Harryn hoitopäiväkirja

[Jutta]

27.02.2016

”Käydään ensviikolla siellä klinikalla sitten, katotaan mitä ne sanoo”, Robert sanoi suoristautuessaan slaavikyykystä ja taputti päätään roikottavaa Harrya lautasille.

Harmaakorvan loukkaantumisen jälkeen mun tallielämästä oli tullut paljon rennompaa, vaikka kyllähän mä mielelläni hommia tein. Kylmäsin vasemman takajalan pari kertaa päivässä, sain auttaa tallihommissa, pidin varustehuoltomarttakerhoa motivoituneille tallilaisille joka toinen päivä ja rutinoituneesti vein Harryn muutamalle kävelylenkille päivittäin. Hartsan energiapurkaukset (lue: äkkilähdöt) olivat varmasti tulleet tutuiksi koko ratsastajakunnalle - ja lisäksi myös mun verestäville sormilleni. Hanskaton ei ole huoleton.

”Joo”, huokaisin ja annoin Harryn puhaaltaa hellästi lämmintä ilmaa mun sormilleni. Tamman karsinalepovaihe oli tehnyt terää meidän väliselle suhteellekin, sillä musta tuntui että se luotti muhun entistä enemmän äkkilähdöistä huolimatta. Mä vilkaisin takajalkaa yhä tarkkailevaa Robertia ja hymyilin rohkaisevasti.

”Kun Harry paranee niin sähän voit alkaa treenata ihan kunnolla”, mä totesin varovaisesti yhä vilkuillen siististi pukeutunutta nuorukaista, ”ehkä tätä vois alkaa viedä eteenpäinkin. Treenata jotain uutta.”

”Jos”, toinen henkäisi syvään ja kääntyi kannoillaan mua kohti, ”Voisitko pliispliispliis laittaa tän yökuntoon? Mulla ois vielä hommia kotona.”

”Totta kai.”

”Punnitse kanssa heinät, kato et karsina on ihan ok puhdas ja jos sulla on aikaa niin kylmää se vtj vielä kerran..”

Robert oli todennäköisesti Liekkijärven huolehtivaisin hevosenomistaja. Milloin piti kääriä Harry pumpuleihin, milloin huolehtia että biotiini löysi tiensä ruokakuppiin. Siitä tulis varmaan hyvä äiti tai jotakin. Mä nyökkäsin pirteästi vastaukseksi ja ryhdyin irrottamaan päätänsä roikottavaa harmaakorvaa käytävältä.

”I owe you one”, Robert hymyili hassusti ja taputti mua varovasti olalle, ”or two. Maybe more.”

Aamuyön inspiksenä Juttakin sai vihdoin nassun. 

Harry&Jutta HM11

[Robert]

29.3.2016
“Nyt on pakko sanoa, että mulla on vähän ikävä”, olin julistanut huokaisun säestämänä kun olin rysännyt itseni yläkerran oleskeluhuoneeseen. Cella oli tapittanut mua sohvalta kulma koholla, mutta Jutta hädin tuskin oli edes noteerannut mun dramaattista viestiä.

“Mitä niin?” Lynn oli kysynyt äidillisen huolestuneena ja purjehtinut sohvalle höyryävä kuppi käsissään.

“No, niinku, jotain muuta kuin”, olin aloittanut turhautuneesti, mutta lause oli loppunut jo ennen aikojaan kun mun omatunto oli alkanut kolkuttelemaan. Ääni oli vaimennut mutinaksi kun olin kipittänyt vedenkeittimen luokse ja jatkamassa lausettani loppuun. “Jotain muuta kuin pelkkää käyntiä.”

“Mä odotin jotain paljon rakkaudentäyteisempää kaipuuta”, Cella oli tunnustanut pettyneenä ja jatkanut sitten puhelimensa naputtelua. Lynn oli hymyillyt jokseenkin ymmärtäväisesti, ja Jutta katsonut ikkunaa siihen malliin että se oli miettinyt, kannattaisiko lasista hypätä vain läpi välttääkseen tämän rutinan kuuntelemista sadattaviidettäkymmenettä kahta kertaa. Se oli kuitenkin jäänyt paikoilleen muki huulillaan eikä sanonut mitään.

“Millon pääsette taas ravailemaan?” Lynn oli kysynyt ja saanut ääneensä jotai aidon kiinnostunutta aivan kuin se ei olisi kuullut tätä kaikkea jo aiemmin.

“Kohta, mutta nekin on vain pieniä muutaman minuutin pätkiä. Ja kun ei saisi tehdä mitään kamalan kokoavaa ja kunnolla polkevaa vielä. Ties milloin pääsee taas oikeasti ratsastamaan”, olin selittänyt napsauttaen vedenkeittimen päälle ja kääntynyt sitten sohvakolmikon puoleen. “Kinda defeats the purpose of the whole dressage thing.”

Olin katsahranut ikkunasta pilkottavia auringonsäteitä ja rapsuttanut niskaani mietteliäästi. Oli teki mieli huokaista taas. Mikaela oli alkanut tunnistamaan mun pre-huokailun merkit ja se oli ottanut tavaksi mulkaista mua silmät sirrillään. Yleensä en sitten uskaltanutkaan huokaista.

Nyt olin kuitenkin huokaissut.

“Ehkä ensi kesänä.”

Lynn oli hymissyt kuppinsa takaa ja ristinyt jalkansa ennen kuin oli puhunut, vakaalla ja harkitulla äänensävyllä. “Ootko miettinyt jos vaikka astuttaisit sen?”

Mä olin naurahtanut. Ensin kerran, sitten kaksi, ja sitten vain nauranut. Juttakin oli vaikuttanut huvittuneelta jo pelkästä ajatuksesta.

“Joo”, olin saanut sanottua, “Oon miettinyt. Siihen se sitten jäikin.”

Siksi oli jotenkin outoa, että istuin auton ratissa eräänä aamupäivänä, ajotietokoneen navigaattori opastamassa meitä Mallaspuron tallille. Kaikki oli niin tarkasti suunniteltu, että melkein pyörrytti. Varsinkin mun äiti oli täysin hullaantunut koko ajatuksesta ja ostanut jo Harryn turkoosiin vakiosävyyn sopivia varsariimuja sun muita.

“Ollaanko me oikeasti tekemässä tää?” kysyin Jutalta, joka istui tutulla ja turvallisella apukuskin paikalla. Se vilkaisi mua, tyrskähti ja keskittyi takaisin Spotifyn selailuun puhelimellaan.

“Se on sun hevonen, miksi sä aina puhut monikossa niinku me tehtäisiin nää päätökset yhdessä”, se sanoi ja laittoi uuden biisin soimaan. Mun sormet puristivat rattia hetken kunnes hellitin otetta.

“En mä tiedä. Oot osa tiimiä.”

“Jaa”, Jutta hymähti jokseenkin herttaisesti ja nosti katseensa takaisin tiehen. “Seuraavasta liittymästä ulos ja sit vasemmalle.”

“Okei.”

“Mut siis kai me ollaan. Oikeesti tekemässä tää. Mutta mä en kyllä sitten nökötä kellon ympäri varsavahdissa pitkin kesää ihan vaan sun hermot rauhottaakseni.”

Vilkaisin Juttaa vähän paniikinomaisesti, mutta se nojasi niskatukeen ja katsoi mua rento virne huulillaan.

“Just teasing”, tyttö vahvisti sen mitä olin epäillytkin, ja helpotuksen aalto valahti mun ylitse. Kyllähän sitten H-hetken lähestyessä jonkun pitäisi olla siellä. Olin just viime yönä lukenut kauhutarinoita kuolleena syntyneistä varsoista ja synnytyskomplikaatioihin menehtyneistä emätammoista.

Mua myös jännitti Mangon tapaaminen. Scarlett oli soittanut mulle tyhjästä--kunnes sain tietooni, että Lynn oli välittänyt oleskeluhuoneen “varsottamissuunnitelmat” hiljalleen sopivaa tammaa etsineelle Scarletille--ja käynyt sitten muutamaan otteeseen moikkaamassa harmaakorvaa. Mun oli vieläkin vaikea uskoa, että joku oikeasti haluaisi itselleen varsan nimenomaan mun pöljästitammasta.

Lynn oli suorastaan pulpunnut kehuja Mangolle, eikä Danielinkaan kauniit sanat yhtään kalvenneet niiden rinnalla. 8-vuotias ori oli kuulemma paitsi komea niin myös erittäin tasokas. Däni oli maininnut sen joustavat liikkeen ja hyvän kokoamiskyvyn, ja enteillyt, että hevosesta saattaisi olla jopa vaativimmillekin radoille. Olin kysynyt, että eikö se nyt kilpaillut vaativa A -luokissa, ja Dänin nyökyttely oli saanut luun mun kurkkuun. Onneksi Lynn oli ehtinyt väliin kertomaan haaveilevasti kuinka oli monesti nähnyt kuinka Scarlett hyppäsi 140-ratoja ja isompiakin kotitreeneissä. Ai niin, ja Mangohan oli kenttähevonen.

Mietin omaa jästipäätäni, joka oli parhaimpina päivinä helppo A-tasolla 60 prosentin paremmalla puolella ja pahimpina se karautti maapuomia karkuun toiselle puolelle lääniä. No, ainakaan varsa ei jäisi kodittomaksi. Tai pahempaa: mulle.

“Voitko sä sitten hoitaa sitä… varsaakin? Jos se tulee?” kysyin.

Jutta naurahti taas ja nojautui syvemmälle penkissä.

“Kun se tulee”, se sanoi vuorenvarmalla äänellä. “Ja tietenkin.”

“Mitä mä tekisinkään ilman sua”, esitin retorisen ei-kysymystoteamuksen vallan juhlavasti. Mun hoitaja ja näemmä koko elämän apukuski taas vilkaisi mua kyllästyneenä käsi ikkunasta ulos osoittaen.

“Et näemmä mitään, ajoit ohi siitä liittymästä”, tyttö puuskaisi ja seurasi kuinka navigaattori lähti luomaan meille uutta reittiä.

“Et sanonu mitään!”

“Sanoinpas! Kirjaimellisesti ehkä kaks minuuttia sitten!”

“Mutta sitten puhuttiin syvällisiä niin unohtui!”

“Syvällisiä? Eihän me edes puhuttu! Sä vaan vaivuit jonnekin niistä sun yliajatteluhorroksista”, Jutta huokaisi tietävästi ja pyöräytti vielä silmiään sanojensa saatteeksi, mutta silleen rakastavasti.

Kyllä me päästiin sinne Mallaspuroonkin, vaikkakin pidemmän maisemareitin kautta. Scarlett oli jo pihamaalla meitä vastassa, ja just ennen kuin ehdin tervehtimään tummatukkaa niin Jutta ilmoitti hiljaiseen ääneen, ettei kyllä pitäisi mua kädestä kiinni jos meinaisin pyörtyä synnytystilanteessa.

Mä en kyllä ollut yhtään valmis isäksi. En edes hevoslapsen väliaikaisisäksi.

[Jutta]

02.04.2016

Siitä oli jo vajaa kuukausi kun oltiin Robertin kanssa hurjasteltu Liekkijärven liukkailla pikkuteillä aamuviideltä ja käyty näyttämässä kevätpörheän Harryn takajalkaa klinikalla. Robert oli puristanut nahkaverhoiltua rattia rystyset valkoisina ja päivitellyt jalan tilaa samalla kun mä nautin tyytyväisenä maksapasteijavoileipää aamiaiseksi. Onneksi loppujenlopuksi kaikki oli sujunut hyvin ja ellillä oli Harryn jalasta vain hyvää sanottavaa. Mutta koska mä tykkäsin kovasti kuvitella olevani joku tunnettu heppabloggaaja tuhansine lukijoineen, olin omaksi ilokseni räpsinyt kuvia pitkin klinikkapäivää ja sain vihdoin aikaiseksi liimailla ne päiväkirjan sivuille. 

Aamuherätys kello 05:00 ei inspiroi, mutta ennätin tallille ajoissa moikkaamaan torkku-Harrya.


Eilen aloitetun pakkailun viimeistelyä ja Harry kärryyn Robertin johdolla.

Liikkeen tarkkailua klinikalla, pari lyhyttä ravisuoraa ja käyntiä. Onnistuneen tarkastuksen jälkeen Harry nautti solariumista
Robertin hoitaessa paperihommia ellin kanssa.

Vielä hieman pöpperöinen Harry valmiina lähtöön ja kotimatka.

 Harry&Jutta HM12

[Robert]

5.4.2016
“Niin siis…” Allu aloitti vaikeana kun olin tuijottanut sitä vähintään viisi minuuttia kysymykseni esitettyäni. Kädet lanteilla and all. Harry möllötti karsinassaan vallan tyytyväisenä, imuroiden iltasafkojaan ruoka-astiasta. Allu ja minä möllötettiin tamman karsinan edessä vähemmän tyytyväisinä. Allun kädet näyttivät jotenkin eksyneiltä ja lopulta se veti ne löysään puuskaan, ja katsoi harmaakorvaa uudemman kerran.

“No siis”, se sanoi.

“Niin?” mä yritin.

“Ei se kai nyt vielä? Vai?”

“No en minä tiedä!” puuskahdin ja leväytin kädet ilmaan kuin parhaimmassakin realitytelevisiojaksossa. Dramaattisuutta lisätäkseni huokaisin raskaati ja katsoin Allua vähän epätoivoisena. “Eikö sun pitäisi tietää nää hommat?”

Allu kääntyi mun puoleen jokseenkin kauhistuneesti. Se näytti samaan aikaan siltä, että mä olin just sanonut jotain tosi tyhmää, ja siltä, että se oli just tajunnut jättäneensä hellan kotona päälle. Mä en ymmärtänyt mitä se ilme tarkoitti, mutta yhtäkkiä ymmärsin Cellan tarinoita cellanterikommelluksista ja siitä, miten ne saattoivat saada alkunsa, vähän paremmin.

“En mä ole mikään eläinlääkäri”, se totesi. Sitten se käänsi katseensa takaisin Harryyn ja mutisi perään jotain, josta mä en saanut selvää. Tamma leuat jauhoivat ilmeisesti viimeisiä rehuja, sillä ymmärrettyään itseensä kohdistuvan huomion, se otti reippaan askeleen sivulle ja eteen, ja suoraan Allun syliin.

“Mutta etkö sä oppinut Myntin kanssa mitään?” kysyin tuskastuneena toisen rapsuttaessa Harryn otsaa kuin refleksinomaisesti.

“No”, Allu aloitti mietteliäästi. “Ettekö te vasta astuttanut tän? Eihän se nyt heti näy. Sun pitää oottaa, että... se… kehittyy alkioks ja siitä vasta sikiöks ja… niin. Kyllä sen sitten huomaa kun se näkyy. Ei tiineys näy hei ihan heti.”

Jostain toinen onnistui kaivamaan eleihinsä sellaista tietäväisyyttä ja varmuutta, että mäkin pöllämystyneenä luotin täysin Allun sanaan. Se, huomattuaan mun reaktion, röyhisti vähän rintaansa, taputti mua olalle (ja tajusi ensimmäisen pat-patin jälkeen, että se oli ehkä too much, mutta taputti silti vielä toiset pat-patit), vetäytyi takaisin allumaiseen lysyyn ja pakeni sitten karsinalta muihin puuhiin. Se jopa nappasi seinää vasten lojuneen harjan mukaansa kuin tekosyyksi liueta paikalta.

Mä käännyin takaisin Harryn puoleen. Se ei näyttänyt yhtään siltä, että sen sisällä voisi kasvaa toinen hevonen. Yhtäkkiä mun selän takaa kuului napsahdus. Säpsähdin ja refklesinomaisesti hyppäsin turvaan Harryn karsinan puolelle, mutta se olikin vain porkkanansa puolittanut Inkeri.

“Kysyitkö just oikeesti Allulta, että onko sun hevonen nyt raskaana?” porkkanaa nyt rouskuttava tyttö.

“En”, valehtelin niin että nenä olisi voinut kasvaa kilometrillä.

Inkeri vain hymyili muikean tietäväisenä ja asteli lähemmäs. Se tarjosi toista porkkananpuolikasta Harrylle, ja nakersi itse toista.

“Sitä paitsi, ei tamma oo raskaana. Se on tiine. Kai sä nyt jotain hevosista tiedät”, blondi hymisi harmaakorvan hamuillessa porkkanan sen avoimelta kädeltä parempiin suihin.

“Nojoo”, vastasin korvanpäät helottaen. “Enhän mä edes kysynyt Allulta mitään. Kunhan pyysin vaan vilkasemaan Harryä.”

Inkeri katsahti mua kulma koholla aivan kuin se olisi ollut Tirppiksen karsinassa kun mä olin viilettänyt siitä ohi Aleksanteria perässäni raahaten. Ehkä sanat “sun on ihan pakko tulla katsomaan sitä, että onko se nyt raskaana” olivat karanneet mun huulilta siinä samalla.

Ehkä eläinlääkäri oli soitellut just ennen mun tallille tuloa, että niin, kyllä siellä jokin pieni elämä sen sisällä on kasvamassa.

“Kai sä tajuut, että Kasperille pitää ehkä alkaa maksamaan jotain ekstraa sitten kesällä jos se varsa tulee yhtään äitiinsä?”

“Huh?”

Inkeri vain virnisti, tökkäsi mua jonnekin kylkiluiden väliin ja sanoi, että niillä on yläkerrassa iltakahvittelut meneillään ja että teevesi oli jo kiehumassa. Sitten se hymyili mulle vielä kerran ennen kuin lähti.

Siinä kun mä katsoin Inkerin perään, tallikäytävää lakaisevaa Pyryä ja pesukarsinassa Bonnien kinttuja kuuraavaa Salmaa… Joku helpotuksenkaltainen aalto pyyhkäisi mun yli. Ehkä mä selviäisin tästä. Jos en yksin, niin sitten yhdessä.

[Robert]

13.5.2016
"Onko Harry sun mielestä pyöristynyt?" olin kysynyt Fiialta. Se oli avannut silmänsä, siristellyt ilta-auringon viimeisissä säteissä ja vilkaissut ensin narun päässä vihreää hamuilevaa Eelaa ja sitten laiskanpulskeasti kevään lämmössä paistattelevaa harmaakorvaa. Tammoja ei ollut meidän hiljainen jutustelu kiinnostanut, ne olivat molemmat pistäneet auringossa möllöttelyn ja ruohon repimisen korkeammaksi prioriteetiksi.

Ruohikko oli aina välillä pistäytynyt mun paidanhelmasta sisään ja kutitellut selkää, ja jotain yksittäisiä korsia eksyi aina silloin tällöin Fiian maata vasten makaavan hiuspehkon joukkoon. Nyt se oli noussut kyynärpäidensä varaan. Musta oli tuntunut kuin aurinko olisi sytyttänyt sen punertavaan taittavan tukan tuleen.

"Kai se vähän on, selkeesti tuolta takaa", Fiia oli myöntänyt ja pistänyt heti uudelleen makuulle. Oltiin potkittu saappaat pois jaloista ja kääritty ratsastushousujen lahkeet ylös. Oli ollut lämmin,

Oli tuntunut kuin kesä olisi jo täällä.

-

"Minkävärinen siitä tulee?" Jutta oli kysynyt kun olimme hinkkaamassa Harryn nahkavarusteita kahteen pekkaan tallin pihalla. Sää oli ollut edelleenkin lämmin, melkein luonnottoman lämmin toukokuuksi, ja Emmy oli juuri lähtenyt Kuutin kanssa maastoon, ilman satulaa ja pelkät shortsit jalassa.

Mun ei ollut tarvinut edes kysy, mitä Jutta oli tarkoittanut.

"Sellainen shamppanjankirjava voisi olla aika hauska. Mutta en usko. Varmaan kirjava kuitenkin", olin vastannut. Jalustinhihna mun käsissä oli alkanut tuntua jo pehmeämmältä.

"Teen sille sitten voikukkaseppeleen", Jutta oli sanonut päättäväisenä ja alkanut koota purkamiaan suitsia takaisin kasaan.

Mä olin hymyillyt ja toivonut, että se olisi jo täällä.

-

"Hei, Robert", Salma oli tervehtinyt mua lämpimästi eräänä iltana kun talli oli jo hiljennyt tuntien jäljiltä. "Jaksaisitko sä lähteä vielä maastokävelylle meidän kanssa?"

Olin miettinyt asiaa hetken, mutta hiljalleen viilenevä ilta ja jo unten maille matkanneet ötökät olivat saaneet mutkin hymyilemään. Olimme suitsineet vaaleat ratsumme turhanpäiväisiä juoruja toistemme kanssa jakaen, ja pihalla olimme ponnistaneet iltalenkistö ilahtuneiden ratsujemme paljaisiin selkiin. Sinä iltana, oli tuntunut siltä kuin yö ei aikoisi saapua Liekkijärvelle ollenkaan.

"Kunpa kesä olisi samanlainen kuin nämä viime päivät", Salma oli henkäissyt haikeana ratsastaessamme järven rantaa pitkin. Bonnie oli kulkenut kaviot kevyesti liplattavia laineita hipoen, mutta Harry oli halunnut pitää etäisyytensä elävään veteen.

"Niin", olin hymähtänyt. "Kunpa kesä olisi muutenkin hyvä."

"Hei", Salma oli hymyillyt lempeästi. "Kyllä kaikki tulee menemään hyvin."

Olin hymyillyt takaisin ja miettinyt harvemmin ja harvemmin tallilla näkyneitä naamoja--tulevia ylioppilaita, peruskoulunsa päättäviä, kesäsesongissa työskenteleviä--ja olin miettinyt Brittaa, kesää, ja kaikkea, mikä oli tullut mieleen Britasta ja kesästä yhtälönä.

Jokin tyhjä tunne rinnassa oli toivonut, että Brittakin olisi täällä.

-

Hiki oli virrannut otsaa vasten liimantuneen kypärän alta vaikka me ei oltu mitään tehtykään. Tai Harry ei ollut. Mä olin yrittänyt sulkutaivutuksia.

"Kokeilisit laukassa, ne on yleensä hevoselle helpompia", kamppailua seurannut Pirre oli loppukäyntiensä aikana neuvonut Ransun selästä. Olin katsonut vapaapäiväänsö viettävää opettajaa tuskastuneen hämmentyneenä ja hämmentyneen tuskaisena,

"Enhän mä voi", olin lopulta sanonut ja pysäyttänyt mateluun kyllästyneen harmaakorvan Ransua vastapäätä. "Se varsahan... hölskyisi tuolla."

Pirre oli lopettanut Ransun jalustimen nostamisen ja katsonut mua olkansa yli. Sitten se oli nauranut, niin lämpimän vilpittömästi ja epäpirremäisen iloisesti, että muakin oli melkein hymyilyttänyt,

"Ei se varsa siellä hölsky", opettaja oli sanonut kuin olisi jakanut suuren salaisuuden kanssani. Ransu oli pärskähtänyt ja vaativasti steppaillut omistajansa vieressä, ja Pirre, mun sanani vielä itsellen toistaen, oli kaikonnut kentältä itsekseen naureskellen. Mun suunpieli oli väkisinkin nykinyt ylös: ilo sopi Pirrelle.

Jossain syvällä olin hiljaa toivonut, ettei tämä hetki loppuisi ikinä.

-

"Voidaanko yks ilta olla puhumatta heppajuttuja??" Mikaela oli kysynyt jokseenkin tuskastuneen oloisena, eräänä perjantai-iltana kun istuttiin kevätauringossa kylpien terassilla jo neljältä iltapäivällä. Mä olin katsonut hikoilevaa lasiani huolestuneena, ja huokaissut heti perään.

"Joo", olin lopulta myöntynyt, ja Mikaela oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja aloittanut kertomaan tarinaa jostakin oudosta tyypistä, johon oli törmännyt ruokakaupassa vähän aikaa sitten. Mä olin lipittänyt oluttani, nyökytellyt ja päästänyt kysyviä äännähdyksiä oikeissa kohdissa, mutta ei se ollut auttanut. Ei Mikaelan kanssa.

"Fiiiiiiine", se oli lopulta huokaissut, upottanut oman lasillisensa ykkösellä, ja ristinyt sitten sormensa leukansa alle. "Yksi heppajuttu. Shoot."

Mä olin huokaissut ja nojannut tuolini selkänojaan, rapsuttanut käsivarttani vaikeana.

"Mitä mä sitten teen kun se varsa lähtee?"

"Voi kulta", Mikaela oli nauranut ja taputtanut mun käsivartta lohduttavasti. "Jokaisen vanhemman on joskus kohdattava se hetki, kun lapset lentää pesästä."

Sitä oli naurannut, ja muakin vähän, kolmen kaljan jälkeen, ja mä olin toivonut, ettei se varsa lähtisi ikinä.

-

"Joko?"

Allu oli katsahtanut harmaakorvaa mietteliäästi. Se oli tapittanut meitä vähintäänkin yhtä intensiivisesti kuin me sitä.

"Ei vielä, kai", Allu oli lopulta tuominnut.

"Mitä te pojat täällä kyykistelette?" Cella oli kysynyt eksyttyään tarhan aidanvarrelle seuraamme. Me ei kumpikaan oltu vastattu mitään, lähinnä vain oltiin näytetty isoilta kysymysmerkeiltä ja kohauteltu olkiamme kuin ei oltaisi itsekään tiedetty. Cella oli pyöräyttänyt silmiään, mutta istunut Allun viereen nurmikolle. Kaikessa hiljaisuudessa oltiin kolmisteen seurattu alkukesän auringossa tarhannutta tammalaumaa.

Jossain vaiheessa Cella oli miltei kiljahtanut, ponkaissut pystyyn sormi Harryn suuntaan sojottaen.

"Näittekö?!" se oli kysynyt melkein vauhkona. Me oltiin edelleenkin varmaan näytetty lähinnä kysymysmerkeiltä, joten blondi oli jatkanut: "Se potkas!! Se varsa!"

Mä olin noussut ylös, nojautunut aitaa vasten Cellan viereen kuin lapsi lasia vasten eläintarhassa. Oltiin molemmat tuijotettu puoliunessa takajalkaansa leputtavan skumppatamman vatsaa. Lopulta Allukin oli noussut ylös ja mutissut jotain siitä, että oli ihan tavallista, ettei vielä näkyisi juurikaan potkuja. Silloin varsa oli ottanut ja jysäyttänyt pikkukavionsa näkyville.

Mä olin nauranut kuin mikäkin idiootti, koska se oli totta. Siellä oli ihan oikea varsa: nyt todellisempi kuin niissä kuvissa näkynyt möykky, se vaalea epämuodostuma mustalla mattapohjalla. Nyt se oli pienen kavionmuotoinen painauma, noin sekunnin ajan, Harryn kyljessä. Se oli ihan oikea varsa.

Tästä ei olisi paluuta, ei ikinä.

[Anne]

Kevätpörhistelyä




Tyypit pällistelemässä kevättä!
(Taustalla Pirre ja Ransu)

Spessu Robertille ja Jutalle =)

[Robert]

29.5.2016

Lämpötila oli hiipinyt oli kahdenkymmenen, ja aurinkokin tuntui paistavan suoraan silmään, varsinkin just siihen meidän spottiin aidalla. Ehkä asiaa olisi auttanut se, että olisi laittanut vaikka lippiksen vähän enemmän silmille, mutta tyyliasioista oli vaikea tinkiä. Harotin mun paljaita varpaita ajatuksissani ja Lynn mun vieressä yskähti kun ohiravaava ratsukko nostatti hienoa pölyä ilmaan. Sillä oli ratsastushousut jalassa, mutta mulla oli vain shortsit: oli hassua, kun ei enää tarvinut pukeutua ratsastus mielessä.

Topi liikkui vaivattomasti Danielin ratsastamana, eikä se ollut yllätys eikä mikään. Lynn seurasi paremman puoliskonsa (vai yhtä hyvän puoliskonsa? Huonomman puoliskonsa?) menoa hiljaa. Hetki sitten sekin oli puhunut jotain niiden tulevasta reissusta. Mä olin vain banaania mussuttaen nyökytellyt vieressä, katse liimattu Danielin kantapäähän, ja toivonut, ettei Lynn tietäisi tai muistaisi mitään sen typerän MM-kisakatsomon tapahtumista. Mun oli vieläkin vaikea uskoa, että Mikaela oli saanut mut raahattua sinne. Tai että mutsi oli päästänyt sen sisään meidän taloon hakkaamaan mun ovea nurin.

"Onko noilla uusilla aidoilla parempi istua ku niillä vanhoilla?"

Mikaela marssi paikalle ihan muina naisina ja mä meinasin muksahtaa aidalta alas. Teki mieli survoa se banaani poikittain kurkkuun ja vetää hauta siihen paikkaan, mutta siinä banaania tuijottaessani se ei tuntunut kamalan realistiselta vaihtoehdolta.

"No on!" Lynn totesi mairean tyytyväisenä ja taputti aitaa sen takaliston vierestä. Mä en ollut ihan varma siitä, milloin ne aidat oli edes vaihdettu. Tällaiset ratsastustekniset asiat meni ihan ohi kun ei ratsastanut. Milloinkohan mä olin edes viimeksi ratsastanut? Tai tehnyt jotain muuta kuin kököttänyt kädet polvilla Harryn vierellä ja tapittanut sen mahaa, josko se varsa potkaisisi taas. Varsa, joka oli elellyt vallan tyytyväisenä meille ultrissa kieltään näyttäen. Mä olisin ehkä halunnut tietää, oliko se tyttö vai poika, mutta varsa oli toista mieltä. Eläinlääkäri oli kuitenkin epäillyt, että sieltä putkahtaisi maailmaan uljas pikkuori. Onneksi turkoosi oli sukupuolineutraali väri. Ei sillä, että väreillä olisi sukupuolta. Ehkä mun pitäii kuitenkin haalia sitä pinkkiä.

"Haloo?"

Säpsähdin varsa-ajatuksistani tähän maailmaan kun Mikaela otti tukea mun hartiasta kavutessaan aidalle mun viereen. Katsoin sitä huutavana kysymysmerkkinä tai ehkä kahtenakymmenenä sellaisena, koska mä en ollut ihan ajantasalla tilanteesta. Lynn mun toisella puolella tyrskähti.

"Että olisitko halunnut ratsastaa Lusmun tänään?"

"Mulla on shortsit", sanoin ja viittilöin etäisesti lohenvärisiin pöksyihini. Mikaela katsahti niitä ja mun jokseenkin karvaisia polvia, ja sitten mua uudelleen. "En mä halua mitään... Saddle burns, y'know", avasin asiaa kun se näytti siltä, ettei mun shortsit millään tavalla nyt vastannut kysymykseen. Lopulta se kohotti hitaasti leukaansa ja sitten nyökkäsi, mutta musta tuntui, ettei mun perustelut mennyt ihan pureskelematta alas. Onneksi puheenaihe vaihtui, tällä kertaa kentällä työskentelevään ratsukkoon, ja tytöt juttelivat niitä näitä Topista ja Danielista ja Danielin tuntiopettajan urasta ja bla bla mun yli. Mä yritin keskittyä banaanini nakertamiseen siinä välissä.

"Huomasitko muuten, että Laine ja Aho oli valittu sinne maailmancupinkin joukkueeseen?" Mikaela totesi ihan tyhjästä yhtäkkiä. Meinasin tukehtua banaaniini, mutta vain meinasin, koska vielä ei oltu palattu MM-kisakatsomon mahdollisiin tapahtumiin.

"Joo!" Lynn vastasi innoissaan. "Kiva, että ne valittiin sinne! Tekee hyvää nuorille pelaajille kyllä."

"Joo, ja jos sieltä vaikka tulis parempaa menestystä ku noista MM-kisoista", Mikaela säesti ja virnisti sitten käsivartensa mun käsivarren alta ujuttaen: "Onneksi mulla oli tällanen lätkästä piittaamaton kaveri messissä, tasotti vähän." Lynn hymyili tietäväisenä, ja mä katsahdin sitä vähän silmät sirrillään, koska tietäväisenä mistä??

"Te kyllä otitte molemmat sitä tasottavaa enemmän kuin vähän", se lopulta hymäili, "kiva kun Robertkin oli kuin kotonaan vaikka kävi ekaa kertaa meillä."

Muistelin, kuinka häviön jälkeen oli alkanut se alkomahooli virtailemaan enemmän kuin vähän. Mä olin lähinnä keskittynyt seisoskelemaan milloin lasi ja milloin tölkki kädessä juttelemassa ei-niin-lätkäfanien kanssa ei-lätkäasioista kun Mikaela taasen oli lähinnä roikkunut mun kaulassa ja nyyhkyttänyt, että ei se Aho edes ollut sukeltanut. Mutta sellainenhan oli ihan normaalia vaan.

"Katositte aika äkkiä kyllä! Mua vähän huoletti, että pääsittekö koteihinne", Lynn tunnusti.

"Teillä oli kaunis koti", sanoin puoliksi blondin päälle. Mikaela irrottautui mun käsivarresta sen verran, että pystyi katsomaan mua huvittuneena, ja kääntyi sitten Lynnin puoleen. Jotain se oli sanomassa—ehkä siitä, kuinka oltiin menty samaan osoitteeseen—mutta sitten joku epäilyttävän tutunnäköinen tyyppi epäilyttävän tutunnäköisen cremellon kanssa käytti aitaa kentän toisella puolella satulaannousuapuna.

"Oho", Lynn totesi ensimmäisenä kun Tollon keinuva takapuoli oli kadonnut tallipihasta.

"Oho indeed", sanoin perään vähän pöllämystyneenä, koska sehän oli Kristian. Muistelin, että Tolloa olisi hoitanut joku ponnaripäinen tyttö, mutta ei kai sitten. Muistelin, että Kristian oli kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä edes Inkeri ollut tiennyt asiasta enempää, mutta ei kai sitten.

Mikaela ei ehtinyt edes sanoa mitään kun speak of the Devil and (s)he shall appear -sanonta kävi toteen aivan silmiemme edessä: Inkeri marssi tallista pihalle Tirppa narunjatkeena ja sai kai kalastettua silmällisen cremelloa takapuolta, sen verran ärhäkästi salamoiva pilvi sen pään päällä keikkua kun se itsekseen mutisi ja tuhisi paluumuuttajan poistumissuuntaan mulkoillen.

"Inkeri!" huudahdin sille olkani yli, ja se nosti kuin nostikin katseensa meidän kolmikkoon. "Onko Kristian tullut takasin?"

"On!" se mätkätti takaisin pysähtymättä. "Oi, kyllä, sun suurin ihastus on tullut takas! Onneks olkoon! Voit taas vetää ihan punaseks kun se esittelee niitä vitun käsivarsiaan!"

Olin aika varma, että lehahdin punaiseksi just sillä hetkellä. Tyttöjä nauratti niin, että ne oli keikahtaa aidalta alas, ja Danikin napsahti sen työflowsta sen verran, että loi kummastuneen katseen meidän suuntaan. Se näytti vähän siltä, kuin se olisi tietänyt enemmänkin, mutta ehkä se oli vain joku Susineva-Melin -householdissa kehittyvä look, joten päätin jättää sen omaan arvoonsa. Ei Daniel kuitenkaan mitään sanoisi. Ei sillä, että se mitään tietäisikään. Ei sillä, että sitä joku seppeleensisäinen dramatiikka jotenkin kiinnostaisi.

Tai enhän mä tiennyt. Ehkä Daniel ja Lynn juoruilivat seppelejuoruja päivät pitkät kotona.

"Ootko ihan varma, ettet haluu mennä Lusmulla? Millon oot viimeks edes käyny hevosen selässä? Muuta kun vähän kävelly ympyrää Har——"

"For fuck's sake", sihahdin vähän säpäkämmin kuin oli tarkoitus. Hieraisin naamaani huokaisten ja tasasin ääntäni: "En. Kiitos. Anteeks. Mulla ei ole mitään kamoja. Tai aikaa. Oikeastaan, mun pitäisi etsiä Jutta." Suomi tuntui taas liian kovalta kieleltä mun suuhun, ja kurtistin kulmia sille, kuinka väärältä se taas kuulosti. Hypähdin aidalta alas, tuntien Lynnin ja Mikaelan katseet mun selässä, ja jonkun omatunnonpistoksen innoittamana jäin siihen vielä seisoskelemaan, rintamasuunta kaksikkoon. Aurinko paistoi vieläkin suoraan silmiin. Joutui siristämään.

"Sorry", sanoin taas ujuttaen kentän hiekalla lojuneita kangaskenkiä jalkoihini. Mikaela kohotti kulmaansa sen verran, että se pilkahti aurinkolasien takaa kokonaan esille. Mä mietin perhosia sen niskassa. "For the outburst. Y'know, stress. 'N stuff." Tytöt tapittivat mua kuin eivät olisi tienneet mitä sanoa, mikä oli sinänsä ihan ymmärrettävää. Lopulta korjasin vähän lippistä, edelleenkin turvallisesti enemmän takaraivolla kuin päälaella, ja kädet taskuihini survoen talsin kohti tallia.

Kysymys: olikohan Jutta edes tallilla?

Vastaus: ei ollut.

Kysymys: oliko mulla edes mitään asiaa Jutalla?

Vastaus: ei ollut.

Päädyin isomahainen Harry riimunnarun toisessa päässä parkkipaikan viereiselle, mehevälle ruohopläntille. Tuijottelin harmahtavaa vatsaa peukalonkynsi hampaiden järsittävänä, ja Harry leikki ruohonleikkuria. Anne kiittäisi. Ei parkkipaikkakaan rehottaisi. Aina silloin tällöin seitinohueeseen kesäkarvaan tyytyneen puoliverisen vatsanahka värähti, mutta itse tammaa se ei näyttänyt haittaavan. Sitä ei muutenkaan ollut näyttänyt haittaavan juuri mikään näin viime aikoina. Koko elikko oli rauhoittunut silmissä—nyt sen höselöinti oli ehkä juuri ja juuri normaalin hevosen tasolla. Jalkakin oli niin hyvä, että viimeisellä ultralla oli ultrattu myös koko koipi, ja meidän eläinlääkäri oli kysynyt, että mitä ihmehoitoa me oltiin sille annettu. Jutta oli sanonut, että omistajan ylihuolehtivaisuutta ja ylireagointia vain, ja mä olin mulkaissut sitä salaa mielissäni kuitenkin.

Kaikki oli niin hyvin.

"Robs", kuului jostain, mutta tosi etäisesti. Mä mietin, että milloin Murphyn laki ottaisi ja kävisi toteen. "Rööööbärt!" Harmaakorvakin säpsähti hereille: se nosti päänsä ja jopa sen leuat pysähtyivät, jättäen voikukan pilkottamaan suunpielestä. Käännyin tuttua ääntä kohti, toinen käsi jo valmiiksi ohimoita hieroen ja toinen puoliksi narua pidellen, puoliksi taskuun survottuna. Sivusilmällä näin, kuinka varsa taas elämöi emänsä vatsassa.

Mikaela tallusteli vallan tyytskärinä mun viereen. Se oli hukannut hupparinsa johonkin, enää vain topissa ja ratsastushousuissa, ja risti kädet rintojensa alle. Mä pidin katseeni tiiviisti jossain muualla kuin niissä kahdessa tyynyssä. Tai tyynyinä mä olin ne aina kokenut. Joskus kai kehunutkin, että hyvät tyynyt. Mikaela oli nauranut ja nukahtanut.

"Miten me ei muuten käyty keskiviikkobisseille tällä viikolla?" se kysyi, nyt, tässä hetkessä. Mä kohautin olkia: jaa-a. Yritin miettiä jotain geneerisiä tekosyitä, mutta yksikään ei tullut mieleen. Ei pitkälle venynyt työilta, ei seuraavan päivän aikainen työaamu, ei kotivelvollisuudet, ei "äiti sanoi ei", ei mikään. Ei sillä, että mikään edellämainituista syistä oli ikinä pitänyt mua keskiviikkobisseiltä.

"No?"

Tunsin painostavasta katseesta kuinka se oli kääntänyt rintamasuunnan mua kohti. Hieraisin naamaa, mutta Mikaela tarttui mun ranteeseen ja sen alas nyhtäen pakotti mut kohtaamaan sen katseen. Mä puristin huulet tiukaksi viivaksi ja pidätin henkeä. Sitten muistin, että Mikaela oli aina, meidän ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, osannut lukea mua kuin avointa kirjaa. Siis, silloin kun se halusi ja ymmärsi tehdä niin.

Kuten nyt.

"Mikä on?"

Mä siirsin katseen jonnekin Mikaelan olan yli.

"Murehditko sä taas Harryn juttuja? Mähän oon sanonut monta kertaa, kyllä se varsa sieltä tulee ihan terveenä ulos eikä kukaan kuristu mihinkään napanuoriin!" Mä tuhisin vaikeana välissä kun en tiennyt mitä sanoa ja silmäni sulkien puristin mun nenänvartta aivan kuin se maagisesti auttaisi pitämään mölyt mahassa. Mikaela sen kuin pyöräytti silmiään ja jatkoi papatustaan. "Vai mietitkö sä sitä jalkaa? Sähän sanoit, että ellikin oli ihmettelyt kuinka se oli niin hyvin parantunut ja että voitte palata täyteen treeniin heti kun varsat on saatu pois jaloista pyörimästä! Mä en kyllä ymmärrä miten sä jaksat murehtia näitä hevos——"

"You kissed me", mutisin käteni takaa. Olin aika varma, että verenkierto mun nenässä oli heikentynyt voimakkaasti, ellei jopa päättynyt kokonaan.

"Mitä", Mikaela kysyi, tai ei edes kysynyt. Totesi. Sen ääni ei noussut sanan loppua kohden vaan pysyi tasapaksuna, matalana. Sen sormien ote mun ranteen ympärillä ei löystynyt, ja kun mä en enää sanonut mitään, se jälleen kiskoi mun käden pois mun naamalta. "Mitä sä sanoit?" Tällä kertaa se kysyi.

Mä avasin silmät ja toivoin, että voisin olla missä tahansa muualla kuin tässä.

"Me juotiin liikaa, en mä tiedä", vastasin vastaamatta kysymykseen ja käännyin itsepintaisesti tuijottamaan hevostani, joka mahtoi tuntea huomion itsessään ja nosti päänsä nurmen seasta. Mikaela ei sanonut mitään, mutta siinä sunnuntaisessa hiljaisuudessa mä pystyin melkein kuulemaan kuinka se räpytteli silmäripsiään. Lopulta kun hiljaisuus venyi useamman sekunnin mittaiseksi, mä onnistuin keräämään mun sosiaalisten taitojen rippeet ja kohtaamaan sen hämmentyneen katseen. "We kissed, dude, like, that's fucked up, we're not like that and I've got——"

Lause katkesi kuin seinään, ja kaikista vähiten siksi, että mä en tiennyt mihin olin menossa koko I've got -lauseenalun kanssa. Joku näköhavaintojen perusteella kuolleeksi julistettava tai vaihtoehtoisesti takaisin Ahvenanmaalle karannut tummaverikkö kävi mielessä, mutta onneksi Mikaela tyrskähti ja sai ajatukset tummatukista hattarapäihin. En tosin ollut varma, oliko se se täysin haluttu aiheenvaihdos.

"Miten sä saat aina kaikesta näin dramaattista?" se puuskahti, suunpielet ylhäällä aivan kuin olisin just laukonut jonkun vuosisadan vitsin kun fakta oli se, että me oltiin nuoleskeltu taksissa ja rappukäytävässä kunnes asunnossa oli todettu, että joku oli väärin ja viinistä juopuneina naurettu päälle, nukahdettu hymyillen.

"What the fuck?" kysyin pöllämystyneenä, vahva aksentti punkien läpi kuin väkipakolla. Olin jo levittelemässä käsiä, että etkö sä akka nyt yhtään kuullut mitä mä sanoin, eihän me voida enää olla edes ystäviä saatikka sitten jatkaa keskiviikkobissetraditiota, enkä mä voi enää ikinä lusmuilla (höhö) sun kämpillä varsinkaan öitä kun tässä on tällainen jännite ja——

"Jos et oo huomannut", Mikaela aloitti sen näköisenä, että olin just sanonut kaiken ääneen, "mä harrastan tollasta aika paljon." Sitten se näytti hetken mietteliäältä, jopa nosti käden leualleen ja katseli jonnekin taivaisiin. "Alan kohta pitämään listaa kaikista seppeleläisistä, joita oon pussannut."

Mun huulilta karkasi tuhahdus, jota ei voisi kuvailla kuin sanalla outrageous: "Ai meitä on oikein listaksi?"

Mikaela virnisti niin, että pystyin melkein laskemaan kaikki sen valkoiset hampaat, ja istahti tyytyväisenä nurmikolle, repien mut ranteesta alas mukanaan. Pyllähdin sen viereen auringonkuivattamalle nurmikolle ja se päästi vihdoin irti mun ranteesta. Istuttiin siinä, se kynsiään tarkkaillen aivan kuin mä en olisi just kamalan vaikeana tunnustanut sille, että oltiin ensimmäistä kertaa ikinä yhdessä juodessa käyttäydytty kuin jotkut kiimaiset teinit.

Istuttiin siinä hetki, ainoana äänenä isommalla tiellä silloin tällöin ohi köröttelevät autot ja Harryn vihreää jauhavat leuat.

Mun oli pakko rikkoa se.

"For real, though", aloitin, ja Mikaela katsoi mua uteliaana, "keitä sillä listalla on?"

Hattarapää suli virneeseen, löi mua nyrkillä ei niin kovin hellästi paljaaseen käsivarteen, ja muakin nauratti, melkein niin paljon, että oli pakko kaatua toukokuiseen nurmikkoon selkä edellä.

[Robert]

5.6.2016

Anne oli, kokeneena varsojen kasvattajana, pyörättänyt vain silmään sillein äidillisen lempeästi ja heilauttanut vain kättään kun olin kysynyt, että saadaanko pistää Jutan kanssa pystyyn leiri. Että meistä tuntuu, että tänään se tulee kun maitoakin jo tulee. A watched mare never foals, oli mun äiti sanonut, mutta siitä huolimatta me vielä myöhään illalla kurvattiin parin viltin ja pikaruoan kanssa tallille.

Harry oli asettunut sille laitettuun varsomiskarsinaan paremmin kuin hyvin muutaman viime päivän aikana. Se oli jotenkin aikuistunut tässä varsanhankintaprosessin aikana, mä olin huomannut. Ei enää jatkuvaa häseltämistä (vain joskus ja jouluna, tai oikeastaan vähän enemmä: silloin tällöin ja sunnuntaisin), ei enää turhaa pyörimistä pelkästä pyörimisen ilosta, ei enää kavereiden härnäämistä päreiden palamiseen asti. Tai, ehkä iso maha ja siellä vellova pikkukaveri häiritsi aktiivista elämää. Ja ehkä kaverit olivat katsoneet möhömahan tempomista tavallista pidemmällä pinnalla nyt kun se odotti kakaraa. Iso osa, ellei peräti kaikki, tammalaumasta tiesi jo millaista oli elää oman nassikan kanssa. Harry ei tiennyt.

Me kökötettiin aitan kuistin reunalla viltit harteilla ja mansikkarasia meidän välissä. Kulunut päivä oli ollut tunkkainen, jopa latautuneen oloinen, ja vanha ja viisas Daniel oli enteillyt, että tänään varmaan ukkostaisi.

"Tänään varmaan vielä ukkostaa", sanoin ääneen.

"Mä olin sun vieressä kun Dani sanoi niin", Jutta sanoi takaisin ja puraisi mansikkaan. Mä tuhahdin ja katsahdin taas taivaalle. Hevoset tarhasivat--ne, jotka tarhasivat tässä vaiheessa yötäpäivää--kaikessa rauhassa painostavasti fiiliksestä huolimatta, eikä Harrykaan vaikuttanut mitenkään erilaiselta. Se oli mupeltanut iltaruokansa tavalliseen tahtiin ja rouskutti nyt heiniä nautiskellen aivan kuin se ei todellakaan olisi varsomassa tänä yönä.

Kello oli kaksi sunnuntaiyönä kun ensimmäisen kerran jyrähti. Mä havahduin jostain kevyestä horroksesta niin voimakkaasti, että Juttaa nauratti. Ulkona oli jo vähän kylmä, ja mä kietaisin vilttiä paremmin mun ympärille. Jutta oli kaivanut jostain talvitakin päälleen, ja rauskutti nyt porkkanaa. Aloin rapistelemaan mansikkarasian kanssa, ja äänen kuullut Harry kurkisti heti karsinan avoimesta yläosasta. Se kurkotteli mua kohti, ja empaattisena ihmisenä tarjosin sille yhden vähän huonommista mansikoista.

Se katosi parempiin suihin sadasosasekunneissa, ja harmahtava tamma palasi takaisin väliaikaiskaksioonsa.

"You giving birth in there yet?" huutelin sen perään, mutta vastausta en saanut.

"Mitä se sun äiti sanoi? Vahdattu tamma ei koskaan varso?" Jutta virnisti ja venytteli käsiään kohti tummanpuhuvaa taivasta.

"Ei kaikki sanonnat perustu todellisuuteen. Esimerkiksi se, mikä se on, tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee? Ei kukaan töki toisia tikuilla silmiin!"

"Ei ehkä briteissä", se hymähti huvittuneena, ja mun oli pakko huokaista ja myöntää, että okei, sillä oli pointti: Suomi oli kuitenkin Suomi. Joku oli varmaan joskus tökännyt jotakuta toista tikulla silmään. Ihan varmasti. Ukkonen rymisteli mun sanojen päälle, ja mä toivoin, ettei alkaisi sataa.

Mä en ollut varma mitä kello oli kun seuraavan kerran havahduin hereille, mutta aurinko pilkisteli jo pilvien lomasta ja mulla oli sääri tyynynä. Säären omistaja nojasi karsinan oveen kevyesti kuorsaten, kädet velttoina sylissä ja suu vähän auki. Mä olin jo kaivamassa puhelinta ja räpsäisemässä kuvaa noin niinkuin hätävaraksi ja mahdolliseksi kiristysmateriaaliksi, mutta karsinasta kuulunut muksahdus löi täyspysäytyksen mun ajanjuoksulle. Kampesin ylös niin nopeasti kuin suinkin pystyin, käyttäen Jutan olkapäätä tukena ja saaden tytönkin päästämään äänen, joka muistutti etäisesti ihmiseltä kuulostavaa, ja kurkistin sisään karsinaan.

Siellä se pötkötti. Tai yritti vimmatusti kammeta jaloilleen. Varsa. Ihan oikea, koomisen pitkäjalkainen varsa. Se oli selkeästi syntynyt jo useampi tunti sitten: sen kirjava karva oli kuiva, paikoittain turvepölyn peittämä, ja Harry katseli sitä jo etäämmältä, antaen sen yrittää seisomista ihan itse.

"Jutta", kutsuin harmaakorvan hoitajaa, ja kun sen vastausta saanut, potkasin jonnekin sen yleiseen suuntaan katsetta harmaakorvasta ja sen kirjavasta varsasta irroittamatta. Jutta päästi äänen, joka oli huomattavasti inhimillisempi kuin se edellinen, ja potkaisi mua takaisin. Se taisi kuitenkin avata silmät ja nähdä mut kurkistelemassa karsinaan haltioituneena, sillä aika pian se oli kammennut siihen mun viereen ja tuijotti näkyä suu auki.

"Se on skumppakirjava", tuli kuin huokauksena sen huulilta.

"Joo", sanoin yhtä hoo moilasena, "ja vieläpä ihan kunnon skumppa, eikä tollanen harmaa."

"Onko se tamma?" Jutta kysyi ja kurkotteli nähdäkseen paremmin. Mä vilkaisin sitä hämmentyneenä, ja se vilkaisi mua kulma kurtussa: "Kai sä nyt tarkistit heti??"

"No en! Vastahan mä heräsin!" sähähdin takaisin niin, että Harry katsahti muhun kuin ärsyyntynyt äiti. Mä vetäydyin heti kasaan ainakin kymmenen senttiä ja pahoittelin ääneen hevoseltani. Jutta hytkyi siihen malliin, että se olisi nauranut äänettömästi, ja Harry hätkähti kun sen varsa alkoi taas pistämään kilometrikoipiaan järjestykseen ja pyrkimään ylös.

Me tapitettiin ovenreunan yli varsan kamppailua kovin ihastuneita. Olihan se nätti kuin mikä: vaaleampi, etäisesti Harryn valkopään ja läsin risteytystä muistuttava merkki sen päässä; valkoiset, pitkät sukat; muutama skumpaton läntti siellä täällä; sininen silmä ja jumalattoman pitkät silmäripset. Jutta uskalsi leimata varsan jo tammaksi, mutta sen sanat eivät olleet kuin kohinaa mun korvissa.

Hitaasti mä haroin tukkaa kaksin käsin ja ristin kädet takaraivolle.

"Fuck, dude", mumisin vieläkin vähän häkeltyneenä. Mä en voinut uskoa, että mulla oli nyt käsissäni varsa.

"Jep", Jutta vain vastasi silmiään karsinan uusimmasta asukkaasta irroittamatta. Harry keinahteli tyytyväisenä ovelle, tuuppaisi mua turvallaan ja katsahti sitten varsaansa kuin sanoakseen, että look at that, I made that. Mä sulin virneeseen ja kurottauduin rapsuttamaan tammaa korvan takaa haudaten kasvoni sen kesäkarvaan.

"You sly bastard", mutisin sen kaulaan huvittuneena, "giving birth without letting us know. You just had to do it all by yourself, didn't you?"


c

[Jutta]

06.06.2016

Mihin kaikki aika oli mennyt?

Vasta hetki sitten olin tuskaillut ruotsin kakkoskurssia ja kuullut Robertin vauvasuunnitelmasta. Potkinut loskaa tallin pihalla ja kylmännyt Harryn turvonnutta jalkaa päivittäin. Osallistunut hiihtolomaleirille ja laukannut Elmon selässä Liekkijärven jäällä.

Ja kesä oli ollut joku kaukainen unelma.

Mä myhäilin tuontimansikoiden olevan Espanjan lahja Suomen kesälle ja Robert pureskeli heinänkortta kuin mikäkin maalais-Casanova. Molempien fiilis oli aika unreal viimeöisen jälkeen. Harva torkahtaa ja herätessään löytää hölmistyneen hevoslapsen. Mutta nyt se oli siinä, eloisasti laitumella hyppelevä tammavarsa, vierellänsä raukeasti voikukkia suuhunsa niittävä harmaakorva. Vaikka Robertista oli toisinaan vaikea ottaa selvää, nyt pisamaisilta kasvoilta loisti ylpeä virne – ja syystäkin.

”Jude, lupasit tehdä sen kukkaseppeleen”, Robert hymähti ja katsoi mua silmiin, ”make it happen before she grows up.”

Ja niin mä ryhdyin hommiin. Ihan vain ehtiäkseni.

onnellisuus.

[Robert]

17.6.2016

Ei olisi uskonut, että vielä muutama viikko sitten mekin oltiin kaikki hikoiltu tallilla puolialasti keräten niin pisamia nenäpäihin kuin hassuja rusketusrajoja ranteisiin. Nyt kökötin sadetakki päällä kentän laidalla katsomassa kun illan viimeiset juniori-seniorit pistivät menemään tihkussa, joka sai päivän tuntumaan kuin lokakuuhun kuuluvaksi. Siellä ne laukkasivat puomien yli takinliepeet neniin asti vedettyinä. Kavioista irtoava lapa maalasi puomien valkoisia osia siihen malliin, että näin jo hoitajaporukan seuraavana aurinkoisena päivänä niitä kuuraamassa.

Tunnin kaikista ratsukoista silmiin pisti Venna. Ei siksi, että sillä ratsastava juniori, jonka olin auttanut jauhoturvan kyytiin ensimmäistä kertaa melkein neljä vuotta sitten pikkuponin hoitajana ollessani. Silloin siihen aikaan vielä lapsi oli juuri aloittamassa jatkokakkosissa. Sen posket olivat hehkuneet punertavina ihon alta ja hammasraudat vilkkuneet ujon hymyn lomasta, ja sitten se olikin pistänyt kipakan ponin töihin kentällä. Nyt kaksikko työskenteli vaivattoman oloisesti, ja munkin kasvoilla vilahti tyytyväinen hymy sitä hommaa katsellessa.

Mutta ei, Venna pisti silmiin siksi, että Aurinko oli käynyt eilen tallilla. Se oli näyttänyt jokseenkin häpeilevältä, enkä mä siihen törmätessäni halunnut aiheuttaa enempää hallaa. Minä jos kuka tiesin, kuinka hirveää oli palata häntä koipien välissä selittelemään itseään Annelle. Annelle, joka osasi tarpeen tullen olla muutakin kuin äidillisen lämmin johtohahmo.

Mua oli harmittanut seurata Vennaa koko sen ajan kun sillä ei ollut omaa ihmistä paikalla. Kuin varkain olin ottanut tavaksi käydä liehittelemässä ponitammoja tarhan portilla ihan vain antaakseni pikkuponille pari salakavalaa rapsutusta. Mä olin jopa alentunut takaisin rivihoitajan saappaisiin ja pistänyt eräänä päivänä hölkötellen ponin rinnalla riimunnarun päässä koko puolituntisen talutustunnin uudempien ponihoitajien kanssa kun ketään muitakaan ei mukamas ollut tarjolla siihen aikaan. Wilma ja Nette olivat katsoneet mua vähintäänkin oudoksuen, mutta Siirin apukädeksi tarjoutunut Lynn oli vain hymyillyt muikean tietäväisesti.

Okei, ehkä mulla oli ikävä Vennaa. Varsinkin kun olin saanut lahjottua jälleennäkemisen jälkeen niin happamasti mua kohdelleen tamman taas puolelleni: meidän suhde oli kehittynyt takaisin siihen mitä se oli ennen poismuuttoa, ja mä en voinut olla asiasta kuin iloinen. Toki Vennan uusi kämppis aiheutti noin niinkuin lieviä ongelmia. Ei sillä, että Tirpassa oli jotain vikaa. Sen hoitajassa lähinnä.

"Mieti jos et ois ikinä lähtenyt", Inkeri oli sanonut kerran kun olin ollut rapsuttelemassa Vennaa blondin harjatessa Tirppaa, "se ois varmaan vieläkin sun hoitsu." Mä olin räpytellyt hetken silmiäni ja painellut sitten menemään pää kolmantena jalkana syyllisyyden kaivaessa uutta kuoppaa syvällä mun sisällä. Sinne niiden muiden syyllisyyskuoppien, jotka mä olin onnistunut jo täyttämään ja unohtamaan, viereen.

"Hei", Fiia niiskautti yhtäkkiä takaani. Käänsin selkäni kentälle ja illan viimeiselle tunnille. Punapää kökötti Elmon selässä joku ei-niin-sadetakin näköinen takki yllään, huppu tiukasti kypärän yli vedettynä. Mulle tuli kylmä pelkästään ratsukon märän olemuksen näkemisestä, ja vedin käteni tiukkaan puuskaan toivoen sen tuovan jotain lämpöä.

"Hei", toistin punapään tervehdyksen, niiskaisten itsekin. Fiian kasvoilla viivähti puolikas hymy ennen kuin se liukui alas ruunansa selästä.

"Seuraatko tuntia?" se kysyi kurotellen Elmon selän yli nähdäkseen mut.

"En tiiä, jäin vaan tähän", mutisin ja kumisaappat lompsuen kävelin Elmon vierelle nostamaan jalustinta ylös, "piti mennä katsomaan Harry ja varsa."

"Aa", Fiia hymisi satulansiiven alta, kohmeiset sormet vyön solkia työstäen. Taputin Elmon kosteaa kaulaa poissaolevasti ja tuijotin likaisia saappaankärkiäni--ne näyttivät enemmän ruskeilta kuin mustilta. "Joko sillä on nimi?"

"Hmh?"

"Varsalla."

"Oh", havahduin, "joo. Harley. Mikaela keksi."

Fiia hymyili, "te vissiin ootte pitäneet aika tiiviisti yhtä. Miksun kanssa." Mun katse kävi nopeasti ystäväni kasvoilla ennen kuin se harhaili muualle. Tallin katon hiljalleen ripotteleva ränni oli kieltämättä ihan tajuttoman mielenkiintoinen. Tunsin, kuinka mun olkapäät kohauttivat ihan itse itsejään ja kuinka huulilta karkasi joku epämääräinen idunno. Fiia siristi hetken mietteliäästi silmiään mua katsellaan mittaillen. Ahdisti. Musta tuntui, että kaikki osasivat lukea mua kuin avointa kirjaa. Paitsi mä itse.

Tai ehkä se oli kuitenkin vain Fiia. Ja Mikaela.

Lopulta Fiia vain kohautti olkiaan ja löysäsi vyötä viimeisen kerran, tiputtaen sitten satulansiiven takaisin alas ja keräten ohjat hoidokkinsa kaulalta. Elmo haukotteli raukeana, ja Fiiaa hymyilytti. Kävelin mitäänsanomatta ratsukon mukana talliin, mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen. Mun toinen suunpieli nyki ylös jokseenkin haikeasti.

Mulla ei ollut hoitohevosta.

Se oli oivallus, jonka olin vasta äskettäin ymmärtänyt, melkein vuoden seppele-elämämme jälkeen. Mulla ei ollut hoitohevosta. Mulla oli oma hevonen. Se ei ollut eri asia, mutta samalla niin eri asia. Jopa Danielilla oli hoitohevonen, vaikkakin Annen silmäterä, jolle mies oli enemmän ratsuttaja kuin nahkavarusteita satulahuoneessa puunaava hoitaja.

Fiia purki Elmon varusteet käytävälle ja kävi sitten miltei märäksi kastuneen ruunikon kuivaus- ja harjauspuuhiin. Samalla se jakoi hiljaiseen ääneen tallilla pyörineitä huhuja: Emmyn pregnancy scare, Pipsan outo käyttäytyminen, Inkerin ja Andrein suhteen viimeisimmät käänteet. Mä kohauttelin olkiani ja mutisin epämääräisiä vastauksia oikeisiin kohtiin, ja Fiia jatkoi tasaista puhumistaan sen suurempia välittämättä.

"Millon se muuten lähtee?"

"Huh?"

"Harley. Millon se lähtee omistajalleen?"

"Ai", hätkähdin Elmon turpaa silittelemästä, "heinäkuussa, jos se vierottuu hyvin."

"Olisitko halunnut pitää sen?" Fiia kysyi varovasti.

"En", vastasin rehellisesti ja rypistin kulmiani, "ja eihän se mene kauas."

"Ai kenkä puristaa sitten jostain muualta", tyttö hymisi tietäväisenä ja kyykistyi kuuramaan Elmon jalkoja.

"Eikä purista", totesin happamana, "mutta mä menen nyt katsomaan niitä kun kellokin on niin paljon."

"Mene vaan", Fiia hymyili ärsyttävän tiedottoman näköisenä aivan kuin se ei olisi just ovelasti sohinut tikulla mun syvimpiä ajatuksia. Pujahdin ulos tallista samalla ovenavauksella sisäänpyrkivien juniorisenioreiden kanssa, ja lompsin kohti tammatarhaa. Harry varsoineen oli sopeutunut alun kaksinelämisen jälkeen ympäripäiväiseen tarhailuun paremmin kuin hyvin. Pikkuhiljaa koko tammalauma oli ottanut Harleyn vastaan enemmän kuin kiltisti: jopa Windi kesti hännässä roikkuvan ja vatsan alta pujahtelevan pikkutamman kiusantekoa vain kyllästyneesti huokaillen.

Kylmä tihkusateen ja pistävien tuulenpuuskien takia osa hevosista oli loimitettu, kuin myös Harry sekä Harley. Harryn turkoosi sadeloimi näytti kuin uudelta, kiitos Cellan painepesurisession, mutta Harley tummassa maitovarsaloimeissaan näytti lähinnä koomiselta: muutaman sentin liian iso takki oli kuin köytetty varsan päälle mahaläpän avulla. Pikkuriiviön menoa se ei alkukummastelujen jälkeen ollut tuntunut haittaavan, se edelleenkin kiihdytteli nollasta sataan milloin missäkin ja pysähtyi aina välillä nokosille tuulensuojaan.

Nyt pikkutamma tanssahteli tyytyväisenä tarhan toisessa päässä paitsi emänsä niin myös kyykistyneen hahmon ympärillä. Aina välillä se kävi jakelemassa jo tavaramerkiksi muodostuneita harrikkapusuja kyykistelijälle, ja pisti sitten taas menemään pientä formularinkiään. Mitä todennäköisimmin hahmo oli Jutta, mutta huppupäistä henkilöä oli vaikea tunnistaa varmasti varsan lempi-ihmiseksi. Kyllä, Harryn hoitaja oli muodostunut Harleyn lempi-ihmiseksi. Mä olin vain vähän kateellinen ja aika paljon katkera Jutalle.

"Hey", sain sanotuksi tarpeeksi lähelle päästyäni. Harry hörähti tyytyväisenä ja otti muutaman askeleen luokseni. Tarjosin sille tyhjää kättäni, mutta tamma painoi turpansa sitä vasten joka tapauksessa, puhaltaen lämmintä ilmaa sieraimistaan. Harley otti mallia emästään ja tuli sekin luokseni, pientä turpaansa avonaisen takin alleni puskien.

Huppupäinen hahmo sen sijaan oli pyllähtää. Pisaroiden kuorruttaman hupun alta paljastui tuttu naama: Britta. Tyttö nousi ripeästi ylös ja pyyhki polviaan jokseenkin vaikeana.

"Shit", mä sain mumistua.

"Pitihän munkin päästä varsaa tapamaan", Britta hymyili jokseenkin väkinäisesti, "tämän kesän ainoa, right?"

"Right", olin kuin kaiku.

"Aika hieno", tyttö selvitti kurkkuaan ja, mun näyttäessä varmastikin hämmentyneeltä, osoitti tammavarsaa, "Harley." Nyökkäsin ja seurasin katseellani kuin kyseessäoleva pikkuprinsessa koikkelehti takaisin Britan luo, melkein haistoi sen vierellä roikkuvaa kättä ja karautti sitten kohti vähän matkan päässä kököttävää Windiä. Pilkkuperse luki varsan ajatukset väärin: se otti yhden väistöaskeleen, juuri samaan suuntaan minne Harley oli päättänyt väistää suurta valkeaa estettä, ja näin ollen sai pikkuvarsan muksahtamaan suoraan ryntäisiinsä. Vaalea tamma otti pari varovaista askelta taakse, pää korkealla, mutta Harleyn pinkoessa jo innokkaasti toiseen suuntaan, se puuskaisi kyllästyneenä ja alkoi taas leputtaa takajalkaansa.

Hymyilin, "onhan se."

"You must be happy", Britta miltei henkäisi.

Mä teeskentelin, etten kuullut.

Seisottiin tihkusateessa, minä Harry rinnalla ja Britta pari metriä kauempana, varsan kirmailuja katsellen.

Britta rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä, kääntyen mun puoleen ja kävellen ne pari askelta mun rinnalle. Toinen sen suunpielistä nytkähti kun meidän katseet kohtasi, enkä voinut estää munkaan huulia kohoamasta pieneen hymynpoikaseen. Britan hyytyi kuitenkin heti kun se katsoi mun kengänkärkiä.

"Mä sit kai lähden", se sanoi. Mä kallistin päätä huppuni alla. Sen sanoissa tuntui olevan kamalan paljon painoa.

"Siinä on tosi liukas kohta siinä portilla. Siinä mistä se aukeaa", sanoin jostain tuntemattomasta syystä, "älä liukastu."

"Joo", Britta hymähti. Sitten se lähti.

Mä katsoin sen perään Harryn kanssa enkä pystynyt ravistelemaan irti sitä lähdön tunnelmaa.

[Robert]

20.6.2016

“Se oli sun idea”, mutisin Inkerille. Aamuaurinko porotti kirkkaammin kuin ikinä ja mun silmät tuntuivat aurinkolasien takana yhtä kuivilta (ellei jopa kuivemmilta) kuin Saharan aavikot. Inkeri virnisti, mutta aika heikolta sekin näytti, joten mäkin virnistin.

“Me mennään tänään ulos, me kaks”, Inkeri oli marssinut edeltävänä päivänä suoraan mun luo kun olin tehnyt lähtöä tallilta. Sitten se oli istuttanut itsensä mun autoon ja koko matkan hössöttänyt jotain siitä kuinka me ei oltu enää niinkuin ennen ja kuinka mulle tekisi hyvää ottaa muutama jonkun muun kuin Mikaelan kanssa. Mä olin huomauttanut, että huomenna on maanantai ja Inkerihän on vielä alaikäinen, mutta se oli pyöräyttänyt mulle silmiään kuin 98-vuotiaalle vaarilleen internetselaimen avaamista selittävä teini.

Niinpä me oltiin menty ulos. Mä en ollut vieläkään ihan varma mistä pikkublondin äkillinen tarmo päästä yksille (tai kaksille) (tai kolmille) (tai neljille) mun kanssa oli tullut, mutta niin vain se oli riepotellut mut Liekkijärven menomestoille alkuyöstä.

“Älä väitä, että sua kaduttaa”, Inkeri totesi ja jatkoi Tirpan harjan selvittelyä sormin. Mä tein aikana kuluksi pikkulettejä puoliunisen Vennan jouhiin. Se oli hyvä aktiviteetti aitaannojailun ja kuoleman odottamisen ohella. Inkerikin näytti siltä, että välillä otti koville toi ihan omilla jaloillaan seisominen.

Onneksi Törbbökään ei katsonut pahalla törppöhoitajaansa. Mulla ei onneksi ollut mitään todellisia velvollisuuksia tai vastuita Vennalle: kunhan olin kiva. Ja tein hidasta kuolemaa. Miksi me edes oltiin tallilla?

Sitä mietti näemmä joku muukin: Kasper kärräsi viimeisetkin aamuheinät ponitammoille ja sen katse viipyi meissä melkoisen tovin. Lopulta, just kun mä luulin sen vain nukahtaneen pystyyn, se avasi suunsakin.

“Mitä helvettiä te teette täällä?”

Hyvä kysymys. Me molemmat tapitettiin sitä takaisin hiljaisina.

“Just joo”, se lopulta totesi ja alkoi dramaattisesti heitellä heiniä paikoilleen, “pitihän se arvata, että nyt kun konit on kesälomalla niin te pörräätte täällä entistä enemmän.”

Vilkaisin Inkeriin laskelmoivasti kunnes hitaasti nyökäten palautin katseeni ahkeraan aamutallin tekijään, “Joo. Ollaan, um, juhlistamassa ekaa kesälomapäivää. Nimenomaan!” Yritin hymyillä mahdollisimman uskottavasti päälle, mutta ehkä mun ryppyinen kauluspaita kertoi toista tarinaa.

Kasper sen kuin mutisi ja mutisi kunnes kaikkosi paikalta.

“Juu, huomenta sullekin!” Inkeri sai sanottua aivan liian aurinkoisesti. Mä mietin mitä kello oli, ja paljonkohan unta mä olin loppupeleissä kellottanut matkalla ja tässä Vennan vieressä nuokkuessa. Ollaan menossa tallille näin aamusta, ei ehkä ollut paras valhe kertoa äidille kun vyöryi aamun varhaisina tunteina kotosalle kaverin kanssa. Se oli pirteänä tarjoutunut kyydiksi ja niin, täällä me nyt sitten kökötettiin, edellispäivän baarinkatkuiset vaatteet päällä. Mitä Annekin sanoisi jos tietäisi?

“Sä oot kyllä yks idiootti”, sanoi Inkeri. Hetken luulin, että se luki mun ajatukset, mutta ehkä se puhuikin Tirpalle. Tamma nimittäin hamusi portinpieltä siihen malliin kuin se olisi herkullisempaakin herkullisempi suolakivi tai jotain. Mä sivuutin lauseen täysin ja kelasin edellisiltaa päässäni.

Me Mikaelan kanssa harrastettiin enemmän sellaista… vanhan pariskunnan juomista: me istuttiin terasseilla, pubien baaritiskeillä ja baarien nurkkapöydissä, ja me keskusteltiin bisset käsissä hikoillen. Harvemmin me lähdettiin bailaamaan (ei sillä, että Liekkijärven menomestoissa olisi jonkinlaista bailausaktiviteettia ollutkaan tarjolla viikonlopun ulkopuolella) ja vedettiin edes lähelle övereitä.

Inkerin kanssa oli ollut eri ääni kellossa.

“Onko toi Lynn??” olin ehtinyt kysyä laajentuneet silmät Inkerin henkkareissa just ennen kuin meidän papereita tarkasteltiin, ja heti sisään päästyämme se olikin ollut pelkkää menoa.

Toinen mun ja Mikaelan illanistujaisista eroava seikka oli se, että mä olin Inkerin kanssa vissiin lähestyttävämpi ihminen. Tai Inkeri mun kanssa. Me kaksi. Ehkä me näytettiin niin mahdottomalta duolta, että ventovieraiden oli helppo leimata meidän yksilöiksi eikä yhtälöksi.

Tai ainakin se meitä lähestynyt kaveri oli. Se oli päättäväisenä harpponut suoraan meidän luo baaritiskillä ja vilauttanut mitä hurmaavinta virnettä. Mulla oli meinannut mennä bisset väärään kurkkuun, eikä vain siksi, että Inkeri oli muistuttanut lähinnä sitä sydänsilmäistä emojia. Mutta siksi, että mä ehkä ymmärsin, miksi se näytti siltä.

Mä ulkonäön perusteella olin odottanut sen esittelevän itsensä vähintäänkin Alexandrokseksi tai vastaavaksi. Se oli ollut just sen näköinen: perussuomalaista tummempi hipiä, vihertävän siniset silmät, ja sen päässä oli ollut joku hattu, jonka alta oli pilkottanut vallattomaakin vallattomampi ruskea kiharapilvi.

Mutta ei, se oli kertonut olevansa Konsta. Konsta Jortikka. Mulla oli mennyt bisse väärään kurkkuun ja baarin hämärässä oli näyttänyt siltä kuin Inkerin huulilta olisi purskahtanut pisara jos toinenkin kun se oli yrittänyt pidätellä hämmenys-huvittuneisuuttaan.

“Eikö sitä Harrikkaa pitänyt tänään käsitellä tai jotain?” Inkeri kysyi ja pyyhki kätensä mun olkapäähän.

“Ei se ole mikään… Harrikka.”

“No Harley. Ihan sama.”

Nyrpistin nenääni pikkublondille, mutta vastasin kuitenkin, “Joo. Mietin, että sen kanssa voisi miettiä vähän talutusjuttuja tänään kun nyt se on vaan kulkenut Harryn rinnalla vapaana. Mutta kyllä siitä näkee, että äidin seura ei enää niin kiinnosta, niin olisi ihan hyvä osata niitäkin juttuja kun--”

“Joojoo, mennään sit”, Inkeri hoputti ja lähti jo edeltä.

“--riimustahan se ei enää sano mitään”, lopetin lauseeni happamasti, taputin Vennaa vielä kerran kaulalle ja lähdin sitten tarpomaan ystäväni perään.

Meitä oli eilen luultu sisaruksiksi.

Hörähdin hataralle muistikuvalle ääneen, ja Inkeri vilkaisi mua kysyvästi.

“Ootteko te sisko ja veli?” Jortikan Konsta oli kysynyt valkoinen hammasrivi vilkkuen. Mä olin katsahtanut Inkeriä ja se mua, ja me oltiin ehkä vähän naurettu: eihän me oltu edes etäisesti samannäköisiä.

“Robert on britti”, mun siskonnäköinen oli sanonut kuin kehräten ja siirtänyt katseensa Konstasta muhun jotenkin liioitellun hitaasti aivan kuin sillä olisi ollut suunnitelma. Mun silmät olivat siristyneet, aivan vähän vain, koska mullakin oli ollut suunnitelma.

Suunnitelma oli ollut tämä:

1. Konsta oli hyvännäköinen, no arguments here.
2. Mä en niinkään välittänyt Andreista. Se oli vähän pelottava.
3. Inkeri näytti siltä, että Konsta oli ihan okei.
4. Mä en tiennyt voiko satunnaista ajatustenjuoksua ja sen numerointia kutsua suunnitelmaksi, mutta here goes nothing.

“Oho”, Konsta oli kääntynyt mun puoleen, kämmeneensä nojaten. Se oli ollut jotenkin kamalan lähellä, mutta mä en ollut löytänyt humalaisesta kropastani yhtäkään luuta, joka olisi suostunut liikkumaan muualle tai edes kaksi senttiä kauemmas. “How does one get from the UK to Finland?”

Sen englanti oli ollut ontuvaa, mutta se oli räpäyttänyt silmiään silleen just eikä melkein ja hymyillyt päälle.

“Um”, mä olin sanonut posket helottaen, “mä puhun suomeakin kyllä”, ja sitten, kuumeisesti toista aihetta etsien, “Inkeri on Norjasta.”

Konsta oli kallistanut päätään, Inkeri kohottanut kulmaan ja mä yrittänyt hukuttaa itseäni mun puolitäyteen bisseen, jonka jälkeen olin reippaasti napannut niin oman kuin Inkerinkin puolitäyden lasin ja lähtenyt latomaan.

“Se Konsta oli aika”, aloitin mietteliäästi päästyämme tammojen tarhan portille. Tai, no, sitten kun tajusin, että me oltiin seisty siinä portilla mitään tekemättä jo pieni tovi. Inkeri hätkähti aivan kuin se olisi just herännyt. Mä virnistin, mutta sitten se löi mua käsivarteen tuimasti. Sillä oli ripsiväriä silmän alla.

“Olihan se”, tyttö lopulta totesi tyytyväisesti hymisten.

“Otatko sä Harryn?”

“Joo, vaikka.”

Puikahdettiin tarhan aitojen välistä ja lähdettiin kävelemään kohti perimmäisessä nurkassa hengailevaa äitilapsikaksikkoa. Harley oli kaula pitkänä puoliksi ulkona tarhasta kuikuilemassa, ja Harrykin vain keskittyi hengailemaan turpa Eelan kyljessä kiinni.

Ehkä niitä väsytti yhtä paljon kuin meitä.

Ainakin kaksikko lähti tallia kohti huomattavasti iloisemmilla naamoilla kuin me ihmiset. Harry kulki rentona Inkerin löysääkin löysemmän riimunnarun perässä, ja Harley koikkelehti milloin missäkin, mutta kuitenkin matkassa.

“Hei”, oli kuulunut mun oikealta. Mä olisin normaalitilanteessa säpsähtänyt, mutta sehän ei ollut normaalitilannetta nähnytkään. Olin kääntänyt päätäni hitaasti, koska mä olin ehkä jossain syvällä sisimmissäni jo tiennyt: Konsta.

“Um, hey”, olin vastannut ja jatkanut illan ainoan baarimikon kyttäämistä. Olin tuijottanut sitä niin tiiviisti, että olin ehkä myös yrittänyt lähettää sille jotain telepaattisia käskyajatuksia. Ei ollut toiminut.

“Toi Inkerihän on tosi mukava”, Konsta oli sanonut yllättävän neutraalisti.

“Joo! Se on ihan huipputyyppi”, mä olin heti innostunut, koska voi herranmunjee jos onnistuisin heittämään Johansenin kimppaan jonkun Alexandroksen kanssa. Tai, no, Konsta Jortikan kanssa. Parempi sekin kun Andrei. Kai. “Ja onhan se tosi nättikin, y’know.”

“...on?” Konsta oli vastannut hitaasti. Sitten se oli hetkeksi siirtänyt katseensa pois musta ja ilmeisesti lähettänyt jotain savumerkkejä tai jotain baarimikolle, koska se oli tarponut saman tien meidän luokse. Oltiin ladeltu tilaukset, ja sitten Konsta oli taas kääntynyt mun puoleen, “ootteko te, niinku… juttu?”

“Ai me?” mä olin hörähtänyt ja sitten ihan vain nauranut, “ei! Ei todellakaan, ei me. Mä en harrasta tollasta.” Ja sillä lauseella mä olin tarkoittanut, etten harrastanut ystävien deittailua. Jostain syystä Konsta oli näyttänyt ehkä vähän ilahtuneelta. Mä olin hymyillyt sille tyytyväisenä, koska jos sen ainoa huoli oli ollut se, että Inkeri ja minä oltiin jotain, niin huolet pois!

“Hyvä”, se oli hymissyt tyytyväisenä uuteen drinkkiinsä.

“Mm”, mäkin olin hymissyt ja ottanut meidän uudet juomat vastaan.

“Sen mielestä sä olit tosi mukava”, sanoin Inkerille, “ja nätti. Tai mä sanoin, että sä oot nätti, ja se sano, että niin on joo.”

Inkeri kääntyi katsomaan mua niin radikaalisti, että sai jotenkin nykäistyä löysääkin löysempää riimunnaruakin niin, että Harry ihan säikähti ja nosti päänsä korkeuksiin. Harley sen kuin lampsi mun perässä sen kummempia mutsin friikkailuista välittämättä.

“Eikä sanonu!” Inkeri väitti, “Se sano, että sä olit nätti! Ja mukava!”

Mä pysähdyin niin äkisti, että Harley tupsahti suoraan mun selkään. Se peruutti heti hämmentyneenä pari askelta, ja luikki sitten mamman jalkoihin miettimään, että mitäs helvettiä nyt taas.

“Nah.”

“Mitä nah?? Kyllä sano!”

“Nahhhhhhh.”

Inkeri näytti riviltä huutavia kysymysmerkkejä.

“Naaaaahhhhhhhh. Can’t be.”

“Ei noi sun naaaaah-äänet nyt auta.”

“Siis se oli niin ilahtunutkin kun pyysin sen numeroa, että annan sulle.”

“Voi idiootti! Raukka varmaan luuli, että sä olin siitä kiinnostunut takas!”

Mä suljin mun silmät aurinkolasien takana ja huokaisin raskaasti. Olinko mä oikeesti lukenut koko illan kaikkia merkkejä väärin? Mutta olihan ne Inkerin kanssa papattaneet päät yhdessä meidän pöydässä aina kun mä olin poistunut paikalta?

Elleivät ne sitten olleet papattaneet… musta.

“Siis.”

“Niin?”

“Luuliko se, että mä… Että mä, you know? Tai siis, enhän mä… Enhän mä ole…”

Inkeri näytti aidosti hämmästyneeltä, yllättyneeltä.

“Etkö???”

Sitten mäkin näytin aidosti hämmästyneeltä, yllättyneeltä. Ja call me childish, mutta mä potkaisin maassa mököttäneen lantakikkuran suoraan sen suuntaan. Eihän se nyt ollut voinut elää vaikka kuinka monta vuotta siinä uskossa, että mä voisin lähteä joidenkin alexandroksien tai konstajortikoiden matkaan baarista.

Onnekseni, sain vain lantakikkuraa takaisin ja asia jäi siihen. Toistaiseksi.

Niin, ja Harley ei sanonut mitään sen kummempaa talutusaktiviteeteista. All in all, maanataiaamu tallilla well spent siis.

[Jutta]

08.07.2016



Aamuhämärä tammalaitumella. 

[Jutta]

09.07.2016

Auringonlasku Liekkijärvellä.

[Robert]

10.7.2016

"Musta tuntuu et Windi on lihonu ihan hirveenä!" Cella mussutti mun edeltä ja heilutteli paljaita varpaitaan Windin kyydissä. Se johti meidän hurjaa neljän täysikasvuinen hevosen ja yhden keskenkasvuisen hevosen letkaa. Tuulia piti perää Ruusun kanssa ja Yasmin oli ottanut satulan matkaan mukaan ihan turvallisuudentunteeksi. Harry mun alla tuntui ihan yhtä pyöreältä kuin pari viikkoa sitten. Harley narun päässä sen sijaan tuntui kuin Uudelta Hevoselta: se oli isompi, ketterämpi, rohkeampi, ja sillä oli helvetisti enemmän pilkettä silmäkulmassa. Nyt se onneksi kulki tyynen oloisena emänsä rinnalla käsihevosen roolissa, mitä nyt välillä yritti käydä juttelemassa kummitäti-Windin kanssa.

"Eikö se ole aina ollut aika pyöreä", esitin retorisen, kysymysmerkkiä vailla olevan kysymykseni puoliääneen aivan kuin se olisi vain vahingossa huulilta lipsahtanut ajatus. Cella ei sanonut mitään, mutta näin sen takaraivon läpi kuinka se pyöräytti silmiään. Ehkä sieltä kuului joku "ite oot pyöree" hetken päästä, mutta en mä ollut ihan varma.

Ei se kuitenkaan häirinnyt. Ei kinastelu eikä lihavat hevosemme.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja vaikka lämpöasteet olivat hädin tuskin kivunneet parinkymmenen paremmalle puolelle, ilma tuntui kuumemmalta kuin olikaan. Harryn ohut karva tuntui suorastaan hikoavan mun shortsien alla, ja pelkkä kypärän päässä oleminen sai niskahiet liikkeelle. Lätkäisin pienen paarman tamman kaulalta tainnuksiin, mutta harmaa itse ei siihen reagoinut. Kaviot ropisivat Artsilasta poispäin johtavalla hiekkatiellä, ja metsän suoma varjo oli peltojen ympäröimälle letkalle vain kaukainen haave.

"Hassua, että niin iso lauma vielä jäi", Yasmin ihmetteli ääneen kun jostain kajahti kimakka hirnahdus long lost laidunkavereiden perään. Vain Harry osotti sydämellisyyttään vastaamalla kutsuhuutoon vähintään yhtä sydäntäsärkevästi. Tuulia kuului vastaavan jotain Lemonin hoitajalle, mutta kevyt tuulenvire vei sanat mennessään ja mä jätin keskustelun seuraamisen siihen.

Windin pilkkupylly keinahteli Harryn korvien välissä melkein hypnoottisesti.

Tallilla meitä ei odottaisi kuin Charlie ja Ransu. Ehkä sinne suuntaava tammalitania olisi ihan tervetullut takaisin: Charlie oli vaikuttanut ihan leppoisalta ja kaikin puolin järkevältä yksilöltä (ja mä en ollut kuollaksenikaan kateellinen Fiialle siitä, että Pirre oli puhunut antavansa sen porkkanapään käyttöön kenttäleirille), mutta Ransu oli kovasti kaipaillut frendejään, tai ainakin käytävän toisella puolella asuvaa tyttistään.

Tuuli kantoi Cellan hiljaiset hyräilyt munkin korviin, ja jossain kaukana lauloi lintu. Tuntui kesältä, tuntui lomalta, tuntui vapaalta.

Mä olin viettänyt kesälomaani kuten kesälomaa kuuluikin viettää: kaukana tallista. Kerran olin käynyt ja silloinkin vain päätynyt jonkinlaiseen jortikkapyörteeseen. Jutta oli sinnikkäästi kuunnellut mun avautumisia laidunten rauhassa kun oltiin kilpaa lätkitty paarmoja Harryn iholta ja hierottu tilalle ötökkägeeliä. Se oli hymyillyt vain vähän, ja senkin kuulemma vahingossa, koska ilmeisesti Jortikka oli jotenkin hauska nimi. Se Mikaelan kaulatatuoitu velikin oli näyttänyt siltä, että se oli tiennyt jotain.

Ja siinä pahat missä mainitaan: me oltiin hädin tuskin ratsastettu tallipihan kuvainnollisista porteista sisään kun Mikaela jo pyrähti jostain Lusmu ja itse Joel kannoillaan. Cella liukui alas Windin selästä ja tervehti sisaruksia, ja Harleykin näytti olevan erityisen kiinnostunut Joelista (tai ehkä, näin rationaalisemmilla aivoilla myöhemmin ajateltuna, Lusmusta) siinä riimunnarun rajoja testaillessaan. Alviinakin pölähti siihen jostain—oli se sanonta siitä, että joku on aina siellä missä sitä tarvitaan, mutta Alviina oli aina just siellä missä sitä ei missään nimessä tarvittu, ja se aina ilmestyi siihen jostain ihan näkymättömistä—ja siinä olikin koko porukka kasassa.

Yhtäkkiä siinä sitten seistiin pitämässä torikokousta keskellä tallipihaa. Yasmin liukui alas ratsunsa selästä Alviinan kysellessä ystävällisesti, että miten meni ja onko hän päässyt eroon pahimmista jännityksistä ja bla bla bla. Tuulia iloisesti puhui kesälomaa edeltäneestä maastosta, jossa kaksikko oli laukannut ratsuillaan pitkän suoran, ja Cella juoruili jotain viikonlopun fleimiuutisia Mikaelan kanssa.

Joel näytti siltä, ettei tää ehkä ollut sen number 1 place to be. Mä röhnötin Harryn selässä koomankaltaisessa mielentilassa kunnes Cella keikautti Windin liikkeelle aikeissaan pistää tammat vihdoin tarhaan. Sinne ne lipuivat yksi kerrallaan Mikaelan selittäessä jotain Artsista intensiivisesti nyökkäilevälle Cellalle. Tuulia ja Yasmin satula sylissään poistuivat tallin puolelle jotain varusteiden syyskausikuntoon laittamisesta, ja mä jäin portinsulkijaksi.

"Mitä Konstalle kuuluu?"

Mun pää kallistuu naurettavan hitaasti Alviinan puoleen. Muiden taustalla ahkeraan käynyt papatuskin hiljenee, ja mä tunnen vähintäänkin kolmet aivan liian uteliaat silmäparit itsessäni. Suorastaan kuulen kuinka Mikaela höristää korviaan ja kuinka Cella hivuttautuu lähemmäs kuin suuren paljastuksen kuulemista varten. Joel mutisee siskolleen jotain, mutta saa lähinnä heiluvaa kämmentä naamaansa.

Alviina hymyilee lämpimästi, mutta mä en näe kuin teennäisyyttä. Tai ehkä sillä on vain sellaiset kasvot. Ehkä se oli vain kuullut jotain ja tehnyt omat, typerät johtopäätöksensä.

"We're not", aloitin, ja muutin suuntaa samalla hetkellä kun portti kalahti lukkoon: "Mistä minä tietäisin?"

"Ai", lettipää tokaisi ilman yllätyksen sävyäkään, "me luultiin, että se oli sun..."

Sen ääni haihtui jonnekin muille maille kun se haki sitä oikeaa sanaa. Cella katsoi Alviinaa jokseenkin epäuskoisena siitä, että se oli avannut suunsa koko aiheesta, ja Mikaela tiiraili mun suuntaan aivan kuin yrittäisi lukea mun ajatuksia. Mun poskia kuumotti.

"...poikaystävä", Alviina lopulta, ikuisuudelta tuntunen sananhakemisen jälkeen, päätti lauseensa ja kallisti vähän päätään. Mun teki mieli nauraa, koska ne haukkuivat väärää puuta, koska rehuhuone ja ämpärit ja Kristian, joka oli kai mulle enemmän poikaystävä kuin joku Konsta tulisi ikinä olemaankaan. Se ajatus napsahti mun alitajunnasta kuin whiplash, ja mun hetkittäinen, huvittunut itseironiantaju teki u-käännöksen jonnekin ihan muualle.

"Yläkertaan kaikki nyt. Intervention time", määräsin marssiessani pienentyneen torikokouksen läpi. Mikaela levitteli käsiään siihen malliin, että entäs Lusmu, ja Alviina näytti siltä, että se mietti josko tämä epämääräisen avoin kutsu yltti siihenkin. Mä osoitin sitä tiukalla sormella: "You too. Especially you." Siinä sitten käveltiin sievässä jonossa kohti oleskeluhuonetta, Mikaela hädissään Lusmun tyhjään karsinaan hyläten. Joelkin leikki seuraa johtajaa, mutta jonon hännillä kulki kuitenkin Alviina, uteliaan varovaisena kuin joku Neville Longbottom Tylypahkassa aina kun Harry & Co. vahingossa kutsuivat sen mukaan villeihin taikaseikkailuihin.

Aivan liian pian me sitten oltiinkin siellä yläkerran oleskeluhuoneessa. Cella ja Mikaela istuivat automaattisesti sohvalle aivan kuin mä aikoisin kertoa niille vuosituhannen parhaimman sadun, ja jälkimmäinen niistä nojasi etukenossa polviinsa silmissään sellainen hohto, että mä olisin ihan hyvin voinut olla Barack Obama tai ainakin Sauli Niinistö. Joel jäi ovensuuhun vähän mietteliäästi, että olikohan se nyt ihan oikeassa paikassa, ja mä yritin viittilöidä sitä ulos, mutta sen sijaan se vain tuli sisälle ja sulki oven perässään enkä mä sitten löytänyt sisältäni voimaa kertoa sitä poistumaan tästä supersalaisesta miitistä. Alviina istui sohvakaksikon jatkoksi hitaasti, ja mä jotenkin nautin siitä, ettei se ollut ihan varma mitä täällä tapahtui just nyt, vaikka se ei ehkä ulospäin näkynytkään mun eestaaskävelystä.

"Siis mikä intervention tää nyt on?" Cella kysyi. Se risti koipensa ja nojautui sohvan selkänojaan, mutta ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Mä pysähdyin, selkä sohvakolmikkoon ja portsariksi asettuneeseen Joeliin päin, ja vedin lippiksen päästä haroakseni tukkaa niin perkeleen vimmatusti. Lopulta, Los Angeles Kingsiä edustavan hatun takaisin päähäni aseteltuani, käännyin takaisin yleisöni puoleen käsivarret tiukassa puuskassa.

"I know what you all think. And I'm not——"

Sitten kaikki tapahtui kuin nanosekunnissa: ovi tempaistiin auki, sen takaa vaimeana alkanut lause ("mitätäälläoiKEINTAPAHTUUTUIKKUSANOETTÄJUOKSITTEKAIKKITÄNNE") nousi viisikymmentäseitsemän desibeliä ja Joel kellahti sen takana olleen oven kadottua takalistolleen sisäänkäynnille. Inkeri pokkana vilkaisi maassa möllöttävää Linnanmäkeä ja jotain reiluista kerhoista mylvien hyppäsi sen toisen Linnanmäen syliin. Mikaela kuitenkin, edelleenkin haltioituneen ja superkeskittyneen rajamailta, tuuppasi sen lattialle ja hyssytteli sitä, viittoen sitten kädellään mua jatkamaan. Cella kumartui vähän pikkublondin puoleen kuin tarkastaen, että oliko se vielä hengissä. Äänestä päätellen se oli: se papatti ja papatti kovaan ääneen saamastaan kohtelusta ja seppelesalaseuroista Mikaelin melkein huutaessa sen päälle.

Mä tuijotin kahta lattia-asukkia ja kolmea sohva-asukkia vähintäänkin pöyristyneenä.

"I'm not gay!"

Siinä se sitten oli: mun suuri paljastus.

Cella nojautui taas sohvan selkänojaan yksi kulma koholla, Inkeri tuijotti mua suu auki ja Mikaela kulmat miltei surullisesti kallellaan, ja Alviina oli vain hiljaa. Joelin mä olin jo vähän unohtanut sieltä oviaukosta. Sen hiljainen kipukiroilu kuitenkin laukaisi mun huutoilmoituksen tuoman jännityksen huoneesta ja sohvaihmisten kyselytulva alkoi. Mä en saanut sieltä kiinni mitään muuta kuin mut sähän ja mut entäs ja mut mut mut. Sitten Inkerin huulilta karkasi taikasanat: "Mut mites sit se Kristian kun sä——"

"Look, just because the dude kissed me doesn't make me gay!" mä nurisin käsilläni viittilöiden Inkerin suuntaan, mutta sen ilmeestä päätellen mä olin just sanonut jotain ennenkuulumatonta. Tai ainakin ennenkuulumattoman mahtavaa.

Hiljaa, kaikessa rauhassa, se jatkoi lauseensa loppuun: "—podit sitä mancrushii."

Mä tuijotin Inkeriä vähän kauhistuneena.

Mä olin luullut, että se oli tiennyt.

Mä olin ehkä tehnyt suurimman virheen ikinä.

Pikkublondi oli taas ensimmäinen jo reagoi mitenkään: se nousi ylös, tassutteli hiljaa mun luokse ja lohduttavasti laittoi kätensä mun harteille.

"Kerrot mulle sitten jos Krisu on ihan not a very nice person niin mä sanon sille pari valittua sanaa, okei?" se sanoi ja mä räpyttelin silmiäni sille, koska Mitähän Vittua. Sitten, ihan ystävällisesti, otin sen kädet pois mun olkapäiltä ja hitaasti, vähän kuin hidasälyiselle laiskiaiselle, sanoin: "No. No, no, no, no." Sitten heristelinkin jo sormea lopulle posselle, jotka olivat reagoineet asiaan edes vähän neutraalimmin, ja talsin nonono-litaniaa hokien, melkein Joeliin kompastuen ulos oleskeluhuoneesta.

Portaikosta oli vielä ennen autollepakenemista hyvä huutaa: "Mä en halua sit kuulla tästä yhtään mitään keneltäkään!!"

[Robert]

11.7.2016

Siitä huolimatta että tallissa ei tällä hetkellä ollut kuin Harry, Ransu, Charlie, Windi, Ruusu ja Lemon, paikalla pyöri porukkaa aivan kuin muu lauma ei enää olisikaan laitumella. Mä olin hammasta purren päättänyt käydä tallilla ihan tavalliseen tapaan. Olihan tilanne nyt jollain tavalla taas mun hallinnassa, ja mä olin siitä jollain hitokseen oudolla tavalla ylpeä. Ehkä sen rehuhuoneessa tapahtuneen välikohtauksen olisi voinut jättää mainimatta.

Mun mielestä se oli ollut ihan käsittämättömän törkeää toimintaa Kristianilta noin niinkuin muutenkin. Se oli kadonnut jonnekin teille tuntemattomille koko homman jälkeen ihan sanaakaan sanomatta, enkä mä edes tiennyt tulisiko se takaisin. Ei sillä, että mua jotenkin jäisi kaivelemaan jos se ei tulisikaan takaisin. Mutta olisihan se nyt ollut kiva kysyä, että mitäs nyt. Tai niinku siis että niinku mikä juttu se nyt oli. Eihän joku rehuhuonehuulilukko tarkottaisi mitään.

Silti se vaan häiritsi mua, enkä osannut yhtään sanoa miksi. Vähän niinkuin Alviinan naama. Tai mun edessä vaikeana vääntelehtivä Allu.

Onneksi oli muutakin mietittävää: Scarlett oli iltapäivällä hakenut Harleynsa kotiin. Mulla oli ikävä varsaa sillä hetkellä kun trailerin avoimena roikkunut takaluukku oli kadonnut puiden taakse. Harry otti homman huomattavasti rennommin, olihan Harley ollut enemmänkin koko tammalauman kasvatettavana. Se oli hetken huudellut pentunsa perään, mutta rauhoittunut nopeasti kun Ransu tuli aidan viereen kurkkimaan, että mitä täällä mölyttiin. Sitten se vastuullisen äidin rooli loppuikin siihen ja tamma alkoi huudella ties mitä rivouksia suurelle orille. Ransu oli näyttänyt lähinnä hölmistyneeltä, mutta ehkä vähän aika sitten synnyttäneet yh-mutsit eivät olleen niin sen makuun.

Mä olin koko päivän pyörinyt tärkeänä laittamassa Harryn tavaroita sellaiseen... elämistä kestävään kuntoon. Musta tuntuu, että kaikki oli vain unohtunut kaapin pohjalla jalkavaivan ja sitten mahankasvatuksen takia. Koulusatulakin oli kerännyt päälleen sormella pyyhkäistävän kerroksen pölyä! Ankaran kolmituntisen jälkeen kaikki tuntui taas olevan kuin ennen: satula siististi telineessään, pestynä ja rasvattuna totta kai, ja suitset sievässä nipussa kuolaimet kiiltäen.

Tänään mä laittaisin Harryn satulaan.

Tai ainakin niin mä luulin.

Pirre käveli ohi kun mä puhkuin ja puhisin satulavyön kanssa yksityspuolen käytävällä. Harry oli kuin mä en käyttäisi mun joka-ainoaa käsilihasta sen satulavyön kanssa kamppailuun ja katseli ympärilleen ihan tyytyväisenä tammarouvana.

"Meinaatko?" Pirre kysyi vielä ulko-ovelta, riimunnaru kourassa. Se näky ilahdutti mua suuresti, koska se, että Pirre itse meni ja teki hoitajan asioita, tarkoitti luultavimmin Alviinan poissaoloa.

"Meinaan", ärisin kuin olisin kimmastunut siitä, että Pirre oli edes avannut suunsa mun läheisyydessä. Ehkä koko päivän suonissa virannut raivoadrenaliini ei tunnistanut, että hei, tämä on se tyyppi, jonka edessä pitäisi suunnilleen kutistua mahdollisimman olemattomaksi ja toivoa, ettei se huomaa sua. Pirre ei kuitenkaan mun äänensävyä kavahtanut, sen kuin asteli takaisin käytävälle ja Harryn toiselle puolelle nostamaan satulasiipeä ylös.

"Jos se on täältäkin viimeisessä reiässä niin ei se kyllä varmaan mene", se totesi mietteliäänä ja kiersi mun viereen, "mulla pitäisi olla Ransulle isoksi jäänyt kouluvyö jossain. Voin pyytää Alviinaan etsimään sen Ransun tavaroista jos tahdot."

"Ei kiitos", totesin happamana, ja siltä istumalta vedin satulan harmaakorvan selästä ja jätin Pirren katselemaan mun loittonevaa selkää. Minähän en Alviinan kanssa asioisi. Se oli ollut niin näkymätön sillon joskus tunneilla pyöriessään. Musta tuntui, että mä en ollut ikinä edes nähnytkään sen nimeä tuntilistoilla. Ja nyt se oli joka paikassa koko ajan, mä huomasin tajuavani samalla kun kävin kaivamassa Harryn kauan sitten unholaan vaipuneen este-vitun-satulan mun kaapista. Siinä oli joustovyö, joka ihan varmasti menisi kiinni.

Ajatus siitä, että mä venyttelisin sileän hevoseni miltei käyttämättömäksi jääneellä estesatulalla, oli siltikin parempi kuin jäädä kiitollisuudenvelkaan Alviinalle.

Sitä paitsi, ties vaikka pyllyn estepenkkiin painaminen herättäisi mun jo jonkin aikaa kuolleena pysyneen estesydämen. Siinäpähän sitten leivottaisiin harmaakorvastakin estehevonen vaikka väkisin.

Ratsastushousut tuntuivat hassuilta jalassa: kesän tullen mäkin olin hylännyt sen koko "tallille vain tallivaatteissa" -ajatusmaailmani ja siirtynyt rellestämään ihan arkisissa kesäkamoissa hevostenkin keskellä. Nyt tummat kokopaikkahousut tuntuivat jäykiltä ja liikettä rajottavilta, ja ennen kaikkia tarpeettoman lämpimimmiltä. Ulkona hiljalleen tihuttavasti sateesta huolimatta ilma oli kuin Mombasa siinä yhdessä biisissä—kuuma ja kostea.

Mä olin just vetämässä saappaiden vetoketjuja ylös kun Fiia asteli sisään yksäripuolen ovesta. Se tervehti mua ihan tavalliseen tapaan, käveli sitten Harryn ohi ja sitten kuuluikin epämääräinen kolaus. Seuraavaksi punapäinen tyttö peruutti takaisin Harryn ohi päätään hieroen.

"Onko sillä estesatula?" se kysyi mulkoillen ratsuni selässä olevaa kapistusta aivan kuin se olisi laittanut seinän muidun kävelylinjalle. Mä vain nyökkäsin ja pyyhkäisin jotain tallipölyä nahkasaappaistani, irroittaen sitten narut Harryn riimusta. Nahkariimun solki oli kuivuneen ravan peitossa, ja Fiian edelleenkin ihmetellessä satulaa (mä olin aika varma, että se jopa kosketti sitä jostain syystä) mä suosiolla luovutin ja ujutin riimun tamman pään yli.

"Miksi sillä on estesatula?" Fiia kysyi. Riimu kilisi Harryn karsinanovea vasten kun viskasin sen siihen suuntaan, lattialle ihan vain muistuttaakseni itseäni pesemään ja rasvaamaan senkin. Fiialle kohauttin olkia ja mutisin jotain vähän idunnolta kuulostavaa. Koska en halunnut puhua Alviinan kanssa kuulosti tyhmältä syyltä.

Synkät pilvet roikkuivat uhkaviina tallipihan yllä. Se ja niskaan ripotteleva tihku tuntuivat lupailevan myrskyä illaksi. No, tyhjään maneesiin oli hyvä paeta paitsi myrskynmahdollisuutta, niin myös tallin seinien sisällä vellovia huhupuheita.