Harryn hoitopäiväkirja

[Robert]

12.7.2016

Tää koko homma oli menossa ihan naurettavaksi.

Harry hamuili tyytyväisenä sen ruokakuppiin heittämiäni leipiä, ja Aleksanteri seisoi edelleenkin jokseenkin orvon näköisesti juuri siinä kohdassa käytävää jota ei osannut luokitella pääkäytäväksi eikä yksityispuoleksi. Se oli tullut siihen noin kymmenen minuuttia sitten kun mä olin aloittanut Harryn harjaamista, ja mä olin teeskennellyt, etten ollut nähnyt sitä ollenkaan.

Niinpä se oli sitten koko kymmenen minuuttia tuijottanut mun selkää jäätävällä intesiviteettillä.

Se oli tullut seisoskelemaan yksityispuolen nurkille noin kymmenen minuuttia sitten. Mä olin teeskennellyt, etten ollut huomannut. Mua vieläkin mietitytti mitä se oli tarkoittanut sillä, että me oltiin samassa leirissä. Olihan sillä kuitenkin Cella. Cella, joka oli kun mä olin sitä aiemmin tänään nähnyt, näyttänyt vielä ainakin ihan naiselta. Tai, no, se oli mennyt hakemaan kaatosateessa kyhjöttänyt Windiä sisälle ja Windin mielestä sää oli mitä täydellisin pienelle mutapainille ja niin. Mutta oli sieltä mutakuorrutuksen alta sen naiseksi tunnistanut.

Pahinhan mahdollinen skenaario oli se, että Cella olikin vain joku partatyttöystävä ja nyt kun Kristian oli päässyt mun ilmaiselle pusukojulle niin ehkä Allukin halusi. Jos se siis luuli olevansa siellä jossain leirissä, jossa mä en kyllä ollut. Pyöräytin silmiäni pelkälle muistolle koko leirikeskustelusta ja nakkasin estepenkin Harryn korkeaan selkään. Joustovyö meni kiinni leikiten, ja mulla oli enemmän kuin suuret odotukset harmaakorvan lomamahan pikaisesta katoamisesta.

"Ai, öö, moi!"

Allun äänen kuuleminen sai mut sulkemaan silmät ja nojaamaan otsan sinne satulansiiven alle missä olin juuri saanut toisenkin soljen kiinni. Huokaisin. Alviina sentään oli pysynyt visusti poissa mun silmistä. Ehkä mä jaksaisin sen voimalla. Huokaisin uudelleen ja siirryin sitten noukkimaan suitset karsinanovesta, vilkaisten samalla Allun suuntaan ohimennen ennen suitsimiseen paneutumista.

"No mitä Aleksanteri?"

Se näytti hetken tosi järkyttyneeltä, mutta Allu nyt aina muutenkin näytti hetkittäin tosi järkyttyneeltä. Se pyöritteli hetken peukaloitaan ja otti sitten pari askelta lähemmäs, aivan kuin se olisi ihan vasta äskettäin ponnahtanut käytävälle ja pysähtynyt vain tervehtiäkseen. Sitten se taas pysähtyi, kuikuillen mun suuntaan miltei odottavasti. Mä vilkaisin sitä puolivahingossa poskihihnan kiinni saatuani, ja ilmeisesti se kävi kutsusta tulla siihen karsinan luo norkoilemaan.

"No, tota", Allu aloitti vähän haparoiden, mutta röyhisti sitten rintaansa kuin äkillisen rohkeudenpuuskan saatuaan, "mä mietin sitä meidän eilistä——"

"Mähän sanoin, etten ole missään leirissä sun kanssa. Tai kenenkään muunkaan", sain sanottua tasaisen vakavalla äänellä. Turpahihnan ylimääräinen pätkä ei ollut sitten millään ujuttautua nahkalenkistä sisään, ja mä vilkaisin Allua kulmat kurtussa kypärän lipan alta. Turpahihna sujahti viimein siististi paikoilleen ja mun sormet siirtyivät alaturpiksen pariin.

Allu päästi sellaisen jokseenkin turhautuneelta kuulostavan äännähdyksen. Sellainen vähän ehkä tuskastunutkin nenähenkäisy. Se jopa otti yhden huolestuneen askeleen lähemmäs ja avasi taas suunsa: "Musta tuntuu, että sä et ymmärtänyt——"

"Kyllä mä ymmärsin", vakuuttelin reippaasti ja tyrkkäsin karsinanoven kokonaan auki. Allun seuraavat sanat jäivät Harryn kavionkopseen alle kun tamma seurasi mun rivakkaa kävelyä ulko-ovelle. Siellä ne vaimenivat hetkeksi ja Allun ääni taas nousi päällimmäiseksi: "Mutta kun mä voisin olla sulla sellainen rauhoittava kani! Tai aasi!"

Mä vilkaisin sitä vähän hädissäni (ja vähän huolestuneena, koska mitä) olkani yli avatessani ovea. Ulkona ropisi edelleenkin vettä, mutta se oli parempi kuin jäädä selvittelemään miksi Allu haluaisi olla mun kani tai aasi tai ylipäätään mun mikään. Harry veti korvat niskaansa vasten ja puuskaisi mielipiteensä ilmoille kun tallustimme sateessa kohti maneesia.

Valot räpsähtivät päälle vähän valitellen, mutta hetken välkyttelyn jälkeen koko maneesin valtasi valo ja lämpö. Harry ravisteli itseään koko kropan mitalta luikahdettuaan sisäpuolelle ja huokaisi sitten uudemman kerran kun odotteli ovea sulkevaa meikäläistä. Jupisin sille kaikessa rauhassa Aleksanterista ja sen ylenpalttisen kryptisistä lausahduksista, mutta Harry vain lompsi perässäni kuin sitä ei Aleksanteri ja sen ylenpalttisen kryptiset lausahdukset haitanneet sitten yhtään.

Harmaakorvasta puheen ollen, se oli kehittänyt itselleen pahoja tapoja lomaillessaan. Or rather, se oli unohtanut normaalisti niin hyvät käytöstapansa. Nytkin se lähti liikkeelle sillä sekunnilla kun mun ponnistava jalka oli irronnut maneesin hiekasta. Mä halusin pistää sen vain ylimääräisen energian piikkiin toivoen, että elukka siitä rauhoittuisi kun pääsisi taas liikkumaan joka päivä muuallakin kuin laitumella öttiäisiä karkuun juosten.

Estepenkki tuntui tutummalta tänään kuin eilen: siellä istuminen tuli kuin lihasmuistista. Lantion myötäillessä hevosen ripeää käyntiä ja polvien vetäessä koukkuun, tuli omat esteajat elävinä mieleen. Kaikki ne kerran kun on kävelty valmistuvana ratsukkona radan joukossa, sormi ilmassa viuhuen ratapiirroksia varmistellen. Ehkä mulla oli pieni kaipuu esteratsastukseen. Tai ainakin kilpailutilanteisiin. Niissä oli aina se joku Oma Juttunsa.

Harry liikkui huomattavasti leppoisammin kuin eilen. Totta kai mä olinkin vähän odottanut kankeaa ja aavistuksen jumissa olevaa hevosta, mutta Harryn jäykkä liihotus oli tullut vähän yllätyksenä. Siinä ei ollutkaan muu auttanut kun pyöriä ympyröitä ja mylpyröitä ja ties mitä kaaria molempiin suuntiin hevosta vain jumpaten. Oman ratsastuksen kehitys tai ratsukon yhteinen kehitys oli jäänyt haaveeksi vain.

ratsastin harryn tänään ja se oli NIIN kankea! ei meinannut tulla koko hommasta mitään, mä olin tekstannut Jutalle heti auton suojasta. En ehtinyt edes laittaa puhelinta pois kun vastaus jo ilmoitti tulostaan: no eihän ne just synnyttäneet äiditkään lähde millekään fitnesstunneille heti. Seuraava, heti perään tullut viesti sisälsi vain kymmenen silmäemojia.

"I guess", huokaisin ääneen ja keräsin ohjia käsiini. Mikä se sanontakin oli? Hiljaa hyvä tulee? Hiljaa hyvä tulee.

[Robert]

13.7.2016

Maneesin seinien ulkopuolella ulvoi Suomen kesä siihen malliin, että me Harryn kanssa tuijoteltiin aina välillä hallin kattorakenteita huolestuneisuuden eri asteilla. Silloin tällöin, kun tuulenpuuska osui juuri oikeassa kulmassa, koko rakennus tuntui heiluvan kuin se olisi vain heppoinen teltta jonkun takapihalla. Harry liikkui kesämyrskyn elämöinnistä huolimatta yllättävän rennosti—se oli aikansa hätkäillyt aluksi, mutta nyt nurkissa vinkuva tuuli tuntui olevan ihan vanhoja uutisia.

Mä olin tänään pyöritellyt sitä vähän lyhyemmässä muodossa ympyröillä ja sen lisäksi tehnyt ahkerasti avoväistöjä niin uralla kuin uran sisäpuolellakin. Ehkä edellispäivien ahkerat jumppailut olivat auttaneet, sillä hevonen tuntui toimivan näillä nappuloilla paremmin kuin hyvin. Tosin omiin pohkeisiin sattui ja istunta estepenkin kanssa oli könöttävämpi kuin ikinä, mutta mitä pienistä. Ehkä se siitä vielä.

Harryn laukka pyöri mukavasti ja mä nautin ratsastuksesta ihan uudella tavalla: hevonen pärskähti hiirenhiljaisessa maneesissa, sen kaiku jääden tuulenhuminan alle. Siinä oli oma fiiliksenä vääntää yksin maneesissa, varsinkin kun päivä alkoi taittui yöksi ja tummat pilvet saivat kesäillan näyttämään lähinnä syyskuiselta yöltä Myrskyluodon Maijan takapihalla. Mietin, kuinka maneesin keltaisian pimeyteen loistavat ikkunat toivat mieleen aina vain kylmän syksyn ja kylmemmän talven.

Tallilla oli muutenkin ollut hiljaista. Vain Kasper oli aloitellut iltatallia kaikessa rauhassa. Parempi pysyä sisällä, se oli tuhahtanut kun mä olin kysellyt ulkona vallitsevasta säätilasta. Sitten se oli kääntynyt rehuhuoneeseen, ja vaikka mä olisin halunnut udella siltä, että what's that supposed to mean niin mun jalat eivät olleet kantaneet mua kynnyksen yli. Aivan kuin olisin ollut joku vampyyripäiväkirjahahmo, jota ei nyt vaan ollut kutsuttu rehuhuoneeseen. Mä olin sitten vain kääntynyt kiireesti 180 astetta ympäri ja singonnut itseni Harryn karsinalle Kasperin vähintäänkin hella suspicious katse niskavilloja poltellen.

Rauta upposi maneesin hiekkaan kerta toisensa jälkeen, ja mä yritin hakea hyvää istuntaa estepenkissä. Se tuntui ihan järjettömältä: polvet olivat melkein suussa ja takakaari suorastaan katosi alta. Lopulta mä luovutin ja nousiin kevyeen istuntaan. Harryn liike muuttui suuremmaksi, vapaammaksi, ja sen muoto valahti aavistuksen alemmas. Annoin sen vain mennä, annoin askeleen kasvaa ja vauhdin nousta. Tamma piti saman rytmin, ja mä huomasin ajattelevani kuinka se olisikaan loistava estehevonen: pitkällä askeleella maalissa ennen muita.

Vain jos se ei hämmentyisi esteistä aivan pöpeliksi.

Taputin tammaa reilusti kaulalle pari kertaa ennen raviin hidastamista. Siirtyminen ei ollut sujuv, ei sitten ollenkaan: Harry tiputti laukan puolikkaassa askeleessa ja löntysteli menemään suurta, kontrolloimatonta ravihevosen ravia. Mulle tuli kiire kerätä jo käsistä pitkiksi valahtaneet ohjat takaisin kouraan ja kiskaista jättitamma takaisin kontrolliin. Se tuli takaisin helposti, vain vähän kuolaimeen kiinni purren, ja venytti itsensä rennompaan raviin. Kyydissä oli helppo keventää, estejalustimilla, estepenkissä, aivan kuin mä olisin syntynyt tähän maailmaan sitä varten.

Ohikiitävän hetken ajan mä muistin millaista oli olla kaikkensa antavan, kaviot vimmatusta maata tamppaavan ponin selässä, ja ylittää este esteen perään yleisön kannustaessa mukana. Kuinka poni kääntyi kuin pennin päällä, kuinka se ponnisti aivan juuresta, kuinka se hipaisi puomia, kuinka yleisö pidätteli hengitystään. Kuinka mä kannustin ponia maalilinjan yli, katse olan yli käännettynä. Kuinka puomi ei tippunut, ja kuinka me oltiin varmistettu sillä luokan voitto ainoana nollauusintana.

Mua hymyilytti vielä silloinkin, kun siirsin Harryn käyntiin. Tamma pärskähti kerran, kaksi, ja heilutteli sitten päätään kunnes syvään huokaisten keskittyi löntystelemään turpa miltei maassa. Mun puhelin jossain softshelltakin syövereissä ilmoitti viestistä.

[09:21pm] mikaela: keskiviikkobisset??? kello on jo paljon

Sadepisarat ropisivat hiljalleen maneesin ikkunoihin.

[09:22pm] robert: siellähän on ihan kamala sää. eihän niillä ole edes terassi auki.

Harry suuntasi itsekseen kentän keskelle ja pysähtyi siihen, aivan kuin sanoen, että tämä olikin sitten tässä.

[09:24pm] mikaela: meitä ei pysäytä mikään

[Robert]

14.7.2016

"Tuntuuko susta, että tämä koko gay-homma on lähtenyt ihan käsistä?" kysyin viattomasti Jutalta. Se keskeytti varasuitsien nippuun laittamisen, ja mä yritin välinpitämättömänä viikata viimeisenkin satulahuovan yllättävän mittavaksi päätyneeseen pinoon. Puistelin sitä vielä pari kertaa päälle taputtamalla, ja Juttakin jatkoi epäileväisen hitaasti suitsien niputtamista. Se ojensi ne mulle ja mä pistin ne siististi kaappiin roikkumaan.

"Mitä sä tarkotat?" se kysyi ja nappasi seuraavaksi käsittelyyn yhden hätäisesti rullatuista pinteleistä. Turkoosi mytty rullautui helposti auki, ja mä seurasin esimerkkiä. Siinä sitten rullailtiin niitä siististi takaisin kuin kilpaa.

"No", aloitin, "tuntuu, ettei saa hetken rauhaa. Varsinkin kun se Alviinakin. Se on vaan jotenkin niin..."

Lause jäi leijumaan ilmaan kun yritin saada tuntemukseni Alviinaa kohtaan sanoiksi. Mulla ei ollut tapana ärsyyntyä ihmisistä enkä ollut ikinä ymmärtänyt sellaisia tyyppejä, jotka suunnilleen vannoivat, etteivät voineet olla edes esamassa huoneessa jonkun tietyn kanssa. Surely ne vain liioittelevat, mä olin aina ajatellut. Mutta ei, tässä sitä oltiin: mieluummin vaikka yläkerrassa varusteita siivoomassa kuin yksäripuolella missä kisakesähoitaja puunasi silmäteräänsä.

Puuskahdin.

"Kaikkialla?" sanoi Jutta.

"Kind of a bitch", sanoin minä, samaan aikaan.

Mä vilkaisin Juttaa vähän pelästyneenä kun sillä olikin ollut niin eri ajatukset, se vilkaisi mua (varmaan samasta syystä) jokseenkin yllätyneen huvittuneena. Sitten sen katse raahautui hitaasti musta johonkin mun takana olevaan, ja mä jo suljin silmät vitutuksesta, koska se oli varmaan Alviina. Sitten Jutta läppäisi mua kämmenselällä rintaan ja nyökkäsi päättäväisesti Alviinan suuntaan.

Käännyin, mutta ei se ollut Alviina. Se oli Nette, ja mä jotenkin etäisesti muistelin sen olevan suunnilleen joku 10-vuotias. Ei se meitä katsonut mitenkään säikähtäneesti tai mitään, mutta olihan se melkoista toimintaa jos joku kutsui toista seppeleläistä kind of a bitchiksi. Mä räpyttelin hetken silmiä ja mietin, että miten mä tän tilanteen pelastaisin.

Nette ratkaisi tilanteen ensin: se nappasi jonkun riimunnarun kaapistaan, lateli nopeat öömunpitäämennät ja sitten se jymistelikin jo portaita alas. Jutta tuhahti sen perään, tai oikeastaan se tuhahti mulle: "Tosi kiva, kohta kaikki nuoremmat ja uudemmat luulee, että täällä on ihan okei nimitellä toisia hoitajia. Ja ethän sä ikinä edes kiroile!"

Mun mieleen juolahti heti kymmenen rumempaa sanaa, joilla olisin voinut Alviinaakin kuvailla.

"Et oo vaan ollut kuulemassa", mutisin sille takaisin, "ja enhän mä nyt. Tosissaan. You know. Se vaan... No, kyllä sä tiedät. Mistä vetoa, että se kuulee tästäkin jotain? Sillä on varmaan jotain minimikrofoneja ja kameroita asennettuna ympäri tallia. Ja voitko kuvitella, että Salma ehdotti, että meidän pitäisi haudata joku sotakirves ja lähteä yhdessä maastoon?"

Jutta vain myhäili, vähän sen näköisenä, että Salmalla oli kyllä pointti, ja jatkoi pintelien käärimistä.

"Ja nyt se tietää siitä Kristianistakin kun möläytin sille kun luulin, että se tiesi jo! Ja Kristiania ei ole muuten sen jälkeen näkynyt. Mieti nyt oikeasti, what the hell? Se vaan heitti tulta kaikkiin gayhuhuliekkeihin ja katoaa kuin tuhka tuuleen. Taas! Tää on ihan järjetöntä. Ja siis musta tuntuu, että oon vihdoin saavuttanut sellaiset terveet, molemminpuolista kunnioitusta hehkuvat välit Pirittaan niin jos se kuulee, että haukun sen hoitajaa niin käy huonosti! Niille väleille siis, ei se kai voi mua ulos täältä potkia?"

Jutta nyökytteli taas. Se oli käärinyt kaksi ja puoli pinteliä siinä ajassa kun mä olin työstänyt yhtä.

"Mä en ymmärrä miten juorut liikkuu täällä näin", mutisin kiinnittäessäni tarran paikoilleen ja nostaessani pintelikäärön penkille lajitoveriensa seuraksi. Istuin itsekin viereen ja hautasin kasvot käsiini. Kämmeniin tuli lausuttua muutama tarkoin valittu kaunosana.

"Sellasta tää hevostelu on", Jutta virkkoi tietäväisenä, "toisaalta tää Seppeleen meno alkaa muistuttaa jotain Pihlajakatua jo kohta. Ei niinku sillee, mutta sillee kuitenkin."

"Mikä Pihlajakatu?" mä kysyin, nojautuen mun naapurikaapin oveen hämmentyneenä. Mitä se nyt höpisi? Eihän Liekkijärvellä ollut edes Pihjalakatua. Tai muitakaan marjakatuja. Jutta katsoi mua kuin idioottia, ihan kuin olisin just kysynyt jotain todella typerää.

"Salkkarit", se selvensi hitaasti. Mä kallistin päätäni, kohotin yhtä kulmaa. "Sä oot ihan toivoton", mun hevosen kullanarvoinen hoitaja tuhahti ja heitti viimeisen, siististi käärityn pintelin mun syliin. Mä pistin ne kaikki takaisin säilytyslaukkuunsa ja heitin koko komeuden kaapin pohjalla istuvan laatikon päälle. Harry pitäisi vielä ratsastaa tänään, mutta se saisi pitää kevyemmän päivän. Vilkaisin jotain mun takkia paremmin henkariinsa korjaavaa Juttaa mietteliäänä. Se taisi tuntea sen nahoissaan, sillä se suunnilleen mulkaisi mua käsivartensa alta.

"Mitä."

"Mietin vaan."

Jutta tuuppasi mua ei-todellakaan-vahingossa kyynärpäällään.

"No siis, mietin, että jos sä vaikka ratsasisit Harryn tänään. Sun piti muutenkin aloittaa ne koulutunnit", paljastin suuret mietteeni. Jutta pyyhkäisi olematonta pölyä takin rintamuksesta ja jätti sen sitten rauhaan henkarissaan. Se katsahti mua huulet mietteliäässä mutrussa ja nosti toisen käden lanteilleen.

"Niinno, siinä oli sitä jalkaa ja varsaa."

"No niin, mutta nyt."

"Miksi sä nyt yhtäkkiä haluat, että mä menen sen kanssa tunneille? Voinhan mä sen kanssa muutakin tehdä", Jutta yritti rationalisoida. Se ei ollut niitä hoitajia, jotka anelivat päästä nimikkohevosensa selkään, ei sitten lähelläkään. Juttaa sai suorastaan maanitella Harryn selkään, ja niin tarkka kuin mä hevosestani olinkin, mä halusin Jutan osalliseksi Harryn kehitystä.

"Mä ajattelin, että alkaisin treenaamaan tosissaan sen kanssa. Siis, oikeasti, you know?" mä aloitin vähän epävarmasti, pyöritellen yhtäkkiä hermostuneen hikisiä peukaloita sylissäni. Sitten, niitä tiiviisti tarkkailen, esitin hennon haaveen: "Haluisin startata vaativaa sen kanssa ensi kaudella. Ehkä interiä parin vuoden päästä."

Jutan kasvoilla, jossain epäilevän ja mietteliään välimaastossa ollut ilme pehmeni hieman. Sen toinen suunpieli nousi pieneen hymyyn, ja mä pelästyin, että sitä nauratti koko homma. Jos tarkasti mietti, niin olihan se nyt ihan naurettava ajatus: me kaksi harppomassa kouluradalla interiä plastrong frakin alta vilkkuen ja silinteri päässä keikkuen. Varsinkin jos katsoi ulkona tarhailevaa, juuri mutakylvyn ottanutta, möhömahaista puoliveritammaa, joka tiesi aina joskus ja jouluna miten kavionsa asettaa ettei kompastuisi niihin.

"Joo, kuulostaahan se vähän typerältä kun eihän se nyt osaa mitään, mutta ajattelin, että parin vuoden päästä se voisi olla ihan realistista! Jos vaan treenataan eikä satu mitään ja——" kiirehdin selittämään, mutta Jutta keskeytti mut reippaalla taputuksella olalle ja otti sitten varaslähdön kohti alakertaa.

"Ei kuulosta ollenkaan typerältä", se huikkasi olkansa yli nyt vilpittömästi hymyillen.

Sellainen lämmin tunne valahti mun yli: oli mukavaa kun joku uskoi suhun.

[Robert]

15.7.2016

Harry käveli leveän metsätien reunaa aasinkorvansa vaakatasossa. Kevyet sadepisarat ripsottelivat tasaista tahtia maalaten tamman kaulan tummanharmaaksi. Aina silloin tällöin yksi tai kaksi jäi roikkumaan mun kypäränlipasta. Sadetakin huppu rahisi korvien ympärillä, ja Harry huokaisi. Fiia oli katsonut mua vähän silmiään pyöritellen kun olin kertonut lähteväni maastoon treenaamaan koulua. Se oli muun muassa kertonut maneesin hienouksista ja vielä näyttänytkin sen sijainnin mulle aivan kuin olisin yhtäkkiä tullut muistisairaaksi.

Mutta ei, me oltiin maastossa. Siellä missä tuuli viskoi vesipisaroita puiden lehdiltä ja missä aurinko pysyi visusti pilviverhonsa takana. Siellä missä Harryn kavio aina silloin tällöin sukelsi vesilätäkköön ja missä se aina silloin tällöin ravisteli irtopisaroita mun naamalle.

Tie kaartoi vasemmalle ja mä väistin Harryn takapäätä kaarteen vastaisesti. Tämä lieni nyt sitten sitä aktiivimaastoilua: me väistätettiin pohjetta aina puolelta toiselle, tehtiin avoa ja sulkua missä pystyttiin, otettiin pysähdyksiä risteyksiin. Yksi vastaantuleva auto oli painanut ohi pikkukivet sinkoillen niin, että siitä Harry otti vähän herneen nenään ja yritti ojan puolelle, mutta muuten tamma oli ollut erinomaisen yhteistyöhaluinen. Mitä nyt aluksi oli vähän kummastellut, että jaa täälläkin pitää tehdä töitä.

Mä lähdin siirtämään tammani pehmeästä harjoitusravista käyntiin pelkällä istunnalla, ja mun iloksi se toimi: Harry laskeutui sulavaan käyntiin niskastaan yhä rentona. Sitten se nykäisi vähän ohjia, aivan kuin kertoakseen, että nyt oli jo loppukävelyjen aika, ja vastoin kaikkia mun periaatteita, mä annoin ohjien liusua mun sormien läpi täyspitkiksi. Mun huulien lomasta karkasi syvän henkäys, jota en ollut edes tiennyt pidätelleeni.

Treenamiseen palaaminen oli ollut helpompaa kuin olin odottanut. Toki kolme uutta satulahuopaa, uututtaan kiiltävät nahkasaappaat ja kilojen karistaminen koulusatulaa varten olivat hurjan hyviä motivaattoreita. Varsinkin se viimeinen: niin mukavasti kuin mä olinkin estesatulaan taas sopeutunut, kyllä mulla oli vähän ikävä koulusatulaa ja sen tutumpia kaaria.

Jotenkin mä olin ihan unohtanut, miten paljon asioita piti hoitaa jos halusi treenata ja kilpailla. Piti miettiä kengitykset tarkemmin, saada säännöllinen hieronta mahdutettua aikatauluun, uusia kilpailuluvat, etsiä niitä kissanristiäisiä joihin ilmoittautua... Jotenkin mä olin unohtanut, että lompakko tuntui paljon kevyemmältä kun alla oli puskapollen sijaan kilpahevonen. Todella paljon kevyemmältä.

Maneesin ikkunoista paistoi valo pimenevään iltaan kun me saavuttiin tallin pihalle. Veikkasin Fiian treenaavan Elmon kanssa siellä, meitä viisaampana ja parempana kouluratsukkona. Harry lompsi suoraan yksityispuolen sisäänkäynnille ja pysähtyi otsa ovea vasten ihan itsekseen. Mä pitelin satulan etukaaresta kiinni molemmin käsin ja tuijotin tamman niskasta kynittyä harjaa.

Olisikohan meistä siihen? Interin, tai edes vaativan tason ratsukoksi?

Oli tuntunut tajuttoman hyvältä, mutta samalta pelottavalta ja epärealistiselta lausua hiljaiset haaveet ääneen toiselle ihmiselle. Vieläpä ihmiselle, joka on melkeinpä suorassa vaikutuksessa meihin ratsukkona. Toisaalta taas, Jutta oli tuntunut ainoalta ihmiseltä, jolle se kertoa tässä vaiheessa. Liu'uin alas Harryn selästä, sadetakki inhottavasti satulan nahkaa vasten liimautuen, ja taputin tamman kaulaa reippaasti. Se käänsi päätään, taivuttaen kaulaansa vasemmalle, ja seurasi tarkasi kuinka nostin jalustimen ylös ja löysäsin satulavyötä. Oli siinäkin hevonen. Kolautti vielä päänsäkin oveen kun avasin sitä.

Sisälle kuivaan pääseminen sai tamman mielentilan sellaiseksi rentoutuneen raukeaksi, ja se pyörähti tyytyväisenä karsinaansa eikä edes häseltänyt turhia. Mä rullasin kaikessa rauhassa pintelit sen jaloista, ja vedin satulan sen selästä ja suitset päästä karsinan oven ollessa apposen auki. Kotoa tuodusta pussukasta löytyi pari kuivattua leivänpäätypalaa ja omena, jotka katosi tyytyväisen hevosen parempiin suihin heti eikä huomenna, ja mä rapsutin sitä vielä otsatukan alta.

Heti kun Harry nökötti karsinassaan kuivatusloimi niskassa, mä kävin lappamassa sen tavarat paikoilleen. Tai, no, melkein paikoilleen: pintelit ja satulahuopa oli pakko laittaa kuivumaan. Yläkerran oleskeluhuoneesta kuului rempseä puheensorina, mutta mä tyydyin vain vaihtamaan sadetakin tallitakkiin ja suuntaamaan takaisin alakertaan.

"Rooobert!"

Jonkun vieno kutsuhuuto raikasi tallin läpi. Mä nostin päätäni Harryn jalkojentarkastus- ja kavioidenputsauspuuhista, mutta karsinan kaltereiden läpi katsottuna yksäripuoli näytti ihan autiolta; mä palasin takaisin kivenpoistohommiin. Että osasikin pieni kivenmurikka olla tiukassa kengän ja päkiäisen välissä.

Sitten, ihan nanosekunnissa, yksäripuoli oli täynnä elämää, Cellan ja Mikaelan äänien kaikuessa seinistä kuin paikalla olisi enemmänkin ihmisiä. Mä huokaisin Harryn kaviolle ja nousin taas ylös, karsinan reunalla kysyvästi norkoillen. Mä olin ehkä vähän vältellyt Cellaa, koska tapaus Homo ei kuulunut välttämättä mun ykköspuheenaiheisiin ja musta tuntui, että se halusi tietää just eikä melkein mitä me oltiin Allun kanssa puhutti. Nytkin se katsahti mua silleen salapoliisimaisen mietteliäästi kunnes Mikaelan suu alkoi käydä ja se siirsi katseensa hattarapäähän.

"Mä tässä mietin, että olisitko sä halunnu taas ratsastaa Lusmun nyt joku päivä? Vaikka huomenna, tossa kentällä, tai maneesissa jos on tämmönen sää! Voit ottaa sille kangetkin niin ei ihan unohdu sekään, että miten niitä käytetään", se papatti menemään hymyillen.

"Joo", mä sanoin, ja Mikaela näytti vähän yllättyneeltä—ehkä se oli tottunut siihen, että mua sai aina maanitella ja maanitella tekemään jotain. Mutta jos nyt ihan rehellisiä oltiin, Lusmun ratsastushan sopi paremmin kuin hyvin mun uusiin treenisuunnitelmiin: se oli loppupeleissä ihan ehta vaativan tason hevonen. Se osasi ne temput, joita Harry ei osannut. Lusmun kanssa mä pääsisin kokeilemaan, miltä sen ja tän ja ton pitäisi tuntua selästä käsin, ja hakea sitten sitä samaa Harryn kanssa. Täähän oli ihan täydellistä, oivalsin ja mun katse kirkastui kun siirsin sen takaisin Mikaelaan: "Joo. Joo, vaikka heti huomenna."

"Joo!" hattarapää nyökytteli riemuissaan ja teki sitten täyskäännöksen kohti portaikkoa, jotain Lusmun tämänhetkisesti tilasta olkansa yli papattaen. Me katsottiin sen loittonevaa selkää Cellan kanssa niin kauan, kunnes se katosi näkymättömiin, ja sitten Cella kääntyi katsomaan mua. Mun teki mieli kyykätä karsinan seinän taakse piiloon, näkymättömiin.

"Niin mitä se Allu nyt oli höpöttänyt? Alviina sano, että se tunnusti sulle olevansa homo tai jotain. Ja et kai sä oikeasti kutsunut sitä ämmäksi?" se tivasi.

"Ai Allua?" mä kysyin vähän hölmistyneenä ja mietin, milloin mä olin ikinä nimitellyt Allua.

"Eikun Alviinaa!"

"No", mä aloitin vähän häpeissäni, "se oli vain. Sellainen hetkittäinen... Outburst, you know. Kun se on aina joka paikassa just eikä melkein oikeaan aikaan. Ihan kun sillä olisi joku sisäinen tutka näitä.... juttuja varten."

"Ei se kyllä oikeuta sua nimittelemään sitä, se on uusi hoitajakin niin ei se ansaitse tollasta kohtelua", Cella totesi aivan kuin se olisi itse maailman puhtain pulmunen eikä ikinä puhunut kenestäkään mitään pahaa missään tilanteessa. Ja mikä röyhkeämpää, aivan kuin Alviina olisi maailman puhtain pulmunen. Mä katsahdin siihen kulma koholla, vähän sellaiseen are you kidding me -tyyliin.

"No, se voi ehkä miettiä omassa pikkupäässään sitten, että mikä meni vikaan jos menee tunteisiin", mä vastasin happamasti ja sinkosin sen kaviosta poistamani pikkukiven kalterien raosta jonnekin teille tuntemattomille. "Ja ehkä sun pitäisi puhua Allun kanssa. Jos rehellisiä ollaan, niin mäkään en oikein tiedä mitä se tarkotti niillä sen leiri- ja kanijutuilla", mutisin ja astuin ulos karsinasta, oven perässäni kiinni lykäten. Cella tuijottin karsinan oven lukkoa kuin ei ymmärtäisi mekaniikkaa sen takana, ja mä seisoin hetken onnettomana sen vieressä kun en tiennyt tehdä muutakaan.

"Joo", blondi lopulta hymähti sellainen päättäväinen katse silmissään, ja lähti sitten kumisaappaat lompsuen kohti yläkertaa.

"Ja jos viittit pyytää sitä lopettamaan ne kanijutut? Ne oli ehkä vähän outoja", mä huusin sen perään ja keskityin rapsuttelemaan kuivunutta kuraa Harryn nahkariimusta.

Mun mielestä mä olin tosi kaunopuheinen.

Koska ne Allun kanijutut oli todella outoja.

[Robert]

16.7.2016

"Ja huomaatko nyt kun se työntää takaa ihan eri tavalla ku äsken?" Mikaela huuteli maneesin keskeltä. Mä mietin, että mitä ihmettä mun mitäätekemätön kroppa oli nyt tehnyt ja että miten voisin jatkaa sen saman tekemistä, jotta Lusmu mun alla "työntäisi takaa ihan eri tavalla kuin äsken".

"Juu", vastasin vähän pöllämystyneenä ja jatkoin harjoitusravissa löntystelyä. Lusmu meni kiltisti sinne minne mä pyysinkin. Mä olin jo vähän unohtanut miten mukava hevonen, varsinkin suomenhevonen se oli: se liikkui mukisematta niin kauan kuin mä osasin sitä ratsastaa. Harmi, etten mä juurikaan osannut. Mikela oli vakuutellut, että kyllä mä vielä löydän ne nappulat, joilla pienen voikon sai tanssahtelemaan kuin... No, Mikaelan kanssa kouluradalla.

Ehkä mä olin järjettömän kateellinen siitä, että Mikaela oli niin hyvä. Onneksi se oli myös mun partner in crime, eli mulla oli oikeus märehtiä asiasta päin sen naamaa.

"Avaa lonkkia enemmän niin se mahtuu käyttämään selkää paremmin", hattarapää opasti kädellään jotain elehtien. Mä vilkaisin sitä, mutta en ottanut siitä elehdinnästä juurikaan selvää. Tapitin hetken Lusmun satulan etukaarta ja tein jotain, jonka ajattelin mielessäni olevan aika lähellä lonkkien avaamista. Ja kappas saatanan keppanaa, Lusmuhan otti ja pyöristyi entisestään. Enkä nyt puhu sen laidunmahasta, vaan siitä sen kulkemasta muodosta. Mun ilme kirkastui noin sata astetta kohti aurinkoa.

Hei, sehän toimi! Täällä oikeesti tapahtui jotain, jonka mäkin huomasin! teki mieli kiljaista riemusta, mutta en ihan kehdannut. Lusmu puksutti menemään aivan kuin mä en olisi kokenut maailman tähän mennessä suurinta oivallusta sen kyydissä. Hifistelin fiilistä ja kuvittelin, miltä meno näyttö ulkopuolisen silmään ehkä vähän vaaleanpunaisinkin lasein, sillä pian taas Mikaelan ääni kajahti muuten autiossa hallissa.

"Älä jää matkustelemaan, se kohtaa jää taas painamaan kädelle jos sitä ei ratsasta!" se sanoi ja veti kädet tiukkaan puuskaan aivan kuin me ei oltaisikaan näytetty tosi hyvältä just siinä pitkää sivua ravatessamme. Mä en oikein tiennyt mitä tehdä, joten tein puolipidätteet ja keskityin taas satulassa istumiseen. Ilmeisesti se tyydytti Arvon Hevosenomistaja-VOKR-Ratsastuksenopettajaa, sillä se hiljeni hetkeksi. Tai hiljeni ja hiljeni, siirtyi vähän lähemmäs katsomoa neuvottelemaan jostain Joelin kanssa.

Mä en ollut ihan varma miksi sekin oli siellä, mutta mitä olin Mikaelan puheista ymmärtänyt, sekin oli jollain tasolla hevosihmisiä. Tai oli ainakin joskus ollut. Mä en tiennyt sen nykyisestä statuksesta enkä todellakaan kehdannut kysyä. Hyvä, että kehtasin edes puhua sille. Eikun, ainiin: enhän mä kehdannutkaan. Nytkin vain tiirailin sitä epäluuloisesti hiki niskassa ja kroppa Lusmun ravissa hytkyen. Mun softshell tuntui yhtäkkiä kolme koko liian pieneltä makkarankuorelta mun päällä, ja voi hyvä jumala, oliko mulla joku ulkonäkökriisi siksi, että Joel Linnanmäki, joka näpytteli puhelimellaan suurimman osan ajasta, sattui istumaan katsomossa?

En todellakaan, päätin ja ihan vaivihkaa paransin mun ryhtiä vähän.

Sitten Jutta paukahti ovesta sisään. Olin aika varma, että sillä oli talvitakki päällä ja se silti hytisi—päivälämpötila ei ollut noussut yli viidentoista asteen, ja varjoisa maneesi tuntui koleammalta kuin ulkoilma. Suitsittu ja satuloitu Harry sen vanavedessä sen sijaan näytti siltä, että tämä oli ehdottomasti hänen päivänsä kohokohta, ja hän myös ilmoitti sen kaikille kimakasti hirnahtaen.

Lusmu nosti päätään toivottaakseen Harryn tervetulleeksi, ja mä siirsin sen käyntiin ja annoin vähän pidempää ohjaa.

"Ai te tulitte jo", hymisin Lusmun kyydistä. Jutta puski maneesin oven kiinni perässään ja lähti taluttelemaan harmaakorvaa uran sisäpuolta pitkin. Se muistutti, että sillä oli muutakin tekemistä lauantai-iltana ja että sen piti kohta mennä eikä se voinut odotella "arvon herraa tallikäytävällä hevonen narun päässä koko iltaa". Mä imitoin sen mussutusta hiljaa Lusmulle, joka ilahtuneena naurahti (lue: hörähti) mun mock-imitationille.

"No meillä on kyllä kesken tässä", mä mietiskelin ääneen kun Jutta vilkaisi mua silmiään epäilyttävän i-heard-that -tyylisesti siristellen. Harry vietti tänään vapaapäivää, eli sillä olisi edessä vain lyhyt ja kevyt käynti-ravijumppa. Lusmun kanssa me oltiin päästy vasta puoliväliin, tai siis, kankiohja oli vasta alkanut tuntua tutulta omalla paikallaan keskisormen ja nimettömän välissä. Vääntelehdin kovin vaikeana voikon selässä.

"No laitanko mä tän pois sitten?" Jutta kysyi reipasta vauhtia maneesin upottavassa hiekassa tallustaessaan. Se oli kyllä painonsa arvosta kultaa, ja vähän enemmänkin, koska musta tuntui, ettei Jutta painanut ihan hirveästi. Tai ainakaan arvostaan kultaa.

"Mä voin mennä sillä!" Mikaela hihkaisi yhtäkkiä katsomon edustalta. Joelkin nosti päätään kulmaansa samalla kohottaen.

"Um", mä sanoin.

"Joojoo! Brilliantti ajatus", Mikaela sanoi.

Harryn selässä oli käynyt minä, Salli ja Jutta. Kerran Pirittakin. Siihen sen vierailevat tähden olivat viimeisen vuoden aikana jääneet.

"Sure", mumisin ja viittilöin Jutalle, että I guess sitten vaan. Mikaela jättiläismenosta riemastuneena koukkasi katsomosta mukaansa kypäränsä ja marssi sitten kentän keskelle, jonne Jutta oli Harryn pysäyttänyt. Mä ja Lusmu tuijotettiin kilpaa kuinka se kiristi satulavyötä ja mittaili jalustimia ja lopulta tempaisi itsensä kyytiin ihan liian vaivattomasti Jutan pidellessä tammaa paikoillaan. Se sinkaisi liikkeelle heti kun sen hoitaja päästi ohjista irti, ja Jutta taputti ohi kävelevää tammaa vielä kankulle ennen kuin huikkasi heipat ja kirmasi ulos lauantai-illan hurmioon.

"Jahas", minä totesin, enemmän Lusmulle kuin kenellekään muulle, ja seurasin katseellani Harryn selässä täydellistä asentoa hakevaa hattarapäätä.

Mikaela ei ollut mua kuin muutaman hassun sentin lyhyempi, eikä se siksi näyttänyt Harryn kyydissä yhtään se kummemmalta. Oikeastaan se näytti ihan kivalta siellä. Siltä, että se voisi kuuluakin sinne. Harry tietenin kulki vähän jännäpaskana, koska sitä aina kuumotti uudet ratsastajat. Se mulkoili epäluuloisena satulassa istujaa ja aina välillä pysähtyi haistellakseen Mikaelan kengänkärkeä. Mikaela antoi sen tehdä niin, taputti vain tamman kaulaa.

"Ratsastaksä vielä vai joko loppu puhti?" se yhtäkkiä kajautti niin, että sekä minä, Lusmu ja Harry kaikki hätkähdettiin. Olin selin Joeliin, mutta olin ainakin 60% varma, että sekin oli hätkähtänyt.

"Ei", jupisin itsekseni ja keräsin taas ohjaa. Lusmu ravisteli päätään aivan kuin sille olisi jo riittänyt, mutta asettui nätisti raameihinsa heti kun mä ratsastin sitä ohjan ja pohkeen väliin. Kai me pojjaat pärjättäisiin vaikka meidän koutsi olikin väliaikaisesti fiilistelemässä omaa ratsuaan.

"Näytät pieneltä sen selässä!" Joel huusi katsomosta, ja mä yhtäkkiä muistin, kuinka mä olin vain muutaman hassun sentin pidempi kuin Mikaela, ja jostain kumman syystä mun posket päätti hehkua punaista. Just ja joo.

[Robert]

30.7.2016

"Oletko sä nähnyt Kristiania tallilla pitkään aikaan?" kysyin ihan muina miehinä Lusmun kavioita kapsuttavalta Mikaelalta. Se katsahti mua jalkojen välistä aivan liian kiinnostuneena ja mua kadutti koko kysymys.

Tallin lattialla oli viileä istua. Lusmu näytti käsittämättömän suurelta näin alaperspektiivistä sen tarkkaillessa ympäristöään valppaana pää pystyssä. Mikaela antoi kavion laskeutua takaisin maahan ja suoristi selkänsä käsiään reisiinsä pyyhkien. Se näytti siltä, että oli valmis suorastaan purskahtamaan uteliaisuudesta.

"En mä", se sanoi aivan kuin Kristianin täälläkäymisellä ei olisi elämää suurempaa merkitystä. Mä siristin sille epäilevästi silmiäni, mutta se tapitti takaisin niin enkelimäisen välinpitämättömästi, että siirsin katseen pian omiin heinänkortts nyplääviin käsiin.

"Mietin vaan kun se ei oo sen jälkeen käynyt", mutisin hiljaa, vähän katkerana, mutta ennen kaikkea epäuskoisena siitä, että mä edes sanoin tätä ääneen. Vielä epäuskoisempana siitä, että tämä asia vaivasi mua.

"Aijaa", Mikaela myhäili ja kurtisti kulmiaan. Mä katsoin sitä epäilevästi, koska se oli ihan liian epämikaelamaisen rauhallinen tän asian suhteen. "Miksi se sua mietityttää?" se kysyi avuliaasti ja vaihtoi kaviokoukun harjaan vaikka se oli putsannut vasta yhden kavion. Katsoin kuinka se lääppi Lusmun kylkeä juuriharjalla.

"No. Kunhan mietityttää", mä vastasin välttelevästi, "Etkö sä tehnyt vasta yhden kavion?"

"Luuletko, että oot sen mielestä huono pussaileen?" Mikaela kysyi ihan kun mä en olisi sanonut mitään.

Tuijotin sitä järkyttyneenä, aivan kuin se sanat olisivat olleet maailman absurdein ehdotus eivätkä todellakaan käyneet mun mielessä viimeisten viikkojen aikana ihan liikaa.

"No en todellakaan!"

"Koska ihan hyvä sä olet, kyllä mä muistan!"

"Etkä muista!" mä lehahdin palttiarallaa punajuuren väriseksi ja kampesin ylös paikaltani, lippistä päähän paremmin korjaten.

"Muistan, muistan!" Mikaela vakuutti kimmastuneena ja lopetti Lusmun "harjaamisen" laittaaksen kädet lanteilleen ja katsoen mua aivan kuin äiti, joka oli just saanut 4-vuotiaan pentunsa kiinni pahanteosta. Silleen vaativan hellästi. "Ei liikaa kieltä tai kourivia käsiä eikä--"

"Okay, stop for the love of God, Jesus!" mä keskeyten sen käden stopiksi ilmaan nostaen samalla kun toinen eksyi puristamaan nenänvarren kahden sormen väliin tuskatuneesti.

"Mistä te oikein puhutte?" käytävälle tallustellut Salma kysyi hämmentyneenä. Pyörähdin ympäri ja näin kuinka uteliaisuud suorastaan paistoi sen silmistä.

Mikaela katsahti muhun, ja mä ehdin just ja just katsoa sitä varoittavasti kun--

"Robertilla on kriisi siitä, että onko se ihan susipaska suutelija kun Kristiania ei oo näkyny sen jälkeen", hattarapää möläytti onneissaan. Mä tuijotin sitä pöyristyneenä.

"Mikaelalla on lista seppeleläisistä, joita se on suudellut", mä möläytin vuorostani katse edelleen Mikaelassa ja se vilkaisi mua kulmat kurttuun painaen. Kyllä mä tiesin, ettei se lista ollut vissiin mikään suuri, mutta silti.

Salma tuijotti meitä molempia vuoron perään hämmentyneenä aivan kuin se ei olisi tiennyt kumpaan asiaan tarttua ensin. Mä olin iloinen siitä, ettei se ollut Alviina.

"Minkä jälkeen?" oli Salman ensimmäinen kysymys, ja mun suu loksahti auki. Ensin hämmenyksestä, sitten hätäännyksestä, ja lopulta se sulkeutui pikaisesti kun maistelin uusinta oivallustani: Salma ei ollut tiennyt.

"No sen jälkeen kun Kristian pussasi sitä rehuhuoneessa!" Mikaela kertoi avuliaana, äänensävy lähennellen sellasta itsestäänselvyyden toistoa, että tästä oli uutisoitu Liekki-Sanomissa tai ainakin Paikallisliekin etusivulla monen monta viikkoa sitten.

"Mitä, oikeesti?" Salma katsahti nyt vuorostasn mun tulipunaiseen naamaan. Hetken se tuijotti mua, mutta tuli kai lopulta siihen lopputulokseen, että musta ei saisi irti sen enempää, ja siirsi katseensa takaisin Mikaelaan hämmentyneenä: "Mä luulin, että ne oli vain jotain tyhmiä huhupuheita kun täällä on liikkunut muutenkin paljon huhuja... tästä kaikesta."

Mikaela nyökytteli myötätuntoisena, ja mä purin mun hampaita yhteen samaa tahtia kun mun sormet puristuivat nyrkkiin. Salma siirsi katseensa takaisin muhun jotenkin mittailevasti, mutta ei sanonut mitään.

"No", se lopulta aloitti kun kukaan muukaan ei sanonut mitään. Sen utelias katse oli kuitenkin edelleen liimattuna muhun ja se ahdisti, tuntui kuin olisi ollut joku museoesine tai eläintarhaelukka siinä kaikkien pällisteltävänä. "Kuitenkin, mulla oli Miksulle asiaa Bonniesta vaan, kun se sileällä nyt liikkuu ihan kivasti mut--"

Mä liukenin paikalta ennen kuin ehdin pureutua sen tarkemmin Salman ja Bonnien kouluratsastusongelmiin. Harry odotteli mua karsinassaan varusteet päällä, mun kun oli alun perin pitänyt odottaa Mikaela ja Lusmu meidän kanssa kentälle. Vedin kypärän päähän lippiksen tilalle ja talutin tammani ulos aktiivisen pälinän kuuluessa edelleenkin pesukarsinan tienoilta.

Fiia ja Elmo kulkivat kentällä, ponin työskentelymuodosta ja kokoamisasteesta päätellen jo treeniensä loppusuoralla.

"Moikka", se sanoi vähän hengästyneenä kun ravasi portin ohi, ja mä hymyilin sille nopeasti. Punapää keskittyi ratsastukseensa vielä parin kierroksen ajan kunnes antoi Elmolle pitkät ohjat. Poni venytti turpansa pitkälle maata kohti Fiian keventäessä kyydissä rennosti. Mä kiristin Harryn satulavyötä ja kadehdin tumman ruunan rentoa muotoa. Harry kun ei ikinä uskaltaisi venyttää noin pitkälle. Sen rintalihakset, saatikka sitten vatsalihakset eivät vielä pitkään aikaan antaisi sen venyttää noin pitkälle.

Kaikessa rauhassa mittasin jalustimet Jutan jäljiltä kohdilleen, kiristin vyötä vielä toiseltakin puolelta ja heivasin itseni selkään. Harry odotti kunnes olin laskeutunut kunnolla satulaan ja lähti sitten vasta liikkeelle, ja mä annoin sen tehdä niin. Ehkä se, että tamma ei pinkaissut liikkeelle heti kun mun jalka irtosi maasta, oli jo mittavaa edistystä.

"Mennäänkö maaston kävelemään?" Fiia kysyin kun ratsastin ripeäliikkeisemmällö hevosellani sen ohi sisäuralla. Vilkaisin sitä ja se jatkoi: "Meille loppukäynnit, teille alkukäynnit?"

Kohautin olkiani, "Why not."

Fiia avasi portin Elmon selästä helposti, jättäen sen auki perässään kun me suunnattiin siistissä kahden ratsukon jonossa kohti valaistua lenkkiä.

"Kuulin vähän juttua", Fiia aloitti kun siirryimme ratsastamaan rinnakkain, molemmat hevoset askeltaen rauhassa pitkin ohjin. Mun sydäntä kouraisi, ja ehdinkin jo huokaista kunnes tyttö jatkoi.

"Tosi siistiä, että oot uskaltanut laittaa teille niin korkeet tavoitteet", se sanoi, "ja mä kyllä uskon, että ne on ihan realistisetkin. Varsinkin nyt Harryn varsomisen jälkeen teidän meno on näyttänyt tosi mukavalta aina kun oon nähnyt."

"Ai", mä vastasin vähän hämmentyneenä, koska mä olin odottanut Fiian kuulleen jotain ihan muita juttuja. Sitten selvittelin vähän kurkkuani ja jatkoin: "Musta tuntuu, että me pystytään siihen. Harry on vielä niin nuorikin."

"Ja sinä", Fiia hymähti huvittuneena ja katsoi mua pää kallellaan Elmon selästä, "teistä tulee vielä jotain suurta."

Mä katsoin Fiiaa, ja se näytti vilpittömältä siinö Elmon kyydissä keikkuessaan, ja mun rintakehän valtasi lämpö. Mun huulet kaartuivat pieneen hymyyn kun siirsin katseeni Harryn satulan etukaareen, posket taas punertavina hohkaen.

Sitten, joku kohtalon ironia asetti puunjuuren juuri Harryn kavion eteen, ja harmaakorva kompuroi kuin olisi ensimmäistä kertaa kävelemässä.

Meidän nauru kaikui metsässä hyvän sekunnin jos toisenkin.

[Robert]

2.8.2016

Mä en ollut nähnyt Kristiania varmaan kuukauteen, ja silti se ei poistunut mun elämästä, ei sitten millään. Se oli läsnä keskiviikkobisseillä kun nautittiin Mikaelan kanssa Suomen sääjumalat tuntien viimeisistä oikeasti hyvistä terassikeleistä ja parannettiin maailmaa, tai ainakin itsemme väliaikaisesti. Se oli läsnä Inkerin katseessa aina joskus kun se nosti silmänsä puhelimestaan mua pälyilläkseen. Se oli läsnä mun ajatuksissa kun tuijotin ilmoitustaulun uusinta paperilappusta.

Venna ja Tollo myytäisiin.

Tuijotin sanoja silmä nykien. Tässäkö tämä nyt sitten olisi? Mä en ikinä saisi vastauksia yhteenkään kysymättömään kysymykseen, ja kaiken kukkuraksi en ikinä näkisi Vennaa. Mua vähän harmitti, että olin kokonaan unohtanut lupautua auttamaan Aurinkoa ponitamman kanssa: ne olisivat ansainneet enemmän oikeasti hyvää aikaa keskenään. Mä en halunnut edes kuvitella miltä tytöstä tuntui, varsinkin juuri kun se oli löytänyt ponin kanssa sen kuuluisan yhteisen polun alun. Syyllisyys takoi ahdistavasti rintaa vasten—mä en ollut joltain helvetin ihmissuhdesotkuiltani ehtinyt pitää lupaustani.

Tallissa oli hiljaista näin iltasella, pilvien peittäessä auringon taakseen ja tuulen ujeltaessa nurkissa tulevasta syksystä muistutellen. Laahasin itseni Harryn karsinalle niskaani mietteliäästi raapien, ja Jutan ei tarvinut muuta tehdä kuin vilkaista mun suuntaan ennen kuin se pyöräytti silmiään. Se suki Harryn kesäkarvaa antautumuksella, sitä eilisen sateen luomaa mutakylpyspottia tammatarhassa kiroten.

"Olisinko mä voinut mennä tällä siihen maastoon ylihuomenna?" se kysyi, mutta mä olin liian keskittynyt tuijottamaan pienistä pienintä ruostetäplää Harryn karsinan lukossa. Mitäköhän Aurinko tekisi nyt? Mihinköhän Venna lähtisi? Jatkaisiko Aurinko tallilla, jonkun ehkä vähän kivemman ponin kanssa? Kantaisiko se mulle kaunaa lupausten pettämisestä?

Mitähän Kristian tekisi nyt? Tulisikohan se enää ikinä takaisin? Saisinkohan mä ikinä kysyä siltä, muuten kuin Inkerin välityksellä, että mitähän vittua?

"Haloo."

"Huh?"

"Se maasto", Jutta totesi, nojaten nyt Harryyn toisella kädellään. Mun silmissä ei ilmeisesti syttynyt valo eikä toinenkaan, sillä Jutta huokaisi ja toisti: "Että voinko mennä tällä siihen ylihuomiseen maastoon?"

"Joo, juu, tietenkin voit", heilautin kättäni kulmien painuessa mietteliääseen kurttuun. Eikö se ymmärtänyt, että mulla oli tärkeämpiäkin asioita mietintämyssyn alla? Jutta ei näyttänyt yhtään vakuuttuneelta vaan silmäili mua edelleenkin harjaamista jatkaessaan, ja mä tapitin sitä hetken pää kallellaan kunnes vakuuttelin uudestaan: "Ei sun tarvitse multa kysyä."

"Tarvitseehan", Jutta vastasi, "en haluu sotkee teidän treenisuunnitelmia."

"Joo", kurtistin kulmiani uudelleen ja nipistin nenänvartta sormillani, "niin tarviikin. Sorry, mulla on vain... muuta ajateltavaa."

"Venna on tarhailemassa jos haluut mennä sitä rapsuttelemaan", hoitajatyttö myhäili tietäväisenä, ja mä katsahdin sitä vähän silmiäni siristellen, mutta ilmeisesti Jutta ei ollut ihan niin tietäväinen. Mä kuitenkin otin vinkistä vaarin ja jätin Jutan hoitamaan harmaakorvaa kohti ratsastuskuntoa, suunnaten itse kohti ponitarhaa.

Aurinko maalasi pihan raidalliseksi säteillään, ja mä tungin kädet farkkujen taskuihin. Päivälämpötila oli heittelehtinyt tasaisesti kahdenkymmenen asteen pinnassa koko päivän, mutta pihalla tuivertava tuuli nosti paljaat käsivarret kananlihalle ja sai mut nykimään swetarin kyynärpäihin käärityt hihat alas, ihan sormiin asti. Kauempaa kuului kavioiden tasaisen kopina kovaa hiekkatietä vasten, Vennan kimeän hirnahduksen kajahtaessa maastoon lähtevien ratsukoiden perään. Poni seisoi pää pörheänä tarhan reunalla, ja mun suunpieli kohosi hymyyn sen mekastusta katsellessa.

Vaan äkkiäkös sekin otti yhtä vakaan laskusuunnan kuin Nintedon pörssi Pokemon Gon ilmestyttyä. Kristianhan se siinä, tallusteli tyytyväisenä (tai oikeastaan mä en ollut varma kuinka tyytyväinen se todellisuudessa oli, varsinkin kun oli tää koko tollohommakin) talon ohi kohti ruunatarhaa.

Kimpaantuneena viime viikkojen vitkuttelusta mä marssin sen perään, mun lyhyemmät mutta vikkelämmät koivet kuroen etäisyyttä reippaasti. Mä en ollut varma kuuliko se mun vimmatut askeleet vai oliko sillä vain joku kuudes aisti, sillä se kääntyi ympäri just ennen kun sain kiinni sen paidan hihasta, nykien sen aitan nurkalle mitään sanomatta.

Tiesittekö muuten, ettei ollut niin helppo kiskoa viisitoista senttiä itseään pidempää, kummastuksesta paikoilleen jähmettynyttä ihmistä yhtään minnekään? Varsinkaan kun sen jalat eivät tuntuneet toimivan sen jälkeen kun se tajusi kuka sitä repii ja minne. Siellä me kuitenkin lopulta seistiin, aitan nurkalla, minä rintakehä tiuhaan turhautumisesta kohoillen ja Kristian kulma koholla mun levotonta liikehdintää seuraten.

"What the hell, dude", tiuskahdin sille ensimmäisenä, lausetta sen kummemmin avaamatta, koska pakkohan sen oli tietää, tajuta. Mutta ei se näyttänyt kovasti siltä, että se olisi ihan hirveesti ymmärtänyt miksi mun poskipäät helottivat punasena pisamien alla, tai miksi mä kävelin edestakaisin sen edessä, tai miksi mun kädet elehtivät vaikka sanoja ei tullut. Ei, se seisoi siinä paikoillaan, ne tyhmät iänikuiset vanssit jalassa ja se typerä huoliteltu tukka sillä ainaisella kiehkuralla.

Mä pysähdyin ja tuijotin sitä, hampaita yhteen purren.

Tiesittekö muuten, että kun työnsi viisitoista senttiä itseään pidemmän pojan aitan seinää vasten niin se liikkui käsien alla kuin ilmaa vain? Varsinkin kun itse tuli perässä, melkein painautuen toista vasten ja nykien sitä vähän alemmas ihan vain että yletin tukahduttamaan kaikkia mun kauhukuvia siitä, että mä olin ihan susipaska suutelemaan.

Yllättäen, se kurottautui alas helposti, mun kädet rutistaen silti sen paidan rinnuksia aivan kuin vakuutena siitä, että se kanssa pysyisi siinä.

Sitä paitsi, siitä oli helpompi siirtää kädet sen rinnalle ja työntää se pois, paeten itsekin askel jos toinenkin taaksepäin.

"You can't do that", mumisin sille ja nostin kädet kasvoille, kämmenet silmiä hieroen niin, että mun päässä väärinpäin ollut lippiskin oli ottaa hatkat.

"Teknisesti ottaen sä kyllä... mua", Kristian sanoi sieltä missä se vielä oli, aitan seinää vasten, paita rytyssä siitä missä mun sormet olivat olleet ihan hetki sitten. Mä mulkaisin sitä myrkyllisen ja koko tilanteeseen väsyneen välimaastosta, ja otin ihan varmuuden vuoksi kolmannenkin askeleen taaksepäin. Se tuli yhden perässä.

"Sä alotit", mä vastasin, aivan kuin oltaisiin yhtäkkiä oltu pari nassikkaa, jotka olivat joutuneen opettajan puhutteluun välituntikinan johdosta. "Miksi sä edes teit niin? Sä et—mä en ole—"

"Mä en tiiä!" Kristian puuskahti, jotain ärsyyntyneitä viivoja piirtyen sen kasvojen ihoon hetkellisesti, ja mä säpsähdin. Se veti kädet tiukkaan puuskaan eteensä, ja mun katse tipahti sen käsivarsiin, ihan vain hetkellisesti. "Mä en tiedä, okei?" se lopulta jatkoi, säikäyttäen mun silmät takaisin omiinsa. Mun kulmat kurtistuivat kuin itsekseen, koska eihän toi ollut mikään syy.

Mä en kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin mun nimi raikasi tallipihan läpi. Kaksi askelta vasemmalle paljasti tallin ovelta huutelevan Jutan. Mun sydän hypähti rintakehän sisällä: kaksi askelta, vaivaiset kaksi askelta ja kuka tahansa olisi voinut nähdä. Mä nielaisin, siirtäen katseeni vielä viimeisen kerran Kristianiin.

"Yeah, right", pyöräytin sille silmiäni ja lähdin tarpomaan reipasta vauhtia kohti tallia. Tummia pilviä uhkaava aurinko sai Jutan siristämään silmiään samalla kun se roikkui oviaukossa, kysymys sen kasvoilla loistaen. Mä korjasin lippistä paremmin päähän ja marssin ovelle ilmeisesti tarpeeksi myrskyn merkkinä saaden tytön kohottamaan kätensä puolustavasti kun astuin sen ohi sisään. Mun suunta oli suoraan kohti Harryn karsinaa, ja sain jo karsinan oven auki ja ohjat ujutettua tamman kaulalta kunnes Jutan huvittunut ääni muistutti, että eihän mulla ollut edes ratsastusvaatteita päällä.

Muuta ajateltavaa, toden totta.

[Robert]

11.8.2016

"Viulunkieli", Inkeri tokaisi yhtäkkiä kuin se olisi oivaltanut jotain suurenmoista. Mä vilkaisin sitä puhelimen yli, ja niin teki Mikaelakin: se laski jotain naistenlehteään niin, että pystyi kohottamaan kulmaansa lusikkaansa lipovalle Inkerille. Siristin silmiäni vanukkaalle sen käsissä. Se näytti kovin harvinaisen tutulta.

"Eikö toi ole—"

"Sitä sä olet", Inkeri keskeytti mun vanukasvarkausepäilyt ja osoitti mua lusikalla, "kireä kuin viulunkieli. Mitä sulle on tapahtunut?"

Mä tuijotin sitä kaikkea muuta kuin hölmistyneenä kunnes pyöräytin silmiäni ja lysähdin takaisin sohvan selkänojaa vasten, paljaat jalat reunalle nousten. Mikaela vilkaisi mua vähän siihen malliin kuin sekin olisi halunnut tietää, että mitä mulle oli tapahtunut. Sen katse oli vähän sellainen, että se porautui nopeasti läpi ohimosta. Katsahdin yläviistoon sen tarkasti meikattuihin kulmakarvoihin ja seittimäisen pitkiin ripsiin. Ketä varten sekin muka aina laittautui.

Faktahan oli se, että vaikka mitä oli tapahtunut. Harryn tyhmä jalka oli tuntunut eilen lämpimältä, vaikka Jutta oli vartin kourimisen jälkeen väittänytkin, että ei siinä ollut mitään normaalia nivellämpöä enempää oiretta. Olin yrittänyt patistaa eläinlääkäri-Allunkin sitä tunnustelemaan, mutta Allu oli haahuillut muualle kuin ei olisi mua kuullutkaan. Inkerikin oli lopettanut Siirin hoitamisen sitä neuroottisesti meille kaikille perusteltuaan vaikka muut eivät päätöstä juurikaan kyseenalaistaneet. Venna oli lähtenyt ja mä olin katsonut tallinnurkalta Auringon synkeitä kasvoja ja niiskuttanut vähän itsekin. Anne oli loihtinut Charlielle ihan oman nimikylttinsä ja Gekko-poni oli saapunut heti perässä jäädäkseen. Niin, ja mä olin roikkunut Kristian Hansenin huulissa aitan nurkalla.

Tunsin tumman pilven keimailevan pääni päällä jo pelkästä ajatuksesta. Kuten arvata saattoi, maa oli taas niellyt senkin idiootin kuin vaivihkaa.

Ei sillä, että sillä olisi jotain tekemistä mun harvinaisen huonon mielialan kanssa. Ei sitten ollenkaan.

Cella paukkasi sisään oleskeluhuoneeseen ja pysähtyi hetkeksi niille sijoilleen aivan kuin se ei olisi olettanut täällä olevan ketään. Me kaikki katsahdettiin siihen jokseenkin odottavasti. Lusikka maiskahti Inkerin suusta, ja Cellan katse napsahti siihen. Sitten se jatkoi matkaansa toiselle puolelle huonetta pikaiset, melkeinpä hengästyneet heipat huokaisten. Heti perään se mutisi jotain Windistä, jotain hyvästä kesäkelistä ja viimeisistä kesälomapäivistä, ja vesipullon mukaan napattuaan se olikin jo poissa.

"Jaa", totesin kun ovi helähti kiinni blondin perässä.

"Cella haluaa vissiin tosissaan ottaa kaiken irti näistä viimeisistä kesälomapäivistä ihan vaan kaksin Windin kanssa", Mikaela kohautti olkiaan ja palasi sitten takaisin Cosmopolitaninsa pariin. Mä vilkaisin sitä vähän epäilevästi: oliko Cella harrastanut paljonkin tällaista viime aikoina? Mutta ainoa, mitä mun huulilta karkasi, oli joku puoliajatuksellinen aijaa kun mun silmät harhautuivat lukemaan aukeamaa: 14 merkkiä siitä, että olet rakastunut. Yikes. Kohta kolmetoista, sinulla on kivaa hänen kanssaan vaikkette tekisikään mitään. Kohotin kulmaani alaotsikolle ja siirryin takaisin puhelimen kanssa räpeltämiseen.

"Pitäisiköhän käydä uittamassa hevosia vielä?" mietin ääneen. Mikaela käänsi sivua toiseen ja Inkeri kaapi viimeisiä vanukasjäämiä kupin reunoilta. Kumpikaan ei sanonut mitään. Annoin mun polven valahtaa sivulle sen verran, että se tyrkkäsi Mikaelan kättä. Se tuuppasi takaisin ja kurtisti kulmiaan, selittäen jotain siitä kuinka ei todellakaan jaksanut hakea Lusmua. Inkerikin sanoi olevansa pian lähdössä. Oli siinäkin toverit. Huokaisten ponnistin itseni sohvalta ylös puhelimen shortsien taskuun sujauttaen.

Kengät sujahtivat jalkaan samalla kun huikkasin heipat tytöille ja hölkkäsin portaat alas tallikäytävälle. Cella puunaili siellä Windiä kuin sillä ei olisi tärkeämpää tekemistä tässä elämässä, ja mä sujahdin siihen Windin eteen. Tai, no, turvallisen välimatkan päähän, turvallisesti kädet taskuissa. Windi tyytyi vain mulkoilemaan mua, mutta ei sentään puuskahtanut tai tehnyt muutakaan vihapuheeksi mieltävää. Mä keinuin päkiöiltä kannoilleni odottaen Cellan saavan tamman kavion takaisin maan pinnalle.

"Hey", aloitin sillä sekunnilla kun rauta kosketti taas betonia. Cella nousi, vilkaisi mua olkansa yli ja vähän epäilevästi kohotti kulmiaan, mutta tervehti mua kuitenkin takaisin. Toisaalta mä en varmasti näyttänyt ihan kaikista iisimmältä ihmiseltä siinä kädet taskussa vaikeana keikkuessani. Selvitin kurkkua ja revin käsivarren ristiin rinnalle, katse Windin täpliä laskien kun yritin keksiä sanottavaa: "Mietin vaan, että, tota, olisiko pitänyt mennä uittamaan hevosia?"

"Äsh, meillä on vähän niinkuin treenipäivä", Cella sanoi ja se näytti kyllä siltä, että se oli vähän pahoillaan, "ehkä joku toinen päivä."

"Ehkä joku toinen päivä", mä komppasin mietteliäänä ja mietin, mistä taikoisin itselleni uittoseuraa. Harry ei ollut ikinä edes uinut, ainakaan jos mä ihan oikein muistin. Cella väänsi vielä sellaisen sorisiitä-hymyn kasvoilleen ja heitti länkkäsatulan leveään selkään. Mä nyökkäsin, huulet viivaksi vedettyinä, ja otin askeleen taaksepäin, pyörähtäen sitten ympäri. Missä kaikki tallilikat olivat silloin kuin niitä tarvitsisi?

Ei tarvinnut kuin astua ulos ovesta, ja siinähän niitä oli. Sulassa sovussa Bonnie ja Eela sievästi hoitopuomilla, ja Ransu niittämässä läheistä ruohotäplää enemmän kuin onnellisena. Mä huokaisin jo ennen kuin yhdistin hevoset niiden hoitajiin. Ei siinä, että Salmassa saatika sitten Fiiassa olisi ollut jotain vikaa. Alviinaa mä katsahdin nenä tyytymättömästi rutistuen. No, rohkea rokan syö, ja tuskinpa Alviina edes sai ratsastaa Ransulla ilman valvontaa, varsinkaan maastossa.

"Pitäisikö lähteä uittamaan hevosia?" kysyin ovenkarmiin nojautuen. Kulmat kurtistuivat auringon porottaessa silmiin, pakottaen ne sirrilleen. Salma nosti käden otsalleen auringonsuojaksi ja suoristi selkänsä Bonnien jalkoja harjaamasta. Fiiakin keskeytti Eelan sukimisen katsahtaakseen mun suuntaan. Se ilmeisesti päätti antaa Salman hoitaa puhumisen, niin vikkelään harja palasi tumman hevosen karvalle.

"Voi hitto, me kun tultiin just maastosta", Salma totesi harmissaan, "ei kyllä tajuttu käydä uittamassa vaikka tää säähän on ihan täydellinen."

Fiia kopautti harjaa puomiin, laskien pölypilven pysähtyneeseen kesäilmaan. Se kopisteli keskittyneesti harjaa puuta vasten vielä pari kertaa kunnes katsoi taas mua itsekin vähän siristellen: "Ehkä Alviina vois lähteä sun kanssa. Se vasta jäi suustaan kiinni kun oli hakemassa Ransua sisälle."

"En mä", pellavapää ehti sanomaan, nykien Ransua lähemmäs ennen kuin mä ehdin edes vilkaista sen kermanväristen gasellisäärten suuntaan, "Pirren pitäisi tulla kohta tallille."

"Voi mikä harmi, ei kai sitten—" mä ehdin jo taivastelemaan ja olin täysin valmis pyörähtämään 180 astetta ympäri ja pölähtämään takaisin tallin varjoon, kunnes. Kun-helvetin-nes.

"Toisaalta", Alviina aloitti tapansa mukaan todella viattomasti, mutta jostain syystä mä olin oppinut, että mitä viattomampi sen sävy, sitä pahempi sisältö. Nytkin mä tapitin sitä vähän pelonsekaisella ärtymyksellä, harmissani siitä, että mulla ei ollut aurinkolaseja joiden taakse piiloittaa mun silmienpyöräytys. Salma katsahti muhun paheksuvasti, mutta Fiia vain virnisti kunnes palasi Eelan hoitamisen pariin. Mokoma porkkanapää kun tiesi kuinka vähän mä siedinkään Alviinaa.

"Toisaalta?" mä toistin, jonkinlaisen hymyn kasvoilleni loihtien. Se selvästi miellytti Salmaa, niin iloisesti itsekin hymyillen se kääntyi Ransun hoitajan puoleen.

"Toisaalta, Anne ja Piritta ovat antaneet mulle luvan ratsastaa Charliella. Tietenkin silloin kun Piritta ei sitä liikuta, tai joku muu", tyttö totesi mietteliäänä kunnes lisäsi reippaasti, "ja olenhan mä käynyt sillä maastoilemassa. Pirren ja Ransun kanssa tosin, mutta Charlie on niin kovin leppoisa, että tuskinpa sitä seuranmuutos haittaa."

"Noni! Mahtavaa!" Salma ilakoi kuin paraskin matchmaker, ja mä kiristelin hampaita.

"Mahtavaa", kaikui mun sanat kun talsin tyttökolmikon ohi kohti tammatarhaa omaani noutamaan. Niin kerrassaan mahtavaa. Mä en ollutkaan halunnut mitään muuta mun elämältä kuin lähteä Alviinan kanssa uittoreissulle. En sitten mitään muuta. Harry pönötti iloisena heti portilla vastassa Huiska seuranaan, ja mä taputin suomenhevosen kaulaa aitojen sisälle luikahtaessani. Se haisteli mun taskujen tienoita uteliaana, ja mua melkein harmitti kun mukana ei sattunut olemaan herkkuja. Liinaharjainen tamma oli vaihtanut hoitajaa jo useampaan otteeseen, mikä oli suorastaan ihme kun otti huomioon kuinka tajuttoman kiva hevonen se loppupeleissä oli.

Huiskalla mäkin olin ensimmäiset suomenhevosteluni joskus käynyt. Ei naurannut sillon, mutta nykyään se yksittäinen kesämuisto pisti kyllä hymyilemään.

Harry pukkasi mua vaativasti päällään, ihan niin paljon, että tasapaino horjahti. Huiska onneksi otti tyytyväisenä vastaan ja mulkaisin omaa hevostani vähintäänkin jäätävästi rapsuttaessani Huiskaa otsatukan alta. Se painoi vastaan eleestä ilahtuneena, mutta mun piti napata jo kiinni Harryn riimusta ja sujahtaa harmaakorvan kanssa takaisin sisälle. Olihan mulla treffit Alviinan kanssa. Ja se kun tallusteli jo tallia kohti Charlie perässään.

Lopulta kökötettiin tallin pihassa hevostemme selässä, ja mä odotin ryhti lysyssä, että Alviina sai ratsunsa satulavyön kiristettyä vielä viimeistä kertaa. Mä olin tyytynyt heittämään Harrylle suitset ja itselleni kypärän, ja siihen se olikin sitten jäänyt. Shortit ja simppeli teeppari olivat ihan hyvä kombo uittoreissulle. Alviina sen sijaan oli varmuuden vuoksi pistänyt Charlielle satulan, ja jos se olisi ollut kuka tahansa muu kuin Alviina, niin mä olisin ehkä jopa osannut arvostaa oman turvallisuutensa kaiken muun edelle pistämistä. Mutta se oli Alviina.

"Ajattelitko ihan satulan kanssa uida?" kysyin muina miehinä.

"Saahan sen otettua sitten pois", Alviina vastasi yhtä tyynenä.

Mä en vastannut siihen enää mitään, pyöräytin vain harteitani. Alviina sääti vielä jalustimiaan, tarkisti kypäränsä remmin ja nyökkäsi sitten. Ohjastin Harryn laiskasti kohti metsäpolkua, ja se keinahteli eteenpäin rauhallisin askelin. Ehkä äkilinen lämpö monen päivän vähän koleamman sään jälkeen oli saanut senkin energiatasot alas, sen verran lunkisti se tallusti joukonjohtajana polkua seuraten.

"Kuule, Robert", Alviinan heleä ääni aloitti heti kun päästiin leveämmälle pätkälle, joka johtaisi suoraan rantaan ja jossa Charlie harppoi nopeasti Harryn rinnalle. Se oli ollut oikeassa niistä kahdesta, ne näyttivät tulevan toimeen keskenänsä paremmin kuin hyvin—kumpikaan ei mulkoillut toista, mutta ei myöskään halunnut antaa mitään suuria huomionosoituksia.

"No mitä, Alviina", vastasin, ja melkein itseäkin pisti rinnasta se sävy, jolla sanat vyöryivät ulos. Vilkaisin Alviinaa hetkellisesti, ja se katsahti muhun kulma koholla.

"No sitä vaan, että", se aloitti, piti sitten mietteliään tauon katsoakseen minne ratsasti vaikka ohjat roikkuivat pitkinä vasten Charlien laikukasta kaulaa, "onko sulla... jotain mua vastaan?"

Mun pää kääntyi sen suuntaan niin nopeasti, että ihme kun niska ei revähtänyt. Katsoin sitä ehkä vähän liiankin epäuskoisena, sillä se naurahti kevyesti ja keskittyi sitten nypläämään satulan etukaaren juurella pilkottavia jouhia. Se näytti niin tajuttoman viattomalta. Vähän sellaiselta koiranpennulta, jota mä olin just potkassut naamaan. Useamman kerran. Piikkarit jalassa.

"Ei", kuulin itseni vastaavan. Just sillä hetkellä Harryn pää kohosi rennosta muodosta ja se höristi korviaan, aivan kuin olisi kuullut mitä absurdeinta häränpaskaa kuunaan. Mä kerin ohjia vähän paniikinomaisesti, mutta sitten huomasin, että harmaiden korvien välistä pilkotti se ranta, ja annoin nahan valua sormieni välistä takaisin pitkälleen samalla kun avasin taas suuni: "Oh, look. We're here."

Yritin vaivihkaa kannustaa Harryn istunnalla ripeämpään käyntiin, mutta Charlien kanssa samassa tahdissa askeltava tamma ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Veteen se ei todennäköisesti tulisi menemään, tai jos menisi, niin sitten mäkin pääsisin aika varmasti uimaan enkä välttämättä omasta tahdostani. Alviina kuitenkin antoi puheenaiheen vaihtua, ja pian se jo valuikin alas Charlien selästä, satulan puunkannolle asettaen.

Tuntui oudolta nauraa sen kanssa Harryn roiskiessa vettä riemuissaan joka paikkaan, mutta ehkä hyvällä tavalla oudolta.

Ehkä ne hienovaraiset sotakirveetkin saataisiin jossain vaiheessa haudattua.

[Robert]

22.8.2016

Mysteeriviikko turvallisesti takanapäin, oli jotenkin outoa palata takaisin arkeen: maanantai toi mukanaan paitsi työpäivän, niin myös pilviä ja kevyttä vesisadetta. Harry oli ollut Jutan liikutettavana viikonlopun ajan, ja se tuntuikin rennolta ja irtonaiselta mun alla. Just siltä, että se oli valmis tekemään töitä.

Mä olin kovin tyytyväinen siihen, millaisin harppauksen Harry oli edennyt sairaslomansa ja äitiyslomansa jälkeen. Toki työmaata vielä oli, eikä me oltu edes siinä pisteessä, jossa oltiin oltu ennen sairastumista, mutta toisaalta taas Harry tuntui kuin eri hevoselta—sillä oli aivan uusi motivaatio tehdä asioita eikä se ollut enää niin kovin säpsy. Olin miettinyt sitä itsekseni hakiessani harmaakorvaa sisälle edellisiltana, ja muutama Annin kanssa vaihdettu sana oli saanut hehkulampun mun pään päällä syttymään: meidän oma vuosipäivä Seppeleessä oli tullut ja mennyt juuri ennen mysteeriviikonloppua.

Ehkä Harry oli kotiutunut kunnolla.

Ehkä Harry oli pitänyt enemmän tästä elämästä, rauhallisesti kotoilusta ilman turhia kisamatkoja.

Ehkä Harry oli hätkäillyt ja säpsynyt jatkuvasta matkustelusta johtuvan stressin takia.

Puristin huulet viivaksi ja kehotin tamman raviin ravistaakseni syyllisyydentunteen vatsanpohjasta. Suuri Harmaa liikkui tyhjässä maneesissa miellyttävästi. Ei mitenkään erityisen mahtavasti tai näyttävästi, mutta miellyttävästi. Sitä oli mukava ratsastaa tässä työskentelymuodossa: vähän alhaalla, mutta kevyenä kädelle, selkä käytössä. Vuoden aikana Harry oli ehkä oppinut myös siihen, että aina ei tarvinnut antaa kaikkeaan. Nytkin sen ravi oli maahansidotumpaa, paljon vähemmän liitävää kuin se ravi, jonka tiesin saavani siitä irti jos vain ratsastin.

Se oli ihan hyvä asia oppia: säästi niin hevosen kuin ratsastajankin energiaa silloin kuin ei oikeasti treenattu. Harry oli kuitenkin aina kiva ratsastaa vaikkei se koko sydäntään senkertaiseen sessioon antanutkaan. Se oli aina kuulolla, liikkui omalla moottorilla eikä lähtenyt käsistä.

Salma tuikkasi päänsä maneesin ovista sisään, Bonnie heti perässä. Harry höristi korviaan ja pörisi tammakaverilleen, mutta keskittyi takaisin ratsastukseen puolipidätteen ja pienen pohkeilla avituksen kanssa.

"Moikka", sponsoriratsastaja tervehti pirteänä ja sulki oven perässään. "Mekin tullaan tekemään sileällä, jos ei haittaa."

"Ei tietenkään, tervetuloa vaan", vastasin päätäni kääntämättä ja keskityin kulman ratsastukseen. Salma talutti Bonnien keskelle kenttää, ja hetken ajan maneesissa kaikui vain suoriksi vedettyjen nahkahihnojen kova ääni, koulusatulan hienoinen narina, Harryn kevyt puhina ja sen satunnaisesti yhteen kolahtavien kavioiden kolina. Näin sivusilmällä kuinka Salma keikautti itsensä kevyesti poninsa selkään ja ohjasi sen vastakkaiselle puolelle kenttää sen kummempia säätämättä.

Harry suoritti viimeistä avoväistöä tasaisesti, joskin kuolaimiaan hetken kolisutellen, ja mä muistutin sitä kädellä, että tuollainen ei kelpaa. Charlien kanssa oli saanut olla käsi rauhassa, sillä ei ollut koko ajan tarvinnut pelata pitääkseen hevosen mielenkiinnon suoritettavassa tehtävässä, mutta Harry suorastaan vaati jatkuvaa tekemistä tai muuten se keksi sitä itse. Suoristin tamman ennen kulmaa, ja se tanssahteli uran sisäpuolella kevyesti, kulmaan sulavasti taipuen. Mä annoin ohjien valua pidemmiksi mun sormien välissä, ja Harry vapautti raviaan pidemmäksi. Sen tahtiin oli helpompi aloittaa keventäminenkin, varsinkin kun tamma tukeutui jonkin verran ohjaan pitkälle maata kohti venyessään.

"Huomasitko muuten hoitajahakujen tulokset?" Salma kysyi kun ravasin sen ohi sisäuralla. Se käveli vielä alkukäyntejä, ja mä arvostin sitä, että se oli antanut meille työskentelyrauhan eikä aloittanut keskustelua ennen kuin nyt. Mä vilkaisin siihen mietteliäänä.

"Ai", hymisin ja siirsin Harryn käyntiin. "Mä en edes oikein tiedä kuka haki. Ja kelle ne haki. Siinä oli niin kamalasti hoitajiensisäisiä vaihtojakin, Inkeri ainakin vapautti Siirin hakuihin, mutta sitten kuulin, että Clara vaihtoikin Netalta Siirille ja Netta tulikin hakuihin?"

"Joo, ja Tuulia vaihtoi Huiskaan", Salma tiesi kertoa, "Ruusu, Charlie, Netta ja Loeke siellä sitten lopuksi oli."

"Ai niin, Pihlakin lopetti", vastasin mietteliäänä ja annoin Harryn liikkua pitkässä käynnissä Bonnien rinnalla.

"Niin", toinen totesi vähän haikeasti, katse Bonnien jouhissa kunnes se kirkastui jälleen: "Mutta Anthon pääsi Charlien hoitajaksi! Muistathan sä Anthonin? Ihanaa kun se tuli takaisin kans!" Sitten se katsoi mua, iloisena aivan kuin elämässä ei olisi voinut olla mitään parempaa kuin Anthonin paluu Seppeleen kiemuroihin. Mä yritin taltuttaa mun pelästyneen katseen ja katsoin muualle, kurkkuani selvitellen.

"Totta kai muistan", koska kyllähän mä muistin. Anthon oli ollut ihan yhtä vitaali osa porukkaa kuin Inkeri, kuin Britta. Se jos mikä teki siitä tuulahduksen menneisyydestä. Tuulahduksen, jota mä en kaivannut nyt kun Brittakin oli kadonnut taas kerran maisemista eikä Inkerinkään näkeminen enää muistuttanut mua useiden vuosien takaisista tapahtumista. Ei sillä, että menneisyys olisi ollut jotenkin huono—päinvastoin—mutta mä en välittänyt nostalgiasta ja sen mukana tuomistaan tunteista. Varsinkaan jälkimmäisestä.

"Se oli siellä hoitsuttomien leirilläkin silloin", Salma papatti tyytyväisenä samalla kun mä nypläsin Harryn harvoja jouhikarvoja. "Se on ihan hillittömän pitkä nykyään. Varmaan vähän Kristiania lyhyempi. Kristian on kyllä niin hurjan pitkä. Oli hauska katsoa sitä Siirin kanssa viikonloppuna!"

"Mhm", mä sain tiristettyä yhteen purevien hampaiden välistä.

"Mut sä et paljoa kasvanut vanhoista ajoista, mutta Anthon on kyllä ihan eri tyyppi! Ihan hyvännäkönen poika siitäkin kyllä kasvoi."

Mä kallistin päätäni canyounot-tyylisesti Salman suuntaan, mutta se katsoi viattomasti eteenpäin Bonnien ohjia vähän paremmin käsiinsä keräten. Salma nyt varmaan olikin heittänyt koko kommenttinsa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö mun silmä olisi nykinyt silti. Varsinkin Kristianin mainitsemisen kohdalla, mä olin tyytyväisenä vältellyt sitä koko viikonlopun kuin ruttoa. Toki se oli ollut vähän vaikeaa samassa mökissä asuen, mutta Mikaela oli sentään lähtenyt yökävelyille aina kun siltä oli kehdannut pyytää. Toisin kuin Cella, joka oli mökkijaot julistanut.

"Huomasitko, että Cella ja Allu nukkuivat eri mökeissä? Viikonloppuna?"

Salman kasvoilta valui ilo jonnekin ja tilalle tuli mutristuneet huulet ja mietteliäs kulmakurttu. Sitten se huokaisi raskaasti.

"Joo, niillä on kai jotain... kismaa ollut."

"Ai siksikö Allu on käyttäytynyt niin oudosti?"

"Siksi."

"Cellakin on ollut ihan ihmeellinen."

"Niin on."

"Nehän sopi yhteen niin hyvin, aika... strange", mutisin. "Luulin, että ne oli... in love, or something."

"Mm", Salma mumisi ja kannusti Bonnien raviin. Se ei edes kääntänyt päätään kun jatkoi: "Aina ihmiset ei vaan voi olla yhdessä. Vaikka ne kuinka sopisivatkin yhteen. Vaikka ne olisivatkin in love or something."

Mä katsoin sen ravin tahdissa kevyesti pomppivan hupparin hupun perään mietteliäänä.

Niin kai sitten.

[Robert]

23.8.2016

"Siis ei oo totta", Jutta puhisi ja suoristi selkänsä. Se oli kyykistellyt siellä, missä yksityishevosten suojat olivat, osa siistissä paketissa sisäkkäin ja osa siellä täällä. Mä vilkaisin sitä kysyvästi, mutta se oli selin muhun, nosti vain kädet lanteilleen ja mulkoili suojalaatikkoa kuin koko hässäkkä olisi tehnyt pahemmankin luokan rikoksen. Mä nykäisin viimeisenkin rypyn Harryn koulusatulahuovasta suoraksi ja siirryin sitten Jutan viereen patsastelemaan. Mä en ollut ihan varma, mitä se hössötti, mutta yritin tuijottaa suojalaatikkoa mahdollisimman tuimasti.

"Mä en löydä Harryn vasenta etusuojaa mistään", hoitaja lopuksi puuskahti ja risti kädet rinnalleen. "Viime viikolla katos ne kaks pinteliäkin, ne turkoosit joustot tarroilla, you know?" se kääntyi vilkaisemaan mua ja mä nyökkäsin ajatuksissani. Jutalla oli kyllä pointti: mä en ollut nähnyt meidän joustopinteleitä itsekään viime viikon jälkeen, ja yhtä fleecepinteleistä olin etsinyt koko viikonlopun siinä missä Petri Piaffen hevosen viejää.

"Aikamoista", kuristin kulmiani. Mun käsi eksyi mietteliäänä naputtelemaan mun alahuulta. Meidän tiivis suojientuijotus keskeytyi kun satulahuoneeseen paukkasi sisään yksi jos toinenkin tyyppi: Wilma, yksi niistä uusista hoitajista ja Cella. Ne hälisivät iloisesti vielä mysteeriviikonlopun tapahtumista, Cellan tyytyväinen ääni ylimmäisenä. Se oli tuntunut kuin eri ihmiseltä viikonlopun ajan, ja näin jälkeenkinpäin oli tuntunut siltä, että sen harteilta oli nostettu joku näkymätön paino. Ehkä mysteeriviikonlopun järjestäjänä hääriminen oli tehnyt sille hyvää.

"Onko teillä jotain hukassa?" blondi kysyi kun kyykistyi itse koukkaisemaan Windin suojat. Varmoin ottein sieltä löytyi takasuoja, toinenkin ja etusuoja. Sitten käsi haki tyhjää. Cellan suusta karkasi sellainen tuimistunut noh?? äännähdys käden kopeloidessa ympäri laatikoita. Lopulta sekin nousi ylös vain kolme suojaa käsissään ja katsoi meitä. Jutta katsoi sitä silleen I told you -tavalla tietäväisesti vaikka se ei ollutkaan sanonut mitään. Cella tuijotti hölmistyneenä käsissään olevia suojia: "Siis kyllä mä ne eilen laitoin kaikki tänne kun se tuli estetunnilta."

"Ruusaltaki on yks suoja kadonnut, Anne käski lainata Rokilta samankokoisii etusuojii ku se ei muutenkaa kai käytä niitä", se uusi hoitaja kohautti olkia ja nosti suomenhevosen satulan käsivarsilleen. Sitten se katsahti meihin vielä mietteliäästi kunnes avasi suunsa: "Se suoja on kyllä kuulemma ollu kateissa kans jo jostain tyyliin... Torstaista."

"Joo, Harryn yksi fleecepintelikin on kadonnut just ennen viikonloppua!" Jutta henkäisi. Cella suoristi selkänsä katse edelleen Windin yhtä vajaassa suojakokoelmassa.

"Se on Pintelimies!" Wilma puhisi yhtäkkiä. Me käännyttiin kaikki katsomaan sitä kulmat enemmän tai vähemmän koholla. Mikä helvetin pintelimies?

"Excuse me", mä vain totesin ja sujautin kädet softshellin taskuihin. Tuuli helisytti satulahuoneen ikkunaa. Jossain kolahti ovi seinää vasten puuskan voimasta. Mun selkärankaa pitkin hiipivät väristykset saivat ihon nousemaan kananlihalle, ja hautasin leukaani syvemmälle ylös asti kiinnivedetyn takin kaulukseen.

"Pintelimies!"

"Kuka hiton pintelimies??" Cella lopulta melkein äyskähti kärsimättömästi, osittain Wilman äänen päälle.

"Hestian etusuojat on ollu melkei viikon jo kateissa, ja me Tuiden kaa mietittii ensin, että ne ois vaa kadonnut. Mut sit toinen niistä löytyki autotallin takaa? Siis kuinka randompaikka etusuojalle?? Siellä oli kanssa jotain epämääräsiä jalanjälkiä, ja sit yhtäkkiä Ruusultakin katos yks etusuojista! Ja nyt Harryn pinteleitä ja suojia, ja Windinkin... Ihan varmana muidenkin! Pintelimies ollut asialla!"

Mun kulmakarva nousi skeptisesti vielä pari astetta ylemmäs. Olihan meillä käynyt kankivarkaitakin joskus, mutta ne olivat kai olleet vain jotain kiusantekijöitä. Sitä paitsi, kuka varastaisi vain vasemman etujalan suojia? Mitä helvetin järkeä siinä oli? Mä olin jo valmis pyöräyttämään silmiäni ja leimaamaan tämän huolimattomien hoitajien ja tuntilaisten syyksi, mutta sitten vilkaisin Cellaa ja näin kuinka sen silmät laajenivat, suorastaan kirkastuivat. Niillä olisi valaissut vaikka koko satulahuoneen jos ulkona raivoava tuuli olisi aiheuttanut sähkökatkoksen.

"Uusi mysteeri", se lopulta henkäisi. "Ihkaoikea mysteeri!"

"Joo!" Wilma innostui ja rutisti Hestian suitsia rintaansa vasten aivan kuin tämä olisi parasta mitä se on ikinä kuullut.

"Oh my God", mutisin henkeni alla kun Jutta innostui nyökyttelemään tyttökaksikon mukana.

Mun protestit olivat kuitenkin next to nothing kun tyttönelikkö löi viisaat päänsä yhteen suojalaatikoiden yllä. Lopulliseksi saldoksi nousi yhteensä neljä pinteliä ja viisi vasemman etujalan suojaa. Windi, Ruusu, Hestia, Harry, Aristo ja Frank olivat kaikki kolmen suojan varassa. Essi piteli Ruusun jäljellä olevia takasuojia sekä Rokin etusuojia sylissään kuin pientä lasta, ja Cella mulkoili Windin yksinäistä etusuojaa aivan kuin olisi kloonautunut tiukan katseen alla. Tiukilla äänensävyillä ne pohtivat yhdessä varkauksien aikajanaa, motiivia ja syyllistä, kaikkia kolmea samassa henkäyksessä.

Mä olin aikeissa sanoa jotain pölinän keskelle kun Wilma yhtäkkiä osoitti mua sormi heristen. Mä otin puolustukseksi (ja ehkä vähän suojeluksikin) askeleen taaksepäin.

"Millon Harryn ensimmäinen pinteli katosi? Milloin sä viimeksi näit sitä vasemman jalan etusuojaa?" se kyseli poliisimaisesti, ja mä vähän odotin sen kaivavan kynän ja lehtiön jostain takataskusta. Virkamerkkikään ei olisi ehkä saanut mua ihmettelemään.

"En mä", aloitin, mutta Jutta katsoi mua tiukasti ja Cella odottavasti, joten räpyttelin mun katseen takaisin Wilman poliisilookkiin. "No, uhh, se fleecepinteli taisi hävitä joskus torstaina, tai ehkä perjantaina", aloitin vähän vaikeana, mutta Essi katkaisi mun puheen kertoen, ettei tollasesta mölinästä ollut mitään apua ja että piti olla spesifimpi. Tai ei se käyttänyt niin hienoa sanaa, mutta mä mulkaisin sitä silti.

"En minä tiedä. Torstaina mä vielä käytin niitä illalla. Perjantaina se yksi puuttui", nurisin painoa jalalta toiselle vaihtaen, "ne turkoosit joustopintelit ovat olleet kateissa keskiviikosta asti. Siksi mä torstaina laitoinkin ne toiset."

"Aha", Wilma hymisi mietteliäästi. "Entäs se vasemman etujalan suoja?"

"No Jutta just nyt ihan äskettäin huomasi sen. Se käytti sitä kai sunnuntaina maastossa viimeksi. Vai?"

"Joo", Jutta hyppäsi kuulusteluun mukaan aivan kuin se olisi vetänyt jotain tohtori John Watsonin kaltaista roolia. "Sillon oli kaikki suojat tallella, mä nimittäin pesin ne ja laitoin kuivumaankin pariks tunniks kun ulkona paistoi aurinko. Kaikki neljä pistin takas tonne."

"Mielenkiintosta", Wilma nyökytteli, ja sitten ne olivat taas kaikki neljä päät yhdessä. Mä vaan tuijotin vierestä silmät pyöreinä, koska mä en voinut uskoa mihin tämäkin päivä oli menossa. Seppele ei tehnyt hyvää mun verenpaineelle, tai millekään muullekaan. Verisuonet pullistelivat jo nyt. Saisin aneurysman ennen ensi viikkoa tätä menoa.

Mikaela oli hyvä vaistoamaan tällaiset asiat. Asiat, kuten mun pahasti sykkivän otsasuonen.

Ehkä siksi se pamahti satulahuoneeseen just sillä hetkellä. Se pysähtyi ovelle kuin sellainen kurttuturpainen vainukoira, joka oli juuri löytänyt jäljestämänsä hajun lähteen. Mä huokaisin, ja mun alahuulta nyplännyt käsi pysähtyi siihen paikkaan. Mikaelan kasvoille ilmestyi hymy, sellainen cat who got the cream -hymy. Se tanssahteli lähemmäs, tarttui mun käsivarteen tuttavallisesti samalla hetkellä kun mä nostin mun kädet nipistämään mun nenänvartta.

Aneurysma, lemme tell ya.

"Mitä kokous teillä oikein on menossa?" se kehräsi, ujuttaen kätensä mun käsivarren lomasta ja taputti sitten mun kahisevaa hihaa.

"Pintelimies on käynyt!" Cella sanoi ensimmäisenä. Se kuulosti vähän siltä kuin Pintelimies (lieni erisnimi tässä vaiheessa) olisi ollut sen pahin vihollinen. Wilma nyökytteli raivoisasti blondin vieressä, ja Essi avualiaana kohotti suojia hellästi piteleviä käsiään Mikaelan nähtäville. Jutta käyttäytyi sentään kohtuullisen normaalisti.

"Meillä on ihan oikea mysteeri", se henkäisi silmät laajina, ja mä pyöräytin omiani. Kohtuullisen normaalisti, my ass.

"Onko! Ihanaa!" Mikaela riemastui ja päästi irti mun käsivarresta taputtaakseen käsiään yhteen. Wilma alkoi kerrata tapahtumia jälleen kerran, Cellan ja Jutan heitellessä väliin tarpeellisia faktoja Essin säestyksellä, ja mä hieroin mun kasvoja käsiini. Cella jossain vaiheessa referoi muhun vaimitärobert-lausahduksella, mutta mä en ehtinyt edes sormieni lomasta tyttöjä vilkaista kun papatus senkuin jatkui vain. Mun sormet siirtyivät haromaan mun hiuksia, toisen käden napatessa lippalakin käteen siksi aikaa. Lopulta Pintelimiestilannepäivitys alkoi lähestyä loppuaan, ja mä asettelin lätsän takaisin mun päähän, väärinpäin.

"Tämä on ihan naurettavaa", rutisin kun tytöt hylkäsivät suojansa tuntihevostensa karsinoiden eteen ja suuntasivat yläkertaan hakemaan muistiinpanovälineitä, mua mukanaan repien. Mä en ymmärtänyt miten mä olin joutunut keskelle tätä pyörrettä. Mitään Pintelimiestä ei varmaan edes ollut. Syyllinen löytyisi mitä todennäköisemmin yhdestä jos toisestakin tallikäytävällä harhailevasta, vyötärönkorkuisesta tuntilaisesta, jotka niin kovin avuliaina olivat aina mukana laittamassa ja purkamassa hevosia.

Mä karkasin yläkerrasta siinä vaiheessa kun kello alkoi lähestyä hevostenkuntoonlaittoaikaa. Mieluummin olin alakerrassa tuntilaisten armoilla kuin salapoliisivaihteensa päälle jättäneiden sekopäiden vankina oleskeluhuoneessa. Toisaalta, siinä vaiheessa kun olin hädin tuskin saanut ensimmäistäkään askelta portaikolta käytävälle ja joku nykäisi mun hihaa, mä olisin ehkä sittenkin mieluummin istunut oleskeluhuoneen sohvalla, vaikkakin paranoidia höpinää kuunnellen.

"Anteeks", yksi niistä vyötärönkorkuinen kypäräpäistä kysyi. Mä nielaisin huokaukseni ja katsahdin siihen mahdollisimman kohteliaasti. Napero jatkoi reippaasti: "Tiedätkö missä Gekon toinen etusuoja on? Sellainen sininen, pitkä. Mulla ei ole ku tää yks. Tämmönen. Ne oli kyllä molemmat sen karsinan eessä kun alotin harjaamaan."

Mun katse ampaisi naperosta kaukaisuuteen. Pintelimies, mä henkäisin ajatuksissani, mutta naperon hämmentyneestä ilmeestä päätellen myös ääneen. Lopulta osoitin sen käytävällä häärivän Pyryn riesaksi ja ampaisin itse takaisin yläkertaan. Portaiden harppominen kolme askelta kerrallaan otti kunnon päälle, ja mä olin miltei hengästynyt kun räsäytin oleskeluhuoneen oven auki. Kaikki viisi tyttöä pöydän ympäriltä kääntyivät katsomaan mua.

"Pintelimies kävi täällä!!"

[Robert]

25.8.2016

Tietokoneen näyttö tuijotti mua takaisin yhtä tyhjästi kuin mä sitä. Kursori vilkkui valkoisessa kentässä. Hey, I'm afraid that, siinä luki. Mun sormet napputivat näppäistön alareunaa hitaasti, mietteliäästi, ja vilkaisin oikealle, jossa Salli oli vielä muutama kuukausi työskennellyt. Se oli muuttanut jonnekin pohjoiseen, jättäen vakuutuspuuhat ja tilitoimistot kokonaan taakseen. Se aikoi kuulemma keskittyä vain hevosiin. Sen sen Kollin ja tallin mukana se sinne muuttikin.

Mä tuijotin kliinisen autiota työpöytää ja huokaisin.

Hey, I'm afraid that I can't make the conference this afternoon. RH

Ei se kovin kaunopuheinen sähköposti ollut, mutta mun ohimoa jomotti joko eiliset, tavallista pidemmiksi ja syvällisemmiksi venähtäneet keskiviikkobisset tai vaihtoehtoisesti koko aamun tietokoneen äärellä istumisesta nokkiinsa ottanut migreeninalku. Mä hieraisin mun otsaa. Muut näpyttelivät menemään, joku puhui puhelimessa rauhallisella äänensävyllä. Radiossa soi joku ikivihreä biisi niin hiljaa, että jouduin pinnistelemään kuullakseni edes sen melodian.

"Hey", koputin faijan toimistin ovenkarmia. Se katsoi mua lasiensa takaa, mutta palasi nopeasti papereidensa pariin. Mun suunpieli nykäisi hermostuneesti. En astunut peremmälle toimistoon, nojauduin ovenkarmiin kynää käsissäni sormeillen. Kauluspaita tuntui kiristävän hartioista. "I think I'm gonna call it a day", hymisin faijalle, joka nosti siniset silmänsä hetkeksi muhun. Sitten se nyökkäsi, alrightit sanoen ja raapusti jotain paperiin. Sen enempää se ei sanonut, enkä kyllä mäkään—käännyin ympäri, nappasin bleiserin mukaan tuolin selkämykseltä ja klikkasin tietokoneen sammuksiin.

Yksikään toimiston neljästä muusta henkilöstä ei nostanut katsettaan kun poistuin.

Neljä kerrosta alempana paistoi aurinko, joka sai mut siristelemään heti lasioven auki työnnettyäni. Bleiseri jäi mun käsipuoleen.

Ajomatka Liekkijärvelle lounasruuhkan ja iltapäiväruuhkan välissä oli kevyt. Viimeisissä liikennevaloissa pyörittelin puhelinta kädessäni. Posken sisäpuolta purren mietin, josko laittaisin tekstiviestiä Mikaelalle. Mun peukalo liu'utti näytön auki, painoi sormenjäljen kotinappulaan ja avasi jo mun ja Mikaelan välisen keskustelun. Napautin kerran tekstikenttää, mutta peukalon miettiessä kirjaimien yllä, päätin toisin. Puhelin liukui takaisin matkustajan paikalle, ja valokin vaihtui vihreäksi.

Kodin sijaan ajoin suoraan tallille—miksei? Arkeen palaaminen kesäloman jäljiltä oli näkynyt paitsi tallilla vietetyssä ajassa niin myös tallillaviettoajan kellonajoissa. Iltapäivät olivat harvinaista herkkua, ja mun ehkä teki vähän mielikin mennä sinne tuntilaisten täyttämälle käytävälle fiilistelemään hitaasti mutta varmasti saapuvaa syksyä. Arkea.

Liekkijärven hiekkateille mennessä olin vaipunut jo niin ajatuksiini, että vimmattua vauhtia aivan liian pienellä pyörällä polkeva mies oli jäädä multa huomaamatta ennen kuin kohdalla, ja sain juuri ja juuri väistetyksi piirun verran vasemmalle. Pyöräilevä mies jäi nielemään maasturin taakseen jättämää pölyä, ja minä, kaksi kättä ratissa ja sydän villisti pamppaillen, katsoin taustapeilistä kuinka se heristi mulle nyrkkiä. Jesus.

Tallipihan nurkilla seisoi Cella koko tilanteeseen selkeästi jo puutunut Windi narun päässä ja joku nuorempi tyttö, ja mä kaarsin auton hiljaa parkkipaikalle. Hiekka rohisi kenkien alla kun kävelin autolta tallin seinustalle, turvallisen etäisyyden päästä Windistä. Cella huomasi mut ensimmäisenä, ja se antoi katseensa juosta mut läpi päästä varpaisiin.

"Oho", se tokaisi. "Ootko menossa jonnekin?"

"Tulin suoraan töistä", vastasin ja vilkaisin vaivihkaa nuorempaa tyttöä. Cellan katse seurasi mun katsetta.

"Katsun pyörä vietiin", se selitti ja mun kulma kohosi kuin itsekseen.

"Huh", tarjosin mielipiteekseni asiaan. Katsu kuulosti nimen perusteella tutulta: Salma oli ehkä maininnut sen uusia hoitajia mulle kertoessaan. Mä vilkaisin sitä uudelleen, mutta mun oli mahdoton kertoa, olinko mä nähnyt sitä vai miljoonaa muuta yhtä pientä nassikkaa tallilla aiemmin.

"Se oli Pintelimies", Cella uhkasi niin puhkuvalla äänensävyllä, että Windikin pisti korvat hetkeksi höröön. Oli niilläkin suhde.

"Pitäisikö sen nimeä muuttaa, nythän se on vienyt jo kangetkin ja että pyöränkin", aloitin samaan aikaan kun Katsu kysyi, "Mikä Pintelimies?"

Mä sulloin kädet aurinkoiseen hellepäivään aivan liian tummien chinojen taskuihin ja kallistin vähän päätäni, Cellalle kulmaa go for it -tyylisesti kohottaen. Recap teki hyvää itsellekin, viime päivien pyörityksessä kaikki oli tuntunut puuroutuvan yhdeksi ja samaksi tapahtumaksi. Blondin äänen papattaessa taustalla, mä keskityin tuijottelemaan jalanjälkiä. Ne olivat samanlaisia kuin mitä oli ollut yhden suojan löytöpaikallakin. Suurehkoja saappaanjälkiä, joiden vuoksi Pintelimies oli Pintelimies eikä Pintelinainen.

"Ah", keskeytin Cellan kun hehkulamppu syttyi mun pään päälle. Cella kurtisti mulle kulmiaan. "Meinasin ajaa yhden kaverin yli matkalla tänne. Se polki tosi raivoisasti sille ihan liian pientä pyörää. Heristi nyrkkiä perään. En mä kyllä tiedä, kuka se oli."

"Pintelimies", Katsu henkäisi. "Se pyörä on mullekin jo liian pieni!"

Cella jatkoi tapahtumakertauksensa loppuun, ja pyöräytti vielä silmiään päälle: miten joku ihminen pystyikin olemaan niin röyhkeä? Mä myötäilin hymisten sen sanoja. Ei sillä, että mulla olisi kovasti tuntunut joku etusuoja tai pari pinteliä missään, mutta mulla oli vain yksi hevonen ja ne olivat vain yhdet suojat, joita käytettiin joskus ja jouluna railakkaimmilla maastoretkillä. Annella oli koko ratsastuskoulullinen hevosia, joista osa käytti suojia aina. Ja kanget vielä siihen päälle.

Ja polkupyörä.

"Olitteko te menossa jonnekin?" havahduin kysymään kun Windi huokaisi syvään Cellan takana. Tyttökaksikko tuntui itsekin hätkähtävän todellisuuteen, ainakin niin reippahasti ne alkoivat selittämään jotain maastokävelyistä ja Netasta, ja yhtäkkiä mä seisoinkin tallin nurkalla yksinäni. Jaa. Ohimo muistutti taas olostaan, ja huokaisin. Harry kuitenkin tapitti mua odottavasti tarhan portilta, joten mulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin käydä nappaamassa se matkaan mukaan.

Daniel hypähti juuri ulos yksäripuolen oviaukosta Lynn perässään kun mä laahustin sinne, kulmat syvässä kurtussa ja sormet nenänvartta nipistäen kun päässä jyskytti.

"Oho, onko krapula?" kaksikon parempi puoli kysyi multa huvittuneena, ja mä yritin katsoa niitä kumpaakin mahdollisimman viattomasti.

"Nythän on torstai."

"Älä viitsi, aina istutte Mikaelan kanssa kaljalla keskiviikot pitkät", se toinenkin puoli hörähti ja risti käsivarret löyhästi rinnalleen. Auringonsäteet saivat sormuksen sen sormessa välähtämään miltei sokaisevasti. Mun kulmat kurtistuivat entisestään kun silmät etsivät hetkellisen näkökyvyn menetyksen aiheuttajaa, ja mä vihasin aamuja: ne olivat niin synkkiä ja koleita, että aurinkolaseja ei tullut edes mieleen kantaa mukana. Mutta siellä se kuitenkin kimmelsi, Danielin nimettömässä: yksinkertainen sormus, niin kovin Danielia.

Mä räpyttelin mun silmiä pari kertaa, ja muistin, että se oli sanonutkin jotain.

"Mulla on vain migreeniä", totesin uhmakkaasti ja sohin kaksikkoa pois oven suusta. Lynn nauroi ja tuuppasi Danielin jatkamaan matkaansa, ja silläkin oli uusi sormus sormessaan. Mun alahuuli eksyi mun hampaiden väliin mietteliäästi. Johan sitä nyt rakkaus kukoisti. Tai. No. Kellä kukoisti ja kellä ei.

Talutin Harryn karsinaansa ja lukon kanssa sählätessäni harhauduin katsomaan äänien suuntaan: portaiden juurella Vilma selitti pintelimiesseikkailuja paitsi Emmylle niin myös Kristianille. Samaan aikaan puhelin mun taskussa värähti.

[04:33pm] unknown: moi toivottavasti muistat et annoit sun numeron eilen mulle 🙈🙈🙈

Niin. Kellä kukoisti ja kellä ei.

[Jutta]

27.08.2016

Sade rummutti maneesin kattoa.

Robert oli päättänyt säästää kinttunsa lainehtivalta tallipihalta ja tyrkännyt siinä samalla lauantain jumppavuoron mulle. Tai ehkä se oli vain halunnut jäädä kotiin juomaan teetä ja analysoimaan Pintelimiehen motiiveja. Joka tapauksessa mä olin suunnistanut tallille sadesäätä uhmaten ja puuhastellut lähes tunnin Harryn rapaisten jalkojen parissa – tunnollinen hoitaja kun olin.

Harry liikkui laiskanpuoleisessa käynnissä ja pureskeli nivelkuolaintaan. Yleensä olisin hoputtanut sitä eteen, sillä oli parempi antaa jalkojen juosta kuin ajatusten, mutta nyt mä halusin nauttia tyhjästä maneesista kaikessa rauhassa.

Alkuhimmailuiden laiskuus jatkui kuitenkin verkatessa. Harry oli halukas taipumaan, mutta raviympyröillä se painoi helposti turhan paljon kuolaimelle. Tilanne oli kuitenkin helposti korjattavissa ulko-ohjan rentoutuksella ja takajalkojen aktivoinnilla. Positiivista oli huomata, että reaktiivisuutta ja ponnistusvoimaa oli tullut selkeästi lisää. Eteen pyytäessä saattoi tuntea liikkeen tulevan rehellisesti takaa.

Harryn tuntuessa melko työstettävältä otin lyhyet laukat keskiympyrällä. Liike oli tahmeaa, mutta huomasin korjata sen omasta asennostani ja päästämällä pohjetta enemmän irti. Tamma rentoutui hyvin niskasta jo pienistä korjauksista ja alkoi liikkua jälleen reippaammin eteen.

Koska halusin lisää terävyyttä askellajeihin, aloin työstää harmaakorvaa kolmikaarisella kiemurauralla siirtymisten parissa. Kolmikaarisen hiominen täydellisyyteen oli aina vaatinut multakin keskittymistä, joten mikä sen parempaa kuin yhdessä kaarien ja sopivan tahdin pähkäily. Alkuun siirtymiset olivat kömpelöitä ja Harry tuntui kompastuvan omiin jalkoihinsa eikä mullekaan ollut helppoa pitää tammaa suorana. Äkkiä muistinkin aktivoida takajalkoja pienellä huomautuksella ja pyrkiä vaikuttamaan enemmän istunnalla, ohjista roikkuminen kuului bad habits-listalle. Sen jälkeen siirtymiset alkoivatkin terävöityä ja rento peräänanto muuttua ryhdikkäämmäksi.

Ratsastettuani tehtävää molempiin suuntiin, annoin Harryn himmailla hetken välikäynneissä. Se pärski tyytyväisenä ja venytti vetreästi kaulaansa, kuten kunnon koulupollen kuuluikin. Vapaista ohjista huolimatta käynti säilyi eteenpäinpyrkivänä ja tunsin siirtymisten tepsineen tahmeuteen. Sade ropisi hiljaa maneesin ikkunaa vasten upottaessani sormeni tamman harjaan. Hengitin syvään ja suljin silmät. Syksy teki tuloaan.

[Robert]

29.8.2016

Mä olin Aikuinen Ihminen.

"Kertoisitteko mulle vielä, että miksi mä olen täällä?" kysyin hiljaisuuteen, mutta Wilma sihahti kuin olisin loukannut jotain suurtakin hiljaisuutta. Mä ristin käsivarret ja nojauduin portaikon kaiteeseen. Ne istuivat Essin kanssa tiiviisti kaiteen toisella puolen, kolmannella portaalla, vahdaten satulahuoneeseen kulkevia ja sieltä poistuvia tuntilaisia kuin kaksi haukkaa. Ne olivat värvänneet mut mukaan hommaan jostain syystä X, ja mulla oli erittäin voimakas tunne siitä, että tallin pääovella vahtia pitävällä hattarapäällä oli jonkinlainen osuus asiaan.

Ponnistin itseni vauhtiin seinämästä ja tyttöjen vastalauseet kylmänviileästi ignooraten luikin läpi tallikäytävän ja tuntilaissuman Mikaelan luokse.

"Mulla on hevonen, joka pitäisi liikuttaa", totesin sille väsyneen ja ärtyneen välimaastosta. Se ei edes vilkaissut mua, kunhan poksautti purkan suussaan.

"Niinhän meille kaikilla", se vastasi.

"Aiotko sä oikeasti seisoa tässä koko illan?"

Mikaela katsoi mua haastavasti, ja sen äänensävy oli tiukka: "Jos on pakko."

Mä muljautin silmiäni niin paljon, että olisin voinut vaikka vannoa nähneeni takaraivoni, ja huokaisin sitten syvään. Pintelimies oli alkanut käydä itse kenenkin hermoille. Pienet varkaudet olivat muuttuneet suuriksi, kanget ja Katsun polkupyörä kaiken huippuna, ja Tuuliakin oli palannut Ruskamäeltä vahvasti Pintelimieheltä haiskahtavien uutisten kanssa. Anni oli tosin jotain köhissyt muutenkin sellaisista ruskamäkeläisistä, joten en halunnut vielä ajatella varkaan laajentaneen reviiriään.

"Robert", kuului yhtäkkiä meidän takaa, ulkopuolelta. "Mikaela."

Käännyttiin molemmat katsomaan puhujaa. Se oli Piritta—pitkä ja vaikutusvaltaisella äänellään puhuva Piritta. Sen kädet olivat tiukassa puuskassa ja ryhti suorana kuin rautakanki, jolloin se vaikutti meitä molempia ihan liian paljon pidemmältä, mutta sen silmissä vilkkui huvittunut pilke ja sen toinen suunpielikin nyki ylös. Mikaela tarjosi sille hurmaavaa hymyä, jolle mun naama lähinnä venähti, koska mä en tajunnut miten se toimi aina.

"Aiotteko seistä tässä tientukkona koko illan? Tuntilaiset eivät uskalla liikkua tästä kohta kun on portsarit paikalla", Piritta totesi yllättävän hyväntuulisesti katsoen meidän ohi tallikäytävän vilinää ja vilskettä. Ajatus siitä, että reippaat pikkupahoilaiset, joita joku sinisilmäinen nyyppä saattoi kutsua ponitytöiksi, pelkäisivät mua ja Mikaelaa, sai mut hörähtämään. Tai, no, hengähtämään ilmaa sieraimista just sen verran, että eleen saattoi tulkita huvittuneeksi. Mikaela katsoi mua kuin olisin ollut vähintään Juudas ja se Jeesus.

"Meinaatko sä, että mä en voi olla pelottava??" se kysyi jokseenkin suutahtaneen kuuloisena. Ihan kuin mä olisin just kutsunut sitä rumaksi tai jotain muuta vastaavaa. Mun mielestä sä et ole kovin pelottava oli enemmän kehu kuin moite. Varsinkin kun mä en edes sanonut sitä ääneen! Mä katsoin mun parhasta ystävää hölmistyneessä shokissa, kulmat hiusrajaan puolustelevasti nousten ja sössötin jotain ei, enhän mä -alkuista kun Mikaela alkoi jo käydä kierroksilla siitä, kuinka hän pystyi kyllä olemaan pelottava ja kuinka kaikilla, varsinkin mulla, oli syytä pelätä sitä. Pirre purjehti meidän välistä tallin puolelle itsekseen myhäillen, aivan kuin se olisi ollut tyytyväinen aikaansaamaansa kaaokseen.

"Mitä, onko teillä ryppyjä rakkaudessa?" Windin karsinasta hetki sitten ulos luikahtanut Cella virnisteli kauempaa. Mikaela kääntyi sen puoleen kun se oli vielä kolme ja puoli alkeistuntilaista meistä. Hattarapää huokaisi kuin se olisi juuri kokenut elämänsä rankimman hetken ja vilkaisi sitten mua kuin mä olisin ollut siihen yksin syyllinen. Mä levitin käsivarteni, koska mä en sitten voinut ymmärtää naisia.

"No on! Robert sano, että mulla ei oo voimaa tai vaikutusvaltaa", se visersi viattomana, ja Cella, uituaan lähemmäs polvenmittaisten alkeistuntilaisten joukosta, katsahti mua vaikeasti kuvailtava ilme kasvoillaan. Mä siristin silmiä mun vierustoverille: ehkä se oli vain harvinaisen draamannälkäinen kun Pintelimieskin oli ollut pari päivää hissukseen.

"Enhän sanonut!! Sanoin, että et ole pelottava!"

"Ethän sanonu!"

"No en sanonutkaan! En sanonut mitään!"

Cella hyssytteli meitä ja lopulta tyrkki meidän ulos tallista. Mun puhelin ilmoitti elostaan mun taskussa. Ja sitten toisenkin kerran. Ja kolmannen, oikein vaativasti. Mikaela vilkaisi mun taskua ja sitten mua. Mä yritin katsella muualle ja pakottaa mun posket pysymään normaalin värisinä. Suorastaan tunsin kuinka Mikaela siristi vähän silmiään, sillä mietteliäällä tavalla, ja kuinka sen huulet mutristuivat kun se yritti lukea mua.

"Annoitko sä sun numeron Konstalle!" se lopulta sanoi, mikaelamaiseen tapaan liian kovaan ääneen, ja oli mun vuoro hyssytellä sitä. Se oli taas avaamassa suutaan, mutta painoin mun kämmenen sen punattujen huulien eteen Cellaa miltei paniikinomaisesti vilkaisten.

"Ai Jortikalle?" Cella vain kysyi, tyrskähtäen heti perään tosi kypsän aikuismaisesti, ja mun posket lehahtivat kauas normaalista väristä. Mikaelakin hihitteli mun käden takana, ja pian kaksikko vetelikin ratkiriemukasta räkätystä heti tallin oven edessä, keräten katseita tallikäytävän kiireestä. Mä mutisin hiljaiset ehkät ja katselin ihan liian mielenkiintoiseksi käyneitä kengänkärkiä. Cella taputti mua lohduttavasti olalle ("Kiva, että sulla on tollanen Jortikka, joka kaipaa sua!") ja nauroi sitten lisää, niiskaisten vielä perään.

Mikaela yhtäkkiä vakavoitui ja kosketti mun käsivartta, silmät peuramaisen suurina aivan kuin se olisi juuri saanut maailman parhaan idean. Mä huokaisin jo valmiiksi, mutta Mikaela ehti peittää sen sanoillaan: "Sun pitää pyytää se tänne!"

"That's absurd", tuhahdin ja siirsin käsivarteni sen otteesta. "Eihän se edes välitä hevosista!"

"Mutta se välittää susta", Cella sanoi avuliaasti samaan aikaan kun Mikaela vastasi: "Ethän sä edes tiedä!"

Tytöt vilkaisivat toisiaan kuin eivät olisi tienneet kummalla oli ollut parempi vastaus, nyökyttelivät vain hyväksyvästi toisilleen. Mä laskeskelin pieniä pisamia mun käsivarressa ja mietin, mitä olinkaan tullut tallille tekemään. Päivä oli syksyinen, mutta lämmin: aurinko porotti täydeltä taivaalta ja ohut college tuntui just eikä melkein sopivalta shortsien kaverina. Mikaela näytti jo toivottaneen syksyn tervetulleeksi siistissä villapaidassaan—vaiko neuleiksiko niitä kutsuttiin—ja Cellakin oli omista shortseistaan huolimatta vetänyt hupparin vetoketjun kiinni ylös asti.

Kohta saisi vaihtaa lippalakit pipoihin.

"I don't wanna talk about it", mutisin ja potkaisin kuopan hiekkaan kengänkärjellä.

En olisi ikinä uskonut, että tulee tilannetta, jossa olisin kutsunut Kasper Lainetta mun pelastavaksi enkeliksi, mutta niin. Just kun Mikaela oli aikeissa avata suunsa, Kasper tallusteli ohi pyöritellen harvinaisen tutunnäköistä pintelisekamelskaa kädessään. Cella taisi äkätä sen samaan aikaan kun minäkin, ainakin samalla sekunnilla me hyökättiin ilmeisesti poikamiesluolaansa kohti astelevan talliorjan tielle.

"Hei Kasper, mitäs sulla siinä", Cella aloitti viattomasti, juuri samaan aikaan kuin minäkin, vähemmän viattomasti: "Miksi sulla on Harryn kadonnut pinteli??"

"Täh", oli Kasperin puolustautuminen kun se lopetti pintelimytyllä palottelun ja katsoi turkoosia kasaa aivan kuin ei olisi huomannut pidelleensä sitä alun alkujaankaan. Mikaela ilmeistyi punapään rinnalle niin varkain, että se ihan hätkähti kun äkkäsi hattarapään silmäkulmastaan. Mä toistin kysymykseni, jos vaikka se oli jäänyt Cellan kilttien sanojen alle. Kasper katsoi pintelirullaa uudelleen ja sitten mua, ja lopulta ojensi koko hässäkän mulle.

"Eiku Tappi pyörähti tässä aamupäivästä kärrillä", se aloitti, kulmat kurtussa kunnes kohautti olkiaan sellaiseen fuck it -tyyliin. "Oli kuulemma löytynyt matkalta. Otti talteen kun kelasi, että meidän. Oli ollut pitkin pituuttaan tuolla, puoliksi jossain ojassa, että varmaan maastossa lähtenyt purkautumaan jalasta tai jotain tommosta se järkeili."

"Tuolla?" Mikaela toisti. "Missä?"

"No jossain metässä. En kuule kysellyt. Ei kiinnosta teidän pintelit. Pitäisitte huolta tavaroistanne", Kasper murjaisi ja survoi itsensä meidän ohi jotain kiittämättömyydestä jupisten. Ikkunat vain helisi kun se asteli kotikoloonsa ja löi oven kiinni perässään. Kyselytunti oli ilmeisesti peruttu jo ennen alkuaan. Mä tuijotin ensin ovea, sitten käsissäni olevaa myttyä. Se oli Harryn joustopinteli, logot ja tarrat ja kaikki, ja se näytti siltä kuin sillä olisi joskus ollut parempiakin päiviä: se oli paikoittain märkä, paikoittain kuivuneen mudan peitossa ja paikoittaen lehtiä ja oksia ja ties mitä kerännyt.

Mikaelan huulilta karkasi mietteliäs hymähdys.

[Robert]

31.8.2016

Poutasää oli laajasti ymmärrettävä termi.

Tällä hetkellä se tarkoitti taivaanrannassa uhkaavina keikkuvia harmaita pilviä, ja visusti vaaleamman verhon takana piilottelevaa aurinkoa. Harry korskahti ja kolisutteli kuolaintaan, repien mun katseen taivaanrannasta takaisin sen propellin lailla pyöriviin korviin. Sen ravi oli muuttunut heti kun mä en ollut kiinnittänyt huomiota: se oli karannut ohjan ja pohkeen välistä, hidastanut tahtiaan, vähentänyt työskentelyprosenttiaan. Sen tunsi tamman selänkäytössä ja siinä, miten se heti työnsi vähemmän takaa. Mun suunpieli nykäisi tyytymättömänä, itseeni, mutta liian myöhään.

Pakka oli jo hajonnut.

Yritin keräillä palasia sieltä täältä, saada sen saman fiiliksen takaisin, mutta viiden minuutin vänkäämisen jälkeen oli pakko myöntyä Harryn päätökseen siitä, että päivän treenit olivat sitten siinä. Lohduttauduin hyvillä pätkillä: energisellä, mutta helposti koottavalla laukkatyöskentelyllä sekä mallikkailla, muotonsa läpi siirtymisen säilyttävillä pysähdyksillä. Harry oli parantuntut hurjasti, ja mulla ei ollut siitä kiittäminen kuin itseäni. Ja Juttaa.

Juttaa, joka oli osoittautunut kultaakin kalliimmaksi liikutusavuksi heti kun olin saanut sen tamman selkään. Me ei kumpikaan oltu mitään olympiatason kouluratsastajia, mutta me tunnettiin Harry paremmin kuin omat taskumme ja me tiedettiin just eikä melkein kuinka sitä pitää ratsastaa. Pitäisi ratsastaa. Teoriassa. Käytäntö olikin se haastavampi osuus. Ihmisiä mekin vain oltiin, eikä ihmeitä pystynyt tekemään kukaan.

Paljon töitä ja paljon aikaa, oli Piritta sanonut kerran kun oltiin käyty loppukäyntien aikana tuntia läpi ja olin verrannut Charlieta Harryyn. Se oli muistuttanut mua, että hevoset ovat yksilöitä, niilläkin on ollut omat vastoinkäymisensä, jotka vaikuttavat senhetkiseen ratsastettavuuteen. Mä olin pohtinut asiaa vielä kotonakin: Charlie oli ollut aktiivisessa treenissä melkein koko ikänsä ja Harrylla oli takana paitsi jalkavamma niin myös varsominen.

Ainakin sillä oli jonkinlainen työmotivaatio tallella. Ja se hössöttikin vähemmän. Ehkä se oli kasvanut aikuiseksi äidiksi tultuaan, tai jotain.

Scarlett oli lähettänyt kuvia pienestä Harley-varsasta aina tasaisin väliajoin sähköpostiin. Harley ensimmäistä kertaa vuoltavana. Harley ensimmäistä kertaa suitset päässä. Harley ensimmäistä kertaa irtohypytettävänä. Harley ensimmäistä kertaa sitä ja ensimmäistä kertaa tätä. Tamma kasvoi hurjaa vauhtia, ja se tuntui tulevan vain kauniimmaksi ja kauniimmaksi miten pidempi aika sen vieroittamisesta tuli. Tiesin, että mun kasvattini kilpauraan oli vielä aikaa, mutta olin jo valmiiksi ylpeä tulevaisuuden kenttätähdestä.

Mun kasvattini.

Oli hauskaa olla kasvattaja. Stressaavaa, mutta hauskaa. Jokaisessa rekisterissä komeilisi mun nimi vaikka Harley vaihtaisi omistajaakin. Kasvattaja, Robert Harrington. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Rapsuttelin Harryn harjanjuurta mietteliäänä. Mietteliäänä siitä, kuinka hauska olisi varsottaa se uudelleen. Mun sisäinen kasvattaja ja mun sisäinen kilparatsastaja kävivät kovaa kamppailua siitä, kumpaa mä tahdoin enemmän: kesälaitumille pyörähtää hoikkakoipivarsaa vai sinivalkoisia ruusukkeita suitsiin.

Se oli vaikea kysymys se.

"Siis mikä hitto sitä äijää vaivaa?"

Sekin oli vaikea kysymys.

Katsahdin tallista ratsuaan perässään tempovaa Wenlaa. Gitta näytti elämäänsä tolkuttoman kyllästyneeltä raahautuessaan blondin vanavedessä ulos koleampaan säähän. Harry kohotti päätään ja hörisi ponikaverilleen lempeän myötätuntoisena, mutta musta tuntui, että Gittaan ja sen käytökseen tottuneella Wenlalla oli ihan muut ahdingot kuin poni itse. Loviisa nojautui tallin ovenkarmiin ja sulloi kätensä takintaskuihin. Se katsoi Gittaa ja sen paljaaseen selkään itseään ponnistavaa tyttöä lasiensa takaa.

"Kyllä se vielä selviää ja ne löytyy. Ei monella oo sellaisia", Loviisan ääni kantautui tuulen mukana munkin korviin. Se sai paitsi Harryn korvat niin omat korvani höröön: mikä selviää ja mitkä löytyy? Terästin katsettani Gitan olemusta tarkkaillen. Se ei muutenkaan käyttänyt suojia, satulaa sillä ei ollut. Ei kai Pintelimies kehtaisi viedä kokonaista satulaa?

"Ne ohjat on Gitan tavaramerkki!" Wenla puuskahti mustia nahkaohjia käsiinsä keräten. Tosiaankin: Gitan perinteiset, violettisävyiset ohjat olivat muuttuneet tylsänmustiksi. Wenla veti hupparinsa vetoketjua leukaan asti ja mä ratsastin uteliaana ulos kentältä. Loviisa yritti vielä lohduttaa, että kyllä ne ohjat löytyvät ja jos eivät, niin aina pystyi ostamaan uudet. Se ei tuiman ponitytön mieltä näyttänyt kamalasti hetkauttavan, ja hetken ajan Wenla näytti myrskyisämmältä kuin taivaanrannan tummat pilvet.

Mä en enää ollutkaan niin varma suuni avaamisesti, mutta se ajatus tuli vasta kun puolet kysymyksestä oli ulkona: "Voidaanko kävellä teidän kanssa maastossa vähän matkaa?"

Wenla tapitti mua kulma edelleen tiukassa kurtussa, mutta nyt vähän hämmentyneenä. Se mittaili mua ja Harrya katseellaan poninsa selästä, ja Gitta luimaisi korviaan meidän yleiseen suuntaan vaikka seisottiinkin useamman metrin päässä kaksikosta. Lopulta Wenla veti vetoketjunsa viimeisetkin sentit ja kohautti olkiaan, sanoen jotain, joka kuulosti tosi paljon niinkaisitiltä. Ja okei, ehkä mä ymmärsin sen pointin: eihän me oltu ikinä tehty mitään maastojuttuja tai muutakaan kahdestaan.

Mutta uteliaisuus vei voiton. Curiosity killed the cat ja niin edelleen, mutta yritin olla ajattelematta sitä. Harry oli silminnähden hämmentynyt mutta täpinöissään uudesta maastoreissusta. Mehän oltiin jo käyty Fiian ja Eelan kanssa lenkki, jonka jälkeen mä olin vetäytynyt vielä kentälle pyörittelemään perusasioita pariksikymmeneksi minuutiksi. Kunnon alkuverryttelyt maastossa, pieni kenttätreeni ja loppukäynnit maastossa? Kuulosti ihan Harryn jutulta, ainakin niin hörössä tamma hyökkäsi kevyesti eteenpäin keinuvan Gitan perään kohti valaistua reittiä.

Käveltiin hiljaisuudessa, kuten Fiiankin kanssa, ja tuntui huvittavalta kävellä pienen Gitan perässä suurella Harrylla.

"Mitä luulet, että niille ohjille on käynyt?"

"Hmh?" Wenla katsoi mua olkansa yli. Tai ei katsonut, mutta näin sen sivuprofiilin.

"Että missäköhän ne Gitan ohjat on?" toistin kysymykseni uudelleenmuotoiltuna.

"No ihan varmasti se Pintelimies asialla!! Gitalla ei oo pinteitä tai mitään mitä viedä niin kai sille kelpasi sitten seuraavaks paras!" Wenla puhisi, kääntäen katseensa taas eteenpäin. "Ja olihan se vienyt ne jotkut kangetkin jo! Ja jonkun fillarin! Ties mitä muuta se on vienyt eikä me olla vaan huomattu!"

Blondi vaikutti aidosti ärtyneeltä, ja Gittakin pörisi siihen malliin, että se oli just eikä melkein samaa mieltä. Mä nyökkäsin, ehkä enemmän itselleni, ja keskityin miettimään tarkemmin tapausta nimeltään Pintelimies. Wenlan pitkät, vaaleat hiukset valuivat valtoimenaan tämän selkää pitkin, melkein Gitan karvaan asti muttei ihan. Metsätuuli pyöritteli satunnaisia sortuvia mukanaan, ja tyttö näytti paljon heiveröisemmältä mitä se todellisuudessa oli. Tai mitä olin kuullut Gitan karsinasta useampaankin otteeseen.

Siinä vasta oli yhteensopiva pari: pippurinen poni ja pippurisempi tyttö.

Hymähdin ajatukselle.

Se tuntui havahduttavan Wenlankin takaisin ajatuksistaan.

"Siis en tajua mikä sen äijän ongelma on? Tosi röyhkeetä käytöstä, se varmaan on vieny ne tyyliin ihan meidän nenien alta joskus tuntien aikaan tai jotain", tyttö mutisi katkerasti, niin hupparinsa kaulukseen, että mä en melkein kuullut sen sanoja.

"Saattaahan se olla joku viaton ponityttökin, joka vaan haalii tavaroita jollekin... tulevalle omalle ponille", kohautin olkiani.

"Mut eiks siellä jossain ollu jotai isoja jalanjälkiä tai jotain? Joku sano ja sit joku oli kuulemma nähny pitkän miehen hiippailemassa täällä."

"Kuulemma", toistin, koska Pintelimies oli saanut seppeleläiset näkemään ja kuulemaan ja ennen kaikkea luulemaan enemmän tai vähemmän omiaan.

Wenla toisti sanan vielä uudelleen, ja metsän kohinan täyttämä hiljaisuus valtasi polun. Ratsastimme useamman minuutin hiljaisuudessa, vain tuulen havisuttamien lehtien ympäröimänä, kunnes tulimme risteykseen. Wenla vilkaisi olkansa yli, kysyi jatketaanko me vielä niiden kanssa. Pudistin päätäni, kiitin tyttöä seurasta ja ohjasin Harryn oikealle. Gitta jatkoi matkaansa suoraa, samaa tasaisen keinuvaa ponileidikäyntiään, mutta Harry hirnui ja hörisi ja steppaili kuin sillä olisi ollut suurikin hätä nyt Gitan lähdettyä.

Saavuin tallinpihaan alahuulta mietteliäästi nypläten, ja olin laskea alleni kun Mikaelan heleä ääni kiiri jostain aution tallipihan poikki.

"Siinähän sä oot! Joko mennään??" se elämöi, dumppasi röökinsä ja koikkelehti meidän rinnalle tupakkapaikalta. Allu jäi synkännäköisenä yksin polttamaan omaansa, mutta Mikaela käveli pirteänä meidän vauhtia kohti yksäripuolen sisäänkäyntiä. Se oli pukeutunut kasuaaleihin farkkuihin ja joku yksinkertainen toppi vilkkui sen avonaisen flanellipaidan alta. Mä vilkaisin sitä kulma koholla kypärän lipan alta. Se näytti vähän närkästyneeltä, mutta taputti kuitenkin Harryn kaulaa samalla kun pyöräytti silmiään mulle: "Keskiviikkobisset! Kello on jo ties mitä."

"Kello on kahdeksan."

"Nimenomaan! Hopihopi, Joel lupas heittää meidän Penalle."

"Mikaela", mä huokaisin ja nipistin nenänvarttani silmät tiukasti kiinni puristaen. "Mulla on softshelltakki ja ratsastushousut."

"Jotka halaa sun persettä just eikä melkein oikein", mun mukamas paras ystävä totesi vallan nonchalantisti. "Oliko jotain muuta?"

Mä katsahdin siihen pää kallellaan, kyllästyneenä.

"Can you not?"

"Mennään jo."

"Fine", puuskahdin liukuessani alas Harryn satulasta. "Mä laitan tän ensin pois."

"Juttahan on tallilla! Pistät sille vaan", Mikaela kannusti ja lähti jo edeltä huutelemaan Juttaa. Mä katsahdin muikkelin keveiden askelien mukana pomppivaa hattarapehkoa ja huokaisin uudemman kerran. No, ainakaan Penalla kukaan ei katselisi mun nahkasaappaita ja ratsastushousuja. Toivottavasti.

[Robert]

1.9.2016 - yöllä

"Jos niitä on kadonnut meiltä, ja huhujen mukaan sieltä Ruskamäestä, niin onkohan Artsiltakin?" huokaisin mietteliäänä yöhön. Pubin terassilla oli viileää: mä olin nostanut softshellin hupun päähän ja Mikaelakin melkein hytisi ohuessa syystakissaan. Tupakka sen sormien välissä heilui miltei uhkaavasti kun hattarapää kohautti olkiaan ennen seuraavaa hengenvetoaan.

"Tai eihän Artsilla nyt varmaan oo mitään... pinteleitä", totesin hetken päästä perään viidennen bisseni pohjia lasissa pyöritellen. En ehtinyt kuin nostaa lasin huulille kunnes Mikaela naurahti.

"No ravureillahan vasta niitä suojia ja kaikkia hommia on!" se virnisti, eikä sen tarkemmin määritellyt mitä nämä kaikki hommat oli. Mä kohautin olkia ja vedin huiviin viimeisetkin bissenrippeet. Mikaelan lasissa oli vielä sentti jos toinenkin olutta.

Aurinko oli laskenut jo ennen kymmentä, ehkä jopa ennen yhdeksää. Ainoat valot terassille kajastivat pubin sisältä ja yhdestä, ajoittain rätisevää ääntä pitävästä lämpölampusta.

"Pitäiskö meidän käydä siellä? Artsilassa siis?"

"Nytkö?" mä kysyin hölmönä, lasi edelleen sormenpäiden varassa keikkuen.

"Niin", Mikaela nyökkäsi. "Ainaki varotetaa sitä Artsia jos se on vielä turvassa Pintelimieheltä!"

Lasi lipesi mun sormista, ja se kolahti muutaman sentin matkan jälkeen puisen pöydän pintaan särkymättä. Mä annoin sen pyörähtää kyljelleen, ja rullailin sitä edestakaisin mietteliäänä.

"Ihan hyvä ajatus", nyökyttelin sanoihini itse uskoen vaikka keskellä yötä humalassa Artsilaan lähtö ei ollut ihan hyvä ajatus, ei sitten ollenkaan. "Mutta millä me päästään sinne?"

"No jos soitan Joelin hakemaan? Se on kuulemma muutenkin kuskina jollekin tänään tai jotain", Mikaela suorastaan puhkui intoa ja energiaa, ja sen sirot sormet juoksivat jo liian kirkkaana terassin hämärässä loistavalla näytöllä. Mä kurtistin kulmiani, enkä vain valon takia: mä en ollut niin kamalan varma Joelista.

Mutta Linnanmäet olivat sanansa mittaisia, ja Joelkin kaarsi pubin eteen vartin sisällä. Mikaela ehti upottaa loputkin juomastaan, mutta mä en ehtinyt tilata tasoittavaa vesilasia meille kummallekaan. Viisi bisseähän ei nyt sinänsä ollut mitään. Mutta viisi bisseä oli tarpeeksi.

Mä kökötin takapenkillä hölmönä ne helvetin ratsastustamineet edelleen päällä kun Mikaela kertoi suurenmoisista suunnitelmistamme Joelille. Veli Linnanmäki kuulosti vähän väsyneen kyllästyneeltä, tai kyllästyneen väsyneeltä, mutta se ei sen mun mielestä paremman ja kivemman ja kaikkea Linnanmäen pälätystä hiljentänyt.

Samaan aikaan ikuisuudelta ja pikakelatulta vilahdukselta tuntuneen matkan jälkeen me purkauduttiin pimeään tallipihaan. Tai Mikaela purkautui, oli kompastua heti alkuunsa. Mä istuin takapenkillä hetken hölmönä kunnes syöksyin perään. Tai lähdin syöksymään. Hetken mielenjohteesta nimittäin mä kuitenkin pysähdyin käsi ovenkahvalla ja katsoin Joelia. Se katsoi mua taustapeilistä kulma koholla, ja mun katse ajautui sen kauluksesta pilkottavaan tatuointiin.

"I'm not gay, you know", möläytin ja jatkoin oven avaamista. Tai sen yrittämistä. Koska se ei auennut. Joelin kulmakarva ei laskenut, mutta se ei myöskään sanonut mitään. Siis mun möläytykseen.

"Siinä on lapsilukko", se vain totesi, ja yhtäkkiä Mikaela avasi oven ulkopuolelta ja mä olin kupsahtaa maahan. Hattarapää raikasi heipat veljelleen ja pian me katseltiinkin kaikkoavan auton takavaloja.

"Muistin, että Artsilla olisi ollut enemmän valoja pihassa", mutisin ja vedin takin hupun takaisin ylös automatkan jäljiltä. Mikaela tarttui mun käteen ja nyki mua eteenpäin samlla kun meidän silmät yrittivät tottua pimeyteen.

Jossain etäällä mutta lähellä hörähti hevonen, ja Mikaela otti äänen suunnakseen. Lopulta me pysähdyttiin tarhan aitaan. Mikaela yritti kuikuilla pimeyteen ja mä tuijotin meidän edessä möllöttävää tarhan aitaa. Se näytti erilaiselta kuin mitä muistin Artsilla olleen. Toisaalta, mä en ollut juurikaan Artsilassa käynyt.

"Hei", Mikaela yhtäkkiä totesi ja osoitti pimeyteen. Mä nostin katseeni sinne ja meni hetki kun hahmotin vaaleasävyisen, pitkäjouhisen suomenhevosen. Mikaelan huulet vetäytyivät mietteliääseen mutruun: "Toi näyttää ihan mun hevoselta."

"Niin kyllä näyttää", totesin takaisin. "Onko Lusmu jotain ravisuvusta? Sillä on kyllä tosi laadukas ravi."

"Ei", Mikaela mutisi ja ennen kuin mä ehdin estää, luikahti aidan ali. Mä päästin avuttoman ähkäisyn ja yritin viuhtoa sen perään. Mutta ei se ottanut kuin askeleen tai kaksi kohti Lusmun kaksoisolentoa kunnes se kääntyi ympäri, katsoi mua ja osoitti selkänsä tahana seisovaa nelijalkaista kaikin puolin järkyttyneenä.

"Ei vittu, se ON mun hevonen!! Artsi on Pintelimies!! Nyt se on varastanut vittu Lusmunkin!! Eikö omat hevoset riitä?? Miten se on niin ahne!!"

Lusmu hörähti vaimeasti ja tallusti omistajattarensa luo yövieraita kummastellen. Mä räpyttelin hetken silmiäni kun Mikaela tarttui tomerasti hevosensa riimuun ja talutti sen päättäväisenä portille. Mä kiirehdin avustamaan sitä portin kanssa, ja olin saada slaagin kun jossain lähellä hörähti toinenkin hevonen.

"Onko toi Väinö??" Mikaela puhisi. "Ei jumalauta, se Arse on vieny mun ja Annin suokit!!"

Mä lopetin portin kanssa venkslaamisen ja katselin ympärilleni kuun ja tähtitaivaan himmeästi valaisemaa pihaa.

"Ollaanko me... Annin ja Jirin pihassa?" mä kysyin lopulta ääneen. Mikaela räpytteli silmiään hetken kummastuneena ja katsoi itsekin ympärilleen. Sitten sen käsi juoksi aitalankkua pitkin, ja se näytti kuin oivalluksen saaneelta.

"Ei saatana", se totesi ja sen ote Lusmun riimusta hellitti. "Ollaan me. Mitä me täällä tehdään??"

"Mitä sä sanoit Joelille? Että mihin ollaan menossa?"

"Tallille", Mikaela vastasi. Mä tuijotin sitä hetken kunnes kohautin olkiani: makes sense.

"Miten me päästään nyt sinne Artsilaan?"

"No otetaan Lusmu yöratsastukselle, mennään Seppeleeseen, otetaan Hartsa, mennään Artsilaan."

Teoriassa, se oli ihan käypä suunnitelma.

"Mitä helvettiä?" mä sihahdin. "Älä kutsu sitä Hartsaksi! Ja mitä helvettiä? Ei me voida vaan mennä Seppeleeseen ja mennä Artsilaan!"

"Miksei?" mun partner-in-crime haastoi.

Hyvä pointti.

Siten mä päädyin istumaan Lusmun selässä, Mikaelan takana, pää sen olkapäätä vasten nojaten. Hattarapää selitti kuinka tiesi jokaisen oikopolun Seppeleeseen ja kuinka Lusmu oli varmajalkainen kulkija ja jossain vaiheessa mä en enää kuunnellut.

Havahduin kun havuoksa lätkähti mua naamaan ja sain suun täydeltä neulasia. Muutama kaunopuheinen kirosana, ja sain kysyttyä Mikaelalta, että mitä tapahtuu.

"Sammuitko sä??" se tuohtui. "Ihmettelinki miks kuolasit mun olkapäätä! Mutta oon vaan niin hyvä ystävä et aattelin etten sano mitään! Ettet loukkaannu!"

"No en sammunut!" mä tuhahdin takaisin ja venyttelin harteitani. "Otin lepoa. Tämä on kamalan tylsää."

"Me ollaan ihan kohta perillä, tsemppaa vähän! Ollaan menossa tekemään hyvä työ ja varottamaan Artsiä."

"Sä just kutsuit sitä ahneeksi hevosvarkaaksi ja kirosit sen alimpaan helvettiin."

"Muutin mieleni."

"Fair enough."

Seppeleen tuttu tallipiha oli neiti Linnanmäen kuuluisien oikoteiden jälkeen tervetullut näky. Melkein huokaisin helpotuksesta, ja mun mieleen tuli silloin kerran enemmän metsämörriäiseltä näyttänyt Cella tukastaan sojottavine oksineen ja lehtimeen kun ne olivat tulleet omien hevosiensa kanssa Seppeleen maastoreissulle, välimatkan tietenkin Mikaelan johdolla taittaen. Vainoharhaisesti haroin kättä omankin tukan läpi, mutta mukaan ei irronnut kuin pari surkeanyksinäistä havunneulasta.

Harry taas irtosi tarhasta helposti. Se vaikutti suorastaan riemastuneelta päivän kolmannesta maastosessiosta, ja mun oli vaikeuksia pitää sitä paikoillaan keskellä tallin pihaa vaikka Lusmukin vain seisoi tyynesti paikoillaan. Mikaela kyseenalaisti mun ulkonasuitsimisen, mutta mä vaan katsoin sitä kuin tyhmää pimeydessä, peukalo Harryn hampaiden kolossa ja kuolaimet toisessa kädessä.

"Vähänkö Anne tai Kasper tai joku heräisi jos kolistelin tuolla tallissa vaan valot päällä!" tuhahdin kuin en olisi hetki sitten kolistellut tallissa ilman valoja. Olin kaatanut ainakin kaksi talikkoa ja kompastunut yhteen ämpäriin hapuillessani tietä satulahuoneeseen, josta olin lopulta poistunut ryminällä tietämättäni, mihin olin edes jalkani sotkenut.

Harryn paljaaseen selkään nouseminen, se taas tuntui rakettitieteeltä jo tarpeeksi haastavalta tuntuneen suitsien hakemisen ja itse suitsimisen jälkeen. Mä en kuollakseni saanut koordinoitua itseäni selkään matalammalta korokkeelta, ja Mikaelan ehdottaessa aidalle kiipeämistä, mä ilmoitin korkeanpaikankammosta, jota mulla ei oikeasti edes ollut.

Lopulta hattarapää liukui alas orinsa selästä ja punttasi mut kuuliaisena selkään. Ei sillä, että sekään olisi sujunut yhtään paremmin koordinoituna, ja mun maailman paras paras ystäväkin puhisi henkensä alla jotain, villi veikkaus, ei niin kamalan kaunista mun aiemmin ihan hyväksi kehutusta takamuksesta.

Mutta ainakin päästiin keikkumaan yön pimeydessä kohti Artsilaa. Mun vastalauseiden myötä pysyttiin ihan tutuilla poluilla vaikka Mikaela olisi kuulemma tietänyt ainakin 17 nopeampaa oikotietä. Sen puhelimen taskulamppu valaisi tietä heikosti, mutta kuitenkin tarpeeksi: pysyttiin koko ajan kartalla meidän sijainnista.

Yöllinen matkaratsastus Artsilaan vaikutti edelleenkin ihan hyvältä ajatukselta.

Yöllinen matkaratsastus Artsilaan oli edelleenkin kaikkea muuta kuin ihan hyvä ajatus.

Pimeydestä kuului yhteen kolahtavien kavioiden kalina ja tarhan tiivimpään etuosaan tömähtävät askeleet, paria uteliasta hörähdystä unohtamatta. Yksinäisenä raviradan pihalla loistava valo maalasi ratsuistamme pitkät varjot.

Yhtäkkiä Mikaela pysäytti Lusmun kuin seinään ja katsoi mua vauhkona, käsi jonkun ratavarikkorakennuksen seinää vasten nojaavaa pyörää kohti viuhtoen. Mä siristin silmiäni huonossa valaistuksessa, mutta siinä se oli: pienikokoinen tyttöjen pyörä.

"Katsun pyörä!" mä henkäisin. Mikaela nyökkäsi silmät niin laajoina, että valkoinen vain hohti, ja liukui äänettömästi alas Lusmun selästä. Harry seurasi korvat tötteröllä jotain kauempana, mutta mä vain otin Mikaelasta mallia, itsekin takaisin maanpinnalle laskeutuen.

"Se on täällä!" Mikaela kuiski, vähän liian kovaa sen ollakseen puhdas kuiskaus.

"Mitä jos se onkin... You know, violent?"

"Mä kalautan sitä jollain", Mikaela lupasi, ja jostain syystä se ja tapa, jolla se hiipi rohkeasti rinta rottingilla eteenpäin, valoivat muhun hurjasti lohtua ja rohkeutta.

"Mutta eihän Artsi kai täällä radalla niitä kamojaan pidä, pitäisikö mennä pihaan ihan?" mä ihmettelin ääneen ja Mikaela nyökytteli, nyhtäen Lusmua perässään kohti Artsin pihaa.

Me ei kauaa ehditty hiippailla pihamaalla, ja meitä seuraavien hevosten askeleiden rohina oli aivan liian kovaääninen hiljaisessa yössä (ihan kuin ne eivät olisi tajunneet kuinka hienovarainen tämä tilanne oli, olisivat edes kävelleet varpaillaan, mokomat) että oltaisiin erotettu viidennetkin askeleet meidän neljän pitämän metakan yli.

Yhtäkkiä edestä kuului vaimea tömähdys, aivan kuin Mikaela olisi potkaissut jotain onttoa, mutta täyttä, ja heti perään se kirosi pehmeästi, veden loiskuessa taustalla, ja heti sen perään joku muu kirosi ei niin kamalan pehmeästi.

Mikaela henkäisi niin syvään, että mä säikähdin sen hengittäneen sisään kielensä. Hetken ajan tytön kännykän näyttö oli ainoa valonlähden hämärässä, mutta sekuntia myöhemmin taskulampun kirkas loiste paljasti meille maassa halko kädessä yskivän Artsin.

"Mitä helvettiä?" äijä mölisi vettä naamaltaan lääppien. Se veti litimärkiä hiuksia silmiltään ja katsoi meitä pöyristyneenä. Tai lähinnä Mikaelaa. "Sinä", se henkäisi lopulta kuten actionsankarit arkkivihollisilleen.

"Sinä??" Mikaela määkäisi takaisin yhtä järkyttyneenä. "Aioitko sä kalauttaa meidät halolla tajuttomaksi??"

"Ei kun täällä hiippaili joku!!" Artsi puolustautui ja halasi kostunutta halkoa tiukemmin rintaansa vasten. "Tai te hiippailitte! Mitäs helvettiä poniväki tekee täällä tähän aikaan?"

Äijä nousi ylös ja Mikaelan kaataman sadevesitynnyrin jäljiltä märkiä vaatteita pyyhkiessään tuijotti meitä oikein pistävästi. Se haisi etäisesti kaljalta ja katumukselta, joista kummallekin mä nyrpistin hienovaraisesti nenää kunnes Mikaelan kyynärpää hautautui mun kylkiluiden väliin.

"Eikä hiippailtu!! Pintelimies on täällä ja tultiin varoittamaan sua", Mikaela sihisi taas kuiskauksen tasolla, aivan kuin se äsköinen elämöinti ei olisi saanut jossain päin tallia varkauksiaan varmasti toimittavan Pintelimiehen huomiota.

"Mikä helvetin Pintelimies??" Artsi äyskähti ja rutisti vettä paidanhelmastaan.

"Shh!!" hattarapää hermostui. "Se on käynyt Seppeleessä varkaissa jo monta päivää! Tajuttiin Robertin kanssa, että säkin oot vaarassa, ja tultiin varoittamaan!"

"Eikö ravivarusteetkin ole aika kalliita", lipsahti mun huulilta ennen kuin ehdin estää, ja olin jo valmis valumaan mudaksi pihamateriaalien joukkoon kun Artsi näyttikin yhtäkkiä mietteliäältä, leukaansa hieroen.

"No perkeles, ohan ne", se totesi. "Etitään se kaveri ja pistetään sille luu kurkkuun. Jos se kerta on tänne nenänsä kehannu tunkea!"

"Joo!" Mikaela olisi voinut yhtä hyvin heilutella sotakirveitä ilmassa, sellaisella tarmolla se yksinäinen sana purkautui sen huulilta.

"Se on varmaan kuullut meidät jo tässä vaiheessa", mä muistutin huolestuneena. "Meidän pitää olla nopeita!"

"Juu", tallinpitäjä nyökytteli. "Laittakaa nyt ne hevoset pois, vaikka pilttuisiin kunnes saahaan se äijä hoideltua."

"Minne?"

"Se on siellä radalla", Artsi mutisi ja oli osoittavinaan radan suuntaan. Mä vilkaisin sen sormen sojottaman metsän suuntaan skeptisesti, mutta Mikaela lähti innoissaan sinne toiseen (oikeaan) suuntaan, josta me oltiinkin tultu, Artsi rinnallaan.

"Joo! Siellä se sen kulkuneuvokin oli!!" se intoili ja tanssahteli jo ravimiehen rinnalla kohti rataa kuin ne olisikin olleet yhtäkkiä bestiksiä. Well, the enemy of my enemy is my friend, tai jotain. Lähdin mustasukkaisena kiirehtimään niiden perään, Mikaelan bestisstatuksessa tiukasti roikkuen.

"Joo, sillä on sellainen polkupyörä!" infosin kovemmalla äänellä kuin oli tarkoitus, mutta Mikaela vain jatkoi mun lausetta pyörää tai oikeastaan lähinnä sen omistajaa kuvaillen, ja Artsi vain tallusti eteenpäin mitä ilmeisestikin kuuntelematta hattarapään katsukuvailuja.

Lopulta me päästiin kuin päästiinkin pilttuutalliin. Artsi halasi yhä halkoaan ja räpsäytettyään valot päälle, se totesi pitävänsä vahtia tallin nurkalla. Siltä varalta, jos varas vaikka näyttäytyisi.

"Miten tällaset pilttuukarsinat toimii?" mä kuiskasin Mikaelalle, joka kolisutteli riimunnaruja pilttuun päässä. Mun pilttuukarsinassa ei sellaisia ollut.

"Sä tarvit naruja", se kuiski takaisin. "Oota hetki, mä tuon sulle kohta!"

Mä en ollut varma miksi me kuiskattiin, mutta nyökkäsin vain ja seurasin kuuliaisena Mikaelan kiinnitysprojektia. Meidän kummankin ratsujen suitsien päällä istui myös niiden riimut, ja vaikka kuinka olisin halunnut kehua, että me oltiin oltu fiksuina kaukaa viisaita, niin todellisuudessa me oltiin vain varastettu hevosemme tarhoista ja suitsitte ne kiireenvilkkaa salapoliisiduunit mielessä.

Mikaela sai Lusmun kiinni molemmin puolin ja antoi sitten katseensa kiertää pitkin rakennusta. Mä keskityin nypläämään Harryn nahkariimun vähän hapertunutta hukkapätkää sen turvan alta.

Yhtäkkiä nurkasta kuului salpautunut henkäisy, ja sitten Mikaela kutsui mun nimeä sarjatulena. Mä jätin Harryn siihen paikkaan, ja tamma jäikin hölmistyneenä paikoilleen vaikkei ollutkaan kiinni.

"No?? Ootko okei??" kyselin vähän hädissäni, mutta Mikaelan katse oli tiukasti jossain lattianrajassa. Mä seurasin sen näkölinjaa ja--

"Siinä ne on!!" mä kuiskasin ja tipuin polvilleni, epämääräistä kasaa käsilläni haroen kunnes sain tutunturkoosin etusuojan sormenpäiden ulottuviin. Mikaela kyykistyi mun viereen ja nosti Gitan violettisävyiset ohjat kasasta.

"Ne on kaikki tässä!"

"Tietääköhän Artsi, että Pintelimies käyttää sen tyhjää tallirakennusta omana varastonaan?" mä ihmettelin. Yhtäkkiä tunsin lämpimän henkäyksen mun niskassa.

Mun huulilta karannut, säikähtänyt parahdus ei ollut kovin kunniallinen, eikä myöskään se tapa, jolla pyllähdin maahan. Mikaelakin säpsähti sen verran, että joutui ottamaan lattiasta tukea pysyäkseen pystyssä.

Takamus turvallisesti kylmällä betonilattialla, mä tuijotin Harryn uteliaisiin silmiin. Tamma tapitti mua korvat hörössä ja venytti sitten kaulaansa haistaakseen mun polvea. Se tuuppaisi mun jalkaa kevyesti ja katsoi mua vielä uudemman kerran, vähän silleen oudolla tavalla huolestuneena.

Helpottunut huokaus vyöryi mun huulilta, ja Mikaela repesi nauruun.

"Mitä hittoa te elämöitte tääl--No ettekö osaa hevosta laittaa kiinni?? Ratsuihmiset, ei jumalauta", Artsi jupisi yhtäkkiä ovensuusta päätään pyöritellen. Mikaelan nauru tyrehtyi pikkuhiljaa, mutta huvittunut ilme pysyi sen kasvoilla yhä.

"Miten sä et ole huomannut, että Pintelimiehellä on piilo täällä sun tallissa?" mä kysyin kulmat kurtussa. Artsi näytti hetken mietteliäältä kunnes lompsi meidän luokse ja kumartui katsomaan epämääräistä varustekasas, kämmenet polviin tukeutuen.

"Ei toi oo mikään piilo, siinä on ne ponityttöjen roinat", Artsi kohautti olkiaan ja suoristautui. "Oppivathan olemaan."

"Täh, mitkä ponityttöroinat?" Mikaela kysyi, ylös Artsia katsoen.

"No teidän seppeleläisten!! Kun sillon juhannuksena ketkuilitte niin tuntuvasti", mies äyskähti. "Kuulkaa takas saitte samalla mitalla!"

"What?" mä möläytin samaan aikaan kuin Mikaela: "Mitä vittua, Artsi?" Sitten hattarapää suoristautui täyteen mittaansa ja tökkäsi yhden, huolellisesti hoidetun kynnen Artsin rintaan.

"Se oli vahinko ja mä sitäpaitsi potkasin sua vaan kerran päähän", se sanoi kipakasti, ja mäkin kampesin itseni ylös, Harryn ohjiin tarttuen.

"Voi kuule, sinä yönä tapahtu vaikka mitä!!" Artsi aloitti, mutta Mikaela puhui jo sen päälle, ja sitten ne kaksi kinastelivatkin keskenään siitä kuka oli tehnyt mitä ja miksi.

Mä tuijotin kaksikkoa. Tässäkö tämä nyt oli, Suuri Pintelimiesmysteeri? Naapuritallin Artsi. Mahtava mestarivaras, Pintelimies, oli vain naapuritallin ärtsäkkä, viinanhuuruinen Artsi.

"Mä olen kyllä pettynyt", julistin väliin. Artsi vilkaisi mua vähintäänkin kimpaantuneena, mutta jatkoi sanaharkkaansa Mikaelan kanssa.

"Entäs se Katsun pyörä?" mä tivasin kädet puuskassa seuraavaan hiljaiseen hetkeen. Mikaelakin veti omat käsivartensa vaativasti ristiin. Artsi näytti hetken hölmistyneeltä, mutta tokeni äkkiä ja pyöräytti silmiään kuin mä olisin ollut tyhmiä kyselemässä.

"Oliha mun pakko päästä kotosalle", se ärisi. "Laittasitte lapset pyöränne lukkoon ni oppisitte saatana."

Mikaela levitti kätensä ja puuskaisi: "Siis meillä oli ihan oikee mysteeri käsissä ja se olikin vaan Artsi?? Mäkin oon pettynyt!"

"Miten niin vaan Artsi??" Artsi tivasi kuin sen kunniaa olisi pahemminkin loukattu.

Mua alkoi naurattamaan.

Merja Jalo ja Nummelan ponitytöt, eat your heart out: Liekkijärven tapahtumat olivat ihan omaa luokkaansa.