Harryn hoitopäiväkirja

[Robert]

9.7.2017

Mä voin huonosti.

"Johtuu niistä alieneista", Inkeri totesi tietäväisenä heinänkortta hampaidensa välissä jäystäen kuin joku parempikin eloveenatyttö. Aivan kuin se ei olisi eilen ottanut sitä kuuluisaa käsistä lähtenyttä kuppia yhtä paljon kuin minäkin. Lauantai oli tuntunut poikkeukselliselta: alunperin Liekkijärveltä kotoisin oleva, tällä hetkellä kovassa nosteessa oleva MC Böökitarsta oli palannut kotikonnuilleen vetämään shown. Keikka oli vetänyt pellolle väsätyn lavarakennelman esiin jengiä niin paljon, että mä muistelin useampaan otteeseen ihmetelleeni onko Liekkijärvellä oikeasti edes näin paljon asukkaita.

MC Böökitarsta oli kuulostanut vähän siltä kuin tusina kymmeneen eri tahtiin nakuttavia kirjoituskoneita olisi tippunut alas epävireisistä pianoista rakennettuja portaita pitkin, mutta kai popula oli silti viihtynyt. Inkeri oli jaksanut muistutella paikalle kokoontunutta seppelekööriä siitä, että ufot ovat varmasti vetäneet ainakin jonkin verran ulkopuolistakin jengiä paikalle.

"Niin", mä vastasin lippistä paremmin kasvojen eteen vetäen, "tai alkoholista."

"Mmm", Inkeri vastasi, "saattaa kyllä olla."

Tammalaitumen reunustalla oli kuuma. Me oltiin löydetty hyvä auringonottopaikka metsän liepeiltä, vähän korkeammalta mättäältä. Sieltä oli hyvä katsella iloisesti koikkelehtivia varsoja, omissa oloissaan kauempana pyörivää ja vielä omaansa pyöreänä odottavaa Harrya sekä muuten vain lihavasti voivia tammoja. Eelan ja Callan varsat olivat kasvaneet kuin varkain ja mua pelotti, ettei mun maitovarsa pärjäisi niiden kanssa samassa porukassa. Toisaalta se hentoisin varsavaihe tuntui menevän ohi sekunneissa, tai ainakin niin mä muistelin asian Harleyn kanssa menneen.

Tirkku heilutteli laiskasti häntäänsä kärpäsiään hätistellen, ja sen viime aikoina paljon lomaillut hoitaja teki samaa kermanvaalealla kädellään. Ruohikko kutitteli mun niskaa ja aurinko helli siihen malliin, että teki mieli uinahtaa. Raotin silmiä varovasti--säteet pyrkivät läpi lippalakin paksun harmaan kankaan ja istuvan Inkerin siluetti piirtyi varjona jonnekin oikealle. Sitten sekin rojahti maahan, ruohon mun vieressä kahisten.

"Jotain mätää siinä on", se sanoi.

"Ai alkoholissa?"

"No ei. Kun siinä peltokuviossa."

"Jirihän sanoi, että se oli Artsi."

Inkeri tuhahti. "Ei se voi aina olla Artsi. Aina kun täällä alkaa tuntua siltä kuin tulisi Merja Jalon kynänkärjestä, niin kaiken takana onkin maailman antikliimaksisin Artsi."

"Artsi suuttuisi jos kuulisi, että kutsutte sitä antikliimaksiksi", Fiia naurahti mun vasemmalta, liittyen keskusteluun nyt ensimmäistä kertaa. Punapää antoi auringon tarttua ihoonsa: se oli käärinyt ratsastushousujen lahkeet polviin ja levittänyt paljaat käsivartensa pitkälle. "Tulisi vielä ehdottelemaan, että hänellä niitä kliimakseja riittää jos tahdotte kokea. Tai, ei ehkä Robertille."

"Tsk", tuhahdin, "mä olen viehättävä."

Fiian äänestä kuulsi hymy, "Arton makuun? Näh."

Keskustelu kuoli kuin varkain, mutta se ei haitannut. Linnut lauloivat metsikössä, hevoset huiskivat hännillään ja varsojen tiimellyksestä kuului ääntä jos jonkinlaista. Miltei pilvetön sunnuntaisää oli houkutellut paljon porukkaa tallille, suurin osa huomisen laidunsatsin hoitajia, jotka halusivat nauttia vielä viimeiset hetket satulassa ennen kuin olisi aika laskea tuntihevoset vapaalle.

Seppele tuntui olevan elossa, puolittuneesta hevoskatraastaan huolimatta. Mutta mitäpä niillä hevosilla kun viihdettä tarjosivat enemmän kaksi- kuin nelijalkaiset: Fiia oli tiennyt kertoa kävelleensä Annin kanssa keskelle vähintäänkin omituista tilannetta oleskeluhuoneessa. Siihen oli liittynyt rakas ystäväni Alviina--tietenkin, tilanne ei ole tilanne jos Alviinalla ei ole jotain tekemistä asian kanssa--sekä vanha kunnon Aleksanteri, ja uutuuttaan kimmeltänyt sormus.

Alviina ei ollut kuin hymyillyt kysyttyäni siltä siitä vaivihkaa tallille ja Aleksanteri oli lukittautunut kylpyhuoneeseen paahtoleipänsä kanssa puoleksitoista tunniksi kun olin kysynyt siltä asiaa kotona. Koko asian spekulointi oli kuitenkin jäänyt muiden juorujen ja uusista hevosista vouhottamisen varjoon, ja ehkä hyvä niin. Alviina, Aleksanteri ja mystinen sormus ei ollut ehkä ihan tarpeeksi mystistä sitten kuitenkaan.

Havahduin mättään rahistessa vieressä. Pikainen lippalakin nosto kasvoilta paljasti Fiian nousseen kyynärpäidensä varaan, joten annoin hatun tippua takaisin pisamieni suojaksi. Inkerin tasainen hengitys mun oikealla oli ainut ääni, joka kertoi tytön olevan edelleen siinä (ja elossa).

"Hei", Fiia sanoi hetken päästä, "monta hevosta tällä laitumella olikaan?"

"Öö", mietin hetken. "Harry, Eela ja Calla varsoineen, ja Tirkku. Neljä plus kaksi."

Sitten Fiia nousi kunnolla istumaan ja läpsäytti mua samalla vatsalle niin, että taivuin refleksinomaisesti kaksinkerroin. "What the hell?"

"Kato!"

Mulkaisin punapäätä aurinkoon tottumattomia silmiäni siristellen ja vedin lipan kerrankin oikeinpäin päähäni ennen kuin suuntasin katseeni laitumelle. Tirkku niitti yksinään pisintä ruohoa kauempana muista kun taas Calla ja Eela söivät miltei rinnakkain varsojen torkkuessa vierellä. Harry sen sijaan oli hakeutunut kauemmas, puiden varjoon.

Siellä sen rinnalla loisti hentoinen, kullankelmeä varsa.

"Holy shit."

"Holy shit todellakin", Fiia toisti.

Harry tarkkaili laumaansa korvat höröllä ja varsakin seisoi jo tomerasti omilla jaloillaan. Olisin vilkaissut puhelimeni kelloa jos olisin saanut katseeni irti kaksikosta. Kauan me oltiin oikein maattu tässä? Eihän me oltu oikeasti seurattu hevosia, kunhan oltiin vilkaistu ja vedetty sitten kesän laiskottamina ketarat ojoon ja lärvit kohti arskaa.

Fiia laittoi kädet mun olkapäälle ja puristi. "Onnea", se sanoi hymyillen kun mä käännyin katsomaan sitä.

"Yeah", vastasin ja käänsin katseeni takaisin varsaan. "Yeah."

"Tuleeko tästä nyt Fox Mulder?" keskusteluun havahtunut ja kyynärpäidensä varaan noussut Inkeri kysyi. "Tai hei, Mr X!"

Mä en voinut kuin tuijottaa varjoisan metsän kirkastavaa pikkuvarsaa haltioituneena. Siinä se nyt oli. Ja mulla ei ollut ketään kuka sen ottaisi.


((Hauskinta ikinä!!! Etsin referenssikuvaa varsan väristä ja tämä oli heti toinen hakutulos :DDDDD I WANT TO BELIEVE!!!!!))

[Robert]

15.7.2017

Oli outoa ajatella, että pian kahden hevosen kohdalla rekisteritiedoissa lukisi kasvattaja Harrington Robert.

Norkoiltiin Cellan kanssa laitumen reunalla, pyllyt tukevasti ruohikossa ja aivan liian lähellä sähkölankaa, mutta se oli sen arvoista. Harry, joka oli pitäytynyt koko viikon erillään muista ja jonka lauma oli antanut olla omassa rauhassaan varsansa kanssa, oli vihdoin palannut metsän siimeksestä laumasta pariin. Etenkin Eela oli silmin nähden piristynyt tamman ja uuden laumanjäsenen paluusta, ja sekä Harry että orivarsa oli hyväksytty osaksi porukkaa tuossa tuokiossa.

"Miltä se vaikuttaa tähän mennessä?" Cella kysyi auringossa kiiltävää varsaa katsellen.

"Se on ihan miellyttävä", vastasin, "you know, as far as foals go."

Varsa, joka oli talliporukan kesken ristitty niin Hansuksi kuin Harrikka Toiseksi tai ihan vain Kakkoseksi, oli mukava varsa. Harley oli ollut helppo ensikasvatti, mutta Kakkonen oli osoittautunut vielä kivemmaksi tapaukseksi. Pikkuori oli tavattoman rohkea ja sitä tuntui kiinnostavan kaikki. Se rokkasi jo Harleylta jäänyttä, pinkkiä varsariimua, ja oli antanut jokaisen ohikulkijan rapsutella sitä. Se ei myöskään jäänyt vähän vanhempien varsaystäviensä vauhdista (tai jäi, mutta ei antanut sen hidastaa itseään!) tai pelännyt tutustua muihinkin emätammoihin. Jopa Tirkku oli saanut osansa innokkaan lapsen leikeistä, mutta ei se ollut reagoinut muuten kuin vähän huokaisten ja häntäänsä heilutellen--ehkä Kakkonen oli senkin mielestä ihan hurmaava lapsi.

Harrya varsa ei muistuttanut millään tavalla. Sillä oli ehkä samat siniset silmät, mutta karvapeitteeltään hevoslapsi oli kuin maitokahvia. Sen turpa oli vielä selkeästi vaaleanpunainen ja kuulaan persikkainen iho paistoi sen ohuen varsakarvan alta. Olin lukenut, että samppanjavarsoilla silmät ja iho tummenevat vanhetessa, ja mua vähän jännitti, minkävärinen orista lopulta tulisi. Nyhdin ruohoa maasta ja mietin, mitä geenitutkimukset nykyään maksoivat.

Yhtäkkiä Cella nauroi, "vitsi, mä en oikeesti kestä tota."

Nostin katseeni ja Kakkonen töpsötteli lentävää varsanraviaan meitä kohti. Se piti samalla vähintäänkin mielenkiintoiseksi luokiteltavaa pörinä-ääntä, jolle munkin oli pakko nauraa. Siitä, naurukuorosta, varsa vasta kiinnostuikin, ja tuli aivan langan viereen meitä tutkimaan. Pikkuori maisteli ensin mun lippistä, mutta lopulta bongasi Cellan stetsonin, jota oli selkeästi paljon hauskempi hamuilla vailla hampaita.

Oli onnenkantamoinen, että varsa oli niin rohkea mitä se oli. Toki Harry oli ollut suurena apuna esimerkiksi toissapäivänä kun oltiin Jutan kanssa käyty esittelemässä hevoslapselle riimua--tamma oli ottanut oman riimunsa vastaan kuin ei mitään, ja varsa hetken emänsä elekieltä seurattuaan oli hyväksynyt oman, uuden asusteensa kuin ei mitään. Fiksu se oli, selvästi, mutta kuten äitinsä, sitä fiksuutta oli ehkä vähän sokaisemassa se kaikkia ja kaikkea kohtaan koettu, hillitön ja hallitsematon rakkaus.

Silti minä pidin siitä ihan hirveästi. Kakkonen, joka ehdottomasti ansaitsisi paremman nimen, oli loistava varsa. Se oli rohkea ja itsevarma, mutta rakasti ihmisiä ja kanssakäymisiä olematta ihan torvelo. Laumassa se oli selkeästi ryhmähenki: jos joku muu säikkyi, hänkin säikkyi vaikkei oikeastaan edes tiennyt mitä tässä nyt säikyttiin. Lisäksi se oli kamalan äänekäs, mikä ainakin toistaiseksi oli vielä lähinnä huvittavaa--ori oli jatkuvasti juttelemassa milloin kellekin mitä ihmeellisimmillä äänillä, ja kerran olin yllättänyt sen metsän reunalta juttutuokiolta rääkyvän lintuemon kanssa.

Harrikka II oli huvittava ja juuri sopivasti kuten vanhempansa, ja mä en ollut niin varma, halusinko sittenkään luopua siitä.

[Robert]

27.8.2017

"Robert?"

Marketin kassan tasainen piippaus hukkui salin lounasruuhkaan. Äänimaailma muistutti etäisesti yläasteen ruokalaa: kymmeniä keskusteluja, aterimien kalinaa, lasien kilinää. Mun vihreä kauluspaita kutitti kyynärpäiden kohdalta ja mun nimikyltin kesätyöntekijä-tarra oli vaihtunut likaiseen liimapintaan tarttuneeksi nöyhtäneliöksi. Lusikan pyörittely kahvikupissa kuulosti etäisemmältä ja etäisemmältä, puhelimen pirinä haihtui olemattomiin ja yhtäkkiä kaiken peitti vain kohina.

"Robert!"

Mä hätkähdin. Vuoropäällikkö katsoi mua keittiömyssy kallellaan ja sitten kahvipannua mun kädessä. Kello oli melkein kaksitoista.

"Jos laitat ne vielä niin lähde vaan kotiin. Sä oot ihan aaveen näkönen", punatukkainen nainen, jonka nimeä mä en vieläkään oikein tiennyt, hymyili herttaisesti. Siinä oli jotain äitimäistä. Se sai palan mun kurkkuun.

"Joo. Joo, okei."

Liekkijärven ABC ei ehkä ollut se paikka, josta olisin löytänyt itseni kesätöistä. Se ei missään nimessä ollut se paikka, jonne olisin elokuun puolivälissä allekirjoittanut vakituisen työsopimuksen. Kun oli yrittäjäperheestä, kesätyö ja myöhemmin ihan oikea työ olivat olleet itsestäänselvyys. Tietenkin niissäkin oli pitänyt olla tosissaan, faija ei ollut ikinä katsonut edes omien lastensa virheitä läpi sormiensa. Mutta olipahan välttynyt työnhaulta ja työhaastatteluilta ja muilta--kuten rahapulalta.

"Tervetuloa meidän rahvaan joukkoon", Inkeri oli sipsiä mutustaen sanonut silloin kauan sitten kun mä olin jo vähän niinkuin muuttanut Allun nurkkiin siltä mitään kysymättä. Silloin joskus kun Inkeri vielä söi sipsiä.

Tiesittekö, että hevosen ylläpitäminen oli ihan hirveän kallista? Ja tiesittekö, että valmentautuminen ja kilpaileminen ja ennen kaikkea kasvattaminen oli hirveän kallista? Oli, vaikka äiti maksaisi edelleen isältä salaa puolet koko lystistä. Ja kunhan varsa saataisiin myytyä ja vieroitettua, minä saisin poimia istuttamani sadon. Tai, siis, nyhtää tukun rahaa joltain varsanostavalta hullulta, joka ei tunne Harrya ja Ransua henkilökohtaisella tasolla.

Harryn varsa oli muuten vaihtanut nimeä. Kahdesti. Ensin se oli ollut Herkules, eikä kukaan oikein tiennyt edes miksi, mutta se nyt vaan näytti siltä, että se voisi olla Herkules. Sitten se oli melkein purrut Kasperin sormen irti ja siitä oli sekunneissa tullut Perkules. Alun perin kiltistä, sosiaalisesta ja kaikin puolin miellyttävästä varsasta oli kasvanut kauhukakara. Milloin se traumatisoi muita ikätovereitaan ja näiden mammoja, milloin huuteli uhkauksiin Windille (joka ei tietty edes korvaansa lotkauttanut) aitojen yli, milloin työsti portin lukkoa ihan vain saattaaksen Kasperin vainoharhaudesta hulluuteen muka-Houdinin taidoillaan. Mä en ollut kerran saanut hevostani ulos tarhasta kun Kasper oli kehitellyt varmasti Euroopan keskuspankin turvallisimman holvin lukitusjärjestelmän veroisen viritelmän tarhan porttiin.

"Hei, poika, onko maitoa?"

Kohina napsahti poikki kuin äärimmilleen jännittynyt viulunkieli, ja jossain mun sydämessä jysähti. Kohotin katseeni huomiotakkiseen raksamieheen, joka heilutteli tyhjää maitokannua. Sain nyökättyä ja laskin tuoreen kahvipannun paikoilleen hakeakseni lisää kahvimaitoa.

Mä en voinut uskoa, että mä olin Liekkijärven ABC-asemalla töissä ihan aikuisten oikeasti.

Aleksanteri ei ollut kotona kun Rosan vanha kotiavain kääntyi lukossa. Asunto oli tyhjempi kuin mitä se oli Cellan käytössä ollut, ja vain sulkeutuvan oven kaiku tervehti mua. Kotiinpaluu meni tutun kaavan mukaan: avaimet tipahtivat eteisen lipastolle, reppu lattialle, kuulokkeet takin taskuun, takki naulaan.

"Ai sä olitkin jo kotona", Aleksanterin hengästynyt ääni puhkaisi mun kuplan ennen kuin mä ehdin havahtua sulkeutuvaan oveen. Mä en ollut nukkunut, mutta tuntui kuin olisin--Netflix halusi tietää aioinko mä jatkaa katsomista ja mun puhelimessa odotti kolme vastaamatonta tekstiviestiä.

"Joo."

"Okei", Allu sanoi ja riisumatta takkiaan potki vain kengät pois jalastaan ja lompsi omaan huoneeseensa. Mä painoin pleikkarin ohjaimesta Netflixin taas pyörimään ja otin paremman asennon sohvalla. Rick ja Morty ruudulla puhuivat, mutta mä en kuullut. Puhelin sohvalla mun vieressä värähti, mutta mä en huomannut.

Kohisi, kunnes kohina katkesi kuin veitsellä leikaten: "Tuutko tallille?"

"Sure."

En vaivautunut vaihtamaan collegehousuja ratsastustamineisiin tai ohutta pitkähihaista syksyiselle elokuulle sopivampaan huppariin, kunhan upotin puhelimen taskuuni ja nakkasin lipan naulakosta päähäni.

Allu sitoi kengännauhojaan ja katsoi mua alaviistosta. Mä tuijotin peilikuvaani ja mietin miksi Cella oli jättänyt eteisen kokovartalopeilin siihen. Ehkä se oli ollut täällä jo kun se oli muuttanut. Ehkä Rosa oli jättänyt sen. Ehkä, jos mä nukkuisin tarpeeksi, tumma mun silmien alla katoaisi. Ehkä kohina katoaisi.

"Ota tää."

Allu ojensi mun punaista syyspusakkaa mulle. Vaatekappale näytti vieraalta sen käsissä, enkä mä takin tuijotukseltani huomannut kurttua toisen pojan kulmakarvoissa.

"Good call", totesin ja vedin takin päälleni. En ollut edes huomannut, että mulla oli kylmä.

Tallimatka meni sumussa: Aleksanteri puhui paljon. Siitä oli vaikea sanoa, oliko se puhelias vai ei: se oli sosiaalisilta taidoiltaan lähellä käpyä eikä se todellisuudessa ollut ulospäinsuuntautunut ja luonnollisen puhelias persoona, mutta se puhui paljon silloin kun ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Mä katsoin sitä kilometrin päässä Seppeleestä--kun se ajoi, katse tiukasti tihkusateen sumentamassa tiessä, ja puhui. Mä en ollut ihan varma mistä se puhui, mutta mä olin jotain, mille Allu ei tiennyt mitä tehdä.

Karvas pala nousi mun kurkkuun ja auton ikkuna tuntui kylmältä mun ohimoa vasten. Maisemat näyttivät yhtäkkiä vierailta. Tuulilasiin pirskoituvat sadepisarat, renkaiden rahina soratiellä, Allun puhe ja radiosta soiva kappale sulautuivat yhdeksi, ja mä suljin silmäni.

"Vitsi se eilinen oli kyllä mahtava!"

"Oli ihanaa nähdä Anne niin iloisena! Ei sillä, etteikö se aina ois, mutta silleen herkistyneenä ja yllättyneenä kun ei se varmaan osannut odottaa sitä!"

"Anne on kyllä sen ansainnut."

Herkules tuuppi mun käsivartta ja hamuili mun sormia pienellä turvallaan. Se ei purrut, mutta kaipasi huomiota. Harry oli liikkumatta kuin peura ajovaloissa, lämmin pää mun selän takana. Se ei nojannut tai tuuppinut mua, oli vain tarpeeksi lähellä mun tiedostaaksi sen läsnäolon.

Salma, Anni ja Fiia olivat jutelleet sattumalta Bonnien karsinalla, ja Aleksanteri oli parkkeerannut itsensä keskusteluun mukaan.

"Oon kyllä ihan varma, että Pirreltäkin karkas kyynel siinä jossain vaiheessa", Anni virnisti.

"Ei kai nyt Pirreltä", Fiia nauroi vieressä, ja puheenaihe vaihtui soljuvasti siihen, kuka oli herkistellyt ja kuka ei.

Mä en ollut tajunnut tuijottaneeni Salman kasvoja tammojemme karsinoita erottavien kaltereiden välistä, en ennen kuin se kutsui mua nimeltä. Kohina katosi yhtä nopeasti kuin se oli vallannutkin kaiken alleen, ja mun katse tarkentui polkkatukan silmiin. Sen huolellisesti hoidetuissa kulmissa oli vieno kaari ja silmissä huolestunut pilke.

"Onko kakki hyvin?"

Räpyttelin silmiäni pari kertaa, ja mun katse harhautui piste pisteeltä--pisama Salman poskessa, sen kalterin ympärille kaartuneet sormen, ruohotahra kalterin juuressa, karsinan seinästä törröttävä tikku--kauemmas Salman silmistä.

"On", sanoin puisesta karsinamateriaalista erottuvalle tikulle, ja nostin katseeni takaisin Salmaan. "On, joo, oon vaan tehnyt aamuvuoroja eikä pää ole oikein tottunut uuteen rytmiin", ja painoin kämmenet silmiini. Luomien takana musta vaihtui pikkuhiljaa galakseihin ja musta tuntui, etten mä voinut hengittää.

"Okei", Salman ääni kuului etäisenä kasvavan kohinan alta ja Harryn pää painautui hellästi mun selkää vasten: easy now.

[Robert]

2.9.2017

"Voih, nytkö se lähtee", Wilma tuli huokailemaan kun taistelin riimua kermavarsan päähän. Se oli kehittynyt taidokkaaksi jossain etäisesti härkätaistelua muistuttavassa lajissa, jossa mä olin se härkä riimuineni ja se oli etevä vaaraa väistelevä matadori. Harryn suuressa karsinassa pienen orihevosen oli helppo koikkelehtia karkuun minkä se pitkistä hontelokoivistaan pääsi.

"Joo, onneksi", mä puuhkaisin kun sain rääpäleen niskalukon tapaiseen otteeseen ja turkoosin riimun sen päähän. Perkules huokaisi syvään, mutta loukkaantuneesti, ja kurotteli sitten läpi ovikaltereiden. Fiia ja Wilma antoivat varsalle jakamattoman huomionsa, Fiia sen hentoisen varsaharjan juurta rapsuttaen ja Wilma orin vaaleanpunaiseksi taittuvaa turpaa kutitellen.

Mä olin salaa iloinen, että se vihdoin lähtisi. Harry ei osannut sitä ikävöidä, olihan se ollut jo erossa varsastaan--aluksi pienissä määrin, Perkuleksen pyöriessä narun varressa kentän laidalla mun rakentaessa lomailleen tamman peruskuntoa takaisin pala palalta, ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, ja nytkin se oli ulkoilemassa tammakamujensa kanssa kaikessa rauhassa. Ehkä ne Eelan kanssa seisoivat heinäkasan äärellä ja vaihtoivat helpottuneita tuntemuksia siitä, että viimeinenkin lapsi oli nyt lähdössä.

"Mihin se menee?" Wilma kysyi kun Herkules nappasi sitä sormesta.

"Artsille", Fiia pidätteli naurua sen vieressä.

"Eikä", ensimmäinen punapää sanoi. "Ei kai Artsi mitään ratsuvarsaa halua riesakseen, vieläpä--sori vaan, Robert--tällasta Perkulesta??"

"Anne ehdotti, että se voisi mennä sinne", mä kohautin olkiani. "Sanoin sille, että ei mua haittaa jos se menee jonnekin muualle varsalaitumelle, mutta Pirre käski viedä Artsille. Sinne vaan, kuulemma."

"Toivottavasti se ei ikinä pääse Svanten kanssa nenikkäin", Fiia pyöräytti silmiään poninsa mainitessaan. "Se mokoma varmasti ihan mieluusti ottaisi itselleen oppipojan, jolle opettaa kaikki kamalat käytöstapansa..."

Wilman tirskahtaessa mäkin hymähdin. "Niin, no. Suvullahan mä tätä myyn."

"Ai myyt vai?" Fiia kohotti kulmaansa. "Miksi mä en ole nähnyt yhtäkään myynti-ilmotusta missään?"

Mä pysähdyin. Niin. Fiialla oli pointti: mä en ollut kaupitellut Perkulesta sitten ollenkaan. Tietenkin, olin aina ohimennen maininnut jollekin, että kunpa saisin sen myyntyä, kunpa joku ostaisi sen, kunpa saisin siitä rahaa. Mutta en ollut tarjonnut sitä suoraan kenellekään, en ollut tehnyt siitä myynti-ilmoitusta edes tallin ilmoitustaululle, saatikka sitten nettiin.

En ollut ikinä myynyt hevosta.

Harley ei ollut ikinä ollut mun. Varsa oli ollut jo ennen syntymäänsä Scarletin, mä olin tiennyt jo Harryn tiinehdyttyä, että varsalla oli jo sitä kovasti odottava koti. Se oli syntynyt, se oli elänyt iloista varsakesää meidän kanssa, ja sitten kun aika oli oikea, se oli haettu kotiinsa. Ehkä siksi oli ollut vähän haikeaakin saattaa se Scarletin traileriin.

Joskus aikoinaan, silloin way, way back kun minä ja Pippa oltiin vielä kilpailtu ja sitten lopetettu se kilpaileminen kuin seinään, äiti oli myynyt Pippan junnuhevosen ja meidän ponin pois. Ja tietenkin kaksi hyvänikäistä, kokenutta lasten kilpahevosta oli mennyt kuin kuumille kiville. Mun silmissä äiti oli ilmoittanut myyvänsä ne ja sitten ne oli myyty. En mä tiennyt minkälainen ilmoitus-, sähköpostivastailu- ja koeratsastusrumba siinä oli ollut. Mutta ne hevoset oli helppo myydä--kerran kun olit käynyt selässä, tiesit tässä olevan jotain todella hyvää.

Nyt mulla oli vaan Perkules, jonka suurin tavoite elämässä oli syödä mahdollisimman monta viatonta sormea. Mä en tiennyt tulisiko siitä ikinä mitään. Tuijotin varsaa, jolla oli kroppaansa nähden liian pitkät ja hontelot jalat ja joka yritti parhaansa irroittaakseen Wilman sormen. Varsaa, josta mä olin maksanut Pirrelle pitkän pennin Ransun takia ja jonka kohtalosta mulla ei ollut harmaintakaan aavistusta.

Mun päässä soi.

"--viedään Perkules Artsille ja sitten Harry Susinevoille", traileria valmistelemasta palannut Jutta kertoi, Wilmalle, mutta katsoi suoraan mua. Sen pää oli hieman kallellaan ja toinen kulma kevyesti koholla, ja kohina voimistui, voimistui ja voimistui, ja katkesi sitten ennalta-arvaamatta, vähän kuin joku olisi yhtäkkiä lyönyt oven kiinni. Räpyttelin hetken silmiä.

"Ai Harry lähtee??" Wilma kysyi ja nyt sekin katsoi mua.

Seisoin keskellä Harryn karsinaa orpona.

"Vaan syyskuuksi", Fiia tiesi kertoa.

"Harryn peruskuntoa ollaan nyt palauteltu niin ne menee Danin silmän alle treenaamaan. Ekat kisatkin on jo ens viikonloppuna", Jutta jatkoi. Se avasi karsinan oven ja otti Perkuleksen narun varteen tottuneen ottein. Jostain syystä pikkuori kunnioitti ja totteli Juttaa paremmin kuin mua. Wilma lähti iloisesti höpötellen Harryn hoitajan ja varsan mukaan, mutta Fiia jäi karsinan ovensuuhun nojailemaan.

Kuraiset saappaankärjet upposivat melkein koskemattomiin alusiin.

"Ei kai pikkuperkeleen lähtö ota näin koville?" porkkanapää kysyi pää kallellaan.

"Ei", mä myönsin, ja sitten valehtelin: "Ihan vaan Seppeleestä lähtö. Hetkeksi. Kaikkien tavaroiden pakkaus ja kaikki. Tuntuu oikealta lähdöltä."

"Kai sä nyt täällä käyt? Tunneilla ja kaikkea."

"En mä tiedä", kohautin olkia. Fiia nosti kulmiaan kysyvästi. "Aika ja raha", vastasin välttelevästi ja kävelin karsinasta ulos, ystäväni ohi.

Seppeleessä oli tavanomainen lauantairuuhka: kaikki kynnelle kykenevät hoitajat olivat puunaamassa pääosin vapaapäivää viettäviä hoitohevosiaan. Oli viikonloppu kouluista, monella vapaa töistä, ja ennen kaikkea viikon mieluisin päivä tulla tallille, ilman tuntilaisia. Clara hinkkasi hoitopuomilla jossain syksystä kielivässä lammikossa kierineestä Siiristä irti kuivunutta rapaa, ja Loviisa piti tälle seuraa päiväunia torkkuvaa, puhtaan näköistä Lyyliä kevyesti harjaillen. Cella, Daniel ja Aleksanteri olivat leiriytyneet autotallille keuhkosyövänhankkimispuuhissa, ja jopa Anne pällisteli pihamaalla haalaripukuisen Kristan kanssa. Vilkaisu ympärilleni paljasti vielä poneja järjestelmäkameralla kuvaavan Yasminin ja tämän vieressä tumput käsissään värisevän Alman. Kentältä kaikui tasainen laukan ääni kun Tikrun kaviot hakkasivat kentän märkää pohjaa.

Jutta lastasi ensin Harryn ja sitten Perkuleksen, molemmat helppoja koppiinkävelijöitä, ja sulki takaluukun Fiian kanssa. Me oltiin pakattu Harryn tarpeelliset tavarat maasturin takatilaan jo aamulla, ja nyt edessä oli enää ajomatka Artsilaan ja sieltä Mallaspuroon. Jutta tarkasti vielä kaksikon voinnin etuovesta ja lukitsi sen perässään. Sitten se tuli tuuppaamaan mua.

"Ootko ihan ajokunnossa?"

"Huh?"

"Pystytkö sä ajamaan tota yhdistelmää?" Jutta kysyi ja risti käsivartensa.

"Tietty", mä kurtistin kulmiani ja pudistin päätäni, koska duh. Näin Jutasta kuinka se hetken arvioi tilannetta mielessään ja pureskeli poskensa sisäpuolta. Se näytti pelottavalta, tai ehkä se vain tuntui pelottavalta: Jutta ei luottanut muhun.

"Okei", se sanoi lopulta, kevyemmin kuin olisin olettanut. "Kysytäänkö Fiia mukaan? Se kuitenkin tietää Artsilan. Jos se Arse ei oo siellä..."

"Hyvä idea. Ei se varmaan oo. En oo ihan varma tietääkö se edes koko jutusta."

-

"Ei muuten perkule tule!"

1) Artsi oli kuin olikin Artsilassa.

2) Artsi ei tiennyt koko jutusta.

"Ei kun Perkule nimenomaan tulee", Jutta vastasi tyynesti ja alkoi availemaan lastaussiltaa.

"Täh, ei kyllä missään nimessä tule, ei tänne mahdu mitään ratsutyttöjen hömpötyksiä, kukaan ei ole minulta kysynyt..." ja niin edelleen, Artsin vuodatus kuului aina trailerin sisälle asti. Mä rapsuttelin Perkuleksen otsaa sen riimusta tiukasti kiinni pidellen. Pikkuorin korvat viuhtoivat villisti joka suuntaan ulkoa tulevia ääniä kuunnellen, mutta muuten se otti emästään mallia ja oli ihan rauhallisesti paikoillaan. Vaikka matka Artsilaan oli ollut lyhyt, varsan suhtautuminen siihen oli yllättävän rento--oltiinhan me viety sitä jo pienestä pitäen traileriin ja pari kertaa ajettu tallin pihassa muutamia metrejä.

"Pirre soitti sulle jo toissaviikolla asiasta", Fiia totesi ja tyttöjen yhteistyön tuloksena lastaussilta laskeutui Artsilan kosteaan maaperään. Näin Perkuleksen yli kuinka Artsi tuijotti traileria huulet tiukalla mutrulla ja käsivarret tomerasti ristittyinä. Rööki sen suunpielessä varisi tuhkaa kulahtaneelle tuulitakille. Mä yritin hymyillä pahoittelevasti.

"Ei varmana soittanut. Siitä muijasta ei ole kuule kamalasti kuulunut", mies murisi.

"Me ei olla täällä huolehtimassa sun heppatyttöihastuksista vaan tuomassa varsaa tänne kasvamaan", Fiia taputti sitä lohduttavasti olalle. Se murahti uudemman kerran, mutta nykäisi tupakan huuliltaan niiskaisten ja puhalsi ilmaan savupilven. Harmaa katosi nopeasti syysillan tuulen mukana taivaisiin. Jutta avasi takapuomin ja nyökkäsi, ja mä lähdin ääniavuin peruuttamaan Perkulesta ulos. Se oli oppinut yhdistämään matalan vihellysäänen siihen, että sai peruuttaa tuntemattomaan, eikä siihen tarvinut juurikaan koskea purkutilanteessa.

"Otetaanko me Harrykin ulos?"

"Otetaan vaan hetkeksi."

Jutta otti Perkuleksen haltuuna ja Artsi tuijotti skumppavarsaa suu auki niin, että rööki tipahti sen saappaan viereen. Mä ymmärsin kyllä sen kummastuksen: Perkules oli vähän oudossa vaiheessa kasvuaan, se oli aivan liian hontelokoipinen ja kaikki suhteet sen kropassa olivat jotenkin kiusallisia. Kaiken lisäksi se oli sinisilmäinen, ruskistuneen kermanvärinen ja pinkkiturpainen. 6-vuotiaan hevostytön unelmavarsa, joka ei ehkä sopinut syksyiseen Artsilaan. Ei sitten ollenkaan.

Harry peruutti kopista ulos hitaammin kuin poikansa, ja hetken Artsilan ilmaa haisteltuaan se vähän mutristi turpaansa. Mua hymyilytti sen reaktio, mutta Artsia ei, ja siksi mäkin selvittelin hetken kurkkuani pakottaakseni huvittuneisuuteni pois.

Fiia teki juurikin päinvastoin: "Näemmä jopa hevoset haistaa sut."

Jutta hörähti heitolle ja Artsikin vain murahti, toinen suunpieli nykien kun se sytytti uutta röökiä.

[Robert]

17.9.2017

Harryn silmissä oli kumma pilke. Se oli etäisesti tuttu, niiltä ajoilta kun me oltiin kilpailtu pitkin ja poikin Iso-Britanniaa--niiltä ajoilta kun se oli elänyt ihan oikean kilpahevosen elämää. Aktiivivalmennukseen palatessamme oli ollut kamala huomata, miten kotihevostunut Harry oli. Se oli pyöreä ja kankea, ja Daniel säästeli sanojaan vähemmän kuin Seppeleessä. Mäkin olin pyöreä ja kankea, ja jos ensimmäisen Danielin pitämän yksityisvalmennuksen jälkeen sain huomata, että juniori-iän tiivis valmennustahti ei ollutkaan hionut mun itsetuntoa karkeaksi ja kasvattanut seiniä kriittisiä kommentteja vastaan.

En ollut kyllä ollut ihan varma oliko se hikeä vai kyyneliä millä olin tuhrinut Harryn kaulaa tallissa hengähtäessäni.

Mutta tahti oli tiukka, eikä vastoinkäymisistä sopinut lannistua--sellaista kilparatsastus nyt vain oli. Danielin mielestä Harryssa oli potentiaalia. Kyllähän minä sen tiesin, olin sen nähnyt ja kokenut. Mussa vaan ei ollut potentiaalia, ei enää. Näin sen mietteliäästä mutrusta valmentaja-ratsuttajan huulissa ja löyhästi rinnalle ristityistä käsivarsista. Daniel ajatteli meidän olevan toivottomia, ratsukkona. Potentiaalinen ratsukin meni hukkaan huonon ratsastajan alla.

Jutta seurasi jokaisen valmennustunnin Mallaspuron maneesin penkeiltä, kellertävänkirjavaan enkkuvilttiin käärittynä. Aina kun mun katseeni eksyi sinne, se hymyili ja näytti peukkuja. Aina se tuli kävelemään loppukäynnit meidän rinnalla, Danielin poistuttua. Yleensä se ei sanonut mitään jos minäkään en sanonut mitään. Joskus taas, jos satuin avaamaan valmennusta, analysoimaan ratsastusta, se osasi tarjota kiinnostavia kommentteja ja uusia näkökulmia vilpittömästi.

Mutta edes Jutasta ei ollut apua kauden ensimmäisissä kilpailuissamme. Katriinan talli oli pieni: traileriyhdistelmät tuli jättää viereisen kyläkoulun pihaan ja tallin oma parkkialue toimi verryttelykenttänä. Harmaana alkanut aamu muuttui nopeasti sateiseksi iltapäiväksi, eikä edes Jutan kirkkaankeltainen sadetakki piristänyt päivää. Kentän pohja oli liian pehmeä, verryttelyalueen liian kova. Harry oli tahmea ja arasteli huonoja pohjia, luimisteli korviaan kovaa piiskaavalle sateelle ja verryttelyssä liian läheltä laukanneelle lämminveriselle.

Tekosyitä, oli Daniel todennut paperit luettuaan. Mä en ollut katsonut sitä silmiin, tuijottanut vain jonnekin pölyiseen tallinnurkkaan tyhjästi. Kyllä minä tiesin mitä niissä luki: väkinäistä rentouden hakemista, jäykkä ratsastaja, kauniit askellajit, tehtävien loppuun asti vienti puuttui, varovainen hevonen, arka kuski, yhteistyö jäi yritykseksi, hyvät tiet. Kahdestoista kahdestakymmenestä ei ollut huono, mutta viimeinen sija helpon B:n yhdeksäntoista osallistujan joukossa? Mua hävetti.

Kaikesta huolimatta Daniel oli patistanut mut osallistumaan Hukkapuron koulurataharjoituksessa helppo A -luokkaan. Helppo A:2 2009 oli mukava ohjelma, siinä paino oli enemmän teissä ja puhtaista askellajeissa ja siirtymisissä kuin vaikeissa liikkeissä ja ylimääräisessä kikkailussa. Ohjelma oli selkeä ja suoraviivainen, ja jos vain muistaisin ratsastaa tiet loppuun asti ja askellajit kunnolla, se ei voisi olla katastrofi. Ja rataharjoituksessa saisi palautettakin--Danielin mielestä oli elintärkeää saada täysin ulkopuolisen, ratsukolle tuntemattoman ihmisen näkökulma.

Samaisella tallilla oli seuraavana viikonloppuna ihan oikeat koulukilpailutkin, aluetasolla. Ajatus koko kilpailuihin osallistumisesti sai mun sisuskalut pyörimään kuin hurrikaanin silmässä.

Mä en tiennyt oliko meistä enää kilparatsukoksi.

Se ahdisti.

Mä en tiennyt mihin meistä olisi, jos ei kilparatsukoksi. Mä en tiennyt mitä mä haluaisin elämältä, jos en taas kilparatsastajaksi.

[Jutta]

24.09.2017

Mä en ollut uskoa korviani.

Äiti ja isä tuijottivat mua kuolemanvakavina keittiön pöydän toiselta puolelta. Kaappikellon raksutus ja astianpesukoneen pörinä kuuluivat hiljaa taustalla. Sadepisarat hakkasivat ankarasti keittiön ikkunaa, josta tulvi valoa myrskyiseen syysiltaan. Mä narskuttelin hampaitani hermostuneesti ja välttelin katsekontaktia.

Se alkoi silloin kun äiti irtisanottiin.

Ensin se oli pelkkää alakuloisuutta. Miten me nyt pärjätään, millä me nyt maksetaan Jutan harrastukset ja Joelin opiskelut, äiti oli itkenyt monta viikkoa putkeen potkujen jälkeen. Isä ja äiti istuivat sylikkäin vilttiin kääriytyneinä olkkarin sohvalla joka ilta. Taustalla pyörivät Frendien uusinnat ja pöydällä höyrysi kuppi äidin lempiteetä, Tiikerin Päiväunta. Kaikki järjestyy, isä kuiskaili hiljaa ja silitti väsyneen äidin hiuksia. Musta oli tuntunut hirveältä nähdä äiti niin pohjalla.

Sitten se muuttui tiuskinnaksi. Isä teki ylitöitä, ettei meiltä loppuneet rahat, ja äiti ei nukkunut, vaan katsoi huonoja sarjoja läpi yön ja sammui aamupäivällä muutamaksi tunniksi, kunnes heräsi jälleen ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt. Töistä uupuneen isän ja väsyneen äidin kemiat eivät kohdanneet. Miksi teet vaan koko ajan töitä, mikset sä sitten hae töitä, et ikinä auta kotitöissä, sulla ei olisi ruokaa pöydässä ellen mä olisi täällä, mee v*ttu matkoihis jos ei miellytä. Riitely ja tiuskinta jatkui myöhään yöhön monta viikkoa. Ensin äiti korotti ääntään, sitten isä, ja lopulta alakerran huutomyrsky hiljeni ulko-oven pamahdukseen kun isä lähti baariin ja äiti sulkeutui takaisin työhuoneeseen sarjojen pariin.

"Me sun vanhempina ollaan todettu, että oot tarpeeksi kypsä siihen että meidän tiet eroaa", äidin värisevä ääni havahdutti mut mun ajatuksista, "mutta Jutta rakas, et joudu käymään tätä läpi yksin, vaan me ollaan aina sun tukena ja rakastetaan sua ja Joelia loputtoman paljon."

"Ja isä jää Liekkijärvelle, niin sun ei tarvitse vaihtaa kouluakaan", se lisäsi hiljaa ja vilkaisi nopeasti isää, jonka lasittunut katse oli siirtynyt keittiön pöydän kuluneeseen pintaan.

Mun oli niin vaikea käsittää, mitä tapahtui. Mihin se onnellisuus oli kadonnut, mitä meidän talosta joskus suorastaan tulvi? Yhtäkkiä kaikki tuntui niin vieraalta. Keittiössä ei tuntunut enää kodilta. Valkoiset verhot näyttivät harmailta. Tiskiallas haisi. Koirankuppi oli likainen. Seinälle ripustetun perhepotretin kasvot tuntemattomia. Mikään ei tuntunut enää kodilta.

Kylmä tuuli sekoitti mun hiuksia. En ollut aikoihin lähtenyt kotoa hiukset auki, mutta nyt oli kiire. Poljin kovaa vauhtia sateessa. Pisarat hakkasivat keltaisen sadetakin huppua. Oli pakko päästä tallille, vaikkei rakas jättihevonen siellä odottaisikaan. Pyörän lamppu vilkkui ja tuuli suhisi korvissa. Tallilla olisin aina kotona, ja tallilla olisi aina tekemistä.

"Ai, moi Jutta", Kasper hätkähti kun viuhahdin sisään tallin ovesta. "Mitä sä täällä näin myöhään?? Eikö pitäis kohta olla jo hammaspesulla."

"Ajattelin, että voisin hyvää hyvyyttäni auttaa tänään iltatallissa", hengästyneenä mä väläytin leveän hymyn ja yritin siirrellä ruskeita hiussuortuvia sivuun naamaltani, "pliis."

"Aa, noh, öö", punapää seisoi keskellä käytävää vähän hämmentyneenä ja rapsutti ohimoaan. Pliis, pliis, mä anelin mielessäni. Mun pitää saada äkkiä ajatukset muualle.

"No ei kai pari apukättä pahaakaan tee. Mut sä hoidat karsinat… Ja voit vaikka hakea noi vikat hepat ulkoota, kun sulla sadetakkikin näyttää olevan päällä. Mä en tonne perkeleen myrskyyn oo menossa.."

[Daniel]

Innokas oppija

Kuvaterkkuja Vänrikinmäeltä: Dani selittää jotakin tuntumasta ja ainakin Hartsa kuuntelee.

[/size]

[Jutta]

29.09.2017

Allekirjoittanut hoitaja pääsi satulaan alkukäynneiksi, kun Robertin tehopäikkärit venähtivät 
parilla tunnilla ennen valmennusta. Mutta ei se mitään, ihana ruska Vänrikinmäen lähimaastoissa! <3

[Robert]

29.9.2017

Harry oli surkea hevonen. Se oli onneton kouluratsuna ja mä en ymmärrä miksi se oli ikinä edes myyty mulle mokomana. Hiki tirisi kypärän alla ja viimeisiään vetelevät hermot saivat veden kihoamaan silmäluomien tuntumaan.

"Pehmeä käsi!" Danielin ääni kajahti kaukaisesti. Harry korskahti protestiksi ja tiesin itsekin, että se kulki tikittäen, aivan liian lyhyenä, kaula väkinäisessä koukussa. Tunsin sen istunnassani: löysässä mutta epäreilussa jalassa, jännittyneessä keskivartalossani, joustamattomassa kädessä. Ravi töksähteli ja Harry jauhoi kuolainta.

"Ota käyntiin, lopetellaan tänään tähän. Teistä kumpikaan ei selkeästi pysty nyt työskentelemään."

Minä olin surkea ratsastaja. Olin onneton kouluratsastajana ja mä en ymmärrä miksi mä olin ikinä edes kutsunut itseäni sellaiseksi. Harry siirtyi käyntiin ja minä annoin ohjien valua sormieni lomasta. Tuntui pahalta.

Me ei oikein pystytty mihinkään enää. Olin ajatellut Danielin valvovan silmän alla elämisen toimivan kuin taika: lokakuussa me jo tanssahdeltaisiin helppoja luokkia vaikka silmät kiinni ja puhuttaisiin interistä muunakin kuin vain haaveena jossain unien ihmeellisessä maailmassa. Ei, sen sijaan me oltiin saatu jumbosija helppo B -luokasta ja tuomarin pahoittelevan säälivä tsemppihymy helppo A -rataharjoituksesta. Jälkimmäisen jälkeen en ollut edes kehdannut osallistua saman tallin koulukilpailuihin seuraavana viikonloppuna. Danielkaan ei ollut patistanut.

Mun hengitys vapisi kun huokaisin. Mallaspuron maneesin valot sumentuivat mun silmissä kun nostin katseeni kattoon räpytelläkseni kitkeriä kyyneleitä pois. Mä olin surkea, niin surkea, surkea, surkea.

Jutta seisoi maneesin hiekalla Danielin vierellä, enkkuviltti käsivarsilleen viikattuna. Ne juttelivat jotain matalalla äänellä, eikä maneesin tyhjyys kantanut kuin epämääräistä puheensorinaa. Mä tuijotin Harryn koulusatulan etukaaren ruskeita kaaria, rökkelien peittämät sormet kulunutta nahkaa räpeltäen.

Yliyrittämistä ja jännittämistä. Niin Hukkapuron koulutuomari oli sanonut. Luokan voittajaa oli kuvattu elegantiksi ja keskittyneeksi. Muut ratsukot olivat ryhdikkäitä ja näyttäviä tai edes tasaisia ja varmoja. Rauhallisia, huolellisia, siistejä, tarkkoja.

"Robert", Jutta kutsui. Se levitti loimea valmiiksi. Harryn korvat liikahtivat höröön ja se vastasi hoitajalleen matalalla hörähdyksellä. Tamma pysähtyi kuin itsekseen Jutan lähelle, saaden hoitajaltaan lempeän hymyn ja rapsutuksen otsatukan alle. Sitten tyttö siirtyi heittämään vilttiä paikoilleen. Mä toimin vain lihasmuistista: jalustimille seisomaan, loimen päälle istumaan, jalustimet jaloista, jalustimet takaisin jalkaan, kevyt istunta, loimen nykimistä.

"Sun täytyy olla kärsivällinen", Daniel muistutti. "Luota edistykseen."

Mun suunpieli nykäisi, eikä ylöspäin. Päässä kohisi. Miten mä pystyin luottamaan johonkin mitä ei tapahtunut?

[Robert]

1.10.2017

Kuukausi oli kulunut kuin silmänräpäyksessä. Lupauksistani huolimatta olin käynyt Seppeleessä vain maanantain tunnillani. Anne oli avannut syyskaudelle uusia paikkoja hoitajille, ja moni oli tarttunut tilaisuuteen--munkin tuntikavereina oli nyt Emmy, Inkeri ja Salma. Eikä siinä vielä kaikki: Piritta oli vaihtunut Hanskiin.

Mulla oli mennyt kauan aikaa lämmetä Pirrelle. Tai ei nyt varsinaisesti lämmetä, olinhan mä aina pitänyt naista auktoriteettina suuresti kunnioittaen. Vieläkin se sai mun posket helottamaan häpeästä tai sisäelimet tanssimaan kovinta lambadaa jännityksestä, mutta ainakin mä uskalsin avata suuni sen seurassa, joskus jopa nauraa hymähtään sen ronskille läpälle. Olin aina kuvitellut, että Pirre oli tiukka täti. Sitten oli tullut Hanski. Hannele Appelgren, joka oli heti ensimmäisellä tunnilla hakannut mun sanoillaan johonkin henkiseen maanrakoon sen jälkeen kun mä olin vahingossa kutsunut sitä brittiläisittäin applegreeniksi.

Viime tunti ei ollut laastaroinut särön säröä mun itsetunnossa, ei varsinkaan kun tytöt olivat suhailleet ohi bonnieillaan ja raimoillaan. Aristosta Hanski oli sentään sanonut, että arabisukuisilla ei tehnyt yhtään mitään muualla kuin aavikolla, ja sielläkin oli jo kameleita. Lyyli puolestaan olisi saanut palata takasin sinne mistä oli tullutkin, tai oikeastaan saman tien vaikka ensimmäiseen maailmansotaan, sellaiselta tankilta se kuulemma näytti. Tai oikeastaan ei sen olisi kannattanut, munlaisen kuskin kanssa oltaisiin vaan kuulemma hävitty.

"Te lapsukaiset olette kyllä niin masentavaa seuraa tänä päivänä", Lynn hymähti. Mä säpsähdin ajatuksistani hereille ja yhtälailla havahtui Juttakin. Vilkaisin vieressäni seisovaa hevosenhoitajaa vaivihkaa, eikä Lynn ollut väärässä. Jutta näytti väsyneeltä. Sen tummat hiukset olivat iänikuisella nutturalla, tänä aamuna tavallistakin sotkeuisemmalla sellaisella, ja sen silmien alla oli tummaa. Sen huulilta karkasi vähättelevä tsk-äännähdys Lynnin sanoille ja sitten se kaivautui syvemmälle kauluhuivinsa uumeniin. Ehkä se johtui vain siitä, että mä olin raahannut sen aamuyhdeksältä kylmänä syyskuisena sunnuntaina takaisinmuuttopuuhiin.

Harmaakorvaa ajankohta ei tuntunut haittaavaan. Se oli suorastaan riemuissaan! Tammasta oli kuoriutunut kuin uusi hevonen mallaspurorupeaman aikana: se oli energisempi, häsläävämpi ja koko ajan innosta piukeana menossa. Oikeastaan Lynn oli huvittuneena käyttänyt termiä "uusi hevonen". Ehkä se oli tottunut herttaiseen Harryyn, joka aiheutti lähinnä huvittunutta sympatiaa. Minä näin harmaakorvassa vanhan Harryn, säpäkän ja yliaktiivisen kilpahevosen, joka ei tiennyt muuta elämää kuin jatkuvan matkaamisen.

Se oli rauhoittunut niin valtavasti Seppeleeseen kotiuduttuaan. Sitä saattoi jopa taluttaa ilman, että piti olla hälytysvalmiudessa jokaisen askeleen kanssa. Se saattoi joskus jopa nuokkua karsinassaan, ihan vain koska tunsi olonsa niin luottavaiseksi kotiinsa.

Nyt se oli palannut toistamaan vanhoja kuvioitaan, huomasin kun Harry kiepsautti pyrähdysmäisen puolivoltin mun pysäytettyä se Mallaspuron pihaan ajetun kopin eteen. Se hirnahti terävästi vanhoille (uusille) hevosystävilleen, ja ajatus sivalsi mun rintaa terävästi: entä jos Harrysta ei yksinkertaisesti ollut kilpahevoseksi? Katsoin korkealla ilmoissa korskuvaa herasilmää, jossa oli tietynlainen pilke. Aina puhuttiin kilpahevosen luonteesta, kuinka kilparatsulla piti olla tietynlainen luonne.

"Kylläpä sillä menee viilenevät ilmat heti ekstraenergiaksi", Daniel totesi ja antoi lastaussillan tömähtää pehmeästi maaperälle. Mä nykäisin riimunnarusta saadakseni haahuilevan tamman huomion itseeni, ja metalliosat kilisten se laskikin päätään, pärskähtäen samalla tyytymättömänä. Oli sunnuntai. Ehkä se luuli, että oltaisiin taas menossa kilpailuihin. Mä en ollut varma kumpi oli mieluisampi: se, että Harryn luulo olisi totta emmekä menisikään Seppeleeseen, vai se, että kilpaluhäpeän sijaan menemmekin vain Seppeleeseen. Kärsimään yleishäpeästä.

Ei sillä, ettenkö olisi kärsinyt siitä jatkuvasti Mallaspurossa.

Turhautti. Oli ihan sama heittäisinkö satoja euroja kuukaudessa kankkulan kaivoon vai valmentautumiseen, yhtälailla mitättömiä tuloksia seurasi kummastakin aktiviteetista.

Nielaisin. Vaaleanpunaiset sieraimet väristen Harry päästi uuden kimakan hirnahduksen, teki uuden terävän sivuaskeleen, nosti uudelleen päänsä kohti taivaita. Ja mä katsoin sitä, sen vasten harmaata syystaivasta piirtyvää siluettia, ja mua pelotti. Mä en ollut ikinä ajatellut Harrysta luopumista. En ikinä. Ajatus tuntui karvaalta kurkussa, tiukalta rintakehässä, musertavalta vatsanpohjassa.

Yhtäkkiä tunsin Jutan kädet mun käsillä. Sen suunpielet nousivat ja laskivat. Siinä oli sellainen sanaton viesti, jota mä en osannut purkaa. Mutta mun ote hellitti turkoosista narupunoksesta ja väsynyt hevosenhoitaja tarttui siihen sijastani. Se taputti Harrya kaulalle ja parilla tomeralla sanalla sai sen keskittymään hetkeksi lastaustilanteeseen.

Mä vaan katsoin vierestä ja mietin miten kamalalta se tuntui.

Katsoa vain vierestä.

[Jutta]

02.10.2017

Pipsa keinui Siken tynnyrimäisen pyöreällä selällä edessämme. Oksien välistä pirteästi kurkisteleva iltapäivän aurinko lämmitti kasvoja. Harry eteni raukeasti ruskaan pukeutuneessa metsässä. Se venytti kaulaansa ja rapsutin sitä vähän harjanjuuresta. Oli mukava palata valmennuskuurilta jälleen vanhoihin kuvioihin Seppeleeseen. Ehkä se saisi apeaan Robertiin vähän jotain potkua, kun näki tuttuja naamoja yläkerran oleskelutilassa ja pääsi piiloutumaan tuttuun karsinaan maailman pahuudelta. Eikä tarvitsisi kohdata Danielia ihan niin useasti päivässä…

"Mulla on, köh köh, vähän kipee olo tänään, köh", Robert oli selittänyt mulle puhelimessa tänään aamulla. "Ehkä on parempi jos sä vaan ratsastat Harryn tänään. Joku rento, köh, käyntimaasto vaan. Se kuitenkin tykkää hölläilystä ja etenkin Danielin koulurääkkäyksen jälkeen. Ja voit laittaa sille iltapuurot kanssa."

Joopa joo, mä olin vähän silmiäni pyöräyttäen hyväksynyt sangen mukavan kohtaloni, kerännyt luuni ja lähtenyt polkemaan tallille. Kyllä mäkin olin elämässäni vähän köhää kehitellyt, kun ruotsin sanakoe odotti seuraavana aamuna. Mutta koska mä ymmärsin kyllä varsin hyvin mistä nyt tuuli, en hangannut vastaan vaan toivottelin pikaista paranemista. Tämäkin olisi ohimenevää, aivan kuten hoitajahakujen (joka kerta) mielipiteitä jakavien tulosten aiheuttama kaaos tallilla. Ainakin mä kovasti toivoin niin.

Mä olin huomannut, että Robertin itsetunto ratsastajana tuntui olevan aika pohjalla. Mutta hevosen palauttaminen kisarutiineihin ja hyvään kuntoon oli oletettavasti yhtä turhauttava ja hikinen prosessi kuin Robertin mahduttaminen sen ajan kultaaman kisa-ajan ratsastushousuihin. Ja mä kyllä tiesin, että itse omistajakin oli tietoinen, että edessä olisi pitkä ja aikaa vievä tie, johon sisältyisi jojottelua edistyksen ja pakituksen välillä, mutta himo tuloksiin oli kova. Aivan kuten mullakin. Olisi kyllä hienoa ripustella ruusukkeita karsinan oveen tai seistä ylpeänä palkintojenjaossa oman hoitohevosen vieressä, kun sille laitetaan hieno voittajaloimi päälle tai seppele kaulaan.. Mutta mulle Harry oli aina täydellinen paras kaveri, kisamenestyksestä huolimatta!

"Hei Jutta", Pipsa rikkoi hiljaisuuden ja pysäytti poninsa, jonka pörröiseen takapuoleen Harry oli törmätä. Pitkä poninhäntä heilahti, kun tyttö kääntyi katsomaan mua olkapäänsä yli.  "Mä en oo ikinä mun Seppele-aikana kääntynyt tästä tonne vasemmalla olevalle polulle. Ootko sä? Tiiätkö mitä tuolla tien toisessa päässä on?"

Mä pudistin päätäni epävarmasti. "Se on varmaan vaan joku umpikuja. Kasvanut ihan umpeenkin."

"Käydään kattomassa! Onhan meillä kuitenkin puhelimet jos eksytään tai jotain."

Vastahakoisesti mä käänsin Harryn vaaleanpunaisen turvan umpeen kasvaneelle pikkupolulle. Sikke seurasi kuuliaisesti perässä ja pärskähteli tyytyväisenä. Johtohevosena oli rankkaa. Harry asteli varovaisesti sammalta ja muuta aluskasvillisuutta puskevalla polulla ja oli kompastua omiin lapiokavioihinsa kasvillisuuden muuttuessa vielä tiheämmäksi. Tällä polulla ei oltu tassuteltu pitkiin aikoihin, mä mietin hiljaa ja kohensin kulunutta heijastinliiviä, jonka Hanski oli mulle moittien sysännyt satulahuoneen kaapista, kun kuuli meidän maastosuunnitelmista. Jos vielä kerran olette aikeissa uhata turvallisuuttanne noin, niin ilmoitan tästä jonnekkin! Hanski oli tuhahtanut puoliksi loukkaantuneena meidän vastuuntunnottomuudestamme ja mennyt matkoihinsa.

"Täällähän on ihan mahtavat maisemat!" Pipsa hihkaisi innosta pinkeänä. Polku kulki melko jyrkkää rinnettä pitkin, niin että maisema avautui kauniisti kullankeltaisille pelloille, jotka olivat pian täydellisessä kunnossa sänkkäriratsastelulle. Odotin innolla, että pääsisin kuvailemaan Robertin ja Harryn tuuppailuja pellolla. Ilmassa tuoksui syksyisen raikkaalle ja oli helppo hengittää. Kaiken lisäksi kirkas syyssää sai metsän hehkumaan kuin liekki, oranssin ja keltaisen eri sävyissä. Mä niin pidin syksystä!

Harry sen sijaan ei tuntunut pitävän maisemasta. Sen aiemmin pumpulinpehmeä käynti oli muuttunut jäykäksi ja tamma painoi kuolaimelle vähän hermostuneena.

"Onkohan täällä jossain hirvi tai joku lähellä?" mä mietin vähän huolestuneeseen sävyyn ja katselin ympärilleni. "Harry on yhtäkkiä ihan kummallinen enkä varmana haluu törmätä mihinkään villieläimiin tän jänishousun kanssa."

"Jos jatketaan vielä vähän matkaa? Harry varmaan vaan hermoilee kun ollaan uudessa paikassa. Pitäähän tän polun joskus päättyä ja eihän me nyt voida kääntyä takaisin, kun polkumysteeri on selvittämättä."

"Jatketaan vaan", Pipsan seikkailunhalu sai mutkin vähän innostumaan, ja kannustin Harryn taas reippaaseen käyntiin, vaikka harmaakorva etenikin hyvin varovasti polulla.

Sikke palasi johtohevosen rooliin ja sain itse uppouduttua takaisin turvaan pörröisen vuonohevostakapuolen taakse. Pipsa yritti ystävällisesti keventää tunnelmaa ja vilkaisi mua vähän väliä olkansa yli jutellen niitä näitä, mutta mulla oli vaan niin paljon ajateltavaa että keskustelu jäi aika vaisuksi.

Havahduin ajatuksistani vasta tovin kuluttua, kun Harry oli jälleen törmätä Sikkeen ja saada kaviosta nenäänsä.

"Kato!" Pipsan ääni oli hämmästynyt.

Edessä, tiheiden kuusien varjossa, oli punainen mökki. Pihan ruoho oli pitkää ja koko miljöö näytti siltä, ettei siellä ollut asuttu ikuisuuksiin. Talon ikkunoita oli rikottu. Puutarha rehotti villinä ja pihakeinukin oli alkanut kylmissään kerryttää sammaleista villapuseroa jäseniinsä. Haalistunut, lumen painosta joskus romahtanut lato reunusti pihapiiriä ja sen edessä oli kaksi ikivanhaa autoa, joista toisesta puuttuivat renkaat. Pihakaivon naru oli katkennut ja vanha ämpäri sen vieressä umpeen ruostunut. Jotenkin syksyn ruskan värikkäiksi maalaamat lehdet saivat tämän unohdetun maiseman näyttämään kodikkaalta ja uskomattoman kauniilta.

"Hylätty talo?" mä sanoin ja vilkaisin Pipsaa varovaisen uteliaana.

"Meidän on ihan pakko tutkia, mikä paikka tää on!!" Pipsa oli jo hypännyt poninsa selästä. "Ei nyt pidä alkaa tylsäksi, kun ollaan tänne asti vaellettu. Tästä riittää kyllä kerrottavaa yläkerrassa!"

Mäkin rohkenin hyppäämään alas Harryn satulasta.

"Joo mutta ei olla kauaa. Ja ollaan varovaisia, pimeäkin tulee aika nopeasti", ajatus hylätystä talosta keskellä metsää, vielä pimeässä, sai mun ihon kananlihalle. "Ei otettu kuitenkaan mitään otsalamppujakaan mukaan."

Pipsan repusta kaivettiin riimunarut ja hevoset sidottiin hetkeksi pihan muutamaan tukevan näköiseen koivuun. Harrykin rentoutui, kun sai painaa päänsä kesän viimeisiin ruohotuppoihin.

Ovi oli jäänyt lukitsematta. Varovasti Pipsa ja minä työnsimme nenämme hämärään eteishuoneeseen. Sisällä oli viileää ja haisi tunkkaiselle. Naulakossa roikkui koinsyömä villuri ja keltainen sadetakki. Vanha räsymatto oli puhtaan näköinen, ja paksua pölykerrosta lukuunottamatta sisällä oli kohtuu siistiä.

Eteisestä oli käynti olohuonetta muistuttavaan tilaan. Se oli melko tyhjä ja osa huonekaluista oli peitetty lakanoilla. Vanha kaappikello kohosi korkeana huoneen perällä ja ilmassa maistui pöly. Olohuoneen ikkunoissa roikkuivat rumat kukalliset verhot ja seiniä vuorasivat värikkäät ryijyt. Vanhan piirongin päällä oli ylioppilaskuva 80-luvulta, jossa nuorta Heather Locklearia muistuttava isotukkainen tyttö hymyili ujosti ällökirjavan taustan edessä.

"Vitsi miten mahtava paikka, täällähän vois melkein asua!" Pipsa oli riemuissaan mökkiseikkailusta, eikä ollut huomaavinaankaan mun varautunutta asennetta.

Makuuhuoneen lattialla oli sekalainen kasa miestenlehtiä ja tyhjiä kaljatölkkejä, ja sänky oli jäänyt petaamatta. Mun vilkas mielikuvitukseni ehdotti, että ehkä joku oli juuri nukkunut tuossa sängyssä. Yöpöydällä oli haalistunut kuva hymyilevästä avioparista, jota ihailin pitkään. Ennen vanhaan rakkaus tuntui olevan niin aitoa. Silloin ei tarvinnut varmaankaan kestää vanhempien avioeroa...

Keittiö oli pieni ja tunkkainen. Verhot olivat vähän reikäiset ja ikkuna pölyyntynyt. Tiskipöydällä oli säilykepurkkeja, likainen kattila ja muutama astia.

"Miten nää ei ole homeessa?" mä tuumin katsellessani tiskejä kun Pipsa kaiveli kaappeja. "Luulis että vuosien jälkeen ajan kulusta näkyis jotain merkkejä."

"Täällä haisee niin tunkkaselle, ettei edes home halua asettua tänne", Pipsa virnisti ja näytti hernekeittopurkkia. "Täällä on kyllä kaapit yllättävän täynnä ruokaa."

"Ehkei home, mutta ehkä joku muu", mä säikähdin vähän ajatusta. Oltiinko me jonkun asuttamassa hylätyssä mökissä?

Pipsa mulkaisi mua vähän varoittavaan sävyyn, mutta jatkoi kaivelua. Kaappien ehdoton aarre oli vanha, käsin kirjoitettu keittokirja, josta löytyi resepti niin makaronivelliin kuin nauraviin nakkeihin. Hauskasta löydöstä huolimatta mua alkoi kuumottaa ajatus siitä, että oltiin kutsumattomia vieraita jonkun kodissa. Kohta joku hylätyn talon asukki hyppäisi viidakkoveitsen kanssa nurkan takaa ja jäätäisiin ikuisesti sen panttivangeiksi ja jouduttaisiin palauttamaan sen kaljatölkit koko loppuelämän ajan. Pipsa kyllä huomasi mun hermostuneen pälyilyn ja hoputti mut ulos talosta.

"Hyi, ei mennä enää ikinä tonne", mä parahdin kun irrottelin harmaakorvaa koivusta. "Ällöä olla jossain hylätyssä kodissa. Ties mihin se omistaja on kadonnut."

Toisella koivulla poninsa parissa häärivä Pipsa nauroi vähän hermostuneena, mutta ei kommentoinut asiaa sen enempää, vaan kapusi hallakkonsa selkään ja valmistautui lähtöön. Mäkin onnistuin kiipeämään melkein parin metrin korkeuteen vanhalta kannolta. Oleskeluhuoneessa tulisi riittämään puheensorinaa, kun uudet ja vanhat hoitajat kuulisivat oudosta mökistä keskellä metsää.

"Kukakohan tuolla on asunut?" mä mietin ääneen kun olimme kääntäneet nenänpäät kohti kotia.

"Ja kukakohan siellä nyt asuu?" Pipsa lisäsi varovasti.

[Jutta]

05.10.2017

Team Harry ♥

[Robert]

9.10.2017

Sadetakki tiputteli vettä eteisen lattialle. Vedin oven kiinni perässäni. Asunnosta kantautui television ääniä, eteisessä lojui Cellan nuhjuiset tennarit. Ne juttelivat melkein mumisten olohuoneessa. Mä ripustin mun takin naulakkoon. Tip tip tip, kun pisarat tippuivat helmasta lattialle. Tuijotin niiden tasaista tahtia hetken, ja niiskaisin. Kliseinen syysnuha oli läsnä--se ei ollut tarpeeksi estääkseen esimerkiksi töissä käymistä, mutta oli enemmän kuin tarpeeksi saadakseen mut viettämään kaiken vapaa-ajan lämpimään peittoon kääriytyneenä suljetun oven takana.

"Moikka", Allu huikkasi sohvalta heti kun tassuttelin olohuoneen puolelle. Cella tervehti kuin poikaystävänsä (kihlattunsa??) kaikuna, eikä kumpikaan nostanut katsettaan televisiosta. Siellä mainostettiin jotain uutta realitysarjaa ja heti perään närästyslääkettä. Kurottauduin ottamaan pöydällä lojuvasta pussista pari karkkia ja samalla vilkaisin sohvalle majottunutta pariskuntaa.

Ne oli molemmat vähän sennäköisiä kuin eivät olisi liikkuneet sohvalta viikkoihin. Allu makasi pitkin pituuttaan kaksoisleuat asennon takia lepattaen ja Cellan pörröinen hiuspehko oli tiukka kontrasti pojan mustaa t-paitaa vasten. Siihen oli tarttunut karvoja--kissoista, koirista, hevosista, ken tiesi--ja muuta pölyä. Cellan vaaleassa topissa oli rasvaläntti rinnuksilla ja sipsipussi lepäsi sen vatsaa vasten. Allu pyyhki suolaa sormistaan sohvanreunaan.

"Ettekö tekään voisi olla joskus jossain muualla?" kysyin.

"Etkö sä voisi olla joskus vaikka Konstan luona", Cella heitti takaisin. Sen ääni oli välinpitämätön--se ei loukkaantunut mun kommentista, ja heitti takaisin kommentin, joka niinikään ei ollut loukkaukseksi tarkoitettu. Mun sydän jätti lyönnin välistä ja katse sumentui. En saanut sitä enää tarkennettua, ja sitä mukaan kun fokus katosi, päässä kohisi.

Allu läpsäisi Cellan käsivartta. Mun jalat kantoivat mut takaisin eteiseen.

"Konsta ei enää--Se ei enää vaan oo.. juttu", Allu sanoi hiljaa.

"En mä tiennyt! Miten olisin voinut tietää! Sun pitää kertoa mullekin tämmösistä--"

Kotiovi sulkeutui mun selän takana.

Auto hidasti mun selän takana.

Uskollisesta polkupyöräksikin kutsuttavasta ruostekasasta oli tippunut ketjut paikoiltaan. Siinä tallitien laitamaa pyöräillessä, kaatosateessa, kun vesi oli jo tullut vaatteista läpi kilometri sitten, mä en jostain syystä ollut jaksanut pysähtyä laittamaan niitä paikoilleen.

Auto pysähtyi ja ikkuna rullasi hitaasti alas.

"Miksi sä kävelet?"

Nostin katseeni autossa istuvaan Alviinaan. Vesipisara tippui mun hupunreunalta nenälle. Niiskaisin.

"Ketjut meni."

Mansikkablondi kurottautui vilkaisemaan mun pyöränrötiskää. Mä pidin käsiä tangolla ja seisoin sateessa.

"No?"

"Mitä no?"

"Haluutko kyydin vai et?"

Mä kohautin olkiani.

"Tuu nyt, tuut vielä kipeeks. Ei kun ainiin, sähän vissiin olit jo. Kuulemma."

"No olin."

"M-hm."

Pyörä jäi nojaamaan lukitsemattomana puoliksi ojassa seisovaa puuta vasten ja mä istuin Alviinan autoon. Se tiuskaisi jotain laina-autonta kastelemisesta, mutta jätti asian sikseen kun ei saanut musta reaktiota. Tuijotin tuulilasiin piirtyviä pisaroita ja annoin auton lämmityksen sulattaa mut luita ja ytimiä myöten. Radio soitti jotain kotimaista hittiä. Sannia. Ehkä Vain Elämää -renkutusta. Alviina mutisi lyriikoita henkensä alla ja naputteli sormillaan rattia musiikin rytmiin, muttei laittanut lisää voluumia.

Tallipiha tuli liian nopeasti ja samalla ei ollenkaan tarpeeksi nopeasti.

"Kuulitko sä jo, että Cella on raskaana?" Alviina kysyi sammuttaessaan autoa.

"Olin kirjaimellisesti sun vieressä kun kerroit siitä", murahdin.

Alviina ei tehnyt elettäkään noustaakseen autosta, enkä kyllä tehnyt minäkään. Käännyin katsomaan sitä. Se näytti just niin Alviinalta kuin voi: odottava katse, kiinnostunut pilke silmissä, vieno hymynpuolikas.

"En usko siihen."

"Miten niin et usko", Alviina tuhahti. "Mä kuulin sen ihan omin korvin."

Mä huokaisin ja avasin auton oven. "Sä kuulet joskus mitä haluat."

Tytön huulet painuivat tyytymättömään mutruun kun en lähtenyt sen leikkiin mukaan, mutta siitä huolimatta se seurasi mua talliin asti. Mä vilkaisin tuntilistat nopeasti--Rotta sopisi sateisen illan estetunnille paremmin kuin hyvin, mun olotilasta puhumattakaan--ja painelin sitten Harryn karsinalle. Jutta oli luvannut liikuttaa sen tänäänkin, ja karsina ammotti tyhjyyttään. Riimu roikkui naulassa, ja sadeloimi oli siististi aseteltu kuivumaan. Naru kiemurteli maata pitkin tallin betonilattialla. Turkoosi näytti liian kirkkaalta likaista harmaata vasten. Bonnie nökötti omassa karsinassaan puoliunessa villaloimi niskassaan. Sen jouhet olivat märät, ja Salman kypärä roikkui naulassa, tiputellen vettä lattialle. Yläkerrasta kuului lämmin naurunremakka.

"Lynn uskoi kyllä", Alviinan ääni kuului mun selän takaa. "Ja se sentään asuu Cellan kanssa."

"Varmasti", totesin välinpitämättömästi ja nostin narun paikoilleen. Alviina tuhahti, ja kuulin sen pyörähtävän kannoillaan ja lompsien sadetakki kahisten häiriköimään muita viattomia tallilaisia.

Mietin asiaa. Oli vaikea kuvitella Cella raskaana. Tai Aleksanteri isänä. Tai kaikki sen kymmenen siskoa täteinä. Ne oli niin nuoria, ja ne vaikutti aika onnellisilta. Mä en ollut varma miksi ajattelin lapsen laittavan kapuloita onnen rattaisiin. Anne ja Krister olivat toivottaneet Kristan maailmaan leveästi hymyillen, eikä Odeliekaan ollut vaikuttanut mitenkään masentuneelta mukuloita ulos lykättyään.

Ehkä oli vain vaikea konsepti ymmärtää, että muilla meni hyvin.

Kaikessa.

[Robert]

22.12.2017

Oon voimissain. Tuo Vicky Rostin sielukas veto, jokaisen keskiviikkoillan karaokestaran luottokappale, äitini valinta sunnuntaisiin sessioihin silitysraudan ja -laudan kanssa. Mä en ollut ikinä oikein ymmärtänyt sitä, tai sen mahtipontista viestiä. Teoriassa, kappale oli helppo ymmärrettävä: eroat, muserrut, näet valoa tunnelin päässä tai leppoisan alamäen loputtomalta tuntuneen ylämäen jälkeen ja yhtäkkiä elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. Helppo nakki--voisin kirjoittaa ainakin neljä kappaletta käsittelevää esseetä, ja yhden niistä vaikka unissani. Piti olla suorastaan tyhmä, jos ei tiennyt mistä Virve niin sydämensä pohjasta lauloi. Kappale oli loppunut kesken käännettyäni auton avainta virtalukossa, mutta siitä oli jo useampi hetki.

Voinko ottaa Harryn aattoratsastukseen? Jos sä et ite mene siis, oli lukenut Jutan varovaisessa tekstiviestissä. Mä olin lukenut sen väsynein silmin, tuntenut syyllisyyttä ja vastannut: Joo totta kai!!

Virve oli ponnistanut kaikki voimansa, ettei kuoliskaan. Kerännyt jälleen yhteen elämänsä palaset, nujertanut murheensa. Virve sai sen kuulostamaan helpolta: itke aikasi ja voima löytyy kyllä. Virvellä meni alle kolme minuuttia päästä siitä, ettei voi elää ilman toista, siihen, että hän päättää säästää rakkautensa jollekin paljon paremmalle.

Mulla oli mennyt kuukausia päästä siitä, että ehkä mä en vain ansaitse mitään, siihen, että ehkä mä vain olen ajanhukkaa, mitätön ihminen, paikkaansa vailla. Ei kaikella ollut paikkaa. Aina oli se joskus Tarjoustavaratalosta puolivitsillä ostettu krääsäesine, joka oli tuottanut iloa noin kuusitoista päivää ja jota ei vain enää jaksanut heittää pois vaikka kuinka haluaisi joka päivä. Mutta sillä ei vain ole väliä--ihan sama onko se siinä vai sekajätteen joukossa. Niin vähän se merkitsee, niin vähän sillä on väliä.

Mä olin Tarjoustavaratalon krääsäesine. Se oli mieltä ylentävä tunne, se.

Harry tuijotti mua kaltereidensa takaa. Se näytti vähän loukkaantuneelta, mikä oli ymmärrettävää. Meillä oli ollut intensiivinen valmennus- ja kilpailujakso, joka oli sisältänyt enemmän katkeraa hampaidenpuristusta ja silmäkulmassa kirveleviä kyyneleenalkuja kuin menestystä ja mammonaa. Olin nähnyt toivon hiipuvan jopa Danielin silmistä kun se oli kerta toisensa jälkeen joutunut huomattamaan samoista ja jälleen samoista asioista. Meidän keräillessä luitamme Mallaspuron nurkista syyskuun lopulla, Daniel oli kyllä puhunut kehityskaarista ja tukevista perustoista tulevaan. Jutta oli nyökytellyt vakavan näköisenä ja mä olin ollut varma, että Daniel puhuu vain puuta ja heinää, vai mikä ikinä se sanonta onkaan.

Harrysta oli ehkä satunnaiseen sunnuntaimaastoiluun, ja oli käynyt ilmi, että musta taas ei ollut edes siihen.

Olisi helppoa, ja suorastaan helpottavaa, jos voisi nimetä mikä tai kuka oli tallonut mut siihen saatanan maanrakoon, jossa mä yritin elää ja hengittää joka päivä. Mutta mä en tiennyt missä tai milloin aasinsilta oli katkennut, en tiennyt milloin olin joutunut ojaan ja milloin ojasta allikkoon. Koko loppusyksyn, alkutalven mä olin vain yrittänyt elää ja hengittää.

Olin aina lohduttautunut sillä, että ihan sama vaikka joskus ei tietäisikään mitä tekisi, sillä elämä liikkuu silti eteenpäin. Elämä ei odota päätöksiä, se etenee.

Nyt ennen niin posiitivinen ajatus oli kääntynyt mua vastaan: joulu oli tullut kuin varkain. Mä en ollut huomannut pyhäinmiestenpäivää, en itsenäisyyspäivää, en mitään--päivät olivat seilanneet ohi kuin sumussa. Yhtenä päivänä kävelin töihin kuralätäköitä väistellen, toisena raappasin Allun auton tuulilasia kuurasta.

Ja Allu. Aleksanteri, mun kämppis. Se oli käynyt mielenkiintoisen muodonmuutoksen kämppäkaverista jonkinlaiseksi omaishoitajaksi. Joskus aamuisin se katsoi mun töihinlähtöä ja käski laittamaan lämpimästi päälle. Joskus iltaisin se koputti mun oveen ja muistutti laittamaan puhelimen lataukseen. Allu oli ihmisenä vähän sellainen huomaamattomuuteen pyrkivä, ja niin oli sen teotkin: joskus se laittoi teeveden valmiiksi kiehumaan ja joskus taas se toi kotiin ruokaa kahden hengen tarpeisiin. Se erotteli mulle tulleen postin erilliseen nippuun, huomiota vaativat laskut päällimmäiseksi, ja laittoi hölmöjä luontodokkareita nauhalle, koska David Attenboroughin lempeä ääni sai mut nukahtamaan. Se antoi mun voittaa fifassa silloin harvoin kun se sai mut suostuteltu pelaamaan, ja se muisti pitää mut ajantasalla Seppeleen elämästä, muisti kutsua mut milloin mihinkin kissanristiäisiin.

Mulle se kaikki oli yhtä sumua. Harmaata, kuten Harryn lyhyeksi ajeltu karva. Kuvittelin karheat jouhet ja sileän karvan mun kättä vasten, suuren hevosen lämpimän kyljen ja vielä suuremman sydämen lempeän sykkeen.

Suuret silmät pitivät katseensa. Herkeämättä, mikä oli harvinaista Harrylta. Kallistin päätäni. Osasivatko hevoset olla vihaisia? Mitä ne ajattelivat kun eivät enää nähneet ihmistään päiviin, viikkoihin? Milloin omasta ihmisestä tulee hevoselle tuntematon keho? Missä vaiheessa se luovuttaa kaiken toivon ja hyväksyy itselleen uuden ihmisen? Syyllisyys tihkui jokaisesta ajatuksesta, ja lammikko mun päässä kasvoi ja kasvoi ja kasvoi, ja musta se alkoi jo tuntua valtamereltä.

Joku joskus sanoi, että se tulee aaltoina. Viime aikoina mä olin tuntenut hukkuvani. Yskineeni suolavettä keuhkoistani uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ja juuri kun henki oli alkanut taas rahisten kulkea, uusi aalto oli painanut mun pään pinnan alle. Siltä se tuntui. Mereltä, loputtomalta valtamereltä, kohinoineen kaikkineen, ja mä olin väsynyt, väsynyt pysymään pinnalla.

Harry puhalsi lämmintä ilmaa tallin kolkkoon kylmyyteen. Se leijaili hetken ilmassa kuin kiehuva höyry, ja haihtui pois. Mä en uskaltanut koskea mun hevostani. Se ei tuntunut mun hevoselta--mulla ei ollut enää oikeutta kutsua sitä mun hevoseksi. Mä en ollut Harryn arvoinen. Se oli suurisydäminen ja kaunissieluinen hevonen, joka rakasti varauksetta kaikkia ja kaikkea, ja se olisi ansainnut vaikka koko maailman ja vielä vähän enemmän. Ei minua, minua se ei olisi ansainnut omistajakseen.

"Moikka", Fiian kuulas ääni kuului jostain mun vasemmalta. Hätkähtäen käännyin katsomaan sitä--se käveli mulle vieraanoloisen tytön kanssa satulahuoneeseen kuin ei mitään, mutta katsoi mua vielä olkansa yli ennen kuin puuovi kolahti kiinni kaksikon perässä. Ehkä se oli joutunut katsomaan kahdesti, olinko se todella minä. Ehkä se oli miettinyt, kuinka olin kehdannut raahata luitani enää tänne.

Harry vaihtoi painoa jalalta toiselle, mutta sen katse pysyi. Hiljalleen se räpäytti silmiään, kolkot herasilmät luomien alla viipyen. Hieraisin kylkeäni, epämukavan olon hiipiessä läpi kylkiluiden, kietoutuen sisuskalujeni ympärille kuin kotiinsa--tunne oli tuttu, miltei turvallinen. Se oli tervetullut, mä olin kuin tehnyt sen kanssa sovinnon kuukausien aikana: se oli muuttanut asumaan mun rintaan, tehnyt kotinsa mun kylkiluiden väliin. Aina joskus se puristi mun sydäntä ja muistutti.

Et ole mitään, kenellekään.

Mä käännyin pois ennen kuin Harry, enkä nähnyt kuinka se piti katseensa ulko-ovessa hyvän aikaa mun poistuttua. Koska ei sitä ikinä näe itse. Ei vaikka se seisoisi nenän edessä, käsien ulottuvilla.

[Jutta]

11.01.2018

Edessä aukeava laukkasuora sai Harryn suuret, harmaat korvat hörölle. Mä tunsin, miten sen askel muuttui kevyemmäksi allani ja miten pitkä suora veti sitä puoleensa. Bonnie tanssahteli Salman alla ja sai perässä tulevan Windin kärsimättömäksi. Tammojen keskinen rälläilymaasto oli tulossa huippuunsa: nyt edessä oli vain me ja ihana, luminen laukkasuora. Cella hymyili mulle rohkaisevasti.

Iltapäivän laskeva aurinko sai koko maailman näyttämään vesivärein maalatulta. Pyöstin vuori näkyi jo laukkasuoran toisesta päästä. Sieltä me käännyttäisiin ja ravattaisiin reippaasti takaisin kotiin lämmittelemään. Sartsu oli oleskeluhuoneessa ilmoittanut keittävänsä kaakaota meille kun tultaisiin takaisin. Ja kaapissa mua odottaisi eväsleipäkin. Mä pidin Harryn ohjista tiukasti kiinni ja puhalsin lämmintä ilmaa tiukasti kiedotun kaulahuivini reunan yli. Mulla oli vähän kylmä.

“Missä järjestyksessä mennään?” Salma kysyi puoliksi pidätellen Bonnieta, puoliksi kohentaessaan heijastinliiviään. Me haluttiin olla valmiita, jos vaikka lenkki venähtäisi ja jouduttaisiin palaamaan kotiin pimeällä.

“Bonnie, Harry, Windi? Windi on varmaan todennäköisin pelleilijä, enkä haluu kenenkään turpaan kavionjälkiä”, Cella mumisi takinkauluksensa sisältä.

Ja niin me asettauduttiin järjestykseen, joka tuntui fiksuimmalta. Ehkä Bonnien poninaskeleetkin saisi vähän jarruja Harryyn ja Windiin.

“Muistakaa turvavälit!” Salma huudahti jonon kärjestä ja nosti vasemman kätensä ilmaan. “Ravi!”

Harry hypähti raviin kuin paikaltaan. Raviaskeleet olivat nopeita ja hätäisiä ja mä puristin sitä tiukasti harjasta. Lumi vaimensi raviaskeleet hyvin, mä tuumin. Bonnien häntä heilahteli turhautuneesti viiden metrin päässä harmaakorvan nenästä. Vilkaisin olkani yli ja Windi näytti tulevan hyvää vauhtia pienen matkan päässä Harryn muhkeasta takapuolesta. Salma nousi jalustimille:

“Laukka!!”

Harry lähti laukkaan. Pari ensimmäistä askelta olivat hätäiset. Ei meillä oo mihinkään kiire, mä sanoin sille mielessäni.

Ja kuin salama taivaalta, mä tunsin miten satula katosi altani. Nojasin eteenpäin, kuulin vaimeasti miten Cella huusi Salman raviin. Tartuin harmaaseen harjaan. Vaalea ponitakamus jäi taakse. Harryn riemukas kiitolaukka hytkytti mua epämääräisen hetken sen kaulalla, kunnes hevonen katosi altani. 

Ja sen jälkeen oli pimeys.

Pieniä tajunnan hetkiä. Auringonsäde silmäkulmassa. Ympäröivää valkeutta. Salman mumiseva ääni. Cellan kaukainen ääni. Tuntemattomat kasvot. Kirkkaanpunaiset haalarit. Helikopterin kova ääni. Mielessä kävi Harry. Onko Harry kunnossa? Mutta sitten pimeni jälleen.