|
|
Post by Robert on Jan 30, 2018 0:17:04 GMT 2
30.1.2018
Musta tuntui pahalta. Niin helposti kuin tallielämän ja hevosen vältteleminen olikaan arkeeni sujahtanut, ei sitä voinut jatkaa loputtomiin. Jutan onnettomuus oli lyönyt kapuloita rattaisiin eikä Allukaan suostunut enää hoitamaan hevosta, joka varmasti hyppi jo seinille liikuttamattomuuttaan.
Harry ei ollut hullu. Se ei ollut vaarallinen hevonen. Oli hevosia, joiden kanssa oli hyvä pysyä varuillaan ja aina vähän valppaampana, mutta Harry ei ollut sellainen hevonen. Harry oli ystävällinen ja kiltti hevonen, joka rakasti kaikkea ja kaikkia, eikä varmasti haluaisi pahaa kärpäsellekään.
Oli pelottavaa, että se oli telonut Jutan pahoin. Mä en ollut ihan varma mitä loppujen lopuksi oli tapahtunut--en ollut vastannut Cellan enkä Salman puheluihin, vaan vasta Annelle miltei pari tuntia tapahtumien jälkeen.
Tallilla mua vastassa oli ollut silmin nähden levoton hevonen ja epävarmasti huultaan jäystävä Salma. Harry oli pyörinyt karsinassaan ympyrää hikisenä ja mä olin huomannut, että toisesta turvajalustimesta puuttui kumiosa.
"Harry on ihan kunnossa, vähän hermostunut vaan", Salma oli kertonut. Mä olin ollut kykenemätön tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan hevostani, jonka kohdalla "vähän hermostunut" oli understatement of the decade.
"Jutta vietiin sairaalaan", Salma oli jatkanut.
Jutta oli jo kotiutunut. Allu ja Cella olivat patistaneet mut käymään sen luona heti kotiutumisesta seuraavana päivänä, ja mä olin. Tavallisesti niin kirkassilmäinen ja pirteän positiivinen Jutta oli ollut vain haamu entisestä. Sen naama oli ollut ruhjeilla ja kainalosauvoja, joilla se oli nilkuttanut ympäriinsä, se oli käsitellyt vaikean näköisesti. Ja mä olin vain ajatellut, että minä, minä, minä, minä olin tämän kaiken syy, minä ja yksin minä, minun takiani Jutta näytti maansa myyneeltä. Paniikin noustessa mun rinnassa, mä olin tyrkyttänyt tulppaanikimppua ja konvehtirasiaa sen suuntaan. Jutta oli katsonut niitä ja hymähtäen heilauttanut keppiään ilmassa--ei sillä ollut vapaita käsiä ottaa lahjuksia, anteeksipyyntöä vastaan.
Oli se jo palannut tallille, Jutta. Urheana se oli näpertänyt jäisiä kelejä varten säädettyjä piikkejä paikoilleen ja pois aina tallin ovensuussa, nilkuttanut portaita ylös oleskeluhuoneeseen ja tarponut karsinan puruissa kepit sinne upoten. Jop Harry oli jo tottunut kainalosauvojen olemassaoloon kuin ne olisivat tulleet jäädäkseen, mutta mun sisintä kylmäsi aina kun näin ne.
Harry oli vieläkin levoton. Se pyöri karsinassaan maanista ympyrää, höristen ja pöristen jokaiselle ohikulkijalle. Mun sydäntä särki nähdä se tällaisena--Harry oli sisimmiltään kova tekemään töitä ja sen motivaatio treenin oli omaa luokkaansa.
Ja täällä se mätäni karsinaansa.
Alviina harjaili Pirren hevosta tyytyväisenä. Jokaisesti sen liikkeestä, ilmeestä, hymähdyksestä kävi ilmi, kuinka ylpeä se oli asemastaan. Mä tuijotin tamman piirtoa ja mietin. Mikä sen nimi oli? Minkäniminen Pirren hevonen oli? Olinko mä ollut niin kauan poissa?
Rintaa puristi.
"Alviina?"
"Mhm?" eikä se edes nostanut katsetaan sieltä mistä se kuopsutti näkymätöntä kuraa hevosen valkeasta ruununrajasta.
"Voisitko sä hoitaa Harrylle jonkun... liikuttajan? Väliaikaisesti?"
Alviina katsahti muhun olkansa yli, keskittyi sitten sipaisemaan hoitohevosensa--Tikrun, Tikru se oli--jalkaa vielä kerran ja nousi sitten ylös, kädet lanteillaan.
"Kuinka niin?"
"Jutta... ei ole siinä kunnossa, että voisi ratsastaa.. Ja mä... Mä en.. Mä en ehdi."
Alviina katsoi mua laskelmoivasti. Aivan kuin miettien, what's in it for me. Mä mietin kuumeisesti jotain syöttiä, jotain mitä tarjota Alviinalle vastineeksi palveluksestaan. Viime vuonna orastamaan alkaneesta ystävyydestämme huolimatta Alviina oli ehkä viimeinen ihminen, jolle halusin olla määrittelemättömän palveluksen velkaa.
Sitten, mun suurimmaksi yllätyksekseni, Alviina kohautti olkiaan, "Okei."
Ja mä en tiedä miksi, mutta mulla ei ollut helpottunut olo. Mikä kuvainnollinen kivi ei vierähtänyt mun sydämeltä. Vilkaisin karsinassaan eestaas heijaavaan harmaakorvaan, ja se kivi kovettui entisestään.
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Feb 25, 2018 0:28:16 GMT 2
25.02.2018 Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten enää muistanut tapahtumien kulkua tarkkaan. Olin pötköttänyt pöllähtäneenä medihelin paareilla. Housut märkinä sulaneesta lumesta olin tapittanut mun ympärillä häärivää ensihoitajaa. Se oli kysynyt multa muutamia kysymyksiä joita en enää muistanut ja pyytänyt minua liikuttelemaan varpaita ja sormia. Sitten se oli hymyillyt mulle kannustavasti ja sanonut jotakin.
Seuraava selkeä muistikuva oli kun istuin lääkärin tutkimushuoneessa vaaleanpunaisessa sairaalayöpuvussa. Äiti istui huolestuneen näköisenä mun vieressä ja kuunteli tarkasti mitä lääkäri sanoi. Magneettikuvauksessa ei ollut näkyny mitään turhan huolestuttavaa. Mä olin pystynyt hienosti kävelemään suoraa viivaakin pitkin. Jalat ja kädet toimivat mainiosti, vaikka jalassa olikin ikävästi pieni venähdys tai nyrjähdys tai joku vastaava. Piti lepuuttaa jalkaa ja kävellä sauvojen kanssa.
“Onneksi oli kypärä. Liian moni harrastaa ilman”, keski-ikäisen lääkärin ystävälliset, ryppyiset kasvot hymyilivät mulle. “Säikähdyksellä selvittiin. Olisi voinut käydä paljon pahemmin.”
“Nyt vaan lepoa ja tarvittaessa särkylääkettä. Pikku tauko ratsastuksesta ja juoksusta.”
Pah. Mä tiesin jo että tulisin turhautumaan nahoistani, jos en pääsisi liikkumaan.
Robert oli laittanut mulle viestin pian lääkärintutkimuksen jälkeen. Harry oli kunnossa, ehkä vähän pöhkönä vauhdikkaasta kuperkeikasta, mutta kunnossa. Ruhjeiltakin säästyttiin lumivaipan ansiosta. Se oli noussut heti kaaduttuaan ja odottanut kiltisti muita. Ihan niin Harrymaista kuin voi olla.
Nyt tapaturmasta oli kulunut hyvä tovi. Mä olin parantunut hyvin ja palannut aktiivisempaan rooliin Harryn elämässä. Robertin työ/tulevaisuus/Harry/ihmissuhteet/elämä-ahdistus ei ollut helpottunut, mutta mä pystyin helpottamaan nuorukaisen kiireistä arkea edes vähän. Harryn hoitamisen lisäksi kävin jopa kerran ruokaostoksilla sen puolesta. Koska nyt kun olin yli-innokas ajokortin hallussapitäjä, pikku kauppareissu ei tuntunut pahalta, vaan enemmänkin päivän kohokohdalta. Toin vahingossa Robertille maitoa, vaikka se olisi halunnut teehensä kaurajuomaa. Mutta silti se ylisti mut maasta taivaisiin, aivan kuin olisin käyttänyt enemmänkin vaivaa ja aikaa ruokakassin hakemiseen. Pikkujuttu se vaan oli. Halusin auttaa mulle niin kovin tärkeää ihmistä (ja myös hyvän tekosyyn päästä rattiin!!).
 Hassu digilyijäriluonnos Harrysta |
|
|
|
Post by Robert on Feb 28, 2018 13:31:28 GMT 2
28.2.2018
"Millä perusteella sä valitsit Alviinan liikuttamaan Harrya?"
"Robert! Kai sä tuut kans tohon Tie Tähtiin?"
"Voitko kuvitella, että meidän Inkeri on nykyään täällä töissä?"
Oleskeluhuoneen tervetulokomitea sai mun sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa, ja kämmenet hikoamaan mummun kutomien tumppujen sisällä. Kaikkien sanat muuttuivat epämääräiseksi, ymmärtämättömäksi parveksi mun pään sisällä ja mä en voinut kuin tuijottaa aiemmin niin tuttuja kasvoja hirveässä paniikissa.
"Päästäkää se nyt ensin täältä oven suusta", Lynn yhtäkkiä totesi mun takaani ja puristi mun käsivartta rohkaisevasti. Sen hymy oli lämmin, mutta tarpeeksi nopeasti ohi--mä en ehtinyt paineistua oletettujen odotuksien alla. Sitten se jo luikahti mun ohi silminnähden suurennesta vatsastaan huolimatta kuin varkain. Normaalisti niin siron ja hentoisen oloinen nainen muistutti toppavissa talvitamineissaan enemmän michelinman-hahmoa kuin minun tuntemaani Lynn Malinia. Tai, no, rouva Susinevaa.
"Kunhan nyt on kiva nähdä Robertiakin täällä", Salma hymyili sohvalta ja tiivisti kohti Emmyä, tehden tilaa mun varmasti levinneelle pyllylle.
Huone hiljalleen palasi omiin keskusteluihinsa kuin minä en olisikaan astunut huoneeseen, ja mä istuin tarjotulle paikalle sohvalla.
"Niin kai säkin osallistut siihen uuteen cuppiin?" Salma kysyi.
"Ai mihin?"
"Tie Tähtiin!" Emmy tiesi kertoa. "Se on sellainen et neljä osarii ja sit finaali. Jossain maaliskuun puolivälissä alko, Saaristolla on eka osari."
"Saaristolla?" mä hämmennyin.
"Se on se hevosopisto Loviisan lähellä", Emmy sanoi. "Siis sen kaupungin, ei meidän Lovvun."
"Mutta siellä on kaikki helpot koululuokat ja sitten esteitä! Tosi moni lähtee, mä, sitten Stella eli se Panchon hoitaja, ehkä Fiia... Sartsukin Kössillä ja vissiin Alviina Lassella helpoimmalle tasolle", Salma luetteli sormiaan apuna käyttäen. Ne molemmat tapittivat mua innokkaan toiveikkaina, Emmyn nyökytellessä.
Mun päässä pyöri. "E-enhän mä... Mä en edes muista millon mä oon viimeksi istunut satulassa..."
"Ratsastus on kuin pyörällä ajamista!" Salma vastasi iloisena. "Ei sitä niin vaan unohdeta! Ja Harry on kuitenkin liikkunut viime viikkoina melkein päivittäin."
Tieto hevosen liikunnasta sai mua vähän huojentumaan. Salman kasvoilla oli kiltti hymy ja se näytti huolettomalta--se oli varmaan itse vastannut Harryn liikutuksesta, ja mä en voinut olla tyytyväisempi Alviinan valintaan.
"Hyvä kuulla", sain sanottua. "En mä.. En mä silti usko."
"Mieti sitä silti", Salma vastasi ja taputti mun polvea nopeasti. "Kysy vaikka Danielilta mielipide, se on Harryakin pitänyt silmällä niin se tietää."
Vilkaisin vaimonsa vieressä istuvaa valmentajamiestä epävarmasti. Daniel näytti vähän väsyneeltä, sen tavanomainen sänki oli vähän normaalia pidempää ja sen silmien alla oli jotain purppurankaltaista.
"Et sinä mitään menetä jos kysyt", Emmy rohkaisi Salman toiselta puolen. Mä ehdin vähän yrittää kohottaa toista suunpieltä, kunnes.
"Meidän pitäisi lähteä kuulkaa baariin!" Inkeri yhtäkkiä kajautti pöydän äärestä. "Ensinnäkään ei olla ikuisuuksiin käyty porukalla baarissa ja sitä paitsi tänään on keskiviikko eli pikkulauantai ja sitä paitsi nyt on hiihtolomaviikko!"
--
"No", Inkeri töksäytti inkerimäiseen tapaansa. Se piti kaksin käsin kiinni juomastaan, tallityön runtelemien kynsien nakutellen äänettömästi lasin pintaa. "Te sit vissiin erositte?"
Mä kohotin katseeni Inkeriin ja muihin seuralaisiimme, ja mun oli pakko todeta, että se puhui mulle. Että se tarkoitti mua. Ja Konstaa.
Kohautin olkiani. Fleimin verhoiltu penkki sai mun parkatakin kahisemaan liikkeen tahdissa. Se, ja mun tukala nielaisu, peittyivät kuitenkin jonkun Antti Tuiskun uuden hitin alle. Mulla ei ollut kuuma, mutta tunsin silti hermostuneen hien ihollani. Vaikka Inkeri oli siirtänyt katseensa seuraamaan tanssilattian ihmisiä, tiesin keskustelumme olevan vasta alussa.
Inkeri ei ollut luovuttajatyyppiä. Se ei ollut oikein ikinä ollut, huomasin ajattelevani--me oltiin Inkerin kanssa tunnettu kauan, kauemmin kuin mä välillä muistin.
"Sitä sattuu", se sanoi musiikin yli, enemmän tanssilattialle kuin mulle. "Meille paremmillekin ihmisille", ja lopulta se kääntyi katsomaan mua viekkaasti hymyillen. Muistelin Inkeriä ja muistelin Andreita, muistelin niiden myrskyisää suhdetta ja sen myrskyisämpää loppua. Sitten oli kuin maa olisi niellyt koko venäläisen. Mikä mua ei tietenkään ollut haitannut, mä en ollut ikinä niin välittänyt Andreista ja sen monimutkaisista kuvioista. Anyway, pointti oli, että Andrei oli kadonnut maisemista.
Konsta, se taas oli yhä Liekkijärvellä. Näin sitä kävelykaduilla, kaupassa, joskus liikennevaloissa. Vaihdoin tien toiselle puolelle, hylkäsin ostoskorini keskelle markettia, kävelin päin punaisia. Tummat silmät ja ruskea tukka saivat mun sydämen hyppäämään kurkkuun, enkä mä halunnut tukehtua.
"Konsta oli perseestä", Inkeri totesi.
"Oliko", vastasin. Mietin, oliko kiltti ja herttainen Konsta oikeasti ollut perseestä, vai olinko mä vain ollut typerä ja takertuva, turhanpäiväinen stressipesäke.
Inkeri katsoi mua kuin se tietäisi elämästä enemmän kuin minä. "Oli." Ja varmaan tiesikin.
Sitten se ei enää sanonut mitään, liittyi takaisin muiden keskusteluun yhtä jouhevasti kuin se oli siitä irtautunutkin. Mä katselin vaaleaverikön poninhäntää, sen niskan villejä vauvahiuksia.
Me oltiin Inkerin kanssa oltu kavereita jo kauan. Ihan piskuisista esiteineistä asti. Muistin meidän kesän kaunistamat lapsenkasvot, pisamien peittämät käsivarret. Muistin Britan, ja Anthonin--silloin kun se ei ollut vielä kasvanut aikuiseksi ja ennakkoluuloiseksi--ja muistin kaikki Siirin ja Vennan selässä tehdyt ratsastusretket. Muistin Inkerin, jonka kanssa me oltiin yhdellä ratsastusleirillä valvottu koko yö ja puhuttu kaikesta maan ja taivaan välillä.
"Mulla on ollut vähän vaikeaa", sanoin yhtäkkiä.
Inkeri kääntyi mua kohti, mutta ei se ollut kuullut ja katsoi mua nyt odottavasti, vilpitön kiinnostus pilkehtien sen silmissä. Yhtäkkiä sanat oli vaikea toistaa--oli ollut helpompaa mutista ne musiikin sekaan, suorastaan toivoa niiden katoavan ilmassa soljuvien lyriikoiden rakoihin. Inkeri räpäytti pitkiä ripsiään, ja se katsoi mua eri tavalla odottaen kuin vaikkapa Alviina.
Nielaisin, katsoin käsiäni. "Mulla on ollut vähän vaikeaa."
No älä, Inkeri olisi voinut sanoa. Haha, aijaa vai, se olisi voinut sanoa. Ihan kun koko Liekkijärvi ei ois huomannut, se olisi voinut sanoa.
Mutta se sanoi: "Ei se mitään. Mullakin oli vähän vaikeaa joskus." Ja sitten sen toinen suunpieli nousi, lempeästi, myötätuntoisesti.
"Ai?"
"Mhm."
Tunsin munkin kasvolihasten tekevän jotain, mitä ne eivät olleet hetkeen tehneet: hymyilevän.
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 2, 2018 17:28:14 GMT 2
2.3.2018
Harry tuijotti mua mantelinmuotoisilla sinisilmillään. En osannut lukea sen ilmettä ja mietin, olinko vaan out of it ja etääntynyt hevosista, etenkin omastani, niin paljon, etten enää osannut lukea sitä. En tiedä kauanko seisoin siinä tuijottamassa Harrya, joka avonaisesta karsinanovestaan huolimatta seisoi kiltisti kintut karsinansa puolella. Se oli kuitenkin kaula pitkällä, tapansa mukaan, muttei tehnyt aloitetta minkäänlaiseen kanssakäymiseen. Kunhan tuijotti.
Kypärä painoi ikävästi mun otsaa. Ratsastushousut tuntuivat puristavan joka paikasta, etenkin vyötäröltä, ja saappaat tuntuivat epämukavilta mun nilkoissa. Jutta oli varustanut Harryn ja seisoi nyt karsinansuun vieressä. Se ei ollut toiteroinut keppien kanssa aikoihin, ja se oli ollut paitsi Harryn, niin myös mun henkilökohtainen avustaja viime aikoina.
"Hyvin se menee."
Kello oli yhdeksän aamulla. Tallilla ei ollut ketään, vain minä ja Jutta. Ja Inkeri. Tietenkin. Mutta sekin oli tekemässä töitä. Mä olin tarkoituksella valinnut tällaisen ajan, eikä siitä ollut tiennyt kukaan Jutta mukaan lukien.
Kunnes oli mennyt möläyttämään jotain ratsastuksen suuntaista ja Jutta oli vaatinut saada tulla mukaan. Ja kuka minä olin Juttaa kieltämästä? En yhtään kukaan, ja siksi Jutta siinä seisoihin, silmät toiveikkaina ja odottavina.
Musta tuntui naurettavalta seisoa tässä kuin joku ensimmäistä kertaa tunnille tuleva ratsastaja. En ollut koskenutkaan hevoseeni. En ollut harjannut, en ollut satuloinut. Harry oli käyttäytynyt kuten aina, ollut hauska ja ystävällinen hevonen. Nyt minä vaan tuijotin sitä. Odottaisin, että ottaisin sen askeleen, tarttuisin ohjiin.
Se, pieni askel, tuntui yhtäkkiä suurelta.
Sitten käytävällä kopisi saappaankannat, jotka pysähtyvät mun viereen.
"Parasta terapiaa on se kun vaan tarttuu toimeen ja huomaa saaneensa aikaiseksi jotain", Daniel toteaa.
Mä tuijotin sitä pöllämystyneenä. "Vaikutanko mä susta siltä, että mä tarvin terapiaa?"
En tiennyt oliko se tosissaan, olinko minä tosissani. Terapia ei ollut edes käynytkään mielessä, niin vähän kuin mä terapiassa käyviä tuomitsinkin, se tuntui etäiseltä omalta kohdalla--enhän minä nyt mitään terapiaa tarvinnut. Kaikista vähiten Daniel Susinevan suosituksesta. Se, että kaikilla ei ollut omaa yritystä unelma-alallaan ja vaimona maailman varmasti ystävällisintä ja hyvätahtoisinta ihmistä, ei tarkoittanut, että tarvitsisi jotain helvetin terapiaa.
Daniel puuskaisi kyllästyneenä. "No en mä siitä tiedä." Se näytti vähän tuskastuneelta, ja mä luin sen ajatuksista, että eikä sitä oikeastaan edes sinällään kiinnostanut mun terapiantarve, tai ainakaan se ei halunnut kuulla siitä. "Mutta sun hevonen tarvitsee oikeaa liikuntaa. Menkää johonkin helppoon, tai eihän siellä ole kuin helppoja luokkia, helppo A tai vaikka helppo B. Ihan sama, kunhan menette."
Mä tuijotin sitä, taas. Hiljaisuus laskeutui tallikäytävälle. Musta tuntui kuin olisin jossain tieteismysteerielokuvassa. Sellaisessa, jota vain tuijotti (tuijottaminen oli ollut Mun Juttu viime aikoina, selvästi) kun sitä ei ymmärtänyt. Daniel oli joku kryptinen DaVinci-koodi ja minä joku mitäänsanomaton Hollywood-naama, joka ei saanut siihen mitään järkeä.
"Tai sä pian huomaat, että Alviina meni sun puolesta."
Sitten se jo kopisteli ulos.
"Mitä? Alviina?"
|
|
|
|
Post by Robert on Mar 6, 2018 16:31:42 GMT 2
6.3.2018
Mun kevennys horjui. Kevensin yli ja jäin tahdista jälkeen. Kevensin ali ja Harryn elastinen ravi heitti mut ilmaan kuin heinäsäkin. Naamaa punotti ja ilma muuttui hohkavaksi höyryksi mun puuskutuksesta. Harry jolkotteli kärsivällistä pääty-ympyrää, pitkässä muodossa, kädelle painaen.
"Älä stressaa sitä muotoa! Sillä ei oo mitään väliä", Inkeri huusi kentän keskeltä. Se istui väärinpäin käännetyn ämpärin päällä, polvet tiukasti yhdessä ja leuka käsiin nojaten. Sen katse oli kuitenkin tarkka, pipon pompom hytkyen sen pään mukana kun se seurasi meitä katseellaan.
"En mä voi vaan--" puhisin hytkyvässä ravissa, "switch it off."
Se oli totta: mä olin aina ollut perushyvä ratsastaja. Niin kauan kuin muistin, olin osannut helvetti sentään keventää. Olin osannut pitää ohjia kädessä.
"Voitpas. Mä laitan sut kohta liinaan jos et osaa jättää sitä käsillä venkslaamista", Inkeri uhkasi.
"Eikö sulla oo parempaa tekemistä."
"Ei oikeestaan."
Sitten ainoa ääni kentällä oli taas nahkan narina, mun penkkiin kerta toisensa jälkeen pamahtava takapuoli ja Harryn kavioiden pehmeä tamppaus kentän lumipintaa vasten. Niin, ja mun tuskastunut puhina. Ratsastus on kuin pyörällä ajamista! Ei sitä niin vaan unohdeta! Salman iloiset sanat kaikuivat mun päässä kilpaa sydämen sykkeen kanssa.
Harry pärskähti.
Mua turhautti.
Mä en ollut pitkään aikaan tuntenut niin paljon jotain, yhtään mitään. Turhautumista, ärtymystä. Vihaa. Danielin sanat olivat kummitelleet päässäni pitkin viikonloppua, ja Alviina oli tuntunut kadonneen kuin tuhka tuuliin. Aina välillä huomasin merkkejä siitä, että se oli käynyt tallilla: milloin Lassen suitset olivat puhdistuneet, milloin Alviinan kaapin ovi unohtunut auki. Mutta itse Alviina oli joko näkymätön tai muuten vain mennyt multa ohi.
Alviina ei ollut ihminen, jonka kohdalla voisi sanoa en olisi Alviinasta uskonut.
Mutta silti mä en voinut millään uskoa, että se oli ottanut Harryn liikutuksen harteilleen. Se oli tuntiratsastaja, eikä edes mikään erityislahjakas, scouttia ja sponsorisopimuksia odotteleva tuntiratsastaja. Alviina oli aivan tavallinen ratsastaja siinä missä vaikkapa Sartsu tai Alma. Tietenkin Harrya oli ratsastanut aiemminkin ihan tavallisia ratsastajia Pirren ja Danielin lisäksi. Jutta, joka tunsi hevosen kuin omat taskunpohjansa. Cella, joka oli kilpaillut Windillä menestyksekkäästi vähän jokaisessa lajissa. Fiia, joka oli noussut vaativan tason huippusuorituksiin ensin jääräpäisen Elmon ja sitten herkkähipiäisen Eelan kanssa.
Minäkin olin tavallinen ratsastaja.
"Ei tästä tuu mitään."
Harry siirtyi kiltisti käyntiin ja siitä seisauksiin. Se pärskähti taas, heilutteli päätään ylös ja alas, kuolaimia ja ohjia kilisyttäen.
"Tuleepas."
"En mä oo valmis. En mä osaa ratsastaa ollenkaan."
"Höpöhöpö, sillä on ratsastanut Alviina", Inkeri puuskahti ja risti jalkansa. Se piti hetken mietintätauon ja sanoi sitten: "Ja Alviinakin sai sen hevosen toimimaan."
Mä kohotin katseeni vaaleatukkaiseen tyttöön. Tai naiseen, olihan Inkerikin jo jättänyt lapsuusajat taakseen. Se ei enää tarvinut Lynnin vanhaa passia baariin päästäkseen. Se asui omillaan, sillä oli ajokortti. Sillä oli kotivakuutus ja sähkösopimus.
"Tai, no, Danielin avulla, mutta eihän sunkaan tartte yksin tapella. Meet valmennuksiin, heti ekana anelet Danilta paikan siihen sen tähtivalkkuun ja sit meet myös Annen puoltuntiseen."
Inkeri kuulosti päättäväiseltä. Tai ei edes päättäväiseltä, vaan siltä, että se puhuisi vain faktoja. Minä menen valmennuksiin, ja piste. Minä saan Harryn toimimaan, ja piste. Minä osaan ratsastaa, ja piste.
"Noni. Raviin takas, ota toiseen suuntaan välillä. Ja unohdat ne ohjat. Muuten käyn oikeesti hakee liinan ja pistän sut siihen jos kerta oot joku alkeisratsastaja."
|
|
|
|
Post by Robert on Apr 7, 2018 21:05:18 GMT 2
9.4.2018 - Tähtivalmennus Auburnissa
Ahdisti. Jännitti. Ehkä kuitenkin ahdisti enemmän. Tai sittenkin jännitti. En osannut sanoa.
Ensimmäiset osakilpailut, ja samalla meidän ensimmäiset kilpailut sitten plörinäksi menneen alkukauden jälkeen, olivat olleet yllätykselliset. Harry oli suorittanut tasaisesti vaikkakin kevät rinnassa, ja oltiin jääty juuri ja juuri sijoilta Salman Agin ja sen koppavan ratsastajan taakse. Toki mua vähän kyrsi, että Alviina oli mennyt ja ratsastanut Lassellansa meidän ohi, mutta Jutta oli muistuttanut, että pitää ajatella tilanteen kannalta--Alviina oli treenannut, myös Harrylla, Danielin silmät alla useammin kuin minä olin edes ratsastanut viimeisen kuukauden aikana.
Auburn oli mulle tuttu paikka seppeleläisten puheista ja yksistä koulukilpailuista, ja paikka oli kaikessa hienoudessaan ihan käsittämätön. Soitin kaikki tähtiratsukot läpi kunnes sain ylipuhuttua ("Tuletko?" "Joo.") Fiian lähtemään Eelalla mukaamme--enhän minä yksin olisi kehdannut edes harkita lähtöä!
Niinpä minä kävelin hermostuneena ympäri maneesia utelias harmaakorva allani, katsomossa Fiia ja Jutta. Eelan ryhmä olisi viimeinen, joten oli Fiialta vähintäänkin ystävällistä jakaa kuitenkin koppikulut tuntien ekstrahengailusta huolimatta.
Ekstrahengailusta puheen ollen, valmennus ei ollut vielä alkanut. Jossain vaiheessa heitin softshellini maneesin laidan yli Jutalle, ja käytin tilaisuuden hyväkseni: "Ollaanko me täällä varmasti oikeaan aikaan? Jos nää onkin vaan auburnilaisia maanantairatsastuksellaan?"
Vilkaisin hermostuneena juuri ohikulkevaa, koreaa puoliveristä.
"Toi suokki ainakin starttasi Saaristossakin", Jutta kuiskutti takaisin ja pyöräytin pääni toiseen suuntaan. Siellä punertava suomenhevonen käveli rentona vihreäsävyisissä varusteissaan. Huokaisin, ehkä helpotuksesta, ja käänsin katseeni taas Juttaan. Se hymyili kuin Vuoden Tsemppari -palkinnon finalisti, ja mä ohjasin Harryn takaisin kaviouralle.
Oltiin kävelty päämäärättömästi noin ikuisuus kunnes ryhmän keskenkasvuisin, ehkä 10-vuotias tyttö tomerasti kehotti meitä verryttelemään itsenäisesti. Vilkuilimme hetken toisiamme, ja sitten se tyttö lähti ravaamaan vähän arabinnäköisellä ratsullaan ihan muina naisina.
Sitten mä pyörin päämäärättömästi ravia. Mä en oikein tiennyt mitä tehdä--Harry lämpiäisi aina parhaiten laukassa, mutta kukaan muu ei laukannut, joten mäkään en uskaltanut. Niinpä me vaan ravattiin ja ravattiin ja ravattiin, ravattiin ympyrällä, ravattiin suoralla, ravattiin pitkänä ja ravattiin lyhyenä.
Lopulta itse Isabella Sokka pärähti maneesiin. Se näytti siltä, että oli vähintäänkin unohtanut koko valmennuksen, mutta enhän mä voinut tietää. Se käski laukkaamaan ja tekemään oman radan liikkeitä, kääntyi sitten puhumaan katsomossa oleskelleille auburnlaisille, ja mä vähän hölmistyneenä siirsin Harryn käyntiin. Sitten vilkaisin yhtä hölmistyneenä Juttaa: oliko tämä valmennus vai valvottu ratsastus? Jutta kohautti olkiaan ja teki kädellään pyörivän liikkeen, jonka uskoin tarkoittavan laukkaa.
Niinpä me sitten laukattiin. Mun oli vaikea löytää itsestäni motivaatiota tehdä asioita ilman käskyttäjää. En osannut olla oman itseni herra tai vaatia itseltäni mitään--mä olin luovuttajaluonne olemattomalla itseravilla.
Sitten.
"Tuo ei ole laukkaa nähnytkään, ota ohjat käsiin ja kerää hevosesi", Isabella totesi kun mennä päräyteltiin sen ohi, kieltämättä löysässä laukassa. Mä vähän hätkähdin, ehkä jopa yllätyin siitä, että se aikoi sittenkin valmentaa, ja kuin sähköiskusta keräsin ohjat paremmin käteen ja ratsastin.
Isabella oli erilainen valmentaja kuin Anne, tai Daniel. Sillä oli erilainen auktoriteetti, ja se yhdistettynä katsomon yhtäkkiä täyttäneisiin auburnlaisiin (ja varmasti muiden ratsukoiden taustajoukkoihin, mutta se oli mun päässä täysin huomionarvoton asia) yhdistettynä, mulla tapahtui jonkinlainen ryhtiliike. Paitsi kirjaimellinen, selkää suoristava ryhtiliike, niin myös henkinen sellainen.
Teki mieli ratsastaa, ja ratsastaa hyvin.
Loppupeleissä olin tyytyväinen meidän rataan. Saaristossa meidän isoimmat ongelmat olivat olleet tiet, ja kilpailujen jälkeen Jutta olikin tietäväisenä ja tomerana kertonut, että se oli omaa huolimattomuutta. Niinpä mä päätin, että nyt mä ratsastan jokaisen kulman ja jokaisen kaarteen, joka askeleen, loppuun asti.
Ja se kannatti.
Isabellan mielestä meillä oli hyvä rata. Vähän mitäänsanomaton, kuulemma, kun hevonen oli näin laadukas. Minä silitin vaistomaisesti Harryn säkää--se oli liian hyvä tälle tasolle. Harmi, että sen ratsastaja oli just tätä tasoa. Ehkä. Juuri ja juuri, hyvänä päivänä.
Niin.
Mä en voinut olla huomioimatta, että Isabella kommentoi hevosta, hevosen laadukkuutta.
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Apr 9, 2018 19:05:18 GMT 2
09.04.2018 Me oltiin maastokävelyllä keväisenä maanantai-iltapäivänä. Harry venytti kaulaansa lämpimässä auringonpaisteessa ja linnut lauloivat vähän kakofonisesti metsäpolun yllä. Robert istui tamman satulattomassa selässä tyytyväisen näköisenä. Tuntui vihdoin siltä, että oli toivoa tulevasta kesästä. Eilinen valmennus oli mennyt ihan kivasti. Robert oli tietenkin tuttuun tapaansa kantanut kiveä sydämensä päällä ratsastuskyvyistään ja ylianalysoinut valmentajan kommentteja. Se oli kuitenkin todennut valmennuksen menneen ihan hyvin. Mä olin (ihan yhtä tuttuun tapaani) tsempannut sitä: puoliksi argumentoinut sen pohdintoja ja puoliksi kannustanut sitä painamaan vaan eteenpäin. Valitus olisi kuitenkin ihan merkityksetöntä. Kehitys oli siellä, sitä näkyi ja sitä tulisi koko ajan lisää. Pienistä muutoksista muodostuisi lopulta se iso toimiva kokonaisuus. Mullakin oli kivi sydämen päällä, josta en ollut vielä kertonut Robertille. Mä olin selvinnyt kevään ylioppilaskirjoituksista ja seuraavaksi edessä olisi enään ylioppilasjuhlat. Olin kokenut kirjoitusten jälkeen pientä kuulumattomuuden tunnetta. Enää ei ollut koulua. En tiennyt mitä halusin tulevaisuudelta. Mulla oli Harry, Seppele ja juoksuharrastus. Mutta mulla oli tunne, että kaipasin jotain ihan erilaista. “Me ostettiin mulle hevonen.” “Huh?” Robert hätkähti ajatuksistaan ja käänsi katseensa muhun. Ehkä mä olisin voinut tuoda asian esiin jotenkin fiksummin kuin tiputtamalla pommin ilman mitään varoitusta. Mutta sekin oli nyt hoidettu alta. “Niin. Hevonen”, mä sanoin ja tuijotin vain maata, “suomenhevonen.” “Mitä..mitä sä sellasella?!” Robert älähti varovasti. Äänensävyssä kuului yllätys ja hämmennys, ehkä pieni loukkaantuminenkin. “Muutama viikko sitten. Mutta emmä vielä ihan tiiä. Treenaan ja kehityn? En mä ainakaan haluu alkaa mitään kisata kun oon niin ylisuorittaja jos ryhdyn johonkin”, ajatukset pulppusivat mun suustani ja puristin käteni nyrkkiin. “Nyt se asuu vielä muualla. En ihan tiiä mistä hommataan sille karsinapaikka. Ehkä se vois muuttaa johonkin vanhaan navettaan jos en saa sitä muualle ja voisin ratsastaa pellolla. Kuukausi aikaa keksiä jotain.” “Um..entä Harry?” silmäpari tapitti mua ujosti kypärän lipan alta. “Kyllä mä haluaisin vielä osallistua teidän elämään”, mä sopersin epävarmana. “Yritän saada ajan riittämään molemmille. Jos Korppu voisi muuttaa vaikka Seben pihattoon, se helpottaisi asioita. Pitää vielä puhua Annelle siitä.” “Korppu?” “Joo, sen nimi on Korppu”, mua hävetti. Mitä olin mennyt hankkimaan hevosen mainitsematta kenellekään. “Musta suomenhevosruuna.” Robert oli hetken hiljaa. Se myötäili Harryn rentoja askelia istunnallaan ja tuijotti tamman siistiksi leikeltyä niskaa. Ehkä sitä pelotti, että se jäisi yksin. Ettei sillä olisi tsempparia valmennuksissa. Ja arjessa. Mutta en mä olisi mihinkään katoamassa. Halusin vaan jotain ihan uutta elämääni. |
|
|
|
Post by Robert on Apr 16, 2018 11:12:51 GMT 2
Kolmannen osakilpailun jälkeen
Varustekassin virkaa toimittanut IKEAn sininen kassi lensi tallin nurkkaan. Harry säpsähti ääntä, mutta ei ottanut kuin hillityn sivuaskeleen ja Jutta sai sen pidettyä riimunnarun päässä hallitusti. Tyttö pyöräytti hevosen karsinaansa ja jäi riisumaan siltä kuljetussuojia.
”Et voi ottaa nokkiis kisoista”, Jutta sanoi. ”Sä olet itsekin sanonut, ettei eläimen kanssa kilpaillessa voi kilpailla kuin itsensä kanssa.”
Jutta oli oikeassa. Mä olin ollut epäreilu paitsi Harrylle niin myös hoitajalleni. Kiukkuni niellen astuin hevoseni karsinaan ja revin sen kuljetussuojia auki.
”Miten joku Alviina voi olla muka niin hyvä? Mitä, se pari kertaa ratsasti Harrylla ja kävi vähän Danielin silmien alla, ja se napsii sijoituksia??”
”Eihän se edes sijoittunut tänään.”
”Mutta melkein!”
”Ja mitä väliä?”
Jutta tuijotti mua tiiviisti omalta puoleltaan hevosesta. Mun katse harhautui Harryn rehottaviin vuohiskarvoihin ja nielaisin. Niin. Mitä väliä.
”No on sillä väliä”, mutisin.
”Mitä? Puhu ääneen”, Jutta sanoi kärsivällisesti ja siirtyi avaaamaan takajalan kuljetussuojaa.
”No että on sillä väliä. Se on helppo C eikä me pärjätä edes siinä. Se kertoo jo paljon meistä... Tai musta. Ja kyllä hevosestakin. Anne sanoi, että Harry on lähtenyt hyvään nousuun Perkuleksen jälkeen... Pitäis kuulemma vaan jatkaa.”
Hetken hiljaisuus, eikä tallissa kuulunut edes hiiren kipitystä.
”Mä en vain tiedä olenko mä oikea ratsastaja.”
Jutta nousi ylös ja otti kuljetussuojat matkaansa, karsinan ulkopuolella niitä yhteen tomuttaen. Sitten sen suusta kuului vähän pyhpahilta kuulostava ääni. Mä repäisin viimesenkin tarran auki ja jätin Harryn karsinaansa yksin, ilman suojia.
”Totta kai sä olet. Luuletko oikeesti, että tota hevosta haittaa jos se ei ikinä menesty kouluratsastuksessa? Luuletko, että se pistää pahakseen jos saa olla harrasteheppana? Minä voin, Robert, kertoa, että ei. Tuo hevonen ottaa kaiken vastaan ilomielin ja avosydämin, säkin voisin kokeilla.”
Jutan ääni ei ollut kiukkuinen tai syyttävä. Siinä oli sellainen tomera, mutta välittävä sävy, joka tahtoi vain parasta kaikille. Käännyin katsomaan Harrya. Se seisoi karsinassaan tyytyväisenä, rauhallisena. Silloin kun se oli tullut Seppeleeseen, se oli pyörinyt ympyrää, huudellut kaikille ja kaikelle, ja säpsynyt milloin mitäkin. Seppele ja Seppeleen arkielämä oli tehnyt siitä rennomman, viemättä kuitenkaan hevoselta sen persoonaa ja särmää. Tai ehkä Harry oli vain aikuistunut. Tai jotain.
Jotain, mikä oli multa jäänyt välistä.
”Niin”, vastasin hiljaa. Harry tapitti mua sinisillä silmillään kaikessa rauhassa. Se näytti ihan tyytyväiseltä.
”Ehkä mun pitää ottaa askel taaksepäin. Katsoa sitä isompaa kuvaa ja asioita, joilla on oikeesti väliä”, sanoin.
”No jep! Mieti, sulla on ehjä hevonen, jolla voi tehdä vähän kaikenlaista, vaikka varsoja jos tahtoo. Muistatko sillon kun sillä oli jalka rikki?”
”Nii..”
Jutta hymyili vilpittömästi. Sitten se keskittyi touhuamaan Bonnien karsinan viereen lentänyttä varustekassia. Mä seurasin rauhassa puuhailevaa hoitajaa.
”Mites se sun hevoshomma?” kysyin varovasti.
”Siinähän se. Kamalan jännittävää! Vähän outoa kun on kuitenkin saanut Harryn kanssa touhuilla niinku oman kanssa niin kaikki on tuttua, mutta silti ihan erilaista nyt kun on oikeasti oma!” Jutta selitti. Siitä näki, että se oli innoissaan.
Fiia ja Jutta olivat höpisseet hevosesta matkalla Auburniin, mutta mun ajaessa ja muutenkin vältellessä aihetta, en ollut juurikaan kaksikkoa kuunnellut. Tietenkin mua huoletti, itsekkäästi. Huoletti, kuka tulisi säällä kuin säällä hoitamaan mun hevosta melkein joka saatanan päivä. Kuka sen liikuttaisi kun minä en ehtisi tai jaksaisi tai minua ei vain huvittanut. Kuka seuraisi jokaisen valmennuksen ja kilparadan kentän laidalta peukut aina pystyssä ja kannustavat kommentit valmiiksi ladattuina.
Mua pelotti, että oma hevonen ja sen kanssa puuhaminen veisi Jutan mukanaan. Ei vain Harrylta, mutta minulta. Vuosien—ihan totta vuosien—varrella Jutasta oli tullut paitsi hoitaja, niin myös tärkeä ystävä.
Nutturapäinen tyttö puisteli valkoista satulahuopaa, jonka reunaan oli kirjailtu Suomen lippu. Siitä irtosi valtava määrä karvoja, ja mä en voinut ymmärtää miten paljon karvaa käytännössä karvattomasta hevosesta pystyi irtoamaan. Harry huokaisi karsinassaan ja käänsi sitten kohteliaan rauhallisesti takapuolensa meille, keskittyen hamuilemaan yöllä ympäri karsinaa levittämiänsä heinänkorsia.
”Ethän sä lähde”, kysyin yhtäkkiä. ”Meidän tiimistä? Team Harry, ride or die, right?”
Jutta nousi kyykkyasennostaan ylös ja hymyili. Sen viikkaaman loimen alta se tarjosi mulle nyrkkiään: ”Ride or die.”
Mun rystyset kopsahtivat sen rystysiä vasten, ja Harryn satulan ja suitset mukaani napaten lähdin kohti satulahuonetta. Raskas koulusatula sylissä olo oli kuitenkin kevyempi kuin aikoihin.
Sitten huomasin Alviinan ratsastussaappaat satulahuoneessa. Ne olivat K-Marketin muovipussissa. Alviinalla oli taatusti jotkut mittatilaus- tai erikoistilatut saappaat, sillä oli niin kummalliset mittasuhteet honteloisessa kropassaan.
Mitenköhän nopeasti se löytäisi uudet kengät, joissa ratsastaa? mietin tuupatessani Harryn satulan omalle paikalleen. Olisikohan se helppoa?
Olisinko minä niin pikkumainen?
|
|
|
|
Post by Anne on Apr 24, 2018 11:17:32 GMT 2
Valmennus kolmansiin Tie tähtiin -osakilpailuihin by Anne Harry oli parantunut kisakaudella selvästikin. Se näytti olevan mielissään työskentelystä ja motivoitui, kun siltä pyydettiin. Vaikka se oli hevosia, jotka valmennuksissa saattoivat vastustella, kun laitettiin kulkemaan uusilla lihaksilla, oli se myös hevosia, jotka motivoituivat, kun lihasvoimaa saatiin parannettua ja se pikkuhiljaa jaksoi ja jakskoi tehdä enemmän. Robert oli puhunu Harryn astuttamisesta taas, mutta olin vakaasti toista mieltä: "Vaikka se on sun asia, nyt kun Harry alkaa liikkua taas ja palautunut pikkuhiljaa, olisi tosi epäreilua heti taas heittää kaikki tehty työ hukkaan. Voit astuttaa sen vasta parin vuoden päästä? Tai jos tulee jokin vamma. Kun hevonen on tämän ikäinen, terve ja kisahevoseksi ajateltu, pitäisi sitä myös käyttää." Saarnani jälkeen lähdettiin laukkatyöskentelyssä hakemaan takapäätä alle. Harry liikkui jo helppo A-tasolla, mutta ymmärsin, että radalla oli eri juttu, ratsastajalle ainakin. Robertin siisti istunta toimi valmennuksissa hyvin, mutta radalla homma oli karannut hieman yliratsastamiseksi ja flown katoamiseksi, joten ehkä oli hyvä aloittaa paineettomasti helppo C:stä. Harjoitusravissa pysin Robertia rentoutamaan jalkaa, ja irroittamaan polvea, jolloin istunta näytti pehemämmältä. Harry työskenteli tänään mukavasti pärskien. Olin oikein iloinen.  Lopputunnista pyysin vielä Robertia päästämään Harryä edestä ja antaa sen edetä. Kiva kevätsadekin puhkesi! |
|
|
|
Post by Robert on May 24, 2018 11:55:40 GMT 2
24.5.2018
Linnut lauloivat, aurinko poltti ikkunaa, tuuletin puhalsi, ja Seppeleessä oli pysähtyneen seesteistä.
Oli tukahduttavan kuuma. Kesä oli tullut kuin varkain, ja nyt sai elää sitä kulta-aikaa kun valtaosa ihmisistä oli vielä kouluissaan ja töissään arkipäivien helteillä. Cella pläräsi jotain kesäkauden kuvastoa yläkerran tupapöydän äärellä. Jonkun sinne raahaama tuuletin puhalsi vuoroin mun miltei otsaan liimaantuneita hiussortuvia pystyyn ja vuoroin blondin selaileman lehden sivuja. Se oli tuijottanut persikanväristä kisapaitaa viimeiset kymmenen minuuttia, ja mä olin aika varma, ettei se johtunut siitä, että se kävi kuumeista ostanko vaiko enkö -kamppailua pääkoppansa sisällä.
Mä purin huulta.
"Näitkö ne nahkaratsastushousut?" kysyin. Cella kohotti katseensa muhun. Hetken ajan se näytti siltä, kuin ei olisi ollut ihan varma, mitä olin kysynyt. Toisaalta ymmärsin, että nahkaratsastushousut oli kertakaikkisen absurdi asia. Varsinkin nyt, näillä helteillä, kun aurinko grillasi paljastakin ihoa vailla huolen häivää.
"Mitä?"
"Siis--no pari sivua eteenpäin", kurottauduin kääntelemään katalogin sivuja. Lopulta esiin pärähti laaja valikoima ratsastushousuja, joista ne kiiltävimmät mustat osui mun sormen alle. "Tai no jotain keinonahkaahan nää on, mutta mieti. Mieti." Ja sitten mä jäin tuijottamaan Cellaa, joka taas tuijotti housuja yhtä mietteliäänä kuin sitä persikanväristä kisapaitaa. Hetkeksi kuvittelin Cellan persikkapaidassaan ja nahkahousuissaan Windin tai Arktikin kyytiin. En ehtinyt saamaan mielikuvissani rempseästi nauravalta, nyt edessäni väsynein silmin kuvaa tuijottavalta tytöltä vastaukseksi muuta kuin huvittuneeksi luokiteltavan hymähdyksen, kunnes oleskelutupaan paukkasi muitakin.
"Moikka!" Jutta tervehti iloisesti etunenässä, ja sen vanavedessä satulahuoneeseen saapui myös sen kirjavan ponin omistaja ja Emmy. "Ootko sä menossa H:lla? Mietittiin, että käytäis kokeilemassa onko järvivesi jo uimakelposta!"
"Hullut!" ei kuulunutkaan mun, vaan Cellan suusta sen virnistäessä. "Järvivesi on ehkä viistoista astetta!"
"Höpöhöpö", Hannahiksi muistelemani tyttö hymyili, ja Emmy myötäili vierestä: "Virkistävää ainakin jos ei muuta!"
"Nooo, ei mulla mikään pakottava tarve ole päästä hikoilemaan", hymähdin t-paitani kaulusta löyhytellen Jutalle. Se hymyili mulle, vilpittömästi, ja suuntasi lavuaarille täyttämään vesipulloaan, toisten tyttöjen kanssa pukeutumisesta pulisten. Huomasin, että Jutta oli täysissä ratsastustamineissa, ja mietin, oliko se ollut ratsastamassa omaa hevostaan. Ajatus sai mun suunpielen nykimään, eikä ylöspäin. Mua pelotti, milloin sillä loppuisi jaksaminen tai kiinnostus tai molemmat, ja mä jäisin Harryn kanssa kaksin. Oli kummallista ajatella, kuinka elämä muuttuisikaan ilman Juttaa. Kuinka kahdesta oli tullut kolme ihan huomaamatta. Enää mun oli vaikea ajatella elämää ennen Juttaa, ennen luotettavaa apukättä ja ystävää, joka oli kuin vakio paitsi Harryn niin mun arjessa.
Silloin kun Jutta oli kertonut uudesta, ikiomasta hevosestaan, mä olin tuntenut suunnattoman tyhjyyden tunteen valtaavan mun sisimpäni. Ja vaikka kuinka olin viikkojen varrella hokenut itselleni, että me pärjättiin ennen Juttaa, meillä oli elämä ennen Juttaa, Jutan lähteminen jo ajatuksena sai mun sydämen murtumaan. Hetken päähänpistosta tehdyn hoitajahaun tuloksesta oli tullut korvaamaton, vitaali osa tiimiä.
Jutan lähtö olisi tuntunut kuin elimenpoistolta.
"Onko sulla kaikki hyvin?" Jutta kysyi, ja mä säpsähdin takaisin todellisuuteen ja tajusin tuijottaneeni sitä koko ajan.
"Kunhan tunteilen, että miten me selvittäis jos sä lähtisit", heitin muka-hauskasti, ja Jutta silmiään pyöräyttäen naurahti.
"Turhia huolia", se totesi ja lähti. Kälättävän tyttökolmikon kolistetua portaita pitkin alas, yläkertaan jäi vain painostava tyhjyys. Virnekin oli kuihtunut Cellan kasvoilta, ja sen silmät olivat palanneet katalogin poissaolevaan selailuun. Jetlag, se oli sanonut. Sähän tulit takaisin jo monta päivää sitten, mä olin sanonut. Niin, Cella oli sanonut.
Linnut lauloivat, aurinko poltti ikkunaa, tuuletin puhalsi, ja Seppeleessä oli pysähtyneen seesteistä.
"Ehkä meidänkin pitäisi mennä maastoon", Cella yhtäkkiä sanoi. Nostin katseeni naarmusta pöydässä ja huomasin sen katselevan kaihoisasti ikkunasta ulos. "Ehkä se saisi jotenkin herätettyä tähän päivään, otan vaikka Arktikin. Kun Alviina taisi lähteä Windillä maastoon."
"Mä en tiedä olitko sä paikalla ton äskösen keskustelun aikana, mutta mun hevonen lähti jo", vastasin hölmistyneenä. Cella nousi ja sen kasvoille ilmaantui sellainen ei-ole-tarkoitukseni-olla-mitenkään-pahanilkinen-tai-vahingoniloinen-mutta -hymy, sellainen viekas ja huvittunut hymy: "Otat Lassen, tietenkin!"
No tietenkin. Lassen.
|
|
|
|
Post by Robert on May 31, 2018 12:50:03 GMT 2
31.5.2018
Aurinko se ei vaan hellittänyt. Enkä nyt puhu Auringosta, Vennan ja myöhemmin Gekon entisestä hoitajasta, vaan taivaalla sitkeästi päivästä toiseen porottavasta mollukasta. Nostin katseeni taivaalle, silmiä siristellen. Siellä se möllötti, keskellä sinistä taivasta, ja mä toivoin, että mullakin olisi joskus samanlainen motivaatio elämään kuin auringolla paistamiseen--niin säntillisesti se oli jaksanut nousta miltei koko toukokuun ajan, päivä päivän jälkeen, joka aamu.
Tunsin kuinka lämpö poltti pisamia mun päivettyneeseen naamaan ja kuinka se sai maantien edessämme värisemään. Niin lämmintä oli. Suomessa, toukokuussa.
Harrykin oli kuin kuumuuden maahan lyömä--se tallusti tienposkea eteenpäin askel kerrallaan, kaviot kuivaksi koppuraksi muuttunutta maata vasten kopisten. Sillä ei ollut kiire, kuten sillä yleensä tuntui olevan. Ei, nyt se suorastaan löntysti, kaula pitkänä, suuret korvat rentoina lopsuen, pitkät ohjat ilmassa heiluen. Munkin jalat heiluivat hevosen kylkien tahdissa, ruskettuneet koivet vahva kontrasti miltei kuulaan kermanharmaaksi muuttuneen Harryn karvaa vasten.
Siitä huolimatta, että me oltiin vain kävelty ja vasta puolisen tuntia, Harryn selkä mun farkkushortseja vasten tuntui hikiseltä.
Tuntui kesältä. Kaikin puolin.
"Tuntuuko sustakin, että heti huomenna kun alkaa kesäkuu niin kesä on ohi?"
Aleksanterin kailotus vaikutti hetken ajan kaikuvan kesäisessä maalaismaisemassa. Vilkaisin olkani yli mustanpuhuvan hoitohevosensa selässä istuvaa kämppistäni. Olin saanut sen suostuteltua maastoon Punkun kanssa. Aluksi toinen oli epäröinyt, ja syystä: musta tuntui, ettei se ehkä ollut ihan vielä niin sinut Punkun kanssa. Niillä oli ollut Myntin kanssa sellaista sielujen sympatiaa, ettei toista. Nyt se tuntui olevan vähän hukassa Punkun kanssa--olihan se ja Myntti kuin yö ja päivä.
Punkku tallusteli vähintäänkin yhtä leppoisasti kuin Harry. Myntin pahimpina tammapäivinä se oli napsinut milloin ketäkin takapuolesta. Olin aika varma, että Harrynkin perskarvoja oli jotain Myntin matkamuistoseinällä ripustettuna kaikkien muiden hevosten perskarvatuppojen vieressä. Mutta Punkku oli tasaisempi elikko, olihan se sentään ruuna. Hauskaa siinä oli myös sen rakenne--hevosta parhaiten kuvasi ehkä puikula, tai, no, ei ehkä kuvannut, mutta sen sirosta hoikkelista hongankolistajaolemuksesta tuli jotenkin puikula, sanana, mieleen. Mynttiä mä olin joskus sen paksuimpina päivinä luullut pohjoisruotsinhevoseksi, mutta Punkku näytti lähinnä nuorelta arabi-täykkäri-risteytykseltä ohuen kaulansa ja suipon päänsä kanssa.
"Älä oo noin pessimistinen", sanoin ja käännyin takaisin menosuuntaan selvittelemään ohjia. Harry valpastui, noin nanosekunniksi, mutta kun mun jalat eivät muuta tehneet kuin lepäsivät sen kylkiä vasten, se painui takaisin ajatuksettomaan löntystelyysä.
"Minäkö?" Allu huuteli.
"Niin, sinä."
Kuulin pöyristynyttä puhinaa takaani. "Minä?? Sähän oot ollut hirveä pessimisti koko talven ja kevään!"
"Olin vaan tunteellinen."
"Tunt--!" ja lisää puhinaa. "Tunteellinen!"
Mua nauratti Aleksanterin dramaattisuus. Mä nauroin. Punkkukin pärskähti ja ravisteli päätään niin, että kuulin kuolainten kalinan ja solkien kilinän Harryn selkään asti. Oltiin jo melkein metsän siimeksessä.
"Ravataanko?"
"Jos ei mitään täysiä", Aleksanteri varoitteli. Vaikka se ei ollut edes suostunut Punkun honteloon selkään ilman satulaa, ja istui nyt tukevasti nahkaa pyllyn alla ja jalat jalustimissa.
"Ei tietenkään", hymyilin ja kehotin Harryn rentoon raviin.
Kesässä oli vain sitä jotain.
|
|
|
|
|
|
Post by Robert on Jun 18, 2018 9:48:30 GMT 2
tähän tulee vanhempi merkintä
|
|
|
|
Post by Robert on Jun 18, 2018 10:56:18 GMT 2
9.6.2018
"Vitsi mua kyllä vähän jännittää!" Salma kertoi tohkeissaan autossa. Huristeltiin kahteen pekkaan kohti Kielokumpua, jossa meidän hevoset tulisivat viettämään yönsä. Me taas oltiin buukattu "tunnelmallinen" ja "romantiikkaa tihkuva" pikkumökki ihan läheltä, AirBnBn kautta. Salma oli innostunut siitä mielettömästi ja höpöttänyt ummet ja lammet kuinka voisimme parantaa maailmaa pitkälle yöhön ja juoda vaikka pari siideriä, mutta vain pari kun hän kerta starttasi esteitä.
Se Salmaa taisikin jännittää. Nimittäin oltiin puolivitsillä ilmoitettu se myös esteluokkaan Harrylla—olihan Salmakin osallistunut Bonniella yhteen koululuokkaan. Niinpä kaikella logiikalla Harryn täytyi osallistua esteluokkaan. Vaan ei tietenkään minun kanssani. Salman. Olin kertonut tästä Salmalle ilmoittautumisemme lähetettyäni. Se oli jostain syystä INNOSTUNUT asiasta valtavasti ja halunnut heti seuraavana päivänä verestää esteosaamistaan harmaakorvan kanssa.
Jonkun valtavan onnenkantamoisen kautta sekä Salma että Harry olivat selvinneet treeneistä ehjinä ja molemmat oli nyt pakattu auto-traileri-yhdistelmään iloisina ja pirteinä aamuherätyksestä huolimatta.
"Muakin", totesin. Ei ne esteet, vaan koko viikonlopun reissu kahden kesken Salman kanssa. Jutta, eikä kukaan muukaan tallilainen, ollut päässyt mukaan, ei koko viikonlopuksi—oli rippijuhlia, oli kesäsuunnitelmia, oli ratsastustunteja, oli valmennuksia.
Niinpä me nyt köröteltiin, kaksin, pitkin aamu-usvaisia teitä kohti Kielokumpua.
"Ne kaikki puomitreenit meni kyllä tosi hyvin, mennään vaikka ravissa koko rata jos ei muuta", Salma pohti. "Eikö se ollut ristikkoluokka?"
"Ristikko viiva viiskyt", mumisin ja selvitin kurkkuani.
"Ai mitä?"
"Niin että... Viiskyt."
"Mitä??"
"Ristikko viiva viiskyt."
"Mä luulin, että se oli vaan ristikkoluokka!"
Mä kohautin olkiani ja hidastin yhdistelmää risteykseen. Mua vähän jännitti ajaminenkin, siitä oli hetki vierähtänyt kun mä olin vetänyt koppia. Lisäksi Harrylla ja Bonniella oli valtaisa painoero—koppi oli näyttänyt olevan vähän kallellaan jo Seppeleen pihassa, ja se sai mut jännittämään jokaista mutkaa ja kurvia ja käännöstä. Onneksi hevoset sentään olivat tottuneita ja ongelmattomia matkustajia.
"Kyllä mä luotan suhun. Ja Harryyn. Se on ollut paljon tasaisempi nyt", vakavoiduin. Yhdistelmä kääntyi pienemälle, vielä tosin asfaltoidulle tielle, jonka kunnossa ei ollut kehumista.
"No se on totta", Salma nyökkäsi, hymyillen. "Se on paljon rauhallisempi nykyään! Mutta onhan se aikuistunutkin paljon, kun on ollut äiti ja kaikkea! Miten se helppo A -ohjelma menikään?"
Loppumatkan mä kertasin itse satoja kertoja jumputtamaani ohjelmaa Salman kanssa. Se tuntui oudolta, jossain mun vatsanpohjassa. Käydä läpi ohjelmaa, jota mä olin menneisyydessä startannut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ohjelmaa, jota mä en tänään tulisi starttaamaan, koska en enää osannut samalla tavalla. Puristin auton rattia rystyset ärtymyksestä valkeana: miksi mä en enää osannut samalla tavalla? Minne se kaikki kuin rutiininomainen, selkäytimestä tullut taito oli valunut vaivaisissa kuukausissa?
Mun vastentahtoisen valmennusryhmäosallistumisen myötä mun itsesäälissä rypeminen oli hiljalleen muuntautunut turhautumiseksi. Anne ja sen itsepäinen tapa valaa muhun uskoa, että minä osasin, oli ehkä vähitellen saanut mutkin uskomaan, vähän aina kerrallaan, että minä osasin. Sen myötä olin vain enemmän ja enemmän ärsyyntynyt siitä, että nyt köröttelin samassa ryhmissä Alviinan kanssa. Minä, kansallisissakin kilpailut, köröttelin samassa ryhmässä ratsastuskouluoppilaan kanssa. Enkä edes erityisen lahjakkaan sellaisen. Se söi miestä.
Ärtymys näkyi myös päivän suorituksissa: hampaat irvessä suorittaminen sai meidän molempien kilpailuluokkien häntäpäähän. Salmalla sentään meni vähän paremmin, ja se ratsasti Bonniella yhdeksänneksi 16 osallistujan luokassa. Se oli muutenkin ollut aina rennompi kilpailija, ja kilpaillut ennemmin kilpailemisen kuin voittamisen ilosta. Olihan se saanut myös valtavasti menestystä, milloin missäkin suuremmassa kilpailuissa, kuten Storytellers Cupissa tai Power Jumpissa. Salma oli sellainen loputon positiivinen energia, ja jo varmaan sen takia sillä oli valtavasti hyvää karmaa, joka toi sille tällaista menestystä.
Tai sitten Salma oli vain hyvä ratsastaja.
-
Siideri sihahti auki ja säikäytti linnun rantaviivasta lentoon. Salmaa se nauratti.
"Onpa kyllä kiva paikka", polkkatukka totesi ja katseli taivaanrantaa, jonne kesäillan aurinko teki verkkaista laskuaan. Kello oli jo paljon ja me oltiin hereillä ihan liian myöhään ottaen huomioon, että meidän pitäisi olla Kielokummussa heti aamusta. Mutta pikkumökin takapihan järvimaisema ikivanhoine laitureineen oli houkutellut meidät istumaan iltaa.
"Ja vaan 24 euroa yö."
"Hyvä hinta-laatu-suhde", Salma iloitsi, "tai no, tästä voisi kyllä maksaa vähän enemmänkin. Olisi kiva lähteä koko porukalla tälleen joskus, ilman hevosiakin vaikka. Johkin vaan olemaan ja iloitsemaan elämästä ja seppeleläisistä."
"Niin."
"Varsinkin nyt kun Brittakin tuli takaisin! Saadaan vähän raikasta ilmaa vaikka tuulet onkin vanhoja, haha--"
Mä en enää kuullut mitä Salma jutteli. Mun sydän jätti lyönnin välistä ja silmät näkivät vain tyhjää.
Britta on tullut takaisin.
|
|
|
|
Post by Robert on Jun 22, 2018 12:39:08 GMT 2
11.6.2018
Mun vatsanpohjassa tuntui olevan kivi. Se painoi mua syvemmälle ja syvemmälle auton penkkiin. Muutama kesäinen sadepisara ropisi silloin tällöin auton tuulilasiin, ja jokainen sumea hahmo lasin toisella puolella sai mun sydämen jättämään yhden lyönnin väliin. Mä yritin keskittyä Hesarin lukemiseen kännykällä, mutta jotenkin sanat ja lauseet sekoittuivat vain utuiseksi sekamelskaksi.
"Hei, mitä sä täällä kökit!" apukuskin puoleinen ovi kiskaistiin yhtäkkiä auki ja mä säikähdin niin, että puhelin mun kädessä singahti kattoon asti ja siitä mun jonglöörattavaksi kunnes sain sen puristettua rintaa vasten. Tuijotin auton ovenraosta pällistelevää Cellaa silmät pöyristyneen pyöreinä. Ehkä siinä katseessa oli myös vähän murhaa.
"Cella", mä sanoin vakavalla äänellä.
"Säikähditkö?" se virnisti. "Vanha mies, kestääkö sydän?"
"En mä ole niin vanha", mutisin ja katsoin arvokkaasti ikkunasta kaukaisuuteen. Cella nauroi.
"Oli miten oli", se sanoi, "mä oon nyt katsellut sun autoa noin puoli tuntia tässä. What gives?"
"Jäin lukemaan Hesaria", mä sanoin, vain puoliksi valehdellen.
"Aijaa." Toisen äänestä paistoi läpi, ettei se uskonut mua. "Anyway, mietittiin tossa Fiian kanssa lähdetkö maastoilemaan meidän kanssa. Jos siis ajattelit ikinä poistua täältä autosta."
"Onko Alviina tallilla?"
"Ei. Kui?"
"Voisin tulla Lassella teidän kanssa."
"Kiva! Juttakin on täällä niin sehän vois sit tulla Harrylla vielä!"
Mä nyökkäsin ja vedin autonavaimet virtalukosta. Cella paiskaisi apparin oven kiinni samaan aikaan kuin minä kuskin oven, aivan kuin varmistaakseen, että mä varmasti tulin pois autosta enkä kruisaillut karkuun heti kun se sulkisi oven. Cella oli hyvä varmistelemaan, ettei toinen paennut paikalta: se oli taitava lukitsemaan sut keskusteluun niin, että tilanteesta karkaaminen olisi tuntunut tökeröltä ja töykeältä, mutta silti niin, että keskustelu ei tuntunut painostavalta tai pakottavalta. Se vain jutusteli niitä näitä kohteliaasti ja tuttavalisesti, ja sä olisit ollut paska tyyppi jos olisit tuosta vain poistunut paikalta.
Satulahuoneessa toden totta oli vain Jutta ja Fiia, juttelemassa jostain kouluratsastusgurusta nimeltään Henry Sääri, ja etäisesti muistin sen olevan tuomarina Seppeleen seurakoulukisoissa parin viikon päästä. Mä en ollut ikinä kuullutkaan koko tyypistä, mutta tallityttöjen huhumyllyn perusteella se oli Saaristossa joku mastervalmentaja ja oli itse kilpaillut GP-tasolla kouluratsastuksessa. Niin ja se oli ranskalainen. Sääri ei tosin kuulostanut järin ranskalaisesti, mutta ehkä sen kirjoitusasu oli oikeasti Schár ja Chéri tai jotain.
"Se on kyllä tavallaan hyvännäköinen. Tai siinä on sellaista aikuisen miehen charmia", Fiia totesi Elmon satulan takakaarta jynssätessään.
"Eikö se ole kihloissa?" Cella puuttui keskusteluun kun astuttiin peremmälle sattariin. Sitten se asettui muina miehinä lipaston päälle istumaan ihan kuin me ei oltaisikaan menossa maastoon. Mä jäin nojailemaan sattarin ovenkarmiin, ja Jutta hymyili mulle lämpimästi.
"No sehän nyt ei mitään estä", Fiia hymähti, ja me muut naurahdettiin, ja Cella katsoi käsiään mietteliäänä mitäänsanomatta.
"Sillä on sellainen tosi hieno andalusialainen", tiesi Jutta. "Sellainen Donatello. Pyry näytti joskus siitä kuvia kun Henry oli ratsastanut sitä Saariston opiskelijoille."
Siinä keskustelun soljuessa, nyt lähinnä Fiian ja Jutan toimesta, oli helpompi unohtaa se kivi vatsanpohjassa. Oli helpompi unohtaa Alviina ja sen tulinen katse kentän toisesta päästä kun Lasse kulki erityisen hienosti mun allani. Oli helpompi unohtaa Inkeri ja sen katseessa vilahtanut, mieleenpainunut sekoitus jotain mun lukemattomissa olevia tunteita, sen aamuauringon pehmentämässä yksiössä. Oli helpompi unohtaa Britta ja kaikki sen nimen takana piilevät muistot ja tunteet.
"Onko se hyvännäköinen?" kysyin yhtäkkiä.
"Ai Donatello?" Jutta vastasi. "Onhan se hieno."
Fiia hymyili mairean tietäväisenä. "Se taitaa puhua Henrystä."
Se kirvoitti hihitystä irti jopa Cellasta, joka oli tuntunut hetkeksi painuneen syvälle omiin aatoksiinsa.
"Ei nyt kyllä aleta puhumaan mistään varatusta 32-vuotiaasta miehestä", Jutta sai sanotuksi kiherryksensä lomasta, "jos te vaan lähdette sinne maastoon, mulla on vielä estesatula puunattavana." Sitten se katsoi mua merkitsevästi: "Ei sillä, että sitä mitenkään käytettäisiin usein."
Mä pyöräytin silmiäni, mutta hymyilin. "No ala käyttämään. Vaikka nyt heti, tuu maastoon meidän kanssa niin mä otan Lassen."
--
Harry kulki ylväästi letkan ensimmäisenä, pitkätukkainen Jutta selässään. Katselin hoitajan kyynärpäähän asti kääräistyjä hihoja, niiden alta pilkottavaa tallitytön rusketusta ranteenrajalla. Takaa kuului Fiian ja Cellan pälinä siitä, kuinka huvittavaa oli, että Windi oli porukan pienin. Toden totta: kerrankin meillä oli kaikilla tasakokoiset hevoset alla, 159 sentistä 176 senttiin aina muutamien senttien välein. Jotenkin oltiin onnistuttu myös asettumaan siihen järjestykseen: Harry, Lasse, Eela, Windi.
Ratsastuskoulun hevosten kesälomaan oli vielä vajaa viikko aikaa, ja meidän kaikkien ratsut Harry pois lukien tulisivat tänään vielä tekemään töitä heinänsä eteen. Siksi mekään ei turhia hötkyilty--Fiialla ei ollut edes satulaa alla. Hevosetkin tuntuivat ottavan aamupäivän maastonsa harvinaisen iisisti, jokainen niistä kaula pitkällä haahuillen. Välillä äänimaailmaa väritti rento pärskähdys tai rauhaisa huokaus.
Pilvinen aamu oli muuttunut korkeintaan puolipilviseksi aamupäiväksi, mutta ainakaan aiemmin rauhakseen ripotellut sade oli kokonaan kaikonnut. Linnut lauloivat puissa ja aurinkokin yritti tirkistellä pilvipeittensä lomasta, aina sillon tällöin säteitä puiden välistä maahan piirtäen.
Tuntui hyvältä.
"Tää on kyllä heppaterapiaa parhaillaan", Jutta kailotti jonon kärjestä kun saavuimme Liekkijärven vierustaa pitkin kulkevalle polulle. Järvi oli tyyni ja majakka seisoi rauhakseen kaukaisuudessaan. Yksinäinen soutuvene piirtyi Liekkisaaren edustalle, ja se tuntui olevan paikoillaan: ehkä joku oli päättänyt lähteä kalaan.
"No on", Fiia takaani huokaisi. "Jotenkin tuntuu, että ihan kaikki stressi vaan valuis sormenpäistä pois. On kyllä onni saada mennä näissä maisemissa."
Tuntui todella hyvältä.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!