25.10.2015 Hubertusratsastus

[Salma]

HUBERTUSRATSASTUS

Kirpeän syksyisenä sunnuntaina 25.10. seppeleläiset lähtevät Hubertusratsastukselle Liekkijärven ruskan punertamiin maastoihin. Päivä vietetään ketumetsästysteemassa: ota siis mukaan pönäkin tweedtakkisi ja varusta hevosesi risuesteillä pärjäämistä ajatellen!

Tarkoituksena on ratsastaa reipasta tahtia Pyöstinvuoren ympäri ja sieltä laukkasuoran kautta Ruolammen ratsastushallin viereiselle pellolle. Iso osa matkasta kuljetaan ravissa tai laukassa. Reitille on pystytetty useita maastoesteitä (tukkeja, heinäpaaleja, pieniä hautoja, vesieste, portteja jne.), joista kaikki on mahdollista halutessaan myös kiertää. Esteet on rakennettu niin, että sekä aloittelevammille että kokeneemmille ratsukoille löytyy omansa. Estekorkeus maksimissaan 110 cm. 

Perinteinen ketunmetsästys kisataan isolla sänkipellolla ennen paluuta tallille. "Kettu", eli kettupuuhkan kantaja arvotaan ratsukoiden joukosta, ja muut ratsukot karahtavat hurjaan kiitolaukkaan napatakseen ketunhännän itselleen. Voittajan selvittyä jokaiselle osallistujalle jaetaan sänkkärillä perinteiden mukainen havunoksa sekä malja.

Hubertusratsastuksen päättää metsästysmajalle katettu illallinen, jonne kaikki tapahtumaan osallistuneet ovat tervetulleita. Siirtyminen metsästysmajalle tapahtuu tallille palaamisen jälkeen autoilla. 

Tapahtuma on avoinna seppeleläisille, sekä hoitajille että yksityisomistajille. Kokeneet ratsukot voivat ilmoittautua myös pikööreiksi (kaksi ratsukkoa, joiden tehtävänä on pitää ryhmä kasassa ja huolehtia turvallisuudesta) tai masteriksi (toinen maastoratsastusta johtava ratsukko). Nopeimmat ilmoittautuneet saavat paikat. Viimeinen ilmoittautumispäivä 23.10.2015.

Maksaminen tapahtuu tarinalla, kuvalla, sarjakuvalla tai muulla vastaavalla. Tapahtumasta tulee lyhyt kehyskertomus viimeisen ilmoittautumispäivän jälkeen.


Osallistujat (yht. 17):
Salma (master) - Solttu
Fiia (pikööri) - Elmo
Cella (pikööri) - Windi

Aurinko - Venna
Aleksanteri - Myntti
Kristian - Tollo
Robert - Harry
Emmy - Kuutti
Anni - Laila
Sandra - Aristo
Rosa - Kössi
Jason - Huiska
Clara - Netta
Pihla - Loeke
Tuulia - Ruusu
Pipsa - Sikke
Simona - Walma


Kehystarina
Hubertusratsastuksen päivä valkenee vaaleana ja kylmänä. Kuurainen maa ratisee, kun parhaimpiin tweed-takkeihinsa pynttäytynyt joukko ratsautuu tallipihalla. Masterina toimiva Salma kiristää tummanrautiaan Soltun ohjia, kun se steppaa taakseen muodostuvan hevosjonon kärjessä. Piköörit Cella ja Fiia asettuvat letkan molemmin puolin näyttäen terhakoilta punaisissa takeissaan.

Ratsukot lähtevät käynnissä tallipihalta. Pieniä polkuja kiertävän lämmittelyn jälkeen Salma kohottaa kätensä ravin merkiksi. Hevoset ovat energisiä ja pirteitä, ja jonon alkupäässä saadaan aikaiseksi pieni kahina tammojen kesken. Ratsastajien keventävien hahmojen kadotessa puitten väliin tallipiha hiljenee. Ne hevoset, jotka eivät pääse Hubertusratsastukselle, jäävät tuijottelemaan kaipaavina tarhoistaan.

Salma johtaa ratsukot ravissa metsikön poikki pellon reunalle. Kauempana siintää sumun läpi luonnonesteitä. Hetken jännittyneen tohinan jälkeen master nostaa jälleen kätensä ja hevoset pinkaisevat laukkaan. Nopeimmat kirivät kevyesti etumatkan hiekka kavioista lentäen, hitaammat nykivät ohjia jäädessään jälkeen. Fiia ja Cella pitävät huolta, että innostuneet ratsukot pysyttelevät heidän välissään punaisin nauhoin merkityllä polulla.

Pääasiassa tukeista ja muista luonnonmateriaaleista rakennetuissa esteissä on helpompi ja vaikeampi ponnistuspaikka. Helpotettu este voi olla vain pitempi askel ojan ylitse, vaikeampi taas mustilla autonrenkailla seisova pysty ennen samaista ojaa. Ratsukot mutkittelevat tasolta toiselle, joku hidastaa silloin tällöin raviin tai tekee ylimääräisen voltin. Tunnelma on riehakas hevosten tömistäessä kalvakan syysmaiseman poikki.

Ratsukot kiertävät Pyöstin vuoren, jonka pohjoispuolella on erikoisesteenä korkea trakehner-hauta. Sen edessä oleva vesikuja pelottaa osaa niin ratsastajista kuin hevosista. Moni kiertää reitin hankalimman esteen, mutta muutama ylittää itsensä ja tekee hienoja leijonanloikkia.

Laukkasuoralla ei ole esteitä. Salma nousee kevyeen istuntaan hiostuneen Soltun selässä ja antaa merkin, jonka myötä ratsut venyttävät askeltaan pitkällä suoralla. Kuuluu vain maan jutinaa ja hevosten raskasta hengitystä. Polku sukeltaa metsästä sänkipellolle ja pellolta takaisin metsään. Hyvissä ajoin ennen risteystä ratsukot hidastavat hetkeksi raviin. Kylmän kostea taivas ripsauttaa pari vesipisaraa heidän niskaansa.

Solttu keinahtelee ison polun ja puiden takana näkyvän ratsastushallin ohitse viimeisille esteille. Ne hypätään nopeasti: Salma siirtää hevosen laukkaan ja kurvaa pitkälle estekujalle, joka on rakennettu metsänreunaan. Kujan lopussa hän hidastaa Soltun käyntiin ja antaa sille pitkät ohjat katsellessaan viimeisten ponien hyppyjä.

Ennen ketunmetsästystä hevoset saavat tasaantua hetken. Punaposkiset ratsastajat pulisevat iloisesti radasta ja leyhyttelevät hikisinä takkien kauluksia. Salma suorittaa ketun valinnan nostamalla paperilappuun kirjoitetun nimen samettisesta ratsastuskypärästä.

Jason valikoituu ketuksi. Hän näyttää läpeensä tyytyväiseltä asetellessaan pörröistä puuhkaa harteilleen. Jännittynyttä liikehdintää kestää vielä hetken, kun Salma palauttaa vanhan kypärän pellon laidalla odottavalle Annelle. Sen jälkeen hän antaa lähtömerkin ja hevoset kannustetaan Huiskan perään.

Metsästys on lyhyt, mutta raisu. Ratsastajat nahistelevat Huiskan tuuhean hännän tuntumassa ja Jason painautuu harjaa vasten. Lopulta Pipsa onnistuu ratsastamaan riittävän lähelle ja nappaa hännän. Hän nousee seisomaan jalustimille ja ravistelee hurjana saalistaan Siken laukatessa kauemmas.

Sikke saa poskihihnaansa oman havunoksan. Pipsa kietoo ylpeänä kettupuuhkan kaulalleen ja ottaa vastaan Hubertusmaljan Annelta. Muutkin saavat omansa. Tweed-takissa melko huvittavalta näyttävä Kasper jakaa havunoksia ratsastajien rintapieleen ja hypähtelee pakoon hevosia, jotka ojentelevat nälkäisinä turpaansa tuoksuvaa oksakoria kohti.

Maljojen jälkeen ratsukot lähtevät tyytyväisessä käynnissä kohti Seppelettä. Vatsat murisevat. Hevosenhoidon jälkeen odottaa höyryävä illallinen metsästysmajalla.

[Fiia]

Elmo tuntuu ymmärtävän, että sillä on tämänpäiväisessä Hubertus-ratsastuksessa ihan erityinen rooli. Ennen matkaan lähtöä ruuna puhisi kaikelle liikkuvalle, nyppi ohjaa ja steppasi sinne tänne, mutta heti kun pääsemme matkaan, Elmo rauhoittuu ja askeltaa arvokkaasti letkan rinnalla niin kuin piköörin ponin kuuluukin. Minäkin alan päästä tunnelmaan pahimman aamuväsymyksen karistettuani enkä tunne enää oloani joulukuuseksi kirkuvanpunaisessa takissani. Se on löytö Liekkijärven kirpputorilta. Minulle kaksi kokoa liian isosta 70-luvun takista tuli ompelukoneella surauttelun jälkeen oikein kelvollinen Hubertus-asu.

Vinkkaan silmää letkan toisella puolella Windillä ratsastavalle Cellalle, joka on asiaparini tänään, ja saan nopean hymyn takaisin. Vaikka tehtävämme on todennäköisesti hyvin helppo kaikkien ratsukoiden ollessa jo kokeneita maastossa, minua vähän jännittää silti. Toivon kovasti, että hevoset ovat sopuisalla tuulella eikä kukaan saa aikaan kaaosta. Onneksi päivän master Salma, jolla on allaan pieni ja terhakka Soturi Bonnien sijaan, pitää huolta järjestyksestä yhtä lailla.

Ensimmäinen ravipätkä sujuu mukavasti. Hevoset ovat kyllä innoissaan, kuten olettaa saattaa, mutta kukaan ei onneksi lähde kaahaamaan horisonttiin silmitöntä vauhtia. Elmo on yllättävän tasainen ja kuuntelee tarkalla korvalla apujani, mistä olen varsin kiitollinen. Hommasta ei varmasti tulisi mitään, jos se päättäisi ruveta hankalaksi. Taputan ponia kaulalle nopeasti ja toivon, että muut ottavat siitä mallia.

Laukka saa osan ratsuista spurttaamaan kovempaa, osa jää auttamatta jälkeen lyhyine jalkoineen. Elmo haluaisi sinkaista isompien hevosten perään, mutta kaikeksi onneksi se reagoi heti, kun pyydän sitä jarruttamaan. Laukkaan jonon rinnalla ja pidän silmällä, että kaikki pysyvät mukana mutta pitävät reilusti välimatkaa toisiinsa, jotta esteillä ei tulisi ongelmia.

Ratsukot tekevät esteradalla tarkkaa työtä, eikä läheltä piti -tilanteita ainakaan minun nähdäkseni pääse syntymään. Tunnen lämmittävää ylpeyttä kaikkien ratsukoiden puolesta. On mahtavaa, että meillä on talliporukassa niin taitavia ratsastajia ja osaavia hevosia, että tällaisia tapahtumia voidaan järjestää ilman katastrofeja. Elmon kanssa hyppään muutaman helpon esteen, mutta osan kierrän kokonaan. Poni tekee siivoja tiikerinloikkia ja on jälleen ansainnut taputukset, kun kaarramme Salman johdolla laukkasuoralle.

Elmo ilahtuu päästessään pidentämään askeltaan. En tiedä, kuuluisiko Hubertus-ratsastuksessa oikeasti istua satulassa koko ajan, mutta nousen silti kevyeen istuntaan ja annan ponille vähän ohjaa. Se pinkoo menemään korvat pystyssä. Vilkaisen taakseni, mutta kun kaikilla näyttää olevan kaikki hyvin ja hauskaa, käännän nopeasti katseeni takaisin menosuuntaan. Kengitetyt kaviot lennättävät hiekkaa pitkälle taaksepäin, kun hevoset laukkaavat. Kiitän onneani, etten ole kenenkään takana.

Laukkasuoran jälkeen suurin osa hevosista malttaa hyvillä mielin ravata hetken. Osalle energiaa vielä piisaa, mutta onneksi luvassa on vielä muutamia hyppyjä ja sitten päivän kohokohta – varsinainen ketunmetsästys. saa nähdä, kuka pääsisi ketuksi tänä vuonna ja kuka saisi napattua puuhkan. Minun ja Elmon mahdollisuuksiin en usko, mutta onneksi sillä ei ole mitään väliä. Meillä on ollut mahtava iltapäivä joka tapauksessa, ja luvassa on vielä lisää hauskuutta illallisen muodossa. Saisi nähdä, mitä vanhalla kunnon metsästysmajalla tapahtuisi tänä vuonna!

[Cella]

”Miksi Cellalla saa olla hieno punainen takki?”
Mä vannon, että kuulin Jasonin nurisevan alle sekunnin kuluttua siitä, kun olin astunut Windiä kiskoen tallin varjoista muiden asuista poikkeavissa piköörinkamppeissani. Vaikka olin ilmoittautunut hommaan lähinnä epäitsekkäistä syistä, oli tällä kyllä puolensa. Mä en todellakaan omistanut tweedtakkia, enkä tajua miten näin moni muista sebeläisistä omisti – musta tuntuu, että Robertin takissa saattoi kaiken muun hyvä lisäksi olla sellaiset 70-luvun olkatoppaukset.

”Koska Cella on pikööri, niin kuin Fiiakin”, Salma selitti jengin nuorimmaiselle kärsivällisesti, ja huiskaisi kädellään kohti juuri tallin takaa astellutta Fiiaa, joka oli yhtä leimuavanpunaista värikarttaa.

”Miksi Cellalle annetaan minkäänlaisia vastuutehtäviä?” Annikin liittyi kuoroon, virnuilustaan päätellen ihan silkasta kiusaamisen ilosta. Olisin heittänyt sitä jollakin, mutta koska ainoa mun käsissä oleva asia oli Windi, se meni vähän turhan vaikeaksi.

Melkoisen alkuhäsäämisen jälkeen me lopulta saatiin poppoo järjestymään yhdeksi letkaksi, ja mä pääsin polleana astelemaan sen toiselle laidalle Fiiaa vastapäätä. Windi tuntui melkoisen pinkeältä, ja karkaili kuolaimelta pariinkin otteeseen hämmentyessään kaikista rinnalla kulkevista lajitovereista. Onneksi se ei ollut millään tavoin sinkoilevaa tai ryöstävää sorttia, vaan mä saatoin levollisin mielin istua syvällä satulassa ja väärinkäyttää valtaani kaikkiin jonosta vähänkin mutkitteleviin kavereihini.

Pian letkan kärjessä käyskentelevän Salman siro käsi nousi, ja koko letka siirtyi kuka mitenkin kevyeeseen raviin. Ilma täyttyi valkoisilla höyrypilvillä, joita sekä ratsastajat että hevoset hönkivät kirpeään ilmaan – taivas oli helmenvalkoinen, ja kaikki maata peittävä kuura ja kalpea valo sai ympäristön näyttämään hämmentävän värittömältä. Onneksi maisema oli kuitenkin kaunis. Kylmyys tai lähentelevän marraskuun ankeus ei kuitenkaan haitannut riehakkaita maastoilijoita piirun vertaa, vaan nauru ja iloinen kutkutus värisi ilmassa jatkuvasti. Porukka luultavasti odotti kaikkein eniten maastoretken päässä siintävää lupausta ketunhännänmetsästyksestä, mistä koko Hubertus-perinne oli saanut maineensa. Mä ainakin odotin.

Letka piristyy entisestään, kun maastoestettä rytmittämään asetellut maastoesteet tulevat mukaan kuvioihin. Windikin tuntui kiinnostuvan retkeilystä huomattavasti aiempaa enemmän, ja tamma polki etusillaan paikoillaan kuin paraskin kuumuva puissance-ratsu odottaessaan meidän hyppyvuoroamme.
”Ai kamala, tää me taidetaan jättää hyvällä omallatunnolla väliin!” Simona hihitti pörhistelevän Walman selässä katsoessaan Pöystinvuoren takaa paljastunutta, melkoisen kunnioitusta herättävää trakehner-hautaa. Mä silmäilin hiukan kaihoisasti sekä korkeaa että pitkää estettä paimentaessani hyppäämättä jättävää joukkiota haudan ohitse – sen hyppääminen olisi varmasti aikas upeaa, mutta ehkä se olisi suosiolla jätettävä taitavammille loikkaratsukoille.

Pitkä laukkapätkä sai tukan tuivertumaan, naaman punoittamaan ja ratsut innostumaan niin, että mulle ja Fiialle tuli ensimmäistä kertaa koko letkeän reissun aikana töitä tehtäväksi. Pari poneista kekkaloi turpa taivasta kohti välittämättä piirun vertaa ratsastajiensa pidätteistä, kuin ajattelisivat pystyvänsä laukkaamaan vaikka maailman ääriin jos eivät nyt totelleet. Joukon paine ja mun ja Fiian blokkaamat reitit saivat kuitenkin jukuripäisimmätkin asettumaan.
”Noniin, tällä pellolla pidetään ketunmetsästys!” Salma kailottaa avoimella aukealla puhkuvan tuulen yli. Moni hihkuu innoissaan. ”Arvotaan ketunhännän kantaja tässä lippuarvonnalla! Jaaaa häntää kantaa… JASON!”

Pieni poika ohjaa ratsunsa Salman luo kasvot mielihyvästä hehkuen, ja heilauttaa pontevasti pörheän turkiksen olalleen. Salman pienoisesta myhäilystä päätellen tämä arvonta ei ollut välttämättä ollut aivan tasapuolinen, mutta olin varma, ettei ketään ollut sitä vastaan. Jason oli maailman onnellisin saadessaan kunniatehtävän, ja Huiska oli mainio ketun ratsu. Jos kuusitoista ratsukkoa olisi jylistänyt Windin tai Kössin perään, olisi useammalla kuin yhdellä ollut metsästysmajan iltapidoissa otsaansa koristamassa mojova kavionjälki.

”Noniin, tehtävänä on napata häntä ketulta, alueena on tämä pelto!” Salma kailottaa, kun ratsastajat pyörteilevät hevosiaan volteille. ”Onko kaikki valmiina? Hyvä! Paikoillenne… Valmiit…”
”Hei!!” mä keskeytän lähtölaskennan yhtäkkisen heräämisen koettuani. ”Eikai meidän enää tarvii vahtia muita ja olla vastuullisia?” Salma katsoo mua hämmentyneen huvittuneesti, mutta pudistaa sitten päätään.
”Hyvä”, hymyilen tytölle, ja painaudun hieman lähemmäs Windin väreilevää kaulaa. Hep-huudon kajahtaessa ajan knabstrupini villiin laukkaan muiden sekaan, ja kiinnitän vauhdista kyyneltyvät silmäni tiukasti Huiskan leveään ahteriin. Tämä me voitaisiin voittaa.


Kiitos hauskasta tapahtumasta!!

[Emmy]

Ihanan raikkaassa syysilmassa pisteltiin menemään. Molemmilla oli hauskaa, Kuutti nautti erityisen paljon :3

[Anni]

Aamu
Laila tuntui olevan edelleen unessa, kun harjasin tammaa reippain vedoin.
"Herätyys", mutisin huultaan lerpottavalle mustankimolle, joka oli jäätynyt aloilleen. Lailan korvat kääntyivät hetkeksi luimuun, mutta sitten tamma pärskähti vaimeasti kurkottaen sitten taskujani kohti.
"Se piti kyllä säästää myöhemmälle", naurahdin pienen porkkanan kadotessa parempiin suihin tweedtakkini taskusta. Olin meinannut olla hädässä asukokonaisuuteni kanssa, mutta onneksi työkaverini oli asian tullessa puheeksi ilmoittanut etsivänsä minulle sellaisen vanhempiensa ullakolta. Ja tässä sitä oltiin, onnellisesti lainatakki päällä.

Aamu-unisuus tuntui pyyhkiytyvän Lailasta sillä sekunnilla, kun pääsimme tallipihalle. Mustankimo steppaili korvat pystyssä ja pää taivaissa, päristen hassunkuuloisesti toisille hevosille.
"Toi oli kyllä nopee", Salma virnisti ponnistettuani innosta puhisevan ja steppailevan Lailan selkään niin nopeasti kuin suinkin kykenin. Sainkin saman tien olla pidättelemässä puoliveritammaa, joka olisi mieluusti ottanut laukkaspurtin heti lämmittelyksi.


(Aamu)päivä
Pakko myöntää, että ajatus Lailasta maastoesteillä oli ollut kutkuttavan kauhistuttava. Ei sillä, rataesteet meillä olivat tähän päivään mennessä sujuneet ihan hyvin - enemmän mua mietityttivät ne möröt, joita matkalle saattaisi ilmaantua.
Mun kauhuskenaariot olivat kuitenkin pyyhkiytyneet pois sillä hetkellä, kun me olimme ylittäneet ensimmäisen maastoesteen. Lailan innokkuus tuntui kääntyneen meidän eduksi, eikä tamma ollut spookyillyt kertaakaan paria revittelypätkää lukuunottamatta. Olin jopa uskaltanut pariin otteeseen valita vähän reilumman kokoisen esteen ja silloin mulla oli ollut niin rohkaliaan vapautunut olo, että olisin voinut huutaa ääneen.


Iltapäivä
Taputin Lailan kevyesti hionnutta kaulaa ja laskeuduin satulasta. Ketunmetsästys oli ollut tamman kanssa jokseenkin koomista - sen sijaan, että me oltaisiin jahdattu Jasonia ja Huiskaa, Laila oli juossut pelottavasti hulmuavaa puuhkaa karkuun. Jasonin ilme olikin yhdessä vaiheessa ollut ihan näkemisen arvoinen, kun poika oli erehdyksissään ratsastanut Huiskaa meitä kohti: hetken nuorukainen oli varmaan luullut meidän kaappaavan voiton, mutta Laila oli ollut asiasta eri mieltä ja pyörähtänyt ympäri niin ketterästi, että mulla oli ollut tweedtakissa pitelemistä.
Mä olin kuitenkin edelleen ihan adrenaliinitäpinöissäni taluttaessani Lailan tallin suojiin.
"Oli kyllä niiiin hauskaa!"Clara hihitti tallikäytävällä, enkä voinut olla hymähtämättä. Netta oli näyttänyt varsin sympaattiselta pinkoessaan ketunhännän perässä korvat hörössä.
Loimitettuani Lailan tarjosin tammalle vielä pari porkkanaa. Mustankimo työnsi turpansa syliini, epäilemättä herkkujen toivossa, mutta sai mun sydämen sulamaan. Puoliverinen oli taas tänään väläytellyt mulle parhaita puoliaan, enkä mä malttanut odottaa seuraavaa mahdollisuutta päästä tamman kanssa maastoesteiden pariin.


Ilta
"AAA!" Cella karjui ja huitoi käsillään saaden osakseen muiden ruokalijoiden kummastuneet katseet. Tyrkkäsin vesilasin blondin nenän eteen niin tottuneesti, että Robert pärskähti ääneen.
"Hyvä että sulla on oma lapsenlikka", Robert virnuili Cellalle, joka oli saanut jäähdytettyä suunsa ja mulkoili pöydän toisella puolella istuvaa yksityisenomistajaa kulmiensa alta.
"Älä huoli Cepa, on meillä muillakin nälkä", Salma naurahti. Niin tosiaan oli, etenkin kun ruuan huumaava tuoksu oli saanut mahan murisemaan sillä sekunnilla, kun olimme saapuneet metsästysmajalle.

Jason taputteli tyytyväisenä vatsaansa. Robert oli rojahtanut tuolilleen autuaan tyytyväinen ilme kasvoillaan ja Cellakin oli tyhjentänyt lautasensa turvallisesti.
"Mä oon syöny viikon edestä", Rosa nurisi saaden mut naurahtamaan. Porukka oli syönyt illallista niin tunteella, ettei siitä ollut jäänyt juuri mitään kotiinviemisiksi.
"Hyvä että maistui", Anne totesi pöydän päästä tyytyväisesti hymyillen.

[Pihla]

Ratsastuksen jälkeen Pihla ja Loeke ehtivät poseerata hetken kamerallekin! Kiitos tapahtumasta!

[Clara]

Claraa aluksi vähän jännitti maastoesteet, mutta superhienon Netta-ponin kyydissä hyppääminen alkoi tuntua ihan kivalta!

[Robert]

Mä en olisi ikinä arvannut, että Harry olisi syttynyt hubertusratsastukselle niin kovasti. Tai olin, kyllähän mä hevoseni tunsin ja sen mielestä mikään, ei mikään ollut parempaa kuin pistää jalalla koreasti ja vieläpä kavereiden kanssa! Mutsin innoissaan ullakolta kaivava tweedtakki oli aivan liian kylmä syyskuiselle päivälle ja taivaskin näytti vähän siltä, että saattaisi sataa vettä ennemmin tai myöhemmin. Mun Rukan sadetakki oli vain lämmin ajatus jossain aivojen haaveilulohkon paremmalla puolella.

Este esteeltä varsinkin hyppäävien ratsukoiden tahti kiihtyy: hevoset painavat menemään korvat luimussa, mutta eivät siksi, etteivät ne pitäisi tästä. Aurinko pienen mutta pippurisen Vennan selässä näyttää ilahtuneen ja kauhistuneen sekoitukselta, ja mua hymyilyttää. Poni punnertaa kevyesti yli tukkiesteen, jonka täytyy olla ainakin puolen sen säkäkorkeudesta. Jauhoturpa näyttää nauttivan syysaamustaan täysin rinnoin.

Mä taas joudun pitelemään harmaakorvaa kädet kainaloissa. Se viskoo päätään, tekee ihmeellisiä sivuaskelmaisia loikkia, ja aina kun pyydän sitä hidastamaan, se jää laukkaamaan kuin keinuhevonen. Mua kauhistuttaisi sen selässä jos en tietäisi, että se ei tarkoita pahaa. Harry ei ole jännittynyt kuten poukkoilevat ja temppuilevat hevoset yleensä. Ei, sen selkä tuntuu tukevasti allani ja sen korvat pyörivät kuin propellit sen yrittäessä päättää kuunnellako mua vai kaikkea muuta.

Allani pinkova harmaakorva puhahtaa nähdessään laukkasuoran. Sitä ei kiinnosta seurata niitä harvoja, jotka ovat päättäneet hypätä Salmaakin jännittäneen trakehnerhaudan. Koko este näyttää munkin silmään hurjalta, ja ajatus siitä, että olen joskus sellaisen ylittänyt ja vieläpä ponilla, on vähintään karmaiseva.

Harry tuntuu näkevän Salman nousseen käden ennen mua. Sen etupää nousee hetkellisesti, liioitellun iso laukka-askel, ja sitten tunnen sen työntävän takaosallaan itsensä pitkään laukkaan. Aiemmin edellämme kulkeneet ponit pienine askelineen jäävät jälkeen, ja mun silmäkulmista karkaa vettä siinä vauhdin huumassa. Tekisi mieli nauraa. Tuntuu, että olen niin lähellä vapautta kuin nuori, työssäkäyvä hevosenomistaja voi olla. Venytän käteni taputtamaan Harryn kaulaa, löystynyt ohja vain innottaen sen suurempaan laukkaan.

Hevonen on niin ratkiriemuissaan, että Salman merkki hidastamiselle on melkein pettymys. Harry kuitenkin pörisee iloisesti ravissakin, sen askeleet liioitellun korkeita ja lentäviä aivan kuin se voisi vielä huijata mut päästämään sen villiin laukkaan. Korjaan vauhdista nenälle kallistunutta kypärääni lipasta ja yritän keventää innostuneen harmaakorvan epäsäännöllisessä ravissa.

Ja aivan kuten arvelinkin, taivas aukesi. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta huomasimme. Vesipisaran killuessa kypärän lipassa, mä en voi kuin hymyillä. Ehkä tämä syyskuinen aamu ei ollutkaan niin huonosti vietetty.

[Jason]

Mua vähän jännitti, kun mä talutin Huiskaa tallin pihalle. me oltiin lähdössä hubertusratsastukseen ja äiti oli pakottanut mulle aika naurettavat vaatteet päälle, koska se kuulemma kuului asiaan. Mä olin tuijottanut mun äitiä niin pitkään ja vihaisesti kun olin vaan jaksanut, mutta se oli vaan vakuuttanut, että kaikilla muilla olisi ihan samanlaiset vaatteet päällä. Onneksi oli, koska muuten en olisi koskaan suostunut tulemaan ulos tallin vessasta outojen kuteiden kanssa. Se oli ainakin saletti, että jos joku mun koululaisista olisi nähnyt mut tänään Huiskan kanssa Hubertusratsastuksessa tällasen tyttölauman kanssa, mua kiusattaisiin ikuisesti koulussa.

- Miksi sä näytät jäbä noin surkealta, Robert tuuppasi mua iloisesti, vaikka me ei silleen oltu ees tutustuttu kunnolla koskaan. Se oli niitä tallipoikia, jotka ei ilmeisesti pitänyt tällaisista hurmaavista kilpailijoista, koska kaikki tykkäsi musta.
- Your finnish is bad, mä kohautin olkiani.
- Do you speak English? Robert häkeltyi.
- Hei.. Mä oon sentään jenkkiläinen, mä kohautin olkiani ja virnistin ja sitten vein Huiskaa vähän kauemmas Harrysta, että pääsisin nousemaan tamman selkään ilman, että se hyppäisi Harryn syliin ja aiheuttaisi koko meidän ryhmälle jonkun kohtauksen. Sellaisella tuulella se nimittäin oli.

Ei mua silleen pelottanut yhtään, vaikka mulle kerrottiin mitä tämän päivän ratsastus sisälsi. maastoesteet ei ollut mulle kyllä kauheen tuttuja, mutta mä luotin siihen, että Huiskan kanssa niitä oli ihan turvallinen mennä. Ehkä. Oli tiedossa vielä metsästys ja mä olin koko illan valmistautunut siihen, että mä pitäisin puheen miksi mun piti johtaa koko ratsastusta.
- Kaikki valmiina? Sinäkin Jason? Salma huhuili mulle vähän huolestuneena.
- Nou hätä, älä huolehdi, jos sä tiput mä autan, vinkkasin Salmalle silmää ja mun vieressä oliva Fiia tirskahti iloisesti. Kyllä mua vaan välillä ärsytti, kun tuntui ettei kukaan muu ikinä ottanut mua tosissaan paitsi Daniel. Se ymmärsi kyllä aina että oli tosi kyseessä eikä saanut nauraa.

Sitten me lähdettiin maastoesteille. Mua vilkuiltiin vähän siihen malliin, ettei vieläkään mun ratsastustaitoihin luotettu, mutta mä päätin näyttää kaikille mihin mä oikeasti pystyn. Kun oli mun vuoro hypätä, ratsasti Tuulia vielä mun viereen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Tuulia oli itseasiassa ennenkin tullut katsomaan paljon tunteja ja muutenkin kun mä hyppäsin ja se tiesi että mä osaisin. Joten mä painoin pohkeet kiinni Huiskaan ja kannustin sen laukkaan. Yleensä se pisti kovasti hanttiin, mutta nyt se singahti laukkaan niin reippaasti ja lujaa, etten meinannut ite saada tahdista heti kiinni. Sitten se löytyi ja mä ylitin mun elämäni ensimmäisen maastoesteen. ja muuten, ylitin sen hienosti.

Oli ihan turhaa, että mun taitoja aliarvioitiin, vaikka Salma kyllä kovasti yritti rajoittaa isommille esteille menemistä. Mä katsoin Salmaa niin rauhallisesti kuin vain osasin, silleen miten mä aina katsoin äitiä kun se alkoi väittämään että mä muka olisin johonkin liian nuori. Sitten mä hymyilin pehmeästi Salmalle.
- Kato, mulla on mennyt tähänkin mennessä ihan hyvin, ei mulla ole mitään hätää, mä lohdutin Salmaa, joka vielä silti hieman huoleastuneena katsoi mua. Sille oli saletisti pidetty taas joku varoitus keskustelu kuinka mä luulin itsestäni liikoja, mutta sehänei pitänyt paikkaansa. Ei ollenkaan.
- Okei, saat mennä ton haudan, mutta vaan jos löydät Huiskan kanssa vähän rauhallisemman tahdin, Salma totesi lopulta.
- Jes! Mä lupaan et mennään Huiskan kanssa nätisti, mä hihkaisin ja käänsin Huiskan sitten menosuuntaan. Tämähän oli mukava päivä, kerrankin jotain uutta ja jännää.

Kiitos!

[Odelie]

Rosan kuittaus
Herää nyt ja kerää luusi,
On pukeutumiseen käytetty tunteja kuusi,
Ja jännittävä päivä tiedossa meillä,
Kun matkaamme pitkin Seppeleen teitä.
On valmiina kuteet ja siisti ratsu,
Tällaisesta hoidosta pitäisi saada jo maksu.
On ratsujen selkään heittäydytty vihdoin,
Matkamme jännä silti kohdistettu liioin.

Tällaisessa osana en koskana ole ollutkaan,
Ratsu hilpeät ja äkäiset,
Kuin ei tehtävästä olisi tietoakaan.
Syksyisne ilman tuuli vähän nipistää,
Silti pitää vauhtia ehkä vähän kiristää.

On ravia ja laukkaa,
Kai kohta jossain saisi evästäkin haukkaa,
Kettuja ja metkuja,
En pääse kiinni koko ideasta.
Ajatuksena minulle tämä hauska reissu vain on,
Kun sai ulkomuotoon kiinnittää huomiota,
Ja kohdata kaikkien hurmion.

On ratsuni ihan yhtä hienona kuin minä,
Asenne on ainoa,
Joka pahasti teki tenän.
Ei millään mahtaisi kiinnostaa Kössiä juosta metsässä,
Vaikka kuinka pohkeilla kannustan,
Se vaan laahaa muiden perässä.

Kai tässäkin oli tarkoitus ketteryys ja vauhti,
Mutta minkäs minä sille voin jos ratsullani on luulotauti.
Vähän pitää vasenta jalkaa heilutella huonona,
Ku ähkiä ja puhkia,
Kuin ei laukata pystyisi kuin nyrpeällä kuonolla.
Kunnialla selvitään silti koko retkestä,
Ja porkkanan saadessa osaa Kössikin hieman nauttia hetkestä.

[Tuulia]

Kasper ojentamassa Tuulialle havua kettujahdin päätteeksi, Tuulia tasapainoilee Ruusan selässä malja kädessään.


Meni näköjään 5 vuotta saada tää aikaan 🙃