|
|
Post by Robert on Sept 12, 2016 15:57:25 GMT 2
12.9.2016
"Sinä voit kulkea omilla aikatauluilla sitten kun asut oman katon alla!"
"Last time you said I can do that when I pay for my own shit!"
"Language, Robert, don't you dare—"
"What are ya gonna do? Throw me out?? Yeah, why fucking don't you."
Kevyesti huonoimmat saatesanat ikinä kotoa poistumiseen. Omakotitalon ovi helähti kiinni mun perässä, ovikranssi maahan läsähtäen. Mä katsoin sitä hetken ajan, että miten sekin kehtasi, ja lopulta silmiäni pyöräyttäen marssin autolle. Vilkut vilkahtivat pimenevässä illassa ja sisävalon kelmeässä kajossa oli helpompi hieraista kasvoja kämmenillä. Autossa oli kylmä, varjossa koko aurinkoisen päivän seisonut nahkapenkki suorastaan hohkasi viileää takin selkämyksen läpi.
Aurinkoinen päivä tarkotti kylmää iltaa.
Liekkijärvelle johtavaa tietä vierustaville pelloille oli jo kertynyt usvaa. Maanantai oli tuntunut tappaneen koko kylänpahasen, ja vain muutama hassu auto pääsi sokaisemaan mut etuvaloillaan tasaisesti hämärtyvässä illassa kunnes karroin Seppeleen pihalle. Aurinko yritti parhaansa taivaanrannasta, raskaina riippuvien pilvien takaa, mutta ei onnistunut kuin värjäämään satunnaisia kuusenkärkiä valomerellään.
Päärakennuksen ikkunat loistivat keltaisina, tallin ja maneesin ikkunat pienempinä neliönä kauempana. Edi pärskähti hiljaa pihattotarhassa mun lyötyä auton oven kiinni. Vilkkujen välkähtäessä lukituksen merkiksi, koko poni vilahti oranssina aidan vierustalla.
Lieni sanomattakin selvää, että kotiinraahautuminen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä vienosti bisseltä tuoksahtaen oli saanut aamuyövuoroonsa lähtöä tehneen äidin otsasuonen pullistumaan ja silmän nykimään sillä "tästä puhutaan vielä" -tavalla. Ihan sama, vaikka mä olin selvinnyt kunniakkaasti töihin maanantaiaamuna, tyhjentänyt astianpesukoneen ja harjannut syksyn ensimmäisiä lehtiä pihatieltäkin. Siitä oli puhuttu, kuten oli puhuttu monta muutakin iltaa.
Harry ei ollut yhtään niin kiinnostunut mun aikatauluista.
Osa hevosista pakersi vielä illan viimeisellä sennutunnilla, osa möllötti vielä pihalla, osa Kasperin narun päässä kun se nouti niitä yksi tai joskus kaikkien sääntöjen vastaisesti kaksi kerrallaan sisälle.
Harry seisoi täpötäydellä yksityispuolella korvat tötteröllä. Tai, no, Topin karsina yhä ammotti tyhjyyttään: se ei ollut tullut takaisin Saksasta toisin kuin Daniel ja Lynn, eikä kukaan oikein tiennyt miksi. Sikke otti myöhäisiä päiväunia Harryn viereisessä karsinassa, ja Bonnie tapitti omassa karsinassaan mekastavaa Ransua uteliaana, pää pitkällä käytävän puolella. Tallin toisesta osasta kuului pieniäänistä jutustelua, kavioiden kopinaa ja hoitamisen ääniä. Seniori-illat tuppasivat olevaan juuri tällaisia: rauhallisia, seesteisempiä kuin mekastavat ja korkeaääniset lapsi- ja juniori-illat.
Liu'utin Harryn karsinan oven auki hiljaa, mutta se sai silti Siken säpsähtämään ja Ransun lopettamaan yksinäisen mekastamisensa. Nopeasti molemmat hevoset kuitenkin palasivat omiin oloihinsa—Ransu suolakiveään kolistelemaan ja Sikke puoliunessa nuokkumaan. Upotin käteni Harryn jouhien lomaa. Se oli ehtinyt jo kasvattaa karvaansa kuin pahempaankin talveen valmistuen: kaulaa koristi nyt paksummat, tummemmat jouhet, ja tamman vatsakarvat alkoivat kilpailla melkein shetlanninponien kanssa.
Klipperi pitäisi laittaa pian laulamaan.
Mun käsi valui pitkin Harryn pystyharjaa, jouhet ponnahtaen itsepintaisesti takaisin pystyyn mun sormien jäljiltä. Siinä ei ollut enää viimevuotisen klippausvahingon myötä syntynyttä lovea, joka oli muistuttanut mua elävästi Britasta viikkotolkulla tytön itsensä loistaessa poissaolollaan. Mutta nyt, lovesta ei ollut merkkiäkään. Aivan kuten ei Britastakaan. Tuijotin pystyjouhia mietteliäänä, katseen harhaillessa kohdasta toiseen: enhän mä edes muistanut missä kohtaa se oli tarkalleen ottaen ollut.
Annoin käteni valua tamman sään yli sen selälle asti, lihaksien välissä uinuvaa rankaa pitkin aina lautasille asti, lopulta harmaakorvan kankkua taputtaen. Se huokaisi, koko kroppansa läpi, ja venytti hinkkaamaan silmäkulmaa etujalkaansa. Kävelin tamman ohi ulos karsinasta, oven perässäni kiinni vetäen, ja jätin Harryn vielä toistaiseksi rauhaan. Kevyt iltajumppa houkutti enemmän kirkkaassa maneesissa kuin kentällä, missä valojen ulottumattomissa piilotteli toinen toistaan kamalampia hirviöitä.
Yläkerran oleskelutiloissa möllötti yksinäinen Aleksanteri. Tai olihan siellä Anni ja pari muutakin hoitajaa juoruihin uppoutuneena kahvikuppien äärellä, mutta Aleksanteri istui sohvan kauimmaisessa nurkassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Se näpytteli jotain puhelimellaan, tai oikeastaan tuijotti vaan sovelluksien kuvakkeita peukaloiden haparoidessa niiden yläpuolella. Mä kuitenkin kävelin vain sen ohi, jotain tytöille vastaten ja vesipullon takapöydälle jätettyäni karkasin takaisin Harryn karsinalle satulahuoneen kautta.
Senioreita alkoi valua talliin juuri kun mä olin säätämässä Harryn turpista paikoilleen. Tamma irvisteli itsekseen silmät ummessa kun yritin nykiä koko viritelmää jokseenkin suoraksi niskahihnan alta suitsien ollessa jo harmaankorvan päässä, ja lopulta sain kuin sainkin nyittyä turpiksen kohtuullisen suoraksi ja suitsimisen suoritettua loppuun. Harrykin oli hyvillä mielin lähdössä töihin, mitä nyt vähän ahdisti lähteä tallista kuin kaikki kaverit olivat just tulossa talliin.
Hevonen kuitenkin rauhoittui hiljaisessa maneesissa. Ajatuksissani sormeilin sen sään yläpuolelta vähän molemmin puolin leviäviä jouhia, löysää pikkulettiä huonokuntoisiin karvoihin punoen kerta toisensa jälkeen. Harryn käynti oli seesteistä, hidasta ja kenkiä yhteen kolisuttavaa, mutta mä annoin sen laahustaa kaikessa rauhassa uran sisäpuolella omaan tahtiinsa.
Aleksanteri pörähti paikalle kuin tyhjästä kesken meidän ravityöskentelyn. Myntti sen perässä näytti melkein yhtä pöllämystyneeltä kuin minäkin. Yritin muistella milloin olin ikinä nähnyt Aleksanterin ratsastavan itsekseen, tallin järjestämien tapahtumien ja tuntien ulkopuolella, enkä äkkiseltään keksinyt kertaakaan. Se kysyi jotain, joka meni täysin ohi mun korvien, mutta tajusin kuitenkin nyökätä, ja kaveri vyöryi sisään ruunikko tamma perässään.
Maneesin ovi sulki syksyn ulos ja jätti vain keinotekoisen valon ja Harryn puuskutuksen.
"Aleksanteri", alotin kun olin viimeisen kerran siirtänyt Harryn laukasta käyntiin ja valuttanut sille pidempää ohjaa hetkeksi. Allu ravasi Myntillä vastakkaista sivua, mutta nosti katseensa muhun nimensä kuultuaan.
"Sähän asut omillasi", kysyin, tai oikeastaan varmistin, koska mä olin aina ajatellut sen asuvan omillaan, yksin, jossain kämäsessä kerrostalokaksiossa tai jotain. Ehkä jopa yksiössä.
"Öö", Allu aloitti aivan kuin ei olisi itsekään ollut niin varma. "Joo. Asun."
"Millaiset asuntomarkkinat Liekkijärvellä on?"
"Öö. No siis", se mietti uudemman kerran. "Siitähä on jo jonki aikaa ku muutin tohon. Mut aika nihkeet. Tää on nii pieni paikka kuiteski. Kui?"
"No siis", oli mun vuoro sanoa, "meillä on oikeasti aika kireää kotona."
Myntti pyrähti laukkaan Allun pohkeiden pyynnöstä, ja maneesissa oli hetki hiljaista Myntin pärskähdystä ja Harryn kavioiden kolinaa laskematta. Kun vastausta ei kuulunut, vaan toisen ratsukon laukkatyöskentely pääty-ympyrällä vain jatkui, päätin itsekin jatkaa meidän treenit loppuun. Harry oli elastinen, mutta vastaanottavainen tänään, ja vaikka sen kanssa oli mukava työskennellä, takki saattoi silti olla liikaa viileän illan ratsastustuokioon.
"Ai ootko miettiny muuttaa?" Aleksanteri kysyi yhtäkkiä, nyt pitkin ohjin Myntin kanssa kävellen.
"Joo", kohautin olkaani, ravia kasassa parhaani mukaan pitäen. "Tai, no. Työthän mulla on kaupungissa. Ehkä sieltä. En tiedä. Autokin on, faija osti uuden itselleen. Niin ei sillä kai niin väliä. En tiedä. Ahdistaa olla asua kotona ja olla, you know, not a child anymore."
"Nii", Allu sanoi myötätuntoisesti hiljaisuuteen.
"Nii", toistin ja napautin sisäpohkeella Harryn takaisin ruotuun.
Nii, nimenomaan.
|
|
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 26, 2016 15:50:19 GMT 2
26.9.2016
"D'you think it's odd?"
"Täh", Allu sanoi ja hurautti autonsa käyntiin. Mä katsoin sitä tuskastuneena apukuskin paikalta metrilakupussi sylissä.
"Onko sun mielestä outoa", aloitin uudelleen ja noukin kirkkaanpinkin lakupötkön pussista toisen kummastelevaa vilkaisua vältellen, "että mä oon sun luona?"
Allu kohautti olkia, mutta ei katsonut muhun. Mä sen sijaan tuijotin sitä intensiivisesti, kulmat mietteliäässä kurtussa, lakunpätkää järsien.
Hommanhan ei pitänyt mennä yhtään näin. Mun piti ottaa hengitystilaa ja rauhaa äidin hössöttyksestä, ja Allu oli siinä kaiken tuoksennassa onnistunut tarjoamaan kaksionsa sohvaa. Ja mä olin siinä jossain epämääräisessä mielenhäiriössä tarttunut siihen tarjoukseen vaikkei me ikinä oltukaan oltu mitään läheisiä bestfrendejä Allunkaan kanssa. Mutta kun olin kotona pakkaillut tärkeämpiä tavaroita kasaan ja ilmoittanut eläväni kaverin nurkissa muutaman päivän, äidin kasvoilla ammottanut "ei tämän näin pitänyt mennä" -ilme oli sen arvoinen.
Lisäksi Allulla oli ollut antaa mulle puhtaat petivaatteet ja se oli osoittanut ihan näppäräksi Halo-pelaajaksi konsolilla.
Ja sitten viikko olikin noin vain vierähtänyt.
Ja mä olin edelleenkin Allun sohvalla.
"Onko sun mielestä?" Allu kysyi yhtäkkiä liittyessään kadunvarsiparkista hiljaiseen maanantailiikenteeseen. Mä lopetin sen tuijoittamisen ja keskityin nakertamaan mansikanmakuista lakua.
"Ei", valehtelin.
"Nii."
Olihan se outoa. Allu ei käynyt enää töissä jostain mulle tuntemattomasta syystä, jota en kehdannut udella, joten mä joka aamu petasin mun petivaatteet siististi sohvan nurkkaan ja lähdin kauluspaita kuosissa töihin kohti Liekkilaaksoa. Mulla oli auto suunnilleen vakiparkissa Allun kerrostalon edessä, ja Allun oma möllötti sen asuntonumerolle varatulla parkkipaikalla pihassa sen paljonpuhutun kesäskootterin loistaessa poissaolollaan. Sitten iltapäivällä, tai joskus illalla, mä tulin töistä ja Allu oli yleensä kotona televisiota muka katsellen. Ja mä mietin, että pitäisikö mun puhua Cellalle.
Olihan se kuitenkin jotenkin läheisempi kuin Aleksanteri.
Toisaalta mua ei huvittanut ilmoittaa Cellalle (ja varmaan samalla kaikille, koska Seppeleessä seinilläkin oli korvat ja "salaisuus" oli tuntematon tai vähintäänkin muuten vaan utopistinen termi), että mä leikin kotia Allun kanssa. Siinä me huristeltiin Allun autolla kohti tallia joltain torikojulta ostettuja metrilakuja tasaista vauhtia mussuttaen. Mun päässä kävi joku Kaunotar ja Kulkuri -skenaario, mutta jossa meillä olisi spagetin sijaan mansikanmakuinen metrilaku ja jossa me molemmat oltaisiin kulkureita.
"Mitä ajattelit tehdä tänään?" kysyin radiosta hiljaa tulevien paikallisuutisten päälle. Allun jokseenkin paniikinomainen katse napsahti muhun ihan kuin olisin syyttänyt sitä jostain.
"En mä... En mä mitään erikoisempaa, kai?? Kuinka niin? Olisitko sä halunnut tehdä jotain??" se kysyi takaisin vähän hassusta, ja sitten heti perään selvensi: "Siis jonkun kanssa?? Meillä? Tai, siis, mun luona, munhan asunto se on, mut siis niin?"
Mä lopetin hetkeksi jauhamisen ja katsoin Allua, hitaasti kysymystäni avaten: "Siis tallilla. Myntin kanssa."
"Aa", Allu selvitti kurkkuaan, "sillä on vapaa."
"Meettekö maastoon?"
"Varmaan."
"Okei."
Keskusteli kuoli siihen, ja radiokin alkoi iloisesti huudattaa jotain ikivihreää iskelmärallatusta.
"Mulla on tänään estetunti", möläytin kesken kertosäkeen. Allu vilkaisi mua, mutta keskittyi heti perään risteyksen liikenteen seuraamiseen, joten mä jatkoin: "Charliella."
"Mikä tunti?" se kuitenkin kysäisi keskustelunomaisesti, mutta ehkä myös vähän rehellisesti kiinnostuneena.
"Se estesenioreiden. Käyn siinä aina joskus. Piritta sanoi, että tekee hyvää ja että Charlie tekee hyvää mun... itseluottamukselle esteratsastajana."
"En tiennykään et käyt noilla tavallisilla tunneillakin."
"Joo, oon mä jonkin aikaa käynyt estetunneilla mihin on mahtunut. Lähinnä peruutuspaikkoja, että ei se kamalan säännöllistä ole."
"Aa, okei", Allu hymisi. Sitten mä keskityin seurailemaan tuulilasiin hiljalleen piirtyviä sadepisaroita. Allu räppäsi pyyhkijät päälle ja sulat jättivät peräänsä utuiset raidat pyyhkimätöntä vettä. Se mutisi jotain niiden vaihtamisesta, ja mä aloin ajatuksissani kaavailemaan etulaakereiden vaihdon vaatimaa remonttia omaan autoon. Ne kolisivat. Teki mieli kysyä, että oliko toinen hankinnut sulkansa Biltemasta tai jostain muusta yhtä laadukkaasta pilipaliketjusta, mutta samalla musta tuntui, että meidän keskusteluquota oli tältä päivältä täynnä.
Niinpä me kuunneltiin Arja Korisevan särisevää ääntä kaikessa hiljaisuudessa kunnes kaarrettiin tallin parkkipaikalle.
Survoin lakupussit penkillehylkäämisen sijaan taskuuni ja vedin softshellin hupun päähän. Taivaalta ripsotteli vettä, ja mä olin käyttänyt aamulla ihan liikaa aikaa Allun pienessä kerrostalokylpyhuoneessa niitä asetellen. Auto vilkahti lukittautumisen merkiksi, ja me suunnattiin suoraan kohti tammojen tarhaa kumisaappaat vesilätäkköjen valtaamalla pihamaalla lätisten.
Harry oli portilla vastassa sadeloimi kirjamellisesti niskassaan: kaulakappale oli irronut toisesta kiinnikkeestään loimeen ja peitti nyt tamman aasinkorvat melkein kokonaan. Myntti oli asettautunut parin muun tamman kanssa pienessä laumassa tarhan toiseen päähän, ja mä tunnollisena alivuokralaisena jäin porttivahtiin oman hevoseni kanssa odottelemaan. Pihalle kaarsi tuttu auto siinä odotellessa, ja kun ruskea puoliverinen hoitajineen vyöryivät portille, Mikaela käveli jo meitä kohti musta sadetakki tuulessa liehuen.
"Siis miten Miksu on aina täällä kun sen hevonenkin on toisella tallilla", Allu mumisi mitä luultavimmin enemmän itselleen kuin mulle, ja nyki Myntin perässään tarhasta niin vikkelään, että Harry hädin tuskin ehti pois alta ja tammojen loimet kahisivat äänekkäästi toisiaan vasten. Mä tuijotin Allun perään suu auki, ja Harry liikahteli levottomasti vielä tarhan puolella kun ei ollut varma, saiko sekin tulla ulos. Windikin alkoi kiinnostua, että mitä täällä tapahtui ja liikahdella portin suuntaan, mikä taas sai eloa mun liikkeisiin.
"Moikka", Mikaela tervehti. Sen hupun reunalta rippui sadepisara maahan. Mä niiskaisin sille vastaukseksi ja vilkaisin vielä Allun perään.
"Allu kysyi, miksi sä olet aina täällä kun sun hevonenkaan ei kerta ole täällä", sanoin ilmoitusluontoisesti. Mikaela siirsi katseensa tallin oven kanssa taistelevan, huppupäisen hahmon ja sen narun päässä ruohoa tallinseinustalta nyhtävän ruunikon suuntaan.
"Allu taitaa vähän vältellä mua", hattarapää virnisti ykskantaan, mutta samalla se polkaisi maata saappaallaan ja siirsi katseensa sinne. Mun bestisvaistojen viisari värähti heti.
"Tekikö se jotain? Tai sano? Sulle?" kysyin kulmat huolestuneesti yhteen pyrkien. Mikaela nauroi, sitä sen heleää ja huoletonta naurua, päänsä vähän taakse heittäen kunnes se muisti, että taivaalta tihkui vettä.
"Jaa Aleksanteri Holma?" se naurahti vielä viimeisen kerran. Sitten se pudisti päätään ja otti pari kysyvää askelta kohti tallia. Mä kiirehdin sen perään kuin haukka, Harry vähän vähemmän lähtövalmiina riimunnarun äärimmilleen pingottaen kunnes sekin keinahti liikkeelle. Sadeloimi kahisten se tarpoi meidän perässä kohti yksityispuolen sisäänkäyntiä, samalla kun mä yritin tiukalla katseella tivata lisätietoja parhaalta ystävältäni.
Se ei kuitenkaan sanonut mitään.
Harry astui tallin lämpöön kuin helpottuneena, aivan kuin valoisa talli olisi ollut sille pelastus ikuisuuden kestävältä, ankealta maanatai-iltapäivältä. Bonnie nökötti omassa karsinassaan ja muut loistivat poissaolollaan, Topin karsina edelleenkin ilman asukkia ja Ransun sadeloimi karsinan ovella kuivuen—Piritta oli varmasti ratsastamassa ennen illan tuntirupeamaa. Käänsin Harryn karsinaansa ja riisuin sen märästä loimestaan, maajoukkueteltan kokoisen rätin syliini käärien ja tamman kylkeä ohimennen silittäen. Se oli kuiva, ja mun sormet hautautuivat itsepintaisesti talvikarvalla uhkaavan lämmön sekaan.
Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa nauttia hevosen lämmöstä—Mikaela seisoi huppu yhä päässään keskellä yksäripuolen käytävää. Se katseli karsinassaan kuivatusloimi päällään nuokkuvaa Bonnieta mietteliäänä. Mäkin vilkaisin ponitammaa. Sen karsinan edustalla lojui myös pari ratsastussaappaita ja avoin harjapakki, mikä kieli siitä, että Salma oli varmasti juuri hetki sitten tullut sen kanssa ratsastamasta.
"No?"
Mun kysymys ei kaikunut hiljaisessa tallissa, vaan se oli jäädä sadeloimen rahinan alle. Harryn mielestä ääni oli kerrassaan järkyttävä vaikka mä olin just samalla rahinalla riisunut loimen sen niskasta, ja se mulkoili mua karsinastaan kuin pahintakin maanpetturia. Mä mulkaisin sitä takaisin ja jatkoin loimen selvittelyä. Se ei asettunut mitenkään järkevästi Harryn karsinan ovelle, ja lopulta hylkäsin koko rätin siihen puolihuolimattomasti, ajatuksissani viedä se loimitelineisiin kuivumaan.
Harryn karsinan lukko oli temppuillut jo jonkin aikaa. Joskus sitä sai veivata koko voimallaan kiinni, ja joskus sen joutui nitkuttamaan milli kerrallaan auki. Tänään oli yksi niistä päivistä, kun se ei liikkunut yhtään minnekään, ja mä nojasin siihen koko painollani.
"Allu pussas mua", Mikaela päätti sitten sanoa siihen väliin, ja mä hämmennyin niin, että mun ote lipsahti ja mä, koko painollani siihen nojanneena, otin siltä helvetin lukolta turpaan ihan 6-0. Ja mitä teki mun paras ystävä? Se nauroi, siinä kun mä keräilin hampaita tallikäytävältä, mutta sitten se kyykistyi mun puoleen maantasalle ja työnsi hupun mun päästä. Mä käännyin selälleni ja jäin siihen makaamaan onnettomana.
Päähän sattui.
"Oh my God", mutisin.
"Sattuko?" Mikaela kysyi.
"Joo", huokaisin ja hieraisin silmäkulmaa tuskastuneena. Sitä kihelmöi, joten mä lopetin hieromisen ja nostin katseeni hattarapäähän huolestuneisiin silmiin vaativasti: "Miten niin 'Allu pussas sua'?"
"Laitetaan jotain kylmää siihen", se sanoi ja nousi, tarjosi mulle kättään, ja kun mä tartuin siihen, se veti mut ylös ja kohautti olkiaan. "Ja en mä tiedä. Puhuttiin siitä ja Cellasta kai, ja se ehkä luki mun puheesta jotain muuta."
"Oh my God", toistin.
"No mitä? Ihan kuin en ois aiemmin seppeleläisiä pussaillut", Mikaela kuulosti jokseenkin tuohtuneelta.
"Et sä voi Aleksanterin kanssa tehdä", aloitin ja keskeytin itseni, katse lattiassa hetken haparoiden kunnes löysin uutta tarmoa: "..mitään! Et voi tehdä sen kanssa mitään!"
Mikaelan katse tiukentui ja suu mutristui, ihan kuin se olisi yhtäkkiä ollut mun teini-ikäinen, eksperimentoiva ja kapinoiva tytär ja mä sen tiukkapipoinen isä. Se kohotti leukaansa ja risti käsivartensa, ja mä katsoin sitä vähän hölmistyneenä, että aletaanko me ihan tosiaan tappelemaan tällaisesta aiheesta. Sitten muistin, että olisi ehkä ihan hyvä päivittää Mikaelakin ajan tasalle.
"Mä asun sen kanssa!" sihahdin. "En todellakaan ala katselemaan teitä siellä!"
"Miten niin asut sen kanssa?" Mikaela kysyi epäluuloisesti.
"No kyllä sä tiedät millanen mun äiti on ollut viime aikoina."
"Ei vastannut mun kysymykseen."
"No, Allu vaan tarjosi sen kaksion sohvaa ja. Niin", selvensin. Mikaelan katseella oli jotain myrskyisää, joka sai mut lisäämään: "En mä ole ollut siellä kuin muutamia päiviä."
Hattarapää tapitti mua vielä hetken tiiviisti, kunnes sen kasvonpiirteet rentoutuivat ja se pyöräytti silmiään, tarttuen mua sitten käsivarresta ja kohti yläkertaa mua ohjaten. Ennen ensimmäistä askelmaa bongasin Myntin karsinaan luikahtavan Allun, ja mietin, miksi ihmeessä se oli kaikista ihmisistä mennyt suutelemaan Mikaelaa. Mikaelaa, minun parasta ystävääni. Kurtistin kulmiani tuimasti, mutta se lähinnä sattui, joten ei auttanut kuin rentouttaa ne.
Oleskeluhuone oli toistaiseksi hiljainen, ja mä sain lysähtää sohvalle kaikessa rauhassa koko pituudeltani. Mikaela kävi kaivamassa jonkun epäilyttävästi ponikokoiselta kylmäyssuojalta näyttävän mytyn pakastimesta, kääri sen pyyhkeeseen ja painoi sen sitten mun kasvoille mietteliäänä. Se katseli mun silmää vähän arvioiden siitä kyykystään sohvan vierestä ja mä siristin silmiäni sille, koska miksi se katsoi mua noin.
Sitten Cella paukkasi sisään Salma vanavedessään ja Mikaela hätkähti niin, että pyllähti maahan, kylmän mun kasvoilta vieden.
"Oho!" Salma sanoi samaan aikaan kuin Cella kysyi: "Kuka sua on lyönyt??!"
"Mikaela", huokaisin dramaattisesti ja annoin pääni laskeutua takaisin käsinojalle, silmät ummessa. Seuraavaksi sainkin ponikokoisesta kylmäyssuojasta naamaan, ja refleksinomaisesti vedin koko kroppani kasaan. Cella käytti tilaisuuden hyväkseen ja istuutui mun jaloilta jääneeseen tilaan virnistellen. Salma suuntasi suoraan jääkaapille vesipulloa noutamaan, ja Mikaela läppäisi mua vielä käsivarrelle kuin edellisestä väkivaltaisuuttaan tehostaen. Mä tuhahdin ja painoin kylmäyssuojan takaisin silmän ja silmäkulman alueelle, vetäen itseni tarpeeksi kasaan Mikaelankin sohvalle mahduttaakseni.
"Mitä sulle oikein kävi?" Salma kysyi kun oli saanut janonsa tyydytettyä.
"Se Harryn karsinan lukko", huokaisin ja Salma huokaisi perään tietäväisenä, olihan se useampaan otteeseen todistanut mun ja lukon kiivaita kaksintaisteluita.
"Ja mä kun luulin, että te olisitte vihdoin ajautunu villiin kissatappeluun tossa teidän avioliitossa", Cella hörähti sohvanpäästä puhelimensa äärestä. Mä pyöräytin silmiäni, enkä ollut kamalan yllättynyt kun sekin sattui vähän. Hyvää estetuntia vaan.
Ja siitä estetunnista puheen ollen.
Anthon pamahti oleskeluhuoneeseen ihan tyhjästä kun käytiin keskustelua siitä, kuinka mä pystyin ihan hyvin elämään ilman Mikaelaa ja kuinka me ei todellakaan oltu connected at hip. Mä vilkaisin sitä sieltä kylmän alta vähän... paniikinomaisesti? Mä en ollut ehtinyt ajatella Anthonia tai mitä sen paluu tarkottaisi mun elämälle, ja Anthonkin oli pysynyt omissa oloissaan Charlien kanssa, lähinnä Salman kanssa seurustellen. Nytkin Salma tervehti sitä iloisena, Cella ja Mikaela heti taustakuorona perässä ja minä mutisten jälkikäteen.
"Hei Robert", se kuitenkin sanoi just mulle, sillä reteällä ja isolla äänellään, johon se oli jotenkin kasvanut. "Laitoin sulle tekstiviestiä tossa yks päivä!"
"Oh", oli kaikki mitä mä sanoin, kunnes Mikaela hienovaraisesti upotti kyynärpäänsä mun kylkeen. "Mulla on vaihtunut numero noin kolme kertaa. Sitten... vanhojen aikojen", jatkoin vaikeana, ja mun englanninkieliset idiomit kääntyivät vain haparoiden suomeen. Anthonin hymy ei hälvennyt kuin sekunniksi kun se jatkoi estotonta kulkuaan kohti pöytää, ja istui mun kauhuksi alas sen äärellä olevalle penkille, rintamasuunta sohvalle.
"Eiku sitä vaan, että kisahoitajaa tarttisin lokakuun lopussa", se sanoi reippaasti, "ja kattelin, että sun nimi oli tänään Charlien nimen perässä tuntilistoilla ni oot varmaan sitä tottunut käsittelee. Että oisikkohan lähteny? Mulla on pikku-e, ni voin ajaa koppia kyllä."
"On mullakin. Pikku-e. Ja auto", vinkaisin väliin, mutta selvitin sitten kurkkuani ja mietteliäänä annoin katseeni kiertää yhtäkkiä hiljentyneessä huoneessa. Salma katsoi mua jokseenkin odottavasti, molemmat kädet vesipullon ympärille kääriytyneenä aivan kuin se olisi ollut ratkeamassa jännityksestä, ja Cella muka näpytteli puhelintaan. Mikaela sentään ihan avoimesti tapitti mua. "No siis. Kai mä voisin. Ehkä. En tiedä ehdinkö. Tarkistan työvuorot vaikka huomenna?"
"Okei", Anthon vastasi silmiään räpäyttämättä, se sama reipas hymy kasvoillaan, "hieno homma!"
Mä painoin kylmäyssuojaa kovemmin mun ihoa vasten ja annoin pääni retkahtaa takaisin selkänojaa vasten samalla kun Salma ja Anthon uppoutuivat keskusteluun Charliesta. Tunsin Mikaelan katseen edelleenkin mussa, ja pian se hypistelikin jo kylmäsuojaa vaatien, että näytän miten sinipurppuralta mun silmä näyttää.
Hieno homma, indeed.
|
|
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 5, 2016 23:01:43 GMT 2
5.11.2016
Harryn kaviot kopisivat kentän koppuraista pintaa vasten, ja sen hengitys jäi pilvenä leijailemaan ilmaan. Mun korvat tuntuivat kirkuvan punaisilta, nenänpää ei paljoakaan perässä. Tarhat ammottivat tyhjyyttään jo nyt, viideltä, ja tallipihan keltaiset valot rikkoivat pimeyttä siinä missä rakennuksien seinissä kajastavat neliöt. Taivaalta leijaili hiljalleen raskaita lumihiutaleita, ja äänettömästi ne peittivät kaiken alleen.
Talvi oli tullut Liekkijärvelle kuin varkain. Harrylla ei ollut edes hokkeja kengissä, hokinrei'istä puhumattakaan.
Huomiset koulukilpailut olivat tulleet vähintään yhtä salakavalan nopeasti. Musta tuntui, etten ollut ollenkaan ehtinyt valmistautua: olin juossut töissä ja asuntoesittelyissä ja keskiviikkobisseillä, ja talleilu oli jäänyt ainoaksi stressivapaan ilmapiirin takaajaksi. Ta ei edes talli, koska Seppele oli Seppele ja seppeleläiset seppeleläisiä, mutta Harry. Harryn kanssa oli helpompaa poistua pihapiiristä raskaan, mutta vapautuneen huokaisun saattelemana. Tallipihaan oli hyvä jättää kaikki ylimääräiset huolet ja murheet, ja keskittyä vain pyllyn alla keinuvaan harmaakorvaan ja kylmänsyksyiseen metsään.
Ehkä me oltiin maastoiltu liikaa, so what.
Ainakin me oltiin oltu huomattavasti näkyvämpiä heijastinliiveissämme ja -loimissamme ja -suojissamme kuin nyt pihaan köpsöttelevä ratsukko taluttajineen. Siristin silmiäni sinne minne valot eivät ulottuneet, mutta kolmikko näkyi vain epämääräisinä, tummina hahmoina horisontissa. Harry tervehti hevostoveriaan iloisesti hörähtämällä, mutta kevyt puolipidäte sai sen keskittymään takaisin avoväistöön. Se pärskähtäen palasi työskentelymuotoon, ravi hieman jännittyen.
Tuntematon kolmikko ohitti kentän, ja kirkkaat valot maalasivat maahan ainakin Lassen ja Kristianin siluetit. Mä purin huulta ja yritin keskittyä kulman ratsastamiseen. Yhtäkkiä harjoitusravi tuntui siltä kuin olisin hyppinyt selässä kuin heinäsäkki, sisuskalut kuin blenderissä, ja Harrykin tuntui äärettömän huonolta ihan silmän räpäyksessä. Kolmikon suunnalta kuului naurahdus, sellainen heleä kuin Mikaelan, paitsi se ei ollut Mikaela. Mä vilkaisin väkisinkin siihen suuntaan, ja niin.
Kristian oli alkanut ottaa ties mitä seuralaisia lasseluilleen, ja mä en voinut kuin räpytellä silmiä vierestä.
Ei sillä, että se olisi niin kovasti häirinnyt.
Mutta kyllähän se nyt häiritsi.
"Siis miten tää harmittaa sua nyt näin kovasti?? Etkö sä oo tekstaillut Konstan kanssa muutenkin", Mikaela oli tuhahtanut kun Kristian oli poistunut oleskelutiloista ties minkä senkertaisen misukan kanssa ja mä olin vissiin näyttänyt siltä, että mun silmät olivat olleet pullahtaa päästä.
"Ei harmita", mä olin mutissut, ja Mikaelan voitokkaan ilmeen--se yritti olla kovin subtle, mutta kyllä mä näin sen naamasta milloin se oli saanut haluamansa vastauksen joko vahingossa tai tarkoituksella--nähtyäni olin siristänyt sille silmiäni: "Ja enkä ole. En ole tekstaillut kenellekään."
"Sure", Mikaela oli yksinkertaisesti todennut mun punertavina helottaville poskipäille ja mä olin läpsäissyt sitä ratsastushanskalla.
"Miten teillä on aina näitä parisuhdehuolia, ihan kaikilla?" Katsu oli kysynyt puuskahtaen, kynä Netan hoitopäiväkirjan sivulle pysähtyneenä. Se oli näyttänyt samaan aikaan kiinnostuneelta ja siltä, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa eikä se oikeastaan edes halunnut tietää.
"Koska me ollaan parikymppisiä. Ei meidän elämät voi enää pyöriä joidenkin ponien ympärillä", mä olin tuhahtanut ja poistunut tilanteesta.
Mutta siis eihän se nyt Aikuisten Oikeasti häirinnyt.
Kypsiä aikuisiahan tässä kaikki oltiin. Joskus kypsät aikuiset pussasivat eivätkä ikinä puhuneet siitä jälkikäteen.
"Hei", kävelin Harry perässäni suoraan Myntin karsinalle. Aleksanteri pyllisteli siellä hoidokkinsa kavio jalkojensa välissä, ja säikähdyksissään se tiputti kavion varpailleen ja kolautti kääntyessään päänsä Myntin päähän. Mä kurtistin sille kulmiani, mutta jatkoin kuitenkin: "Puhuitteko sä ja Mikaela siitä teidän... siitä? Ya know?"
"Mistä? Ei? Ei me mistään--ei meillä ole mitään... sitä?? Ei ole", Allu vastasi ja viimeisiä sanoja korostaakseen heristi kaviokoukkua mun suuntaan. Harry pörähti hiljaa Myntille, ja ruunikon hoitaja katsoi parhaaksi poistua karsinasta. Sitä lukitessaan se vielä osoitti mua kaviokoukulla, niin lähellä mun naamaa, että mun silmät meni vähän kieroon kun yritin tarkentaa katsettani siihen. "Ei ole mitään", Allu vielä sanoi ja marssi sitten allumaisella tavalla päättäväisesti mutta epävarmasti pois.
"Onpas!" huusin sen selälle kimpaantuneena. "Mikaela kertoi! Se on mun paras ystävä! Ja mä sen! Tietenkin se kertoi!!"
"Ei ole", toinen uhosi vielä viimeisen kerran ennen kuin paukautti sattarin oven kiinni perässään. Mä hädin tuskin ehdin puhista mitään itselleni kun Alviinan sirot gasellinsääret jo lennättivät sen ties mistä siihen keskelle tallikäytävää. Se katsoi kysyvästi mua ja sitten satulahuoneen edelleenkin helisevää ovea ja sitten taas mua. Harry hörähti sille. Mä en halunnut sanoa, että tunsin Alviinan tai Alviinaa sitten yhtään, mutta kyllä mä nyt näin miten se sen vakiokysymys oli muodostumassa sen päässä. Mitäs täällä tapahtuu? oli matkalla sen aivoista sen huulille just nyt.
"Ei mitään", lipsahti mun huulilta samalla hetkellä kun Alviinan huulet erosivat. Ne muutamat sekuntit, jotka sillä meni suunsa sulkemiseen, tuntuivat karmaisevan pitkiltä, ja niiden aikana mä erehdyin ajattelemaan, että oltiinhan me Alviinan kanssa haudattu jo meidän sotakirveet (#TeamCharlie jne) ja että eihän se voisi enää heittää tulta liekkeihin, jotka polttivat mua. Sitten sen kasvoille ilmestyi se tuttu ja turvaton tavaramerkkihymy.
Harry tuuppasi mun käsivartta kevyesti, jättäen sievän kuolatahran mustan takin hihaan, ja ehkä se oli jo kyllästynyt käytävällä täysissä tamineissa möllöttämiseen. Ja ehkä sillä oli kylmäkin, hiki pinnassa jäähtymässä ja vieläpä ilman loimea. Mä tuuppasin sen turvan pois kädelläni ja siristin silmiäni Alviinalle.
"Mulla on muuta ajateltavaa", se lopulta vain hymyili, aivan kuin sillä olisi suurikin salaisuus. Mutta niitähän sillä oli aina, useimmiten muiden kuin sen omia salaisuuksia. Sen katse harhaili jonnekin muualle hetkeksi, sitten se palasi hymyilemään mulle, ja jotenkin se sen hymy näytti lupaukselta. Sitten se katosi, yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja mä en todennäköisesti tulisi ikinä ymmärtämään kuka tai oikeastaan mitä Alviina Herrala on ja miten se on sitä.
Mun huulilta ei karannut these people, I swear to God. Tai ehkä vähän karkasi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa.
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 9, 2016 23:36:35 GMT 2
9.11.2016
Homman nimihän oli se, että mä en ollut Lynnin kanssa kamalan läheinen. Nytkin mä katselin sitä satulahuoneen nurkasta, jonne olin leiriytynyt nahkavarusteita puunaamaan. Ja katselin, en silleen tosi creepyn stalkkerimaisesti vaan ihan vaivihkaa vilkuilin kuinka ne Cellan kanssa puhuivat niin helposti ja vaivattomasti samalla kun parittivat ajankulukseen suojia ja käärivät pinteleitä. Ne nauroivat ja juttelivat ja nauroivat vielä vähän lisää. Kyllä mäkin pystyin puhumaan Lynnille. Olin puhunut sille jääkiekosta joskus. Harrysta, Charliesta, joskus kysellyt Ransusta ja Pirrestä. Jos mut tallin talkoissa laitettaisiin Lynnin pariksi, niin kyllä mä selviäisin siitä.
Me oltiin hyvänpäiväntuttuja.
Normaalisti mä en olisi niin kovin vaivaantunut mun ja Lynnin välisestä suhteesta, mutta.
Mutta.
Kelatkaamme klassisesti aikaisempaan hetkeen, vain vajaa kolme tuntia aikaisempaan hetkeen, kun mä saavuin tallille tavalliseen tapaani töiden jälkeen vähän ennen viittä. Parkkeerasin auton lumen valtaamalle parkkipaikalle muiden autojen jatkoksi, kahlasin tallille Timberlandit lumeen hukkuen ja vasta sisällä uskalsin nykäistä toppatakin hupun alas. Harry oli jo sisällä muiden yksäreiden tavoin, ainoastaan Ransun karsina loisti tyhjyyttään.
Viime vuotta paremmalla menestyksellä satulanpaikkaa, päätä ja jalkoja huolimatta kaljuksi ajeltu harmaakorva hörisi karsinassaan kuin viimeistä päivää. Hektisen ja muutenkin huonon työpäivän päällä painoi paitsi mun ja mun pomon eli mun faijan kiristyneet välit niin myös Yhdysvaltain presidenttivaalien tulos, joka mulle oli vielä isompi munaus kuin Brexit, ja mä sentään olin englantilainen. Silti hymy hiipi mun kasvoille kun kävelin Harryn karsinalle, kylmästä punastuneita sormia kaltereiden välistä sen haisteltavaksi tarjoten. Harry puhalsi lempeästi lämmintä ilmaa mun iholle, ja yritti vain kerran hamuta palan mun etusormesta.
Yhtäkkiä aukeava ulko-ovi ja sen mukana tuomaan lumipyryinen viima sai mut hätkähtämään. Harrynkin pää ampaisi kohti korkeuksia kun se kurotteli katsomaan tulijoita siinä missä minäkin.
Piritta pyyhki lunta kypäränsä lipalta ja nyki suurta hevosta perässään sisään. Se hengästyneen kuuloisena tervehti mua takkinsa kauluksen takaa, ja mä tervehdin takaisin yhtä äänettömällä henkäyksellä, sitten kohteliaasti kipittäen sulkemaan ovea.
"Melkoinen myräkkä siellä", Piritta totesi keskustelunomaisesti kiepsautettuaan Ransun karsinaansa. "Aamulla on varmaan taas kymmenen senttiä lisää lunta."
Mä nojauduin Harryn karsinaan ja seurasin varusteidenpurkua puoliajatuksella kädet taskussa, hymisten myöntävän vastauksen lumiasialle. Siinäpä tulisi. Harry oli klipattu, sen paksuimmat loimet oli kaivettu esille, tilsakumit asennettu ja hokit kieritetty. Lunta sai tulla vaikka tupa täyteen.
"Kuulin, että täältä olisi lähdössä porukkaa joihinkin Kuuramaan kisoihin loppukuusta", Piritta yhtäkkiä sanoi satula käsivarsillaan ja työnsi Ransun karsinan ovea kiinni jalallaan. "Onko ne mitkä kisat?"
"Koulu. Muistaakseni helppo D oli helpoin ja sitten vaativa B vaikein luokka", kohautin olkiani takki kahisten.
"Jaa jaa", nainen nyökkäsi vastaukseksi ja lähti kävelemään kohti satulahuonetta. "Miten Harryn estehyppelöille kuuluu?" se kuitenkin jatkoi, joten mä kipitin kuuliaisena ratsastuksenopettajattaren perässä satulahuoneeseen.
"No siis", mutisin vähän vaikena ja hieraisin niskaani. Pirre heivasi Ransun satulan helposti korkealle satulatelineellä. Se vilkaisi mua kulmat kurtussa matkallaan pesemään kuolaimia.
"Sulla ainakin on mennyt hyvin estetunneilla, kenttäleirilläkin tuli tosi hyvää pätkää sekä radalla että maastossa."
"Niin. No en mä varmaan ookkaan enää se... este siinä."
"Vaan että Harry on?"
"Niin."
"Kuinka niin?"
"No en minä... uskalla hypätä sillä", myönsin vähän vaikeana ja vilkaisin kuolaimia peukaloillaan hierovaan naiseen kulmieni alta. Se puuskahti.
"Eihän toi ole syy eikä mikään. Voit vaikka ulkoistaa homman. Tekisi hyvää kouluhevosellekin päästä vähän työskentelemään esteillä. Parantaa askellusta, keskittymistä, motoriikkaa ja koordinaatiokykyä, ja varmasti virkistää mieltäkin."
"Eikö sulla ole muutenkin jo kiire? Tunnit ja Ransu ja kaikkea", mä kysyin vähän ymmälläni, koska olinhan mä yrittänyt tunkea Harryn Pirittan ratsastettavaksi useampaankin otteeseen, vain kerran tehtävässäni onnistuen. Pirre ei kuitenkaan ehtinyt vastata kysymykseeni kun Tuulia ja Wilma rysähtivät satulahuoneeseen posket punottaen ja pipot lumessa. Kaksikko hädin tuskin huomasi meitä, nopeat heipat molemmille heittäen ja sitten keskusteluunsa palaten.
Piritta keskittyi pesemään kuolaimia ja mä seisoin orpona oven lähettyvillä, päkiöiltä kantapäille ja takaisin keinuen. Tuulia ja Wilma puhuivat siitä kalsarikriisistä, johon Inkeri oli ystävällisesti briiffannut mut sisään pari päivää sitten. Tai ennemminkin se oli pohtinut ääneen miksi Alviina, tallin suurisuisin ja salakavalin juorukello, tahtoi pysyä kalsareista hiljaa.
Sitä mäkin kyllä pohdin, etenkin kun se oli just viikonloppuna myhäillyt, että sillä on muuta ajateltavaa.
"Ei Lynnkään tiennyt, se vaan lähti siitä hoitamaan Ransua tarhaan vaikka ulkona oli ihan kylmä ja Wearkin oli siinä!" Tuulia ihmetteli. "Se oli jotenkin outo."
Mä höristin korviani. Wilma liu'utti Hestian satulan käsivarsilleen ja katsoi ystäväänsä vähän kyllästyneenä: "Nää on taas jotain sun omia salaliittoteorioita. Miks Lynn olis outo siitä? Sillähän on Dani ja eihän ne ollu ees Danin."
"Mut jos ne onkin jonkun muun ja--"
"Älä ees väitä tommosia", Wilma nauroi ja nappasi hoidokkinsa suitset vielä matkaan, pysähtyen sitten odottamaan Ruusun tavaroita keräävää Tuuliaa. Sivusilmällä huomasin Piritan sulkevan hanan ja pyyhkäisevän kuolaimia raanasta roikkuvalla pyyhkeellä.
"Mut se on kyllä vieläkin auki, että kenen ne on. Jos ei Mikun eikä Danielin eikä Allun", Tuulia puhisi. Mä tapitin kaksikkoa tukka hupun jäljiltä pörröllä ja leuka visusti kaulukseen piilotettuna. Sitten Wilma vilkaisi muhun, ihan silleen ohimennen, ja oli jo siirtämässä katsettaan takaisin Tuuliaan mutta. Mutta. Sen katse palasikin muhun, ja silmät vähän sirrillään tyttö skannasi mut päästä varpaisiin.
Mä tunsin kuinka mun posket lehahtivat punaisiksi.
"Eikä varmaan Kristianinkaan, tai jotenkin aattelin et se käyttäis vähän tyylikkäämpiä--" Tuulia aloitti, mutta keskeytti lauseensa kun huomasi Wilman katseen olevan jossain muualla, ja yhtäkkiä mua tuijottikin kaksi silmäparia. Mä sisäisesti koin olevani vähän loukkaantunut siitä, että musta ei ajateltu, että käyttäisin tyylikkäämpiä alusvaatteita. Tai no, enhän mä edes tiennyt millaiset kalsarit siellä oli roikkunut.
"No ei ne nyt mun olleet!" mä äyskähdin lopulta ja nykäisin hupun takaisin päähäni, puskien sitten itseni tyttöjen ohi Pirittan luokse. Wilma ja Tuulia lähtivät keskenään supisten satulahuoneesta, ja mä katsahdin niiden perään vähän tuskastuneena. Pirreä nauratti.
"Älä säkin", mä huokaisin. "Mutta niin, mitä sä tarkotit sillä ulkoistamisella? Ehtisitkö sä mennä sillä?"
Pirren kasvoilla näkyi vieläkin pari naururyppyä, mutta siitä Ransun suitsia siistiin nippuun laittaessaan se vakavoitui: "Ei, mutta onhan meillä taidokkaista esteratsastajia täällä vaikka kuinka. Anthonillahan on mennyt Charlien kanssa suorastaan taianomaisen hyvin."
Mun suu nykäisi tyytymättömyyttään, koska mä olin vähän kade siitä, kuinka taianomaisen loistavasti kaksikolla oli mennyt heti alusta asti. Enkä mä muutenkaan ollut enää niin hyvää pataa sen kanssa, että uskaltaisin kosiskella sitä niinkin hullulla idealla kuin Harryn hypyttämisellä. Siihen tarvitsisi jonkun seinähullun, tai ainakin muuten vaan hullun tyypin.
"Danielkin osaa hypätä kouluratsastajastatuksestaan huolimatta. Lynn saattaa olla kiireinen ja sillä voi myös olla liikaa... Mm, itsesuojeluvaistoa, että se suostuisi. Mutta onhan meillä sitten myös Cella, siltä nyt ainakin löytyy tarmoa ja sisua ja, no... Sanotaanko että rohkeutta kun se Windin kanssa touhuaa", Pirre hymyili ja ripusti Ransun suitset lopulta koukkuunsa, katsahtaen mua sitten odottavasti.
"Yritätkö sanoa, että Cella ois tarpeeksi hullu ryhtyäkseen Harryn ratsastamiseen?" mä utelin ja seurasin Pirreä kuin hai laivaa ulos satulahuoneesta.
"En käyttänyt sanaa hullu", nainen vastasi huolettomasti ja pujahti hevosensa karsinaan. Sen sanat kuulostivat kamalasti siltä, että tämä keskustelu oli nyt tässä ja käyty, joten mä tyydyin vain hymähtämään mietteliäästi, antamaan Harrylle viimeiset sormisilitykset kalterien lomasta ja luikkimaan sitten yläkertaan, missä Loviisa, Emmy, Inkeri ja Cella istuskelivat kaikessa rauhassa pöydän ääressä, joku talvinen ratsastusvarustekatalogi kaikkien neljän tarkasteltavana. Cella törkki parhaillaan jotain riemunkirjavan westerntyylisen, satulahuovankaltaisen rätin kuvaa innokkaana.
Mä hipsin niiden takaa jääkaapille, tai oikeastaan ihan vaan vedenkeittimen luo. Ja okei, ehkä myös sen karkkipussin, jonka joku pahaa-aavistamaton, viaton ja sinisilmäinen sielu oli jättänyt pöydälle, luo.
"Hei, Robert, eiks Hartsallekin ois kivat tollaset turkoosit suitset?" Inkeri huuteli pöydän äärestä. Mä vilkaisin olkani yli posket täynnä kermatoffeeta, veden alkaessa porista keittimessään. Mun ilme oli ilmeisesti tarpeeksi kysyvä, koska Loviisa nosti lehteä pöydästä, esitellen turkooseihin varusteisiin puetun shetlanninponin kuvaa. Heti perään brunette kyllä ilmoitti, että näitä ei välttämättä Harryn koossa saa.
Mä hymähdin, ja sitten lehti olikin taas pöydällä, tyttöjen päät yhdessä kun ne kilpaa osoittelivat aukeaman varusteita.
"Voi ei, miettikää Siiri tällasissa pehmopinkeissä", Cella räkätti päälle kun sivua käännettiin. Inkeri mainitsi jotain Siirin egosta ja kuinka se ei kestäisi pehmopinkkejä muovivarusteita toisin kuin Gekko, ja aihe oli sillä tapultetu: sivua käännettiin taas ja uusia varusteita osoiteltiin taas. Vedenkeitin puhisi viimeisiään ja mä valikoin köyhäksi jääneestä valikoimasta sopivaa teepussia kaikessa rauhassa.
Mulla oli ollut ikävä tällaista rauhaa.
Sitten Alviina paukahti oleskeluhuoneeseen.
Kuten ei muhunkaan, Alviinaankaan ei kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Se skannasi hetken ympäristöään: pöydän ääressä pulisevan tyttönelikön, tyhjän sohvan, viimeisiään porisevan vedenkeittimen, mut. Mä olisin halunnut olla yllättynyt kun se otti suunnan kohti mua ja mun vedenkeitintä, mutta en mä ollut. Olin enemmänkin, mikä se fraasi nyt on, kohtaloonsa alistunut.
"Hey."
"Moi."
Sitten mä kaadoin vettä kohtuullisen puhtaaseen kahvikuppiin ja upotin teepussin sinne. Alviina nappasi karkkipussin käsiinsä. Mun kurkkuun nousi pala, että olin täällä tyynesti mässäillyt hirvikoiven karkeilla, mutta lopulta blondi itsekin valikoi pussista yhden karkin ja sulloi sen parempiin suihin--ehkä se ei ollutkaan sen pussi?? Mä keskityin teeni sekoitteluun, ja Alviina nojautui tasoon, ja mua vähän ahdisti kun se oli niinkin lähellä.
Ehkä se oli Alviinan tarkoituskin. Mä en nimittäin voinut pitää mölytä mahassani kun tilaisuus kerta tarjoutui.
"Miten se, uh, kalsarikriisi nyt menikään?" kysyin mahdollisimman välinpitämättömästi.
"Ei siinä mitään erikoista", toinen kohautti olkiaan yhtä teennäisen välinpitämättömästi. Mä siristin silmiä hiljalleen valmistuvalle teelleni.
"Ai että ne katosi vain eikä selvinnyt kenen ne on?"
"Niin siinä taisi käydä", Alviina nyökkäsi kuin sitä ei olisi vähempääkään kiinnostanut koko kalsarikriisi. Mä purin hammasta etten sanoisi enempää, mutta sitten Alviina kääntyikin mun puoleen, se tuttu ja turvaton tavaramerkkihymy kasvoillaan. Mä tuijotin sitä takaisin, ja ehkä mun silmissä oli jotain pakokauhun kaltaista, koska Alviinan hymy vain leveni. Mun katse sinkaisi takaisin alas ja keskityin erittäin kovaa onkimaan teepussia kupista. Onnistuneesti sain viskattua sen roskiin ja nostettua höyryävän kupin huulilleni kun--
"Onko teillä Aleksanterin kanssa kaikki hyvin?" Alviina kysyi.
Mä automaattisesti hörppäsin aivan liian kuumaa teetä, jonain alitajuisena pakenemiskeinona keskustelusta, jota en halunnut käydä. Tulikuuma tee poltteli huulia ja kieltä ja nielua ja kurkkua ja ihan sielua asti, mutta mä kasvot tyynenä, huulet tiukkaan viivaan puristettuna pidin tuskanhuudot sisälläni, sormet kuppia valkoisina pidellen.
Jos mä olisin ollut yhtään voimakkaampi, se kuppi olisi ehkä mennyt pirstaileiksi.
"On", sain lopulta sanottua.
"Ai", tyttö vastasi samantein ja siirsi katseensa takaisin katalogishoppailijoihin. "Sain sen kuvan, että jotain mustasukkaisuutta on ilmassa."
Mä kurtistin kulmiani: "Siis? Ai että mä olisin mustasukkainen Allusta? Vai Mikaelasta? Vai Allu Mikaelasta?"
Alviina kääntyi taas mun puoleen, se sama kiero hymynalku kasvoillaan. Tajusin, että olin napannut sen syötistä kiinni.
"Niin, you tell me."
"Rather not", vastasin, ja mun teki mieli painella samaan hengenvetoon ulos oleskeluhuoneesta. Mä en ollut ikinä oikein ottanut Alviinan kanssa yhteen, olin aina vaan paennut tilanteesta tai mieluiten jo ennen tilanteen syntymistä--okei, ehkä mä olin vähän vältellyt Alviinaa, mutta vaan vähän. Mutta nyt musta tuntui, etten mä voinut jättää tätä tähän. Metsä vastasi kun sinne huusi ja niin edelleen.
"Miksi sä et tehnyt niistä kalsareista isoa asiaa?"
Alviinan kasvoilla kävi hämmennys, noin sadasosasekunnin ajan, mutta kävipä kuitenkin.
"Miksi mun olisi pitänyt tehdä siitä iso asia?"
"Onko sulla jotain tekemistä... niiden kanssa?"
Toinen kallisti päätään, ehkä vähän uteliaanakin.
"Mistä sä niin päättelet?"
"Miksi sä välttelet vastaamista vastaamalla kysymyksiin kysymyksillä?"
"Enhän välttele", Alviina sai sanottua. "Ei mulla ole mitään tekemistä niiden alushousujen kanssa enkä tiedä niistä mitään."
Sen äänensävy oli mun korvaan jotenkin tiukka, sellainen asia on nyt loppuunkäsitelty. Se katsahti muhun viimeisen kerran, nappasi vielä yhden karkin matkaansa ja lähti sitten menemään. Mä jäin tuijottamaan sen perään monttu auki, koska mitä oli juuri tapahtunut? Minä olin asettunut Suurta Alviina Herralaa vastaan ja voittanut tilanteen? Suljin suuni ja tein mielessäni päätöksen, että tämänhän minä selvittäisin. Oli ennenkuulumatonta, että Alviina Herrala ei ottaisi osaa johonkin toiseen liittyvään draamaan.
Mutta sen ehtisi myöhemminkin, nyt mä voisin vain nauttia voittajaolosta.
"Tollanen ois niin ihana Windille", Cella huokaisi pöydän äärestä ja mä palasin nykyhetkeen, jossa kukaan muu ei ollut huomannut mun elämää suurempaa saavutusta. Tuhahdin itsekseni ja keskityin jo jäähtyneen teen lipittämiseen, kuunnellen puolella korvalla tyttöjen keskustelua.
"Onko se Daniel tulossa tallille tänään, mun piti kysyy siltä oliko ens viikon koulutunneilla miten tilaa", joku kysäisi ohimennen.
"En tiiä, en oo kamalasti nähnyt sitä nyt?" kuului jonkun toisen ääni, mutta mun aivot laskivat jo kiireisesti 1+1=2. Tai että Alviina+Daniel=kalsarit.
Mikä taas johti nykyhetkeen, jossa istuin satulahuoneen nurkassa puunaamassa nahkavarusteita ja katselemassa Lynniä haikailevasti, koska tiesin ihan liikaa ja enemmän kuin se. Ehkä mä jopa huokaisin kovin haikeasti, koska molemmat blondit kääntyivät katsomaan mua.
"Sä oot hinkuttanut sitä estesatulaa kohta tunnin", Cella marisi ja laittoi viimeisenkin pintelin pakettiinsa. Lynn tyrskähti. Mä vilkaisin estesatulaa sylissäni kuin en olisi sitä ikinä nähnytkään. Blondeista rääväsuisempi pyöräytti silmiään ja sen kun jatkoi: "Toi Allun kanssa asuminen ei tee sulle kyllä hyvää, mitä sä edes teet sillä estepenkillä kun ette te hyppää??"
Mä nousin ylös ja vähän loukkaantuneena nostin estepenkin takaisin paikoilleen.
"Sinä ehkä kohta hyppäät", totesin nykiessäni satulansuojan takakaaren yli ja marssin sitten ulos nokka pystyssä, satulahuoneen oven perässäni kiinni paukauttaen. Ovenkarmit helisivät, ja mua kadutti jo siinä vaiheessa, etten avannut suutani Lynnille. Mitenköhän kauan se joutuisi elämään valheessa jos mä en kertoisi sille? Miten mä kertoisin sille? Kelle mä voisin uskoutua tästä?
Puhelin värisi mun taskussa kuin itsestään ilmoittaen.
Viesti oli joltain muulta, mutta mä silti näpyttelin auki mun viestiketjun Mikaelan kanssa.
[08:24pm] robert: luuletko, että daniel ikinä ois niinku... epäreilu lynnille?
Mun peukalo leijui Send-painikkeen päällä luvattoman kauan, mutta painoi sitä lopulta kuitenkin. Mä vedin syvään henkeä, taskutin mun puhelimen ja painelin suorinta reittiä autolle. Poissa silmistä, poissa mielestä, right?
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 10, 2016 23:39:45 GMT 2
10.11.2016
Salaliittoteoriat olivat siitä hauskoja, että ei niitä yksinään uskonut kukaan. Kunhan pudistelivat päätään, tuhahtivat päälle ja jättivät asian sikseen, miksi suotta paneutua ihan järjettömän kuuloiseen teoriaan kun fakta oli fiktiota, no, uskottavampaa. Toisaalta taas, kyllä minäkin muistan kuinka olin avannut joskus aikoinaan artikkelin nimeltään Louis Tomlinson has a fake baby naureskellen, että kaikkea sitä hullut keksivät, ja sitten artikkeliin paneuduttuani olin ollut äärettömän vakuutunut siitä, että Louis Tomlinsonilla oli feikkivauva.
"Mut eihän tossa oo mitään järkevä", Mikaela huokaisi ratin takana kun yritin selittää sille vaikeana vääntelehtinyttä Alviinaa ja oudosti käyttäytynyttä Lynniä. "Nehän meni vasta kihloihinkin, miks Daniel ois kosinut sitä jos se ei tahdo olla sen kanssa?"
"No ehkä just siksi! Vakiintuminen on tylsää, se kaipaa jotain uutta ja jännittävää elämäänsä. Lynn on vähän... sellanen", kitisin takaisin apukuskin paikalta käsilläni elämöiden. Sankka lumipyry pieskoi Mikaelan auton tuulilasia ja tytön oli pakko ajaa hiljempaa kuin yleensä. Sillä oli molemmat kädet ratilla ja hienoinen etukeno, aivan kuin se auttaisi näkyvyyteen.
"Millainen?" se tiuskahti ihan kuin olisin just loukannut sitä.
"Lynn on farmarimallin diesel-Audi ja Alviina on takavetoinen, kutossarjan Cabrio-bemari, jonka rekkari on SUT-111."
"Tykkäätkö sä Alviinasta nyt yhtäkkiä?"
"What??" mä parahdin, ja äännähdys kuulosti enemmän lintumaiselta wotilt kuin englanninkieliseltä sanalta. "En tietenkään! Yritän vaan ajatella Danielin näkökulmasta! Onhan se tylsää olla pidemmän päälle vain yhden ihmisen kanssa."
"Sanoo hän, joka on kaipaillut Britan perään kymmenen vuotta", Mikaela pyöräytti silmiään, ja siitä alkoikin todellinen kypsien aikuisten välinen (huuto)keskustelu: enkä oo, ootpas, enpäs, ootpas, en oo, todellakin oot. Sekin päättyi siihen, että mä istuin kädet puuskassa hiljaa apukuskin paikalla ja Mikaela väänsi iskelmäradion täysille. Siinä sitten kuunneltiin Juha Tapiota.
Mulla oli vähän ikävä Allua. Allu oli yksinkertainen, sen kanssa oli helppo olla. Mä en ollut ikinä ajatellut, että me oltiin sen enempää samanhenkisiä, mutta ehkä me oltiinkin vaivuttu johonkin symbioosiin, jossa kommunikointi tarkoitti lähinnä erilaisia, Mikaelan mukaan luolamiesmäisiä örähdyksiä. Mun mielestä se oli ihan okei: Allu oli simppeli ystävä, ja mä kaipasin elämääni edes jotain simppeliä.
"Pyydät kyllä Lynniltä anteeks sitä audijuttua", Mikaela sanoi kun astuttiin ulos auton lämmöstä kiristyvään pikkupakkaseen. Mä paukautin oven kiinni ja nyhdin pipoa syvemmälle päähän, mulkaisten Mikaelaa auton yli.
"Eihän se edes tiedä, että mä sanoin niin."
"Voi olla, että kohta tietää."
"What's that supposed to mean??"
Mikaela ei sanonut mitään, kunhan potkaisi mua perseelle mikaelalinnanmäkimäisen lempeästi kirien sitten mun vierelle taapertamaan matkaa hangessa rinnakkain. Ei puhuttu enää mitään, mutta kyllä Mikaelasta näki milloin sen aivot raksuttivat. Mun paras ystävä oli helppo nähdä yksinkertaisena bilebimbona, mutta mä tiesin, että Mikaela oli paljon enemmän kuin joku kovaääninen, hattaranvärinen tyhjäpää. Se oli ihan käsittämättön järkevä. Enkä tarkoita, että kirjaviisas, vaikka oli se sitäkin. Mutta se oli myös sosiaalisesti fiksu, ja sillä oli maalaisjärkeä ja ennen kaikkea tilannetajua.
"Kuulin, että sä olet tekstaillut Konstalle!!" Inkerin ääni raikasi pitkin hämärtyvän tallipihan. Tilannetajusta (tai tässä tapauksessa, sen puutteesta) puheen ollen.
"Enkä ole", mä tuhahdin kun taskuraketti spurttasi ponitarhasta meidän luokse ja liittyi tallia kohti lipuvaan rintamaamme posket punottaen.
"On se", Mikaela vastasi avuliaasti mun vasemmalta puolelta, ja Inkeri mun oikealla nojasi sen verran eteenpäin, että pystyi vaihtamaan merkittävän katseen hattarapään kanssa.
"En ole", puhahdin ja vilkaisin sitten Mikaelaa. "Mistä sä edes tietäisit?"
"No ainakin Konsta tekstailee aina jollekin."
Mun pöyristynyt katse nousi mun lumisista kengänkärjistä takaisin Mikaelan maalatuille kasvoille nopeammin kuin Cella pinkoi tarhassa windinmetsästyspuuhissa. Ja sehän pinkoi aina ihan helvetin lujaa. Ei ihmekään kun niillä oli Windin kanssa hyvä kunto. Mutta takaisin tärkeimpiin asioihin: "Kelle?" oli mun ensimmäinen kysymys, ja Inkerin naurustä päätellen väärä sellainen. Mikaelaakin hymyilytti.
"Joel sanoi, että jollekin tyypille se aina tekstailee ihan onneissaan", se sanoi viattomasti ja potkaisi lunta ilmaan.
"Joel??"
"En tienny et ne tuntee toisensa", Inkeri ystävällisesti puki mun ajatukset sanoiksi, yhtä yllättyneeltä kuulostaen.
"Joo, en mäkään ollut tajunnut, mutta onhan ne olleet tosi pitkään hyviä kavereita", Mikaela kohautti olkiaan tilanteeseen nähden aivan liian välinpitämättömästi. Musta tuntui, että mun korvista karkasi savua.
"Kelleköhän se tekstailee", Inkeri sanoi (huom. sanoi, ei kysynyt) vähän vihellellen. Mun teki mieli heittää se Kasperin pihanaurasreipasteluiden seurauksena nurkassa muodostuneeseen lumikinokseen. Sieltä se ei olisi nähnyt päivänvaloa ennen kevättä ja lumet sulattavaa aurinkoa ellei Kasper olisi omatoimisesti sitä sieltä ulos lapioinut. Ja Kasperin ja sen työmotivaation ylimääräistä työtä kohtaan tuntien, mun usko oli aika ohuella.
En mä ollut mustasukkainen. Konsta sai tekstailla kelle se halusi. Se, että me tekstailtiin silloin tällöin ja joskus se oli ihan mukavaa, ei tarkoittanut mitään. Konstalla oli oikeus, eihän me oltu edes kavereita. Kunhan oltiin vaihdettu numerot ja se joskus laittoi viestiä ja mä joskus vastasin. Ei siinä mitään. Ehkä ihan hyvä pysyä erossa, Joelkin oli niin sellainen niin sen ystävätkin olivat varmaan sellaisia. Ei sillä, että me oltiin jotenkin yhdessä edes.
Havahduin siihen, että me kolme nökötettiin tallin ovella, Mikaelan käsi ovenkahvalla ja sen huokaileva katse mussa. Inkerikin naputti jalkaa maahan kädet puuskassa siihen malliin, että come on.
"Kai sä ymmärrät, että se tekstailee sulle", Mikaela lopulta sanoi vähän kyllästyneesti, ja avasi sitten tien tallin lämpöön. Inkeri about kyynärpäätaklasi mut pois tieltä, joten mulle jäi puoliksi jäätyneen oven kiinni rynkyttäminen sillä välin kun tytöt jo jostain toiseesta aiheesta papattaen painelivat yläkertaan sen suurempia miestappioista (musta) välittäen.
Lopulta ovi loksahti kiinni ja pysyikin siinä asennossa. Tallikäytävältä kuului hiljaista jutustelua, eikä tuntirumba ollut vielä alkanut. Emmy oli kiinnittänyt Kuutin keskelle käytävää ja selvitteli nyt sen jouhia kaikessa rauhassa. Kuutin kavioihin oli pakkautunut lunta ja sen vuohiskarvat olivat kokkareilla, mutta ilmestys oli siitä huolimatta seesteinen: ruunan silmät lopsuivat kiinni hoitajan hyräillessä hiljaa jotain etäisesti joululaululta kuulostavaa rallatusta. Mä en olisi halunnut rikkoa rauhallista tilannetta, mutta Emmy vilkaisi muhun ja keskeytti tekemisensä loihtien kasvoilleen hymyn.
"Moi", se tervehti ja kumartui Kuutin riimunnarun alta. Tytön sormet eksyivät rapsuttelemaan uneliasta ruunaa otsatukan juuresta. Hevonen huokaisi ja laski päätään entistä enemmän.
"Hei", mä vastasin ja koin oloni tervetulleeksi: otin meitä erottavat askeleet eteenpäin ja parkkeerasin itsekin hevosen eteen, kämmentä sen haisteltavaksi tarjoten. Kuutti tyytyi vain tarkastamaan mun lapasen herkkujen toivossa ja kun niitä ei löytynyt, se huokaisi ja keskittyi taas täysillä nuokkumiseen. "Ootteko menossa vai tulossa?"
"Tulossa", Emmy irvisti, "satuttiin just siihen pahimpaan lumipyryyn! Hyvä kun tuolla peltojen välissä edes näki missä tie meni."
"Joo, Mikaelakin sai ajaa ihan tosi hiljaa nyt kun tultiin, näkyvyys ihan onneton", nyökyttelin myöntelevästi ja silitin hevosen kaulaa mietteliäänä.
"Aiotteko te mennä vielä maastoon? Valoa on varmaan vähän aikaa vielä, että kerkiäis kyllä", blondi hymyili lämpimästi ja kyykistyi ottamaan harjapakista pehmeän harjan, jolla alkoi sitten sukia hoidokkiaan, mua kuitenkin hevosen sään yli katsellen.
"Varmaan maneesiin, Harry on niin kalju, että sille tulis varmaan kylmä jos ei laita jotain kunnon takkeja."
"Niin sä klippasit sen jo! Mäkin oon vähän kattellut näitä tuntsareita, että osa alkaa ottaa jo niin paljon hikeä et voisi näillekin tehdä pieni kaljuuntuminen hyvää", Emmy hymähti ja naurahti sitten perään: "Siis ootko nähnyt Walman ja Siirin? Ne on ihan naurettavan näkösiä nyt, kunnon pörröset pallot vain!" Mäkin naurahdin, ja keskustelu jatkui siitä luontevasti. Jossain vaiheessa, viime viikonlopun kisoista jutellessamme, mä havahduin siihen, kuinka helppo Emmylle oli puhua. Sitten muistin: mehän oltiin tunnettu jo entisessä elämässä. Tai, siis, Emmy oli ollut mun kaveri silloin kun mä olin ollut Seppeleessä Vennan hoitajana. Sitten mä olin tullut takaisin vähän varpaillani, ja Emmy oli vain antanut tilaa.
"Ehkä seuraavat kisat menee sitten paremmin", tyttö virnisti kun oli saanut oman kisasuorituksensa analysoinnin päätökseen, ja mä en voinut kuin nyökätä mukana silmiäni pyöräyttäen, koska jep: Emmy oli pitänyt helppo B -luokan tuloslistan häntäpäätä mun kanssa, joten samaistuminen oli helppoa.
"Täytyy treenata joskus yhdessä", heitin ilmoille hetkellisesti rohkaistuneena. "Ehkä sitten seuraavissa kisoissa tuloslista onkin toisinpäin!"
"Niinpä", Emmy naurahti Kuutin jalkojen juuresta noustessaan. Lumipaakut eivät olleet ottaneet lähteäkseen ruunan vuohiskarvoista, ja se oli muutenkin menossa vielä pihalle, joten luovuttaminen oli ollut ihan järkevä päätös.
"Sovitaan joskus joku päivä", sanoin Emmyn kiskoessa ulkoloimea hoidokkinsa niskaan. Tyttö vilkaisi mua sään yli vähän epäuskoisena. "Ihan oikeasti", mä painotin, mutta se ei toisen ilmettä muuttanut. Lopulta se jatkoi loimen nykimistä paikoilleen ja nyökkäsi, ja siinä sen nyökkäyksessä oli jotain toivoa. Jotain sellaista, että ehkä se antoi itselleen luvan uskoa, että mä oikeasti palaisin tähän asiaan, mutta että sen ei olisi pitänyt.
Se vähän sattui.
"Joo", sanoin. "Näkyillään?"
"Näkyillään", Emmy kuitenkin toisti mun sanat hymyillen ja kumartui taiteilemaan loimivöiden kanssa. Mä hipsin hiljaa yksityispuolelle, josta oli jo aiemmin kuulunut tasainen puheensorina tuttujen äänien toimesta. Siellä Salma laittelikin Bonnieta kaikessa rauhassa myöskin käytävällä, ja mä ehdin jo hymyillä tytölle kunnes Lynn ilmestyi Ransun karsinasta. Mä jäädyin niille sijoilleni yksityispuolta ja tallikäytävää erottavalle nurkalle.
Lynn katsahti mua oudosti, mutta jatkoi kuitenkin tyttöjen välistä keskustelua moikattuaan. Toisin kuin Salma, jonka harjakäsi pysähtyi epäilevästi Bonnien selällä. Se tiiraili mua silmät sirrillään vaikka vastasikin Ransun karsinaan palanneelle Lynnille ihan normaaliin äänensävyyn.
Ai että mä vihasin Salmaa.
En tietenkään oikeasti, mutta tällaisissa tilanteissa. Mutta jotain positiivista siinäkin: vaikka Salma oli vähintään yhtä hyvä lukemaan ihmisiä kuin Alviina, se enemmän kuin sääntönä piti lukemansa asiat ihan omana tietonaan, täysin itsellään.
Mutta ilmeisesti poikkeus vahvistaa säännön.
"Ootko ihan okei?" Salma kysyi ja tipautti harjan takaisin pakkiin, keskittyen täysin muhun tavalla, josta mä en pitänyt. Mä en halunnut olla suurennuslasin alla. Mä olin ihan naurettavan huono paineen alle. Nytkin mä tyrskähdin ällöttävän hermostuneesti, ja karsinasta taas ulos puikahtanut Lynnkin katsoi mua hassusti siinä irtokarvatuppoja harjasta nyppien.
"Tietenkin, kuinka niin?" mä kysyin ja tajusin sen olevan virhe vähän liian myöhään.
"Mietin vaan kun pysähdyit siihen kuin seinään", Salma totesi huolissaan, ja Salman tuntien, se varmaan oli oikeasti huolissaan.
"Mulla on kaikki ihan hyvin. Onko teillä?" puolustauduin ja luikin varovasti Harryn karsinalle, riimunnarun koukusta mukaani napaten. Ja jostain kumman syystä mun tökeröt, varmastikin pakastuneet aivot päättivät, että nyt oli hyvä hetki antaa katseen porautua Lynniin ja oikein painavasti kysyä: "Lynn?"
Vaaleaverikkö suorastaan hätkähti, ja sen ensireaktio olikin vilkaista kysyvästi Salmaan, joka vain kohautti olkiaan, ja sitten mua tapittikin kaksi silmäparia sekä kysyvästi että huolestuneesta. Bonnie ravisteli laiskasti päätään, Ransu kolisteli karsinassaan. Tallikäytävältä kuului kuinka Emmy lähti taluttamaan Kuuttia ulos.
"On?" Lynn lopulta vastasi, siistit kulmat hienoisessa kurtussa. "Miksei olisi?"
"No reason", mä kiirehdin vastaamaan ja suorastaan rynnistin ulos Harrya jos suunnilleen ovenraossa huudellen.
Ehkä yksinäinen koulutreeni maneesissa ennen tunteja tekisi ihan hyvää.
|
|
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 21, 2016 0:11:39 GMT 2
20.11.2016Pöpö & Harry ja Wilma & Hestia pyörähti Kuuramaan koulukinkereissä hakemassa tuplavoiton, tarinaa varmaan pukkaa mut jos ensin tää voittostoori??  helppo B
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 25, 2016 12:52:06 GMT 2
25.11.2016
Tuijotin Ratsastuskoulumestaruuksien kaiken kattavaa ja ilmoittautumisten ja lisähuomioiden täyttämää lippulappussekamelskaa ilmoitustaululla. Olin muutama päivä sitten varovasti puhunut Annen kanssa, että voisinkohan taas lähteä mukaan jollain tuntihevosella, ja olin väläytellyt mulle tuttuja ehdokkaita pieni toiveenkipinä silmissä: vanha kisakaverini Frank tai ehkä tuntivakioni Charlie?
Vaan ei.
Mä olin nimittäin keskiviikkoisen estetunnin jäljiltä hikisenä kävelemässä loppukäyntejä muiden Pirren kiusaamien tuntilaisten kanssa kun Anne noin niinkuin ohimennen oli huikkanut maneesin ovelta, että pistää mulle Myntin kisoihin kun Aleksanteri on kerta ilmoittanut taas lähtevänsä mukaan lähinnä hoitajan pestissä. Mä olin tapittanut Annea silmät lautasen kokosina niin kauan kuin Charlien kulkusuunta antoi myöden, mutta se oli vain siirtynyt juttelemaan yhden ratsastajan äidin kanssa iloisesti.
Mulla ei oikein ollut mitään kovin loistavaa käsitystä Myntistä: ehkä tarpeeksi kertoo se, että olin luullut sitä jossain vaiheessa pidemmän aikaa kylmäverikseksi, joksikin pohjoisruotsinhevoseksi tai jotain. Ja joo, mä yhä edelleen pidin majaa Aleksanterin katon alla, mutta ei me istuttu yömyöhään sohvalla peitot harteilla ja letitetty toistemme hiuksia ja puhuttu meidän hevosista.
Mä en tiennyt Myntistä mitään, mutta Anne oli luvannut, että se on tasainen kulkija eikä sen kanssa varmastikaan tulisi ongelmia valitsemissani perusluokissa.
Siitä huolimatta mä olin ollut ihan positiivisin mielin. Tai ainakin siihen asti kunnes Piritta oli mitään sanomatta taputtanut mun hartiaa enkä mä ollut varma oliko se ele ollut ylpeä (siitä, että mä olin osallistunut), lohduttava (siksi, että olin saanut Myntin), tsemppaava (siksi, että tarvitsin tsemppiä) vai pahoitteleva (siksi, että lähdin Myntillä hyppäämän 80-luokkaa moniosaisiin, myös ulkopuolisten järjestämiin kisoihin).
Luonnollisesti mun aivot olivat valinneet vastausarvaukseksi sen kaikista loogisimman vaihtoehdon: pahoittelevan. Mä olin saanut Myntin ja mä kuolisin jonnekin Susikallion maneesiin pappilalaisten räkättäessä iloisesti katsomossa.
Harry oli tervetullut häiriötekijä poikkeukselliseen arkivapaaseen. Jenkkien kiitospäivä oli rauhoittanut myös meidän lafkan, ja mulla oli poikkeuksellisesti pitkä viikonloppu ja luvattoman paljon vapaa-aikaa tuhrattavana. Eilen Jutan ratsastettavana olleen harmaakorvan selässä oli kieltämättä helppo rauhoittui: se keinui reipasta tahtia pitkin Seppelettä ympäröiviä metsäreittejä, lumen leijaillessa hiljalleen taivaalta. Pari lämpimämpää päivää ja tihkusateet olivat saanet vain viikkoja sitten loistaneet hanget katoamaan hetkeksi, mutta nyt maa oli taas jo valkean peitossa.
Harmaakorva luikahti matalalla roikkuvan kuusenoksan alta sujuvasti, mutta mä en ollut yhtä nopea: sain sylin täydeltä lunta. Mun suusta karkasi jonkinlainen yllättynyt älähdys kun märkä oksa lätkähti naamalle, mutta Harry sen kuin ravisteli päätään ja jatkoi tarmokasta kulkemistaan.
Se oli ollut tajuttomattoman hyvä viime aikoina. Viikonloppuna oltiin melkeinpä hetken mielenjohteesta, parin päivän varoitusajalla lähdetty Wilman ja Hestian kanssa koulukilpailuihin Kuuramaan tallille. Kotona järjestettyjen, huonosti menneiden seurakisojen myötä olin ensin meinannut ilmoittautua samaan luokkaan kuin Wilma, mutta Mikaela painotti omantasoiseen luokkaan osallistumista. Ja hyvä kun painotti, mehän olikin sitten menty ja voitettu koko helppo B. Ulkopuolisissa kilpailuissa, ledivalojen koristaessa kouluaitoja ja joulumusiikin rallatellessa kisasuorituksen taustalla.
Taputin hevosta kaulalle poissaolevasti. Se oli ollut niin hyvä. Ja sen se tuntui tietävän itsekin, siihen malliin se pörhistyi, rinta rottingilla ja ihmeellistä pörinää päästäen.
Tai sitten metsässä vain luikki pieni peura, joka oli kiinnittänyt Harryn huomion. Hymyillen pudistelin päätäni ja taputin tammaa uudemman kerran kaulalle, siitä käteni sen pystyharjan juureen liu'uttaen ja sormilla sen harjamartoa rapsuttaen. Harry huokaisi ja laski päätään taas pitkinä roikkuvien ohjien varaan. Metsäreittiä oli vielä tovi kuljettavana ja mun sormet alkoivat jo tuntua kohmeisilta.
"Siis onko teillä Fiian kanssa joku riita käynnissä?" punaposkinen Wilma kysyi kun mä liu'uin alas Harryn lämpimästä selästä.
Mun ensireaktio oli kurtistaa kulmia ja kysyä, että kuinka niin, mikä oli selkeäst virhe. Sen verran Wilman kulmat nimittäin kohosivat, ja musta tuntui, että se luki mun kysymykseen enemmän kuin sen olisi pitänyt. Sitten se käänsi katseensa takaisin Hestian turparemmin säätämiseen.
"Tai, siis, ei, ei tietenkään. Miksi olisi?" mä peruuttelin ja taputin Harryn lapaa Wilmaa ja tämän laikukasta hoitohevosta tarkkaillen.
"Jotkut tuntilaiset puhu et teil on ollu jotain kränää", tyttö hymisi.
"Eikä ole."
"Alviinakin sanoi niin", Wilma sanoi olkansa yli merkitsevästi ja heijasi sitten itsensä 13-vuotiaan notkeudella ja ketteryydellä Hestian paljaaseen selkään kuin vettä vain. Mä kurotin ohjat Harryn kaulalta—se ystävällisesti laski päätään raskaasti huokaisten just sen verran, että mä yletyin pujottamaan ne sen korvien yli—ja katsahdin Hestian tasaiseen selkään itseään asettelevaa Wilmaa vielä kerran.
"No, toivottavasti ei oo! Fiia on niin kiva", Wilma totesi iloisesti ja painoi sitten pohkeensa Hestian kylkiin. "Moikka!"
"Moikka", mä kaiuin ja tuijotin Hestian kaikkonevaa häntää hetken ajan.
Vai että Alviina.
Ihan uudenlaisella turhautumisen tarmolla puskin yksityispuolen oven auki ja astuin englanniksi jupisten sisälle, ihan vain melkein törmätäkseni Lynniin. Ransu möllötti tyytyväisenä käytävällä ja ilahtui silmin nähden Harryn näkemisestä. Harmaat jättiläiset pörisivät toisilleen minkä ehtivät, ja mulla oli enemmän kuin täysi työ pidätellä rakkauden piristämää tammaa.
"Mä pyöräytän tän tohon karsinaan niin pääsette ohi ilman vahinkoja", Lynn tarjosi vähän pahoitellen ja kiirehti irrottamaan Ransua. Mä puskin Harrya kyynärpäällä takaisin ulos, ja Ransun kadottua karsinaansa tamma suorastaan syöksyi sisään heti mun väistettyä. Ohjasin hevosen suoraan karsinaansa, riisuin siltä suojat pikatahtia ja vedin suitset päästä ennen karsinan oven kiinniliu'uttamista ja lukitsemista.
Lynn odotti vielä hetken, ja otti sitten Ransun takaisin käytävälle. Nyt vasta huomasin äsken sivummalle työnnetyn jakkaran, jonka blondi potkaisi takaisin Ransun viereen, nousten sitten itse sille kampa ja sakset kädessä. Ehkä orhen ratsutukka oli päässyt venähtämään.
"Eikö tuo olisi Alviinan puuhaa?" kysyin varovasti, Harryn suojia lumesta pyyhkien.
"Olisi kai", Lynn kohautti olkiaan huolettomasti. "Mutta satuin nyt olemaan täällä saksien kanssa niin menee tässä samalla. Ja kiva viettää Ransun kanssa aikaa!"
Mä nyökkäsin ja aloin sovittelemaan suojia sisäkkäin kahdeksi siistiksi paketiksi. Sitten mun mieleen putkahti ne kalsarit, ja Daniel ja Alviina, ja Lynn. Takasuojista toinen lipsahti mun kädestä ja tippui lattialle kolahtaen. Lynn ei kiinnittänyt siihen huomiota.
"Hei", mä sanoin pudonnutta suojaa tuijottaen.
"Hei?" Lynn vastasi, mutta kun mä vilkaisin sitä, sen kasvoilla oli se sama harjan nyppimiselle osoitettu kulmakurttu kuin aiemminkin.
"Niistä kalsareista."
Lynn pyöräytti silmiään ja huokaisi, muttei sanonut mitään, kunhan laittoi pienet metallisakset huuliensa väliin ja keskittyi ohentamaan jotain kohtaa Ransun harjassa vain kampaa ja sormiaan käyttäen.
"Ne oli.. Tai siis, mä luulen, että ne oli Danielin", mä sanoin vähän tunnustellen, varovaisesti kuin heikkoja jäitä kepillä kokeillen. Lynn katsahti mua kimon kaulan yli, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Ransu vaihtoi lepuutettavaa takajalkaa vasemmasta oikeaksi. Mä tuijotin sen käsittelijää tiiviisti, ja koin olevani ehkä jopa vähän ärsyyntynyt siitä, miten välinpitämättömästi Lynn reagoi.
"Joo, okei, kyllä mä tiedän, että se kuulostaa kaukaa haetulta! Mutta—"
"Kyllä mä tiedän, että ne oli Danin", Lynn lopulta keskeytti mut, ja kuulin kuinka sakset kävivät.
"Tiedät?"
"Tietenkin, se kertoi mulle."
"Kertoi sulle?"
"Niin."
"Ja sulle se on okei?"
"Öö, no, joo? Kai?"
"Siis... Se puhu sulle... Siitä?"
Lynn lopetti hetkeksi Ransun harjan työstämisen ja katsoi mua pää kallellaan, kulma koholla. "Joo. Me puhutaan, öö, toisillemme. Communication is the key, vai mitä sä nyt sanoisitkaan. Me ollaan kuitenkin aikuisia ihmisiä." Sen äänessä oli tietty sävy sarkasmia ja huvittuneisuutta sekoitettuna. Se tasoitti taas jouhia ja vilkaisi sitten uudelleen muhun, nyt hymyillen: "Etkö sä ikinä puhu ihmisille?"
Mä katsoin sitä takaisin vähän kylmästi, olihan mua vähintäänkin loukattu.
"Mä asun Allun kanssa", sain sanotuksi kuin se olisi joku syy (olihan se, Allun sosiaalinen kyvyttömyys oli tarttuva tauti) ja poistuin paikalta Harryn suojat hellästi käsivarsilla.
Samalla musta tuntui, että mun maailma oli just mullistunut yhtä paljon kuin Kasperin silloin kun Anne oli ilmoittanut, että Pyry alkaa tekemään osan sen duunista. Mutta jotenkin musta myös tuntui, että Lynnin hyväksymä, Danielin ja Alviinan ei ilmeisesti niin salainen suhde, ei ollut ihan samalla viivalla. Mä kurtistin kulmiani satulahuoneen oven auki nykäistessäni, mutta ne hädin tuskin ehtivät kutoutua yhteen ennen kuin ne hyppäsivät takaisin hiusrajaan: Daniel nökötti satulahuoneen jakkaralla kankia rasvaamassa. Mä jäädyin hetkeksi niille sijoilleni.
Daniel hätkähti kun satulahuoneen ovi retkahti takaisin kiinni.
"Ai, moi", se murahti. Mä räpyttelin sille silmiäni, ja se katsoi mua vähän oudosti. "Moi?"
"Moi!" säpsähdin itsekin todellisuuteen ja raivasin tieni Harryn suitsitelineen luo. Ripustin siistin nipun nahkaa koukkuunsa ja viskasin suojat paikalleen, ja sitten päätin, että ehkä mun pitäisi lähteä kotiin. Sitten satulahuoneen valo heijastui just eikä melkein Danielin sormessa möllöttävään kihlasormukseen. Jos niillä oli kaikki hyvin, niin kuka mä olin siitä huolehtimaan? Kuten Lynn oli sanonut, ne oli aikuisia ihmisiä. Kyllä aikuiset ihmiset täyden luottamuksen parisuhteessa pystyivät kommunikaation ollessa kohdallaan tehdä juuri niin kuin itse kokivat itsellensä parhaaksi.
Yhtäkkiä kivi vyörähti mun sydämeltä, ja käsi ovenkahvalla pysähdyin, kääntyen Danielin suuntaan.
"Lynn on kai aika rento", alotin empien. Danielin suitsienrasvaus hidastui, mutta ei loppunut. "Kiva, että teillä on avoin suhde. Täytyy olla luottamus kohdillaan. Mutta hyvä teille, moikka sitten!"
Jotenkin mulla oli helpottunut olo kun painoin satulahuoneen oven kiinni perässäni.
Lynniel voi sittenkin ihan hyvin.
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Dec 6, 2016 18:24:26 GMT 2
06.12.2016
Rauhallista itsenäisyyspäivää Seppeleen väelle! ♥
|
|
|
|
Post by Robert on Jan 9, 2017 22:03:40 GMT 2
9.1.2017
Ensimmäinen viikko vuotta 2017 oli takana.
Mä olin uupunut. RKM-pyöritys oli ollut liikaa loppuvuoden stressiin—kireät välit perheeseen, Aleksanterin luona punkkaaminen, ihmissuhdeongelmat (tai niiden puute, eihän kenelläkään ollut ongelmia, pitkästä aikaa aktiivinen valmentautuminen ja kilpailureissut miltei ympäri Suomea... Lisäksi vuodenvaihteen pyhien ja loppiaisen väliin osunut sukulointimatka Iso-Britanniaan oli pitänyt mua poissa tallilta mestaruuskarkelointien jälkeen.
Mutta siinä mä nyt olin, tarhan aidan toisella puolen, talviaamun raikkaassa ilmassa. Kirpeä pikkupakkanen tuntui hyvältä keuhkoissa, mutta paremmalta tuntui vapaus, aikatauluttomuus.
Tai niin aikatauluttomaksi kuin kokopäivätyössä käyvän hevosenomistajan elämän saikaan.
Puhelin ilmoitti elämänkaipuusta mun housujen taskussa, mutta muutama aste pakkasta saivat mun sormet pysymään tiivisti parkatakin taskuissa. Harry käyskenteli tarhassa laumakavereidensa kanssa. Jutta oli pitkälti ollut vastuussa harmaakorvan liikuttamisesta kun mä olin nieleskellyt kyyneliä Myntin kanssa. Jokainen tekstiviesti hyvinmenneistä maneesitreeneistä tai "heppaterapian määritelmän täyttämistä maastoreissuista" oli ollut kuin suolaa haavoihin, mutta nyt, kun mun ja Myntin yhteinen matka oli ohi, en voinut kuin arvostaa omaa hevostani kahta kauheammin.
Omppupuhelin toisti viestiäänensä vaativasti, sitten uudestaan ja uudestaan. Mä huokaisin ja kurottauduin napsauttamaan puhelimen äänettömälle viestejä katsomatta: tänään mä rentoutuisin.
Vislasin, ja Harry kohotti päätään. Se löysi mut näkökenttäänsä, ja mä suorastaan näin kuinka rattaat sen mielessä pyörivät hitaasti mutta varmasti. Sitten se yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, hoksasi, että se olin minä (tai kuka tahansa sitä hellimään tai syöttelemään tullut, jos rehellisiä oltiin, mutta hevosenomistaja sai aina haaveilla) ja riemastuneena hölkötteli portille niin täpinöissään, että Windinkin korvat olivat tötteröllä hämmennyksestä.
"Well, hello", mä mutisin tamman lumista turpaa silitellen. Se puhalsi lämmintä ilmaa kun kohmeisille sormille, ja hamuili mun ihoa herkkujen toivossa. Mä naurahdin, koska ilmeisesti Jutta oli pitänyt sen vallan tyytyväisenä mun poissaolon aikana. "Long time, no see, partner", hymyilin harmaakorvalle ja nostin käteni raapimaan sen korvantaustaa. Harry kallisti päätään tyytyväisenä, ja sen hyvä mieli alkoi houkutella muitakin paikalle: Eela ilmeisetyi toiveikkaana takavasemmalle kaulaansa meitä kohti venytellen ja Windikin tapitti kauempaa edelleen uteliaana. Tai ehkä se vain luuli, että oli tehnyt musta sen yhden tunnin jälkeen seinäkoristeen, ja luuli nyt näkevänsä näkyjä. Ei siitä hevosesta ikinä tiennyt.
Vaikka lauma oli hädin tuskin pari tuntia sitten raahattu pihalle ulkoilmasta nauttimaan, Harry lähti matkaani enemmän kuin mielellään. Loimi kahisten se keinui perässäni miltei harvinaisen tyynesti, mutta ehkä sekin halusi vain nautiskella. Olihan sentään maanantai. Ei ollut hätä, ei kiire mihinkään.
Tallista huokui lämpö ja etäinen keskustelu jostain käytävän syövereistä. Harry jäi ketjujaan kilisytellen yksityispuolen käytävälle, hokit lattiaa vasten kumisten kun se ei tohtinut pysyä paikoillaan. Mä kiersin kulman ympäri ja löysin Annen ja Kasperin toimiston ovensuusta.
"Moikka", heitin kaksikolle hiljaa: en halunnut häiritä keskutelua, mutta en myöskään olla epäkohtelias. Anne toivotti huomenet ja veti kasvoilleen hetkellisen hymyn, mutta nainen näytti väsyneeltä. Kasper ei reagoinut muuten kuin päätään nyökkäämällä, ja jatkoi nyökkäilyään kun Anne palasi matalaääniseen keskusteluun mun kadotessa satulahuoneeseen.
Satulahuoneessa tuoksui nahka ja satulasaippua. Kaikki oli kuten aina: satulat roikkuivat siististi telineissään, suitset sievissä nipuissa. Joltakin oli unohtunut raippa seinää vasteen nojaamaan, Frankin ruosteenpunainen ulkotoppis lepäsi viikattuna puomin päällä, ja yksinäinen rukkanen oli nostettu ikkunalaudalle omistajaansa odottamaan. Mä suunnistin Harryn satulatelineen luokse, nykien suojaa pois istuinosan päältä.
Anne avasi satulahuoneen oven niin hiljaa, että mä hätkähdin kun se yhtäkkiä seisoi mun vieressä, satulatelineitä katseellaan läpi käyden.
"Miten meni vuodenvaihde?" kysyin kohteliaasti. Mun sormet yrittivät irrottaa jalustinhihnan väliin jäänyttä kangasta sokeasti.
"Ei mitään sen kummempia, täällä oli tosi rauhallista", Anne vastasi, hymyillen samaa hymyä kuin aiemmin käytävällä. "Käytiin kyllä kylillä katsomassa ilotulitukset."
"Mites se... vauva?" takeltelin vähän ja vilkaisin Annea varovaisesti. Se kuitenkin vain naurahti, pudisteli vähän päätään aivan kuin olisi ollut aiemminkin jonkun ei-niin-vauvojen päälle ymmärtävän ihmisen seurassa.
"Pauke vähän jännitti, mutta kyllä se siitä. Nukahtikin kesken kaiken."
"No hyvä niin, ei pelännyt."
"Niin", Anne henkäisi. Mä viikkasin satulansuojan ikkunalaudalle ja nostin Harryn koulusatulan käsivarsille samalla kun Anne irrotti yhden satulatelineen nimikyltin ja pyöritteli sitä hetken käsissään kunnes irrotti toisenkin. Mä korjasin polvella satulaa sylissäni keskittymisen herpaannuttua.
"Walma lähtee pihattoon", se totesi sitten, aivan kuin olisi nähnyt kysymyksen mun kulmakarvojen kurtussa. "Vähän hevosmuutoksia näin heti alkuvuoteen. Rokki muuttaa yksityiselle. Frank... Frank lopetettiin tänään."
"Oh."
Mä en saanut sanottua mitään muuta. Räpyttelin hetken silmiäni, ja Anne korjasi vielä kolmannenkin nimikyltin parempaan talteen, Frankin satulahuovan jo vähän rispaantunutta ja rullalle pakottautuvaa reunaa ohimennen suoristaen. Mun silmien edessä vilahti viime talvi, Harryn jänneongelmat, lopetusajatukset ja niistä seurannut suru.
"Sori", tallinomistaja lopulta hymähti, mut pois ajatuksistani repien. Sitten se vähän irvisti, näytti ehkä jopa pahoittelevalta. "Ei ollut tarkoitus pilata sun aamua."
"Eikä kun mietin vaan", kiirehdin sanomaan. "Frank oli kyllä... fantastic."
"Olihan se. Taisi yksi jos toinenkin ratsastaja löytää kadonneen itsevarmuuden sen kanssa", ja Annen silmissä oli pieni pilke kun se vilkaisi mua. Se hymyili vielä viimeisen kerran kunnes poistui satulahuoneesta, viereisen toimiston ovi heti perään avautuen ja sulkeutuen. Mä purin huultani ja mietin kärpäskimoa, jonka olin lukenut lempituntihevosekseni ja ehdottomaksi luottoratsukseni etenkin esteillä. Ilman Frankia mä tuskin olisin ikinä uskaltautunut estetunneille. Tai takaisin kilpailemaan, sehän oli kantanut mut läpi edellisten Ratsastuskoulumestaruuksien.
Palasin tammani luokse jokseenin sekavissa tunnelmissa, kulmat kurtussa ja ajatukset saarrettuina. Harry olisi varmaan jo pitkästynyt yksinäisyyteen ja vähintäänkin jäystänyt itsensä irti tai jotain. Vaan ei: sillä oli seuraa. Mä pysähdyin yksityiskäytävän kulmalle kuin seinään. Harryn jalkojen seurana oli kaksi muutakin jalkaparia: talvisaappaiden peittämät, selkeästi lyhyemmät jalat, jotka tunnistin paitsi hevosen takaa kaikuvan äänen niin myös koirankarvojen perusteella äitini jaloiksi, sekä pitkät ja kapeat, nahkaisiin ratsastussaappaisiin sujautetut sääret.
Otin pari varovaista askelta peremmälle. Äiti silitti Harryn kaulaa hellästi ja selitti ummet ja lammet siitä, kuinka kiltti tamma on ja kuinka fantastinen se osaa olla myös selästä käsin. Mä en ehtinyt edes selvittää kurkkuani kun pitkäsäären huomio siirtyi äidin kasvoista sen olan yli mun kasvoihin. Sitten sen kasvot halkesivat virneeseen ja äitikin kääntyi ympäri.
"Pick up your phone sometime, would you?" se torui, ja okei, ehkä mä olin enemmän tai vähemmän tarkoituksella jättänyt muutamankin puhelun ja viestin äidiltäni väliin. "Peyton's visiting for a while! What a lovely surprise, innit?"
Peyton, isäni siskon entisen aviomiehen tytär, joka ehti jotenkin luikerrella itsensä Harringtoniksi kuin puolivarkain, oli paitsi teknisesti ottaen sukua ja joulukorttilistoilla, niin myös äitini rakas kummityttö. Oltiinhan me oltu naperoina hyvää pataa, tai niin hyvää pataa kuin kaksi kilpailuhenkistä, samanikäistä ja yhtä kunnianhimoista lasta voivat olla. Mä olin ollut salaa iloinen mun tädin erottua Peytonin isästä—kymmenvuotiaan naiiviudellani olin odottanut, että Peytonia ei enää näkyisi.
"Lovely", ehdin mumista kunnes äiti jo puhuikin taas.
"Robert just presented this place in national riding school championships, with one of the lesson horses, would you believe it?"
"Mum", vinkaisin väliin, edellisen lauseen sävy istuen mun vatsanpohjassa epämukavasti, ja nostin satulan Harryn selkään. Mulla oli pieni aavistus siitä miksi ne olivat täällä ja miksi mä en ollut tiennyt, että ne tulisivat tänne tänään. Puhelin housujen taskussa poltteli suorastaan syyllisenä.
"Made it to the finals", äiti hymisi ja kaivoi kyynärpäänsä mun kylkeen, mutta mä en saanut taiottua kasvoilleni kuin hetkellisen hymyn kunnes mun katse siirtyi taas Peytoniin. Se näytti, ihme ja kumma, samalta kuin kaksi vuotta sitten kun mä olin viimeksi nähnyt sen. Sen rikottu polkkatukka oli venähtänyt pidemmäksi ja kasvanut ulos termistä polkkatukka, onnistuen silti näyttämään juuri sopivan huolettomalta, ja sen päivettynyt iho kieli joulunvietosta jossain lämpimässä. Siniset silmät suorastaan kukoistivat pisamien keskellä, ja tytön ripset olivat aavistuksen runsaammat kuin viimeksi.
"Wonderful! Any success there?" Peytonin heleä ääni kysyi, ja se kallisti päätään vienosti hymyillen. Mä hymyilin sille takaisin saman kaavan mukaan, ja olkiani kohauttaen keskityin asettelemaan Harryn satulaa paikoilleen. Äiti siirtyi jakamaan puolestaan Peytonin saavutuksia. Mä ehdin paitsi satuloimaan ja suitsimaan hevoseni, niin myös pintelöimään sen kahdesti oltuani tyytymätön ensimmäisen kerran tulokseen. Tai ehkä mun kädet olivat vain kaivanneet tekemistä, etteivät ne puristuisi nyrkkiin Peytonin maailmanvalloitustarinoita kuunnellessani.
Andrei oli joskus ohimennen verrannut jotain tuttuaan käärmeeseen. Mä en ollut kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota silloin—mä pysyin mieluusti erossa muiden asioista, ja tahdoin pitää nenäni poissa varsinkin Andrein asioista, sillä muuten en välttämättä saisi pitää nenääni ollenkaan, tai ainakaan samannäköisenä. Ja mä kun satuin pitämään nenäni mallista.
Mutta katsoessani Peytonin tavanomaista hymyä, mä en voinut kuin ymmärtää, mitä Andrei oli tarkoittanut.
Kyllä käärmeen tunsi kuin sen näki, vaikka sillä olisi kaunis hymy ja suklaanruskea tukka.
Mä vaan toivoin, että tämä ei luikertelisi liian syvälle mun elämään.
|
|
|
|
Post by Robert on Jan 12, 2017 0:00:12 GMT 2
12.1.2017
"Kai sä ilmottauduit jo sinne Lapin leirille!!" Cella puhisi innoissaan heti ensitöikseen. Sen posket punottivat ja pipo oli vähän väärällään. Mä nyrpistin nenääni etäiselle tupakanhajulle.
"En mä viel--"
"Et sinä kun Inkeri!" Cella kaakatti päälle ja Törppöä käytävällä harjaillut Inkeri kaakatti taas Cellan päälle, ja siinä mä sitten seisoin kuuntelemassa kahden naishenkilön kaakatusta.
Se tuntui olevan yleinen teema tässä viikossa. Äiti oli kiltisi pyytännyt (uhannut ottaa multa auton pois ja puhua "järkeä sen Holman pojan äidille") mua viettämään aikaa kotona, ja oi miten monta iltaa mä olin istunut dinnerillä Peytonin heleää hölötystä ja äidin keimailevaa kaakatusta kuunnellen.
Ainakaan se ei ollut ilmestynyt tallille sitten jälleennäkemisen. Se oli ottanut puolen tunnin tyypit maneesissa, antanut asiantuntevuutta tihkuvan syväanalyysin mun hevosesta ja sitten se oli lähtenyt äidin kanssa brunssille.
"Ainii muute, apua, arvaa mitä!" Inkeri suorastaan hihkui Cellalle, ja sekös sai mut pois ajatuksistani: Inkeri ei exactly ollut sitä hihkuvaa tyyppiä. Cella lopetti Trinityn rapsuttelun ja katsoi Inkeriä odottavasti, ja mäkin ponnistin itseni karsinaa vasten nojailemasta, vähän kiusallisena--en ollut varma oliko hihkunnan aihe mun korville.
Inkeri kuitenkin vilkuili meitä molempia vähän siihen malliin muikeana, että se oli salaa karannut Andrein kanssa Las Vegasiin ja antanut jonkun halvan Elviksen vihkiä ne. Vaistomaisesti mun katse harhaili sen siroihin sormiin. Ne olivat paljaat.
"Britta tuli takaisin Jenkeistä!" taskublondi lopulta suorastaan kiljahti. Cellan leuka loksahti auki, mutta sen avoinaisen suun reunat nykivät siitä huolimatta kohti kattoa kun se tarttui Inkerin käsivarteen.
"Oikeasti??? Eikä! Mahtavaa! Millon se tulee meitä vanhoja lurjuksia moikkaamaan?? Pitäiskö yrittää suostutella sitä sille talvileirille!"
Kaksikko paneutui iloiseen keskusteluun ja mä en voinut kuin... olla. Mun tiukassa puuskassa olleet kädet vetivät veltoiksi, ja silmät eivät pystyneet enää keskittymään ääriviivoihin ja yksityiskohtiin, vaan tuijottivat tyhjää tilaa mun edessä.
Britta.
Mun mieleen ilmestyi eläväinen muisto valkoiset hampaat loistaen nauravasri brunetesta, ja musta se oli typerää. Typerää, miten tyttö, jonka kanssa me oltiin hölmöinä teinenä leikitty pariskuntaa ja jonka kanssa me oltiin ennen sen amerikanrupeamaa lyöty hanskat tiskiin, sai edelleen mun sydämen jättämään lyönnin tai kaksi välistä. It's not her, it's just the lack of closure, joku yksinäinen ääni yritti mun aivojen perukoissa, mutta se jäi kaiken muun alle. Sen päälle vyöryi hotelli Kaarnan ruokailusalilla vaihdetut kipeät katseet ja heikkojen käytävävalojen alla käyty katkera keskustelu. Sen päälle vyöryi jalkavaivaisen Harryn karsinassa hiljaa istuminen ja Annen talon takana syljetyt sanat.
"Robert? Kuulitko?"
"Huhuu?"
Mä säpsähdin ja mun katse tarkensi kahteen kulmiaan kurtistelevaan blondiin. Mä en tiedä mitä ne olivat mulle sanoneet tai multa kysyneet, mutta mä en voinut kuin räpytellä silmiäni ja yrittää kerätä itseäni.
"I... I gotta go", takeltelin ja kiirehdin kohti ulko-ovea.
"Meidän piti mennä maastoon!" Inkeri huusi perään, ja mä vilkaisin sitä olkani yli.
"Rain check?"
"Mutta Harrykin on--"
En kuullut vastausta loppuun, ja raikas ulkoilma suorastaan löi vasten mun kasvoja. Painoin oven kiinni perässäni ja hetken musta tuntui kuin en olisi pystynyt hengittämään.
Kyykistyin maahan ja painoin pääni käsivarsieni väliin. Mun nopeat hengenvedot tuntuivat suorastaan kaikuvan läpi tallipihan. Suljin silmäni, ja pimeydessä ne tuntuivat peittoavan kaiken alleen.
"Well, well, well, look what the cat dragged in", iloinen ääni totesi narskuvien askelten päälle. "Or, I suppose out. You know."
Mun sydän pysähtyi, askeleet pysähtyivät.
Mä vedin syvään henkeä.
"Technically, I should be saying that", sain sanottua mytyssäni, ja Peyton naurahti, sanan technically lipsahtaessa sen huulilta huvittuneena.
"You okay down there?" se kuitenkin kysyi, tekemättä elettäkään osoittaakseen huolestuneisuuttaan, ja mä otin pari varovaista hengenvetoa ennen kuin suoristin itseni, samanmittaiseksi kuin Peytonkin. Sen pisamaiset kasvot tuijottivat mua huolettomasti, ja jossain toisessa elämässä Peyton olisi voinut olla mun peilikuva.
"What are you doing here?" kysyin väsyneenä, kädet takin taskuihin haudaten. Annoin katseeni juosta yksinkertaisista talvinilkkureista farkkuja ja avoinaista parkatakkia pitkin aina tytön kaulalle, jota koristi kuin varkain useampi mustelmantapainen.
"There's not much to do here", se sanoi, enkä mä ollut varma oliko se vastaus mun kysymykseen vai kaulalla viipyneeseen katseeseen. Mä taioin kasvoilleni sarkastisen säälivän ilmeen ja nyökyttelin tytölle ymmärtäväisesti.
Peyton ei ollut kova puhumaan loppupeleissä. Se oli kova saamaan mitä halusi, aina materiasta ihmisiin ja ihmisistä tapahtumiin, ja se osasi puhua kenet tahansa sitä kuuntelevan vaikka pyörälle. Se myös tiesi minne sen charmi yletti.
"Shame", se hymähti, katsahti mua läpi tuuheiden ripsiensä ja antoi sitten silmiensä käydä iltapäivän vielä toistaiseksi idyllistä tallipihaa läpi. "You used to be fun, remember? Before this place, before Scarsborough? Always matching me up. Where's all that spirit gone?"
"I grew up", vastasin ja katselin tytön olan yli parkkipaikalle kaartavaa, mulle tuntematonta autoa. Seuraava sydämenlyönti toi mukanaan Britan nimen. Autosta kuitenkin nousi vain se Tuuliaa joskus varjostava poika, jonka Inkeri oli joskus tiennyt juoruta paitsi Wenlan ja Tuulian viimevuotisen välirikon aiheuttajaksi, niin myös entiseksi naistennaurattajaksi.
Peyton päästi jokseenkin epäuskoisen tsk-äänen ja kääntyi seuraamaan mun katsetta kohti tallia harppovaan nuorukaiseen. Meidän takana ovi kävi, ja suorastaan kadehdittavan lämpimän näköisesti pukeutunut Tuulia liukui ulos suorastaan säteilevänä. Se hymyili moikat meille ja tassutteli sitten seuraamaamme poikaa puolimatkaan vastaan. Niiden hengitys katosi höyrynä taivaalle kun ne vaihtoivat pari sanaa ja hellän pusun.
"Ah", Peyton hymähti, "young love."
"You wouldn't know about love, would you now", hymyilin sille, ja se kääntyi hymyilemään takaisin vilpittömämmin kuin olin ikinä nähnyt. Peruutin pari askelta tallia kohti nyökäten, ja brittityttö seurasi mua nyökäten.
Oven takaa paljastui ponisuitsien viimeisiä solkia kiristelevä Inkeri ja Hestian karsinasta kuului Wilman pirteää jutustelua.
"How did she get a piece like that, though?" Peyton kysyi hiljaa mun takana. Tunsin Inkerin katseen porautuvan mun läpi suoraan brunetteen, ja mä yritin katseellani lähettää sille jotain hiljentäviä signaaleja.
"I--Is he a piece?" kysyin vähän hämilläni ja nostin Tirppaa pitelevää riimunarua siten, että Peyton pystyi pujahtamaan sen alta vaivatta.
"Um, duh."
"Right", totesin kuivakasti ja kumarruin itsekin. Inkeri nykäisi mua hihasta ja sihahti mulle jotain, ja mä sain sihahdettua sille takaisin jotain not nown kaltaista ennen kuin kiirehdin ottamaan maanmieheni (naiseni?) kiinni.
"She's a good person", jatkoin keskustelua olkiani kohauttaen. Totta puhuen Tuulian ja sen poikaystävän suhde ei kuulunut mulle enkä mä voinut sanoa viettäväni montaakaan tuntia päivässä niitä kahta miettien. Peyton katsahti mua ilmeettömästi. Mun toinen suunpieli nyki väkisinkin ylös kun avasin jälleen suuni: "I know the term's
not familiar to you. But, y'know. She's a nice girl. And, like, proper country girl sweetheart, I guess. Has a good head on her shoulders."
Peyton mumisi jotain good headin kaltaista sisältäneen vastauksen lähinnä takkinsa kaulukseen, ja musta tuntui, että olin voittanut jättämättä kuulematta kyseistä muminaa.
Harry päästi ihmeellisen äänen jostain hörinän ja pörinän välimaastosta, ja meidän molempien katseet kiinnittyivät karsinassaan korvat tötteröllä seisovaan tammaan. Sille oli luvattu reipas hankimaasto, joten ymmärsin kyllä turhautumisen. Jostain etäältä kuului Wilman ja Inkerin sananvaihtoa, ja heti perään hokkien kopinaa ja ulko-oven käynti.
Harmaakorva hörisi sydäntäsärkevästi poniystäviensä perään, ja mä tunsin kuin olisin just pettänyt hevoseni ja rikkonut sen kaikki unelmat.
Mutta poissa silmistä, poissa mielestä: mun ei tarvinut kuin vetää karsinan ovi auki ja rapsutella Harrya korvan takaa rauhoittaakseni sen.
Peyton katseli ympärilleen. Sen silmissä oli tyhjä katse. Tyhjä, ei siten kuten Aleksanterin aina kun se meni lukkoon, vaan tyhjä kuten koskematon pala paperia odottamassa mustetta.
Yksityispuolen ovi kävi ja sisään astui Salma, perässään loimitettua Bonnieta taluttaen. Se tervehti meitä molempia vilpittömän iloisena ja mä hymyilin sille takaisin. Se kiepsautti Bonnien karsinaansa, riisui siltä loimen ja sulki sitten oven perässään, jääden viikkaamaan paksua toppista.
"Näittekö jo ne uudet!" se enemmänkin ilakoi kuin kysyi, ja mun kulmat kurtistuivat. Peyton katsoi mua ja sitten Salmaa--se ei puhunut sanaakaan suomea.
"Mitkä uudet?"
"No hevoset tietenkin!! Ne tuli vissiin viime vaiko toissayönä Virosta", Salma tiesi kertoa. "Kaksi ponia ja yksi sellanen kunnon jytky, jota kutsutasn Lyyliksi! Poneilla oli jotkut hienommat nimet, toinen taisi olla Polar niinku se juusto."
"Ai", mä sain tokaistua. Vilkaisin Peytoniin, joka kallisti päätään siihen malliin, että mun pitäisi joko a) esitellä se Salmalle tai b) kääntää sille edellinen keskustelu. Mä en tehnyt kumpaakaan. Harry kurotteli haistelemaan Peytonin taskuihin sullottuja käsiä herkkujen toivossa. Peyton ei tehnyt muuta kuin katsonut tamman vaaleaa turpaa.
Katsahdin Salmaa, joka sai vihdoin loimensa viikattua ja vilkaisi mua. Se nyökkäsi päällään Peytonin suuntaan vähän kysyvästi ja mä kaikessa väsymyksessäni kohautin olkiani. Salma ei onneksi sen suurempia jäänyt kyselemään, ja mä keskityin hetkeksi Harryn varustamiseen: maastolenkki ystävien kanssa oli vaihtunut maneesitreeniksi entisen ystävän silmien alla.
"Kai sä lähdet sinne talvilomaleirille? Kuulostaa ihan mahtavalta, harmittaa sikana kun en ite pääse", Salma heläytti hetken päästä vain harjauksen ja varustamisen rikkomaan hiljaisuuteen.
"Um, en kyllä tiedä", myönsin, ja Salma alkoi höpistä kaikesta mitä oli kuullut yläkerrassa jo oman leiriesitteensä saaneelta Katsulta. Laskettelua Kolin rinteillä ja maastoilua lumisissa maisemissa. Salman innokas puheensorina ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin puristanut mun keuhkoja.
"Joo, kuulostaa hienolta", keskeytin sponsoriratsastajan kesken Lapin maisemien hehkuttamisen ja vedin kypärän päähäni. "Täytyy miettiä!"
"Elämäs tilaisuus hei", Salma vinkkasi perään ja katosi sitten sukimaan Bonnien jalkoja. Harry kääntyi hitaasti mutta varmasti ulos karsinastaan kohti ovea, ja Peyton käveli jo reitin tuntien maneesille meidän edellä.
Mun päätä jomotti.
Miten paljon yksi päivä pystyikään menemään pilalle alle tunnissa?
Ilmeisesti enemmänkin: maneesin ovien takana treenasi hikinen Kristian ja hikisempi Lasse.
|
|
|
|
Post by Robert on Jan 16, 2017 13:18:59 GMT 2
14.1.2017
Liekkijärvellä kohisi. Sen oli huomannut paitsi Harry niin myös sen perässä vaeltava Lemon. Tammat pitivät katseensa jäällä tasaisin välimatkoin nököttävissä pilkkijöissä sekä rannan kovaäänisessä ihmisjoukosta. Tuuli kantoi särisevän kovaäänisen selostuksen ja iloisen musiikin jään yli aina meidän korviimme.
"Kaikkea sitä", totesin ja patistin käyntiään hidastanutta harmaakorvaa eteenpäin.
"Miten niin 'kaikkea sitä'? Liekkijärven pilkkikilpailuthan on joka vuosi", Alviina sanoi.
"Ootko innokaskin pilkkijä?" kysyin ja käännyin vilkaisemaan lettipäätä olkani yli. Se pyöräytti silmiään ja seuraili taas järven jään tapahtumia.
"Tänä vuonna on kai 50. juhlavuosi tai jotain", se kuitenkin jatkoi. Mä käännyin taas laiskasti katsahtamaan tyttöä kulma koholla. Se kohautti olkiaan puolustelevasti. "Kuulin vaan radiossa mainoksen."
"Sure", mumisin takaisin ja ohjasin Harryn rantaviivaa seuraavalle kinttupolulle, joka oli jo kavionjälkien tasaiseksi painama. Alviina jutteli hiljaisella äänellä yhtäkkiä räsähtänyttä kovaäänistä säpsähtäneelle Lemonille.
Lauantaiaamupäivän rauhassa oli helppo uppoutua ajatuksiinsa.
Mua ärsytti myöntää miten paljon mun mielessä pyöri eräs nimeltämainitsematon Jortikka, joka oli ollut kuluneella viikolla vaikeampi tavoittaa kun mun kuollut isoäiti. Me oltiin (kuulemma) oltu aika tiiviisti yhdessä sitten sen yhden baari-illan: nähty aina kun aikataulut olivat sopineet yhteen ja vietetty useampi tunti milloin fifaa ja milloin bäfää tahkoten.
Konsta oli hyvä tyyppi. Se harrasti teatteria ja kalastusta ja uintia ja soittimia, ja sillä oli oma soutuvene, jolla oli vakituinen paikka Liekkijärven rannalla. Se oli tiukasti kiinni niiden perheyrityksessä eikä ollut ikinä asunut missään muualla kuin Liekkijärvellä. Se ei ollut ikinä matkustanut lentokoneella tai edes junalla, eikä se ollut ikinä käynyt ulkomailla. Se oli saanut ala-asteella pääroolin kun neljäs luokka oli esittänyt Peter Panista näytelmän, ja yläasteella se oli ollut ilmaisutaidon kurssiryhmän vetäjän lemmikki. Kerran se oli saanut onkeensa niin ison hauen, että Sirkka-Liisa (se sen soutuvene) oli mennyt ympäri kalan tempoessa koukussa. Viime viikolla se oli ilmestynyt kahville mustelma otsassa ja käsi arkana kun se oli liukastunut pyöräillessään.
Sen suurin murhe oli ollut kuinka kitaran soittaminen teki kipeää.
Mä huokaisin.
"Mitä sä huokailet?" Alviina kaakatti (taas, kaikki kaakattivat ihan yhtäkkiä) mun takaa. Sillä oli joko superkuulo tai vastaavasti joku kuudes aisti, jolla se vaistosi mun mielialan.
"None of your business", kaakatin takaisin. Harry kompastui polun läpi luikertelevaan puunjuureen, jonka yli se oli astunut monta sataa kertaa.
"Mä kerroin sulle mun opiskeluasioista", kuului jokseenkin dramatisoitu huokaus.
"Se ei tarkoita, että mä olisin sulle jotain velkaa", pyöräytin silmiäni. "Ei ystäville olla tiedonvelassa."
Sanat lipsahtivat huulilta kuin vahingossa, ja mä jäädyin--niin paljon kuin liikkuvan hevosen kyydissä pystyi paikoilleen jähmettymään. Alviina kuitenkin päästi tsk-äännähdyksen eikä sanonut mitään sen kummempaa.
Ja eihän se nyt mikään valtiosalaisuus ollut: minä ja Alviina oltiin ystäviä.
Mä en ollut ihan varma missä vaiheessa mä olin vaaleaverikön tallikäytävällä nähdessäni vaihtanut pakoilun sen seuraan hakeutumiseksi. Mutta hei:
keep your friends close and enemies closer. Toisaalta, olinhan mä nähnyt mitä Alviinalle ja sen so-called bff:llekin oli tapahtunut. Mutta silti mä halusin uskoa, että Alviinasta oli ystäväksi. Olihan Aleksanteristakin ollut vaikka se oli alkuunsa ollut vain mykkä puupää, joka sotkeutui jalkoihinsa jos sattui avaamaan suunsa samalla kun käveli.
Harry oli kompastua uudelleen, tällä kertaa kiveen, mutta sai tasapainonsa kerättyä ennen mä rojahdin tamman kaulalle. Lemon selvitti metsäpolkua huomattavasti varmemmin jaloin.
"Ilmoittauduitko sinne leirille?" kysyin yhtäkkiä. Purin huultani heti perään: ehkä mun ei pitäisi.
"En", Alviina vastasi, ja vastaus jäi siihen. Mun vatsanpohjassa muljahti.
"Se on hirveän kallis", sanoin hiljaa. Enkä sellaisella yleismaailmallisella sävyllä, vaan rehellisellä I don't know if I can afford it -sävyllä.
Alviina vain hymisi vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden päästä se kuitenkin tokeni: "Luulin, että sulla on rahaa kun roskaa."
"Mistä?"
"No hevonen on aika telltale", se puuskahti. "Ja sullahan on bemari ja rannekello ja käyt aina tunneilla ja valmennuksissa ja kaikkea. Eikä noi Canada Goosen parkatkaan ole kai mitään halvimpia."
Niin.
"Niin", mumisin itsekseni, Harryn jouhentynkiä hypistellen. "Mutta ajattelin muuttaa pois Allun nurkista, ja se maksaa enemmän kuin Allun nurkissa pyöriminen."
"Valintoja", Alviina sanoi, eikä se kuulostanut kovin empaattiselta. Toisaalta, mä en varmaan ollut Alviinan empatiaa ansainnutkaan.
Taitoimme loppumatkan tallipihaan hiljaisuudessa, hevosten tarpoessa talvisen metsän halkin reippaassa käynnissä.
Tallilla oli käynnissä se tavanomainen kuhina: hoitajia siellä, tuntilaisia täällä, hevosia joka paikassa ja suunnilleen hiuksiaan päästä repivä Kasper kaikkea kolmea edellämainittua paimentamassa. Me erottiin jo tallipihalla, Alviinan kadotessa Lemonin kanssa pääkäytävän varrelle ja meidän koukatessa Harryn kanssa yksityispuolelle. Siellä ei ollut sen hiljaisempaa, kiitos Ransua varustavan Lynnin, Bonnieta rivakasti harjailevan Salman ja käytävälle muuten vain linnoittautuneen Fiian. Kolmikko kävi iloista keskustelua aiheesta, josta mä en saanut niin kiinni, mutta jokainen kuitenkin vastasi mun tervehdykseen.
"Olitteko maastossa?" Fiia kysäisi kohteliaisuuttaan.
"Joo, käytiin Alviinan ja Lemonin kanssa siinä rannassa", vastasin. "Siellä oli joku... kalastusjuttu? Tai se kun porataan jäähän reikä ja kalastetaan siitä reiästä sitten?"
"Pilkkimistä?" Salma tarjosi huvittuneena.
"Joo, siellä on torstaista asti jo ollut ne vuosittaiset pilkkikisat", Lynn tiesi kertoa. Ransu hylki kuolaimia suustaan kuin magneetti samankaltaistaan, ja blondi nojautui hetkeksi karsinan oveen, keskusteluun keskittyen: "Suomelan Timppa tästä läheltä on hallitseva mestari, se on kai voittanut nyt viisi vuotta putkeen!"
"Jaa", mä katsahdin Lynniä vähän kummastuneena, mutta se vaikutti vilpittömän kiinnostuneelta. Ehkä tämä pilkkihomma oli joku liekkijärveläisten sydämiin juurtunut juttu.
"Artsi osallistui kuulemma joskus 90-luvulla, mutta se tippui jäihin ja sen jälkeen se ei oo saanut osallistua", Fiia tarinoi heti perään ja tyrskähti, "tai kyllä se siellä käy vieläkin joka vuosi, huutelemassa muille ja syömässä ilmasta makkaraa."
Sille mäkin jo naurahdin, ja uppouduttiin tyttöjen kanssa kertomaan mitä villeimpiä, Artsiin liittyviä tarinoita, joista osa oli varmasti vain vuosien varrella värittynyttä huhupuhetta.
Se lämmin fiilis sai mut kuitenkin pysähtymään ilmoitustaulun kohdalla ja kirjaamaan nimeni monen muun seppeleläisen jatkoksi talvileirille.
Kyllä mä siihen rahat jostain repisin.
|
|
|
|
Post by Robert on Jan 26, 2017 1:30:50 GMT 2
26.1.2017
"Onpa se lihonut taas", Fiia sanoi niin kauniisti, että äänensävyn perusteella olisin voinut luulla sen latelevan vaikka mitä kehuja harmahtavalle hevoselleni. Harry pörähti sanoille ja ravisteli itseään niin, että sen koko kroppa hyllyi ja löllyi. Mä katsoin ohjien päässä seisovaa hevostani ja niin, olihan se. Se oli myös karvainen, aivan kuin sillä olisi ollut joku kuukausittain karvankasvatustavoite ja se oli lyönyt tavoitteensa monin kerroin viimeisen kolmen kuukauden aikana.
Mutta lihava se kyllä oli. Taas.
"Eikö se ehtinyt hoikistua jo syksyllä? Kun se kouluvyökin meni taas", Eelan selkään ponnistava punapää puheli mietteliäänä, toista tammaa katsellaan arvioiden. Harry ei katseista niinkään välittänyt, kunhan seurasi korvat hörössä Eelan hermostunutta steppailua. Rautias oli hetki sitten saanut miltei lumet niskaansa, tai ainakin niin se oli reagoinut kun tallin katolta oli valunut kolallinen lunta. Fiia oli pyytänyt ohikulkeneen Alviinan varmuuden vuoksi pitelemään tammaa paikoillaan, sen verran se oli äkillisestä lumivyörystä jännittynyt.
Harry käyttäytyi kuin olisi nähnyt vastaavia lumivyöryä ihan päivittäin. Toista oli eilen kun maneesin katto oli tiputellut raskaita lumihelmojeen ja me oltiin tuupattu kentältä. Silloin tamma oli lähtenyt kuin tykin suusta.
"Onhan se nyt ollut vähemmällä liikutuksella", mutisin ja hautasin leukani takin kaulukseen. Ulkona ei ollut kovin kylmä, tai ainakaan ei olisi ollut jos luihin ja ytimiin asti pureva viima olisi jättänyt purematta.
"Ai", Fiia hymähti ja kiristi satulavyötä helponnäköisesti. "Luulin, että ootte nimenomaan treenannut. Harry on ollut hyppytunneillakin."
"No niin", myönsin ja kaivoin lumeen kuoppaa päkiääni pyöritellen. "Mutta olihan tuossa noi RKM-hommat. Kun menin Myntillä niin paljon."
Fiia antoi satulansiiven laskeutua paikoilleen, silotti sitä kädellään ja sujautti jalkansa takaisin jalustimeen. Se katsahti mua ja sitten harmaakorvaa vielä mietteliäänä, mutta kohautti olkiaan ja kohensi sitten istuntaansa Eelan selässä. Fiia näytti hyvältä siellä: sen pitkät jalat lepäsivät Eelan kylkiä vasten ja koko tytössä oli eleganttia ihan eri tavalla kuin Elmon kanssa.
"Kiva kuitenkin kun uskalsit tulla siihen A-ryhmään tehoviikonlopussa", se sanoi ohjia käsiinsä keräillen, hymyillen vähän. "Jo oli aikakin."
Mä hymyilin takaisin, mutta tunsin poskien polttelevan punertavina. Fiian kehut tekivät hyvää, olihan se niitä harvoja, jotka olivat käyneet Harryn selässä kokemassa tamman haastavuuden. Lisäksi Fiia kuului myös siihen joukkoon, joka oli katsonut mun tuuppaamista aikoinaan Vennan kanssa ja joka tiesi mihin kykenin jos vain halusin ja ennen kaikkea uskalsin.
Mikaela oli uhannut ilmoittaa mut A-ryhmään mun selän takana jos en itse ilmoittautuisi siihen. Se oli sanonut, että tämä oli tilaisuus. Mä olin nurissut, mutta ilmoittautunut silti, ja ajatuksissani kaivanut kuvetta mun rutikuivasta lompakosta.
Alviina ja Fiia vaihtoivat sanoja taustalla, ja mä talutin Harryn niiden ohi sisälle. Meidän vapaapäivän käyntilenkki oli ollut hyväksi paitsi hevoselle niin myös mulle: hangessa tarpoessa ei ehtinyt tulla kylmä eikä viimakaan ollut purrut niin pahasti metsikössä kuin kentällä olisi. Harrykin oli vaikuttanut ihan tyytyväiseltä ratkaisuun, sen verran leppoisasti se oli tarponut ohjien päässä mun perässä, tiukasti mun jalanjälkien muodostamaa polkua seuraten ja pysähtyen silloin kuin minäkin olin pysähtynyt.
Tamma pyörähti karsinaansa reippaasti, ja heti kun sain suitset nykäistyä sen korvien yli, se alkoi rapsutella päätään polveensa. Jätin hevosen suorittamaan tärkeitä hommiaan ja keskityin itse niputtamaan suitsia siistiin pakettiin.
"Milloin sä ajattelit kertoa kaikille?"
Alviinan terävä ääni sai mun otteet heltymään, ja suitsinippu tipahti kuolaimet kolahtaen tallin betonilattialle.
"Jesus fucking Christ", mä kirosin enemmän henkeni alla kuin ääneen, ja pyöräytin silmiäni kohti kattoa. Alviina seurasi katseellaan kuin kumarruin noukkimaan nahkakasaa lattialta, ja sen huulilla kävi vieno hymy. Huokaisten otin suunnaksi satulahuoneen. Pitkäkoipinen vaaleaverikkö löysi helposti askeleensa samaan rytmiin mun kanssa.
Se ei kuitenkaan sanonut mitään, ei edes kun avasin satulahuoneen oven ja ripustin Harryn suitset sen naulaan.
Mä olin oppinut sietämään Alviinaa. Mä pystyin kuuntelemaan sitä, sen juttuja. Joskus jopa tykkäsin kuunnella mitä sillä oli sanottavana. Ratsastuskoulumestaruuksien aikana mun mielestä oli ollut mielenkiintoista kuunnella kuinka se ei itsekään ollut ihan varma pitäisikö sen hermoilla vai pakahtua ylpeydestä. Yhdellä automatkalla me oltiin käyty mielenkiintoinen keskustelu nyky-yhteiskunnan nuorille asettamasta paineesta, ja kerran se oli kertonut mulle aikovansa hakea opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mikä oli mun mielestä kunnianhimoinen ja ennen kaikkea hieno tavoite.
Okei, ehkä mä olin oppinut enemmän kuin vain sietämään Alviinaa.
Pointti oli, että mä en osannut reagoida hiljaiseen Alviinaan.
"No", tokaisin lopulta kun se oli seurannut mua kevyin askelin portaikon alkuun asti.
"Siitähän on jo ikuisuus, mitä sitä salailemaan", se kehräsi ja talsi portaita mun jälkijunassa. Mä avasin oven oleskelutilaan, josta kuului muutama ääni, ja annoin Alviinan astua sisään ensin. Musta tuntui, että suurin osa sen pisamista oli haihtunut pimeän talven aikana kuin tuhka tuuleen, vähän kuten mullakin. Sen huulet vetäytyivät outoon, tyytymättömään ilmeeseen, mutta se astui silti sisään ja alkoi kuoriutua valtavasti kaulahuivistaan.
"Se ei vielä ole täysin varmaa", sanoin ja ravistelin takkia pois päältäni. Alviina vilkaisi mua kysyvästi ja viikkasi kaulahuiviaan siistiksi paketiksi. Wilma pöydän ääressä naurahti jollekin Tuulian jutulle, ja Katsun korkea ääni ihmetteli jotain heti perään. Mä nykäisin pipon päästäni ja haroin tukkaani mietteliäänä. Se tuntui karhealta mun kuivien sormien välissä, enkä mä ollut varma oliko se talvenkuivattaman ihon vai huonokuntoisen hiuskuontalon syy.
Onneksi oli isompiakin huolia.
"Katsulla on ihania kuvia Vilusta, haluatteko nähdä!" Tuulia kysyi kirkkaalla äänellä, hymyillen sitä ystävällistä hymyään. Me hymyiltiin takaisin, enemmän kohteliaisuuttamme kuin vilpittömyyttämme, mutta potkittiin kuitenkin lumikärkiset kengät pois jaloistamme ja siirryttiin pöydän ääreen selailemaan Katsun puhelimesta lumisia kuvia jo selkeästi maitovarsasta vähän isommaksi varsaksi muuttuneesta Vilusta.
"Voi, varsa-ajat menee kyllä niin nopeasti ohi", Tuulia huokaisi. "Rosankin varsa on jo niin iso vaikka tuntuu kuin se olisi syntynyt eilen!"
Mä tuijotin alkuunkelaantuneen albumin ensimmäistä kuvaa: huojuvaa Vilua ylpeän Walman rinnalla, pikkuorin jalat yhtä pitkät kuin emänsä. Tytöt puhuivat viime vuoden varsoista ja tulevan vuoden varsoista ja varsa sitä ja varsa tätä, mutta mä en voinut kuin katsoa näytöllä möllöttävää kuvaa niin kauan kunnes näyttö pimeni koskemattomuuttaan tummaksi ja lopulta vetäytyi lukkoon.
Mustassa näytössä mä näin Harryn ja Harleyn aittakarsinassa sinä kesäkuisena aamuna kun mun poskeen oli jäänyt painauma Jutan farkkujen rypyistä ja olin taistellut tieni pystyyn niin hätäisesti, että olin melkein potkaissut hoitajatyttöä päähän.
Varsa-ajat meni kyllä niin nopeasti ohi.
Vähän liiankin nopeasti.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!