|
|
Post by Robert on Sept 24, 2015 9:38:02 GMT 2
23.9.2015
"Ensin A-tiimi ja sitten K-tiimi", Clara huomautti fiksuna yksilönä kun kökötettiin maneesin katsomossa tuntia seuraamassa. Jatkojunnut jumputtelivat nätisti ties mitä kiemuroita Annen kommentoidessa sinne ja tänne aina välillä.
"Ehkä Anne valitsi ekat hoitajat ja Krister tokat", Sandra virnisti tytön vierellä, ja Annikin hymähti nuorempien keskustelulle. Mä istuin riviä ylempänä käsivarret ristittyinä ja pää mukavasti seinää vasten nojaten—alun perin mä olin raahautunut maneesiin kysyäkseni Annelta jotain, mutta se kysymys oli valunut teille tuntemattomille samaa vauhtia kuin maneesin kattoon ropiseva sade rynni ränniä pitkin alas.
"Se toinen uus on joku poika", Tuulia tiesi kertoa. Sadetta ja Siirin liikuttamista välttelevä Inkeri mun vieressä höristi korviaan, ja niin kyllä minäkin. Me vilkaistiin melkein koko kööri maneesia ja katsomoa erottavaan aitaan nojailevaa Lynniä, joka tuntui aina olevan piirun verran enemmän perillä asioista. Se taisi tuntea kaikki silmäparit selkänikamissaan, siihen malliin vaaleaverikkö vilkaisi olkansa yli ja näytti sitten vähintäänkin tuskastuneelta.
"Mitä sä tiedät?" Inkeri vaati saada tietää.
"Spit it out", mä heitin varovasti vettä löylyihin heti perään, ja Lynn huokaisi alistuneesti, peruuttaen itsekin istumaan.
"Se on Kristian nimeltään, taisi olla yli 18. Jotain kuulin, että se on kilpaillut ponilla. Tiedä sitten mitä kävi. Anne oli vakuuttunut kuitenkin, joten kai se on ihan hyvä tyyppi. Kuulemma perinteinen nuorimies, tai jotain. Mutta Tollolle kiva saada taas oma ihminen", vaaleaverikkö selitti mietteliäänä aivan kuin se yrittäisi kaivella lisää tiedonjyväsiä mielensä syövereistä.
"Perinteinen nuorimies? Nyt Allulle ja Robertille kilpailija!" miniblondi mun vieressä innostui, kunnes Anni loi siihen katseen ja kysyi, että mistäs ne kilpailisivat keskenään. Tähän mäkin odotin salaa vastausta, ja katsahdinkin vierustoveriini kulma koholla. Sen kulmat liikahtelivat siihen malliin, että mun oli pakko pyöräyttää silmiä ja lysähtää takaisin seinää vasten kädet puuskassa. Inkeri sen sijaan puristi rintaansa sydämen kohdalta ja höpötti jotain romantiikasta ja siitä, kuinka se ei vain enää kukoistanut Seppeleen tiluksissa.
Anni selvitti kurkkuaan huvittuneena ja osoitti silmiään siristelevän Lynnin suuntaan.
"Paitsi te ootte tietenkin Danin kanssa tosi romanttisia. Se koko paluutempauskin oli niin ällösiirappinen, että mä en kestä", tyttö kiirehti selvittämään, ja jatkoi sitten nostalgisien muistojen jakoa muun muassa Salman ja Jessen jutun alkuaskeleilta. Mä olin kiitollinen siitä, ettei se maininnut Brittaa ja mua, mutta samalla se jäi kaivelemaan sisuskaluja—oliko Britta pyytänyt sitä unohtamaan koko jutun, olemaan mainitsematta asiaa enää ikinä koskaan? Varmaan oli. Ehkä hyvä niin. Tallinsisäiset suhteet eivät nyt ikinä muutenkaan toimineet. Paitsi Lynn ja Daniel. Ja Jaakko ja Chao. Ja Jesse ja Salma. Ja kaikki muutkin.
Anne selitti jotain ohjastuntuman tasaisuudesta, Clara kuiskutti yhden ratsastajan mokailuista Sandralle, ja Anni ja Lynn olivat päätyneet keskustelemaan Sentistä ja sen olotilasta. Inkerikin oli hiljentynyt haaveilemaan, tai ehkä se koko romantiikkaläppä oli osunut liian lähelle kotia kun koko eetujuttukaan ei ollut mikään ikivanha.
Mä ajauduin ajattelemaan omia parisuhdeasioita, niin paljon kun mun ei pitäisi. Tarvitsisi. Mietin sixth formin taloustieteen kurssikaveria Alessandraa, jonka kanssa oli ehtinyt sen parin vuoden aikana olla ties minkälaista vispilänkauppaa. Tummatukkainen puoli-italiaano oli ollut ihan näppärä tapaus, tulevaisuuden businessnaisia eikä sitten yhtään heppatyttöjä. Olin kerran raahannut sen kotikisoihin katsomaan vähän fiinimpiä koulukekkereitä, mutta ei se ollut syttynyt oikein siitäkään, kunhan oli istua möllöttänyt sääret paljaana kesäauringosta nauttien. Se oli ollut huoletonta aikaa se, eikä välirikon tullessa ollut tarvinut huolehtia mistään kiusallisuuksista. Ehkä mulla oli vähän ikävä sitä. Huolettomuutta, siis.
Huokaisin, ja valuin yhä enemmän lysyyn viileää seinää vasten.
"Mitä?" Inkeri kysyi.
"Ehm", aloitin ja selvitin kurkkua, "ei huvittais liikuttaa hevosta. Tuolla ulkona."
Kuin sanojeni painoksi, vilkaisin ulos maneesin ikkunarivistä. Valot eivät antaneet nähdä kuin tummaa ja vielä tummempaa. Ehkä, jos oikein siristi, niin saattoi sieltä jonkun puun siluetin nähdä.
"I dread autumn, what a terrifying season", mutisin kietoen käsivarsia tiukemmin mun ympärille, "everything just, shriveling up and dying."
"Ihana kun oot noin positiivinen."
"What can you do", hymähdin ja suoristin selkäni, nostaen kädet ilmaan toteuttaen jonkun juosten kustun venytysliikkeen. Inkeri pyöräytti silmiään ja keskittyi katselemaan ympyrällä laukkaavaa Walmaa. Mä nousin ylös ja koikkelehdin alas katsomosta väsyneen <i>excuse me</i>n kera. Kai se kopukka olisi pakko liikuttaa. Huokaisin raottaessani maneesin ovea—huoleton oli hevoseton. Ja rikkaampi. Ja terveempi. Järkevämpi. Hullun hommaa tämä hevostelu. Vedin sadetakin hupun päähän ja kiedoin avoinaista takkia paremmin ympärille.
Oli myöhäinen ilta. Kesä oli loppunut liian nopeasti, ilman varoituksia. Sateen kastelemat lehdet kiiltelivät ruskan eri sävyissä pihavalon kelmeässä valossa, ja ilmassa oli se tietty syksyinen terävyys, joka sai vilunväreet hiipimään selkäpiitä pitkin jos seisoit ulkona liian kauan. Hieraisin mun sadetakin peittämiä käsivarsia, tunsin ihon nousevan kananlihalle. Sade vyöryi yhä pilvien pimentämältä taivaalta, ropisi kevyesti mun sadetakin pinnalle.
Tallin lämpö oli tervetullut. Harry hörähti mulle karsinastaan, ja rapsutin sen turpaa poissaolevilla sormille kaltereiden läpi. Olisiko se maailmanloppu, jos me pidettäisiin tänään vapaapäivä? Nahh, päätin lopulta astuessani karsinaan sadepisaroiden muodostettua pienen lätäkön sen eteen.
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 28, 2015 4:45:25 GMT 2
27.9.2015
Talli suorastaan huokui tyhjyyttä sunnuntaisena syysiltana. Tuijottelin keltaisina hohtavia ikkunoita auton pimeydestä tuulen heitellessä satunnaisia lehtiä tuulilasiin. Pyyhkijät nousivat, laskivat. Jättivät pari hassua, märkää raitaa perässään hiljalleen mun hengityksestä huurustuvaan ikkunaan. Mietin tallin takana möllöttävää autotallia ja sitä, kuinka sen ikkunoista ei enää paistaisi valo. Huokaisin ja vajosin syvemmälle bemarin nahkaistuimessa.
Eilen olin kaikessa rauhassa ratsastanut Harryn kentällä enkä ollut ajatellut sen kummempia autotallilla pyörineistä Lynnistä, Annesta ja eläinlääkäristä. Olihan kyseinen elli käynyt tallilla jo pariin otteeseen seuraamassa Sentin olotilaa. Olinhan mä ehtinyt takaisin talliin ennen kuin kukaan niistä oli edes poistunut autotallista. Tallikin oli hiljentynyt aamupäiväisen maaston jälkeen vain satunnaisiin hevosiaan liikuttaviin hoitajiin ja yksäriomistajiin, mutta ainahan viikonloppuhiljat olivat hiljaisia.
Mä olin kaikessa rauhassa puhdistanut kanget satulahuoneessa ja suunnannut sitten ne kourassa kohti natisevia portaita, joista kuului Cellan ja Annin innokas juttelu. En ollut ehtinyt kuin pari hassua askelta kun musertava hiljaisuus valtasi yläkerran. Joku naurahti, mutta siinä oli jotain... melkein väärää. Mä olin kurtistellut kulmia portaissa, ottanut pari askelta ylös nähdäkseni jotain tilanteen selittävää. Mutta Daniel oli ehtinyt ensin.
Seurasin sormillani kevyesti nahan peitossa olevan ratin tikkauksia.
Sentti oli lopetettu eilen. Mietin vaaleaverikköä, joka oli käynyt tallilla Senttiä hoitamassa ja ratsastamassa niin kauan kuin jaksoin muistaa. Mietin Senttiä, joka oli asunut tallilla niin kauan jaksoin muistaa. Voikko ori ollut vakionäky oritarhassa melkein hopeisena hohtava puolikuu otsassaan. Muistelin, kuinka pienemmät heppatytöt olivat ihailleet sitä valtavaan ääneen ponitarhasta tuntiratsujaan hakiessan ja kuinka vanhemmatkin vakiratsastajat olivat hiljaa mielessään rukoilleet Annea laittamaan orin joskus tuntilistoihin juuri heidän nimen perään.
Autoradio sammui yhtä aikaa himmeiden parkkivalojen kanssa. Havahduin hiljaiseen surinaan, joka ilmoitti, että vekotin oli ollut idle tarpeeksi kauan ja päätti nyt sammua akkua säästääkseen. Huokaisin. En mä halunnut astella sisään tallirakennukseen, kohdata yhtäkään surullistakin surullisempaa tallityttöä. Olihan Seppeleessä aina hevoset liikkuneet paikasta toiseen, mutta kuinka moni niistä oli lopetettu täällä? Keräsin puhelimen, auton avaimet ja lompakon apparin paikalta takin taskuun, ja aloin oikesti miettimään.
Lehmänkirjava Tiia oli lopetettu aikoinaan ähkyn takia, ja sen jälkeen mulla löi ankaraakin ankarammin tyhjää. Moni eläkeikään ehtinyt hevonen eleli nyt rennompia päiviä pihatolla ja moni oli löytänyt itselleen uuden kodin jostain muualta kuin Seppeleestä. Potkaisin kumisaappaan kärjellä pihalla lojuvaa kiveä. Mä en ollut ikinä joutunut sanomaan hyvästejä yhdellekään elämäni nelijalkaisista. Tiesin, että meidän perheen entiset kisakopukat olivat vielä täysissä mielen ja ruumiin voimissa, toinen eläkekodissa opetusponina ja toinen aktiivisesti kisaavana juniorihevosena. Venna puksutti yhä Seppeleen uraa ympäri, ja Harry... No, harmaakorvalla ja mulla oli toivottavasti vielä yhteinen vuosikymmen jos toinenkin edessä.
Pihan hämärästä oli kaikesta huolimatta mukava astella valoisaan talliin. Lämpimämpi ilma tuulahti vasten kasvoja, ja Venna hörähti karsinastaan. Hymyilin pikkutammalle, ja ujutin käteni kaltereiden välistä rapsuttaakseni sitä otsatukan juuresta. Poni ei näyttänyt turhan tyytyväiseltä, mutta se, miten koko otus rentoutui syvän henkäyksen saattelemana, kertoi toista tarinaa. Hymähdin, ja mietin, kuinka kauan saisin vielä seurata valkopään elämää näin läheltä. Vilkaisin kuin ajatuksissani karsinarivistöä—Lailan vaalea turpa haisteli ilmaa sieraimet väristen ja Rotta otti varaslähtöä yöuniinsa. Seuraava karsina ammotti tyhjänä, ja sen vieressä Tollo oli kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunutkaan.
"Ai säkin vielä täällä", Salma tuli jostain kulman takaa niin yllättäen, että mä hätkähdin.
"Nahh, tulin vasta", vastasin vetäessäni käteni takaisin taskuun. Toinen kävi kaatamassa jotkut pesuvesijämät ämpäristään pesuboksin viemäriin ja suuntasi sitten kohti satulahuonetta. Liityin pyytämättä seuraan, ja kyselin tytön ja tämän sponsoriponin varsasuunnitelmista. Olin puolikorvalla ehtinyt kuuntelemaan ties mitä skottitarinoita astutusreissulta, mutta siinäpä se.
Salma asetteli Bonnien tavaroita paikoilleen, aloittaen tarinansa reippaasti lentokentältä. Seurailin tytön toimia poissaolevana sattarin ovelta kädet löyhästi ristittyinä, puoliksi suljettuun oveen nojaillen. Skotlanti oli mielettömän kaunis paikka, ja jossain syvällä mun sisällä olin jopa kateellinen Salmalle siitä, että se oli saanut elää pienen lainatun hetken isobritannialaista poniluksusta makeissa niittymaisemissa. Sitä mäkin olin elänyt melkein mun koko lapsuuden, ja aina joskus tuli verestävä ikävä sitä elämän helppoutta. Toisaalta sillon mun ei ollut tarvinut hoitaa laskujakaan...
Satulahuoneen ovi katosi mun takaa ihan äkkiarvaamatta, ja päädyin melkein Pirren syliin. Lehahdin punaiseksi varmaan korviani myöten ja kurkkuani selvitellen yritin ryhdistäytyä ja pahoitella rouva Ratsastuksenopettajalta. Se vain hymähti ja tallusteli syvemmälle sattariin mun ohi kuin en olisi just meinannut harjoittaa trustfall-juttuja sen kanssa. Ne vaihtoivat Salman kanssa pari sanaa Bonniesta, ja sitten nainen olikin Ransun varusteet sylissään poistunut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mä seisoin yhä pöllämystyneenä ovella. Lopulta Salma nyhti mut mukaansa yläkertaan, jatkaen astutuskeissijärkytyksiään.
"Mitä sä luulet, että Lynn aikoo tehdä nyt?" kysyin yhtäkkiä oleskeluhuoneen ovella. Salma pysähtyi kävi ovenkahvalla ja katsoi mua vähän empien. Lopulta se puraisi huultaan ja syvään huokaisten kohautti olkiaan, avaten sitten oven. Väsynyttäkin väsyneemmän näköinen Cella torkkui sohvalla selkeästi puoliunessa kun sen kämppäkaveri pulisi Annin kanssa siitä eilenkin ohimennen mainitusta uudesta hevosesta. Blondi sohvalla tervehti meitä jollain epämääräisellä kuorsaisun kaltaisella äänellä. Brunetet pöydän ääressä sentään saivat ulos jotain inhimillisiäkin sanoja, ja Salma liittyi sujuvasti niiden keskusteluun kuin mä en olisi ikinä esittänytkään sitä kysymystä sille.
"Hei, onnea muuten siitä hevosesta", käänsin päätäni Annin suuntaan samalla kun pistin teeveden kiehumaan. Tyttö loisti kuin Naantalin aurinko ja selitti mulle pikapikaa niin hevosen perustiedot kuin niiden tähänastisen yhteisen elämän ylä- ja alamäet. Käännyin kuuntelemaan, jääkaappiin nojaillen ja oikeissa kohdissa naurahtaen ja nyökkäillen. Lopulta kiehuva vesi rauhoittui ja Anninkin puhesuunta vaihtui takaisin pöydän ääressä istuvaan kaksikkoon, ja mä melkein huokaisin helpotuksesta.
Höyryävä teekuppi kädessä suuntasin päättäväisesti kohti sohvaa. Yhdessä jalalla tasapainoilu kuuma teekuppi kädessä ei ollut niin helppoa kuin olin aluksi laskelmoinut, mutta jollainhan mun piti tyrkkiä Cellan koivet pois sohvalta. Lopulta sain potkittua itselleni tilaa ja Windin hoitajattaren hereille väliaikaiskoomastaan. Se rutisi jotain herrasmiehistä ja kauneusunista, mutta mulla oli liian kiire polttaa kieleni yllättävän kuumaan teelitkuuni.
"Karma is a bitch", Cella mutisi ja keräsi jalkansa takaisin sohvalle vääntäytyen johonkin sikiöasentoa etäisesti muistuttavaan sykkyrään. Näytin sille ikävästi pistelevää kieltäni, mutta se sitä tuskin huomasi silmät jo ummessa. Päättelin, että ne olivat tulleet Rosan kanssa tallille samalla kyydillä. Oi, oman auton ilot. Tai, no, äidin auton ilot. Kaivoin puhelimen taskustani ja selailin poissaolevasti sosiaalista mediaa yrittäen olla huomioimatta päättäväisesti mun reiteen kaivautuvia ratsastussukkien peittämiä varpaita.
Ehdin puoliväliin mun Instagram-feediä kun ainakin mulle uusi kasvo paukkasi sisään oleskeluhuoneeseen. Se kopisteli kengät jaloistaan ja ravisti takin päältään tukkaansa haroen. Mä meinasin tukehtua teeheni kun takin alta paljastui joku jäätävä salihirmu. Tai, no, muhun verrattuna. Tuijotin melkein silmät pyöreinä hihattomaan pukeutunutta verkkarikaveria, enkä osannut oikein päättää mitä mun olisi pitänyt ajatella. Jätkä oli mua varmaan päätä pidempi, eikä mun brittiauringossa kerätty päivetys näyttänyt juuri miltään toisen reippaasti ruskettuneen ihon rinnalla.
"Öö", se sanoi, "moi?"
"Uhhhh", sain äännähdettyä ja vilkaistua tyttöjen suuntaan kuin apua huutaen, mutta sitten mulla klikkasi: "Kristian?"
"...joo?"
"Yes, yeah, alright, okay", mutisin lähinnä itselleni ja yritin vänkää itseäni vähän ryhdikkäämpään asentoon sohvalla ilman että menettäisin rakasta persetilaani takaisin Cellan jaloille. Lopulta sain suunnattua Kristianille nyökkäyksen, "Robert. Omistan sen ison harmaan tamman, Harryn. Se raskaampi niistä kahesta jättiharmaasta, sinisilmänen tammatarhan harmaista", selitin kiireisesti ja Cella hörähti sikiösykkyrästään. Tuikkasin sitä pohkeeseen, mutta ilmeisesti en tarpeeksi kovakouraisesti kun sain vain hennon potkuntapaisen yrityksen vastineeksi. Kristian käytti tilaisuuden hyväkseen ja jätti meidät väsyneeseen valtataistoon suunnatessaan itse jääkaapille.
Hyvin tavattu toinen uusista hoitajista, tosi hyvä, Robert! Siemailin teetäni tuimana ja jatkoin someselailuja. Niin Kristian kuin Rosakin ehtivät poistua oleskelutiloista sinä aikana, mutta lopulta mäkin huuhtaisin teekupin hanan alla ja vedin kumpparit takaisin jalkaan.
Maneesissa loisti valot, mutta sekä Tollo että Kössi olivat yhtä tallissa, joten oletin sen olevan Piritta. Kenttä näytti suorastaan masentavalta kun valojakaan ei ollut päällä ja mietin, kannattaisikohan käydä edes kysymässä naiselta, että saadaanko tulla juoksutustouhuihin katon alle vähäksi aikaa. Harry pörräsi karsinassaan sen verran innokkaana, että minimaalinen juoksutuspuuhasuunnitelma saattaisi epäonnistua. Huokaisin raskaampaakin raskaasti, kunnes muistin, että niin, ainakin mulla oli vielä hevonen. Syyllisyys pisteli takaraivossa ja mielikuva iloisesti Seppeleen sänkkärillä laukkailevasta Sentistä Lynn selässään piirtyi mieleen.
Kävin hakemassa oman kypärän ja Harryn suitset siltä istumalta, ja päättäväisin vedoin suin yllättävän puhtaana säilynyttä harmaakorvaa ratsastuskuntoon. Se oli ottanut Suomen syysilmaston vastaan yllättävän neutraalisti eikä ollut ainakaan vielä kääntynyt mammutiksi kuten olin vähän pelännyt. Ja ehkä sekin, että Kasper oli ymmärtänyt mun loimitusohjeet, oli auttanut asiaa. Joutuisin varmaan klippaamaan sen marraskuussa uudelleen jos silloinkaan. Mulkaisin klipperin harjaan jättämää lovea ja toivoin, että tamman surkeat jouhet kasvaisivat takaisin samaa vauhtia kuin muu karva.
Talutin lopulta vain suitsitun ja suojitetun Harryn kohti maneesia läpi pimeän pihamaan. Hiljainen piha oli selkeästi paljon jännittävämpi kuin normaali, arki-illan kiireen täyttämä tallialue, ja Harry oli astua mun kumisaappaiden heikosti suojelemille varpaille noin kaksikymmentäkolme kertaa lyhyen matkan aikana. Onneksi oli meidän parin vuoden yhteiselon aikana oppinut edes vähän ennakoimaan tamman liikkeitä. Joku kaunis päivä menettäisin kyllä varpaani, tai ainakin kynnen. Gross.
Kuten olin arvellutkin, Piritta paineli menemään Ransun kanssa. Harmaa ori suunnilleen kiljahti iloisena kun spottasi Harryn, ja mä yritin olla olematta kamalan syyllisen näköinen. Ransun omistajatar ei kuitenkaan näyttänyt kamalan julmalta, joten uskalsin kysyä, mahduttaisiinko me saman katon alle vähäksi aikaa. Saatiin kuin saatiinkin lupa pyöriä maneesissa häiriötekijänä. Tekisi kuulemma hyvää Ransullekin oppia työskentelemään tyttöystävän läsnäollessa.
Punnersin itseni selkään kentälle jääneen pystyesteen päältä heti kun ajattelin, että Piritta ei huomaisi mun esteiden väärinkäyttöä, ja kiirehdin sitten talsimaan sisäuraa pitkin askelin pitäen turvallisen välimatkan uralla työskentelevään ratsukkoon. Vaikka mä en ollut ajatellut vääntää mitään sen kummempaa, työntekoon oli helppo unohtua. Oli helpompaa pyyhkiä kaikki risteävät ajatukset päästään, keskittyä pikkuseikkoihin kuten istuinluihin, hengitykseen, vatsalihaksiin, katseeseen. Meidän molempien ratsutkin jaksoivat keskittyä tekemiseen kun huomasivat, että jutustelusta ei tullut mitään.
Mä en tiedä kauan mä loppupeleissä ratsastin, mutta siinä vaiheessa kun annoin Harryn valuttaa turpaansa maata kohti, Pirittakin käveli jo loppukäyntejä oman harmaansa kanssa.
"Se on vissiin kotiutunut hyvin. Näyttää kivalta teidän meno", nainen totesi ohimennen kun eksyttiin ratsastamaan samaan päätyyn ja näinollen keskusteluetäisyydelle. Annoin Harryn puuskaista ja taputin sitä sitten kaulalle.
"Joo, tää on ollu tosi hyvällä työmoodilla tällä viikolla", vastasin itsekin harmaakorvaani tyytyväisenä ja siirsin sitten katseeni Pirreen, "millon sulla on muuten seuraava estetunti? Mietin, että ois ehkä kiva taas hypellä."
"Seuraava on maastoesteitä."
"Ai, no en mä sinne kyllä."
"Etköhän sä ehdi vielä estetunneille, teillä on vielä vuosia edessä", Pirre hymähti ja kaarsi Ransun keskelle pääty-ympyrää, "paitsi sähän et tainnut Harryn kanssa hyppiä ollenkaan?"
"Joo, ei todellakaan. Tätä ei oo ratsastettu esteillä melkein yhtään. Me ei harrasteta ees kavaletteja", mutisin viimeisen lauseen vähän katkerana, koska jokin kavalettitreeni olisi omiaan Harryn aina silloin tällöin laiskasti laahusteleville jaloille. Piritta liukui alas orinsa selästä kulmiaan vähän kurtistaen. Se nosti jalustimia ylös ja sanoi jotain siitä, että hevonen kuin hevonen pääsisi ainakin 40-senttisen esteen yli vaikka takaperin. Muistelin, että mun poniaikojen estevalmentaja oli sanonut samaa. Tosin se oli aina huutanut, että se poni pottuilee sulle nyt, se pääsee näistä metrisistä yli vaikka takaperin ja ravissa.
"Kaikkeen voi opettaa. Tai ainakin kaikkeen tottuu!"
"Hei, jos sä haluut kokeilla tällä esteratsastusta niin be my guest, kannattaa vaan kattoa, että on joku sairasvakuutus voimassa ensin", virnistin tammani selästä ja käänsin sen uudelle pääty-ympyrälle. Piritta vain pudisteli päätään hymähtäen huvittuneena ja öysi ratsunsa satulavyötä. Hiljaisuus ei ehtinyt laskeutua maneesiin kuin hetkeksi kunnes mä availin jo suutani. Taas.
"Onks Lynn ihan okei? Tai, siis, mitä se aikoo tehdä nyt?"
Piritta näytti mietteliäältä hetken ajan, lopetti ohjien perään kurottelun.
"Tää on elämää, ja elämä jatkuu aina. Kyllä se siitä."
Sitten se kouraisi ohjat Ransun kaulalta, sanoi heippansa ja muistutti valojen sammuttamisesta. Heitin ilmoille hiljaiset ja hämmentyneet yesma'amit ja jatkoin Harryn kanssa tallustelua. Tamma oli selvästi järkyttynyt, että sen poikakaveri jätti sen jälkeensä, mutta äkkiäkös tuo unohtui kun päädyttiin toiseen päähän maneesia ja yhtäkkiä tuuli vihelsi rakennuksen läpi ja lapiokaviolle tuli kiire yrittää spurttilähtöä kauas pois pelokkeesta.
Niin. Kaikkeen tottui ja elämä jatkui sen kummempia kyselemättä.
|
|
|
|
Post by Robert on Sept 29, 2015 21:39:32 GMT 2
29.9.2015
"I can't believe you're coming too", nurisin äidille istuessani juuri pesusta tulleet ratsastuspöksyt jalassani apukuskin paikalle. Kokopaikat olivat jäykemmät kun mun isoisä ja kangas tuntui muutenkin ikävän karhealta. Aamun hurjat neljät lämpöastetta olivat usuttaneet jo vähän paksumpaa takkia päälle näin illaksi, mutta heti äidin ilmoittaessa mukaantulostaan olin alkanut hikoilla kuoritakin alla kuin pieni sika.
"Last I saw you riding was in July and you still fail to put yourself under an experienced eye", äiti vastasi tyynesti peruuttaessaan katumaasturiaan pois pihasta. Huokaisin, koska tottahan se oli. Mä en ollut ilmoittautunut Harryn kanssa yhdellekään Seppeleen tunnille, en ollut edes kysellyt Annelta vapaista paikoista tai mistään. Enkä ollut eväänikään liikauttanut valmentajametsästyksen suhteen. Äidillä oli ihan hyvä pointti. Ja olihan se pukeutunut oikein tomerasti Kingslandin softshelliinsä ja kaikkea.
"Doesn't mean I'm not handling it", muistutin ja vaihdoin radiokanavaa Iskelmästä johonkin vähän menevämpään.
"Okay, Mr Sassypants, easy with the attitude."
Pyöräytin silmiäni ja lysähdin penkissäni. Tästä tulisi pitkä ilta.
Oli kyllä jotenkin koomista tallustella äidin kanssa Seppeleessä, se kun ei ollut ikinä käynyt siellä pihaa pidemmällä. Olin henkisesti jo valmistautunut kommentteihin vähän heikommat puitteet omaavasta suomalaistallista, mutta sen sijaan äidin huulilta karkaavat oohit ja aahit saivat mun kulmakarvat karkaamaan johonkin hiusrajaan asti. Se sepitti ties mitä lapsuusmuistojaan ja totesi, että tätä mun ja Pipankin hevostelun olisi pitänyt olla alusta asti. Että me oltiin totuttu liian hyvään heti naperoina. Turhautuneesti puuskahtaen purin kieltäni ja yritin olla muistuttamatta, että äitihän meidät oli tyrkyttänyt siihen hevoselämän. Mitäs oli ollut pakko elää menetettyä ponityttölapsuutta meidän kautta.
"How's Harry settling in? It's probably a bit less... fancy here", äiti totesi kun johdatin tätä riimunnaru kourassa tammatarhalle. Hymähdin huvittuneena ja heilautin narua tarhan suuntaan. Siellä suurimmaksi osaksi sadeloimitettu tammalauma nuokkui epämääräisessä läjässä, pari ponia kesän viimeisiä ruohonkorsia aidanraosta nyhtäen. Harry kökötti tyytyväisenä turpa Lailan loimitetulla selällä pienemmän tamman torkkuessa takajalkaansa lepuuttaen. Meidät tunnistettuaan se vinkaisi pirteästi, törmäsi jättipäällään Lailan kaulaan ja tajusi sitten kiertää kaverinsa päästäkseen tarhan portille. Äiti naurahti vähän haikeasti, ja aina välillä mä unohdin, että sehän oli Harryn aikoinaan mulle tarkasti valinnut.
Ojensin hetken mielenjohteesta narua äidin suuntaan. Se vilkaisi narua, mua, meidän hevosta ja sitten taas narua ennen kuin tarttui siihen vähän epäröiden. En muistanut, milloin äiti olisi meidän poniaikojen jälkeen ihan oikeasti käsitellyt hevosta, mutta tuttavallisin ja tottunein ottein se sai Harryn narunpäähän ja ulos tarhasta. Mä pistin portin takaisin säppiin ja hölkkäsin varmasti kohti väärää ovea suuntaavan kaksikon perään. Äiti oli ihan omissa maailmoissaan jättitammalle höpötellessään, ja Harrykin pörisi tälle takaisin vallan ihastuneena. Mulle tuli ihan kolmas pyörä -fiilinkit!
Mun ei tarvinut edes osoittaa Harryn karsinaa kun tamma pyörähti sinne melkein itsekseen nyhväisten mun noin 160-senttisen äitinpyörylän mukanaan. Äiti se vaan hihitti menemään ja mun oli pakko hieraista naamaa kämmenselällä: oliko rakas mama nyt ihan tosissaan vajoamassa pienen heppatytön tasolle?
"Robert?" Salma asteli ulos Bonnien karsinasta ja kurtisti kulmiaan kun bongasi mut kädet puuskassa karsinaan nojailemasta. Viitoin epämääräisesti karsinan suuntaan ja kuin tilauksesta äitikin kurkisti ulos Salman suuntaan.
"Mum, Salma. Salma, mum", hoidin lyhyet esittelyn.
"Salma joo, moi", sponsoriratsastaja sai nopeasti juonen päästä kiinni, ja näytti sitten taas hetken epävarmalta, "hi?"
Ajattelin, että tilanne oli sillä ohi, mutta ei—äiti hymyili iloisesti, irrotti narun riimusta ja hyökkäsi sitten kohti Salmaa käsi ojossa.
"Sä taidatkin olla se esteponityttö!"
Salma vilkaisi ensin äitiä ja sitten mua, ja mä pystyin suunnilleen näkemään kuinka hitaasti rattaat sen päässä kääntyivät kun äiti puhuikin sujuvaa suomea ja peräti tunnisti Salman jollain tasolla. Olin aika varma, että harvempi tallilainen tiesi kumpi mun vanhemmista olikaan se suomalainen. Ja olin myös aika varma, että äiti nokkelilla päättelykyvyillään osasi yhdistää Seppeleen ihmisiä hevosiin ja toisin päin. Niin paljon mä olin sille aikoinani sebe-elämästä puhellut.
Nopeasti tokeneva "esteponityttö" tarttui tarjottuun käteen ja hymyili lämpimästi, esitellen siinä samalla Bonnienkin. Ajattelin uudemman kerran, että joo, se oli siinä, päästäisiin äipän kanssa jatkamaan tätä koko kontrollikäyntiä, mutta ei. Siellähän se oli, punkemassa ponitamman karsinaan sitä rapsuttelemaan ja selittelemään "Robertin ponivuosista". Musta tuntui, että olisin voinut muuttua vaikka kakkakikkareeksi Ransun karsinassa. Ikävä kyllä mikään Korkeampi Voima ei suonut mulle sitä iloa.
Huulet tympääntyneessä mutrussa liimasin koko kämmeneni Harryn nenälle ja pungin äidin perään kuikuilevaa tammaa takaisin karsinaansa samalla katsellen iloisena kyseiselle naishenkilölle jutustelevaa Salmaa silmät sirrillään. Telkesin harmaakorvan karsinaansa ja pyyhälsin sitten kaksikon ohi kohti yläkertaa, mutta kumpikaan ei noteerannut mua. Jutunaiheena oli juurikin ne skotlantilaiset ponisiittolat, ja tiesin äitini aikoinaan olleen jopa töissä yhdellä sellaisella, joten kaksikko varmaan jutustelisi hyvän tovin. Huoh.
Lompsin portaita ylös itsekseni englanninkielisiä manauksia jupisten, ja kaappiaan parhaillaan järjestelevä Emmy katsahti muhun kysyvästi. Unohdin aina välillä, että sekin oli puoliksi natiivienglanninkielisestä perheestä. Hetken ajan tapitin blondia ja se mua, ja lopulta pääsin yli ensihädästä ja selvitin kurkkuni jatkaessa matkaa kaapilleni.
"Mum decided to come with me", irvistin lopulta lukon kanssa tapellessani. Emmy päästi ilmoille ymmärtäväistä hyminää ja heikon hymynkin, mutta ei sen enempää, ja keskittyi sitten uudelleen kaappiinsa. Katselin toista hetken huultani purren, ja aloin sitten kaiveilla kamoja omasta kaapistani. Olin huomannut, että mun oli paljon helpompi tulla toimeen uusien hoitajien kanssa. Tai no, uusien ja uusien. Niiden, jotka olivat tuntenet mut Vennan hoitajana, oli vaikeampaa. Kyllä mä olin fiksuna poikana ymmärtänyt, että ne odottivat mun olevan mitä olin ollut silloinkin ja että mä alitajuisesti painostin itseäni käyttäytymään niin. Paitsi mä en ikinä päässyt sinne asti kun sain suunnilleen paniikkikohtauksen puolivälissä yritystä.
Saappaat jalassa, kypärä kainalossa ja kanget olkapäällä suljin kaapin oven, ja suuntasin kohti portaita. Pysähdyin matkalla nanosekunniksi, käännyin Emmyn suuntaan ja avasin melkein suuni. Siinä Kurbuksen hoitajan selkää tuijotellessani en kuitenkaan saanut sanaakaan sanottua, ja kannoillani käännyttyäni lähdin kiireellä kohti satulahuonetta.
Ehkä mä korjaisin asiat joskus.
Tänään siihen ei kuitenkaan ollut aikaa—halusin mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin, saattaa tän tyhmän äiti-poika-tallipäivän päätökseensä. Niinpä kuorittuani Harryn sen loimituksesta ja suittuani lyhyen karvan jonkinlaiseen ojennukseen, tein pintelöinnin maailmanennätysajan ja samalla varmaan muunkin varustamisen vähintäänkin Pohjoismaiden, ehkä jopa Euroopan ennätyksen.
"Mum", kutsuin avatessani karsinan oven. Ei vastausta. Ärähdin uudemman kerran, ja vihdoin se jaksoi sanoa heipat keskustelukumppanilleen ja tämän ponille. Äidin taapertaessa takaisin mun luo Salma vilkaisi muhun leveästi virnistäen. Mulkaisin takaisin vähintäänkin katkerasti, koska petturi! Mokoma kaveeraa mun mutsin kanssa, huh huh. Äiti taputti Harryn kaulaa siinä ohimennen ja seurasi meitä sitten maneesiin. Mä en ollut varma mikä sen rooli tämän päivän treenissä tulisi olemaan, mutta seuratkoon jos kerran oli pakko seurata. Enhän mä ollutkaan kuin aikuinen ihminen ja hevoseni omistaja jii än ee.
Se rooli kävi hyvin nopeasti selväksi kun rouva Harrington talsi päättäväisenä keskelle kenttää eikä sen jälkeen vaiennut kuin sekunnin sadasosiksi.
"Knees! What, are you trying to hold the damn saddle together?? Loosen up, she has no room to truly move when you lock up like that!"
"If I wanted flying changes of leg every fifth stride, I would've asked! Where's your weight? Not controlled, I'll tell you that much! Find your abs, your body! You know you have it, control it!"
"And your hands, for the love of God, you didn't take piano lessons—God, I wish you had though..."
"I hope you're not actually trying now, because nothing's bloody happening!!"
"Come on, you look like a showjumper, sit your arse down. You're not going at 120s right now. Or ever. Okay, sorry, baby, that was out of line. But seriously, though."
"Now that looks nice! Or... looked... nice. Didn't last too long."
"I wouldn't call that trot collected even in my wildest dreams."
"It's called a shoulder-in, not a whole-front-in!"
Jo neljänkymmenenviiden minuutin pyörimisen jälkeen Harry korskui ja puhkui, ja mäkin aloin olla hikinen kuin puolimaratonin keskikesän kuumimpana päivänä juossut ES-jonne. Lopulta äiti armahti meidät loppukäynteihin ja käveli ehkä vähän tyytyväisenkin näköisenä kohti katsomoa, jonne oli kauhukseni kerääntynyt hoitaja jos toinenkin nauttimaan mun rääkkäyksestä. Onneksi mun naama punotti jo valmiiksi niin ei tarvinut turhia huolehtia mistään punastumisten näkymisistä.
Mutta oli pakko myöntää, että me ei oltu pitkään aikaan työskennelty niin mallikkaasti kuin tänään. Kyllähän sitä aina yksinkin pyöriessään sai välillä sen täydellisen flown päälle, mutta silloin oli myös sokea omille virheilleen eikä nähnyt missä voisi selkeästi parantaa kun sekä hevonen että ratsastaja kuitenkin osaisivat paremminkin.
Kyllä mua silti hävetti riisua takki tallin puolella ja paljastaa vaaleanharmaasta paikoittain tummanharmaaksi muuttunut t-paita. Että sellainen laaduntarkkailukäynti.
|
|
|
|
Post by Robert on Oct 1, 2015 21:20:33 GMT 2
1.10.2015
"Siis etkö sä just yks päivä hinkannut niitä sun hiton suitsia tuolla sohvalla?" Cella tivasi nyhtäessään Windin satulaa sen telineestä. Mä hätkähdin mun sattarin nurkkauksesta, jonka olin vallannut varusteidenpuhdistuspuuhiin. Vilkaisin ympärilleni repien kuulokkeet korvista—huoneessahan oli hälinää. Tähän mennessä siellä oli pyörähtänyt korkeintaan muutama hoitaja, jotka olivat joutuneet B-junnujen apukäsiksi, mutta nyt, juuri ennen alkeistuntia, siellä oli populaa kuin thaimaalaisessa junassa!
"Uh", tuijotin Windin hoitajaa suu auki ja sen olan yli Aleksanterikin vilkaisi mua pikaisesti, kohauttaen sitten olkiaan ja kurotellen kohti Myntin satulaa. "Ne oli vaan kanget", yritin ehdottaa, mutta Cellan silmien siristely paljasti, että tallin Sherlock Holmes oli jo mun jäljillä. Aurinko pyyteli anteeksi sujahtaessaan meidän välistä hakemaan jotain Vennan tavaroita. Sekin pysähtyi ja huomasi mun sylissä lepäävän satulan.
"Etkö sä vasta viikko sitten putsannut ton satulan?" tyttö kysyi, tosin huomattavasti ystävällisemmin kuin blondi hoitajakollegansa. Vilkaisin Aurinkoa vähän happamana, koska totta kai sen oli pitänyt toimia todistajana tässä satulahuoneen oikeussalitilanteessa. Cella katsahti Aurinkoon, sitten muhun, ja siinä vaiheessa sen silmät siristelivät jo niin paljon, että olin aika varma, ettei se nähnyt enää mitään. Kurtistin kulmiani ja hinkkasin suitsien viimeistä puhdistusta vailla olevaa osaa antaumuksella keskittyen.
"Ihme puhtausintoilija", Cella hymähti Aleksanterin suuntaan, mutta kaveri vain kohautti olkiaan siihen malliin, että eipä se oikeastaan sen takamusta juurikaan kutittanut jos joku siivoili, kunhan hänen ei tarvinut.
"Okay, fine!" luovutin tuskastuneena kun Windin satulointiprosessi ei jatkunut nykyisestä tilastaan ainakaan puoleen minuuttiin, "meillä on kisat lauantaina."
Siitäkös pilkkuperseen hoitaja innostui. Missä kisat, mitkä kisat, mitä luokkia, kuinka isot kekkerit, ketä lähtee, millä meet, kuka ajaa, kauan ajaa, kuka hoitaa... Vastailin kysymyslitaniaan pääosin yksisanaisilla huokauksilla, ja ihmettelin eikö papupata ikinä hiljennyt. Yhtäkkiä se kiskaisi jo tilanteesta poistumista yrittänyttä Aleksanteria hupusta: "me lähdetään sun kisahoitajiks! Joo joo, hei nyt, mä ja Allu, varma voitto takataskussa tällä huoltotiimillä!"
Allu näytti just siltä, että sillä olisi parempaakin tekemistä lauantaiaamuksi ja -iltapäiväksi. Ja vähän siltä, että se voisi kuristaa blondin siihen paikkaan.
"Oikeesti", kysyin, mutta mun äänensävy jäi niin litteäksi ja ilme niin tylyksi, että se ei paljoa kysymykseltä kuulostanut.
"No ihan aikuisten oikeesti!"
Fiia teki stragedisen virheen astuessaan satulahuoneeseen, koska Cella osoitti sitä samaisella kellonlyömällä: "Fiia lähtee kans!"
Porkkanapää jäätyi niille sijoilleen kuin peura ajovaloissa—tosin ajovalot olivat tässä tilanteessa meidän kolmen katseet. Lopulta se sai laskettua puoliaskeleeseen jäätyneen jalkansa maahan ja päästettyä irti sattarin ovenkahvasta. Katsahti meihin isona kysymysmerkkinä ja rapsutti takaraivoaan, kysyen, että niin minne siis.
"No Robertin ja Harryn kisahoitajaks! Mieti nyt, niiden ensimmäiset ulkopuoliset——"
"Me kisattiin kyllä tyyliin kansainvälisesti Iso-Britanniassa——" yritin väliin, mutta Cella jatkoi kättään mun naaman edessä heilutellen.
"——niin tottahan se tarvii sinne hyviä perseenpotkijoita ja hepantaputtelijoita! Mä ja Allu lähdetään ainakin!"
Allu mulkaisi hoitajakaveriaan siihen malliin, että häneltä ei kylläkään kysytty, mutta pyöräytti lopulta silmiään huokaisten venytetyn niiiiiin ilmoille ja kääntyi sitten taas Fiian puoleen. Elmon hoitaja käveli mun nurkkaukseen nyt jo innokkaana hymyillen. Naiskaksikko siinä sitten nätisti suunnitteli ties mitä ohjelmaa kisapäivälle aina valmisteluita myöten, mä vain tuijotin niitä suu auki ja Allu lähti huokaisten hoitamaan Mynttiä alkeistuntikuntoon.
Siinä vaiheessa kun iloisesti höpöttelevä parivaljakko alkoi tehdä lähtöä, mä olin siinä satulasaippuan kanssa läträtessäni jokseenkin sisäistänyt sen faktan, että olin juuri palkannut itselleni kolme kisahoitajaa hupsuihin seurakisoihin, joissa menisin sen hurjat kaksi luokkaa. No, tuskinpa lisäjoukot olisivat haitaksi, varsinkin jos rakas valmentajaäiti ei pääsisikään matkaan mukaan. Tähän hetkeen mennessä oli nimittäin näyttänyt uhkaavasti siltä, että tehtäisiin faijan ja Harryn kanssa ihan kolmisteen kisareissu. Ja faijan tuntien se viihtyisi buffassa nauttimassa suomalaista makkaraa koko kekkerit.
Harry oli ollut tällä viikolla hyvä. Tiistaina äidin valvovan silmän alla se oli vilautellut jopa parastaan, ja mulla oli kova luotto siihen. Kyllähän me pari helppoa luokkaa saataisiin positiivisilla kokemuksilla kotiin. Olettaen siis, että Harry ei saisi mitään turhia slaageja paikan päällä. Varsinkin pikkukilpailut Suomessa tuntuivat aina olevan sellaista sekasortoa, että huh huh.
Mulla oli suuret suunnitelmat edetä peräti helppo A -tasolle vielä tänä vuonna. Periaatteessa me olisi voitu nytkin startata CB-combon sijaan BA-combo, mutta mulla oli vieläkin kusi sukassa Suomessa. Eikä meillä ollut sitä valmentajaa. Suostuisikohan Daniel katsomaan ja kommentoimaan meidän menoa joskus jos livautan sille kymppejä takataskuun? Pitäisi kysyä joku kaunis päivä.
Satulahuone autioitui yhdeksi siunatuksi hetkeksi. Tai niin mä luulin, kunnes katsahdin ylös vain todetakseni oletuksen vääräksi—Lynn oli astunut satulahuoneeseen. Mun sisuskalut heittivät volttia kun hoitohevostensa varusteita keränneet Clara ja Aurinko vaikenivat iloisesta keskustelustaan hetkeksi ja huoneessa hengailleet tuntiratsastajatkin kuiskuttivat jotain Sentistä. Miksi miksi miksi ne tekivät niin.
No, en mäkään ollut sen parempi ihminen, kunhan tuijotin vain säälinsekaisella katseella orvonnäköistä Lynniä ja jatkoin sitten satulani kuuraamista niin antaumuksella, että pyyhe kitisi uudelleen elämänsä löytänyttä nahkaa vasten. Mä tiesin, että sen uuden hevosen kamat oli laitettu Sentin vanhojen tilalle. Että Sentti oli pyyhitty, korvattu lopullisesti.
Mun rintaa puristi.
"Hei, Lynn", sanoin itselleni tuntemattomasta syystä. Yhtäkkistä tervehdystä hätkähti paitsi Lynn, niin myös meikäpoika itse. Olinko mä joku tanan masokisti yhtäkkiä vai häh?
Kutsumani vaaleaverikkö päästi ristityt käsivartensa vapaaksi, otti pari askelta mua kohti pää uteliaasti kallellaan aivan kuin se olisi odottanut kuulla, mitä sanottavaa mulla oli. Niin odotin muuten minäkin.
Turhaan odotin. Mitään ei tullut.
"I'm sorry."
Sanat valuivat lopulta mun huulilta kuin itsekseen, ja ne yllättivät taas kerran molemmat. Lynn toipui nopeammin, veti vapisevan henkäyksen sisään ja taikoi sitten jotain etäisesti hymyä muistuttavan kasvoilleen. Mun teki mieli irvistää tuskallisesti koko hommalle. Miksi mä olin ottanut koko asian edes esiin. Miksi miksi miksi. Ei me oltu ikinä oltu Lynnin kanssa edes läheisiä. Ei mun olisi tarvinut pahoitella sille yhtään mitään, kaikista vähiten täysin musta riippumattomista syistä lopetettua hevosta.
Kiusallisen hiljaisuuden rikkoi Lynnin hymähdys, jota seurasi hiljaisempaakin hiljaisempi niiskaus. Sitten se halasi taas itseään, katsoi mun sylissä lepäävää satulaa. Mun teki mieli kiemurrella sen katseen alla, mutta onnistuin keskittymään vastinhihnan rasvaamiseen korvat punottaen.
"Kuulin, että ootte menossa jonnekin kisoihin lauantaina Harryn kanssa?"
Vilkaisin yläviistoon seisovaa tyttöä, ja hymyilin, ihan vähän.
"Joo. Koulukisat. Meidän ekat ulkopuoliset Suomessa. Vähän jännittää."
Mä laskin vaaleaverikön ehkä jopa vähän huvittuneen hymähdyksen työvoitoksi, ja aloin selittää, kuinka olinkaan noin viidessä sekunnissa palkannut itselleni kolme apukättä lauantaille.
(Lauantaiaamuna napataan vielä mukaan Aurinko, Clara ja Wenla, jsyk ;))
|
|
|
|
Post by Robert on Oct 4, 2015 2:33:46 GMT 2
3.10.2015 — 1/2
Mun silmät revähtivät auki tasan kello 5:30, kiitos puhelinherätyksen. Ei kukaan täysjärkinen herännyt ennen kymmentä lauantaisin. Eikä kukaan elämästään nauttiva herännyt ennen puoltapäivää lauantaina. Niin mäkin ajattelin: suljin herätyksen ja käänsin kylkeä. Harmikseni äiti marssi huoneeseen noin viisi minuuttia myöhemmin kahvikupponen käsissä ja Mabel kainalossa. Päästi juuri ulkoa tulleen pikkupiskin kylmine tassuineen mun sängylle samalla kun räpsäisi valot päällä ja nyki peiton pois silmiltä. Nurisin ja valitin ja rutisin ja murisin, mutta ei auttanut.
"Tervetuloa takaisin kilparatsastajaksi", äiti vain myhäili huoneesta poistuessaan, ja mä nousin istumaan, hieroen silmiäni kämmenillä. Mä olin jo ehtinyt unohtaa kuinka raskasta oli ollut uhrata viikonloput kilpailemiselle—aikaisia herätyksiä, turhaa stressiä, liikaa jännitystä, pitkiä ajomatkoja... Tänään edessä ei ollut onneksi kuin vajaan tunnin reissu, ja luulisi kuudesta seppeleläisestä koostuvan tukijoukon poistavan stressiäkin tehokkaasti. Luulisi.
Mabelin häntä tamppasi innokkaasti IKEAn untuvapeittoa vasten ja piski itse katseli mua pää kallellaan läähättäen. Ihailtavaa, että joku jaksoi olla noinkin innokkaana puoli kuusi aamulla. Ehkä se oli se raittiilla ilmalla täytetty aamulenkki. Voisi itsekin kokeilla joskus. Hah.
Loppupeleissä mulle tuli kuin tulikin kiire—kiskoin collegepöksyjä laatikoiden säilöstä kaivettujen kisahousujen päälle vielä portaissa kisatakin ollessa puolirutussa kainalossa ja kännykän nätisti suussa. Mabel loikki iloisena portaat mun perässä, ja äiti vain pudisteli päätään eteisestä. Se oli luvannut heittää mut tallille ennen kuin ajaisi töihin, jotta vapaapäivää viettävä faija saisi kaikessa rauhassa nukkua kahdeksaan asti.
Siristelin yhä silmiä eteisen kirkkaamassa valossa, sukien tukkaa jonkinlaiseen kuosiin kuivin käsin. Toivotonta. No, kypärä päässähän mä hengaisin suurimman osan päivästä, järkeilin itselleni ja nappasin pipon päähän. Ulkona oli varmaan joku viisi sanonko minkä astetta. Ei huvittanut. Ei sitten yhtään, ei vaikka päivälle oli luvattu satunnaisesti pilkottavaa aurinkoakin.
"Got everything?" äiti kysyi, ja mun myöntäväksi vastauksesta tulkatusta murahduksesta huolimatta se kävi kaikki tarpeelliset asiat läpi yksi kerrallaan matkalla autolle. Kyllä mulla oli kaikki, kisakamoista lompakkoon ja seurakorttiin asti. Harryn passi olisi siinä äidin farkussa, sillähän me oltiin viimeksikin tammaa vedetty, eli voisin napata sen vain matkaan mukaan. Hevosen kisaroina oli tallilla. Heinät saataisiin myöskin tallista, samoin vesiämpäri. Mitä muuta? Voi luoja, tuntui kuin mun viime kisoista olisi pidempi aika kuin muutama hassu kuukausi.
Vietin koko automatkan tallille sen asteisessa koomassa, että äiti joutui tökkimään mut hereille pihassa. Mutisin sille heipat, pyysin soittamaan faijalle herätyksen ajoissa. Äiti vain toivotti tsemppiä kisoihin, pahoitteli kun ei voinut itse tulla. Totesi sitten, että ehkä parempi niin kuitenkin. Nyökkäsin hyväksyvästi ja reppua paremmin selkään nykien työnsin auton oven kiinni.
Talli oli suorastaan pelottavan autio näin aikaisin aamulla. En ollut varma, monelta mun hoitajakomppania ilmestyisi—mä olin vain kertonut, että lähtö on kahdeksalta ja that's that. Mä en oikeastaan ollut enää ollenkaan varma, ilmestyisikö kukaan. No, ehkä nuoremmat hoitajat ainakin tulisivat, sen verran innokkaana Clara oli eilen raahautunut mun juttusille nykien Wenlaa ja melkein punastelevaa Aurinkoa perässään.
Kiersin suoraan yksäripuolen ovelle, räpsäisten valot päälle ovesta sisään astuessani. Sain tervehdykseksi muutaman hörähdyksen, pari kavionkopausta ja Harryn innokkaan pörinän. Mutisin hevosille jotain lohduttavaa aamutallista ja -ruoista, ja sulloin sitten itseni Harryn karsinaan. Tamma oli selkeästi nukkunut oikein nautinnollisesti molemmilla kyljillään, sen verran satunnaisia turvetahroja oli kummallakin puolella sen villaloimea. Taputin huomattavasti paremmin hereillä olevaa harmaakorvaa kaulalle nojautuen samalla sen lapaa vasten. Että se oli lämmin. Ja kerrankin paikoillaan. Siihen olisi voinut vaikka nukahtaa.
"Robert?"
Havahduin tuttuun ääneen ja hätkähdin asemistani juuri ajoissa bongatakseni karsinan ovea auki heivaavan Fiian.
"Mitä sä oikein teet? Täällä on aamutalli jo käynnissä", se kurtisteli kulmiaan ja heitti heinää Harrynkin nenän eteen. En ehtinyt kauaakaan tuijotella heiniä tyhjästi kun Harry tomerasti tuuppasi mut turvallaan pois alta ja jyristeli heinänurkkaansa aamupala mielessään. Munkin vasta murahti haikeasti, ja yhtäkkiä muistin skipanneeni niin aamukahvin kuin -palankin. Mumisin Fiialle jotain enemmän tai vähemmän järkevää, jonka tyttö kuitenkin ilmeisesti kelpuutti vastaukseksi, heittäen tamman väkirehut sen nenän eteen siinä ennen poistumistaan. Mä ryhdistäydyin nykimään loimea pois hevoseni päältä, mutta varsinkin etusoljet osoittautuvat melkoisiksi aivopähkinöiksi väsyneelle mielelle ja kankeille sormille.
Siinä vaiheessa kun faija väänsi trailerin kanssa pihassa, mulla oli kisakuntoon puunattu harmaakorva ja enemmän tai vähemmän iloinen sebekööri kasassa. Allu näytti siltä, ettei se oikein itsekään uskonut ilmestyneensä paikalle, ja Cella siltä, ettei se oikeastaan ollut edes paikalla. Clara, Aurinko ja Wenla sen sijaan jaksoivat höpöttää ties mistä siinä kamoja trailerin kaappiin järjestelmällisesti lastatessaan. Fiia taas tuntui olevan aika samassa mielentilassa mun kanssa, ja ehkä sen takia meillä meni puolet kauemmin taistella takasilta auki.
Cella ja Allu kiinnittivät heinäverkkoa paikoilleen, ja mun valmistellessa kuljetuskamoihin paketoitua puoliveristä lastausta varten. Trailerista kuului lähinnä yksipuolista kinastelua siitä, kuinka korkealle verkko tulisi laittaa ja miten se kuuluisi solmia, ja mä olin aika varma, että Cella ei oikeasti ollut hereillä. Tai ainakaan missään tietoisessa tilassa. Lopulta Allu repi sen mukanaan kopista ja mä sain kävelytettyä elikkoni koppiin. Mikä onni, että tottunut matkustaja meni ykkösellä sisään. Siis tutustuttuaan ensin lastaussiltaan parin minuutin ajan.
Heitin oman reppuni etupenkin jalkotilaan, kävin auttamassa tyttökolmikolle takatakapenkit ylös, paimesin loput puolikuolleista hoitajista keskelle ja istuin lopulta itse etupenkille. Faija virnisteli taustapeilistä muita tutkaillessaan, ja mäkin vilkaisin olkani yli—kieltämättä kööri näytti ihan huvittavalta. Wenla, Clara ja Aurinko juttelivat taaimmaisina, Fiia ja Allu keskellä istuvan Cellan yli jotain aamutalliasoista, ja Cella... No, se istui keskipenkillä käsivarret rennossa puuskassa silmät kiinni.
"Let's hit that 24-hour ABC on our way?" haukottelin faijalle, joka parhaillaan nakutti kisapaikan osoitetta ajotietokoneeseen.
"Gotcha", se nyökkäsi, "you all look like you could use some coffee."
Mä hymähdin ja katsoin aamuhämärään kietoutunutta Seppelettä taustapeilistä. Kuka hitto oli keksinyt, että kilpailuluokat piti aloittaa viimeistään yhdeksältä aamulla? Kuka? Ikkuna tuntui mukavan viileältä mun otsaa vasten, ja aikasin aamun tasainen musiikkiputki soi hiljaa taustalla, vaimean keskustelun täyttäessä auton. Mä otin Cellasta mallia—ristin käteni, nojauduin ikkunaan, suljin silmät. Matkan varrella olevalle ABClle ajoi ainakin 20 minuuttia. Mulla olisi aikaa aamutorkuille.
Seuraavan kerran havahduin kuin havahduinkin vasta huoltoaseman kirkkaisiin valoihin. Ryömittiin ulos autosta faijaa laskematta, ja mä lupasin tarjota kahvit ja eväät kaikille halukkaille. Toim. huom: tässä vaiheessa en tiennyt, kuinka paljon tulisin tuota lupausta katumaan. Valutin itselleni ison pahvimukillisen mustaa kahvia, nappasin pussillisen grahampiirakoita naposteltavaksi ja yhden mehevännäköisesti täytetyn sämpylän, ja jäin sitten odottelemaan muita.
Lopulta mulla oli nenän edessä muutama limupullo, kahvikuppeja, sämpylöitä, suklaapatukoita, yksi kanelipulla, banaani ja lottokuponki. Vilkaisin Cellaan kulma koholla, mutta se vain kohautti olkiaan. Joku heikko virnistyksenpoikanen kävi sen kasvoilla, mutta en tiedä, ehkä se oli vieläkin liian väsynyt ollakseen... No, Cella. Kiltisti vingutin Visaani, ja lopulta vyöryttiin eväät kourassa takaisin autolle.
Faijakin näytti iloiselta kahvikupin saadessaan, ja mä mussutin mietteliäänä sämpylää. Takapenkin hyvä meno jatkui entistä parempana tankkaustuokion alettua, mutta keskipenkillä meno oli aika hiljaista. Fiia oli istutettu Cellan ja Allun väliin tällä kertaa, ja mä tapitin kolmikosta vaaleatukkaisinta taustapeilistä kulmat kurtussa. Meinasin sanoakin jotain. Sitten faija kysyi jotain Harryn passista, ja mun oli pakko keskittyä sen kaivamiseen.
Sillä hetkellä kun ujutin paperivihkosen maasturin hanskalokeroon, jännitys kouraisi mun vatsaa rajusti. Olinko mä ihan tyhmä? Seurakisoihin? Kaksi luokkaa? Tässä vaiheessa? Hengitys tarketui johonkin olemattomaan mun kurkussa, enkä edes huomannut mun penkinreunaa puristavaa kättä. Mä unohtaisin radat, me oltaisiin siellä koko kulmakunnan nähtävillä. Epäonnistuttaisiin kaikkien nähden. Harry varmaan friikkaisi lokakuisista ulkokisoista, erilaisista järjestelyistä, sekavista seurakisoista. Verkassa joku ratsastaisi varmasti liian läheltä ja—
"Hei."
Jonkun käsi oli yhtäkkiä mun olkapäällä, valuen siitä alaspäin heti kun mun katse nousi mun sylistä. Se sama käsi irtosi kun käänsin katseeni olkani yli, kohti Fiiaa. Sen huulilla oli pieni, sympaattinen hymy, ja silmissä sellainen ymmärtävä katse. Hieraisin mun käsivartta, halusin kiittää Fiiaa. En ehtinyt ennen kuin tyttö puhui, enkä muutenkaan olisi halunnut—en kaikkien kuullen, nähden. Ei niiden tarvitsisi tietää mun epävarmuuksista ja paniikeista. Ei, ei ja ei.
"Hyvin ne menee", Fiia sanoi, aivan kuin se olisi lukenut mun ajatukset.
"Nehän on vaan seurakisat", Allu huokaisi sen vierestä. Vastasin Fiian hymyyn, siirsin sitten katseeni Alluun.
"Gotta start from the bottom, dude."
——
tbc
|
|
|
|
Post by Robert on Oct 13, 2015 22:57:41 GMT 2
3.10.2015 — 2/2
Meidän maasturi-traileri -yhdistelmä vyöryi kohti tuikituntematonta tallia hitaasti mutta varmasti, mun kytätessä seuraavaa käännöstä navigaattorista. Me tuijoltetiin varsin vakuuttuneina ikkunoista ulos faijan ohjatessa auton vaahterien siististi reunustamalle tielle, joka kiermusteli loivasti kohti pienen mäen huippua. T:n muotoinen tallirakennus seisoi ylpeänä keskellä pihaa ruusupuskien korostaessa valkoiseksi kalkittuja tiiliseiniä entistä enemmänkin. Todellakin Ruusumäen tila. Usvaisilla ruoholaitumilla näkyi muutamien hevosten ja ponien siluetteja, ja raviohjelman verryttely pyöri täyttä häkää kentällä. Paikka oli hienompi kuin olin olettanutkaan, ja mun hermot sen kuin kutistuivat.
Porukka alkoi ulostautua autosta niin venyttelemään ajomatkan jäljiltä kuin tuijottamaan tallialuetta ihailevana. Mä nyhdin collegepöksyjä pois kisahousujen päältä ja vaihdoin kumpparit nahkasaappaisiin niin vikkelään kuin pystyin, siirtyen sitten itsekin Auringon ja Claran kanssa tallia kuikuilemaan. Sysäsin riimunnarukin Aleksanterille, ja lähdin sitten kaksi edellämainittua tyttöä mukaani repien kohti lupaavan näköistä toimisto-opaskylttiä.
"Hei", se havahtui, "hei!! Mitä mä tällä?"
Havahduin itsekin hermostuneisuuden ja ihailunsekaisesta koomastani, heilauttaen huoletonta kättä Allulle, "ottakaa se ulos ja kamat päälle ja kävelytystä." Käskytys tuli jostain selkäytimestä, ja kyllästyneesti huokaisten Aleksanteri delegoi riimunnarun Fiialle ja kävi sitten taistelemaan takasillan kanssa. Harryn terävä hirnahdus korvissa kaikuen me asteltiin Claran ja Auringon kanssa talliin. Pari hevosta oli sidottu käytävälle, muun muassa upeannäköinen andalusialainen ja sitä vastapäätä, toisella käytävällä, pienikokoinen haflinger. Niitä laittavat tytöt juttelivat iloisesti edellispäivän valmennuksesta ja jännittivät kisoja, mutta enempää en ehtinyt kuulla kun Aurinko jo nyki mua kohti toimistoa.
Paikalla pyöri selkeästi myös pieni buffa, ja ABC-kahveista huolimatta vilkaisin kahvinkeitintä vähän haikeanakin. Parin ratsastajan pieni jono kuitenkin katosi edeltä nopeaakin nopeammin ja pian Clara tuuppasikin mut ulos haaveista ja kahden toimihenkilön eteen. Molemmat hymyilivät yllättävän pirteät huomenet ja mäkin sain soperrettua jotain sen kaltaista takaisin kaivellessani korttia, jossa todettiin mun olevan Liekkijärven Ratsastajien jäsen. Taas kerran.
"Kuppi kahvia. Ja ilmoittautumiset. Robert Harrington ja Harriet V", sain sanottua, "helppo C ja sit B."
Toimihenkilöistä toinen tarjoutui ottamaan lähtömaksun multa ja toinen skannasi printattuja osallistujalistoja läpi, rastien sitten ruksit mun ilmoittautumisten eteen. Olin ihan unohtanut, että seurakisoissa se oli varsin tavallista kun maksuja ei voinutkaan hoitaa etukäteen internetin ihmeellisessä maailmassa. Tai olisi varmasti voinut, mutta hei, seurakisat.
"Okei", sihteeri lopulta sanoi ja kohotti katseensa muhun hymyillen, "tervetuloa ja onnea kisoihin! Verkka on vapaa ja maneesissa, ite radat ratsastetaan kentällä. Jos on kysyttävää, niin toimareilla on sellaset ruosteenpunaset Ruusumäen tila -takit."
"Ne on kyllä sellaset ruskanruskeat", toinen huomatti, ja mä ehdin just ja just kiittää ja laskea itselleni kupin kahvia kun kaksikko alkoi jo kiistelemään tallitakkien väristä. Tai tarkemmin ottaen sen nimityksestä. Mun silmään niillä oli molemmilla veriappelsiininväriset takit, mutta ehkä ihan hyvä, etten sanonut sitä ääneen, koska heti ulkona Aurinko pyöritteli silmiään ja totesi, että sellaiset ruskeansävyiset oranssit ne oli.
Traikulla Fiia piteli Päivän Kouluratsua paikoillaan sillä välin kun Cella ja Aleksanteri jostain mutisten kinastellen käärivät pinteleitä sen koipiin. Faija oli jo kadonnut paikan päältä, arvatenkin paikkoja katselemaan ja buffaa etsimään. Mä ryystin kahvia ja tunsin vatsassa pyörivän kahta kauheammin. Tosin se ei varmaan ollut ihanan mustan kahvin aiheuttamaan, vaan jonkun ihan muun. Pudistelin päätäni—ihan järjetöntä, että olin startannut Irlannissa kansainvälisissä kilpailuissa, ja nyt pienet naapurikaupungin seurakilpailut saivat mut yhtä hermoksi kuin ensimmäistä benjihyppyään nosturissa odotteleva.
"Tehkää te nuoremmat ja vetreemmätkin nyt jotain", Allu sanoi ja nousi kyykystään selkäänsä pidellen. Wenla iloisena otti viimeisen pintelin vastaan ja lähti sommittelemaan patjaa Harryn takajalkaa vasten samalla kun mä kurtistelin kulmiani vanhukselle.
"Etkö sä olet alle kakskyt?" kysyin kahviani hörpäten.
"Etkö sä ole tän kopukan omistaja?" se hymähti ja tarjosi mulle suitsia olaltaan vaihtokaupaksi kahvikuppiin. Raskaan huokaisun säestämänä luovuin vasta vähän juodusta kupposestani ja otin suitset kouraan. Cella tasapainoili trailerin rengassuojan päällä ja asetteli satulaa Harryn selkään. Taputin yllättävän rauhallista hevosta (syy tähän paljastui heti kun bongasin Fiian rapsuttelemassa tammaa sen leuan alta just siitä tietystä kohdasta, joka sai koko hevosen kuin seitsemänteen taivaaseen) lautaselle ja liu'utin siitä käteni valkoiselle satulahuovalle, jota koristi vieläkin brittilippu. Sen pinta tuntui karhealta mun sormien alla, mutta silti niin tutulta ja turvalliselta.
Sama satulahuopa oli kulkenut matkassa mukana vaikka missä. Vähän joka puolella Englantia, Skotlannissa, Walesissa. Niin Irlannissa kuin Pohjois-Irlannissakin. Se selässä oli voitettu, oli hävitty. Olin käyttänyt sitä tyynynä torkkuessa hevosautossa matkalla etelä-Englantiin, ja peittona lauttamatkalla Irlannin saarelle. Olin kuurannut siitä milloin mitäkin tahroja sormenpäät ryppyisinä, ja olin korjannut sisäsaumaa satulavyön kohdalta useamman kerran.
"Hei haloo, maa kutsuu", Cella huuteli roikkuen melkein satulassa, pää pilkottaen Harryn selän yli, "sun pitäs olla jo verkkaamassa. Töpinää töppösiin."
Brittimuisteloni kalpeana nielaisten nyökkäsin blondille, ja ojensin sitten suitset Fiian odottavaa kättä kohti. Se hymyili mulle rohkaisevasti, ja mä yritin leikkiä, etten kaivannut mitään sellaisia. Harmi vain, että se hermostuneisuus ja jännitys näkyi mun kevyesti tärisevissä sormissa, joilla oli suuria vaikeuksia saada muun muassa kypärää kiinni. Onneksi ei ainakaan tarvinut suitsia kopukkaa.
Muu porukka alkoi valua buffan kautta katsomoon, Wenla kameraansa iloisena testaillen milloin mihinkin. Voi jeesus, miten mä olin unohtanut, että se oli raahannut kameransakin mukaan? No, hyvä vaan, saapahan teetettyä itselleenkin pirteän kuvasarjan siitä, kuinka Harry järkyttyy valkoisia aitoja ja pinkoo niiden läpi ja kukkulan toiselle puolelle meikän jäädessä puoliväliin matkaa. Urheana ponnistin kuitenkin selkään ja nykäisin sitten voimistelun aikana ylöspäin hilautunutta softshelltakkia takaisin alas. Fiia ystävällisesti kiristi vyötä mun ohjeiden mukaan vielä reiällä, taputti sitten Harryn lapaa ja irrotti riimunnarun suitsista.
Se lähti mukaan alkukäyntikierrokselle tilusten ympäri, jutteli mukavia koko matkan. Ihan vain niitä näitä Seppeleestä ja arjesta ja säästä ja tästä tallista ja matkasta ja mukaan lähteneestä komppaniasta, ja ennen kuin huomasinkaan, porkkanapää veivasi maneesin ovea auki ja mä en ollut ehtinyt velloa verryttelytaktiikoita tai käydä ratoja mielessäni läpi uudelleen ja uudelleen.
"Kaikki okei?"
"Joo", sain sanottua vähän hämillänikin ja painoin pohkeet kevyesti Harryn kylkiin, "joo."
Verryttely tuntui menevän kuin sumussa. Maneesi oli suuri, mutta siellä pyöri silti vähän liikaa ratsukoita. Muutama hyöri ja pyöri selkeästi vielä raviohjelmaa, mutta moni oli jo lämmittelemässä 25 osallistujan helppo C -luokkaan. Harry ei ollut löytää sitä työmoodiaan, vaan sitä jännitti kovasti kaikki alkaen pitkän sivun aidalta ohjeita valmentajan elkein huutelevista kannustusjoukoista eikä suinkaan päättyen ohikiitäviin lämminveriratsukkoihin. Myös hiljaa rätisevä kuulutusjärjestelmä oli ihan slaaginarvoinen juttu.
Kahdenkymmenen minuutin jälkeen mulla oli pakka ihan levinnyt. Mä en millään tuntunut löytävän sitä flowta, en hyvää asentoa, en rentoutta, en mitään. Harrykin rullasi kuin viimeistä päivää jokaista ohjasapua pakoillen eikä sen liikkeissä ollut mitään eleganttia, kunhan jumputti menemään miltei samaa kaavaa kuin edellisen luokan teinit ex-ravureillaan.
Fiia yritti näyttää positiiviselta katsomossa, mutta ei.
Pian järkyttävän suomalaisittain kuulutettiinkin valmistumaan Robert Harrington Harriet veellä. Teki mieli huutaa, että se on viides, ja karauttaa sitten täyttä laukkaa takaisin Seppeleen turvalliseen syliin.
Mutta ei, Cella huuteli mua ovelta pihalle ja hampaita yhteen purren ohjasin aikapommin kaltaisesti tikittävän ratsuni kohti uloskäyntiä. Wenlan kameran suljin kävi jossain taustalla, ja mä halusin vaan lähteä pois.
--
ei hitto tää kakkososa ei nyt vaan tuu ulos vaikka kuinka pyörittelee :D kirjoitan kunnolla loppuun joku kaunis päivä
helppo c 13/25, helppo b 6/30
|
|
|
|
Post by Robert on Oct 21, 2015 22:03:43 GMT 2
21.10.2015
Mä olin taas alottanut futiksen. Se oli ollut vahinko, ainakin melkein. Olin törmännyt kaupassa vanhaan tiimikaveriin. Enhän mä ollut sitä tunnistanut, tai oikeastaan en ollut saanut katsetta puhelimesta ylös tunnistaakseni. Se oli kuitenkin pysäyttänyt mut, taputellut selkää siihen malliin, että luuri meinasi lentää, ja lopulta kysellyt kuulumisia. Mä en saanut mitään sen erikoisempaa ulos, mutta poistuin kaupasta treenikutsun kanssa ja ruisleivät unohtaen.
Mutta toissaviikon lauantaina olin kuin olinkin ilmestynyt vanhat kunnon nappikset jalassa viimeisiään vetelevälle ruohokentälle. Eihän Liekkijärvellä ollut tietoakaan tosifutiksesta, se oli vähän sellaista olosuhteiden mukaan rämpimistä. Tai no, olihan sitä se puskapalloliiga, jossa pelasi yksi jos toinenkin joukkue lähimailta. Edustusjoukkueeseen halutessaan sai kyllä ajaa seuraavaan isompaan kaupunkiin.
Mua ei haitannut rento harrastelutiimi, jonka porukasta puolet oli tuttuja mun kouluajoilta tai vanhasta futisjoukkueesta. Oli kiva päästä potkimaan palloa muutaman kerran viikossa ilman turhia paineita. Mutsikin oli tyytyväinen: kai se oli pelännyt, että mä en löytäisi enää kavereita.
Harmi vain, että ratsastus, varsinkin hevosenomistaminen, harvoin pelasi yhteen muiden harrastusten ylläpidon kanssa. Varsinkin silloin kun yritti vielä tehdä töitäkin. Onneksi oli töissä vain faijalla ja osa-aikaisena. Mutta Harry oli silti saanut osansa mun uudestisyttyneestä futispoltteesta. Me oltiin viimeksi treenattu ennaltasuunniteltua treeniä yli viikko sitten. Muuten oltiin käyty nauttimassa nelipäiväisestä syysvaelluksesta, pyörimässä turhia kentällä tai pelleilty maastossa yksin ja yhdessä.
Siihen mutsi ei ollut tyytyväinen.
"Maybe it's a good thing", mumisin itselleni silmät äidin kirjoittamassa etsitään hoitajaa! -lapussa. Se oli kuulemma se "step two" mun ja Harryn uuteen, aktiivisempaan treenielämään. "Step one" oli muistilappu, johon mutsi oli koukeroillaan raapustannut rungon viikko-ohjelmalle. Mä sain kuulemma itse päättää mitä tekisin minäkin päivänä, kunhan se olisi rankkuudeltaan kirjoitettua tasoa. Oli kevyttä, keskiraskasta ja raskasta—myöhemmin vähennettäisiin kevyttä ja lisättäisiin raskasta. Mä olin pyöritellyt silmiäni ja luonnostellut alustavia suunnitelmia paperille ihan vain omaa sekä Harryn työmotivaatiota säästääkseni. Ei meistä olisi kentälle pyörimään viisi päivää putkeen. Ei todellakaan.
Periaatteessa olin itsekin ihan mieltynyt mutsin keksimään ratkaisuun. Hanki sille hoitaja. Joku kiva heppatyttö, joka jaksaa tulla säällä kuin säällä ja kävelyttää vapaa- ja kevyinä päivinä. Mä olin vain huokaissut ja yrittänyt mykistää takaraivossa riehuvan mustasukkaisuuden—mä en ollut ikinä luovuttanut Harryn ratsastusta tai hoitamista muiden käsiin sen omistajaksi siirryttyäni. Oli mun entinen valmentaja ratsastanut sillä kerran tai kaksi, mutta siinäpä se. Ei, mä en tulisi luovuttamaan kultakimpalettani muiden kuin tallin henkilökunnon käsiin.
Kunnes sitten yksi päivä raahauduin kaatosateessa tallille suoraan futistreeneistä, kylmissäni ja hiet pinnassa, vain pyöriäkseni satunnaisia venyttelykoukeroita kentällä kevyen päivän kunniaksi. Tuntien pyöriessä maneesissa, mä kastuin läpimäräksi ja siinä loppukäyntejä kävellessäni mietin, kuinka kiva olisi nytkin olla kotona television ääressä suihkunraikkaana. Vaan ei. Siinä vaiheessa se säänkestävä heppatyttö alkoi kuulostaa kivalta.
Nytkin olin raahautunut tallille tiimin collegehousuissa, jotka kiristivät nykyään vähän pohkeen seudulta, ja verkkatakissa, jonka selässä loisti sama pelinumero kuin silloin muutama vuosi takaperinkin. Niin kiva kuin olikin olla takaisin puolustajan pöksyissä, treenit+treenit kombo ei kuulostanut kivalta. Ei vaikka taivaalta ei valunutkaan vettä.
"Ai moi!" Emmy tervehti iloisena, ja havahduin hoitajahakulappuani tuijottamasta vasta siinä vaiheessa kun se jatkoi, "sua ei ookkaan näkynyt!"
"Nahh, oon käynyt aika myöhään illalla vaan nopeesti liikuttamassa. Duuni ja futis vienyt aikaa", huokaisin ja hierasin kasvoja haukosteni peittäen. Emmy nyökkäsi ymmärtäväisesti ja näin, kuinka sen silmät eksyivät mutsin kirjoittamaan lappuseen.
"Hoitaja Harrylle?" se kysyi ja otti pari pientä askelta satulahuoneen suuntaan kuin kysyäkseen, aioinko mä kävellä sen kanssa. Kiirehdin matkaan mukaan ja talsittiin rinta rinnan kohti satulahuonetta.
"Joo, mutsin mielestä tekis hyvää. Ei mitään ratsastelevaa hoitajaa siis, koska mä pystyn kyllä vieläkin hoitamaan sen ihan itse joka päivä. Harry on vaan niin", viuhdoin käsiä ilmassa oikeaa sanaa hakien, mutta en ikinä sellaista löytänyt. Luovuttaen huokaisin ja siirryin äidinkieleeni, "kind of a trainwreck. Like, sure, we work together well, but to get there, it took so long and so much effort and energy and everything."
Emmy keräili hoitohevosensa varusteita käsivarsilleen, nyökkäilen kulmat mietteliäässä kurtussa.
"So, what would they do, exactly? Just hang out with Harry?"
Kohautin olkiani ja tartuin kysymättä Kurbuksin suitsiin kun Emmy niitä mua kohti ojensi. Potkaisin pientä satulahuoneeseen matkanutta turvepaakkua—niinpä, mitä hoitaja tekisi? En ollut itsekään miettinyt hommaa ihan loppuun asti. Mikä olisi hoitajan rooli jos mä edelleenkin kävisin ratsastamassa joka päivä?
"I reckon so? I don't know. Just, like, spend time with her. I mean, if they got to know her and wanted to take like, lessons, I guess I wouldn't be opposed... I don't have a problem with other people getting on the saddle, like, don't get me wrong there, for example I'm still going to put Piritta up there to give Harry some trauma therapy with obstacles... But it's just that... I'm worried of it going wrong, in a way. Harry is Harry after all", selitin Emmyn hymistellessä ymmärtäväisesti sopivissa väleissä ja lopulta nyökätessä kohti ovea, että lähtisimme kohti Kurbuksen karsinaa.
"You think she's gonna do it? Piritta?"
"Is that all you got from my speech?" kysyin silmiäni epäileväisenä siristellen, mutta Emmy vaan kohautti huolettomasti olkiaan ja yritti parhaansa mukaan olla hymyilemättä.
"Just saying she's probably not gonna do it", tyttö totesi huvittuneena ja asetti satulan karsinan eteen, tarjoutuen sitten ottamaan suitset multa.
"You think?"
"Yes, I think", Emmy pyöräytti silmiään ja virnisti sitten, "or at least if you keep talking like your horse is freaking insane."
"She is though", manguin.
"Is not", keskustelukumppanini matki mun äänensävyä ja astui Kurbuksen karsinaan pyyhkiäkseen sen karvan vielä kevyesti harjalla, "it's just... being a mare, y'know."
"'suppose so", naurahdin jo itsekin, koska niin. Tamma mikä tamma. Mikä se suomalainen sanonta olikaan? Ruunaa käsketään, orilta pyydetään, tammalle lähetetään kirjallinen hakemus kolmena kappaleena? Niinpä niin. Nojailin mietteliäänä Kurbuksen karsinaan kunnes Emmy sohi mua pois tieltään saatesanoilla mee viettämään aikaa hevoses kanssa ennen kun joku omistushaluinen hoitaja pyörii sen luona joka hetki. Mutisin kiitokset pirujen maalamisesta seinille, mutta Emmy vain virnisti kiireensä keskeltä ja keskittyi sitten satuloimaan seuraavalle tunnille menevää hoitohevostaan. Mä nappasin Harryn ovesta sen riimunnarun ja lähdin taapertamaan kohti tammaporukan tarhaa.
Harry oli ollut vaelluksen jälkeen kevyemmällä ihan puolivahingossa. Oltiin käyty ajatukset hukassa pyörimässä kentällä vähän sitä sun tätä ilman varsinaista päämäärää, ja kyllä tammastakin oli huomannut, kuinka sitä kyrpi olla tekemättä sen mielestä mitään. Nytkin se pyrähteli tarhassa milloin puista tippuvia lehtiä säikkyen ja milloin provosoidun Windin hampaita pakoon kaahatessaan, joista kumpikin oli sen itse kehittelemää aktiviteettia. Tylsyydestä johtuvaa sellaista.
Ai että mä olin huono hevosenomistaja.
Mut huomatessaan Harry jäätyi niille sijoilleen, kunnes lähti vallan pirtsakkana pyörimään ties mitä ripaskaa ympäri tarhaa. Se oli tylsistynyt, täynnä nuoren hevosen raakaa energiaa aivan kuten sen kuuluikin olla. Mä olisin voinut valjastaa ton energian vaikka mihin. Oltaisiin vihdoin voitu ottaa kanget mukaan useampana päivänä viikossa. Oltaisiin voitu opetella uusia asioita, kulkemaan paremmassa muodossa. Muistan kuinka valmentaja venytti treenejä alkuvaiheessa—kun oltiin molemmat raakoja ja rapakuntoisia, enemmän tai vähemmän—aina minuutti kerrallaan, ja yhtäkkiä Harry jaksoikin työskennellä puolen tunnin sijaan kokonaisen tunnin.
Nyt me ei saatu enää edes puhtaita laukkasulkuja aikaiseksi kun laukka ei vain ottanut pyöriäkseen tarpeeksi. Olipa masentavaa.
Kuin parhainkin ballerina, Harry tuli esittämään siistin tasajalkastoppikiitoskumarruksen suoraan portille, levittäen nätit kurajäljet paitsi valkeisiin sukkiinsa niin myös mun housuille. Huokaisin syvään ennen kuin otin viimeisenkin askeleen porttia ja hevostani kohti. Se pörisi sieraimet valtoimenaan kuin lapsi jouluaattoona—viittaan siis innostuksen määrään, en sierainten laajuuteen—kun viimein napsautin riimunnarun kiinni ja päästin kopukan aitauksestaan.
Koko pienen matkan tallille se hölkötteli mun vieressä kuin paraskin showhevonen, aina välillä tehden nätin etuosakäännöksen jos mä jäin jälkeen. Mä talsin syksyn lehtien valloittamalla pihassa puoliajatuksissani kädet taskuihin sullottuina. Miten kaikki olikaan yhtäkkiä unohtunut? Kaikki tosissaan suunnitellut treeniohjelmat, vakavat tavoitteet, realistiset unelmat... Ne olivat jääneet sillä sekunnilla kun mä olin astunut jalallani takaisin Seppeleeseen.
Nyin Harryn perässäni sisään avoimesta ovesta ja pyöräytin sen karsinaansa, riisuen ajatuksissani koko riimun sen päästä pois. Ripustin sekä sen että narun nätisti karsinan oveen ja lähdin jo kohti yläkertaa, mutta pysähdyin katselemaan kulma koholla ilmoitustaulun edessä käyvää kohinaa. Noin viiden sekunnin jälkeen uteliaisuus antoi periksi ja siirryin itsekin limukoneeseen nojailevan Salman viereen.
"Anne hakee Soltulle sponssiratsastajaa", se nyökkäsi ilmoituksen suuntaan ennen kuin ehdin edes kysyä mitään, "kouluratsastajaa."
"Soltulle? Kuka on Soltu?"
"Solttu. Seppeleen Soturi, se Humun varsa. Tai varsa ja varsa, se on jo seitsemän tai jotain", Salma selitti kuin mun olisi pitänyt tietää koko hevosen olemassaolosta. Kyllä mä varmaan tiesinkin, mutta en nimeltä. Kurottelin varpaillani nähdäkseni ilmoitukseen liitetyn kuvan jonkun tumman hiuspehkon takaa, ja sen vihdoin nähtyäni en voinut estää ikävää tunnetta vatsanpohjassa.
Kuvassa oli Anne itse Soltun selässä. Yhtäkkiä mulla klikkasi—mähän olin nähnyt ratsukon ohimennen helppo A -luokan verkassa. Olin kuullut hevosen olevan seppeleläinen, mutta en ollut osannut ajatella, että se olisi edelleen Annen omistuksessa. Seitsemänvuotias. Ori oli mennyt mielettömän nätisti, mutta sen liikkeissä oli ollut sellaista tiettyä persoonallista energiaa. En ollut ajatellut siitä silloin sen kummempia, mutta nyt.
Seitsemänvuotias. Helppo A. Harry oli täyttänyt kesällä seitsemän, eikä me oltu edes sijoituttu Seppeleen seurakisojen helpoimmassa luokassa.
"Hei, Anne, tosta Soltusta—" joku ehti sanomaan kun seuraavalla tunnille kiiruhtava Anne pikakäveli ulos toimistosta arvatenkin unohtunut mikronipiuha kourassaan.
"Nyt ei ehdi, tuu kysymään maneesilta tuntien välissä!" nainen huikkasi olkansa yli ja pukkasi ulko-ovea sen verran, että se menisi takaisin kiinni omalla painollaan. Mulla yhtäkkiä välkähti. Tai pikemminkin tuli yhtäkkinen motivaatiopuuska. Tai ärsytys omaa saamattomuutta kotaan. Molemmat olivat aika sama juttu jos rehellisiä oltiin.
"Anne, oota", huikkasin hetken mielenjohteesta tallinomistajan perään, jo puoliksi ulos tallista. Se ei pysähtynyt, hidasti vähän vauhtiaan ja katsahti äänen suuntaan olkansa yli, joten hölkkäsin perään ja kädet taskussa tipuin samaan askelvauhtiin, vähän empien kun Anne kyseli kuulumisia. Tai "kyseli". Eihän suomalaiset ikinä oikeasti kyselleet.
"Mahtuisko siihen torstain helppo beeaa -tunnille? Mä ja Harry? Kun eiks se oo sennuille... vai oonko mä ees sennu viel?"
"Sä ja Harry varmaan menisitte siihen perjantain A-junnusennuihin paremmin, siellä on vähemmän porukkaa", Anne tokaisi kuin tuntilistat ulkoa muistaen. Tosin tässä vaiheessa se varmaan muistikin, suurin osa tuntsareistahan oli vakiokävijöitä ja osa ravasi jopa useammalla tunnilla viikossa. Mä olin kerran seurannut perjantai-illan junnujen ja sennujen tuntia, ja koko mielikuva kivasti kulkevista tuntsareista sai mun nieleskelemään.
"I—Uh—Mut—Siis... Ei me olla vielä sillä tasolla", sain mutistua katse maassa.
"Ootko sä menossa kansallisen tason A:ta kilpailemaan vai ratsastuskoulus tunnille? Sähän Vennalla aikoinaan painelit A:ta ihan kisoissakin, ja mitä oon teitä ehtinyt Harryn kanssa näkemään, niin hyvin teilläkin on näyttänyt menevän. Se, että on ruosteessa ei tarkoita, ettei enää osaa", Anne hymähti ja jatkoi sitten matkaansa maneesin keskelle takaperin kävellen, "ratsastus on vähän kuin pyörällä ajamista. Pistän teidät sinne perjantain tunnille tällä viikolla."
"O—okei?" sanoin silmiäni räpytellen, ja sain rykäistyä jopa kiitokset perään, mutta Anne oli jo keskellä kenttää ensimmäistä tehtävää ratsukoille selittäen. Mä palasin talliin pyörittelemään peukaloitani Harryn karsinan edustalla ainakin vartin ennen kuin sain aikaiseksi varustaa kärsimättömän ratsuni.
Ei, ne laukkasulut eivät sujuneet yhtään sen paremmin tänään. Ehkä perjantaina sitten.
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 2, 2015 1:25:15 GMT 2
2.11.2015
Pistin Harryn nyt marraskuun hakuihin! 11. päivä sulkeutuu, ilmota sitten mulle kenet valitset =)
Tapitin Annen kirjoittamaa viestiä katse tyhjänä. Olinhan mä tekstaillut sille jo aiemmin, että jos ei ole liikaa vaivaa, niin Harrynkin voisi laittaa seuraaviin hoitajahakuihin. Ja olinhan mä sanonutkin, että ensi kuussa eli marraskuussa. Silti tää tuli ihan puun takaa jotenkin. Iski paniikki. Harryn selässä ei ollut kirjaimellisesti yli vuoteen istunut kukaan muu kuin mä. Jalustinhihnatkin olivat jo haurastumassa kun en ikinä liikutellut niitä suuntaan enkä toiseen. Kun ei ollut tarvetta. Ellen maagisesti kasvaisi vielä.
"Hei, otatsä kahvia? Jos käydään sitten läpi ne neljännesmyynnit."
Kohotin katseeni Salliin, joka nojaili toimiston oveen pää kallellaan. Se oli ollut täällä töissä jo muutaman vuoden. Alottanut aikoinaan harjottelijana kesken merkonomiopintojen silloin kun me viimeksi asuttiin Suomessa, ja nyt se oli kokopäiväsenä työntekijänä kynähameineen ja korkokenkineen päivineen. Siinä se nytkin nökötti, sukkahousujen verhoamat nilkat siististi ristittynä kauluspaidan peittämä olkapää ovenkarmiin nojaten.
"Joo, mustana", sain sanottua, ja se nyökkäsi, kadoten sitten tumma poninhäntä heilahtaen takaisin käytävään.
Naputtelin pari numeroa koneelle, ja sitten mulla napsahti: Sallihan ratsasti. Enemmänkin kuin vain ratsasti, se työskenteli melkeinpä ratsuttajan roolissa naapurikaupungissa sijaitsevalla suomenhevostallilla. Olin nähnyt sen työpöydällä kuvan tummankimosta suomenhevosesta, joka näytti enemmän veikältä poniotukselta kuin jyhkeältä suokilta, ja toisen mokoman, jossa Salli oli kirkkaanvihreät kenttäratsastustamineet päällä laukkaamassa vesiesteen läpi samaisella hevosella. Se kilpaili kenttäratsastuksessa, treenasi maastoesteitä ja pinkoi menemään henkensä edestä ties missä rämeiköissä.
Mistä muualta mä löytäisin yhtä itsesuojeluvaistopuutteista ratsastajaa Harrylle?
No, Ransun menoa katseltuani ehkä Pirrestä. Mutta siltä mä en uskaltanut vielä kysyä. Ehkä vielä joku päivä mä saisin livahdettua toimistoon Pirren ollessa hyvällä tai ainakin keskinkertaisella tuulella ja kauniisti kysyttyä, haluaisiko se mahdollisesti ratsastaa toisen jättiläisharmaan tänään. Luvata, että ajan sen kyllä ensiapuun jos tarve on. Se saattaisi vaikka suostua.
Mutta sitä ennen Salli oli ehkä turvallisempi uhri.
"Miten sun hevostelut muuten sujuu?" kysyin kun se asteli takaisin huoneeseen kaksi höyryävää kahvikuppia käsissään. Meidän pitäisi käydä läpi viime neljänneksen myynnit, mutta muistilapuin tapetoitu kansio mun pöydännurkalla kiinnosti yhtä paljon kuin läjä lantaa. Salli kurtisti kulmiaan ja istui mua vastapäätä, laskien kupit pöydälle. Toisesta jäi puolikas kahvitahrarengas mun muistiinpanovihkoon.
"Ihan hyvin, voitettiin Kollin kanssa metrin luokka viime viikonloppuna. Viiskyt osallistujaa", tummaverikkö hymähti ja siemaisi kahviaan. Mä mietin sitä viilettämässä radalla pikkusuokillaan, ja sitten palkintojenjaossa viisi puoliveristä perässään. Hymähdin ajatukselle ponikokoisesta tukkajumalasta, selässään Salli tyytyväisenä hymyillen.
"Ei sua huvittais kokeilla Harriettia joku päivä?"
"Hmm?" Salli hymähti kahvikuppi huulille ja katse sen juuri avaamassa kansiossa.
"Sitä mun hevosta, Harrya", sanoin edellisen lauseen itsevarmuuden menettäen. Olinhan mä puhunut hevosestani Sallille? Vai olinko?
"Joo, kyllä mä tiedän", se totesi lopulta vähän välinpitämättömältä kuulostaen ja laski kuppinsa alas, keskittyen papereiden selailuun, "mutta näiden raporteissa on deadline tänään, että kaivapa excelit esille." Ja Salli, vaikkakin naamansa peruslukemilla eikä katse edes mun suunnassa, sai mut koko eteläamerikkalaisella kylmyydellään unohtamaan koko harrynratsastelutarjoukset ja keskittymään työntekoon. Yhtäkkiä muistui mieleen miksi faija oli ylipäätään palkannut Sallin jo kesken sen opintojen. Se oli niin saatanan tehokas.
Kolme tuntia myöhemmin mä keräilin tavaroitani kasaan, ja Salli ilmestyi taas mun ovelle. Sillä oli trenssitakki päällä ja tummat hiukset valuivat valtoimenaan toiselle olalle. Sanoi miettineensä sitä harryjuttua ja tulleensa siihen tulokseen, että voisi olla ihan kiva kokemus tai ainakin vaihtelua suomenhevosiin. Kysyi, haluaisinko poimia sen kämpältään seitsemän aikaan.
Sillä hetkellä enkelikuorot kyllä lauloivat hoosiannaa ja mä vedin takin niskaani tyytskärinä hymyillen.
Enkelikuorot lauloivat myös kun ajoin auton tasan kello seitsemän GPSn opastamaan osoitteeseen ja valokeilat pyyhkäisivät ratsastusvarusteisiin sonnustautuneen Sallin yli. Se oli pyllisteli siellä farkkuratsareissa ja tummissa nahkasaappaissa, jotka näyttivät kalliimmilta kuin mun auto, ja sen softshell näytti just siltä kuin softshellin kuuluukin, myötäillen jokaista hiton kaarta sen vartalossa. Sitten se käveli lanteet heiluen ja urheilukassi käsivarrelta roikkuen apukuskin ovea kohti, ja mä olin tukehtua purukumiini.
Kyllähän mä olin aiemminkin nähnyt heppatyttöjä heppatyttövaatteissa, eikä se herättänyt mussa minkäänlaisia vatsaa vellovia tuntemuksia. Mutta oli outoa nähdä just Salli niissä. Tai, siis, ei sillä, että olisi ollut outoa tai uutta tai mitään nähdä se... No, sellaisissaa vartaloa imartelevissa vaatteissa, ainahan se toimistollakin liikkui korkeavyötäröisissä kynähameissa ja niihin sullotuissa kauluspaidoissa. Nyt se istahti mun autoon ratsastustamineissa ja mä tuijotin sitä kuin jumalattaren nähnyt.
"No?" se kysyi.
"Eiku mietin, mistä se sun mutsi olikaan kotoisin?"
Salli laski urheilukassin jalkatilaansa ja katsahti mua kysyvästi noin kahden sekunnin ajan ennen kuin osti mun tuulestatemmatun kysymyksen ja aloitti tutun tarinan siitä, kuinka sen suomalainen isä oli alun perin Texasissa työkomennuksella ja matkannut sitten nuorena poika Nicaraguaan ja rakastunut siellä kauniiseen naiseen ja tuonut tämän mukanaan Suomeen ja yada yada yada. Hyvää oli se, että mä sain sen aikana revittyä silmäni irti mokomasta latinalaiskaunottaresta ja heitettyä D-vaihteen taas silmään.
Puheenaiheet siirtyi Sallista turvallisempiin jo alkumatkasta, ja puhuttiin mukavia niin Sallin projektihevosesta Kollista kuin Harrystakin. Selitin, että hain sille nyt hoitajaa, joka saisi osallistua tammalla ohjatuille tunneille, mutta kuinka varmaan joskus tarvitsisin jotakuta ratsastamaan sitä myös itsenäisesti. Jotakuta, jonka ratsastuksesta olisi oikeasti hyötyä nuoren hevosen kehitykselle. Salli nyökytteli myötäilevästi kun kerroin Harryn estekokemuksista ja kuinka aion pyytää Seppeleen esteprofessoria itseään kokeilemaan niitä tamman kanssa vielä uudemman kerran. Se naurahti ja totesi, että mieluummin itse pitäytyisi sileällä, ja mä totesin, että ehkä parempi niin.
"Luuletsä vai et mä en pärjäis sen kanssa esteillä?"
Sammutin auton Seppeleen pihassa ja vilkaisin Sallin suuntaan. Se katsoi mua sellainen vino hymy huulillaan. Sellainen, josta ei tiennyt kysyikö se tosissaan vai kunhan kiusoitteli. Mun silmät seikkaili sen ruskettuneilla kasvoilla enkä oikein tiennyt kumpaa tietä seurata. Lopulta kohautin olkia huolettoman virnistyksen feikaten ja kiirehdin ulos autosta. Salli perässäni tassuttelin suoraan yksäripuolelle, pahoitellen sitä kuinka jouduttaisiin varmaan kentälle tuntien pyöriessä maneesissa.
"Ei mitään. Meillä ei ees oo maneesia, että ei sillä", se myhäili kun laski kassinsa Harryn karsinan edustalle ja mä nappasin tamman riimunnarun koukustaan. Yhdessä suunnattiin villinä pyörivän syystuulen armoille, ja mua pelotti jo etukäteen miten harmaakorva käyttäytyisi tuulen heitellessä ruskaisia vaahteranlehtiä pitkin maita ja mantuja, minimalistisista tornadoista puhumattakaan. Ainakin tarhassa Harry odotteli portilla kusi sukassa ihan siihen malliin kuin se olisi saanut tarpeekseen ulkoilusta tänään.
Herrasmiehenä talutin steppailevan tamman karsinaansa, mutta sadeloimen sen päältä vedettyäni sysäsin harjapakin Sallin haltuun. Mä olin hätiköinyt kotona ruoanlaiton ja Mabelin ulkoilutuksen kanssa sen verran, että hengailin edelleen kauluspaidassa ja tummissa chinoissa. Mieluummin en hankkinut nyt jo uutta talvikarvaa kasvattavan skumppaheppani karvoja niihin. Pitäisi taas klipata se pian. Tällä kertaa ilman Britan häiriköintiä. Pysyisi siellä Ahvenanmaallaan nyt.
"Täähän on oikein kiva tyyppi", Salli hymyili harjattuaan nakuponin puhtaaksi sen kurasukkia myöten. Hypähdin britta-ajatuksistani nykyhetkeen, suoraan Sallin tummiin silmiin, ja naurahdin teennäisesti. Ja Salli ei joko huomannut tai oli tarpeeksi kiva ollakseen huomauttamatta siitä.
Ojensin tytölle tamman suitset ja astuin kaksikon ohi karsinaan liu'uttamaan koulusatulaa paikoilleen. Pinteleitä mä en halunnut näille kurakeleille kääriä—onneksi oli näppärät jännesuojat tarroineen päivineen. Eihän se enää koipiaan kolistellut tai edes hivuttanut, mutta mä olin paranoidi. Ei jalkoja ikinä voinut suojata liikaa, eihän?
Kiristin satulavyötä reiällä ja katsahdin sitten käytävän suuntaan. Salli keräsi pitkiä hiuksiaan poninhännällä, tallia samalla mietteliäästi tutkaillen. Ei Salli olisi yhtään huonompi lisäys Seppeleeseen, eihän? Ihan vain satunnaisena kävijänä. Se oli loppupeleissä mukava tyyppi, siitä oli vain vaikea ottaa selvää. Se on vähän niinkuin se hiton tiedekissa, mutta äänensä kanssa.
Schrödinger's voice, hymähdin päässäni, she speaks, and you never know if she wants to kiss you or kill you.
Yhtäkkiä Harryn leveä ahteri pyyhälsi mun ohi, ja Salli vilkaisi mua karsinan ulkopuolelta innokas elikko ohjien toisessa päässä. Se kohotti kulmaansa—tuutko sä vaiko et—ja mä kiirehdin ulos karsinasta ennen kuin se ehti avata suutaan. Avasin häthätään ulko-oven, pidellen sitä auki ohi keinuvalle naiskaksikolle, ja jolkottelin sitten Sallin rinnalle. Harry vaikutti ainakin tässä vaiheessa ihan normaalilta, tyytyväisenä lähdössä töihin ja kaikkea.
Mutta sitten Salli ponnisti Harryn selkään, ja tamma näytti siltä kuin joku olisi sammuttanut sen aivot hetkeksi. Mä seisoin sen edessä ja pitelin ohjista kiinni aivan kuolainten juuresta. Tapitin suurta hevostani suoraan sen silmiin, katsellen vuorottelen sen sinistä ja ruskeaa silmää. Ne näyttivät molemmat yhtä tyhjiltä, ja tamman korvat olivat tötteröllä kuin lasten pahviset juhlahatut synttärikekkereissä. Salli lyhensi jalustinta tyynenä, ohjien ollessa tamman kaulalla—pidinhän mä siitä kiinni.
Yhtäkkiä Harrykin havahtui tähän päivään. Sen pää napsahti ylös, se tuuppaasi mua turvallaan kuin tarkastaaksen mun olevan todella siinä, ja sitten se käänsi päätään niin, että pystyi mupeltamaan Sallin satulan siiven päälle nostaman jalan terää. Sitten se käänsi katseensa taas muhun, taas taakseen, ja takaisin muhun. Sen jälkeen ilmoille pääsi vähintäänkin hämmentäneeltä kuulostava vinkaisu, ja hevonen punki koko läskipäänsä mun syliin, nenä turvallisesti mun avonaisen takin väliin, nätisti rintaa vasten sullottuna. Vasta siellä se veti syvään henkeä ja päästi sen kaiken lämpimän ilman mun vatsalle.
"You're such a loser", hymähdin hiljaa tammalleni ja rapsutin sen poskea poissaolevana. Ainakin se suhtautui tilanteeseen tyynesti. Ehkä vieraat ratsastajat eivät olleet niin iso juttu sitten loppupeleissä. Salli sai nimittäin ihan rauhassa säätää jalustimet ja kiristää vyötä vielä reiällä, mutta toisaalta taas mä olin siinä höpöttelemässä hepotitille ja rapsuttelemassa sen päätä juuri oikeista kohdista.
"You good?" kysyin kun tunsin ohjien liikkuvan mun sormien alla. Salli nyökkäsi keräten niitä kevyelle tuntumalle, ja siirryin pois kaksikon edestä. Harry lähti tapansa mukaan etenemään kohti uraa reippain askelin, lätäköiden loiskuessa sen kavioiden alla. Salli myötäili tamman isoja, hitaita liikkeitä helposti vaikka sen oma vakiratsastettava olikin tyllerön omin sanoin "tikittävä aikapommiponi".
Asetuin kentän laidalle turvallisesti roiskeiden ulottumattomiin. Olin antanut Sallille vapaat kädet, tehkööt fiiliksen mukaan mitä tekee kunhan pitäytyy perustyöskentelyssä eikä lähde turhia testailemaan rajoja. Muutaman kuukauden yhdessätyöskentelyn jälkeen mun oli jotenkin helppo luottaa siihen, että se tiesi mitä teki jopa toimiston ulkopuolella.
Harry ei kulkenut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Se näytti vähän alkeistunnilla puksuttavalta Huiskalta etuosastaan, mutta ainakin se liikkui lentävällä ja matkaavoittavalla askeleella eteen. Salli antoi sen kulkea niin, keventäen tamman isoissa liikkeissä helposti, eikä se välittänyt vaikka Harry kuikuli jatkuvasti ympärilleen päristen ja pöristen.
Muhun iski pieni syyllisyydentunne. Oliko mun hevonen liian holhottu? Liian läheisyydenkipeä? Olinko mä pilannut sen sillä, että sitä harvoin käsitteli pidempijaksoisesti kukaan muu kuin minä? Kiedoin käsivarret mietteliäänä ympärilleni ja annoin itseni nojautua aitaa vasten. Kentällä pyörivä ratsukko teki ympyröitä ja muita kiemuroita, eikä Sallin työskentely häiriintynyt Harryn ääntelyistä. Koko hevonen vaikutti kuin lapselta, joka hätäisenä huusi äitiään keskellä kauppakeskuksen vilinää ja joku vartija yritti rauhoitella sitä, mutta lapsi ei halunnut ketään muuta kuin äidin.
Huokaisin.
"Mitä ihmettä?" Annin ääni kysyi yhtäkkiä mun selän takaa. Vilkaisin tytön suuntaan, nojaten kyynärpääni aitaan.
"Mun duunikaveri", sanoin, ja Anni nojautui selkeästi kiinnostuneena aitaan kentän ulkopuolelta.
"Ei vissiin mee kauheen hyvin."
"Ne vasta aloittivat", selvitin ratsukkoa seuraten, ja hetken tauon jälkeen jatkoin, "musta tuntuu, että oon pilannut Harryn muilta ratsastajilta. Tai, niinku, se ei hyväksy muita selkäänsä. Nytkin se huutaa koko ajan mun perään ja etsii mua. En mä siis tarkoita, että se tajuu jonkun muun olevan siellä selässä, vaan että se näki kun mä kävelin pois sen luota eli mä en ole siellä ja se on yksin jonkun toisen ihmisen kanssa. You know."
Anni mietti hetken vastaustaan, mutta lopulta se pukkasi mua käsivarteen ja naurahti, "kaikkeen tottuu. Jopa Harry uusiin ihmisiin. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan."
"Niin kai", hymähdin ja vilkaisin Lailan hoitajaa sivusilmällä. Se seuraili Harryn ja Sallin menoa pää kallellaan. Seisottiin aidan eri puolilla kaikessa hiljaisuudessamme. Tuuli heilutteli puiden lehtiä ja piskoi satunnaisia sadepisaroita kasvoille. Maneesista kaikui silloin tällöin joku terävämpi kehu tai käskytys, ja kontrasti pimeän taivaan ja keltaisena loistavien ikkunoiden välillä kasvoi kasvamistaan.
Anni rikkoi hiljaisuuden ensin. Se mutisi jotain Lailasta ja jatkoi sitten vähän hymyillen, "kaikkeen tottuu." Nostin kengänkärkiini eksyneen katseen Anniin ja seurasin sitten tytön katsetta pääty-ympyrällä laukkaa työstävään kaksikkoon. Salli istui ryhdikkäänä hevosen selässä, jalat naurettavan korkealla sen kyljissä. Siitä huolimatta Harry kulki ihan... kivannäköisesti. Se ei liikkunut ollenkaan niin tahmeasti kuin yleensä. Ei, se kulki ponnekkaammin, lennokkaammin, korvat tötteröllä ja pää korkeuksissa.
Kallistin päätäni mietteliäästi.
Ehkä mä olin lähtenyt rakentamaan meistä kouluratsukkoa väärässä järjestyksessä. Muistelin kaikki niitä kouluvalmennuksia, joissa olin elämäni aikana ravannut hevosen jos toisenkin kanssa. Sitten se välkähti mun mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Rhythm. Suppleness. Contact. Impulsion. Straightness. Collection.
Mä olin täysin unohtanut kaksi ensimmäistä porrasta ja keskittynyt suoraan kontaktiin, tuntumaan. Olin tuijotellut harmaita korvia ja miettinyt, onkohan se niska nyt korkein kohta vai ei. Olin harmitellut kun hevonen ei ollut kulkenut siistissä paketissa vaan kaula pitkänä. Olin ihmetellyt miksi se on kulkenut kuin liimassa, miksi sen kanssa oli niin vaikea tehdä erilaisia väistöjä. Miksi kaikki tahtia tarvitsevat tehtävät olivat olleet meille niin hankalia.
Koska en ollut ikinä vaatinut siltä tahtia.
Hautasin kasvot käsiini ja huokaisin syvään. Kaikki ne kerrat kun mutsi oli varoitellut mua kuinka rapistun ja rapistun jos en käy valvovan silmän alla. Mä olin vaan heilauttanut kättä ja hörähtänyt—tuskinpa mä nyt muutamassa kuukaudessa hukkaisin itsekritiikkini, lol ja niin edelleen. Mutta ei. Olin keskittynyt siihen miltä meno päällepäin näyttäisi, enkä siihen miltä se tuntui. Miltä sen kuului tuntui.
Kentän toisesta päästä kuului tyytyväinen pärskäisy, ja nostin katseeni edelleen laukkaa työstävään ratsukkoon. Harry kulki iloisen innokkaana, aivan kuten lauantain laukkakilpailuissakin. Hymyilin, mutta tuntui samalla pahalta ymmärtää kuinka tehokkaasti mä olin parin kuukauden ajan tappanut hevoseni työmotivaatiota sileän tekemistä kohtaan. Ei ihmekään jos sitä ei ollut niin kovasti kiinnostanutkaan liikkua muualla kuin pohkeen takana.
"Sehän meni aika kivasti!" Salli totesi ensimmäisenä käännettyään Harryn loppukäyntien jälkeen kentän keskelle.
"Joo", sanoin vaeltaessani kohti kaksikkoa, ja sitten huulilta lipsahti jotain ihan muuta kuin mitä halusin sanoa: "vähän kaahotti menemään kyllä."
Ah, vanha ystäväni mustasukkaisuus. Ei ollut ollut kyllä ikävä.
Salli lopetti jalustimen ylösnostamisen kuin seinään, siirtäen sitten katseensa muhun. Tartuin hevoseni ohjiin ja pidin katsekontaktin yllä. Ei sillä ollut mitään auktoriteettia muhun, mehän oltiin melkein samanikäisiä ja Harry oli mun hevonen. Hetken katseella mittailun jälkeen se napsautti nahkaisen jalustinhihnan jalustimesta läpi, ja kiersi mun ohi toiselle puolelle hevosta kasuaalisti naurahtaen.
"Kaikki aikanaan", se lausui mysteerisesti. Hiton Schrödingerin ääni.
Katsoin kuinka Salli nosti toisenkin jalustimen ylös ja löysäsi sitten satulavyötä reiällä molemmin puolin kuten mä olin kiristänyt ennen ratsastusta. Sitten se heilautti kättään—shall we?—ja lähdettiin samaa tahtia astelemaan kohti tallia, Sallin puhuessa tasaisella äänellä niitä näitä ratsastussession fiiliksistä. Mä kuuntelin puolella korvalla, taputellen tyytyväisenä puhisevaa hevostani kaulalle. Se ei nakellut niskojaan kuin sitä olisi jäänyt jokin häiritsemään eikä se myöskään steppaillut mun rinnalla vaikka talutin sitä löysin ohjin.
Tällainen siis oli kunnolla ratsastettu Harry.
"Kouluratsastuksessakin pitää liikkua eteen", Salli totesi talliin astuttuamme kuin mun ajatukset lukien. Vilkaisin sitä kun talutin Harryn sisään avoimesta karsinan ovesta, ja keskityin heti solkien availuun. Ihan vain, ettei tarvitsisi tapittaa Sallin huvittunutta naamakerrointa. "Se on se kaiken ratsastuksen ydin ja juuri. Pitää liikkua eteen. Eteen-ylös, ja toi ylös saavutetaan vasta kun liikutaan eteen."
Ennen kuin ehdin vastaamaan, Inkeri oli paukkaamassa täyttä häkää yläkertaan johtavaan portaikkoon. Mutta tapansa mukaan se vissiin vaistosi, että jotain tapahtui jossain, ja pakitti takaisin alas vaihtaen kurssinsa sitten kohti meitä. Mä ja Salli siirrettiin molemmat katseemme Inkeriin—se näytti siltä, että oli näyttänyt joskus paremmaltakin: posket punoittivat, kosteat hiukset olivat tiukalla ponnarilla ja sen juoksutrikoissa oli rapaa vaikka muille jakaa. Se katsahti meitä molempia vuorotellen ja imaisi sitten messevät hörpyt vesipullostaan.
"Mitäs täällä", se kysyi keskustelunomaisesti huollettuaan nesteytystään.
"Salli ratsasti Harryn", mupelsin ulos kuin heikkopäinen ja Salli vilkaisi mua kummastuneena. Se oli tottunut näkemään mua toimistolla, pääosin asiallisena. Olinhan mä joskus punastellut kun faija oli yrittänyt leikkiä matchmakeria meidän kahden kanssa, mutta muuten olin onnistunut pitäytymään suhteellisen coolina Sallin silmissä.
"Ahaa", Inkeri totesi hitaasti, ja mä suorastaan näin miten sen aivot raksutti. Siristin silmiäni sille: uskallakin heittää jotain tyhmää. Salli pudisteli vienosti päätään kun tapitettiin vain toisiamme, ja lopulta se lähestyi pikkublondia käsi ojossa esitellen itsensä asialliseen malliin: Salli, Robertin ystävä, satunnainen suokkiratsastelija ja kenttäkilpailija. Inkeri tarttui käteen hitaasti mutta varmasti, ja sai jopa hymyiltyä ja kerrottua oman nimensä Sallille. Kuinka oli kiva tavata ja kuinka sen piti nyt mennä. Sitten se pinkaisi puolihölkkää sinne yläkertaan.
Riisuin Harryn loppuun sen varustuksesta, ja kamat paikoille vietyäni lupasin tammaa harjailevalle Sallille hakevani vain kuivatusloimen yläkerran kaapin syövereistä nopeasti.
Pääsin tasan tarkkaan mun kaapille kun Inkeri astui jostain pimeyksistä esiin nykien vaativasti takinkauluksesta.
"Kuka toi on", se sähisi kuin oltaisiin keskellä vakoojatrilleriä ja nyki mua alemmas omalle korkeudelleen.
"Salli! Sehän esitteli ittensä sulle!"
"Hiljaa!" Inkeri sähähti ja vilkaisi kohti portaikkoa aivan kuin pelkäisi Sallin kävelevän yläkertaan hetkellä millä hyvänsä. "Mä luulin, että teillä oli taas Britan kanssa hommat selvät! Ja täällä sulla vaan jotkut sallit mukana!" tyttö jatkoi, ja lisäsi vielä mietteliäästi jonnekin alavasemmalle katsellen, "ja se on vielä noin kauheen mukava..."
"Salli ei oo——Miten niin Britan kanssa hommat selvät?" kurtistin kulmiani pikkublondille, ja sen katse napsahti takaisin muhun. Sitten joku huhuili Inksua nimeltä oleskeluhuoneesta, ja se päästi irti mun takista niin nopeasti, että meinasin ottaa lähempää kontaktia lattiaan.
"Ei mitekään!" se kuiskutti vielä ennen kuin astui oleskeluhuoneen höpinään sulkien oven perässään. Mä korjasin takkiani ja nappasin sen hiton kuivatusloimen matkaani. Miksi sitä kiinnosti jos mulla oli "joku salli mukana"? Miksi Salli ei saanut olla mukava? Mitkä hommat olivat selvät? Oliko Britta sanonut jotain meistä sille? Kulmiani kurtistellen vaelsin takaisin alakertaan.
Salli rapsutteli toisella kädellä Harryn poskea ja toisella just sieltä oikeasta kohdasta korvan takaa, ja mä en voinut kuin hymähtää. Ihan hyvä, että harmaakorva tuli loppupeleissä toimeen muidenkin kanssa. Tai ainakin jos ne muut löysivät oikeat rapsutuskohdat.
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 3, 2015 23:15:03 GMT 2
3.11.2015
Harry tuntui tänään hyvältä. Toisaalta mä olinkin vain pyörinyt sen kanssa päämäärättömästi, ajatuksena vain eteen eteen eteen. Loiskuteltiin menemään jo melkein toista tuntia, mutta mun ahaa-elämykset eivät sitten millään malttaneet loppua. Niihin kuului muun muuassa seuraavan kaltaisia oivalluksia: viime viikkoina niin kamalan epämukavaksi muuttunut satula olikin taas kuin mun perseelle tehty, ja aina liian taakse valuneet jalat löysivät taas oman paikkansa kun Harryn isoissa liikkeissä joutui tekemään töitä vanhaan malliin.
Hassua, miten niin pieni palanen vaikuttikaan niin moneen asiaan.
Kaikista eniten Harryyn: hevonen kulki loppuraveissa venytellen turpaansa kohti maata, sulkien silmänsä aina kun mentiin lätäkön läpi. Se liikkui hurjan ilmavasti, tai ainakin siltä se selkään tuntui. Mä olisin voinut käyttää tämänkin työmotivaatiopilkahduksen hyödykseni ja lähteä miettimään sitä korkeampaa, kootumpaa muotoa ja jotain tahdikkaita sulkuväistöjä, mutta ei. Välillä oli ihan hyvä nollata tilanne. Kai. Ei makeaa mahan täydeltä, ahneella on paskanen loppu ja mitä näitä kauniita suomalaissanontoja nyt olikaan.
Havahduin vasta kun kentän valot sammuivat hetkeksi. Tai oikeastaan kun Harry säikähti äkillistä muutosta, ja reagoi siihen vetäen jarrut pohjaan ja nostamalla päänsä taivaisiin. Ja koska mä olin vain kevennellyt täysin omissa ajatuksissani, mun nenä joutui törmäyskurssille Harryn kaulaa vasten. Sain sieraimentäydeltä karheaa pystyharjaa, etukaaren jämäkän iskun haaruksiin ja varmaan jonkun sortin aivo-oikosulunkin siinä samalla, niin kauan mulla meni työntää itseni takaisin satulaan. Miehekkäästi sitten istuin satulassa pidellen toisella kädellä nenääni ja toisella jalkoväliä.
Kaikkea sitä.
"Sori! Kassu ei muistanu et oot vielä siellä", Cellan ystävällinen ääni rääkäisi tallin ovelta, ja valot räpsähtivät takaisin päälle heti kun ovikin pamahti kiinni. Me kökötettiin uudessa valokeilassa vähintäänkin orpoina, ja yhtäkkiä bongasin Annen kentän laidalta. Vedin hitaasti käden pois haaroista ja tartuin sillä ohjiin, naputtaen sitten kiireenvilkkaa Harryn liikkeelle. Anne hymähti jokseenkin huvittuneen kuuloisena. Siitäkään ei ikinä tiennyt mitä se ajatteli. Ihmiset olivat kamalan hankalia.
"Olin tässä matkalla maneesiin katselemaan meidän estekalustoa. Että millainen rata saadaan rakennettua niihin ratsastuskoulumestaruuksien valmennuksiin", Anne kajautti keskustelunomaisesti toiselle puolelle kenttää ja mun pää kääntyi 180 astetta niin nopeasti, että niskatkin naksahtivat. Vuotikohan mun nenä muuten verta? Tunnustelin nenää epävarmana, ja Anne höpötti jotain siitä, kuinka mun nimeä ei näkynyt listoilla.
"Mutta enhän mä oo enää hoitaja", mutisin käännettyäni Harryn kohti tallinomistajaa.
"Piritta sanoi, että Fränkillä on hyppelyt sujuneet mukavasti. Jos vaikka sillä lähtisit. Tekee sillekin hyvää päästä näyttäytymään isommissa kekkereissäkin, se kulkee aina radoilla niin kovin tärkeenä", nainen hymyili suorastaan nostalgisesti, ja mä mietin kuinka siitä hölmöstä pilkkuhevosesta oli kuin olikin tullut mun uusi suorastaan lempiratsu. Tai siis, niinku, mä varmaan kieltäytyisin tulemasta tunnille jos mun nimen perässä oli koulun hevosista joku muu kuin Frank. Frank oli vaan niin... lunki.
"Jaa", sain mutistua, mietteliäästi nenää suoraksi painellen aivan kuin se olisi murtunut pahastikin, "ehkä mä jonkun koululuokan... Niinku Vennankin kanssa... Helppo B tai jotain? Oon niin ruosteessa, että aata ei kyllä uskalla vaikka olisi se valmennuskin ensin..."
"Helppo B kuulostaa ihan hyvältä", Anne myhäili, otti sitten pari askelta eteen taputtaakseen kuolaimiaan kolisuttelevaa harmaakorvaa kaulalle, ja lähti talsimaan kohti maneesia. Ei kyllä yhtään hassumpi ajatus. Miksikäs ei? Tekisi ehkä ihan hyvää saada käydä isossa kilpailutilanteessa just Frankilla. Se oli niin rauhallinen ja luotettava, että kisat tuskin menisivät penkin alle. Tai ainakin niistä jäisi tolkuttoman hyvä fiilis, varsinkin kun olin lukenut listoilta millainen porukka oli lähdössä.
"Not a bad idea, at all", hymisin itsekseni hymyillen ja ohjasin Harryn vielä loppukäynteihin.
Ei olisi hymyilyttänyt jos olisin tiennyt, että myöhemmin sinä iltana Anne epähuomiossa pisti mut myös esteosallistujiin.
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 8, 2015 23:05:02 GMT 2
7.11.2015
Harryn elämää Seppeleessä oli mukava seurata. Se oli kotiutunut valtavan hyvin, ja ilmeisesti Seppele ei loppujen lopuksi ollut kamalan erilainen Barbrooksin talliin verrattuna. Ehkä täällä oli jopa parempi: eihän Harrysta ollut ikinä kilpahevoseksi, miksipä se olisi siis viihtynyt järjestäytyneillä kilpatalleilla kävelykoneissa ja lämmitetyissä maneeseissa. Tai, no, eihän mustakaan ollut kilparatsastajaksi, mutta kyllä mä silti olisin viihtynyt edes siellä lämmitetyssä maneesissa.
Mutta Harry oli täällä kuin kotonaan. Nytkin se puhisi tyytyväisenä tarhan vakaasti kaljuuntuvalle puulle, joka seisoi keskellä mutaista tarhaa. Eihän se ikinä ollut ollut mikään prinsessa, mutta en mä jaksanut muistaa, että se olisi kovasti viihtynyt Englannin kaatosateissa tai mutavellissä seisomisesta. Toisaalta tämä syksy oli ollut huomattavan kuiva kun vertaa siihen, mitä mä muistin aiempien olleen. Toisaalta Englantiin verrattuna kaikki oli kuivaa. Britit...
Päästin ilmoille vihellyksen, ja vapaapäivää viettävä harmaakorva tallusti portille lätäköt loiskuen. Se oli paketoitu turkoosiin sadeloimeen kaulakappaleineen ja päivineen. Ujutin käteni kaulakappaleen lämpöön, ja Harry punki päätään kosketusta vasten tyytyväisenä. Sen valkea karva oli kostunut, mutta kaulan klipattu karva tuntui silkinpehmeältä ja kotoisan lämpimältä.
Tamma saisi tänään viettää ansaittua vapaapäivää, mutta mitä olin sen tarhailua seurannut, se tuskin ottaisi vapaapäiväänsä rentoilun kannalta, ei edes sateessa kököttäessään. Kökötys ei kuulunut Harryn sanavalikoimaan. Tai rentoilu. Tai rauhallisuus. Kaivoin taskustani kokonaisen omenan, josta tamma tyytskärinä nappasi reilun puolikkaan, keskittyen sitten muputtamaan sitä käyttäen mun käsivartta alustana. Hymähdin huvittuneena ja haukkasin itselleni jääneestä kolmasosasta palan ennen kuin vaalea turpa veti nätin raidan mun käsivarrelta poskelle asti nappaamaan loputkin omenasta. Huokaisten tarjosin sille viimeisetkin herkusta, ja taputin sitä loimen peittämälle kaulalle. Possu mikä possu.
Tallissa oli käynnissä melkoinen hälinä, mutta yläkerta oli hiljaisempi kuin hautausmaa. Edes oleskeluhuoneesta ei kaikunut ne perinteiset pölinät, vaan ovi seisoi jyhkeänä kiinni ilman yhtäkään kenkäparia edessään. Mä olin enemmän kuin mielissäni: Seppeleessä sattui ja tapahtui, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän personal space -termin merkitystä. Välillä oli ihan mukavaa ottaa itselleen vartti rauhalliseen teen litkimiseen.
Yritin pyyhkiä mun poskelta hihaan jatkuvaa kuolavanaa samalla kun avasin oven oleskeluhuoneeseen. Se ei aggressiivisesta pyyhkimisestä huolimatta ottanut lähteäkseen, enkä vimmatulta kahinalta ollut edes huomata sohvalla lojunutta Adalindia. Olisin melkein luullut sen torkkuvan, mutta sen katse laskeutui suoraan muhun heti kun astuin huoneeseen.
"Oh, hey", tervehdin hätäisesti potkiessani kumisaappaita jaloistani, "Adalind, eikö?"
"Juu, olen. Sinut minä tosin muistankin", se hymisi sohvalta tervehdittyään, ja mä kurtistin kulmiani tytön suuntaan tassutellessani kohti vedenkeitintä. Sitten se mokoma välikohtauskin, se meidän ensitapaaminen, tuli mullekin mieleen. Aivan. Joo. Onneksi olin jo selin sohvan suuntaan, sen verran mun poskia tuntui kuumottavan tilannetta muistellessa.
"Joo, sitä sattuu", totesin lopulta kurkkuni selvitettyä, "kaaduin kerran Pirren syliin siinä samassa kohtaa. Tosin se ei tainnut ottaa mua kiinni..."
Adalind naurahti heleästi, ja ehkä se auttoi vähän muakin rentoutumaan. Muistaakseni mä en ollut tehnyt lähempää tuttavuutta kummankaan, tallin lattian tai Pirren, kanssa, vaan olin onnistunut pelastamaan tasapainoni viime hetkellä. Kamala vaaranloukku se satulahuoneen ovi kyllä. Pitäisi huomautta Kassulle, että laittaisi jonkun varoituskyltin tai toisenkin siihen. Kai sitäkin nyt kiinnosti tallityttöjen hyvinvointi.
"No mä olen kiitollinen, että sä otit mut kiinni, vaikka Pirre ei suonutkaan sulle samaa", mun keskustelukumppani hymyili, ja käännyin sen suuntaan juuri ajoissa nähdäkseni sen hymyilevän, "silloin tuntu kyllä niin kömpelöltä, mutta kiva jos en ole ainoa kuka sen on kokenut."
Vaaleaverikkö oli noussut istumaan, ja se hymyili täydellistä hymyä ilman että sillä oli yksikään hius pois paikoiltaan. Olin mä kuullut jotain villiä huhua, että se oli rikas ja kaikkea, mutta olihan se vähän epäreilua. Kallistin päätäni, käännyin seuraamaan vedenkeittimen elämää ja lopulta siirsin katseeni takaisin tyttöön. Ihan vain kohteliaisuudesta. Ei muita syitä. Ei.
"Joo, ei mitään", sain sanottua ehkä vähän kiusallisesti hymähtäen—olinhan mä silloin luikkinut paikalta mukakiireisenä sanomatta sanaakaan. Vedenkeitin mun takana rauhoittui, ja olin jo kääntymässä sen puoleen kun mun suusta lipesi <i>ilo oli mun puolella</i>. Ne sanat ulos suollettuani jäädyin Adalindin tavoin itsekin hetkeksi—tuli kiire sulloa sisäinen paniikkikohtaus sinne mistä se tulikin ja miettiä, missä helvetissä mun brain-to-mouth filtteri oli. Yskäisin nyrkkiini ja siirryin turvallisempiin aiheisiin ennen kuin Adalind ehti avata suutaan aiempaan aiheeseen jatkaen.
"Miten Soltun kanssa on lähtenyt käyntiin?"
"Mm... Soltun kanssa on mennyt oikein hyvin. Odotan vain, että pääsisin valvovan silmän alle treenaamaan oikein kunnolla."
"Joo, tiedän tunteen", huokaisin myötätuntoisesti tytön sanoille ja toinen suunpieli nyki ylöspäin, "me ollaan otettu vaan alamäkeä kun ollaan pyöritty kaksin. Anne tosin lupasi, että meille olisi paikka tunneillakin, mutta en tiiä..." Annoin katseeni harhailla Adalindista jonnekin sohvan alle, kunnes kuin jälkiajatuksena virnistin, "sulla on sentään se etu, että Annella on oma lehmä ojassa Soltun kanssa."
"Myönnetään, onhan mulla sellainen etu. Mutta mun mielestä sunkin kannattaisi miettiä tuntien ottamista. Et sä sillä menettäisikään mitään."
"Niin, ei kai", mumisin ja siirryin kohteliaasti vähän kauemmas, pois tieltä, kun Adalind liittyi seuraani kahvikupintäyttöaikeissa. Ei sitä nyt tarvinut ihan iholla olla, eihän. Tyttö keskittyi kaatamaan tummanruskeaa litkua mukiinsa ja mä keskityin hetkeksi teepussin valitsemiseen. Joku oli taas raahannut niitä tyhmiä muumiteepaketteja tallille. Mä halusin vain mun earl greyn, kiitos.
"Harry saisi jonkun oikosulun jos pistän sen yli kahden ratsukon kanssa pyörimään... Se ei oo... tottunut", selitin poissaolevana siristellen silmiäni utopistisille nimille ja kuvailuille pussukoissa. Takeltelin sanoissani ja kuin aivan huomaamattani olin puhunut yliystävällisestä hevosestani melkoisen hienohelman. No, tottahan se oli. Ainakin vähän.
"Ootko sä edes kokeillut?" Adalind kysyi ja lorautti myrkkyynsä maitoa, siirtyen sitten pöydän ääreen istumaan. "Muuten sun pitää vain totuttaa se. Ei kai se nyt sen hankalampaa ole jos Harry vaan luottaa suhun?"
"No siis... En", myönsin puoliääneen kaataessani kuppini täyteen kiehuvaa vettä, "mutta you know, comfort zone. It's a nice place."
Tiputin viattoman näköisen teepussukan höyryävään veteen ja tökin sitä pinnan alle kääntyessäni ympäri. Vai että jotain hiton Muumimamman voimajuomaa. Just joo. Huokaisin hiljaa ja katsahdin Adalindiin, joka tuntui laskevan jotain pölyhiukkasia huoneen nurkasta. Ajatuksissaan se sipaisi vaaleita hiussortuvia korvansa taakse ja naurahti, ja mä huokaisin taas.
"Meillä nyt on ollut muutenkin vaikeeta", hymähdin ja laskin katseeni kahvikuppiin tuijottavista silmistä takaisin omaan kuppiini ja siellä jatkuvasti kehittyviin Muumimamman voimajuomiin.
"No ensin selätät nykyiset ongelmat ja sitten vaan jatkat eteenpäin. Tiedäthän, otat joltain potkun persauksiin, jotta pääset pois mukavuusalueeltasi. Kyllä varmasti kuka tahansa kannustaa sua sen asian suhteen, nykyisten ja uusien ongelmien kohdalla..."
"Varmasti, joku Cella saisi kyllä jotain sadistista iloa irti mun perseelle potkimisesta."
"Jaa, no hyvä, ettei se ole kuulemassa mun ideoita", Adalind hymyili, "vaikken niitä ihan kirjaimellisesti tarkoittanutkaan."
"Ja sori hei, mä en yleensä langeta omia ongelmia muiden niskoille", kiirehdin puhumaan melkein toisen päälle korvanpäitä kuumottaessa. Tökin teepussia vähän katkerana—ne aiemmat sanat olivat karanneet kurkusta kuin varkain. Ei mun ollut tarkotus avautua ongelmista muille, varsinkaan puolituntemattomille sponsoriratsastajille, joilla asiat tuntuivat olevan paremmin kuin hyvin.
"Älä sä siitä välitä. Mä mielummin kuuntelen niitä kuin sellaisia missä mä olen se ongelma. Se on tosin varmaan ainoa ongelma, mitä mä en jaksa kuunnella."
Adalind kuulosti vilpittömältä, ja varmasti näyttikin siltä jos olisin katsonut sitä—toisaalta se nyt tuntui muutenkin sporttaavan jotain semienkelimäistä arkilookkia. Tosi reilua. Onnistuin kuitenkin nyökyttelemään hyväksyvästi tytön sanoille, ja nostin sitten teekupin huulille kun luulin sanattomasti sovitun juomatauon saapuneen. Vaan hiljaisuus ei kestänyt kauaa, ja Adalindin sanojen takia voimajuoma ei ehtinyt kovinkaan pitkälle mun ruokatorvessa kun olin jo tukehtua mokomaan ja heittää koko teekupin lattialle.
"Ja mä oon ihan positiivisesti yllättynyt kun sä uskalsit puhua mulle. Mä luulin, että sä et olis halunnut puhua mulle ollenkaan."
"Ai miten niin? Eihän tässä mitään... uskaltamista?" sain sanottua kunhan olin ensin oikein onnistuneesti selvittänyt kurkkuni ja saanut hengen kulkemaan taas. Mietin, miten se oli onnistunut saamaan musta sellaisen kuvan. Kyllähän mä nyt puhua osasin. Ja olin yleensä ihan kohteliaskin uusille ihmisille. Silloin oli vaan ollut kiire ja silleen. Laskin teekupin takaisin mun selän taakseni. Ihan vain just in case.
"Olenhan mä... sulle aika tuntematon?" Adalind aloitti, ja sekin näytti vähän siltä, ettei osannut oikein selittää, "ja kun sä silloin lähdit niin nopeesti pois kun... ööm... ekan kerran tavattiin, niin luulin, että sä et oikeasti halua puhua mulle mitään ja nyt kun sä puhuit..."
Okei. Sillä oli ihan hyvä pointti, se oli pakko myöntää.
"No, siis, sä tulit vähän... iholle siinä ja mulla oli, uh, kiire ja enhän mä edes tiennyt, että sä olitkin se uusi sponssi", selitin kiireenvilkkaa käsi takaraivoa rapsutellen. Adalind nyökkäsi kuin todeten, että sounds fake but ok, ja mä selvittelin taas kurkkua.
"Mm.. Myönnän, tilanne oli kyllä aika erilainen. Ei tainnut olla kummallekaan mikään paras mahdollinen tilanne", vaaleaverikkö vastasi, ja siinä se sitten tapitti mua oikein somasti istuskellen, sirot sormet kahvikupin ympärille kierrettyinä. Se näytti jotenkin odottavalta, ja mun sormet hypistelivät vieläkin vaan jotain hiton niskavilloja aivan kuin sieltä löytyisi vastaus jos toinenkin.
"Joo, siis, eihän uudet tuttavuudet yleensä tuu ihan syliin asti heti kättelyssä", sanoin ja taoin sitten jotain hymynkaltaista huulille, "mutta kuulin villin huhun, että oot kuulemma ihan tutustumisen arvoinen tyyppi."
"Joo tuota noin... ei kyllä ole tapaistani antaa ihan sellaista ensivaikutelmaa", se hymyili takaisin, "oon iloinen jos joku on sitä mieltä, mutta huhut on huhuja. Ehkä mä olenkin ihan kamala ihminen."
Jos tilanteesta piti etsiä jotain positiivista, niin ehdottomasti se, että oltiin molemmat yhtä ehhhhhh ensitapaamisesta. Häpeä oli vähän helpompi kantaa yhdessä vai miten se nyt menikään. Eipähän tarvinut yksin punastella ja takellella sanoissa.
"Ihan hyvä ensivaikutelma jäi, kevyt käsivarsilla ja silleen", sanoin hetken mielenjohteesta teekuppi huulilla, ja olin tällä kertaa ihan itse tukehduttaa itseni sanani sisäistettyäni. Mites se filtteri taas. Lisää kurkunselvittelyä, ja tätä menoa olisin jossain kurkkumädässä viimeistään ensi viikolla.
"No, so far so good. Tää tapaaminen meni hei jo paljon paremmin kuin se ensimmäinen", pelastelin tilannetta, mutta en ollut ihan varma kuuliko Adalind mun yritystä kahvinryystämiseltään. Yhtäkkiä se oli jo ollut, että joo niin juu mun pitää nyt lähteä, toimittanut kahvikupin takaisin pöydälle, ja lähtenyt kävelemään kohti ovea. Mä olin vähän pöllämystynyt äkillisesti kuolemasta, rest in piece keskustelu jne, ja tuijotin tytön perään silmiäni räpytellen.
"Jutellaan ehdottomasti kuitenkin uudestaan joku kerta."
Kyllä se kääntyi vielä loppumetreillä, ja sekin yllätti mut sen verran, etten voinut kuin hymyillä tyhmästi. Mun kun oli pitänyt ehdottaa jotain yhteistä maastoreissua tai jotain, mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja heilautin kättäni hyvästeiksi. Keskityin sitten hörppimään voimajuomani loppuun, tällä kertaa toivottavasti ilman ylimääräisiä keskeytyksiä ja tukehtumisia.
Ja ensi viikolla pitäisi tavata se Harryn uusi hoitaja ja kaikkea. Voi herramunjee. Uudet ihmiset.
|
|
|
|
Post by Robert on Nov 14, 2015 2:24:07 GMT 2
13.11.2015
Tuijotin tyhjästi ilmoitustaulua. Tai tarkemmin sanottuna listaa, johon Anne oli siististi tekstannut hoitajahakujen tulokset. Mä olin luullut olevani perillä kaikesta: olin pyörinyt tallilla sopivasti hoitajakurssin aikana, tunsin Harrylle hakeneen Jutan jo entuudestaan, olin nähnyt Kuuran ja Tuulian hölisemässä oleskeluhuoneessa ja vaihdoinpa jopa pari sanaakin niin Randin kuin Maxinkin kanssa niihin törmättyäni.
Mun alitajunta rekisteröi jossain kaukaisuudessa tallikäytävään kopistelevat saappaankannat, ja mä rukoilin mielessäni, että se olisi Allu tai Kasper—niistä kumpaakaan ei kiinnostaisi tietää miksi mä tuijotin listaa jo kymmenettä minuuttia. Tai edes Cella, sekin oli vaikuttanut jokseenkin poissaolevalta viime aikoina. Tuskin edes huomaisi mua. Mutta ei. Sen oli pakko olla Fiia.
"Hei", se tervehti kauempaa, ja hetken empimisen jälkeen kuulin saappaiden kopistelevan mun suuntaan ja pian se pöllähtikin jo mun rinnalle listaa tuijottamaan, "mitä mietit?"
Mietin, miksi helvetissä Britan nimi komeili heti ensimmäisenä listassa. Mietin, oliko Inkeri tiennyt asiasta etukäteen ja kettumaisuuttaan jättänyt kertomatta. Mietin, milloin Britta palaisi pysyvästi Liekkijärven maisemiin. Mietin, joutuisinko näkemään sitä tallilla joka päivä. Mietin, mihin se muuttaisi asumaan. Mietin, miksi se oli palannut. Mietin, miksi Anne oli valinnut juuri sen.
"Että pitäisi kai jutella asiat läpi Jutan kanssa", vastasin Fiialle, kallistaen päätäni listaukselle. Mä periaatteessa tunsin Jutan, olihan se käynyt Seppeleessä tunneilla jo useamman vuoden. Oikeastaan se oli tainnut käydä täällä ratsastamassa jo siihen aikaan kun mä hoidin Vennaa, ja nytkin olin puhunut sen kanssa useampaan otteeseen mitä oltiin tallikäytävällä törmätty. Mukava ja tomera tyyppi, ja Harrylle hakeneista ehdottomasti pisin. Toivottavasti myös pitkäpinnaisin.
"Mmm", Fiia hymisi myöntelevästi, ja se kuulosti ihan siltä kuin se tietäisi tasan tarkkaan mitä oikeasti mietin. Mutta se ei sanonut mitään sen enempää, ja siinä me sitten seisottiin—vierekkäin, käsivarret puuskassa, listan kolmea uutta nimeä kaikessa hiljaisuudessa tuijottaen. Mä olin ihan tajuttoman kiitollinen Fiiasta. Olin onnistunut leipomaan siitä itselleni ankkurin, joka raahata mukana etenkin kilpailuissa. Muistelin mun ja Harryn ensimmäisiä ulkopuolisia koulukilpailuja Suomessa. Tai ei tarvinut edes muistella, kunhan palasi eiliseen ja Fiian viimehetken tsemppeihin ennen mun ja Frankin koulurataa. Joka ei ollut mennyt erityisen fantastisesti, kiitos kysymästä.
"Aiotteko seistä siinä vielä kauankin?" jonkun ääni kumisi meidän takavasemmalta sen verran yllättäen, että mä olin kusta alleni ja Fiiakin astui mun varpaille siinä vaistomaisesti väistäessään. Punapää tarttui kuin refleksinä mun käsivarteen pitääkseen tasapainonsa, ja sitten me molemmat tuijotettiinkin jo puhujaa montut auki. Mies oli meille molemmille kyllä tuttu, mutta enhän mä ollut nähnyt sitä muutamaan vuoteen. Ja Fiian reaktiosta näki, että Tappi oli tainnut olla MIA koko sen ajan kun mä olin ollut seikkailemassa enkuissa.
Mä sanoin lopulta oho samaan aikaan kun Fiian suusta purkautui joku epämääräinen sana, joka muistutti sekoitusta sanoista hei, moi ja terve. Vilkaisin mun käsivarteen yhä tarrautunutta muidua kulma koholla—oliko se saanut jonkun kohtauksen vai mikä sitä vaivasi?—ja Tappi kumartui tiiristelemään meidän tuijottamaa listaa. Ei se siitä mitään sanonut, ja mä sain kysyttyä, että miten ravitallin väki oli tänne eksynyt. Tappi näytti hetken yllättyneeltä, ja mä veikkasin, ettei se muistanut mua. Eikä sen kyllä tarvinutkaan. Ihan hyvä näin, artsilalaiset pysyköön Artsilassa mun puolesta.
"Kassu sano et jonkun varsan ootte saanu", Tappi tiesi kertoa, ja näytti itsekin vähän hämmästyneeltä kun me vain räpäytettiin silmiämme sen sanoille. Se selkeästi luuli, että meillä ei ollut hajuakaan mistä varsasta se puhui kun kerran koki tarvetta jatkaa lausettaan, "kuulemma oikeen puoliskotti ratsuponi tai jotai sellasta se tossa ainakin selitti."
"Joo. Siis, joo. Se Salman poni, Bonnie—"
"Sponsoriponi", keskytin, koska faktat.
"—sai varsan, Salma kävi astuttamassa sen Skotlannissa ja oisko toissayönä syntynyt", Fiia infosi ja päästi irti mun käsivarrestakin. Mä nyökkäsin sen takaa, ja Tappi katsahti meidän suuntaan vielä mietteliäästi kunnes päätti sitten käydä etsimässä Kassun käsiinsä ja käydä vilkaisemassa sitä ratsunretaletta. Fiia löysi taas lattian Tapin lähdettyä ja aloitti heti pieneen ääneen ihmettelyn siitä, että mitä Tappi teki täällä, mutta mun keskittyminen oli ihan muissa aiheissa.
"Did you have to step on my toes though?" kitisin hiljaa varpaitani vilkaisten. Saisi alkaa käyttää turvakenkiä tässä ympäristössä. Ja jotain muutakin turvavarustusta kun ihmisiä tuli iholle jatkuvasti. Fiia katsoi mua kun olisin väittänyt sen varasteen munkin itse presidentin kädestä.
"No enkä astunut!"
"Yesyoudid!"
"Na-aah."
Mulkaisin etääntyvää selkää vielä viimeisen kerran ja singahdin sitten Fiian perässä kohti oleskeluhuonetta. Ulkona tuli ties mitä räntää vähintään vaakatasossa ja mun pitäisi hakea hevonen sisälle ennen seuraavan tunnin sisällehakuryysistä, varsinkin kun olin pyytänyt Juttaa ilmestymään paikan päälle kuuden jälkeen jos se vaan mitenkään ehti. Kyllähän sieltä oli tomera viesti tullut takaisin, että totta kai, nähdään silloin, ja mä arvelin, että tasan kello kuusi Harryn karsinan edessä se odottaisi vähintäänkin talikon tai jonkun kanssa.
Mutta siihen oli vielä aikaa, joten tallustelin yläkertaan Fiian vanavedessä. Se väitti yhä kivenkovaan, ettei ollut juuri tallonnut mun varpaita, ja samaan hengenvetoon ihmetteli, että mitä hittoa Tappi teki yhtäkkiä täällä. Muistutin sitä, että Tappi oli tullut sitä varsaa katsomaan, juurihan se niin sanoi, mutta Fiia vain pyöräytti silmiään ja jos en olisi tiennyt Fiiaa kiltiksi ihmissieluksi niin olisin ollut aika varma, että se yritti myös kampata mut portaissa.
Oleskeluhuoneesta ei tulvinut se tavanomainen puheensorina, vaan Salman ääni kertoi (taas kerran) ihanasta orivarsasta, jonka se oli löytänyt kuin yllätyksenä Bonnien karsinasta ja bla bla bla. Ei sillä, etteikö varsat olleet kivoja ja Salmalla oli syytä olla tajuttoman onnellinen, mutta mä olin onnistunut kuulemaan saman tarinan noin kaksitoista kertaa varsan synnyttyä. Ehdin hädin tuskin silmiä pyöräyttää kun Cella jo monotti mua kyynärpäällä kainaloon ja näytti siltä, että nyt oli paras nauttia Salman tarinasta kuin se olisi käsikirjoitusoscarin arvoinen. Se itse näytti vähintäänkin siltä kuin kavereidensa synnytystarinoita kuuntelevat vauvakuumeiset naiset yleensä näyttivät, kahvikuppi nätisti kahden käden pitelemänä ja sellainen tietty tuike silmissä. Mä en ollut ihan varma, oliko se tai kukaan muukaan sohvalla röhnöttävistä hoitajatytöistä ihan vilpittömän innoissaan vieläkin tästä tarinasta, mutta pöydän ääressä istuva Loviisa näytti niin iloiselta, että se oli varmaan kuulemassa tätä ensimmäistä kertaa.
Mä huokaisin ja vilkaisin rannekelloani. Kohta mun pitäisi kadota pimeään iltaan metsästämään yhtä villiä harmaata tarhastaan ja sitten yrittää esitellä se mahdollisimman edustavasti uudelle hoitajalle. Onneksi Jutta oli jollain tasolla tuttu naama. Sellainen hyvänpäiväntuttu, jota tervehti näkiessään ja vaihtoi pari sanaa hevosista kerran kuukaudessa jos silloinkaan. Ei paineita, ei jännitystä. Metsästin jonkun pöydälle jättämän karkkipussin omiin käsiini ja lysähdin sohvan käsinojalle Salman varsaintoilua kuuntelemaan.
Asioita, joita mietin: mitä pitäisi kertoa ja mitä ei pitäisi kertoa; haluaisiko Jutta käydä koulutunneilla ja minä päivänä; osaisiko Harry käyttäytyä vai olisiko se ihan häslä tänään; oliko liikaa pyytää hoitajaa hoitamaan se iltakuntoon heti ensimmäisenä päivänä; kuinka vanha Jutta olikaan; muistiko se mua Vennan hoitajuusajoilta.
Asioita, joita en miettinyt: Bonnien varsa; ratsastuskoulumestaruudet; Britta.
Keskustelun aihepiiri vaihtui varsasta pian tulevaan kisamatkaan, joka kohdistuisi tällä kertaa pohjoisempaan Suomeen kohti ratsastuskoulumestaruuksien toisia osakilpailuja. Mua kauhistutti, koska en ollut mikään erityinen lumen ja kylmän ystävä. Ja koska Cella kovaa vauhtia mietti jotain helvetin huonejakoja. Mä olin hädin tuskin ehtinyt toipua siitä väärinkäsityksestä, jossa Anne otti mun koulumestaruusilmoittautumisen ihan vain ilmoittautumisena ja olin päätynyt hyppäämään kärpäshevosella 70 sentin rataa kymmenien ratsastuskoululaisten silmien edessä, ja nyt pitäisi jo miettiä huonetoveria kisamatkalle? Kaikkea sitä.
Yhtäkkiä Inkeri tyrkkäsi mut käsinojalta melkein Cellan syliin, mutta blondi ei selitykseltään edes huomannut, kunhan tyrkkäsi takaisin. Mulkaisin jalkaansa edelleenkin mun kyljessä lepyyttävää Inkeriä, joka mussutti jotain hedelmää tai jotain tyytyväisen näköisenä. Mä en ollut edes huomannut pikkublondin sisääntuloa, mutta sen mystistä saapumista kryptisempää oli sen puhe. Jos sitä nyt puheeksi pystyi edes sanomaan. Tuijotin jotain selittävää tyttöä suu vähän auki ja kulma koholla, ja sekin kai tajusi vihdoin, että joo ei, kun kerta rauhottui ja nielaisi ennen seuraavaa yritystä.
"Se Jutta odottelee Harryn karsinalla", Inkeri kertoi, "pistäs menemään, se vaikutti tosi mukavalta."
Katsoin silmät pyöreänä Inkeriä, sitten mun rannekelloa, sitten karkkipussia, sitten taas Inkeriä. Seuraavaksi mun suusta karkasi litania räikeitä kirosanoja, jotka saivat jopa Inkerin kohottamaan kulmiaan. Sysäsin vajaan karkkipussin sen kouraan ja kumisaappaita jalkaan punkien lähdin koikkelehtimaan portaita alas. Selvisin sankarimaisesti aina tokavikalle portaalle asti kunnes vedin nenilleni portaikon juureen. Onnekseni tallikäytävällä ei ollut kuin Kassu ja Tappi juoruilemassa, ja niistäkin vain Kassu vilkaisi mua Tapin olan yli. Se näytti huokaisevan ja pudistavan päätään, ja keskittyi sitten takaisin keskusteluunsa. Ehkä siitä oli tullut Seppeleen tapahtumarikkaassa ympäristössä kyyninen eikä mikään enää jaksanut yllättää sitä.
Ryömin (kuvainnollisesti siis) Harryn karsinalle vähän hengästyneenä saappaat väärissä jaloissa, mutta Jutta loisti kuin Naantalin aurinko. Se tervehti mua iloisena, ja mäkin onnistuin jostain kaivamaan perjantai kolmannentoista arvoisen hymyn kasvoille. Tervehdin ja pahoittelin samassa lauseessa, ja selitin, että tarkoituksenani oli ollut hakea Harry sisälle jo aikaisemmin ja että oltiin yläkerrassa puhuttu seuraavan osakilpailun logistiikka-asioista. Jutta nyökytteli ymmärtäväisenä, ja mäkin nyökyttelin, ja sitten nyökyteltiin toisillemme hiljaa noin puoli minuuttia.
"Joo", rikoin hiljaisuuden ja lopetin nyökyttelyn, "jos haetaan se sisälle ja käydään läpi noi yleisimmät jutut ja jotain kamojakin kai, ja sitten sulle tunti jos haluut, ja, öö, no, siis, mulla ei ole ikinä ollut hoitajaa? Niin en oo ihan varma miten tää homma toimii?"
Jutta naurahti ja ojensi jo riimunnarua mulle, "no, hyvä sitten, että ainakin toinen meistä tietää."
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Nov 14, 2015 20:40:24 GMT 2
13.11.2015
a journey of a thousand miles begins with a single step Puhutaan siitä, että haaveiden toteutuminen harvoin tapahtuu taikasauvaa heilauttamalla. Ja että on helpompi uskoa pienten toiveiden toteutumiseen, kuin kerralla suurten ja kaukaisten. Perjantain koulupäivät ei ikinä olleet mun juttu, olin tuumannut pujahdettuani lehdettömän orapihlajarivistön lävitse Kuusikujalle. Olin käyttänyt minimaalisen aivotoimintani tulevan illan Netflix-and-pizza-hetkestä haaveiluun ja niilläkin muutamalla tunnilla missä olin kyennyt keskittymään edes hetkeksi ja tekemään muutamia muistiinpanoja, mä olin päätynyt keskustelemaan vierustoverini kanssa jostain irrelevantista. Ohut riitekerros oli peittänyt muutaman hassun lätäkön ja tienpientareen ruohotupsut olivat saaneet yllensä hentoisen huurrekuorrutteen. En olisi ikinä arvannut, että sen kävelymatkan aikana, uusi seikkailu elämässäni sai alkunsa. Havahduin värinään mariininsinisen parkatakkini taskussa. Kaivoin omenapuhelimeni hivenen kylmettyneisiin kätösiini ja mun helakasti punaisina loistaville kasvoille levisi sellainen pikkutytön hymy. Sellaista hymyä ei oltukaan nähty toviin, viimeksi varmaankin kun revin joululahjapapereista esiin uuden koulupotan ja olin purskahtanut itkuun. [14.38] Robert Harrington lähetti sinulle viestin
” Moi! En tiedä ilmoittiko Anne jo, mutta valikoiduit Harryn hoitajaksi. Jos mitenkään ehdit tallille tänään vaikka kuuden jälkeen niin great! Robert” Mua alkoi naurattaa ja laulattaa ja tanssittaa ja hymyilyttää. Ehkä jopa vähän itkettämään, ilon kyyneliä tosin, I swear. Mä olin haljeta onnesta luettuani viestin sisällön. Harryn hoitaja. Kuuden jälkeen.
Kaaduin parisängylle makaamaan. Tino teki suuren kaarevan loikan omasta pedistään mun vierelleni, kuten tavallista. Australiankelpie työnsi kylmän ja kostean kirsunsa korvanjuureeni tuhahtaen hiljaa mun rapsutellessani sitä sen salaatinvihreän pannan alta. Jos mä olin täysin rehellinen itselleni, mua pelotti. Viime hoitohevosesta oli aikaa ja sekin oli ollut vanha periaatteessa pystyyn kuollut shetlanninponi Pontus. Olin joskus huitaissut sitä raipalla sen karvaiselle takamukselle, for science, hemmo ei ollut korvaakaan hetkauttanut, korkeintaan vaihtanut painoaan vasemmalta oikealle. Ja kerran olin saanut sen jopa laukkaamaan muutaman hassun metrin. Ponikuiskaaja, suorastaan. Mutta enköhän mä handlaisi nää perusjutut, olinha mä roikkunut säännöllisen epäsäännöllisesti vanhalla tallilla ratsuponeja rapsuttelemassa. Harvoin oli iltapäivä tuntunut niin pitkältä kuin tänään. Ehdin käyttää lähes kolme varttia tämän tärkeän ootd'n valitsemiseen ja selaillut jotain vanhaa ratsastuspäiväkirjaa, ihan vain keksiäkseni jotakin jota olisin unohtanut. Välissä siivosin koko huoneeni ja järjestelin tallikamppeet uudelleen kahvimaidonväriseen vaatepiironkiin. Mitäköhän mä edes stressailin, olihan Seppele mulle jo tuttu paikka. Mutta ehkä koko Seppele muuttuisi mun silmissä nyt. Ja muut hoitajat olisikin vaan ihania kollegoita instead of kahdella jalalla kulkevia infopisteitä jotka tuntuivat tietävän kaiken, mitä tallilla tapahtui ja Kasper ei olisikaan vaan joku gingerweirdo joka lakaisi käytävää ja moitti jos käytti liikaa aikaa karsinassa viimeisen tunnin jälkeen. Viiden maissa ojennauduin pystyyn ja lopulta alakerrassa työnsin mun harmaapunaisiin, kirjaviin villasukkiin kietoutuneet varpaat kirkkaanpunaisiin Hunterin kumppareihin. ”Jutta, ehkä sun kannattais viedä jotakin sille tyypille kenen hoitaja sä nyt oot?” äiti hihkaisi keittiöstä. ”Ai sille hevoselle”, mutisin ja kiedoin kulahtaneen mustan villahuivin kaulaani. ”No ei, höpö, kun sille pojalle”, pehmeän äidillinen ääni jatkoi lyhyen tauon jälkeen, ”sähän sanoit että se on aika söpö, niin eikö kannata tehä hyvä ensivaikutelma?” ”Shh”, sihahdin samalla virnistäen keittiön ovesta kurkkaavalle äitylille. ”Meen nyt, moikka.” Moni väsynyt lukiolainen olisi varmaan edennyt matkan pisteestä koti pisteeseen talli bussilla tai skootterilla, mutta meikäläinen lähti posket punaisina heloittaen etenemään jalkaisin pimeään, räntäsateiseen iltaan. Joku Marimekon vanha heijastin keikkui tallikassin vetoketjussa, mutta muuten taisin olla Liekkijärven stealthein tallityttö tänä iltana. Oli niin lohdullista päästä hyytävästä räntäsateesta tallin lämpöön. Yläkerrassa ei ollut pientäkään hulinaa, joten sain kysyttyä puhelintaan kaappinsa edessä selailevalta Loviisalta mihin kaapeista voisin tunkea tavarani. Hän nosti katseensa ja osoitti raollaan olevaa tyhjää kaappia, suoden jopa ystävällisen hymyn mulle. Nyökkäsin ja aloin tyhjentämään kassini sisältöä. Siisti merkkipotta, uutuuttaan kiiltävät nahkasaappaat, tummansininen bombertakki ja kaikki muu tallitavara löysivät paikkansa pikapikaa. Sydäntä vihlaisi kun muistin että kaikki pottaa lukuun ottamatta oli tullut omasta pussista. Mutta hei, ei tähän mennessä mitään ongelmia, olin tuumaissut ja virnistänyt itselleni. Vaihdoin Loviisan ja yläkertaan kiivenneen Cellan kanssa muutaman sanan ja kiittelin onnitteluista, ennen kuin pahoitellen liukenin paikalta Harryn karsinalle kellon lähestyessä kuutta. Mä muistin tämän miekkosen kyllä menneisyydestä, joskus kun olin tullut törkeässä soijassa koulutunnilta talliin Vennan kanssa ja se oli katsonut mua hentoisesti virnistäen. Ei me oltu ikinä mitenkään sen kummemmin tutustuttu, kunhan jotain pientä juteltu ja moikkailtu. Olinhan mä siihen törmäillyt enemmän tai vähemmän tänäkin syksynä, mutta totta puhuen en olisi varmaan ensinäkemältä tunnistanut, siitähän oli kasvanut ihan mies niistä Venna-ajoista. Vaikka me ei oltukaan mitään ihan uusia tuttavuuksia, ensikohtaaminen Robertin kanssa oli vähän awkward tai sinne päin. Se saapui tyylikkäästi myöhässä, kirjaimellisesti puolihuolimattomassa lookissa. En syytä tosin, koska mä saatoin näyttää sellaiselta pieneltä lapselta jonka suuri unelma toteutuu ja hiljaa toivoin ettei se saanut nuorta miestä liian kiusaantuneeksi. En mä mitään itselleni voi, anteeksii. Lopulta Robsun selitettyä homman nimen, lähdimme hakemaan tammaa tarhasta. Käppäillessämme tarhalle, kehaisin brittipojan kumppareita, jotka sattuivat olemaan samanmerkkiset kuin ne mitkä mulla oli jalassa. Nuorukainen hätkähti hieman, mutta päästi ilmoille hiljaisen naurahduksen ja totesi sen olevan clearly destiny tai jotain sinnepäin. Saavuttuamme tarhalle, turkoosiin loimeen verhottu tamma seisoi jo valmiiksi portilla ja höristen se tervehti meitä. Kaukaa katsottuna se ei edes näyttänyt niin isolta, mutta mä periaatteessa tunsin kutistuvani parillakymmenellä sentillä rapsuttaessani sen uteliasta turpaa, joka kurottui mua kohden aidan ylitse. ”Hartsa on varmaan sosiaalisin eläin koko Liekkijärven alueella”, Robert irvisti, eikä mulla ollut aavistustakaan oliko se hyvä vai huono juttu, nyökkäilin vain ymmärtäväisesti ja vastasin hymyllä. Näppärästi nuorukainen napsautti riimunnarun tamman turkoosiin riimuun ja hellästi työnsi Harryn uteliasta turpaa muualle. Se oli aika helkkarin iso. Läsipää teki kaikille selväksi saapumisensa talliin ja päästi ilmoille toinen toistaan mielenkiintoisempia ääniä. ”Se on vähän tämmöinen häslä, mutta kunhan sulla on jotain huumorintajua ja määrätietosuutta niin hyvin sä selviät”, Robsu sanoi kurotellessaan tamman selkään ottaessaan siltä loimea pois. En mä ollut varma oliko mulla riittävästi huumorintajua, mutta se varmaan selviäisi tulevaisuudessa. ”Joo, no voinks mä vaik harjata sen tai jotain? Tai siis niin jotain sellastakai”, yritin muodostaa järkeviä lauseita, mihin mun perjantaiaivotoiminta ei selkeesti kyennyt. ”Yaas, no mä voin näyttääki sulle mistä kaikki löytyy tässä samalla.” Sain kantaa Harryn turkoosia harjapakkia pojan esitellessä minulle paikkoja. Tässä on satula, täällä on suojat ja pintelit, loimet on karsinan ovessa, kaikki muu tärkeä ja epätärkeä löytyy Robsun kaapista mihin mulla on oikeus käydä käsiksi, kuinka usein kannattais varusteet pestä, näin tai näin loimitetaan...yritin painaa Robertin sanavyöryä parhaani mukaan mieleeni. ”Onko sulla vielä jotain kysyttävää?” hän käännähti puoleeni yhtäkkisesti. ”Eeei kaai”, sain sanottua, ”lähetän sulle sit jonkun viestin jos tulee jotain!” ”Sounds good”, nuori mies totesi. Lähdettyämme satulahuoneesta, kuulin Salman naurahtavan satulahuoneessa varusteputsausta suorittaville hoitajatytöille, ettei ole eläessään kuullut Robertin puhuvan niin paljoa. Astuin sisään tamman karsinaan ja iso läsipää työnsi turpansa mun syliin alta aikayksikön. Se tutki hetkellisesti tyhjiä kämmeniä kunnes tönäisi mua ja kurotti pitkää kaulaansa karsinan oveen nojailevaa omistajaansa kohti. Nappasin karsinan ovelle jättämästäni pakista kumisuan. Harry ei ollut kovin likainen, olihan se värjötellyt tarhassa loimensa suojissa, mutta perusteellinen harjaus oli aina hyvä juttu. ”Voidaan käydä vaikka pikku kävelylenkillä näin perjantain kunniaksi”, Robert totesi ja jatkoi ihastuttavalla brittiaksentillaan, ” if it's not raining cats and dogs anymore.” Totesin sen olevan hyvä idea ja itse omistaja sanoi käyvänsä vaihtamassa enemmän heppailuun sopivat kamppeet. Robertin poistuttua jäin harjailemaan Harryn klipattua karvapeitettä. Tamma jaksoi haistella ja tutkia mua minkä kerkesi, mutta lopulta harjausoperaatio onnistui. Epäilin nuorukaisen jääneen suustaan kiinni jossain kohtaa matkaansa, sillä ehdin lisäksi selvittää tamman häntää, mikä oli selkeästi ihmeellinen idea itse Harrylle. Ei sillä, että se olisi potkinut tai purrut, se vain venytti itseään parhaansa mukaan kyetäkseen tarkkailemaan mun tekemisiäni sen takapuolessa. Ei hassumpi tapaus, hymyilin kävellessäni Robertin ja Harryn perässä ulos tallista, pimeään marraskuiseen iltaan. Jutta & Harry HM1 |
|
|
|
Post by Robert on Nov 17, 2015 0:11:37 GMT 2
16.11.2015
Taivaalta ei satanut kissoja tai koiria. Ei miehiä, ei Esterin eritteitä, ei mitään. Tyytyväisenä tallustelin pihamaan poikki tertullinen viinirypäleitä kädessä ja napsin niitä tasaiseen tahtiin massuntäytteeksi. Kaikki tuntui olevan suurin piirtein kohdillaan maailmassa, mitä nyt Harry oli vähän veemäinen ihan vain energisyyttään. Mutta Jutta oli osoittautunut jo parin hassun päivän perusteella ihan loistavaksi valinnaksi ja hyväksi tyypiksi muutenkin, ja Sallikin oli luvannut tulla taas ratsastamaan Hartsaa sillä välin kun mä olin tien päällä kisamatkailun merkeissä. Lisäksi tälle päivälle suunnittelemani kankitreeni todennäköisesti veisi mehuja ja tamma olisi ehkä jopa työstettävissä huomenna.
Noukin kuivaa päivää tarhassa viettävän hevosen matkaani mukaan, ja viinirypäleiden avulla lahjoin sen käyttäytymään kuin koiranpentu konsanaan. Suuri tamma tanssahteli narun perässä nenä kiinni mun käsivarressa, ja aina kun napsautin viinirypäleen irti tertusta, se puhkui ja puhisi kuin rabiesorava konsanaan. Olin aika varma, että mun pitäisi ehkä tämän tallireissun jälkeen pistää futistiimin takki pesuun—mun koko oikea käsivarsi oli ottanut osumaa niin viinirypäleiden mehusta kuin Harryn kuolastakin, enkä välttämättä haluaisi sportata kyseistä lookkia keskiviikon harjoituspelissä.
Telkesin tamman karsinaansa enkä kokenut pistelevää syyllisyyttä ennen kuin käännyin katsomaan sen surullista naamavärkkiä. Ihmeen paljon tunnetta ne hevosetkin saivat taiottua vaikka silmien ja suun välillä oli matkaa. Ja Harrylla myös aivojen. Kuivasta ulkomuodostaan huolimatta tamma näytti yhtä sydäntäsärkevältä kuin sateeseen jätetty kissanpentu, joka katsoi lasioven takaa takkatulen lämmittämää olohuonessa. Käytiin intensiivinen tuijotuskilpailu, jonka aikana mietin, milloin mä vihdoin tajuaisin, että mun hevonen ei ole tyhmä vaan äärettömän viisas, ja tämä on vain yksi sen tavoista kusettaa mua ihan 6-0. Pohdinnan tulos oli ei tänää, sillä napsautin raskaasti huokaisen peräti kolme viinirypälettä sen ruokakaukaloon hamuttavaksi. Ahne porsas. Toivottavasti ei ole ihan viinistä humaltuneena myöhemmin.
Yläkerran oleskeluhuoneen ovi oli rakosellaan kun kipusin portaat yläkertaan. Valon lisäksi raosta kuului iloinen puheensorina satunnaisine naurahduksineen, ja mun teki yhtäkkiä mieli jumahtaa sinne juomaan kuppi teetä. Tai kaksi. Ehkä kolmekin, jos olisi jotain muuta kuin muumimammajuomia.
Pungin huoneeseen käsivarttani kuolasta pyyhkien, ja melkein missasin kuinka huone hiljeni hetkeksi. Mutta vain melkein—havahduin epätoivoisista pyyhkimispuuhistani vaimenneesseen jutteluun ja annoin katseeni pyyhkäistä huoneen yli. Clara ja Emmy istuivat sohvalla siististi koivet ristissä, ja niistä jälkimmäinen oli yhtäkkiä kovin paneutunut lattialla istuvan Loviisan hiusten letittämiseen. Clara seurasi vierestä sellaisella vakavuudessa, että olisi voinut luulla tyttöjen purkavan ydinaselaukaisinta tai jotain muuta yhtä vakavaa. Fiia ja Salma istuivat kahvikupit huulilla pöydän ääressä, ja Salma näytti siltä kuin sen suusta voisi paeta ties millainen sanaoksennus hetkenä minä hyvänsä.
Jasså.
Kaivoin hitaasti viinirypäletertun jämät taskusta ja napsaisin yhden rypäleen irti. Ääni oli vähintäänkin 128 desibeliä sillä nimenomaisella hetkellä, ja ilmeisesti sitä seurannut ääni—se kun mä heitin rypäleen suuhuni ja iskin hampaani siihen saaden mehut tirskahtamaan oikein messevästi—oli ihan liikaa Salmalle, sillä se kolautti kuppinsa pöydälle ja nojasi sitten kasvonsa käsiinsä kuin poskiaan pidellen. Tummatukka näytti juuri siltä, että siltä pitäisi nyt heti kysyä, että mitä ihmettä.
En kysynyt.
"Britta on täällä!" se kajautti siitä huolimatta.
Räpäytin silmiäni ja olin aika varma, että mun leuka oli mennyt sijoiltaan. Ainakin siihen malliin se jäätyi kesken rypälejauhannan. Fiiakin kääntyi vilkaisemaan mua, mutta kahvikuppi ja kädet puoliksi kasvojen edessä oli mahdoton sanoa mitä se ajatteli. Tytöt sohvalla jatkoivat letityspuuhia ja kun vilkaisin siihen suuntaan, Emmy kommentoi jotain tosi siististä ranskanletistä vaikka sokeakin näki, että Loviisan päässä komeili puolikas hollantilainen letti.
"Joo", sain lopulta sanottua ja kurtistelin kulmiani Salman suuntaan ennen kuin astelin sen ohi vedenkeittimen suuntaan, "juttelin sen kanssa alhaalla."
Valhe karkasi suusta helpommin kuin olin olettanut, ja samalla karkasi oleskeluhuoneen painostava ilmakin. Salma jatkoi höpinöitään Britan ylläri-ilmestymisestä tallille ja Fiia katseli mua Salman olan yli vähintäänkin kryptisesti. Mä siristin silmiäni sen suuntaan ja ajattelin jo heittäväni sitä viinirypäleellä, mutta nyt ei ollut sellaiseen aikaan. Heitin tyhjäksi nypityn tertun roskikseen kuin se olisi ollut alun perinkin matkani tarkoitus, ja syöksyin sitten mahdollisimman coolina kohti ovea, koska mulla oli "kiire ratsastamaan" ja olin tullut "vain heittämään roskat pois".
Rymistelin takaisin alakertaan viimeiset rypäleet suussa pyörien ja kulmat tiukassa kurtussa. Nytkö se oli sitten ilmestynyt koko viikonlopun mittaisen radiohiljaisuuden jälkeen? Tai, siis, ei sillä, että mä olin olettanut sen ottavan yhteyttä muhun tai mitään, mutta johan Inkerikin oli päivitellyt, että oliko tämä vaan joku julma kusetus vai oliko se edes meidän Britta. Ja ne olivat sentään parhaista ystäviä. Tai jotain.
Harry pörähti suorastaan sydäntäsärkevästi karsinastaan kun viipotin vilkaisemaan yksityispuolen läpi. Ei jälkeäkään kenestäkään muusta kuin itse harmaakorvasta. Palasin takaisin askelissani ja katsahdin täynnä hälinää olevalle tallikäytävälle. Siellä oli Rosaa ja Kassua ja Allua ja Tuuliaa ja Odelieta, mutta ei jälkeläkään Britasta. Miltä se edes näytti nykyään? Mikä se sen hoitoponi oli, Edi? Missä Edin karsina oli? Ei kun oliko se siellä uudessa pihatossa?
"Mitä sä vakoilet?" Jason kysyi yhtäkkiä mun selän takaa ja löin otsani siinä säikähdyksen seurauksena seinään, jonka takaa olin kuikuillut pääkäytävälle. Multa pääsi yksi jos toinenkin mutistu kirosana, ja heti käden otsalta laskeuttani vilkaisin silmät pyöränä Jasoniin. Milloin lapset oppivatkaan englantia kouluissa? Vai eikö Jasonkin ollut puoli-jotain tyyliin? Ainakin se myhäili siihen malliin, että tiesi just eikä melkein mitä mun suusta lipsahtaneet sanat tarkoittivat.
"Yritin vaan katsella, että missä jengi menee", selitin tuskastuneena ja hieraisin taas otsaani. Että rosoiset tiiliseinät osasivatkin olla julmia.
"Jaajaa", Jason totesi ja vilkaisi nurkan takaa käytävälle porukkaa mietteliäästi skannailen. Kysyin siltä, että oliko sillä jotain asiaakin vai säikyttelikö se huvikseen tällaisia vanhoja, heikkopumppuisia ja herkkiä ihmissieluja. Kumma kyllä tästä referenssistä meni puolet ohi ja poika vain katsoi mua kuin päässä viiraisi. Siis mulla. Sitten se hymyili sellaista kymmenvuotiaan viatonta hymyä, taputti mua käsivarrelle lohduttavasti ja sanoi vain etsineensä äitiään. Seuraavaksi se tassuttelikin jo käytävän puolelle missä Odelie keskusteli varmastikin jotain jouhevia Danin kanssa. Mä tuijotin penskan perään kunnes Hartsa taas ilmoitti itsestään, ja koin tarpeelliseksi käydä hyssyttelemässä sitä.
Vaan eihän se hyssyttelyksi jäänyt. Heti karsinan oven avattuani vastassa oli punahuulinen kaunotar, jonka elämääkin suurempi tavoite oli moiskauttaa mulle märkä suudelma suoraan jomottavalle otsalle. Pungin sen turpaa kauemmas ja hihalla yritin parhaani mukaan pyyhkiä sen punertunutta karvaa taas valkoiseksi, täysin tuloksetta, ja sitten olinkin taas kusta alleni kun Salma Pipsa kyljessään tuli ilmoittamaan, että kenttä olisi nyt vapaa jos haluan pyöriä yksikseni. Astuin juuri sopivasti täysin käsittämättömän hevoseni lärvin eteen, ja nyökkäsin kaksikolle. Ne katosivat pian yläkertaan höpisten varsoista, ja mä manasin ajoitusta ja kaikkea.
Urheana otin kuitenkin haasteen vastaan, ja kymmenen minuutin päästä olin itse tamineissa ja hevonenkin asiallisesti pintelöity ja kankisuitsitettu. Toissapäiväiseltä ulkotreeniltä kuraiset saappaat tallikäytävään kopisten revin harmaakorvaa perässäni kohti ulko-ovea. Laiskanpulskeasti se seurasi mun tarmokkaita askelia kohti pihattoa. Tai ehkä mä vaan talsin niin vauhdikkaasti, että jopa Harryn oli vaikea pysyä perässä. Kyllä se kuitenkin ihan vanavedessä tuli, aina välillä satunnaisiin raviaskeliin pyrähtäen ja kankiketjujaan kalisutellen.
Mä en ehtinyt edes päärakennuksen ohi kun Britta jo käveli vastaan. Sen kasvoilla viivähti joku hetkittäinen hymy kun se huomasi mut kypärä kainalossa ja tukka ojossa, ja sitten se jo nauroi kun näki viinirypäleistään nauttineen Harryn eikä se vaiennut vaikka työnsin sen pikapikaa päärakennuksen seinää vasten, piiloon muilta.
Se ei ollut muuttunut viime kerrasta juuri lainkaan—miksipä olisikaan?—ja se katsoi mua niillä samoilla huvittuneilla silmillä kuin joskus kauan sitten kun oltiin jääty oleskeluhuoneen sohvalle kaksin tai unohduttu heinävintin paaleille loikoilemaan, ja mun oli pakko tuijottaa hetki seinää sen pään yläpuolella, ihan vain löytääkseni sen oikean mielentilan. Harry nyhti jossain takavasemmalla Annen kukkaistutuksia tai rikkaruohopusikkoa, mä en ollut ihan varma, ja mä yritin saada ajatuksia sanoiksi.
"What the hell", karkasi lopulta, ja Britta siirsi Harryyn eksyneen katseensa muhun, "you're back."
Mä en ollut ehkä odottanut just noiden sanojen tulevan ulos, eikä varmaan Brittakaan. Siihen malliin se lysähti takaisin seinää vasten, ja se pyöräytti silmiäänkin kuin kyseessä olisi ihan vanhoja uutisia. Hymy sen huulilta ei kadonnut kun se kysyi, että olinko vihainen. Kysymys oli kevyt, huolettomasti esitetty sellainen. Kuin se ei edes haluaisi vastausta. Odottaisi vastausta kun se luuli tietävänsä sen. Tai jotain. Tuijotettiin toisiamme siinä Annen ja Kristerin talon kyljessä, Harryn ohjat mun kädessä ja kevyt kourallinen Britan takkia toisessa. Sitten mä en voinut kuin kysyä, että miksi.
Britta aloitti siitä, kuinka se ei ollut tuntenut Ahvenanmaata omakseen. Kuinka hevoset eivät olleet tuntuneet oikeilta ja kuinka opetus oli ollut huonoa. Kuinka sitä oli ärsyttänyt olla holhottavana ja kuinka se halusi itsenäistyä. Se kertoi Ennistä, joka tarvitsi apua tallinsa pyörittämisessä. Se kertoi uudesta asunnostaan, työstään, Ämmästään, Edistään. Sitten se vielä kehtasi sanoa, että se oli kaivannut Liekkijärvelle. Ikävöinyt tätä pikkukylää, jolle jumalakin oli kääntänyt selkänsä. Tahtonut takaisin.
"Ootko tosissas?" kysyin kun oltiin seisottu hiljaisuudessa sekunti jos toinenkin. Tytön kasvoille hiipi hämmennys, ja mä en voinut uskoa, että joku oli vapaaehtoisesti palannut Liekkijärvelle. Multa ei oltu edes kysytty, edes tarjottu muita mahdollisuuksia. Mun oli ollut pakko palata, ja Britta oli tullut omasta halustaan. Päästin irti sen takista, ja otin sen puolikkaan askeleen taaksepäin. Harry näki tilaisuutensa tulleen ja venytteli paksua kaulaansa kohti jo sille tuttua tyttöä, mutta mä nyhdin tammaa ottamaan vähän takapakkia.
"I didn't want to move either. It wasn't my choice to make", toistin sanat, jotka Britta oli itse katkerana laukonut päin mun naamaa elokuussa. Se katsoi mua suoraan silmiin, iirikset vilkkuen kun se ei pystynyt keskittymään vain yhteen pisteeseen, ja mä vain nielaisin. Mä en ollut varma, miksi tuntui pahalta, mutta tuntuipa kuitenkin. Britta tuli takaisin, koska se halusi, ja se tuli takaisin kaikista maailman paikoista tänne.
"Yeah", totesin kuivasti, "so much about being on the same boat, huh?"
Elämä oli epäreilua—toiset saivat mahdollisuuden valita, toisten piti elää valmiiksi suunniteltua elämää. Ei siinä kai muuta. Ei tuntenut Ahvenanmaata omakseen, joten se oli vain saanut ottaa ja lähteä. Se oli ottanut ja lähtenyt, ja se oli tullut kaikista maailman kolkista juuri tänne. Tänne, missä mä en halunnut olla, mutta mun oli pakko.
Kaikki ne Liekkijärvelle kuulumattomuuden fiilikset, jotka mä olin onnistuneesti tukahduttanut sohvalla vietettyjen naurunremahduksien ja kilpailumatkoilla vaihdetuiden tsemppien alle, valuivat kaikki takaisin mun mieleen kuin hiekka sormien välistä. Mä en kuulunut tänne, en halunnut olla täällä. Seppeleessä ei ollut enää robertinkokoista paikkaa. Kaikista vähiten nyt.
Harry nykäisi mua takaisin tallin suuntaan, ja sivusilmällä näin sen poikaystävän Ransun tanssimassa tarhauksessaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pakitin pari askelta taaksepäin katse Britassa.
"See you around, I guess."
Kentälle päästyäni tajusin, että mä en enää muistanut mun tarkasti timantiksi hiottuja kankitreenisuunnitelmia.
|
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Nov 18, 2015 23:06:51 GMT 2
18.11.2015
Mä en ikinä ollut marraskuun suuri ystävä. Pilkkopimeät illat tuntuivat niin halvaannuttavilta, ja loppumaton loskasade sai mut pysyttelemään visusti neljän seinän sisässä – mielellään pörröiseen vilttiin kääriytyneenä ja sormet kuuman teekupin ympärille kiedottuina. Lisäksi leikkipuistot ja koulujen pihat vailla Liekkijärven gangstoja mautoineen saivat koko naapuruston hiljaiseksi verrattuna kesäiltojen mekastukseen. Mutta oli marraskuusta ennenkin selvitty. Harry seisoi siististi loimitettuna tarhan portilla, muutaman hassun metrin päässä luimistelevasta Eelasta. Meidän yhteinen tie oli alkanut autuaasti: pitkät rapsuhetket hellyydenkipeän jättitamman kanssa olivat juuri sitä terapiaa mitä olin tarvinnut lievittääkseni loppumatonta lukiostressiä, ja itse Harrykin tuntui nauttivan alituisesta paijailusta. Robert antoi mulle mukavasti omaa rauhaa touhuta harmaakorvansa kanssa, ja oli ilahtuneesti päästänyt mut talikonvarteenkin viime päivinä. Tallikäytävällä raikui hersyvä nauru. ”Voi että mitkä mutakintut, kyllä sie nyt pääset hommiin!” ”Hmph.” Daniel loi murhaavan katseen pesukarsinassa seisovan Topin jalkoihin, joista päätellen oritarha taisi muistuttaa mutalammikkoa. Sartsu kikatti makeasti parikymppisen miehen vieressä muumimukia vasemmassa kädessään pidellen. Hymyillen tervehdin kaksikkoa ohi kulkiessani ja takanani sipsutteleva Harry kurottautui uteliaasti ruunikkoa kohti. Sydäntä ihan lämmitti ajatellessani kuinka mukavia kaikki olivat olleet mua kohtaan. Oleskeluhuoneessa olin ollut aika hiljaisena ja pääosin keskittynyt intensiiviseen teen hörppimiseen, mutta kyllä mä olin pyrkinyt esittäytymään yläkerran väelle ja välillä osallistunut keskusteluunkin. Riisuin tammalta sen ulkoloimen ja jätin sen siististi karsinanoveen. Olin heti tallille tultuani käynyt hakemassa Harryn harjat boksin eteen, joten nappasin kumisuan käteeni. Tänään suitaan ponski niin puhtaaksi kun olla ja voi, mä hymyilin itsekseni. ”Moi”, viereiseen karsinaan Siken kanssa puuhastelemaan tupsahtanut Pipsa hymyili mulle. Mä olin vaihtanut Pipsan kanssa ehkä kaksi sanaa yläkerrassa lauantaina ja totta kai esittäytynyt kohteliaasti kuten aina, mutta katsoin hetken hiljaa älliskukkona. Mitä se mulle puhuu, mä mietin ensimmäiset pari sekuntia. ”Heip”, puunasin Harryn takapuolta intensiivisesti, ”mitä kuuluu?” Pipsa kertoi mulle pitkän stoorin suunnittelemastaan treenistä tälle päivälle. Hymyilin ystävällisesti toiselle ja yritin keksiä jotain sanottavaa. Voisin mainita siitä että haluaisin päästä taluttamaan alkeiskurssille. Tai että jos se tarvitsisi apukäsiä, niin mä voisin pestä vaikka Siken varusteita tai harjata sen huopia – eihän Robertkaan varmaan keksinyt mulle tekemistä ikuisuuksiksi. Päädyin vain kuitenkin nyökyttelemään ja kehaisemaan treenisuunnitelmaa riittävän kunnianhimoiseksi. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mä myhäilin salaa ja ihailin harjaustyöni tulosta. Mitä ihmettä Robsu oli ajatellu tän harjan kanssa, virnistin katsellessani keesiharjaa ja rapsutin tamman kaulaa. Tamma kurotteli raollaan olevasta karsinan ovesta käytävälle ja kerran Harry laittoi hitaasti vasemman etujalkansa ulos karsinastaan, aivan kuin se olisi mun huomaamattani päässyt lipsahtamaan siitä ovenraosta. Ei päässyt. Tai pääsi toisen jalan verran, mutta ei enempää. ”Hei Juttis!!” Salma hihkaisi innokkaasti kiivettyäni yläkertaan muiden hoitajatyttöjen seuraksi. ”Moiksun”, vastasin hymyillen ja skannasin oleskeluhuoneen kasvoja: Inkeri, Fiia, Tuulia, Wenla, Salma. Ja muutama tunnistamaton yksilö. ”Me oltiin just puhumassa siitä ratsastuskoulumestaruuksien reissusta, tuuks säkin?” Wenla hymyili lattialta kallistaen päätään. ”Älä liikuta sun päätä, mä yritän letittää sun tukkaa”, tunnistamaton tyttö älähti Wenlalle. ”Joo en mä”, mutisin, ”vaikka olishan se varmaan just jees tapa tutustua kaikkiin paremmin.” ”Niin olis! Tuu ihmeessä, aina tarvitaan innokkaita puunaajia”, Fiia totesi. ”No mut kyllä kotipuolessakin pitää olla joku joka auttaa tallissa ku me ollaan pois”, Inkeri huomautti sohvalta, ”koska kyl tännekin jää hevosii.” ”Shhh, älä höpötä, pitää saada koko porukka mukaan”, Salma nauroi. Löysin paikkani sohvalta tunnistamattoman tytön ja Inkerin välistä. ”Mä oon Aurinko”, vieressäni istunut tyttö rohkeni sanomaan – jokseenkin kiukkuisesti - hetken minua katseltuaan, ”ja sä oot Jutta, mä tiiän. Sut on kyllä mainittu täällä ku pääsit Harryn hoitajaks.” ”Joo”, mä nyökkäsin, ”sä hoidat Vennaa, mä tiedän.” Jos joku puhui mulle asenteella, mä olin päättänyt aina vastata ystävällisesti. Tavallaan korruptoida vastaamalla ilolla. Tai jotain. Mä en ollut ihan varma mun omista ajatuksistakaan. Mun epävirallisen tutkimuksen mukaan joka toisessa lauseessa mainittiin ratsastuskoulumestaruudet. Mitä piti pakata, miten ponit pärjäisivät vieraassa paikassa yön yli, minkälainen hotelli oli. Minkä tasoisia ratsukoita harjoituskilpailuissa oli ollut, oliko Sebeläisillä mitään mahdollisuuksia menestyä, minkälaiset letitykset poneille laitettaisiin. Ehkä munkin kannattais ahtautua johonkin autoista ja auttaa vaikka kiillotushanskan voimin, aprikoin. Ja harva varmaan osaisi letittää harjan niin siististi kuin koulukisojen groomikonkari, hihittelin mielessäni. Ratsastuskoulumestaruudet eivät kuulostaneet hullummilta. Jutta & Harry HM2 |
|
|
|
Post by Robert on Nov 21, 2015 17:26:59 GMT 2
21.11.2015
Ulkona oli kylmä, mutta kenttä oli kuiva Harryn lapiokavioiden tarpoessa vielä pehmeässä hiekassa. Mä kökötin kentän keskellä toppatakki päällä, pipo korvilla ja kaulahuivi kasvojen peittona kuin parhaallakin pankkiryöstäjällä. Pirre keventeli kaikessa rauhassa Harryn lennokkaassa ravissa. Sillä oli vaan joku fleecen näköinen viritys toppaliivin alla eikä sen silmät näyttäneet vuotavan yhtään vaikka kirpeän kylmä pakkasilma löi vasten sen kasvoja. Tai ehkä mä vaan ylireagoin. Säähän siis. Ja okei, ehkä olin ylireagoinut vähän myös uuteen ratsastajaan.
Olin jo muutama viikko sitten puhunut Salman kanssa siitä, kuinka pitäisi pyytää Pirreä ottamaan hyppelötyypit Harrylla. Ihan vain siinä mielessä, että jos siitä tulisikin edes vähän estehevonen. Kavaletit olisivat meinaan todella jees näin koulutreeneissäkin. Kunhan jättihevonen ei pelkäisi puomeja, jotka olivat ehkä 2% sen itsensä massasta. Jos sitäkään. Mutta mitä olin tallilla hengaillut ja ottanut osaa Pirren tunneille, muhun oli myös iskoistunut sellainen terve, kunnioituksensekainen pelko naista kohtaan. Se oli mua muutaman hassun sentin pidempikin, ja se jos mikä ei auttanut asiaa sitten yhtään. Tähän terveeseen pelkoon kuului muun muassa katsekontaktin välttely, kaveri jos toinenkin käden ulottuvilla Pirren läsnäollessa ja kaikenlaisten vastalauseiden nielaiseminen.
Sitten eräs kaunis päivä olin mennyt ja voivotellut Salmalle kuinka koko estehomma oli ihan jäänyt ja blah blah blah. Olin juuri vienyt Harryn pihalle kun brunette oli saapunut tallille, ja käveltiin samaa matkaa sisälle, mun ruikuttaessa ja Salman kuunnellessa ymmärtäväisenä nyökytellen. En ollut edes huomannut kuinka se oli kävelyttänyt mut suoraan toimistoon ennen kuin Pirre oli katsahtanut meitä pöytänsä takaa kulma koholla. Kaikki valitusaiheet olivat kadonneet mun päästäni kuin nekään eivät olisi halunneet olla siellä. Toisella korvalla olin kuullut kuinka Salma sanoi mulla olevan asiaa, ja toinen korva oli rekisteröinyt ja ylianalysoinut kahvikuppia vasten naputtavasta kynästä lähtenyttä ääntä—siis me oltiin varmasti keskeytetty joku tosi tärkeä työjuttu tai jotain, ja seuraavaksi Pirren muistio täyttyisi tuntilistojen sijaan vähintäänkin pienten, viattomien, nimeltämainitsemattomien brittilasten murhasuunnittelmista.
"Sehän voisi olla ihan mielenkiintoista", Pirre oli lopulta sanonut, ja oltiin sovittu ratsastustreffit lauantaiaamupäivälle. Pirre selkeästi aiheutti mussa paitsi tervettä pelkoa niin myös satunnaisia aivohalvauksia—kuka helvetti haluaa kököttää kentän laidalla paikoillaan aamutunteina lauantaina kaikista päivistä? No, ilmeisesti minä kun kerran olin mykistyneenä nyökytellyt ja katsonut Pirren raivaavan kokonaisen tunnin kalenteristaan ihan vain Harrylle. Sitten se olikin jo usuttanut mua ulos toimistostaan ja mä taisin olla turvallisesti oven toisella puolella ennen kuin se oli saanut edes lausettaan loppuun.
Mä en ollut viitsinyt pyytää Juttaa hevosenlaittohommiin, ja olinkin ihan omatoimisesti hakenut harmaakorvan sisään jo kaksikymmentä minuuttia vaille yhdeksän. Ihan hullun hommaa edes olla tallilla tuohon aikaan aamusta. Mutta ehkä parempi niin, sillä Pirrekin oli ilmestynyt vähän etuajassa ja tarjoutunut auttamaan varustuksessa. Se oli ollut Harryn kanssa just sopivan kärsivällinen ja jämäkkä, mikä ehkä johtui siitä, että Ransu tuntui olevan jopa tyttöystäväänsä ahkerampi pyöriskelijä ja häsläilijä. Mitään muuta yhteistä jättiharmailla ei sitten tainnutkaan olla. Paitsi ulkonäöllisesti, tai ainakin Allun mielestä. Mun mielestä ne olivat kuin yö ja päivä.
Katselin ratsukon alkuverryttelyä kädet taskuihin survottuina. Pirre oli yksinkertaisesti heittänyt itsensä selkään ja lähtenyt heti liikkeelle. Musta tuntui, että Harry ei ollut vieläkään tajunnut, että nyt oli jotain väärää. Se porskutti menemään aktiivista ravia estesatula selässään ja esteopettaja satulassaan. Se polki takaa mun silmään todella hyvin, ja mä pystyin vain haaveilemaan vastaavasta menosta kouluradalla. Mulla oli vieläkin ongelmia saada tamma liikkumaan muuallakin kuin liimassa ilman istunnan kärsimistä. Takapakki oli todellista ja niin edelleen.
"——ja sitten jos pistät tohon tolpat ja neljä puomia", Pirre selitti ja osoitteli ympyrällä tyytyväisenä ravaavan hevosen selästä. Mä havahduin morkkiksestani ja vedin paniikkivaihteen päälle: mitäköhän se oli sanonnut ennen tolppia ja neljää puomia? Nyökkäsin mahdollisimman vakuuttavasti ja raahasin ne pyydetyt tolpat ja puomit pitkän sivun suuntaisesti keskelle kenttää. Puomien etäisyydet tulivat kuin jostain selkäytimestä, ja kun vilkaisin Pirreen hyväksynnän toivossa, se näytti ehkä jopa vähän tyytyväiseltäkin. Sitten se olikin jo muistuttamassa mua pikkuristikosta tonne ja pikkupystystä tuonne.
Nöyränä poikana kasasin esteet rouvan ilmoittamille paikoille ja istahdin sitten juuri rakentamani, ehkä 30-senttisen pystyn päälle. Maa suorastaan hohkasi kylmää suoraan takalistolle, ja mä olin melkein iloinen siitä, että Pirre pyysi mua heittämään vielä yhden yksittäisen puomin jonnekin päin kenttää. Kunhan ei olisi tiellä, kuulemma. Mun ei tarvinut edes kummastella tätä pyyntöä, ei sen jälkeen kun ratsukko ravasi puomirivistön ohi ja Harry suoritti nättiä avoväistöä silmä kovana puomeja mulkoillen.
Cellan vasta vähän aikaa sitten maalama, kärpässienikuviointia muistuttava puomi ei ehkä ollut paras valinta yksittäiseksi totuttelupuomiksi. Tajusin sen siinä vaiheessa kun ratsukko ravasi hyvällä tahdilla kohti puomin linjaa ja Harry veti jarrut pohjaan noin puolikenttää ennen puomia. Pirre käskytti sitä tomerasti eteenpäin ja Harry kuuliaisena ratsuna lähti kyllä liikkeelle, tosin ovelasti enemmän sivusuuntaan kuin eteenpäin.
"Jaa", Pirre totesi kun oli pysäyttänyt tamman muutaman metrin päähän puomista takavasemmalle, "sä olitkin kai aika tosissasi."
"Joo", ilmoitin vähän hevostani häveten, "se ei ole oikein puomien ystävä. Ne on sille okei niin kauan kunnes sen ei tarvitse mennän niistä yli tai mielellään edes läheltä."
Pirre näytti hetken ajan mietteliäältä, keräsi sitten taas ohjia ja lähti painelemaan kohti uraa. Mä en viitsinyt kysyä, että no mitäs nyt. Kunhan istahdin takaisin pystyesteen päälle ja seurailin kaksikon työskentelyä. Ne kävelivät, väistivät, laukkasivat, kokosivat, peruuttivat, pysäyttelivät, ravasivat. Harry näytti tykkäävän tavasta, jolla Pirre työskenteli sen kanssa, ja ratsukon meno näytti muutenkin kivalta. Mä olin jo analysoimassa sitä, kuinka muoto oli ehkä vähän liian levähtänyt noin niinku kouluratsastukseen, mutta sitten ne ottivat ja lähestyivät laukassa kohti puomia.
Harry oli niin transsissa, ettei se tajunnut ennen kuin puomilla, että voi jumantsuikka. Pirren kasvoilla viivähti jo sellainen tyytyväinen työvoittoilme askelta tai paria ennen puomia. Se hymynvivahde oli siellä edelleenkin kun Harry veti jarrut pohjaan ja ponnisti itsensä hyppyyn. Jossain puolivälissä loikkaa se sentään pyyhkäistiin kasvoilta ja nainen sai keskittyä selässä pysymiseen kun hevonen otti ja laskeutui. Mä toljotin suu auki mun tyhmää hevostani. Siis ihan tosi, Harry ei kyllä ollut jonossa sillon kun aivoja jaettiin. Se oli mennyt kaksi kertaa siihen ulkonäköjonoon. Ehkä jopa kolmannenkin kerran, tai ainakin se oli yrittänyt. Minkäänlaisia aivoja sillä ei tuntunut nimittäin olevan, niin polleana se nyt spurttasi villiin laukkaan ennen kuin Pirre sai itsensä takaisin järkytyksestä nykyhetkeen ja ohjat takaisin tukevaan otteeseen. Harry näytti siltä, että se oli niin ylpeä itsestään.
Mun kauhistukseksi Pirre otti voltin ja lähti sitten uudelleen kohti puomia. Ehkä se kaikki puomin ympärillä pyöriminen ja hyöriminen oli tuottanut tulosta, sillä nyt se puomi ei ollut enää niin kamalan jännä. Tai, no, olihan se sen verran jännä, että tamman piti ottaa stoppi pari metriä ennen ja peruuttaa pari askelta. Pirre patisti sitä eteenpäin, ja polleasti Harry pyrähtikin raviin, tanssahdellen puomin yli tavalla, joka muistutti etäisesti sitä miten mä loikin märän lattian läpi sukkasilteni. Mua melkein nauratti, mutta Pirre kehui tammaa vuolaasti. Harry tuttuun tapaan suorastaan eli huomionosoituksille ja kehuille ja kaikelle muullekin positiiviselle kontaktille, ja se pärskähtikin vallan tyytyväisenä vastaukseksi ratsastajalleen.
Vaikka yhtäkään täysin tyylipuhdasta suoritusta, joka olisi sisältänyt ihan vain puomin yli ravaamisen tai laukkaamisen, ei saatukaan, oli niin Pirre kuin Harrykin vähän tuskatuneen oloinen loppuverryttelyjen alkaessa. Tai ei nyt tuskastuneen, mutta sen näköisiä, että töitä oli tehty. No, ainakin yksi puomi oli onnistuttu ylittämään. Useampaan otteeseen. Mitä mielenkiintoisin tavoin.
"Pystyn rakentaminen oli ehkä vähän liian kunnianhimoista", uskaltauduin tuumaamaan mietteliäästi samalla kun Pirre antoi loppuraveja kevennellessään tammalle pidempää ohjaa.
"Ehkä", nainen myönsi.
"Ensi vuonna voisi se pystyn hyppääminen ehkä onnistua", jatkoin ja taputin tuolinani toimivaa pystyestettä.
"Ehkä."
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!