla takuuvarma, että porisemassa oli jokin suuri suunnitelma.
Juuri sillä hetkellä Lynnistä tuntui, ettei hän jaksanut ottaa vastaan mitään elämää mullistavaa muutosta. Hyvänen aika, johan tässä oli mullistumassa ihan koko elämä ilman Danielin kunnianhimon ajamia työsuunnitelmia. Tuskin hän olisi osannut keksiä suurempaa elämänmuutosta kuin mikä jo oli käsillä, vaikka olisi yrittänyt. Ja sitten Daniel mietiskeli vain, kuinka laajentaa yritystään ja tehdä nimeään tunnetummaksi. Siitä Lynn arveli Danielin viimeaikaisen levottomuuden kumpuavan. Mies oli paneutunut töihinsä niin täydellä teholla, ettei muita vaihtoehtoja juuri ollut.
Daniel suorastaan uhkui hyvää tuulta tullessaan kotiin. Lynn oli hetken mielijohteesta ryhtynyt leipomaan pullaa. Kädet taikinassa hän katsoi miestään, joka tuli silmät loistaen keittiöön, vilkaisi jääkaappiin ja päätyi ottamaan vain vesilasillisen. "Me käytiin Aikun ja Ilpon kanssa katsomassa kivitallia", Daniel ilmoitti tyytyväisenä. "Ai?" Lynn tunsin olonsa hieman hämmentyneeksä - kivitalli oli ollut tyhjä jo yli vuosikymmenen, mikäli hän muisti oikein. "Mä olen vähän miettinyt sitä", Daniel sanoi, ja Lynn osasi jo aavistaa, mitä tuleman piti.
Pullataikinaa vaivaavat kädet tuntuivat yhtäkkiä hieman voimattomilta. Tietenkin. "Mä tarvitsen ennen pitkää lisää asiakaspaikkoja", Daniel totesi päättäväisenä. "Ratsutettaville, mutta ennen kaikkea mä haluan enemmän valmennusdiilillä tallipaikan vuokraavia asiakkaita." "Yrityksellä menee hyvin", Lynnin sanat olivat positiiviset mutta äänensävy jähmeämpi kuin olisi kuulunut olla. "Onneksi", Daniel nyökkäsi. "Musta tuntuu, että vaan taivas on rajana. Toistaiseksi asiat on ihan hyvin näin, mutta pitää vähän haistella, koska kannattaisi investoida parempiin tiloihin. Kivitallista saisi hienon. Ratastuskoulun kanssa samassa..."
Danielin ääni haipui pois Lynnin aktiivisesta tietoisuudesta. Nuori vaimo tiesi, mitä toiminnan lisääminen tarkoittaisi. Daniel uppoaisi töihin entistä pidemmiksi päiviksi, ratsastaisi yhä useamman hevosen, jakaisi läsnäolonsa taas uusille valmennettaville. Tallin remontoimiseen uppoaisi rahaa, aikaa ja vaivaa. Asiakaskunnan laajentaminen edellyttäisi aktiivista työskentelyä asian eteen. Täytyi myös ottaa huomioon se mahdollisuus, että kaikki menisikin mönkään. Ettei investointi poikisikaan halutulla tavalla rahoja takaisin. Se olisi Danielille iso pettymys ja tietäisi perheelle tiukempia aikoja.
Vaikka Daniel itse sanoi, ettei aivan vielä ryhtyisi haavettaan toteuttamaan, Lynn tiesi, että hektinen mies sanoi niin pääasiassa rauhoittaakseen vaimoaan - ja ehkä myös itseään. Kun Daniel kertoi hänelle ideastaan, hän oli pyöritellyt sitä mielessään siitä jo todenteolla. Danielin kohdalla ajatuksesta oli vain lyhyt matka toimintaan.
"Daniel", Lynn keskeytti miehensä harvinaisen polveilevan puheen vaisusti. "Mä ymmärrän, että bisneksen pyörittämisessä ei ole järkeä, jos ei aio kehittää sitä. Mä kuitenkin toivon, että tämä asia saa odottaa." "Mä ajattelin joka tapauksessa, että ehkä keväällä sitten alan selvitellä asioita", Daniel sanoi olkiaan kohauttaen. "Mä kyllä luulen, että ei kannata", Lynn ilmoitti kantansa harvinaisen tiukasti ja näki yllättyneisyyden ja orastavan närkästyksen miehen sinisissä silmissä. Daniel aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Lynn oli nopeampi. "Mä tarvitsen sua joskus kotonakin. Usko pois, mä aion ruveta väsyneeksi ja katkeraksi, jos mä en näe sua kertaakaan koko pikkulapsiaikana."
Daniel ymmärsi yskän hyvin nopeasti, mutta tunsi olonsa silti kaulimella päähän kalautetuksi. Lynn antoi taikinakulhon jäädä seisomaan pöydälle oman onnensa nojassa ja puri jo vähän hermostuneena huultaan, kun Daniel ei vastannut mitenkään. Nainen saattoi nähdä, kuinka miehen päässä raksutti.
Lopulta Daniel ravisti lyhyesti päätään toipuakseen häkeltyneisyydestään. Miehen kasvot sulivat hymyyn ja Lynn huomasi päätyneensä karhumaiseen halaukseen. Taikinaiset kätensä unohtaen Lynn tarrasi miehen paidanselkämykseen ja naurahti painaessaan päänsä Danielin hartialle. "Anteeksi, sun paidassa on nyt taikinaa", hän hyrähti, mutta Daniel pudisti naureskellen päätään. "Ei haittaa. Ei haittaa ollenkaan. Jeesus." "Jeesus", Lynniä nauratti. "Tuskin sentään. Eiköhän ihan tavallinen lapsi vaan."
Danielin pöllämystyneen hymyileväisestä ilmeestä hän saattoi päätellä, ettei tässä miehen mielestä ollut mitään tavallista.
No. Ei ollut hänenkään. Miten olisi voinut olla?
Cella oli viettämässä päivää ystävien kanssa. Kun hän saapui alkuillasta Poppelikujalle, talossa vallitsi kotoisa tunnelma. Keittiössä tuoksui tuore pulla. Ulkona pimeni jo. Olohuoneessa oli himmeä valaistus. Kun Cella kurkisti ovensuusta olohuoneeseen, hän löysi talon isäntäparin istuskelemassa tiiviisti kainalokkain sohvalta ja selaamassa elokuvatarjontaa. Parin kesken vallitsi niin rauhallinen tunnelma, että heidän yläkertaansa muuttanut Cella huomasi olonsa yhtäkkiä kovin kevyeksi.
"Joko sä tulit?" Lynn kysyi pehmeä hymy huulillaan. "Luulin, että menisi myöhempään." "Oli kyyti sopivasti tarjolla, niin en viitsinyt enää lähteä yksille ravintolan jälkeen", Cella sanoi. "Oli kyllä tosi kivaa. Eikä ne yhdet olisi kuitenkaan jäänyt yksiksi. En kaipaa darraa huomiselle." "Tuutko kanssa kattomaan leffaa? Ei olla vielä saatu päätettyä mitä katotaan", Daniel sanoi. Cella pohti asiaa ohikiitävän hetken. Mennäkö ylös omaan ylhäiseen yksinäisyyteen vai jäädäkö viipyilemään alakerran lämpimän turvalliseen tunnelmaan?
"No mikä ettei. Jos ei katsota mitään imelää." "Daniel uhkaili kauhulla", Lynn irvisti. "Hyi. Vaan siinä tapauksessa, että mä saan tulla Danin toiseen kainaloon."
Lopulta he eivät katsoneet kauhua. Jostakin syystä kolmikko ajautui katselemaan uutta Disney-animaatiota, ja se oli erinomainen valinta.
|
|