Harryn hoitopäiväkirja

[Robert]

20.6.2018
Kesä oli kadonnut kuin pieru Saharaan kun se oli kuullut juhannuksen tekevän tuloaan. Kökötin tuulisen kentän laidalla puolirisassa puutarhatuolissa kevyt ulkoilupusakka päällä ja lippis väärinpäin päässä, ihan vaan siksi että hiukset pysyisi päässä. Välillä murahtelin pöllyävässä hiekassa ratsastavalla Jutalle vastauksia sen kysymyksiin ("Meneeks tää nyt liian matalana?" "Kuljetaanko me tarpeeks suorassa?" "Väistääkö liikaa takaa?") ja muuten keskityin tuijottamaan pölyisiä kengänkärkiäni, nenään asti takin kaulukseeni hautautuen. Musta tuntui, että Jutta kyseli turhia ihan vain pitääkseen mulle seuraa.

Jutta oli luvannut ratsastaa Harryn tänään sillä Anne oli ehdottanut omatoimista treeniä Lassen kanssa, ja mä en ollut löytänyt sisältäni enempää energiaa hevosiin tänään. Se oli ollut kaikin puolin hyvä päätös: mä olin saanut keskittyä kaikessa rauhassa Lasseen ja kaupan päälle näkisin vielä pitkään aikaan Harryn liikkeitä sileän treenissä.

Lassesta oli paljastanut mukavampi hevonen kuin mitä mä olin ikinä odottanut. Se isoin miinus oli helppo: sen hoitaja. Muita huonoja puolia mä en ruunikosta oikeastaan edes keksinyt, se oli parhaimpina päivinään herkkä ja kovalla työmotivaatiolla varustettu näppärätasoinen treenikaveri. Huonompina päivinä taas se ei ollut kuin tahmeahko, mutta sitä mä en tuntihevosella kokenut mitenkään harvinaiseksi. Me oltiin viime valmennuksen jälkeen maastoiltu paljon kun Alviina oli keskittynyt Windin kanssa jumputtamiseen. Olin nähnyt sen jumputtavan joka päivä harjoitusravia, lantio ylenpalttisesti joustaen, ja mä jollain tasolla arvostin sen päättäväisyyttä saada se helvetin lantio toimimaan kuten piti.

Tänään me oltiin hypätty Lassen kanssa. Mä en ollut ikinä hypännyt sillä—valtaosan mun hyppytunneista Seppeleessä oli ollut Frankin turvallisessa selässä tai Charlien helpontuntuisissa hypyissä, välillä Lemonilla ja Rotalla hypäten. Ne olivat kaikki olleet tavallaan helppoja hevosia: ne olivat kaikki melko varmoja hyppääjiä. Lasse oli mun silmissä enemmän kouluhevonen, ja siksi sillä hyppääminen oli jännittänyt mua melkein yhtä paljon kuin se hetki, kun vihdoin ja viimein törmäisin Brittaan. Tai Inkeriin.

Kun olin avannut vahingossa tuntojani Jutalle, se oli katsonut mua vähän hassusti, ja sitten taputtanut Lassea kaulalle. "Kyllä sä siitä hengissä selviät. Ihan niinku sitten Britastakin. Ja Inkeristä?"

Ja tämä, kuten Jutan viisaudet yleensäkin, oli ollut ihan totta: mä olin selvinnyt elossa Lassesta.

"Miten meni Lassen kanssa? Näin kun hyppäsitte."

Inkeri marssi päättäväisen näköisenä kohti yksinäistä puutarhatuolia mun vieressä. Siihen oli kertynyt pieni lammikko vettä, mikä oli ollut syy risan tuolin valkkaamisen. Mä tapitin Inkeriä alta kulmieni ihan vain, ettei mun tarvitsisi nostaa mun naamaa takin lämmöstä. Inkerilläkin oli pusakka, tosin se oli reteesti auki paljastaen jonkun trendikkään nuorisohupparin altaan. Sillä oli jalassaan vähän tallitöistä tuhriutuneet ratsastushousut ja kuivuneen kuran vuoraamat kumisaappaat, ja sen tukan nuttura oli purkautunut jokaiseen ilmansuuntaan.

Mä kohautin sille olkiani ja keskityin takin helman näpräämiseen sen sijaan, että olisin katsonut Inkeriä. Se oli erinäköinen kuin silloin reilut kaksi viikkoa sitten, täydessä tällingissä huulet punattuina ja hiukset suoristettuina. Nyt se oli taas tavallinen Inkeri, se sama tyttö, jonka mä olin tuntenut miltei nassikasta asti—vaaleatukkainen, pisamanaamainen Inkeri, jonka kasvoilla ei ollut juurikaan meikkiä huoliteltujen kulmakarvojen lisäksi. Se tyynesti valutti vedet pois toisesta puutarhatuolista ja lysähti sitten siihen.

"Tällastako tää nyt sit on? Aikuiset ihmiset.." se puhahti.

"Millasta?" kysyin.

"No ettet ees puhu mulle", se puuskaisi ja mä vilkaisin sitä alta kulmieni varovasti. Se katsoi mua takaisin, pelottomasti. Inkerissä oli sellaista tietynlaista päättäväisyyttä, että se menisi vaikka läpi harmaan kiven jos vain tahtoisi. Tai mun läpi, tai ainakin niin läpitunkevan poraavalta sen katse tuntui. Sitten, perusilme tyynenä, se kysyi: "Vai oliko niin paska ilta?"

Mä hymähdin vähän huvittuneena, ja Inkeri tuntui loukkaantuvan siitä. Jutta ratsasti ohitsemme keskittynyt ilme katsoillaan ja mä nostin katseeni hetkeksi seuraamaan ratsukon treeniä. Harry liikkui rentona suusta ja elastisin askelin, eikä ratsastus näyttänyt tuskaisalta Jutallekaan. Aina välillä mä unohdin, että Jutta oli taitava ratsastaja.

"Ei", totesin ja nypläsin poissaolevasti kynsinauhojani katse edelleen kentällä laukkaa nostavassa ratsukossa. "Ei ollut. Take it easy."

"Take it easy?" Inkeri tuhahti ja pyöräytti silmiään. "Vaikee ottaa iisisti kun toinen on vältellyt kun ruttoa."

Se kuulosti entistä loukkaantuneemmalta, ja kun mä katsoin siihen, se tuijotti sisukkaasti kentän porttia, suostumatta edes vilkaisemaan muhun. Mun suunpieli nytkähti, vaivaantuneesti, kaukana hymystä. Tyttö viereisellä puutarhatuolilla oli se sama Inkeri, joka oli joskus istunut leirinuotion äärellä mun vierellä, ihan keskenkasvuisena, me molemmat. Se ei ehkä ollut enää yhtään niin suureleinen ja dramaattinen kohtauksien aiheuttaja kuin mitä se oli silloin ollut, mutta silti se oli se sama Inkeri.

"En mä tahallani", sanoin. "Mä en vaan..."

Sanat karkasivat tuuleen. Jutta työsti Harrya keskiympyrällä, mutta lapiokavion laukka-askeleet hukkuivat mun sanojen matkaan, ja tuuli kantoi ne jonnekin kauan pois meidän korvien ulottuvilta. Mä en tiennyt miten mä muotoilisin sanani. Helvetti, mä en edes tiennyt mitä mä halusin sanoa. Silloin sunnuntaiaamuna, kun olin sulkenut Inkerin yksiön oven perässäni, olin sulkenut kaiken edellisyönä tapahtuneen sinne seinien sisälle.

"I don't want it to be different. I don't want to, like, not be us."

Inkeri räpäytti silmiään. Sen katse harhaili, missä tahansa muualla paitsi mussa, ja sen huulet vetäytyivät viivaksi kun se nielaisi. Sitten se henkäisi kuin olisi sanomassa jotain, ja keskittyi rapsuttelemaan kuraa ratsastushousuistaan, eikä sitten sanonutkaan mitään. Harry pärskähti jossain etäällä, mutta mä en saanut katsettani irti itsepäisistä pisamista Inkerin silmäkulmalla.

"Älä tuijota mua."

"Huh?"

"Älä tuijota mua", Inkeri toisti. Mä annoin ryhtini taas valua risassa puutarhatuolissani ja siirsin katseeni Juttaan ja Harryyn. Niiden siirtyminen laukalta raviin oli siisti ja kaukana yksinkertaista askellajista toiseen tippumisesta, ja Jutan istunta harjoitusravissa oli suorastaan kadehdittavan vakaa. Tummat hiukset kypärän alta viuhuen, Jutta ratsasti keskittynyt katse kasvoillaan kentän halki, koko radan leikaten, ja Harryn jalat kauhoivat ravissa kuin paremmankin kouluhevosen koivet.

"Miksen? Ei haitannut sua aiemminkaan", sanoin enemmän kentän aidalle kuin Inkerille. Se naurahti, huumorittomasti: "Eri asia."

"Ei ole jos ei tehdä siitä eri asiaa", vastasin.

Mä en halunnut mitään muuta kuin palata entiseen, helppoon ja hyvään entiseen, jossa mä ja Inkeri oltiin vain yhteenkasvaneet ystävät sieltä parhaimmasta päästä. Siirsin katseeni Inkeriin, pää vähän kallellaan, ja se katsoi mua takaisin. Sitten se hymähti, nyt huvittuneena, vähän rentoutuneena, ja pudisti päätään, seuraten taas katsellaan ratsukkoa kentällä.

"Deal", se sanoi, nyt jo hymyillen.

Vaikka kaiken olisi pitänyt olla sillä kunnossa, mulle tuli outo tunne, että tää tulisi pilaamaan mun koko elämän.

[Robert]

Joku päivä Power Jumpin ja Turon tulemisen jälkeen, elokuu 2018

”Ostin jääkylmää kokista matkalla, tulkaa kaikki juomaan!” Salma oli kuuluttanut, useampaan otteeseen eri yleisöille, tallille saapuessaan. Se oli johtanut tilaisuuteen, jossa mä olin istunut Inkerin ja Turon välissä, Brittaa ja Pyryä vastapäätä Salman häärätessä ympärillämme iloisesta lämmöstä hikoilevaa limpparia kaikille kaataen.

Tunsin karvaan hien ohimollani. Turo vasemmallani haisi jonkun miehisen deodorantin—oliko se jotain saatanan Axea?—ja yhtä miehisen hien yhdistelmältä, kun taas Inkeri oikeallani hennon hedelmäiseltä. Nyt kun mietin, se tuoksui siltä aina. Hevostytöt harvemmin tuoksuivat. Britta ja Pyry vastapäätä vaikuttivat kovin keskittyneiltä Salman kaatamiseen. Ehkä ne laskivat tumman juoman pintaan kiirehtiviä vaahtopäitä.

”Mille me kippistellään?” Britta kysyi kohteliaasti, äänessä vivahdus niin huvittautuneisuutta kuin kiusaantuneisuutta.

Salma pysähtyi hetkeksi, mietteliäs katse oleskelutilan kattoparruissa. ”No vaikka meidän tallin PJ-menestykselle! Siis voitteko uskoa, että Tikru oli arvoluokassa neljäs?”

”Miten voi olla uskomatta kun Alviina ei saa muusta puhuttuakaan”, Pyry totesi lakonisesti ja siemaisi kylmää kokista. Se nielaisi, nuolaisi huuliaan ja katsoi lasiaan kuin se sisältäisi jotain jumalten juomaa, ja se näytti hetken ajan niin onnelliselta ja nauttivalta, että mäkin otin reilun kulauksen omasta kupistani. Maailman paras äiti, siinä luki, ja mä muistin juoneeni siitä aikoinaan teetä. Inkerin ja Turon riemunkirjavat muovimukit olivat keskenään samasta sarjasta, ja Britan kupissa oli joku hassunhauska lausahdus kahvin juonnissa.

Olin joskus lukenut jostain, että ihmisten mukit kertoivat niistä paljon. Vilkaisin omaani. Ehkä se koskikin kotiin kerääntyneitä mukeja.

”Tota, mulla ois kyllä vielä töitä tehtävänä”, Inkeri sanoi juotuaan oman mukinsa tyhjäksi yhdellä kaadolla. Olin nähnyt sen tekevän niin joskus baareissa, lähinnä silloin kun sillä ei ollut varaa ostaa muuta kuin halpaa bisseä, josta se ei tykännyt.

”Aijaa, musta talli on hyvässä vaiheessa, eihän tässä oo mitään sen kummempaa just nyt”, Pyry vastasi. ”Näillä helteillä tämmöinen juomatauko tekee vaan hyvää.”

”Kyllä tallilla on aina työtä!” Inkeri naurahti, ja sen äänestä kuulsi läpi hermostuneisuus. Mä ehdin just ja just vilkaista sitä mietteliäästi kun toiselta puolelta kumahti jotenkin vahva, tasainen ääni: ”Varsinkin näin isolla ratsastuskoululla.”

Turo. Mä en ollut oikein päässyt siihen vielä tutustumaan sen kummemmin, mitä nyt oltiin vaihdettu nimemme hevosia laitumelta hakiessa. Se oli aika tavallisen oloinen kaveri, mutta jotenkin kaikki siinä huokui sellaista... No, jotain vain sellaista.

”Se on charmantti!” Allu oli kiekaissut kotona aiemmin Turoa, sitä mikä se oli miehiään, pohtiessani. ”Just sellainen, ettei siitä voi kun pitää. Kaikki naiset lankee sen jalkoihin”, Allu oli hörähtänyt, ja kun se oli kuullut omat sanansa, olin nähnyt kaiken huvittuneisuuden valahtaneen sen kasvoilta ja sitten koko tyyppi olikin paennut kylppäriin joko vuosisadan paskalle tai psyykkaamaan itseään. Allun tavanomaisen suolentoiminnan ja sen paikoittain omituisen harkinta- ja päättelykyvyn tuntevana epäilin enemmän jälkimmäistä.

Turoako Inkeri jännitti? Katsoin miestä—poikaa?—vasemmallani, ja niin. Se näytti vähän siltä, että voisi olla joku ranskalaisen hevossuvun vesa, vihreine silmineen ja pitkine koipineen. Sen tumma hiuskuontalo oli mallia otan take away -kahvini Starbucksissa kauramaidolla ja juon sen kuunnellessani indiemusiikkia vintage-lappustereoistani ja siinä oli sellainen kadehdittavan helppo viba. Sellainen, että elämä oli Turolle helppoa ja vaivatonta, ja siksi sekin oli helppo ja vaivaton ihminen. Se vaikutti siis kaikin puolin hyvältä tyypiltä, mutta mä en pitänyt siitä—se oli teennäisen oloinen, ja se sai Inkerin hymähtämään katkonaisesti.

”Joo, just niin”, Inkeri hosuu ja nousi ylös.

”Mä voisin tulla myös”, Turo totesi, ”tarhausjärjestys jäi vähän epäselväksi.”

Mä räpyttelin silmiäni. Nytkö ne olivat lähdössä yhdessä tekemään jotain tallitöitä? Vaikka me oltiin Inkerin kanssa kaikessa rauhassa oltu lähdössä ratsastamaan.

”Juu”, Inkeri vastasi. ”Voidaan käydä se vaik vielä läpi, siihenkin oppii sit kyl viimeistää kantapään kautta et mikä on näppärin rytmi ja ketä voi viedä samalla ja ketä ei.”

”Mäkin tulen”, kuulin sanojen pulpahtavan suustani. Taskublondi katsoi mua pöyristyneenä: ”Ai tekemään tallitöitä??”

Siinä kokista kaksin käsin hörpäten multa meni ohi Inkerin hätääntynyt vilkaisu kohti Brittaa ja mietteliäs kurttu Britan sievästi laitetuissa kulmakarvoissa.

”No—” olin aloittamassa.

”Robert”, Inkeri sanoi tomerasti. ”Et sä ikinä tee tallitöitä.”

”Eikö meidän pitänyt olla lähös ennen kuin tää koko kokishomma tuli?” kysyin viittoen ympärilleni.

”Ai minne te olitte lähdössä?” Salma kysyi vilpittömän uteliaana.

”Siis ratsastamaan vain”, heilautin kättäni. Britan katse kiristyi, ja mä kurtistin kulmiani poissaolevasti sen pään päällä pyöriville myrskypilville.

”No mä menen nyt tekemään töitä et on rahaa millä kustantaa mun elämä”, mun paras ystäväni—jos Allu luet tämän niin siis heti sinun jälkeesi—tiuskaisi ja lähti siltä seisomalta. Turo jäi hetkeksi istumaan kunnes oikoi pitkät koipensa ja mutisi jotain vastaavaa töistä, ja lähti sitten Inkerin perään kuin muikki olisi sen joku pomo.

Samalla ovenavauksella kun Turo lähti--Inkerihän oli vain jättänyt tuulahduksen mennessään kun ovi oli paiskautunut kiinni sen jäljiltä--Allu astui sisään.

"Onko Cella täällä", se sanoi, ei oikein kysynyt.

"Ei?" Salma taas kysyi.

"Ahaa", Allu näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten se kääntyi kannoillaan ja poistui. Me kaikki räpsyteltiin hetki silmiämme, ja sitten mä nousin vähän liiankin rivaksti. Britta ja Pyry katsoivat mua pöyristyneenä silmät suurina, ja kokis niiden juomamukeissa oli läikkyä.

"Mun pitää mennä."

Salma katsoi mua laskelmoivasti, "...okei."

Sitten mä lähdin, ja alakerrassa vedin Inkerin talikon kanssa satulahuoneeseen.

"Mikä sua vaivaa?"

"Mikä sua vaivaa?" se kivahti takaisin. "Mä yritän vaan tehdä töitä! Tajuutko, mä oon nyt töissä täällä, en mä voi enää samalla tavalla hengailla!"

Inkeri tuijotti mua kylmin silmin vielä hetken, ja puski sitten mun ohi takaisin tallin käytävälle. Mulle tuli yhtäkkiä tyhjä olo.

[Jutta]

12.8.2018

Se aamu poikkesi kaikista muista aamuista.

Ei ollut autojen hurinaa pääkadulla, linnunlaulua metsässä tai auringonsäteitä taivaalla. Maa oli märkä. Yöllä oli satanut kovaa. Ilma tuntui kylmältä ja kostealta.

Tuntui, että koko Liekkijärvi olisi pysähtynyt.

Me vain seistiin tallin pihassa tiiviinä joukkona. Harmaat pilvet roikkuivat painavana massana tallin yllä. Oltiin vaan hiljaa. Joku nyyhkäisi, sitten roikuttiin pitkään yhdessä isossa halauksessa.

Tuntui täysin käsittämättömältä, mitä oli juuri tapahtunut. Tää ei ollut mikään luku kirjaston hepparomaanista tai kauhutarina kesäleirin iltanuotiolta. Kaikki oli juuri tapahtunut ihan aikuisten oikeasti. Meidän edessä kohosivat maneesin mustat rauniot ja kärventyneiden puunoksien takana seisoi se mitä yhä savuavasta ponitallista oli jäljellä.

Mä en voinut kuvitella, miltä Annesta ja Kristeristä nyt tuntui. Kun huipulta pudottiin pohjalle. Sateinen syyskausi oli alkamassa ja maneesia ei ollut. Asiakkaat kyllä käyttäisivät jalkojaan, kunhan muistaisivat viimevuosien pakkastalvet ja tulvasyksyt. Hevosia oli myytävä, jotta kaikki saisivat katon päänsä päälle. Hyvän heinän hinta oli tähtitieteellinen kuivan kesän takia.

Mä olin napannut Robertin pitkään halaukseen heti sen nähtyäni, vaikka se ei varmaan tykännyt siitä yhtään. Kosketus saa mut hermostumaan, se oli joskus sanonut mulle. Robert yritti heti kiemurrella pois, mutta mä vaan puristin mun yksikulmakarvaista ystävääni tiukasti. Harry oli onneksi ollut turvassa päätallissa.

Ja sen koulusatula.

[Robert]

12.8.2018

Tuijotin peilistä epäuskoisena mun kulmakarvaa. Se nökötti mun silmän päällä tyytyväisenä, niin tyytyväisenä kuin yksi kulmakarva vain pystyikään nököttämään. Se oli tuuhea, mutta siisti: Inkeri oli ottanut tavakseen nyppiä hajakarvoja pois sieltä sun täältä aina silloin ja tällöin. Kulmakarva liikahteli kuuliaisesti kun käskin—kurttuun, ylös, kysyväksi.

"Robert", Allu kutsui jostain olohuoneesta. Sen huuto kaikui tyhjille seinille, ja mä tuijotin discoavan karvamadon lailla liikkuvaa kulmakarvaani kuin noiduttuna. Mä olin aina pitänyt kulmakarvoista, mun mielestä ne loivat kasvoille tietynlaiset raamit, ja siksi hyvät kulmakarvat olivat tärkeät sukupuolesta riippumatta. Mun omani olivat luonnostaan vähän huolestuneet, tummat ja paksumaan taittuvat kehykset, jotka saivat mun kasvot näyttämään siltä kuin ne näyttivät.

Kylpyhuoneen ovi kävi. Lavuaarin peilikaapista heijastui oviaukossa seisova Allu. Hetken ajan meidän katseet kohtasivat peilin kautta, kunnes toisen katse harhautui katselemaan suihkuverhoja. Ne oli ostettu Ikeasta, eräänä katastrofaalisena lauantai-iltapäivänä kun me oltiin lähdetty Cellan ja Miksun kanssa ostamaan asioita, jotka Cella ja Rosa olivat vieneet mukanaan poismuutettuaan. Valkoinen suihkuverho harmaine kiemuroineen oli ollut yksi niistä hankinnoista. Nyt Aleksanteri katseli sitä kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa ja se olisi ollut joku Picasson suihkuverhovalikoimasta valikoitu puolen miljoonan euron harvinaisuus.

"Ei se ole niin kamala", Allu rykäisi lopulta. "Monet tytöthän taikoo ihan sika-aidon näkösiä kulmia tyhjästä. Olen nähnyt Instagramissa."

Tuijotin peilistä epäuskoisena mun kulmakarvaa, tai sitä aluetta, jossa se oli eilen vielä pahaa-aavistamattomana lymyillyt. Nyt sen tilalla oli ärhäkän punaista, vesikelloista helmeilevää ihoa. En ollut varma missä vaiheessa tai minkä takia osa mun kasvoista oli ottanut itseensä palovamman, mutta ensihoitaja oli epäillyt nahkavarusteiden kuumaksi äityneitä metalliosia tai vaihtoehtoisesti olin osunut johonkin tallissa hosuessani. Ne olivat aluksi epäilleet mulla hengitystiepalovammaa, mutta hengityksen palauduttua normaaliksi, olivat ne vain todenneet käheän äänen johtuvan häkän ja savun hengittämisestä, ja mystisesti kadonneiden kulmakarvat ja osan ripsista palovamman viemiksi.

"Meidän pitäisi varmaan lähteä sinne tallille kanssa", kämppikseni sanoi. "Cella laittoi viestiä, että ne on siellä jo melkein kaikki. Kohta lähtevät kisoihin. Ja Tuulia käski kysyä, mikä se ponitallista pelastettu penkki on."

"Allu", mä kähähdin ja puristin lavuaarin reunoja valkein rystysin. "Mulla ei ole toista karvaa ja puuttuu keskeltä silmää vittu ripsiä!"

"Mitä karvaa?" Allu hämmentyi.

"No kulmakarvaa, you fuckin' moron!!" ärähdin sille niin kovaa kuin karhealta kurkultani pystyin, ja puskin sen ohi olohuoneeseen. Allu väisti helposti mun käden alla, aivan kuin sillä ei olisi ollut mitään massaa, kunhan vain leijaili aaveen lailla ympäri asuntoa. Mä huomasin toivovani, että se olisi ollut kuin tiilistä ladottu seinä, kova ja karkea mun rystysten alla, mutta ei. Se oli vain Allu, ja Allu oli aina ollut pehmeää kuin vesi.

Kun tulin mun huoneesta, Allu tiesi ojentaa mulle North Facen mustaa pusakkaa. Sade ropisi ikkunoita vasten, ja mua kylmäsi jo valmiiksi.

Allu ajoi.

Mä istuin hiljaa apukuskin paikalla ja pelasin Sanajahtia, suomeksi, ihan vain lisätäkseni sen puuduttavuutta ja omaan typeryyteeni kyllästymistä. En saanut ikinä pidempiä sanoja, ja harvemmin edes kaikkia niitä lyhyitäkään. Sellaisia kuten (talli)palo, pakko (luopua hevosista), pako (savuavasta ponitallista), (mikä oli ollut kaiken) alku ja (Seppeleen) loppu (sellaisena kuin me sen olimme tienneet koko elämämme). Tietenkään sovellus ei hyväksynyt erisnimiä kuten Anne (joka menetti melkein kaiken).

"Me ollaan just lähdössä sinne Ruskamäkeen", Inkeri sanoi heti ensimmäisenä kun astelimme tallipihalle. Ponit seisoivat rivissä hoitopuomilla ja tytöt tarmokkaasti sovittelivat niiden selkään satuloita, jotka eivät olleet niiden omia. Sade pirstoi pitkin pihaa, jäi lätäköiksi paloautojen ja traktorien painamiin renkaanjälkiin. Piha oli yhtä sohjoa, kuin pahimpina kurakausina, ja nyt oli elokuu.

"Ai menette ihan oikeasti kilpailemaan? Onko hevoset kunnossa? Ettei kellään ole mitään häkämyrkytysoireita?" eläinlääkäri-Allu alkoi huolehtimaan ja kurkkasi Polinan sieraimiin.

"Ne ovat vähän säpsyn oloisia, ja ehkä väsyneitä", Tuulia kertoi ja silitti Hestian kirjavaa kaulaa. Ponitammat seisoivat lähellä toisiaan, kun toisistaan turvaa hakien, ja niiden vieressä Gekko näytti pystyynkuolleelta korvat apaattisessa luimussa ja sade sen karvan kastelleena. Ponnekas Saaga harjasi sitä tarmokkain vedoin, enkä mä ollut ihan varma yrittikö se harjata tallipalon mielestään.

"Mulla ei ole toista kulmakarvaa", henkäisin huppuni alta. Inkeri mulkaisi mua.

"Joo, ja mulla ei ole Polinalle sopivaa satulaa, koska joku vitun idiootti riskeerasi henkensä jonkun helvetin koulupenkin takia", se kivahti ja kiristi vyötä. Satula heilui selässä, juuri tarpeeksi liian leveä siron suomenhevosen kapeaan runkoon. Inkeri kirosi ja sen iho muuttui punertavaksi, enkä mä ollut varma itkikö se vai suututtiko sitä. Mun teki mieli koskettaa sitä, sen käsivartta tai olkapäätä, mutta en uskaltanut, ja mun käsi laskeutui takaisin sinne missä se oli ollutkin, avuttomana roikkumassa mun reittä vasten.

Anne pyyhälsi päätallista toimeliaan oloisena. Se näytti väsyneeltä, väsyneemmältä kuin suurratsastuskoulun omistajat yleensäkin, mutta jaksoi silti puhua Ruskamäkeen lähdöstä aivan kuin eilenkin, tavallisena aamuna. Se toisti samoja repliikkejä, papereista nimiä ja kilpailutiedotteen infopointteja lukien aivan kuin käsikirjoituksesta roolihahmonsa sanoja luntaten. Tuijotin Anne Ollilaa, joka ei tuntunut olevan yhtään se sama Anne Ollila, joka ei ollut halunnut mun lähtevän ja joka oli avosylin ottanut mut takaisin Seppeleeseen.

"Voi Robert", se henkäisi ja sen kasvoille ilmestyi jokin hymyntapainen. Se katseli mun kärähtäneitä kasvoja kuin sen olisi tehnyt mieli ottaa leukani käsiinsä, tarkastella jok'ikistä vesikelloa ja ihonrepaletta mun kasvoilla. Nainen kuitenkin pysyi paikoillaan, silmät etäisinä mua katsellen. Sitten se hymähti, melankolisesti, huvittuneesta kaukana: "Oliko Vennan vanha satula kulmakarvan veroinen?"

Se sivalsi mun sielua, tai jotain. Potkaisin maata jalkojeni alla ja takki kahisi kun kohautin olkiani.

Mä olin vain halunnut säilyttää pienen palan mun Seppelettä.

[Robert]

13.8.2018

Savu nuolee raunioita, tiedäthän miltä tuntuu, lauloi joku miesääni autoradiossa. Me kiirehdittiin kilpaa Allun kanssa vaihtamaan kanavaa. Meidän kädet törmäsivät toisiinsa, koskettivat kiusallisesti, ja Allun käsi palasi rattiin kuin sähköiskun saaneena.

"Hyvä kun vaihdoit", se sanoi vakaalla äänellä kun joku muu kotimainen miesääni alkoi laulaa vatsanpohjassa olevista perhosista, hevosista ja tuhatjalkaisista. Katsoin sitä hetken, sen keskittynyttä ilmettä ja rattia puristavia käsiä. En ollut yhtään varma, miten Allu käsitteli tätä kaikkea, mutta siitä olin varma, että Cella ei ollut Holma-Harringtonin linnakkeeseen lauantain jälkeen astunut.

Kysymys: Miten Aleksanteri Holma käsitteli tallin tragedian?

Vastaukseni: Yksin.

Mun suunpieli nytkähti, yhtäkkisestä oivalluksesta pitämättä. Allun silmistä heijastui tuulilasiin piirtyneet sadepisarat, tasaisesti puolelta toiselle nytkähtelevät pyyhkijänsulat ja vehreän vihertävä puu toisensa jälkeen, aina kunnes pyyhkijät pysähtyivät ja puut muuttuivat yhä mustemmaksi kuin edellinen.

Kysymys: Miten Robert Harrington käsitteli, no, yhtään mitään?

Vastaukseni, ja kaikkien muidenkin: Kääntämällä katseensa muualle.

Katselin pihalle seisahtunutta traktoria, maneesin perustuksia. Puoliksi mustuneita koivuja, tuulen riepottelemia aidanlankkuja, epätavallisissa kokoonpanoissa tarhailevia laumoja. Auto heilahti kun Allu löi oven perässään kiinni. Pisaroiden läpi näin sen vetävän hupun päähänsä ja lompsivan tennareissaan kohti tallia, yksin.

Aina välillä mietin, milloin Allu kyllästyisi muhun. Milloin se ymmärtäisi, ettei me eletty symbioosissa. Tai elettiinhän mä, mutta milloin se ymmärtäisi, että me ei oltu herkkutatti ja mänty, tai edes jäkälä ja mänty. Milloin se vihdoin ymmärtäisi, että mä olin kääpä ja Allu oli koivu, ja jättäisi mut oman onneni nojaan tekemään mitä kaltaiseni, no, käävät tekivät: lahottamaan. Itseäni, jos en Allua.

Jossain vaiheessa Alviina koputti auton ikkunaan, ja mä havahduin kuvittelemasta itseäni sienenä. Se hymyili maireasti kun näki mun hätkähtävän ja puhui meitä erottavan ikkunan tukahduttamalla äänellä: "Ootko sä tulossa vai menossa? Vai mökötätkö vain autossa muuten vain, Harvey Dent?"

Sen Batman-referenssi ei mennyt multa ohi, ja se varmasti näkyi mun nyrpeässä ilmeessä, sillä hymy mansikkablondin huulilla leveni entisestään. Se suoristautui ikkunan takana täyteen mittaansa ja otti pari askelta taaksepäin, tietäen saaneensa mut ulos autosta.

"Miten sä voit vitsailla tästä?" kysyin vaaleaan huppariin sonnustautuneelta tytöltä kun könysin autosta ylös. Alviina keikkui kannoilta päkiöilleen, märkä sora rahisten sen kumisaappaiden alla. Se hymähti, kaikkea muuta paitsi huvittuneena, ja kohautti olkiaan. Pisarat tekivät tummia laikkuja sen vaatteisiin. Mua ärsytti, että satoi. Talli oli palanut lauantaiyönä, ja nyt satoi, satoi ja satoi. Päivätolkulla vain satoi, aivan kuin se olisi ollut jonkin ylemmän tahon mielestä hauskaa ironiaa.

Hymy katosi Alviinankin huulilta. Se ei sanonut mitään, mutta näin sen tavassa, jolla se laittoi kädet taskuunsa ja katsoi huultaan purren horisonttiin. Jokainen käsittelee asioita tavallaan, kaikki siinä huusi. Sitten se katsoi mua ja mä en ollut ikinä nähnyt Alviinaa niin vilpittömän vakavana. Se näytti ihmiseltä, huolestuneelta, sellaiselta, ettei se tiennyt mitä tuleman piti. Alviina näytti samalta kuin me kaikki muut: epävarmalta.

Epävarma oli hyvä sana. Me oltiin epävarmoja siitä, miten nyt piti toimia. Oltiin epävarmoja, mitä oli tulossa. Oltiin epävarmoja, miten tästä voisi ikinä edetä. Oltiin epävarmoja, miten tämä tulisi loppujen lopuksi meihin kaikkiin vaikuttamaan.

Siksi juuri tuntui samalla tavattoman epänormaalilta mutta turvallisen tutulta kokoontua hoitopuomille, laittamaan hevosia tunneille kuin arki vain jatkuisi tästä normaalisti. Jutta oli luvannut osallistua Harrylla koulutunnille tänään, se oli ollut eilen kentällä luonnottoman säpsy yksinään, mulkoillut vain maneesia suostumatta kääntämään selkäänsä hohkaville raunioille.

Mua ei huvittanut ratsastaa. Mä en ymmärtänyt, miten ketään huvitti.

Annen painokas ääni kajahteli kentältä äänentoistolaitteen kantamana. Jos me oltiin epävarmoja, mä en voinut kuin kuvitella miltä Annesta tuntui. Seppele oli sen elämäntyö.

Ehkä siksi mä sanoin mitä mä sanoin Turosta. Ei mulla varmaan ollut mitään sen suurempaa sitä vastaan, enhän mä oikeastaan edes tuntenut sitä. Se, että siinä olisi ollut jotain hämärää, sopi kuvioihin. Se oli ilmestynyt kuin tyhjästä, aivan liian hyvännäköinen ja vieraanoloinen hahmo Liekkijärven ratsastuskoululla, ja sitten talli oli jo ollutkin savumeren nielussa.

Kun Inkeri paineli satulahuoneeseen, mä luikahdin sen perässä.

"Inkeri", sanoin ja painoin satulahuoneen oven kiinni.

"Mitä? Mitä sä haluat?" Inkeri kiehahti ja kääntyi kohtaamaan mut. "Mikä suhun on mennyt? Mitä muuta sä jätit sinne liekkeihin kun sun kulmakarvas? Kaiken järkes?? Haluutko sä kuolla, tappaa ittes vai häh!?"

Sanat sihisivät sen valkeiden hampaiden välissä, ja sen hymy oli vääristynyt. Mun mieleen tuli joskus lukemani lausahdus—most species show their teeth as a threat, as a sign of aggression—ja mun kurkku tuntui yhtäkkiä karhealta, enkä tiennyt johtuiko se lauantaisesta sankariteostani vai Inkeristä.

"En", vastasin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle.

Sitten sen kämmen läsähti mun poskea, mun pisamaista, ruskettunutta poskea vasten. Ja sitten sen käsi jähmettyi ilmaan hetkeksi, yhtä epäuskoisena kuin me. Mä suljin silmäni hetkeksi, laskin seitsemään ja tunsin alkavan jomotuksen lihassani. Annoin leukani tippua auki, liikkua puolelta toiselle kuin tarkistaakseni sen toimivuuden, ja lopulta vein oman käteni tunnustelemaan kivusta sykkivää ihoani.

En tiennyt mitä olisin voinut sanoa. Miksi sä sitten teit niin, en minä tiennyt.

En sanonut mitään, ja Inkeri kääntyi ottamaan telineestä satulan tiukkaan syleilyynsä ja kiirehti ulos huoneesta. Mä jäin seisomaan niille sijoilleni, käsi poskea vasten ja katse kuraisessa betonilattiassa. Mun poskea jomotti, yhtä paljon kuin vesikelloista silmäkulmaa, ja kaikki se kipu kirvoitti kyyneleitä mun silmiin.

"Hei, Robert, pitäisikö mun laittaa kuitenkin noi suojat? Tai pintelit ees? Jos se alkaa taas tekemään niitä hirveitä stuntteja, se kolhii koipensa heti—oho", Jutta aloitti ja kiersi mun ympäri, jalkavermeitä kaaoksenomaisesta varustehuoneesta katseellaan hakien, kunnes sen katse eksyi muhun. "Robert, onko kaikki okei?"

Mun käsi irtaantui mun kasvoista ja mä katsoin kämmentäni kuin se olisi voinut antaa mulle vastauksia kysymyksiini. Teko, tai ehkä se, mitä sen jäljiltä Jutalle paljastui, kirvoitti siitä irti uuden oho-äännähdyksen. Sitten se hellästi tarttui mun käteen ja laski sen alas, toisella kädellään lippistä pois mun kasvoilta siirtäen.

"Mitä tapahtu?" se kysyi.

"Ei mitään", sain sanottua. Jutta oli kuin mun ääni ei olisi eronnut normaalista. Silmiä kutitti. "Mulla ei ole kulmakarvaa."

"Ei se mitään", Jutta sanoi ja hymyili, lohduttomasti, mutta hymyili kuitenkin. Sitten se halasi mua, painoi otsansa mun olkapäätä vasten ja rutisti kuin ei olisi voinut saada mua tarpeeksi tiukkaan halaukseen. Mä katselin huoneen kattoparruja ja toivoin, että silmäluomet saisivat pidettyä kyyneleensä kurissa.

Lopulta Jutta päästi irti ja haki Harryn pintelit käsiinsä. Sitten, keko valkeita pintelipatjoja ja turkooseja pintelirullia sylissään, se kallisti päätään: "Ei se näytä niin pahalta."

Mä en tiennyt, mistä se puhui, enää: mussa oli niin paljon kaikkea, joka näytti pahalta vaikka muut halusivat muuta uskotellakin. Siitä oli tulossa mun uusi identiteetti: ei se näytä niin pahalta.

Vessan kelmeässä valossa mun iho helotti punertavana, jääden kakkoseksi ainoastaan kirkuvalle silmäkulmalleni. Puristin likaisen lavuaarin reunoja, rystyset valkeina, ja puristin ja puristin ja puristin. Lavuaari ei liikahtanut, ei väistänyt alta kuten Allu. Se pystyi paikoillaan, posliinin pinta kylmä mun liekehtivältä tuntuvia kämmeniä vasten.

Jos mä olisin joku muu kuin Robert Harrington, mä olisin ehkä lyönyt nyrkkini keskelle peilikuvaani. Olisin nyppinyt lasinsirpaleita rystysistäni ja käynyt naapurikaupungin K-Raudassa ostamassa Annelle uuden peilin. Olisin taas katsellut kuinka muut katselivat mua ja kuullut kuinka se ei näyttänyt niin pahalta.

Mutta mä olin Robert Harrington, joten mä päästin irti lavuaarista ja annoin itseni peruuttaa kunnes turvallinen seinä otti mut vastaan ja antoi mun valua sitä vasten aina maahan asti. Lattia oli kostea ja kurainen, lukuisista kenkäpareista likaantunut. Olisin haudannut kasvot käsiini, hieronut suljettua silmiä kunnes kämmeneni olisivat painaneet galaxeja silmäluomiini.

Nyt vain tuijotin vessanpönttöä kuin se voisi antaa mulle kaikki vastaukset tähän elämään.

Se ei antanut, ei vaikka mä kuinka tuijotin.

Kysymys: Miten elämä tästä jatkuisi?

Vastaukseni: En tiedä.

Kysymys: Miten me pääsisimme tästä yli?

Vastaukseni: En tiedä.

Kysymys: Onko paluuta entiseen?

Vastaukseni: Puhummeko Seppeleestä vai Inkeristä?

[Robert]

16.8.2018
Jos mun pitäisi nimetä päiviäni elämässä kuten televisiosarjat nimeäisivät jaksojaan, tämän päivän jakson nimi oli Tapaus Britta, tai jotain muuta vastaavaa. Jakso alkaisi tallin pihalla, kamera tallentaisi hälinää ja helinää kun tuntilaiset valmistautuisivat tunneillensa, ja sitten se vaimenisi maagisesti huomaamattomaksi taustaääneksi kun kamera tarkentaisi muhun. Mä puuhailisin kaikessa rauhassa Harryn karsinalla, tai, no, tuijottaisin hevostani. Kamera kuvaisi vuorotellen minua ja hermostuneen oloista hevostani, ja taustalla soisi jännitysmäinen musiikki.

Sitten musiikkiin tulisi katko: Salma vahingossa säikäyttäisi mut ja saisi mut tiputtamaan riimunnarun käsistäni. Se pahoittelisi, minä pahoittelisin, ja aluksi mitättömältä vaikuttanut kanssakäyminen vaihtuisi brittidraamojen tapaan syvälliseen keskusteluun kun Salma huomaisi poissaolevan katseeni ja pahoittuneen mieleni.

Paitsi sitä ei tapahtunut. Salma pahoitteli, minä pahoittelin. Sitten se astui Bonnien karsinaan, laittoi ponilleen riimun päähän ja talutti sen ulos. Me ei keskusteltu syvällisiä, eikä Salma ei maagisesti huomannut mun mielessä myrskyäviä tummia pilviä.

Kaikilla oli pahoittunut mieli, ja me oltiin liian syvällä omissa aalloissamme auttaaksemme toisiamme. Niinhän lentokoneessakin aina neuvottiin: laita oma happinaamarisi ensin, ja auta sitten muita.

Harry oli ollut sisällä palon alettua. Tunkkainen savu oli punkenut myös päätallin helteiden jäljiltä avoimista ikkunoista ja ovista sisään, ja hevoset oli nopeasti evakuoitu ulkotarhoihin sekalaisissa seurakunnissa. Ne eivät olleet ärhennelleet toisilleen kuten tavallisesti, vaan hakeneet turvaa laumasta. Harry oli liimautunut tiukasti Tikrun kylkeen, ja normaalisti hapannaamainen tamma oli antanut sen tehdä niin. Vielä ulkoilleelle Bonnielle Harry oli kiljunut hädissään kunnes oli kuullut karsinanaapurinsa vastauksen pihan toiselta puolen.

Nyt karsinassaan kutova tamma vaikutti stressaantuneelta. Siinä oli samoja piirteitä kuin tien päällä eläneellä kilpahevosella, jollain Harrykin oli ollut, mutta potenssiin kolmesataaseitsemän. Pyry oli kuitenkin lohduttanut, että harmaakorvan ruokahalu oli normaali ja että se säikähteli yhä vesiautomaattiaan yhtä huvittavasti kuin aina aiemminkin. Mua pelotti: Harry oli rauhoittunut Seppele-elämänsä aikana valtavasti, ja jos ihan rehellisiä oltiin, mulla ei ollut mikään kaipuu palata entiseen. En tiennyt, pärjäisinkö enää sellaiselle hevoselle kuin Harry oli—olin taantunut, paitsi ratsastajana niin myös hevosen käsittelijänä.

Oleskelutila oli tavallisesti tiistai-illasta poiketen hiljainen. Istuin sohvalle ja kuuntelin häilyviä ääniä ikkunan takana, yrittäen sulkea ne päästäni. Täällä me oltiin istuttu kun ponitalli oli alkanut palaa. Siitä lieskat olivat edenneet kiireesti puita pitkin maneesiin, nuolien sen punaisia seiniä nälkäisinä, nääntyneinä.

Palovammaa poltteli. Se ei ollut niin paha kuin olisi voinut olla, eikä yhtään niin suuri kuin olisi voinut olla. Kosketin sen reunaa, ja sihahdin karkean sormenpääni koskiessa märkivää ihoa.

“Hei”, hiljainen ääni tervehti ovelta. Mä katsoin tulijaa.

Huoneessa oli yhtäkkiä ahdistava ilma, vähän niin kuin ponitallissa oli ollut. Mun kurkkua kuristi ja kutitti, kuin pienet kynnet olisivat raapineet tietään ylös mun henkitorvea. Mä en pystynyt hengittämään, ja se tunne rakensi pakokauhulle parhaillaan majaa mun rintakehässä.

“Eikö toi kannattaisi sitoa jotenkin?” Britta kysyin kuin huoneen ilmassa ei ollut mitään vikaa.

“Ei”, vastasin ja yritin rauhoittaa pakonomaisen hengitykseni. “Sen pitää saada hengittää.”

Britta katsahti mua vielä viimeisen kerran, ja suuntasi sitten täyttämään vesipulloaan. Selkä mulle käännettynä, se puhui juoksevan hanan yli: “Sunkin pitäisi saada. Luulin, että ne lanssista sanoivat, ettei sulla ollut mitään hengitysongelmia.”

En vastannut. Vesihana pysähtyi.

“Pitäisikö se putsata kuitenkin?” Britta kysyi ja mä porailin katseellani reikiä sen takaraivoon.

Naurahdin kuivasti. “Are you offering?” kysyin, ja me molemmat tiedettiin, että se oli nälväisy.

Britta kääntyi silmiään pyöräyttäen ja nojasi käsillään tiskipöytään. “Why not”, se sanoi, sujuvasti kieltä vaihtaen, “if you want me to.”

Mua ärsytti se tapa, jolla se oli kääntänyt tilanteen: minä kysyin tarjoutuiko se, se kysyi halusinko minä. Kumpikaan ei suostunut vastaamaan kaartelematta. Niinpä: “I guess, if you want to, though. Harry sneezed on me earlier.”

“That’s bacteria”, Britta totesi tietäväisenä. Sen aksentti oli muuttunut vuosien saatossa, tai ehkä mä olin vain unohtanut. Se istui mun viereen hiljaa, siveellisen etäisyyden päähän, ja kohotti hanan alla kostuttamaansa nenäliinaa kysyvästi. Minä nyökkäsin, mutta en voinut pidättää terävää hengenvetoa kun pehmeä nessunpalanen kosketti palovamman reunaa.

Britta oli otteissaan hellä, mutta varma. Se ei ollut hellä siksi, että halusi olla varovainen kanssani, vaan se oli hellä siksi, että haava vaatisi hellää käsittelyä ettei uusi, hentoinen iho menisi rikki. Se ehkä kuvasti Brittaa niin hevosten kanssa kuin ihmisenäkin: se ei olisi hento ja hellä suotta.

“Why’d you do it?” se kysyi yhtäkkiä. Mä katsoin sitä alta kulmieni. Tai, toisen kulman.

Mä olin miettinyt paljon miksi tein sen. Miksi pelastin Vennan satulan. Tai miksi panin Inkeriä. Yhteinen tekijä niillä oli helppo, huoleton menneisyys, jonka perään mä taisin jotenkin haikailla. Tosin Venna taisi jo olla mennyttä, ja Inkeri, tai ainakin se, mikä yhteisestä menneisyydestämme oli jäljellä, oli niinikään mennyttä.

Kai mä vaan halusin säilyttää sen mitä oli, tai suojella sitä mitä siitä oli jäljellä. Huolettomista kesäpäivistä, pisamaisista poskista ja ratsastushanskojen piirtämistä rusketusrajoista, jotka kaikki muuttuivat päivä päivältä yhä utuisemmiksi mun ajatuksissani.

Joku ehkä kutsuisi mun pelastusmenetelmiä kyseenalaisiksi.

Ja joku toinen ehkä huomauttaisi, että olihan Inkerin paneminen ja Vennan satulan raahaaminen palavasta rakennuksesta kaksi vähän eri asiaa. Sitten taas toisaalta: Vennan satulan pelastaminen ei tuonut Vennaa takaisin eikä Inkerin paneminen saanut sitä hymyilemään yhtä huolettomasti kuin viisi kesää sitten.

“Mitä sulle ja Inkerille on tapahtunut?” Britta kysyi, kun olin ollut hiljaa liian kauan.

Katsoin Brittaa silmiin, ja yritin nähdä mitä se oli kuullut, ehkä nähnytkin. Mutta sen silmät eivät paljastaneet mitään, katsoivat takaisin kylminä ja etäisinä. Mä kohautin olkiani takki rahisten.

“Ei oikein mitään”, sanoin.

Britta vain hymähti.

[Robert]

1.9.2018
Jokin ahdisti. Mä en osannut sanoa mikä, tai missä, tai miksi, mutta tunsin sen. Tunsin sen sykkivän kylkiluideni lomassa hapuillen, sydämeni ympärillä kuin tiukasti puristavat sormet, kaulaani kuristaen. Se sai jalkani ja käteni levottomiksi, mieleni harhailemaan ja keskittymiskykyni katoamaan. Normaalisti niin lämmin oleskeluhuone vaikutti nyt kalskealta, ilta piirtäen pihapiiriä entistä mustemmaksi, kuin ivaten Seppeleen tragediaa kahta kovemmin.

Cella joi jo kolmatta kahvikuppiaan—se oli tullut kuulemma yölennolta aamuauringon ensisäteissä Helsinki-Vantaalle ja sieltä suoraan tallille—ja Saaga oli lukevinaan jotain hevoslehteä, mutta se ei ollut kääntänyt sivua pitkään aikaan. Allu istui sen vieressä, Cellaa vastapäätä, jokseenkin vaivaantuneena, enkä mä tiennyt johtuiko se Cellasta, musta vai siitä, että se istui 12-vuotiaan vieressä ja yksinkertaisesti vain vaivaantui siitä, koska oli Allu.

Sitten kävi ovenkahva.

"Joo, kiitos", kuului Inkerin haudanvakava ääni kuului kun se raotti ovea. Sitten se sulki sen perässään.

Cellalle tuli kiire nielaista viimeisin kahvihörppynsä. "Keitä ne oli??"

"Jotain poliiseja, kai", Inkeri sanoi. "Kyselivät vaan mistä kaikki oli saanut alkunsa. Vaikka enhän mä tiedä."

"Eikö me puhuttu poliiseille sillon heti", Cella mietti.

"Puhuttiin", sanoin ja katsoin sitten Inkeriä. "Ootko varma, ettei ne ollut mitään toimittajia? Näyttikö ne virkamerkkejä?"

Inkeri katsoi mua ärtyneenä ja marssi sitten jääkaapissa hakemaan juomapulloaan. "En mä puhuisi millekään saatanan toimittajille, en mä oo niin tyhmä kuin sä luulet."

Cella kohotti vähän kulmaansa ja katsoi mua ohimennen ennen kuin uppoutui taas kahvinsa nauttimiseen. Mä päätin olla ihan hiljaa ja pyörittelin puhelinta kädessäni kuin en olisi juuri minuutti sitten katsonut ihan kaikki somet ja lehdet ja pelit ja relit läpi. Inkeri istui Saagan viereen sellaisella antaumuksella, että nuorempi tyttö lehtineen pompahti suosiolla kaksikymmentä senttiä lähemmäs Aleksanteria, mikä puolestaan sai rakkaan kämppikseni liimautumaan seinään.

Mä ehdin katsoa Allua kulmiani kurtistaen, kilpaa Cellan kanssa, kunnes ovi kävi taas: Alviina, vanavedessään Britta. Cellan kryptinen ilme suorahtaan valahti, muuttuen nanosekunneissa kiivaan mietteliäästä loputtoman kyllästyneeseen. Inkeri yritti porata katseensa jonkun proteiinifirman logolla varustettuun juomapulloonsa, enkä mä jäänyt hirveästi kakkoseksi—olin aika varma, että se sama juomapullo oli seilannut proteiinilirut pohjallaan vakaasti homehtuen milloin missäkin tallin nurkassa.

"Kuulusteliko nuo pukuhäiskät teitäkin?" Alviina kysyi kujertaen, ja istuuntui väkisin just siihen pieneen tilaan, jonka Cella oli jättänyt viereensä. Lentoemäntä näytti siltä kuin sen viereen olisi istunut joku pahempikin haaskalintu—no, eihän se ollut niin kaukana siitä, mitä Alviina ehkä oli todellisuudessa—ja puristi kahvikuppiaan niin valkein sormin, että mä pelkäsin sen pirstautuvan.

"Ne olivat jotain vakuutustyyppejä, kuulemma", Britta lisäsi, tosi kasuaalin rennosti, kuin mun ja sen sekä se ja Inkerin välillä ei olisi ollut jotain käsinkosketeltavaa korkeajännitettä, jonka koskettaminen saisi koko ilman sähköistymään ja mahdollisesti räjähtämään käsiin.

Vanha seinäkello tikitti, eikä kukaan vastannut Alviinan kysymykseen.

"No?" se kysyi.

"Inkeri kai niille jutteli", Saaga murtui ensimmäisenä.

"Aijaa", Alviina sanoi maireasti ja siirsi katseensa pikkutytöstä Inkeriin, joka ei varsinaisesti ollut kamalasti Saagaa isokokoisempi. "Mitä ne kyseli?"

"No varmaan samoja juttuja mitä teiltä kyseli", Inkeri vastasi happamana.

"Ei ne kysellyt meiltä mitään", Britta sanoi terävästi keittiön puolelta. "Kunhan kävelivät ohi ja kysyivät ohimennen milloin Anne mahtaisi olla paikalla."

Cella oli pärskäyttää kahvimukiinsa. Kun se sai sen laskettua pöydälle, se totesi: "Tiukka kuulustelu."

Alviina tuhahti. "Ovat ne täällä aiemminkin pyörineet."

"Ja Annesta puheen ollen, mun täytyykin lähteä itsekin metsästämään sitä. Töihin liittyen", Inkeri sanoi ja tarrasi palkkariinsa tai miksi ikinä nuo salihirmut niitä juomiaan kutsuivatkaan. Munkin pitäisi oppia, mulla oli nimittäin suunnitelma. Sen suunnitelman takia mä nousin soveliaasti noin kaksi ja puoli minuuttia Inkerin lähdön jälkeen ja mupelsin jotain Harrysta, jota Jutta oli parhaillaan ratsastamassa kentällä.

"Tarviiko sun valvoa niitä muka? Nehän voittivat Ruskamäelläkin luokkansa", Alviina sanoi ystävällisesti, niin ystävällisesti, ettei se ollut enää yhtään ystävällistä. Mä tuijotin sitä hölmistyneenä ja auoin suutani kuin kala kuivalla maalla. Lopulta sain ähkäistyä jotain se on mun hevonen -tyylistä ja singottua itseni ulos ahdistavasta huoneesta. Hengitys lokerikkojen luona kulki jo vähän vapaammin, ja alakertaan päästyäni olin kuin uusi mies!

Rinta rottingilla marssin suoraan toimistoon, josta löytyi Inkeri muttei Annea. Blondi nosti katseensa Annen tuntikalenterista, soi muhun vilkaisun ja keskittyi sitten taas selaamaan hevoslistauksia. Se ei kysynyt, mitä asiaa mulla oli tai etsinkö Annea.

"Tota", sanoin. Inkeri ei katsonut mua. Yritin löytää sen äskeisen tunteen, sen saman keveyden askeleessa ja pörheyden rinnassa, ja sitten sanoin: "Mä tahtoisin tulla salille sun kanssa." Ja heti sanojeni jälkeen tunsin kroppani kuin lyyhistyvän, henkisesti—eihän tämä ollut sittenkään hyvä idea! Mä en ollut pohtinut sitä päässäni kuin kuukausitolkulla, kenellekään mitään sanomatta, ja nyt kuin olin ne sanat ulos kakistanut, mua kadutti. Kadutti ne sanat, kadutti koko ajatus.

Inkerikin näytti epäilevältä.

"Ethän sä oo ikinä käynyt salilla."

Yritin löytää jotain itsekunnioitukseni rippeitä toimiston lattialta. "Niinpä."

"Miksi sä haluat tulla salille? Mun kanssa?"

"No", aloitin ponnekkaasti, "ensinnäkin voisin viettää aikaa sun kanssa. Toiseksi, ratsastajan oma kunto on yhtä tärkeä kuin hevosen kunto."

"Sä haluat viettää aikaa mun kanssa?"

"Of course?" vastasin hölmistyneenä. "Nyt kun sä oot täällä töissä niin ei me enää hengailla samalla tavalla tallilla ja, let's be real, me ei ihan hirveästi hengailla muualla kuin tallilla. Niin olisi kiva hengailla muualla kuin tallilla. Tai siis tallillakin. Tahtoisin täällä tallillakin, mutta myös muualla."

"Ai?" Inkerin asento muuttui. Se vaikutti yllättyneeltä.

"Ja oishan se kiva olla, no, vähemmän, um, y'know... Thick, or whatever the youths say."

Inkerin katse suuntautui jonnekin mun lovehandlesien tienoilla ja yhtäkkiä mä punastuin. Sitten se kohautti olkiaan ja pian löysinkin itseni siivoamasta Lassen karsinaa kun Inkeri jauhoi eri palkkareista ja heroista. Ehkä tämä oli sittenkin ihan hyvä idea. Ainakin nyt vielä, kun mä en tiennyt mitä tuleman piti.

[Robert]

11.12.2018
Mun reidet huusivat hoosiannaa kun vetelin kyykkyjä samaa vauhtia kuin Inkeri, jonka kiivasta tahtia oli vaikea seurata peilikuvan kautta. Me oltiin käyty salilla yhdessä nyt kolmisen kuukautta, välillä vaihtelevalla menestyksellä, mutta talvisen loskapaskan tultua yhä enemmän, ja olin iloinen huomattuani edistystä milloin milläkin osa-alueella: vanhat farkut eivät enää puristaneet, jokunen t-paita alkoi kiristää hihansuusta.

"Ja se oli siinä", Inkeri puhisi vieressä korallinvärisissä pöksyissään. Mä henkäisin ja annoin itseni valahtaa lattialle makaamaan. Liekki-Kunto oli hiljainen vielä tähän aikaan päivästä, eikä siellä meidän lisäksemme ollut kuin muutama ihminen, ja niistäkin kaksi istuskelivat rennosti kuntopyörillä juttuaiheiden pyöriessä viikonlopun pikkujouluissa.

"Sä pysyt paremmin mukana", oma henkilökohtainen treenipiiskurini totesi ja hörppäsi vettä juomapullostaan. "Sillon syksyllä ei ois ollut puhettakaan, että oisit vetänyt näin intensiivisesti."

Mä vilkaisin sitä lattialta virnistäen. Inkeri ylösalaisin lattiatasosta näytti paljon pidemmältä ja lihaksikkaamalta kuin se olikaan, joten pinnistelin itseni istuvaan asentoon ja tartuin omaan juomapullooni. Teräksinen pullo oli pitänyt veden viileänä, ja se tuntui joltain elämän eliksiiriltä valuessaan kurkusta alas. Inkeri nojaili kaikessa rauhassa läheiseen taljaan ja selasi puhelintaan, hampaiden painellessa poissaolevasti lovia juomapullon pehmeään suukappaleeseen.

"Cella on soittanut", se sanoi.

"Aijaa", vastasin ja pyyhin hikeä otsalta pyyhkeelläni.

"Kuus kertaa."

"Oho."

"Soitan sille takas", Inkeri sanoi informatiivisesti.


-


Olin varma, että Inkeri ajoi ainakin kaksikymmentä kilometriä yli nopeusrajoitusten kun viiletettiin kohti Seppelettä. Keskipäivän aurinko ei tarjonnut paljoa valoa hämärään maisemaa, ja tiekin oli sitä ympäröivistä lumipenkoista huolimatta menettänyt oman peitteensä, ollen vain tummanruskeaa sohjoa auton renkaiden alla. Se kohisi auton pohjaa vasten, ja Inkeri mutisi jotain talvirenkaiden tarpeellisuudesta kun kunnon talvea ei enää edes tullut. Mä katselin poissaolevana ikkunasta ulos, ohikiitäviä paljaita puita ja lumipeitteisiä kuusia, ja mietin miksi Cella oli kehottanut meitä tallille kiireenvilkkaa.

Seppeleen parkkipaikalla oli poliisiauto.

"Well, well, well", totesin ja annoin pääni täyttyä spekulaatioista. Palanut maneesi, tai se mitä siitä oli ollut jäljellä, oli jo purettu ja uudet rakennustyöt olivat jo kovassa vauhdissa--Anne oli luvannut uuden maneesin avattavaksi tammikuussa. Vanhan maneesin tilallekin oli jo noussut konehallin perustukset, ja Kasper oli tiennyt kertoa sinne rakentuvan myös turvesäilö. Kaikki nämä muutokset tuntuivat rajuilta kun Seppeleen seesteinen pihapiiri ei ollut elinikänsä aikana kokenut mitään sen suurempia muutoksia, ja nyt viime vuosina sinne oli noussut rakennusta jos toistakin.

"Eikö se tuhopolttojuttu oo jo haudattu", Inkeri puhisi ja sammutti auton. "Tai Annehan sanoi, että se ei saanut mitään vakuutusrahoja."

"Mä kuulin, että Daniel maksoi uuden maneesin", vastasin tietäväisesti.

"Millä rahalla? Meneekö sen bisneksillä muka niin hyvin?" toinen puuskahti. Turvavyö kolahti ovea vasten ja Inkeri puski itsensä ulos autosta, ottaen jo reippaita askelia kohti tallipihaa. Mä kiirehdin sen perään ja huomasin, ettei taskublondi edes lukinnut autoaan.

"En mä tiedä. Kuulin vain", kohautin olkiani kun olin löytänyt itseni samasta kiireisestä tahdista kuin Inkeri vierelläni. Alviina oli tiennyt kertoa, että Danielilla oli näppinsä pelissä maneesin kanssa, ja koska tiesin, ettei Daniel ollut mikään rakennusalan ammattilainen, oletin sen näppien olevan lähinnä kahisevia täynnä.

Tallipiha oli autio. Lukuisista kavion- ja jalanjäljistä oli painautunut mutaiset polut kuljetuimmille reiteille, ja kentältä kuului tasainen, märkä raviaskellus loskan seassa. Kaikesta päätellen siellä treenasi joko Salma Agilla tai Hannah uudella hevosellaan, tai sitten ratsastuskoulumestaruusosallistujat--kaikilta muilta oli treenimotivaatio talven tullen tuntunut kadonneen kuin tuhka tuuleen. Minä kuuluin siihen porukkaan myös vaikka Anne ei ollutkaan antanut mun laittaa valmennusryhmää tai vakkarituntiani tauolle maneesittoman kauden ajaksi. Harry oli ottanut kaiken lomailun kannalta ja oli vaikuttanut taas hätäilevältä ja levottomalta itseltään kun liikunta ja aivoja vaativa puuha oli vähentynyt radikaalisti. Kasper oli ilmoittanut, ettei enää koskisi siihen jos se ei palaisi normaaliksi, ja oli jo vaihtanut Harryn vesiautomaatin vesisaaviksi välttääkseen pahimmat onnettomuudet kun harmaakorva säikäytteli itseään vesiautomaatillaan.

Ulkona ei varmastikaan ollut kuin pari pakkasastetta jos sitäkään, mutta tallissa ilma tuntui paljon kylmemmältä. Käytävällä seisoi Cellan lisäksi Pirre, Pyry ja Fiia. Pirre oli pakkautunut valtavaan untuvatakkiin ja paksuun kaulahuiviin, jotka saivat sen näyttämään enemmän kävelevältä michelinmieheltä kuin solakalta esteratsastuksen opettajattarelta, johon me kaikki olimme tottuneet.

"Tässä on Inkeri Johansen", Cella esitteli kahdelle tummiin pukeutuneelle hahmolle. Toisella oli päässään pipo, mutta toisella näytti olevan korvanappi, ja silloin mä tajusin: ne oli ne poliisit. Mua ei esitelty ollenkaan, kunnes Cella katsoi mua päästä varpaisiin ja jäi tuijottamaan: "Mitä sulla on päällä?"

Niin.

Inkeri oli pakottanut mut ostamaan housut. Ilmeisesti tallikäytössäkin viihtyneet, Cellan mielestä hyväkuntoiset ja Jutan mielestä "ihan ok, kai" collegehousut eivät olisi kelvannut kuntosalihommiin. Kuten Inkerillä oli tapana, kaikkeen piti lähteä heti täysin voimin, tai tässä tapauksessa varustein. Niinpä me oltiin sitten heti sali-ideasta seuraavana iltapäivänä ajettu tunti läheisen kaupungin kauppakeskukseen.

"Sähän kuljet piukoissa ratsastushousuissa joka päivä, miksi nyt yhtäkkiä sua muka hävettää", se oli kailottanut kun olin tullut urheiluvarusteliikkeen sovituskopista ulos kädet sukukalleuksien edessä. Mun mielestä niitä housuja ei voinut edes housuiksi luokitella. Vaikka ne olikin tosi mukavat päällä eivätkä puristaneet sitten mistään.

"Ensinnäkin, en tosiaan joka päivä", olin sanonut ja katsellut kapeiden lahkeiden peittämiä, karvaisia nilkkojani.

"Toiseksi?" Inkeri oli kysynyt.

Olin vain kohauttanut olkiani.

Niinpä minä olin ostanut jumppahousut, mutta vain koska Inkeri oli löytänyt niihin sopivat shortsit siihen päälle. Omasta mielestäni olin näyttänyt harvinaisen uunolta siinä kahdet housut päällekäin, mutta muiden ihmisten oudoksuvien katseiden puutteesta ja myyjän olisitteko halunneet katsoa vielä näitä shortseja siihen kaveriksi -kommentista päättelin, että tämä oli ehkä kuntosali-ihmisillä normaalia, tämä kerrospukeutuminen.

Niinpä nyt seisoin Seppeleen tallikäytävällä tummissa, ihoa nuolevissa jumppahousuissa ja vähän polven yläpuolelle laskeutuvissa jumppashorteissa, joita koristi Niken logo. Tungin kädet talvitakkini taskuun ja pungin koko takin alaosaa väkisin alaspäin, katsoen Cellaa haastavasti: "Housut. Ja shortsit."

"Okei", Cella sanoi, jotenkin epämääräisesti hörähtäen kuin ei olisi tiennyt olisiko tässä ollut naurunaihetta vai oliko koko tilanne vain niin absurdi, että ei voinut nauraa tai edes sanoa mitään.
a

"Johansen, olit yksi ensimmäisiä palopaikalla", toinen poliisi sanoi avaten kansion kädessään.

"Joo", Inkeri vastasi varovasti. "Olin sillon töissä. Oon siis töissä täällä."

"Muistatko, olisitko nähnyt tämännäköistä tyyppiä missään sinä päivänä?" korvanappimies kysyi ja näytti Inkerille valokuvaa. Inkeri katsoi ensin poliisia, sitten valokuvaa, kulmat tiukassa kurtussa kunnes sen kasvoille ilmestyi järkyttynyt ilme. Mä varovasti vaivihkaa katsoin kuvaa lyhyen tytön olan yli ja henkäisin.

"Mä tunnen ton tyypin", Inkeri sanoi.

[Robert]

12.12.2018
Inkeriä ei ollut näkynyt sitten eilisen.

Poliisien näyttämä kuva oli ollut suurennos ajokortista tai ehkä passista. Harmahtavassa kuvassa oli ollut vakavailmeinen, tummatukkainen poika. Sen synkät silmät tuijottivat suoraan kameraan ja muuten sileään poskeen oli jännittynyt kuoppa, joka olisi voinut mennä hymykuopasta jossain toisessa tilanteessa. Kuvassa mustalta näyttävät hiukset olivat sivuilta siistit, mutta pojan otsalla oli vallattomia kiehkuroita. Kuten ajokorttikuvat aina, mustavalkoinen otos näytti ikääntyneeltä, kaukaiselta, kuin se olisi otettu monta vuotta sitten.

Eetu oli vilahdellut Seppeleessä kesästä alkaen aina silloin tällöin, yleensä Britan vanavedessä. Tiesin, että se asui yhä Liekkijärvellä, mutta tiesin myös, että näinkin pienessä kaupungissa oli helppo muuttua huomaamattomaksi jos halusi. Se pelasi jääkiekkoa isomman naapurikaupungin nuorten joukkueessa, ja kai se pelasi jossain liigassakin oikein. Aina välillä Liekkijärven lehdet nostivat Eetua urheilusivuilla paikallissankariksi: Kurkinen ratkaisi jatkoajalla tai Kurkinen pistepörssin kärkeen, ja aina niiden yhteydessä oli kuva jäällä liihottavasta pelaajasta, jolla oli päättäväiset, nuoret kasvot.

Poliisien näyttämässä kuvassa Eetu Kurkinen oli näyttänyt erilaiselta.

Ne olivat pyytäneet Inkerin satulahuoneeseen. Me tyttöjen ja Pyryjen kanssa oltiin lähes venäytetty korvamme kun olimme hipihiljaa yrittäneet kuulla vanhan, kitisevän oven läpi, ja sitten Cella oli lähes menettänyt nenänsä kun kaksi poliisia ja Inkeri olivat mitään sanomatta marssineet ulos satulahuoneesta ja samoilla askelilla ulos tallista. Fiian huulilta oli karannut henkäys, ja sitten me kaikki oltiin kiirehditty tallipihalle, ihan vain todistaaksemme poliisiauton takavaloja.

Cella oli sytyttänyt röökin, ja me oltiin seurattu takavaloja kunnes ne olivat kadonneet lumisen maiseman ja tiheiden puiden lomaan.

Tänään Inkerin auto oli vieläkin tallipihalla, ikkunat kuuran maalaamia ja peltipinnat herkän lumiharson alla. Tuijotin sitä ajatuksissani, kunnes Allun puhaltaman savupilvi peitti sen hetkeksi taakseen.

"Se ei ole lukossa", sanoin. Tupakka pysähtyi parin sentin päähän Allun huulista ja se katsoi mua, huulet vähän töröllään ja silmissä hienoinen siristys. "Inkerin auto. Se ei laittanut sitä lukkoon eilen kun tultiin. Sitten ne vei sen."

"Ai", Allu sanoin. "No ei kai kukaan varastais poliisin tyttären autoa."

Mun aivot löi tyhjää.

"Mitä?"

"Sen isähän on aika tunnettu poliisi täälläpäin. Ja kyllä kaikki Inkerin tietää. Niin en usko, että kukaan sitä varastaa. Varsinkaan Seppeleen pihasta, kaikki tuntee kaikki. Toisaalta, kyllähän maneesikin poltettiin. Ja sillon oli se pintelimies..." Allun puhe karkasi aiheesta kun se alkoi pohtia ääneen kaikkea kyseenalaista, mitä Seppeleessä oli tapahtunut. Tupakka varisti tuhkaa maahan ja paloi nyt vaarallisen lähellä Allun sormia.

Mun ajatukset karkasivat siinä kuunnellessani Allun irtonaisia lauseita.

Oliko Inkeri kuulusteltavana? Oliko se epäilty? Ei varmastikaan, kai se olisi jo viety kuulusteltavaksi aiemmin, olihan alusta asti tiedetty, että se oli ollut paikalla palon syttyessä ja vielä melkeinpä ensimmäisenä vasta kytevässä ponitallissa. Mutta miksi poliisit olivat halunneet tietää, oliko Inkeri nähnyt Eetua? Ja miksi vasta nyt? Eiväthän ne olleet varsinaisesti kysyneet, tunsiko Inkeri Eetua, vaan että oliko Eetu nähty tallilla ennen paloa.

Oliko Eetu epäilty?

[Robert]

18.12.2018
Vaikka sitkeä, päivästä toiseen kestänyt lumipyry oli peittänyt Seppeleen ja koko Liekkijärven, maneesin rakennustyömaa senkus jatkoi kulkuaan. Harry pälyili tien toisella puolella liikkuvia kattorakenteita ja neonkeltaisiin huomiotakkeihin sonnustautuneita työmiehiä uteliaasti, mutta ei jaksanut reagoida siihen sen kummemmin--olihan se katsonut sitä samaa showta miltei päivittäin. Aluksi jatkuva mökkälä ja hulabaloo juuri ja juuri silmien ulottuvilla oli kääntänyt tamman maailman akseliltaan, mutta kun sitä ei ollut päässyt maneesiin karkuun, siihen--kuten moneen muuhunkin asiaan kuluneiden kuukausien aikana--oli yksinkertaisesti totuttu.

Hanski oli intoutunut eräällä pakkasen piristämällä estetunnilla muistuttamaan rutisevia ratsastajia siitä, että tällaista se oli vanhoina, HYVINÄ aikoina. Paitsi että ratsastajat eivät rutisseet, olivat vain kiitollisia kun edes pääsivät ratsastamaan. Joku tauoltaan tunneille palannut ei ollut ymmärtänyt hiljentyä, vaan oli jatkanut voivotteluaan säpsyherkällä tuulella olleen Hypen selästä. Niinpä se estetunti oli muuttunut kovin puomipainotteiseksi, esteiden nousten hädintuskin maahankaivettuja korkeammalle.

Harry oli hyväntuntuinen. Vaikka olinkin pelännyt Jutan hevosenomistajuuden vievän hoitajan kokonaan pois Seppeleestä, oli se toistaiseksi osoittaunut lähinnä positiiviseksi asiaksi. Korppu, siitä huolimatta että se kieltämättä söi suuren palan Jutan elämästä, oli vaikuttanut positiivisesti myös Jutan motivaatioon ratsastaa Harrylla. Olin joskus uteliaisuudesta mennyt Jutan matkaan Korpun kotitallille, ja vaikken itse ollutkaan koeajanut ruunaa, se oli vaikuttanut samaan aikaan todella samanlaiselta ja täysin erilaiselta kuin Harry. Ehkä se koki oivalluksia aina toisen hevosen kanssa ja kokeili niitä sitten sen toisen hevosen kanssa, ruokkivat molemmat toisiaan ja ennen kaikkea Juttaa.

Olin iloinen siitä. Vaikka Jutta ei enää roikkunut Seppeleessä niin paljon kuin aiemmin, oli ollut ilo nähdä kuinka sen hevosharrastus oli muuttunut oman hevosen myötä. Ja tietenkin kuinka paljon iloa oma hevonen oli sille tuonut.

Pistin Harryn hyvän ratsastettavuuden Jutan piikkiin. Hädin tuskin muistin, millon olin työstänyt harmaakorvaa kunnolla. Maneesin puute, vetinen ja liukas maa, syksyn sitkeät sadekuurot... Ihan jo yleisellä, seppeleenlaajuisella tasolla motivaatio ratsastukseen oli tuntunut laskeneen kuin lehmän häntä. Edes Pirre ei hevosellaan ratsastanut. Ja Hanski nyt muutenkin oli tasaiseen tahtiin nakertanut palasia itse kunkin innosta saapumisestaan lähtien.

Harryn kaviot tamppasivat lunta tasaiseen tahtiin mun työskennellessä sen kanssa pääty-ympyrällä. Mun katse oli sen korvissa, leuka tiukasti toista leukaa vasten jotta molemmat pysyisivät mukana lepattavan kaulahuivin uumenissa. Kypärä oli sen päälle revityn hupun takia miltei mun silmillä, ja kuulin jo sieluni korvin Annen muistuttavan katseesta eteenpäin ja suorasta ryhdistä. Mutta tänään mä ratsastin yksin ilman yleisöä, ja annoin pääni pomppia harmaakorvan ravin tahdissa just niinku se itse halusi.

Havahduin jossain vaiheessa vain matkustelevani: en enää tehnyt muuta kuin sitä samaa pääty-ympyrää kierros toisensa jälkeen, Harry kevyessä taivutuksessa, asetus siististi sisäänpäin. Päätin ohjata hevosen suosiolla uralle, antaa pitkät ohjat ja siirtyä keventämään--ei ratsastuksesta tulisi enää mitään, sen tiesin kokemuksesta. Harry venytti kaulaansa niin pitkälle, että sen turpa melkein kosketti höttöisen lumen peittämää pintaa. Alkuverryttelystä jääneet jälkemme olivat jo peittyneet hentoisten hiutaleiden alle.

Tallissa ei tuntunut sen lämpimämmältä kuin ulkona. Ei ollut tuntunut hetkeen, enkä tiennyt johtuiko se talvesta vai meidät kaikki sisäänsä imaisseesta kaamosmasennuksesta. Seppele oli usein lämpimän synonyymi, sanan jokaisessa merkityksessä, mutta viime aikoina se oli tuntunut kylmältä ja kokolta, paikoillaan horroksessaan elävältä autiotalolta. Harryn kaviot kumisivat tyhjän tallin betonilattiaa vasten ja pysähtyivät keskelle yksityispuolen käytävää. Se seisoi kärsivällisesti paikoillaan kun vaihdoin suitset riimuun ja riisuin sen varusteista.

Kyllä minä tiesin, että me ei oltu enää viisitoistakesäsiä lapsia, joilla oli kaikki aika maailmassa riekkua tallilla kesät talvet, etenkin kesät. Meillä oli kouluja ja töitä ja tallin ulkopuolisia ihmissuhteita ja elämää. Tai, kellä oli ja kellä ei. Tyhjässä satulahuoneessa nahkan ääni vasten satulatelinettä kuulosti liian kovalta, muttei yhtä kovalta kuin Alviinan yläkerrasta kantautuva ääni.

"Se on se Britan poikaystävä."

Harryn jäädessä villaloimen alle ihmettelemään aamuheinien jämiään, mä suuntasin kohti yläkertaa. Emmyn kaapin oven päällä oli kosteannäköiset lapaset, ja Salman ratsastussaappaat olivat epämääräisessä lysyssä oleskeluhuoneen sisäänkäynnin vieressä. Edellämainitun kaksikon lisäksi oven takaa paljastui Alviina, Pirren uusi protégé ja Hannah.

"Moikka!" Salma tervehti ensimmäisenä, hymyn painaen sen silmäkulmat ryppyyn. Muistin, kuinka yläkerran pieni tupa oli tallin lämpimin paikka, ja vedin takkia niskastani muiden talvihepeneiden täyttämään naulakkoon.

"Sä et ookkaan varmaan tavannut Bellaa vielä", Cella sanoi kahvimukinsa ääreltä ja nyökkäsi punatukkaista tyttöä kohti. "Bellatrix, Robert; Robert, Bellatrix."

"Bellatrix?" mumisin poissaolevasti korjatessa pipoa päähäni paremmin. "Like, in Harry Potter?"

Cella pyöräytti silmiään, ja Alviina vaihtoi sujuvasti aihetta, teennäisen pirteänä: "Kerrataan täällä viimeaikaisia tapahtumia."

"Kuten Britan poikaystävää?" kysyin pistävästi. Ilokseni vedenkeittimessä oli vielä höyryävän kuumaa vettä, ja valikoin itselleni mukin ja teepussin.

"Eetu Kurkista", Alviina myhäili. "Vai oletteko te taas yhdessä? Vaikeaa päätellä, kun yhtenä iltana te ootte täällä hellissä tunnelmissa ja toisena iltana se juoksuttaa Kurkista perässään pitkin tallia."

Kieputin teepussin etiketin mukin korvan ympärille, ja valikoin itselleni pienen paikan Salman ja ikkunan välistä. Cella huomautti, että hän ei ollu kyllä nähnyt mitään helliä tunnelmia ellei epämääräistä mulkoilua ja toisen ylenpalttista välttelyä koettu jotenkin romanttisena, saatikka sitten toisen juoksuttamista ympäri tallia. Alviina tuhahti.

"Eikös Inkeri ollut Eetun kanssa joskus?" Emmy mietiskeli. Se pyöritteli käsissään tyhjää mukia, jonka reunoilla näkyi kaakaon jäämiä.

"Oli, mutta taitaa Inkerillä olla jo uudet kuviot", Cella hymisi. Vilkaisin sitä uteliaana teemukini takaa. Kuuma juoma poltteli huulia, kieltä. "Tai ainakin sen käytös on ollut ihan Ihastunut Inkeri potenssiin kymmenen. Ehkä se on se Turo. Onhan ne viettänyt tooooosi paljon aikaakin yhessä kun tekevät molemmat nyt töitä täällä ja Turoahan piti perehdyttää aluks ja kaikkea."

"Nehän on potentiaalisia rikollisia!" Alviina kiekaisi. "Inkeri ja Kurkinen!"

"Höpöhöpö", Salma sanoi. "Ne vaan sai jotain uusia vihjeitä ja selvittelee niitä nyt sitten."

"Sehän voisi olla Eetu", myhähdin mukini takaa, ja tunsin pistäviä katseita ihollani. "Jostain ne uudet vihjeetkin on tullut, jotain silminnäkijöitä tai ihan oikeita todisteita. Ettekö te katso mitään rikossarjoja?"

"Älä Robert viitti", Cella sanoi, ja se kuulosti vakavalta. "Ei me voida mustamaalata ja spekuloida tällee. Me tunnetaan ne ihmiset, ne on meille rakkaita ja meillä on hirveesti muistoja niiden kanssa, ja kyllä me kaikki tiedetään sisimmissämme, ettei kumpikaan niistä vois tehdä mitään niin karmasevaa kuin tuhopolttaa ponitallin ja maneesin."

"Niin, tahallaan", Alviina huomautti. Kohotin kulmakarvaani (sitä, joka oli miltei tehnyt täydellisen comebackin sitten tulipalon) ja nyökkäsin Alviinan suuntaan--she's got a point. Cella heitti kätensä ilmaan ja kuin ilmoittaen poistuvansa nyt tästä keskustelusta, otti puhelimensa käteensä ja alkoi intensiivisesti selailemaan sitä. Emmy naputteli mukinsa kylkiä sormenpäillään, katse tiukasti pohjalle jääneissä kaakaon hippusissa. Salma katseli ulos ikkunasta, jonnekin kauas pois, ja Bellatrix oli hiljaa.

Tallin lämpimin huone ei enää ollutkaan niin lämmin.

Illemmalla, istuessani meidän kotitalon edessä Allun auton ratissa, pyörittelin puhelinta kädessäni.

[09:12pm] robert: wyd? ei oo näkyny? ei kai sua oo pidätetty?

Puhelin värähti käsissäni miltei heti, ja jonkinlainen kivi vierähti mun sydämeltä.

[09:12pm] inkeri: ei.
[09:12pm] inkeri: tai on jos kysyt faijalta 🤷‍♀️
[09:13pm] inkeri: kotiaresti 🙄

Mietin hetken, ja sitten kirjoitin.

[09:13pm] robert: ai oot faijallas?
[09:13pm] inkeri: eiku kotona mut se teki hyvin selväks et saa tietää jos lähen täältä ilman lupaa
[09:14pm] robert: tuunko sinne?

Inkeri kirjoitti. Kolme pientä pistettä tanssivat harmaassa puhekuplassa. Sitten ne katosivat yhtä pian kuin olivat ilmestyneetkin. Mun sydän tykytti, niin lujaa, että pelkäsin sen tulevan rinnasta läpi ja pirstovan Allun auton tuulilasin.

[09:15pm] inkeri: onko sulla coronaa?

Nielaisin.

[09:15pm] robert: joo

[Jutta]

04.02.2019

Tilanne oli huono.

Kaikki alkoi siitä, kun huoltoasema lopetettiin uutenavuotena. Tilalle oli tullut uusi, naiivi pikaruokala, Hampparikeidas. Elämäänsä tylsistynyttä ja rasvankäryistä huoltoasema-Juttaa ei oltu huolittu siihen lafkaan töihin. Mä olin siis työtön.

Korppu oli saanut rajun ähkyn. Eläinlääkäriä ei saatu ajoissa paikalle kovassa lumimyrkyssä. Musta suomenhevonen, mun ensimmäinen hevoseni, ei kovasta taistelusta huolimatta selvinnyt siitä. Yhteinen matka päättyi aivan liian lyhyeen. Hevosenomistajan suurin painajainen oli nieltävä ahdistuksen pyörteessä. 

Ja kirsikkana kakun päällä, mun pikkuautoni oli ryhtynyt temppuilemaan. Aluksi se kähisi, röhisi ja köhisi, lopulta se ei suostunut enää liikkumaan minnekään parkkiruudusta. Viikon odotuksen jälkeen Liekkijärven autohuollon partasuinen haalarimies oli vakavana lätkäissyt mun eteeni yhdeksänsadan euron laskun.

Mua pelotti tulevaisuus. Olisiko tää nyt tässä? Velkaantuisin parikymppisenä, tulevaisuus olisi sumuinen ja pimeä. Söisin kuppinuudeleita koko loppuelämäni, ottaisin uuden pikavipin kun saisin entisen maksettua, hyvästelisin hevoset ja lannantuoksuiset lauantaiaamut. Jäisin yksin, perhe hylkäisi, en saisi vuokraa enää maksettua, ehkä lopulta sitten muuttaisin siihen hylättyyn mökkiin keskellä metsää.

Harry katsoi mua ymmärtäväisesti. Ei se oikeasti tiennyt mistä kiikasti, mutta sen silmissä oli lempeää, hiljaista ymmärrystä. Harmaakorva puhalsi lempeästi lämmintä ilmaa mun kohmeisille sormilleni. Robert kieputti välimerensinisiä pinteleitä tamman takajalkoihin.

“Oon tosi pahoillani”, se totesi hiljaa kymmenennen kerran tänään ja katsoi mua vaivaantuneena villaisen kaulahuivin takaa. “Tiiän, ei se oo sama juttu, mut sillon kun Harry loukkasi jalkansa…”

“Mä en tiiä onko mulla varaa tähän enää”, keskeytin sen kuiskaten ja pyörittelin Harryn otsatukkaa sormissani.

Robert höristi korviaan.

“Mä oon työtön, hevoseton, vuokra ja ruoka pitää maksaa, tää koko hevosharrastus pitää jotenkin maksaa, auto pitää maksaa.”

Robert oli niin huono tällaisissa tilanteissa. Se ei ikinä tiennyt mitä sanoa. Tiesikö se oikeastaan koskaan, mä en ollut ihan varma.

[Robert]

9.2.2019
Seppeeleen uusi maneesi oli korea. Tuntui omituiselta olla siellä ylhäisessä yksinäisyydessämme, mutta samalla olin joulun jälkeen oppinut nauttimaan yksinäisyydestä. En ollut ihan varma mitä Seppeleelle oli tapahtunut. Tietenkin maneesipalo, joka oli alunperinkin karkoittanut paitsi valtavan määrän asiakkaita niin melkein myös yksityisiä omistajineen, hoitajia. Kuin varkain, sopivan tekosyyn varjolla, tuntui kuin kaikki olisivat kollektiivisesti vain lopettaneet tallilla käymisen.

Lynn ja Daniel, toki niillä oli kädet täynnä, mutta en muistanut nähneeni niitä tallilla aikoihin, pariskunnan kauniimman ja muutenkin kaikin puolin paremman puoliskon viimeksi pikkujouluissa. Sama päti Anniin, mutta silläkin oli oma talli. Inkeri oli ehkä vain vältellyt mua, Cella muuten vain lenteli pitkin ja poikin maailmaan kuin sillä ei olisi mitään hoitajanvelvollisuuksia enää ollenkaan. Aleksanterikin oli alkanut viettää osan öistään muualla kuin kotona, enkä mä ollut enää yhtään varma olivatko ne edes kihloissa. Mikaela oli kadonnut jo aikapäiviä sitten, ja jos ihan rehellisiä oltaisiin, mä en välillä ollut edes varma oliko se enää elävien kirjoissa vai murhattu jonnekin keski-Euroopan pimeille kujille tai Aasian aurinkorantojen katveeseen.

Jutta oli käynyt urheasti mun kanssa tallilla. Se oli hytissyt kentän laidalla joulukuun pakkasissa, katsellut haikeana hiljalleen rakentuvaa maneesia, ja nyt, nyt kun meillä oli vihdoin sisätila missä treenata, se oli paukauttanut, no, aikovansa lopettaa. Koska sillä ei ollut varaa. Mä en ollut tiennyt mitä sanoa, koska eihän Harry maksanut sille mitään. Pitikö mun alkaa maksaa palkkaa hevosenhoitajalleni?

Olin murehtinut sitä monena iltana, yksin mun ja Allun asunnossa kattoa tuijottaen. Jutta oli enemmän kuin painonsa arvosta kultaa, ja se oli ollut mun tukena vuosia ja taas vuosia. Ajatus siitä, että yhtäkkiä ei olisikaan enää meitä kolmea, väänsi mun sisuskaluja. Me ei oltu nimittäin enää pitkään aikaan oltu vain Robert ja Harry.

Mutta Harry mun allani tuntui vetreältä.

Siinä missä muut olivat löytäneet elämää tallin ulkopuolelta, mä olin huomannut kuinka vähän mulla oli elämää muualla kuin siellä. Mä kävin töissä, mä kävin tallilla, mä kävin kotona--oliko mulla enää mitään muuta Liekkijärvellä kuin Seppele ja sen ihmiset? Oliko mulla ikinä ollutkaan? Ehkä juuri siksi mystisesti hiljentynyt Seppele oli rauhoittanut mun sielua. Vaikka muut olivat kaikonneet, joko tiedostomatta sitä tai ei, mä olin löytänyt itseni viettämästä yhä enemmän aikaa tallilla.

Se oli näkynyt mun ratsastuksessa, meidän yhteisissä treeneissä. Aina välillä satuttiin Annen kanssa samaan aikaan maneesiin, se saattoi kommentoida jotain positiivisesti, ehkä jopa vähän yllättyneesti.

Harry nosti laukan ilman ylälinjan romahtamista, ja se jatkoi siistissä paketissa pitkän sivun loppuun ja pian kulman jälkeen pääty-ympyrälle. Harmaakorvan askellus oli muuttunut: se oli hitaampaa, koska se suuntautui enemmän ylös kuin eteen, ja se tuntui kuin keinuhevoselta. Tammalle oli tullut ihan oikeita lihaksia, oikeisiin paikkoihin, varmasti ensimmäistä kertaan sitten sen esikoisvarsan syntymän, ja se oikeasti näytti hyvältä.

Hevosesta uhkuva edistys oli saanut ohjattua muakin oikeaan suuntaan: ehkä mä olin sittenkin ihan hyvä ratsastaja. Harry korskahti, ja mä syvensin istuntaani, vatsalihaksilla yritin viestittää tammaani raviin. Se pudotti laukan, vähän liiankin kirjaimellisesti, mutta annoin sen kauhoa suurta raviaan siitä huolimatta. Maneesin peilistä me näytettiin... Me näytettiin kouluratsukolta.

Mun poskia punotti. Miksi?

A) Meidän treeni. Se oli ollut reipastahtinen ja olin saanut todella ratsastaa. Harryn liitävämmät liikkeet vaativat multa ja mun istunnalta enemmän kuin pitkiin aikoihin, ja siinä missä Harry oli kerännyt lihaskuntoaan, mä olin ehkä vähän jäljessä. En ollut saanut valjastettua ihan jokaista piilevää vatsalihasta takaisin töihin, ja se paitsi näkyi niin myös tuntui.

vai

B) Mua jollain oudolla tavalla hävetti, nolotti. Hävetti, että me oltiin edistytty kun Anne ja sen miltei elämäntyö elivät horroksessa. Nolotti, että olin saanut rauhallisella, omalla työllä hevosta paranneltua ilman Danielin valvovaa silmää. Hävetti, että mä olin ottanut maneesin käyttövuorovarauslistan hiljaisuudesta hyödyn ja treenannut meidät puhki. Nolotti, että me oltiin oikeasti ihan hyviä.

"Se oli tosi hyvä", Jutta henkäisi katsomosta.

"Niin oli", myönsin. "Mennään ystävänpäivänä Kallaan starttaamaan KN."

"Ai."

"Kisakutsussa oli jotain, että satumaisen talvipalatsin taika ei saa särkyä, pukeuduthan säihkyvästi tai jotain."

"Ei sulla ole mitään säihkyvää", Jutta mietti.

"Ei niin", huokaisin. "Eikä Harrylla."

Mietin, oliko väärin ehdottaa. Purin huulta, ja ehdotin silti: "Pitäisikö sun lähteä shoppailemaan meidän puolesta? Saat mun luottokortin."

Jutan ilmeessä oli jotain vääristynyttä.

[Robert]

11.2.2019
Tie Tähtiin.

Ne sanat olivat tuijottaneet mua aiemminkin Seppeleen tallikäytävän ilmoitustaululta. Silloin mustavalkoinen, tulostimesta taululle kiikutettu A4 oli ollut täynnä erilaisin koukeroin kirjoitettuja nimiä. Muistin Alviinan niistä kirkkaimpana, ja se oli kai menestynytkin hyvin. Oliko se viime vuonna? Vai sitä edellisenä? 2018 oli tuntunut niin pitkältä kaikkine tapahtumankäänteineen, että mä en ollut enää varma mitä kaikkea se oli pitänytkään sisällään.

Nyt lista ammotti tyhjyyttään. Anne ilmoittaa kaikki jos löytyy tarpeeksi edustamaan Seppelettä, oli kirjattu ennen nimilistan sijaa. Mä mietin hetken, kirjaisinko nimeni siihen ensimmäisenä. Mietin, saisiko se aikaan sysäyksen, saisiko se muut kirjoittamaan nimensä omani alle? Kosketin paperia paljaalla kädellä. Ei, se ei ollut lämmin, päinvastoin: se oli ollut ilmoitustaululla jo useita päiviä.

Tie Tähtiin oli siitä hyvä kilpailu, että osakilpailut ja finaali lukuisista kilpailusarjan poikimista valmennuksista nyt puhumattakaan käytiin inhimillisten välimatkojen päässä. Ehkä mä pärjäisin kaksin Jutan kanssa, tai yksin. Harry lastautui kuin itsekseen kuitenkin. Huomasin jäystäväni huulta ja lopetin sen.

Ehkä tänä vuonna mä edustaisin itseäni, ajattelin ja jätin nimeni kirjoittamatta listaan. Ehkä tänä vuonna kasvaisin oikeaksi Robert Harringtoniksi ja tekisin itsestäni jotain, ihan itse.

"Hei, suakin näkee!" Salma huikkasi iloisesti avoimesta oviaukosta. Sen perässä oli pirteän oloinen Agi. Ja vaikka sillä näytti olevan kädet täynnä nuoren tamman kanssa, se hymyili silti leveästi.

"Mietinkin, että mihin aikaan sä nykyään käyt kun ei enää törmäillä! Juttaakaan ei oo näkynyt", se mietiskeli ääneen ja sitten sen katse eksyi Tie Tähtiin -lappuun. "Kai tekin tuutte taas! Mä ainakin tuun, varmaan Bonalla tosin... Ja Inkeriä kuulemma kiinnostaa, ja Emmyä ainakin."

"Ai", vastasin häkeltyneenä.

"Tuuthan?"

En miettinyt yhtäkään ylimääräistä hetkeä. "Tuun mä."

[Robert]

15.2.2019: Hallavan kouluvalmennus

Siitä oli jo hetki kun me oltiin viimeksi ihan oikeasti valmentauduttu. Ikävän faktan aiheuttama huoli murjoi mun sisuskaluja huolella kun käveltiin Hallavan maneesissa muiden ryhmäläisten kanssa. En tunnistanut niistä ketään viime vuodelta, tai edellisvuosilta, tai ylipäätään mistään, ja harmikseni tajusin juuri sillä hetkellä, että ehkä me todella oltiin tiputtu piireistä. Aiemmin sitä oppi tunnistamaan samat naamat kilpailuista toiseen, melkein jo odotti tiettyjen ratsukkojen nimiä lähtölistoilla.

Salma oli ilmoittanut meidätkin, ja oltiin sovittu ajavamme tammat kahdestaan Hallavaan. Tai, no, minä olin ajanut omalla yhdistelmällä ja Salma oli istunut vieressä iloisesti pimenevässä illassa höpöttäen. Välillä olin miettinyt, miten se jaksoi. Ei vain olla niin positiivinen ja pirteä kaiken aikaa, vaan jumputtaa saman ponin kanssa vuodesta toiseen näennäisesti samoissa luokissa. No, olihan Bonnie kyllä poniksi kovatasoinen ja varmasti skouppinsa mukaisella maksimitasolla, mutta silti. Aina välillä mietin, oliko se hankkinut Agin vain pihakoristeeksi.

Harry tuntui hyvältä. Se ei ollut laiskistunut pakkasten pudottua, enkä mä voinut kuin kiittää Seppeleen uuden maneesin valmistumista aikataulussaan, juuri sopivasti pääkallokelien iskiessä saatiin hyvä ja turvallinen treenipohja takaisin. Salma näytti peukkua sieltä missä se istui Hallavan maneesin katsomossa. Bonnie oli vielä kopissa sillä Salma oli halunnut tulla hetkeksi seuraamaan valmennusta, kuulemma tietääkseen mitä odottaa.

No, sitä odottaisi ihan todellinen kouluvalmennus.

Aleksi ei päästänyt ketään helpolla, vaan vaati alusta asti rentoa, mutta eteenpäinpyrkivää hevosta. Onneksi Harrylle oli luontaista edetä, joten mun ei tarvinnut juurikaan keskittyä kuin siihen rentouteen, ja sitä saikin sitten työstää. Harry oli jokseenkin pinkeän oloinen, kuten se aina tuppasi vähän olemaan vieraassa paikassa vieraiden hevosten keskellä. Volteilla, ahkeralla taivuttamisella ja viimeistään siirtymisillä harmaakorva kuitenkin sai tarpeeksi aivopähkinää pureskeltavaksi unohtaakseen ympäristönsä, ja alkoi parantua entisestään.

Askellajien sisäiset siirtymiset eivät varsinaisesti ollut meidän bravuuri: Harrylla oli ikävä tapa hyökätä esimerkiksi keskiraviin. En mä halunnut siitä sellaista puolet leikkaajasta kiihdyttelijääkään, mutta siirtymisissä oli töitä. Aleksi antoi hyviä vinkkejä takaa eteen ratsastamiselle, jolloin etenkin hyvää, koottua liikettä vaativa keskiaskellajeihin siirtyminen tapahtuisi jouhevammin kun liike puskisikin tukevasti alla olevilta takajaloilta. Lisäksi hevosta ei sopisi yllättää--myös askellajien sisällä siirtyminen vaati valmistelua eikä vain pidätteitä taakse tai pohkeita eteen.

Mä olin ehdottoman varma, että olin poskistani punertava ja hiukset kypärän alla hikiset jo ennen varsinaista työskentelyosuutta. Onnekseni laukka oli ehkä Harry mukavin, ja tällä hetken parhain askellaji. Joko mä olin kehittynyt ratsastajana ja Harry ratsuna, tai sitten olin vain uudelleenkeksinyt istuntani--joka tapauksessa, Harryn laukassa oli helppo istua mukana, mukailla liikettä luonnollisesti. Sitä oli helppo lyhentää ja pidentää, ja vaikka kokoamisen kanssa oli vielä työmaata, harmaakorva näytti jo hyviä pätkiä koottuakin laukkaa, mikä ei jäänyt Aleksiltakaan huomaamatta.

Harvinaisen onnistunut laukkatyöskentely sekä Harryn ravin yksinkertainen karmeus olivat yhdessä syy mun naaman venähtämiseen kun Aleksi ilmoitti askellajin vaihtuvan raviin. Ei sillä, että puoliveriseni ravi olisi ollut jotenkin huonoa, päinvastoin: tamma oli löytänyt lihaksensa ja sen askeleet olivat tätä nykyä kaikkea muuta kuin tasaista jumputusta. Sillä joutui näkemään vaivaa jo pysyäkseen edes satulassa!

"Rentouta hartiat", Aleksi huikkasi kun tehtiin voltti sen lähellä, ja voi luoja, mä yritin! Yritin, yritin ja yritin. Ravissa istuminen aiheutti jonkinlaisen ylikuumentumisen mun aivojen kovalevylle: piti istua syvällä satulassa, muttei liian raskaasti; jalat jalustimilla, muttei liikaa niiden varassa; käsi rentona, mutta tukevana; hartiat vapaina, mutta keskivartalo tiukkana. Ehkä meidän ravityöskentely ei kuitenkaan ollut mikään fiasko, sillä ainakaan Aleksi ei roastannut meitä koko maneesin kuullen jokaisesta virhekohdasta. Toisaalta, sillä oli neljä muutakin ratsukkoa seurattavana.

Kouluradan ratsastaminen oli ollut mun suurin huolenaihe. Ratarutiinin puute kilpailujen jäädessä oli pelottanut ja syystäkin! Winter Fair olisi vain muutaman päivän päässä ja mun viime kisoista oli tyyliin vuosi! Ja se ehkä näkyi, Salman naurahtavassa kommentissa kun nähtiin ryhmänvaihdon yhteydessä: "Ensi kerralla muistat sitten hengittää."

Valmentajan kommentti: Harry oli selvästi jännittyneen oloinen uudessa paikassa, mutta hyvin sait työstettyä siä rennoksi jo alkuverryttelyissä, ja laukassa se oli jo täysillä mukana hommassa. Hevosella on todella hyvän näköinen laukka ja pystyt vaikuttamaan siihen huomaamattomasti. Ravissa paketti sitten levisi vähän käsiin eikä samaa laukan rentoutta saavutettu. Harry reagoi herkästi istuntaan, joten kun se ei ole aivan priimaa, vaikuttaa se suoraan ravin laatuun.

[Robert]

17.2.2019: Winter Fair, Auburn Estate (heB 14/22)

Jos kysyisit Robert Harringtonilta nyt, tänään, Auburn Estaten maneesissa, oliko hyvä idea antaa luottokortti ja Winter Fairin kisakutsu hoitajalle ja passittaa se niine hyvineen, aivan yksinään, ostoksille, hän varmasti vastaisi ei. Jutta Wuopio oli nimittäin eksynyt sattumoisin Sokka Luxuries -puotiin hypistelemään uusia By Amanda -satulahuopia, ja voi kuinka kartanon neiti mahtaisikaan ilahtua selkeästi yhteen lempiväreistään sonnustautuneesta ratsukosta!

Siksi Robert Harrington ratsasti ohjelmaa huulet poikkeuksellisen tiukkana viivana.

“Tässä on satulahuopa”, Jutta oli esitellyt. Huopa oli ollut tavallinen, valkoinen kouluhuopa, ja Robert oli kallistanut päätään. Hän oli antanut hoitajalleen luottokorttinsa, ja se oli ostanut samanlaisen huovan kuin hevosella oli jo.

Sitten Jutta oli juoksuttanut sormiaan pitkin satulahuovan ompelia. Reunaan oli ommeltu ruusunkultainen, punottu koristenyöri. Sen seassa oli kimmeltänyt jotain, mitä Robert ei typeränä mieshenkilönä ollut osannut nimetä. Timantteja? Glitteriä? Helmiä? Samalla langalla oli reunaan brodeerattu Harriet V, yksittäinen strassikivi I:n pisteenä ja huovan viimeisenä katseenvangitsijana.

“Se voi olla vähän vinksallaan, sori, tein itse. En kehdannut ostaa Sokalta satasen huopaa”, Jutta oli kertonut punan hiipiessä poskille kun Robert oli ottanut huovan omiin käsiinsä. Hän oli pudistanut päätään, antanut peukalonsa seurata koristenyöriä, tunnustella yksinäistä strassia huovan pehmeällä pinnalla.

“Ei, tämä on hieno.”

Ja satulahuopa oli hieno! Klipattu samppanjahevonen näytti sen alla kuultavan harmaalta, ja maneesin valot osuivat koristenyöriin saaden sen kimallukset suorastaan tanssimaan kilpaa siitä, kuka loistaa kirkkaimmin. Ei, satulahuopa ei ollut Robert Harringtonin suurin murhe. Se ei ollut murhe lainkaan! Päinvastoin, hempeä ruusukulta sopi paitsi valkoiseen ja harmaaseen, niin myös ratsukon vaaleisiin, konjakkisiin nahkavarusteisiin kuin pisamat pojan nenälle.

Edes otsapantaan monituntisen operaation päätteeksi liimattu koristenauha vastaavin kimmellyksin ei ollut saanut ratsastajan suuta mutrulle, ja jopa puoliverisen sykeröitä solmivat ruusukultarusetit oli sallittu.

Ei, hevonen näytti hyvältä.

“Ja tässä on, hmm, sun kisavarusteet.”

Jutta esitteli Robertille kypärää, jonka hän oli omistanut jo vuodet, tai tarkemmin sanottuna sen takaosaa. Vaaleat lampaannahkahihnat oli selvästi hoidettu ja samettinen pinta harjattu, joten Robert oli vain kohauttanut olkiaan ja nyökännyt. Ei kai siinä mitään sen ihmeempää, sitten.

Seuraavaksi armas hoitaja oli kaivanut muovipussistaan vaatteen.

Robert ei ollut ennen sitä hetkeä ollut kovin huolissaan omasta kilpailuvaatetuksestaan: valkoiset housut, kisapaita ja kisatakki. Miten ranttaliksi yksi hoitaja voisi Amanda Sokan satumaisen talvipalatsin inspiroimana laittaa?

Hyvin ranttaliksi, Robertin oli todettava. Ratsukko suoritti juuri keskiravia lävistäjällä, eikä poikarukan päässä pyörinyt mikään muu kuin se, kuinka yksinkertaisen typerältä hän mahtoi näyttää ruusunkultaisessa kisatakissaan. Mistä se mokoma Jutta oli edes löytänyt kyseisen luomuksen?!

Takki oli kuin mikä tahansa kisatakki, ja se istui Robertin päälle mainiosti—heti kun hän oli suostunut pukemaan sen päälleen Jutan piilotettua pojan oman, mustan kisatakin. Ikipäivettynyt pisamapoika näytti ainakin ratsastuskoulun tätiryhmän mukaan syötävän suloiselta, ja kunpa hevosmiehet takavuosinakin olisivat näyttäneet tuolta. Juttaakin se hymyilytti.

Ratsastaessaan volttia, Robertilla ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa, yksinkertaisesti toivoa, ja rukoilla ja uskoa johonkin korkeampaan Jumalaan, että tuomari sokaistuisi Jutan kypärään askartelemasta strassioksennuksesta, joka kimmelsi pahemmin kuin meri kesän aurinkoisimpana päivänä. Ja tietenkin ruusunkultaisena.