30.4.2015 Vappuvaihtarit

[Anne]

Rento vaihtaritapahtuma vappuna, höystettynä vappuherkuilla =)

Eli hoitohevosia/yksityisiä vaihdetaan päiväksi ja "uuden" hepan kanssa saa ratsastella tai muuten puuhastella haluamallaan tavalla.

Hevosia vaihdetaan joko pareittain tai ringeissä, mutta jos sopivaa tai aktiivista vaihtajaa ei löydy, voi yksittäisen hevosen napata käyttöönsä. Vaihdoista sovitaan tässä alla keskusteluna =)

Mukavaa vappua!



Jos kunnon kouluratsun kokeileminen kiinnostaa, Topi olisi tarjolla =) (vaihto ensisijaisesti Danin kanssa, jos D. ei osallistu, Annen)



Clara - Eela / Luna - Walma / Emmy - Humu / Kuú - Hestia, Patron, Rotta?
Cella - Alex / Odelie - Windi
Fiia - Kössi / Rosa - Elmo
Tuulia & Sikke / Pipsa & Sentti / Salma & Ruusu / Lynn & Bonnie
Pihla - Aristo / Amanda - Pella / Sandra - Venna
Naatti - Huiska
Dani - Hype?
Pyry - Frank, Myntti, Gitta?
Anne - Reino

[Fiia]

”Mä en voi uskoa, että vaihdoin vapaaehtoisesti Elmon suhun”, totean ääneen Kössin karsinan ovella. ”Senkin lohikäärme, käännä edes se peppu pois edestä.”
Massiivinen ruuna vilkaisee minua happamasti mutta juuri niin pitkään, että ehdin vilauttaa sille takkini taskusta pilkottavaa porkkanaa. Niin isoksi hevoseksi Kössi kääntyy ruokaa nähdessään ympäri yllättävän vikkelästi. Pyydystän ruunan riimunnarun päähän, katkaisen porkkanan puoliksi ja heitän puolikkaan ruokakuppiin. Toisen puolikkaan työnnän takaisin taskuuni.
”Sen saat sitten iltapäivällä, jos et heitä mua selästä”, ilmoitan Kössille samalla, kun sidon sen kiinni. Nähtäväksi jää, saanko syödä porkkanani itse.

Harjailen Kössin pitkän kaavan mukaan. Juuri kun olen työntämässä satulaa irvistelevän ruunan selkään, vilkkaasti juttelevat Cella ja Rosa pölähtävät paikalle.
”Varmaan sä oot jo valmis!” Cella hihkaisee. ”Oota nyt, niin mennään porukalla maastoon.”
”Ja illalla mennään porukalla keskustaan”, Rosa jatkaa päättäväisesti. ”Kai sun luokse Fiia voi tulla yöks?”
”Katotaan vaan, et oo tulossa kumminkaan”, nauran. ”Mut tietty.”

Rosan vappusuunnitelmat ovat jo pari viikkoa vaikuttaneet sanalla sanoen vauhdikkailta, ja nyt tyttö on ilmeisesti saanut Cellankin mukaan fiilikseen. Ja jos on Rosaa yhtään tunteminen, illalla tai viimeistään aamulla löydämme itsemme jostain ihan muualta mistä piti, hiukset vaaleanpunasiniraidallisina ja naama glitterissä, serpentiineihin kääriytyneinä.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin selvitä vielä puoli päivää Kössin kanssa.
”Mä käyn vähän ottamassa tuntumaa tähän kentällä ensin”, kerron. ”Ei olisi kiva pudota maastossa, katkaista jalkaa ja ryömiä illalla nelinkontin menemään.”
”Ryömit kumminkin, jalka poikki tai ei”, Rosa vinkkaa silmää. ”Etkä sä mitään putoa. Se on ihan leppoisa, oothan sä sillä mennytkin jo.”
”No siitä nyt ei jäänyt jälkipolville kertomista”, arvioin. ”Liittykää seuraan kun ootte valmiita, arvon neidit.”
”Vartti menee!” Cella lupaa positiivisesti. Heidät tuntien varttiin sisältyy ainakin yksi akateeminen vartti lisää, mutta se sopii minulle hyvin. Mitä kauemmin ehtisin etsiskellä niitä nappuloita, joilla Kössi toimii, sitä parempi.

Ulkona on ennusteista huolimatta kaunis kevätkeli. Aurinko pilkistelee pilviverhon takaa ja lämpötila on kymmenen paremmalla puolella. Talutan Kössin kentälle, jossa Lynn, Salma ja Naatti jo testailevat uusia ratsujaan. Ruusu-pienhevonen, johon tykästyin mökkiretkellä kovin, näyttää sopivan Salmalle hyvin, eivätkä Bonnie ja Huiskakaan kulje yhtään hullummin. Varmasti joukkoon sopisi yksi Kössi sekoilemaan ja törmäilemään poneihin.

Käännän Kössin kentän keskelle ja kipuan penkiltä kyytiin.
”Herranjestas tää on iso”, en voi olla parahtamatta ääneen vilkaistuani alas.
”Ja tämä pieni”, Lynn hymyilee Bonnien selästä. ”Mutta älyttömän kiva tamma!”
”Just nyt vaihtaisin tän vaikka Siiriin”, huokaan leikilläni ja hoputan Kössin liikkeelle. Hevonen on kuin valtamerilaiva, iso ja hieman hidas tapaus vailla kovaa kiirettä mihinkään. Kävelen uran sisäpuolella sen kunnolla lämpimäksi ja aloitan sitten työskentelyn harjoitusravissa. Teen paljon siirtymisiä ja erilaisia kaarevia uria ja yritän saada Kössiä ohjan ja pohkeen väliin. Täydellistä suoritusta en lähde hakemaan, mutta hyödynnän mahdollisuuden kokeilla eri asioita, joilla herätellä hevosta.

Laukka tuntuu Kössille sopivimmilta verryttelyaskellajilta, joten humputtelen menemään isoa, rentoa laukkaa ja ratsastan sitten lyhyitä pätkiä vähän kootummin. Kovin pitkään en ehdi kuitenkaan treenailla, ennen kuin tallista työntyy ulos lauma tyttöjä ja hevosia. Rosa ja Cella ovat jostain napanneet mukaansa Pihlan ja Tuulian ja viittilöivät nyt meille vimmatusti. Kössi lähtee mielellään pois kentältä, ja minustakin maastoreissu metsän siimeksessä alkaa tuntua mukavan rennolta ajatukselta hiki päässä puurtamisen sijaan.

Sekalainen karavaanimme suuntaa kohti metsää. Aurinko lämmittää selkää ja iloinen puheensorina valtaa kesään valmistautuvan luonnon. Kössin askel on pitkä ja rento, linnut laulavat kuin juuri heränneinä, polun yli ampaisee jänis. Kesä on toden teolla tulossa, ja minusta tuntuu, että olemme kaikki valmiita ottamaan sen vastaan heti huomenna.

[Pihla]

Sandra ojensi minulle Ariston riimunarun. Aristolle olin joskus hakenut hoitajaksikin, mutta huonoin tuloksin. Ruuna oli hurmannut minut jo ensi silmäyksellä, enkä osannut sanoa yhtään miksi. Olikin huippua päästä koittamaan kyseistä hevosta.

Olin jo säikähtänyt, etten saa vaihdettua Pellaa keneenkään, mutta onneksi sain sovittua Sandran ja Amandan kanssa vaihtoringin. Amanda pääsi koittamaan Pellaa. Sandralle jäi Venna, mutta uskoin sen olevan hänelle ”ihan Ok” – juttu.

Lähdin hakemaan Aristoa Sandran viittomasta tarhasta. Olihan se aina erikoista hakea uusi hevonen eri tarhasta kuin oma hoidokki. Sain olla niin sanotusti päivän toisen ratsun hoitaja. Pääsin tarhan portille ja etsin katseellani Aristoa. Bongasin ruunan pilkukkaan hevosen vierestä ja epäilin toisen hevosen olevan Reino. Lähemmäs mentäessä huomasin arvaukseni osuneen kohdilleen, toinen hevonen tosiaan oli Reino. Ruuna katseli minua, kun nappasin Ariston kiinni ja lähdin taluttamaan tulevaa ratsuani poispäin. Reino lähti peräämme. Onneksi se pysähtyi ennen porttia ja pääsimme Ariston kanssa turvallisesti aidan toiselle puolelle. En nähnyt vielä muita, joten talutin Ariston suoraan talliin.

Kengät kopisivat sementtilattialla, kun Aristo käveli eteenpäin. Ruuna oli käyttäytynyt hoitaessa erittäin mallikkaasti, melkein yhtä hyvin kuin Pella. Jälleen kerran huomasin vertaavani muita hevosia Pellaan, mutta toisaalta, olihan se melko normaalia.
”Oletko sä jo valmis?” Sandra kysyi ohimennen Vennan karsinasta. Nyökäytin päätäni ja talutin Ariston tallin ovesta ulos. Päivä oli raikas ja aurinkoinen. Pilviä ei juurikaan näkynyt. Päätin mennä ratsastamaan kentälle ja ehkä myöhemmin maastoon, jos viitsisin. Kentällä oli jo muutama ratsukko, mutta halusin silti mennä sinne. Maneesissa olisi tullut kuuma.

Laskin jalustimet alas ja kiristin vielä satulavyötä. Vedin ohjia hiukan kireämmälle ja ponnistauduin sitten selkään. Aristo lähti miltei heti liikkeelle. Pysäytin ruunan ja säädin jalustimet jalkoihini. Kun istuin taas tukevasti, painoin pohkeeni kylkiin.

Keräsin ohjia kireämmälle ja otin ravisuoran. Alkuun yritin totutella Ariston isoon raviin. Oli se ainakin isompaa kuin Pellalla! Keskityin täysin Aristoon ja tein ravissa ja käynnissä voltteja. Minusta alkoi jopa pikkuhiljaa tuntua kouluratsastajalta, kun ratsuni kaula alkoi laskea volteilla. Kuvittelin keventäväni silloin siististi, mutten tiennyt miltä se muista näytti. En uskaltanut kysyä muiden mielipidettä.

Ravilämmittelyn jälkeen aloin tehdä väistöyrityksiä. En ollut varma, mitä Aristo osaisi, mutta kuvittelin sen osaavan väistöt. Emme kuitenkaan onnistuneet juuri yhtään. Päätin lämmitellä kunnolla ja nostin vielä laukankin. Aristolla oli pehmeä laukka, johon pystyi helposti mukautumaan. Aristo oli juuri sellainen ratsu, josta tykkäsin! Aloin saman tien miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin aikoinaan päässyt Ariston hoitajaksi. Se oli kiitettävästi Pellaa korkeampi ja jopa osaavampi. Sellaisen hoidokin minäkin haluaisin!

Löysäsin satulavyötä ja taputin Aristoa kaulalle. Olimme menneet tehokkaan neljänkymmenen minuutin treenin, jonka lopuksi olin saanut pari hyvää väistöpätkää! Sain niistä jopa kiitosta Annelta, joka oli tullut katsomaan kentän laidalle ja kyselemään hiukan fiiliksiä. Olin otettu hänen huomiostaan.
”Onko joku lopettamassa, jos mentäis loppukäynneiksi maastoon?” kyselin. Vastausta ei kuulunut, mutta lopulta huomasin Amandan, joka oli juuri kävelemässä tallin pihaa kohti.
”Mennään vielä kävelemään maastoon! Sopisiko se?” huudahdin iloisesti. Amanda katsoi minua hetken miettien vastaustaan ja sanoi lopulta:
”No joo, mennään vaan.”

Käänsin Ariston tallin pihaan. Pella oli hiukan hitaampi ja jäänyt muutaman metrin jälkeen. Lopulta Amandakin pääsi pihalle ja pääsimme jalkautumaan.
”Se oli kivaa!” huudahdin ja taputin Aristoa.
”Jep! Pääsi koittamaan erilaista ratsua oman mielensä mukaan! Kuinkahan Sandralla meni?” Amanda huolehti. Kohautin olkiani, mutta vastasin nopeasti:
”Uskon, että hän piti Vennasta. Toivotaan niin!”

Jalustimien nostamisen jälkeen talutin Ariston talliin, ruunan omaan karsinaan. Olin todella tyytyväinen ratsastukseen ja toivoin muillakin sujuneen yhtä hyvin. Aristoa harjatessani mieleeni pyrkivät vapputarjoilut yläkerrassa. Ne olikin pakko mennä katsomaan seuraavana!

[Rosa]

Olisihan sitä voinut kuvitella, että kun saa mahdollisuuden vaihtaa elämänilottoman hoitohevosensa päiväksi johonkin toiseen, sitä valitsisi jonkun elämäniloisen ja maailmaa rakastavan yksilön kaverikseen. Mutta ei. Seisoin Elmon karsinalla ja katselin parikymmentä senttiä pienempää yrmyilevää möhköfanttia, joka mulkoili minua yhtä epäilevästi ja vihaisesti kun Kössikin aina teki. Onneksi Fiia oli aikasemmin jo lohdutellut, ettei Elmo nyt ihan yhtä vihamielinen ollut kuin Kössi, mutta ei kyllä Elmonkaan suu mairealla hymyllä ollut kun lähestyin sitä riimun kanssa.
- Hiiiiiieno poika, hyräilin ja melkein koskematta Elmoon pujotin riimun sen päähän ja sidoin sen löysästi kiinni. Tavallaan olin kyllä aina ihaillut Elmoa. Se oli jollain tavalla aina mysteeri ja salaperäinen. Juuri sellainen mies, joka sai kaikki naiset, vaikka oikeastaan ei tehnyt yhtään mitään.

En ollut uskaltanut heti aloittaa ruunan harjaamista, vaan aloitin meidän yhteisen taipaleen lahjomalla sitä vähän porkkanoilla. Kyllä ponin korvat nousivat niskasta aina hetkeksi ja sen muutaman sekunnin Elmo näytti jopa hevoselta ja kauniilta sellaiselta, mutta sitten ruuna palasi taas perusilmeeseensä, jota ei voinut kuvailla, sillä se olisi täynnä sensuroituja sanoja. Jotain Elmossa oli kyllä kaunista ja hämmentävää. En osannut loputtaa sen täydellisen silkkisen turvan lääppimistä. Kössillä se oli jollain tapaa hieman arpeutunut. Eihän hevos parka minun lähentelystäni oikein pitänyt, mutta turvallisemmalta Elmon turvan kosketteleminen tuntui kuin Kössin, saatika Windin, jota olin muutama päivä sitten erehtynyt lähentelemään liikaa. Siinä vasta kipakka neiti olikin. Vähän niinkuin hoitajansakin. Hyvällä tavalla.

Meidän harjaushetkemme venyi suhteellisen pitkäksi, kun sain vihdoin Elmon rentoutumaan ja nautiskelemaan pyörivästä kumisuasta. Eihän sen mahan alle kannattanut mennä tökkimään, mutta muuten ruuna tyytyi vain mulkoilemaan minua vähän väliä, ennen kun luovutti suhteeni ja sulki silmänsä vain antaakseen olla. Muutaman hännän huiskautuksen sain tietysti naamalleni, kun harjasin herran takajalkoja, mutta kaipa minä olin ne ansainnut, kun muuten Elmo ei päässyt minua koettelemaan tai kiusaamaan.
- Mä oon nyt menossa Kössin luo, toivota onnea, Fiia virnisti.
- Et sä mitään onnea tarvii. Täytä sen karsina vaan siirappisella rakkaudella niin se oksentaa ällötyksestä ja jättää sut rauhaan, virnistin iloisesti.
- Puhutko sä nyt Kössistä vai Kasperista? Fiia kohotti kulmiaan huvittuneena.
- Hiljaa ja kohtaa pelkosi, yritin vääntää naamani vakavaksi, vaikka Fiialla kieltämättä oli hyvä pointti sanoissaan.

- Mä en kestä! kuului iloinen henkäys karsinalta, joka sai minut pelästymään ja kolauttamaan pääni Elmon maahaan. Elmon silmät rävähtivät auki a vihaisesti irvistellen se mulkaisi minua. Olin saanut ilmeisesti keltaisen kortin nyt ruuna paralta.
- Mitä Serpenttiinini ei nyt kestä? naurahdin ja käännyin iloisesti liikahtelevan Cellan puoleen.
- No Alex, Cella naurahti. - Se on kun joku pieni sylikoira, ihan toista luokkaa kun Windi. Okei on vähän ahdistavaa, että se yrittää tunkea väkisin syliin eikä tajua että mainaa varmaan jotain viistonnia, mutta silti, Cella pyöritteli harjaa käsissään.
- Sä taidat olla valmis? hymähdin.
- Jep, tyttö nyökytteli.
- No käydään kattomassa Fiia sitten.

Minulla oli kyllä selvät suunnitelman Elmon suhteen, mitä kaikkea halusin sen kanssa kokeilla. Tämä saattaisi olla ainoa kerta, kun sen selkään koskaan pääsisin. Olinhan minä hevoskokoinen ratsastaja, mutta kyllä musta poneille irtosi vielä vaikka kuinka. Sääli ettei Anne ollut minun kanssani aina täysin samaa mieltä. Halusin mennä maastoon, kokeilla ensin ottaa vähän rennosti, sitten laukata vähän rankemmin ja hypätä edes muutaman maastoesteen, sillä Fiia oli aina kehunut Elmon maasta taivaisiin ja sen kuinka tykki ja jumalainen Elmo oli, teki saen kanssa mitä tahansa. Katselin Elmon, joka tympääntyneenä seisoi karsinassa varusteet päällä ja odotti flegmaattisen oloisena lähtöä.
- Valmis elämäsi koitokseen? kysäisin ruunalta, joka ei edes lotkauttanut korviaan. - Mä olen.

Piha kirjaimellisesti kuhisi ihmisiä näin vapun aikaan, sillä kaikki kiireisimmätkin ihmiset pääsivät koulusta harrastamaan hevosia innosta seoten. Kentällä oli kieltämättä aika kaaos, kun kaikki olivat keräytyneet sinne kokeilemaan ja lämmittelemään hevosia. Cellan keksiessä vielä jotain koristeellista tekemistä Alexin kanssa (kunhan ei laittaisi vaaleanpunaisia rusetteja niin kuin Ode kerran teki), me vetäydyimme Elmon kanssa hieman sivumalle, josta nousin ruunan selkään ja köpöttelimme tarhojen välistä ihan omia juttujamme.
- Noniin nyt ystävät! Cella ilmoitti läsnäolonsa äänekkäästi ja punainen entinen laukkuri tanssahteli hänen vieressään. Pitäisi pistää Cella joku päivä laukkaradalle Alexin kanssa, niin hyvältä parilta ne näyttivät.
- Joko mennään? Lynn kohotti kulmiaan ja taputteli Bonnieta, joka näytti yhtä sievältä kun aina.
- Mennään vaan, Fiia nyökytti. Ja siitä me sitten lähdettiin, maastoon, sekalaisella porukallamme.

Kiitos!

[Odelie]

Eihän siinä nyt voinut kun vain hymyillä, kun katselin tarhassa loikoilevaa kaunista pilkullista tammaa, joka yleensä niin vihaisena, otti nyt aurinkoa. Hieman säälittävästihän aurinko sieltä paistoi, mutta ainakin tämän päiväinen kaverini Windi osasi nauttia niistä pienistä elämän asioista, johon juuri kuuluikin tarttua. Hymyilin pehmeästi ja pujahdin hieman vaivalloisesti tarhaan sisään. Saman tein Windi nousi nuokkumasta hiekkaisesta tarhasta ja ravisteli itsensä puhtaaksi. Tämä neito taisi olla oikea hienohelma, vaikka ottikin minut ja riimunnarun vastaan hieman epäilevästi. Olinhan minäkin joutunut todistamaan Windin hankaluutta aika ajoin, mutta eihän kukaan hevonen pohjimmiltaan ollut paha.
- Hieno tyttö, taputtelin Windin kaulaa ja tamma notkahti nätisti liikkeelle ja kohti tallia.

Tunsin turvallisemmaksi laittaa Windin kiinni käytävälle kuin karsinaan, varsinkin kun lisäsiivessä oli huomattavasti rauhallisempaa kuin käytävällä jossa Alex asui. Windi siirteli koko ajan jalkojaan hermostuneena ja sen korvat liikahtelivat ympäri ämpäri sen seuraillessa ja arvioidessa olinko minä hyväksyttävä käsittelijä. Heti kun kaivoin harjoja käsiini Windi näki tilasuutensa tulleen ja kopautti kavionsa topakasti maahan.
- Ja toi loppu sitten saman tein! ärähdin saman tein. Vuosien varrella oli tullut opittua, ettei tällaisiä fiinejä leidejä saanut päästää niskan päälle missään vaiheessa, jos mieli säästyä elossa hoitohetkistä.

- Mitäköhän mä sun kanssa tekisin tänään? rapsuttelin päätäni ja setvin kiharoitani, kun katselin harjattua tammaa.
- Lähe meidän kanssa maastoon? Lynn ehdotti Bonnien karsinasta.
- En mä vielä hevosen selkään pysty, ajattelin käydä ihan vaan köpöttelemässä jossain ja päästää Windiä sitten juoksemaan vähän maneesiin, minä nyt lähinnä mietiskelin ääneen.
- Ainiin, eihän vielä oo viikon täynnä, Lynn virnisti.
- Niinpä, tunsin oloni hetken jopa hieman surulliseksi. En osannut edes sanoin kuvailla, kuinka minua kutkutti nousta jo hevosen selkään ja alkaa työstämään itseäni taas parempaan kuntoon. Saatika kuinka paljon kutkutti nousta rakkaan ratsuni selkään ja alkoo työstämään meidän kahden yhteistyötä, joka oli hieman kärsinyt raskauteni aikana.

Päädyin siis vaan pujottamaan Windille suitsen päähän ja maiskautin tamman liikkeelle ulos tallista. Tallin pihalla, kun oli hirveä hälinä, me suuntasimme hermostuneen tamman kanssa sivummalle pienelle maastotielle, joka vei aivan toiseen suuntaan, kun mihin me olimme tottuneet ratsastamaan. Pihapölyn laskeuduttua ja äänten laantuessa myös Windi tuntui rentoutuvan, vaikka kuikuili vähän väliä tallille päin. Olihan se kauheaa, kun kaverit katosivat pois näkyvistä, eikä lauma ollut enää suojelemassa.

Tuntui taivaalliselta, kun aurinko ilmestyi taas hetkeksi pilvien takaa ja lämmitti kasvoja mukavasti. Pilkullinen kaverini, joka kulki kiltisti rinnallani, tuntui myös nauttivan keväisestä ilmasta ja poisti viimeisetkin epäilyni sitä kohtaan. Tai ehkä tämä oli vain niitä Windin harvinaisia hyviä päiviä. Tai sitten minä oli vain niin pelottava, ettei minun nenilleni neiti uskaltanutkaan hyppiä.

Emmehän me pitkään Windin kanssa viihtyneet jalkasin köpöttelemässä pienillä metsäteillä. Juuret tuntuivat kompastuttelevan meitä kumpaakin vähän väliä ja mitä kauemmas päädyimme tallista, sitä hermostuneemmaksi loppujen lopuksi Windi kävi. Tallin ollessa taas lähellä meille palasi taas hyvä mieli, vaikka aurinkoa ei enää näkynytkään ja pilvet olivat alkaneet muuttua uhkaavan tummiksi. Ne enteilivät pientä sadetta. Mietin hetken nuoria, jonka oli tarkoitus lähteä tänään juhlimaan, vaikka en uskonut heidän juhlamielen kärsivän ollenkaan suuremmastakaan vesisateesta.
- Noniin neitokainen, nyt ollaan takaisin pihassa, hymyilin ja taputtelin kevyesti Windin kaulaa. Vastaukseksi sain kuitenkin vain luimistelevan tamman. Jaha, hän ei siis pitänyt liiasta läheisyydestä.

Tallin piha oli kieltämättä lyhyen lenkin kanssa tyhjentynyt. Koko talli tuntui jopa hieman autiomaiselta, kun suunniteltu jättimaasto oli vihdoin päässyt alkamaan. Me suuntasimme Windin kanssa maneesille, jonka tosiaan toivoin olevan tyhjä. Vaikka en itse hevosen selkään päässyt, hieman meidän tuli touhuta Windin kanssa, edes jotain, jotta pystyin sanomaan sen edes liikkuneen.
- Ootteko te menossa maneesiin vai? Anne ilmestyi toisen pilkullisen, aina niin sympaattisen Reinon kanssa tallista.
- Joo, niin mä vähän suunnittelin, nyökkäilin. - Taisit oottaa että isoin porukka lähtee tosta alta?
- Joo, piti antaa vähän pölyn laskeutua ja myös hieman vahtia, että mitä nuo innostuneet vapunviettäjät oikein tälle päivälle keksii. Me suunnataan sitten Reinon kanssa vaikka johonkin, mutta liitytään sun seuraan maneesiin, jos alkaa satamaan, Anne hymähti. Nainen näytti yllättävän rennolta verrattuna edellisiin päiviin, vaikka vappu taisi olla vuoden yksi stressaavimmista päivistä.

Meidän tiemme erosivat minun suunnatessa Windin kanssa maneesiin. Tamman ymmärtäessä mihin suuntaan olimme menossa, se tuntui valpastuvan huomattavasti ja pörähti vieressäni pyöristyneen oloisena. Suljin maneesin oven perässämme ja katselin hetken, ettei tamman tielle jäisi mitään, kun päästäisin sen irti.
- Olet nyt sitten kiltisti, kosketin kahdella sormella tamman turpaa, jolloin Windi painoi korvansa luimuun ja astui taaksepäin.
- Jaha, vai että sitä mieltä olet, naurahdin pehmeästi ja päästin tamman sitten irti. Windi kääntyi takajalkojen varassa ympäri ja pudisti päätään villisti tajutessaan olevansa vapaa. Hiekka pöllysi naamalleni, kun tamma singahti hurjaan laukkaan maneesin toiseen päähän. Hymähdin ja suuntasin katsomon puolelle, johon olin aikaisemmin tänään tuonut pallon. Jos tamma oli intoa täynnä jo nyt, saisi nähdä minkä romahduksen se saisi pyöreästä objektista, jonka se joutuisi pian kohtaamaan.

[Cella]

Meitsi oli taas tikkana pystyssä aivan epäinhimilliseen aikaan aamulla. Aamuvuorojen jälkeisessä vapaapäivässä oli aina sama juttu – rytmi jäi päälle pirun helposti. Tänään se ei kuitenkaan ollut ongelma, olihan vappuaatto ja paljon tehtävää vaihtaripäiväksi. Kesäisin ja keväisin aikaiset aamut oli muutenkin parasta aikaa hevostelulle.

Kun olin kiskaissut eiliset pitsanrippeet terveelliseksi ja tasapainoiseksi aamupalaksi, suunta kääntyi kohti tallia. Aamu oli kirkas, eikä pihalla näkynyt vielä ketään – olin kuullut hoitsujenvaihtopäivän vetäneen joka vuosi paljon jengiä, joten hiljaisuudesta kannatti nauttia kun vielä voi.

Nappasin Alexin pihalle hoitopuomille, ja päätin harjata sen ensi alkuun oikein kunnolla. Ruuna oli kuin iso vauva suhteettoman pitkine koipineen ja ooh-uusi-ihminen-huu-täällä-on-leskenlehti-pörh-pitäisiköhän-ottaa-sätkyt-tuosta-kärpäsestä – hyrräilyineen. Se sai mut kuitenkin energiallaan hyvälle tuulelle, eikä edes sen rapaisten valkoisten sukkien puunaaminen saanut mukavaa oloa horjumaan.

On sanomattakin selvää, että käytin hyödyksi mahdollisuuden treenailla koulutetun westernratsun kanssa. Aurinkoisella kentällä mukavassa, leveässä lännensatulassa oli taas ihan sanomattoman kiva olla, taas tunsin sen westerntunnin ailahduksen, että tämä oli ihan mun juttu. Alex oli hyvä opettaja – se toimi hyvin ja pyrki innokkaasti eteen, mutta ei kyllä tehnyt kanan pieruakaan jos mä en pyytänyt sitä oikein. Tunnustellessani sen napakasti lähtevää peruutusta ja sulavasti lonkan avauksesta lähtevää laukanvaihtoa mietiskelin, miksihän ruunalla ei kisailtu enempää lännenpuolella.

Me ei treenattu kauaa, tiesin että tallikamujen valuessa siman- ja serpentiininhöyryisinä paikalle olisi luvassa isolla remmillä maastoretkeilyä sun muuta, enkä halunnut tämänpäiväisen hoitsuni aivan uuvahtavan heti aamusta. Ei sillä, että se oli kovin todennäköistä.

Ohjasin Alexin hetken mielijohteesta vielä kohti polveilevaa, viime syksyn havujen peittämää metsätietä. Ruuna alkoi painaa voimalla ohjaa vasten heti meidän päästyä kentän turvallisten aitojen ulkopuolelle, ja mulla käväisi mielessä huoli, että pystyisinkö mä pitelemään sitä jos se tosissaan päättäisi lähteä. Murhe oli kuitenkin turha, Odelien ja Eetun silmäterä ei tehnyt aikomustakaan ryöstääkseen vauhtiin, kunhan intoili vain.

Kuten mun legendaarisen hyvään tuuriini kuuluu, taivas aukeni heti kun oltiin päästy vähän kauemmas tallin suojasta. Taivaankannen sinisistä läikistä päätellen kaatosade oli vain lyhkäinen kuuro, mutta valtavat, viileät pisarat kastelivat nopeasti. Mä käänsin punaisen hevosen suosiolla ympäri seuraavassa risteyksessä, olihan kellokin jo sen verran, että kavereita oli varmasti ilmaantunut kuluttamaan Seppeleen sohvatyynyjä.

Sade vihmoi kasvoille voimalla, ja mä pyysin Alexin matkaavoittavaan raviin. Meidän reitin kaartaessa mutkasta peltojen väliselle pitkälle suoralle mun sydämessä tuntui iloinen, uhkarohkea väpätys. Ja mä tiesin että Alexin pumppu teki samoin. Keräsin ravaavan ruunan ohjat kunnolla käteen, ja virneen saattelemana tein sen, mitä jok´ikinen englantilaista täysiveristä kerrankin vilkaissut hinkusi tekemään – päästin sen kaiken voiman ja energian valloilleen, nojautuen mukaan täyteen laukkaan.

Laukan lopulla taisi olla hevosella vähän kivempaa kuin uitetulla koiralla, alias ratsastajalla

[Pipsa]

"Nyt se Sentti näyttää tosi hyvältä!", kottikärryjä työntävä Elli pysähtyi kehaisemaan. Kasvoillani oleva hymy levisi entisestään. En kuitenkaan antanut keskittymiseni herpaantua, vaan jatkoin samalla tavoin kuin aiemminkin.
"Se tuntuukin kyllä ihan sikakivalta!", ähkäisin takaisin, silittäen pikaisesti voikon puoliverisen kaulaa. Jatkoin vielä sulkutaivutusta pitkän sivun loppuun, ennen kuin annoin ohjan venyä ja siirryin keventämään orin suurta ravia. Hetken kuluttua hiljensin orin käyntiin.
"Tosi kiva kyllä päästä testaamaan näin osaavaa hevosta", jatkoin. "Huomaa vaan, etten kyllä osaa enää yhtään istua tällasen ison hevosen ravissa, harjotusravi nyt vielä jotenkin menee, mutta lisäykset on kyllä ihan kamalia"
"Nojaa, ei se nyt pahaltakaan näyttäny. Ja onhan Sentin ja Siken liikkeet tietysti ihan erilaiset, että kyllähän siinä kestää hetki tottuessa. Mut toi sulkutaivutus ainakin näytti tosi hyvältä", Elli oli nojautunut vasten kentän valkeaa puuaitaa.
"Jep! Olin itseasiassa vähän yllättyny, miten helposti ja näppärästi se suju Sentin kanssa. Siken kanssa se on aina ollu meille jotenkin hankala, siitä me saidaan aina huonoimmat pisteet kisoissakin", pohdin. "Mut Sentti on kyllä ihana, kun se on niin nöyrä. Se kyllä tekee jos osaa vaan pyytää"
"Totta", Ellikin nyökytteli. "Se on sellanen opetusmestari"

Juteltuani vielä hetken Ellin kanssa keräsin ohjat taas tuntumalle. Suurin osa vappuvaihtajista oli jo suunnannut metsään, mutta minä olin päättänyt ottaa kaiken irti päästessäni pitkästä aikaa ratsastamaan osaavampaa kouluratsua. Siispä esteet saisivat jäädä tällä kertaa kentän reunoille ja maastossakin piipahtaisimme vain jäähdyttelemässä.

Vielä hetken käveltyämme ja tasattuamme hengitystä (tai siis minun tasatessa...) ryhdyn työstämään Senttiä laukassa. Kokoan ja lisään laukkaa, orin tuntuessa upealta. Se todellakin toimii kuin kuminauha; lähtee kevyestä pohkeesta eteen, mutta tulee myös takaisin pienellä istunnan muutoksella. Tuntumakin on kevyt ja Sentti polkee hyvin alleen, laukan rullatessa sujuvasti. Hetken muistan taas, miksi kaikki harjoittelu oli vaivansa arvoista. Lävistäjällä teen vielä pari kertaa laukanvaihtoja. Kun kaikki tuntuu sujuvan hyvin, pyydän puoliverisen jälleen raviin ja ryhdyn keventämään. Annan ohjan valua hieman pidemmäksi, Sentin venyttäessä kaulaansa ohjan mukana.

Venyteltyäni Senttiä vielä hetken kentällä suuntaan maastoon yhdessä maneesilta tulleen Salman kanssa. Aurinko on mennyt jo piiloon ja taivaalle on kohonnut synkkiä pilviä, mutta ne eivät meitä haittaa. Sade voisi kenties pilata kaulaamme virittelemämme serpentiinimme, mutta eivät vapputunnelmaamme.

[Deleted]

Huiska löntysteli allani rennosti. Kiersimme kenttää löysin ohjin, välillä tamma nappasi kentän aidan toiselta puolen ruohoa suuhunsa. Satulattomassa suomenhevosen selässä oli mukava istuskella aurinkoisena päivänä. Huiskan vaalea etuharja heilutteli kärpäsiä otsaltaan. Tamma pärskähti rentoutuneena, ympärillä ystävälliset kasvot, olisiko mikään voinut olla mukavempaa?

Join simaa ja söin älyttömän pientä hillomunkkia katsellen muiden ratsastusta. Sokeroin Huiskan säkää ihan mukavasti, tamma saisi kunnon harjauksen ratsastuksen jälkeen. Pyyhin suurimman osan sotkuistani Huiskan säältä pois ja ratsastin kentälle. Cella ja Alex sekä Odelie ja Windi olivat juuri ratsastamassa, liityin heidän seuraansa.
- Hilseileeks Huiska? Odelie kysyi äimistyneenä ratsastaessaan ohi.
- Ei, mä sokeroin sen munkeilla! naurahdin vastaukseksi.

Huiskan tasaisissa, rennoissa askelissa oli helppo istua. Ravi oli reipasta, mutta melko mukavaa matkustaa. Aluksi laukka ei lähtenyt rullaamaan millään, mutta loppujen lopuksi jämäkät laukkapohkeet ja runsaslehtinen risu tekivät työnsä. Myös Huiskan laukka oli erityisen miellyttävä, aloin jo tykästyä tammaan.

- Tämäpä oli mukavaa! Cella huikkasi kun olimme loppukaarrossa ja liu'uimme alas ratsujemme selästä. Kukin taputti vaihdokkiaan iloisena. Astellessani talliin, Huiska vierellä löntystäen, vastaan tulivat iloiset kasvot ja kotoista puheensorinaa. Hevoset pärskähtelivät ja Huiskan lisäksi tallin lattia sai sokerikuorrutetta, kun munkit tekivät kauppansa.
- Sä loit nytten jonkun vappuvaihtaritrendin! Sokeroikaa talli ja hevoset! Cella räkätti.

Harjasin Huiskan huolellisesti irtokarvoista ja pölystä (ja sokerista). Lopuksi vein tamman nauttimaan lämpimästä päivästä tarhaansa. Katselin vielä hetkisen kun suokkitamma kirmaili, jonka jälkeen asettui rehukasalle aterioimaan. Kesä ei ollut enää kaukana, se oli varmaa.

[Sandra]

Vappuvaihtarit 2015

Olin tänä vuonna vaihtanut pikkuiseen Vennaan. Tai ei nyt ehkä niin pikkuiseen, mutta ainakin tosi söpöön! Menin ilman satulaa, koska olin kuitenkin sen verran iso. Tuuppailin kentällä, ja myöhemmin menin myös porukassa käymään maastossa. Kivaa oli, kiitos jälleen ihanasta tapahtumasta!


mittasuhteet vähän ehkä pielessä..

[Clara]

Mitä ihmettä mä olin taas mennyt tekemään, mietiskelin katsellen hämärään karsinaan. Mikähän oli saanut minut valitsemaan Seppeleen vapputapahtumaan ratsukseni juuri Eelan? Hevosvaihtoehtoja miettiessäni Eela oli jotenkin kiehtonut minua, mutta nyt, kun seisoin siron tamman karsinan edessä roikottaen käsissäni muovista harjapakkia ja nailonriimua, päätös alkoi epäilyttää minua. Koska Eela oli oikeasti iso, eikä minulla ollut tapana kajota hevoskokoisiin otuksiin. Päätinkin saman tien hakea turvaliivin päälleni, ei nimittäin tuntuisi mukavalta tippua korkealta hevosen selästä. Siitä oli yli vuosi aikaa, kun olin viimeksi ratsastanut isolla hevosella, Lailalla eräällä koulutunnilla toissatalvena. Laila oli Eelaa reilusti vielä isompi, mutta en jostain syystä ollut aristellut kuvankaunista tammaa ollenkaan, toisin kuin yleensä suuria hevosia. Olin rakastunut Lailaan korviani myöten oikeastaan jo silloin kaksi vuotta sitten, kun olin aivan uusi Seppeleessä. Olin jopa hakenut tammalle hoitajaksi, mutta nyt olin iloinen, ettei minua ollut valittu. En olisi pärjännyt tammalle alkuunkaan, en ollut tarpeeksi kokenut enkä pienikokoisuuteni takia olisi pystynyt pitelemään tammaa tiukan paikan tullen.

”Mä en varmaan yllä edes harjaamaan sun selkää”, totesin Eelalle sulkiessani karsinan oven.
Jätin harjapakin ovenpieleen ja lähestyin suurta, suklaanruskeaa tammaa puristaen riimua käsissäni.
”Hei tyttö, tänään saat luvan olla kiltisti”, puhelin rauhoittavasti.
Eela tutkaili minua korvat hörössä, mutta tamma oli selvästi jännittynyt. Se polkaisi terävästi jalkaansa, kun astelin tammaa kohti. ”Joo joo, ihan rauhassa”, naurahdin sipaisten sormenpäilläni hevosen silkkistä kylkeä.
Eela värähti ja puhahti mielenosoituksellisesti.
”Laitetaan sulle riimu päähän…”
Ja samassa Eela sinkosi päänsä korkeuksiin, josta se katseli minua ylhäinen katse silmissään.
”Hei, tuo ei ole kivaa. Ei saa hyväksikäyttää mun pienikokoisuutta”, toruin tomerasti ja nostin kädet lanteilleni.
Hevonen pärskähti eikä sillä näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta laskea päätään alas.

Huokaisin ja päätin jättää tamman sitten vapaaksi, oli se sitten miten suuri turvallisuusriski tahansa, mutta minähän en hevosen kanssa alkaisi tappelemaan. Nappasin harjan pakista ja aloin hellävaraisesti, mutta reippaasti sukia Eelan sileää karvaa. Harjan irrottamaa pölyä leijaili karsinaan kurkotellessani tamman selän päälle harjan kanssa. Lopulta Eela rentoutui ja laski päänsä alas, jolloin siirryin hitaasti sitä kohti. Lopulta pääsin harjaamaan hevosen päänkin, ja tartuin tukevasti sen ohueen otsaharjaan. Eela yritti nostaa päänsä ylös heti, kun lopetin harjaamisen, mutta minä roikuin sen otsatukassa kuin takiainen ja lopulta tamma päätti luovuttaa. Sujautin salamannopeasti riimun sen päähän ja sidoin narun kiinni karsinan kaltereihin. Puhdistin vielä tamman jättisuuret kaviot, jonka jälkeen kipaisin hakemaan satulaa ja suitsia.

Olin hukkua painavan satulan alle hoiperrellessani varusteet käsivarrellani satulahuoneesta tallin puolelle. Eela tuijotti minua kiukkuisesti karsinasta nostaessani satulan puolioven päälle. Pyyhkäisin hiussuortuvan kasvoiltani korvan taakse ja tuijotin vuoroin satulaa, vuoroin Eelan selkää. Mä en saisi ikinä satulaa paikoilleen, vaan mun olisi pakko pyytää apua.
”Hei Kuú..” huikkasin varovasti pörrötukkaiselle tytölle, joka kiepsahti ympäri kuullessaan hiljaisen kutsuni.
”Niin? Mikä hätänä?” tämä tiedusteli ystävällisesti. ”Onko Eela ollut tuhmana?”
”No, onhan se vähän kiukutellut mutta.. öö.. siis kun mä en oikein saa satulaa sen selkään”, kakistelin nolona.
Tuntui siltä, kuin olisin valinnut itselleni ratsuksi hevosen, jolle en kuitenkaan pärjäisi.
”Aa joo, no mä voin auttaa sua, Eela onkin aika iso”, Kuú naurahti leppoisasti.
Huokaisin helpottuneena – Kuú ei sanonut hevosvalinnastani mitään, joten ehkä Eela oli kuitenkin ihan hyvä ratsu minulle. Itsevarmuuteni vahvistui kyllä huomattavasti – kyllä minä pärjäisin, kerran tähän olin ryhtynyt.

Kun Eelalle oli saatu varusteet päälle, talutin hevosen kentälle muiden joukkoon. Mittasin jalustimet sopivan pituisiksi ja koetin nostaa jalkani jalustimeen, mutta mulla ei riittänyt voimat ponnistaa tamman selkään, vaan valahdin kömpelösti sen kyljelle. Eela oli tosiaan korkea kuin vuori – ja sen vuoren huipulle mun oli kiivettävä.
”Rosa et ehtisi vähän auttaa?” huudahdin Elmoa taluttavalle naiselle.
”Joo, tietty!” brunette hymyili ja käveli lähemmäs.
”Tää selkäännousu ei oikein onnistu multa, kun Eela on niin korkea”, selitin kainosti.
”Aivan, no mä voin puntata sut”, Rosa naurahti ja teki kämmenistään kupin johon laitoin jalkani.
”Kolmosella ponnistat”, kuului ohjeistus, ja hetkenpäästä sain heilautettua jalkani Eelan selän yli.
Ongin jalustimet jalkoihini ja huikkasin avustajalleni kiitokset. Siinä mä sitten istuin, vuoren huipulla. Maahan oli pelottavan pitkä matka, mutta toisaalta taas näkyvyys oli paljon parempi kuin pikkuponin selästä.
”Huipulla tuulee”, kuiskasin Eelan korvaan.
Henkäisin syvään ja otin ohjat käsiini. Kerta mä olin tänne asti selvinnyt, selviäisin kyllä hengissä hevosen selästä alaskin. Mä olin jo voittaja, mutta ilman ystävieni apua mä en olisi pärjännyt.

"Ai että tunsinko mä itseni pieneksi?"

[Emmy]

Humu kurkisteli aittakarsinan oven yli aina niin ylenpalttisen suloisena. Suomenhevoset olivat minusta aina olleet kovin kauniita, mutta en ollut järin tottunut niillä ratsastamaan. Siksi olisikin mielenkiintoista tutustua koko päivän ajan Humuun.
Salma virnisteli viereisestä karsinasta, alkaessaan harjailla Ruusua.
-Ollaan tänään naapureita, tyttö totesi ja virnisti.
Virnistin takaisin ja avasin Humun karsinan. Pujahdin sisään ja ojensin käteni Humun laisteltavaksi.
-Moi! Sanoin hiljaa. –Mä puuhailen sun kanssa tänään… jatkoin hiljaa ja suljin karsinan oven. Laskin harjapakin turvepohjalle ja sivelin Humun turpaa. Suloinen suomenhevonen tutkaili minua uteliaasti ja sen turpa liikkui kohti taskujani, jossa se tiesi olevan leipää. Naurahdin ja työnsin turvan pois. –Saat ne ehkä kohta, totesin ja suukotin ponia turvalle.

Kovin apaattisen näköisenä Humu möllötteli karsinassaan, kun aloitin harjaamaan sitä. Se oli tähän niin tottunut. Päätinkin vähän virkistää pientä suomentammaa ja teetin rouvalla muutamia venyttelyharjoituksia leivän kanssa. Hieman hassuteltuamme, suoritin harjauksen loppuun ja puin ponille suitset päähän, en laittanut satulaa, suomimamman selästä pitäisi nautiskella ilman satulaa.

Talutin Humun pihalle, jonne oli jo kerääntynyt muita wappuwaihtareita. Clara näytti jokseenkin erityisen pieneltä korkean Eelan vierellä. Osa oli suunnitellut suuntaavansa maastoilemaan ja osa sijoitti askeleitaan kentän suuntaan. Itse ajattelin mennä kentälle humputtelemaan ja mahdollisesti loppuajasta riekutella maastossa. Pirre oli kasannut kentän toiselle puolelle pieniä estetehtäviäkin, jos joku haluaisi testailla hyppelemistä.

Humu humputteli rentoa ravia uraa pitkin. Itse istuskelin rennosti selässä ja nautin kyydistä. Kyllä oli rentoa. Vaikka humulla oli tikittävä ravi, oli se hyvin erilainen verrattuna Patronin pieneen poniraviin, ja Humu oli niin rauhallinen.. Patron keksi aina jotain säikyttävää kentän laidalle tai muuten vaan pöllöili.
Hidastin tamman käyntiin ja nostin ympyrälle laukan. Humun laukka oli hauskaa, hieman nelitahtista, joten siinä oli helppo istua. Laukkailin vielä toiseen suuntaan muutaman ympyrän verran ja hidastelin sitten käyntiin.

Silmäilin estetehtäville päin. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään, joten kannustin Humun niitä kohti. Nostin laukan ja ohjasin tammulin kohti sinistä ristikkoa. Humu hyppäsi varmasti. Kulttuurishokki oli toki suuri, kun vertaa Humun suokkihyppyä Patronin kevyeen poniloikkaan. Naureskelin itsekseni ja ohjasin rohkaistuneena Humpelon uudestaan samaiselle ristikolle. Uskaltauduin vielä hyppäämään pikkuisen pystynkin pari kertaa.
Lopulta hidastelin tamman käyntiin, kiitin sitä reiluin taputuksin ja annoin pitkät ohjat. Humpelon löntystellessä uraa pitkin, sain tilaisuuden tarkastella miten muilla meni. Lynn oli Bonnien kanssa rohjennut myös estetehtävien puolelle ja ylitti nyt esteen kokoista pystyä.
Fiia tuntui olevan jotenkin hukassa ison Kössin selässä ja Rosa naureskeli nauttiessaan pörröisen Elmon pienistä poniaskeleista.

Otin Humun kanssa vielä vähän laukkaa ja tein muutamia väistötehtäviä käynnissä. Pian porukka alkoi kuitenkin madella maastojen suuntaan ja päätin liittyä seuraan. Iloisesti puliseva porukka venyi maastopolulle jonoon ja mateli kohti metsikköä, itse tulin Humun kanssa viimeisten joukossa. Kumarruin silittämään Humua kaulaan ja hymyilin, voiko paremmin vappuaattoa viettää?

[Kikka]

Jotain pientä, mutta ei hapannaamaista

Pella oli pieni, sievä ja yleisilme pehmeä; oli kummallista kun vastassa ei tällä kerralla ollutkaan irvistelevä hammasrivistö tai maata mukiloiva takajalka häntä ovelle päin käännettynä. Nyt oli kaksi silmää, ystävällistä ja ripauksen uteliasta jotka mittailivat minua tuuheiden poninripsien piilosta. Astuin karsinaan astetta rohkeammin kuin oman, punaisen riiviöni kanssa olisin tehnyt ja tutustelun jälkeen aloin sukia harmaata, paksua karvapeitettä kumisualla. Pella napotti paikoillaan, pää sivuttain käännettynä ja korvat lupsakasti liikahdellen. Tuntui että se jopa torkahteli harjan liukuessa pitkin kylkiä, sitten jalkoja ja lopuksi kaulaa paksun ja karkean jouhimeren alla.

Naapurikarsinassa joku hoitohevosestaan päiväksi eroon päässyt hoitaja luritteli siirappisia runonsäkeitä uudelle kaviolliselle tuttavuudelleen. Ulkona humisi tuuli ja keväinen viileys.

Ilma oli hyvä pieneen lenkkeilyyn ja varttitunnin päästä taiteilin lämmittämäni kuolaimen Pellan suuhun. Se heräsi horroksesta, pää nousi ylös ja melkein-hiljaisuus täyttyi pärskähtelystä ja kuivikkeiden kahinasta Pellan tajutessa ulosmenon koittavan. Nappasin ohjasperät käteeni ja suuntasin suoraan kevääseen.

Vaihdettuani pikaiset "hei, onko Walma kiva-on se, entä Pella"-smalltalkit Lunan kanssa annoin ponirouvan kuljettaa meidät kohti päämäärälenkkiä. Metsässä tuoksui aavistus tulevasta kesästä. Jossain lauloi lintu ja kauempana pensaikko heilahteli pudottaen vielä sulamattomia lumia maahan pieniksi kinoksiksi.

Pellan pehmeä raviaskel keinutti minua metsätiellä ja talvikarvan jämät lämmittivät ratsastajaa ponin lisäksi: oli vain melko todennäköistä, että tämän satulattoman reissun jälkeen minulla olisi samanlainen karvapeite kuin vaihdokkihoitsullani. Onneksi hevosenkarvat kuuluivat tähän vuodenaikaan.

(Amandan maksu!!)

[Pyry]

30.4.2015 Vappuvaihtarit



Myntin karsinassa odotti näin iloinen naama (ja peräpää). Onneksi hetken tutustumisen jälkeen yhteistyö alkoi sujua, no, edes vähän iloisemmissa merkeissä.

[Salma]

SALMAN JA RUUSUN VAPPUAAKKOSET


Aamu on kuulas ja kylmä. Vappuserpentiinit heilahtelevat ja poukkoilevat tallin ovenpielissä, aurinko paistaa tillottaa kattotiilten takaa. Satulahuoneessa on jo meteliä. Hoitajat hipaisevat vääriä satulatelineitä vanhasta tottumuksesta ja siirtyvät hihitellen tämän päivän vaihtareidensa kohdalle.

Bonnie hirnahtaa yllättyneenä, kun talsin hyisen routamaan ylitse Ruusun luokse. Valkea ponini näyttää pieneltä harmaalta aaveelta seisoessaan jalat supussa, hieno höyry sieraimista nousten. Se ojentaa päätään kohti viereensä tullutta Lynniä ja suostuu hämillään kiinni otettavaksi. Minä olen taluttaa Ruusun pikkupuolelle, ennen kuin muistan sen asuvan aitassa.

Clara iskee minulle silmää matkan varrella ja paimentaa niskaansa kaartavaa Eelaa kohti tallia. 
"Miltä se tuntuu?" hän kysyy. Ääni kulkee hiljaisella pihalla kirkkaana ja kuuluvana. 
"Hauskalta", vastaan mielissäni. Ruusu on uusi hevonen, yksi jos toinenkin hoitaja on osoittanut kiinnostusta sitä kohtaan. Tuntuu hienolta, että saan kokeilla sitä tänään.

Desimitta melassivettä per hevonen odottaa karsinoiden edustalla. Anne haluaa, että hevosetkin saavat juhlistaa vappua. Kaadan makealta tuoksuvan nesteen mitasta Ruusun ruokakuppiin. Tamma yrittää työntyä ohitseni, ja tuuppaan sen kevyesti pois tieltäni. Harja on pitkä, tuuhea ja hassun ponimaisella tavalla karkea. Ruusu jää seisomaan taakseni, ja sen korvat sojottavat mielenosoituksellisesti kahteen suuntaan. Se tuli vähän happamaksi siitä, että komensin sitä. 

En ehdi harjata tammaa kovinkaan kauaa, kun Emmy ja Humu kopistelevat sisään. Hevoset päristelevät toisilleen. Kun Emmy on saanut Humun karsinaansa, vanha tamma ojentaa päätään ja haistelee Ruusua niin, että turpakarvat värisevät. Seison selvittämässä Ruusun paksuna laskeutuvaa harjaa ja tarkkailen sitä puolella silmällä. Se näyttää hetken siltä, että haluaa alkaa pelleilemään Humun kustannuksella, mutta kääntää sitten korvansa höröön ja rentoutuu. Kyhnytän kiitokseksi hassun hevosen niskaa. 

Fiia laittaa Whatsappiin kuvan Kössistä, joka tuijottaa silmät pöllämystyneinä kameraan. Rosa vastaa alle puolessa sekunnissa pitkällä rimpsulla minikokoisia kauhunaamoja. Hihitän heille hetken, sitten painan puhelimen äänettömälle ja työnnän sen taskuuni. En tarvi sitä nyt.

"Guacamolea", Emmy sanoo. "Sitä meillä syödään vappuna."
"Miks?" nauran. Emmy puistelee päätään ja kohauttaa olkiaan. 
"Joku söi pienenä liikaa tippaleipiä ja kyllästy", hän vastaa.

Harjattuamme hevoset olemme irtokarvan peitossa ja hikisiä. Sekä Humu että Ruusu tuntuvat kohdistaneet koko talvikarvansa pudottamisen tähän puoleen tuntiin. Aurinko paistaa aitan ikkunoista niin kuumana, että taaperramme hetkeksi viilentymään aitan edustalle. Sulava lumi kimaltelee vinoina kekoina ojanpenkalla, ja ilmassa tuoksuu multa ja kevät. Nostamme kasvomme aurinkoa kohti ja suljemme silmät.

Ilman muuta kaikki haluavat ratsastaa vaihtaripäivänä. Maneesissa, kostealla kentällä ja tallipihalla ei ole aina kisapäivinäkään näin paljon ratsukoita. Kaikki ovat liikkeellä yhtä aikaa. Minä pitelen Ruusun ohjia jännittyneenä ja etsin sopivaa paikkaa, josta voisin nousta selkään. Ruusu kääntelee päätään ja yrittää uhitella liian lähellä seisovalle Aristolle.

Jos Bonnie on poniksi korkea ja kapea, niin on Ruusu hevoseksi matala ja leveä. Olo tuntuu hauskalta piekkarin selässä. Se tarpoo kohti kenttää mielellään, ja huomaan ettei minua enää jännitäkään ratsastaa sillä. Ei, vaikka se on uusi, ja jossain salaisessa sopukassa pelkään muiden katsovan sitä arvioiden.

Kentällä tulee ahdasta, virta tallin ovien ja valkean portin välillä ei ota katketakseen. En voi olla seuraamatta silmäkulmastani Lynnin alla miellyttävästi taipuvaa Bonnieta. Olen tyytyväinen hienosta ponistani, ja helpottunut ettei se yritä juosta pois avuilta. Sekin on alkanut kasvaa oikeaksi ratsuksi siitä temperamenttisesta nuoresta tuittuilijasta, jonka sponsoriratsastajana aloitin. Vaikka nuorihan se on edelleen. 

Laukkaava Ruusu haluaa ravistella päätään ja yrittää toistuvasti karauttaa uran sisäpuolelle. Pidän vasemman pohkeeni sen kyljen tuntumassa ja yritän keksiä sille tekemistä. Se vastaa aika mukavasti lyhentämällä ja pidentämällä katsetta, mutten oikein osaa luottaa sen kääntyileviin korviin. Sen vuoksi en ylläty kovinkaan paljoa, kun keskellä toista lyhyttä sivua se äkkiä kampea iloisen pukkihypyn ja luikertelee pituushalkaisijalle. Olemme jyrätä Pellan yli, kun ohjaan Ruusun takaisin uralle. Alkaa tulla lämmin. 

Monet haluavat vappuna kokeilla esteitä uudella hevosella. Minäkin lähden mukaan, kun utelias letka ratsastaa kentältä varsalaitumelle, jolle on viime vuoden tapaan koottu pieniä erikoisesteitä. Kasper viimeistelee talopystyä ja hipsii nyreän näköisenä pois, kun tulemme paikalle. Hän näyttää jotenkin eläväisemmältä kuin viime talvena, lämpenevä ilma ja auringonpaiste tekevät selvästi hyvää. Erityisen ihmisrakkaaksi sekään ei tosin taida saada häntä.

"No ainakin se ottaa kunnon vauhdit!" huudan peruuttavan Ruusun selästä. Seisomme varsalaitumen nurkassa, ja Ruusu tamppaa paikoillaan sotkien mutaa kavioissaan. Se ei ole suostunut hyppäämään vielä yhtään estettä, kiemurtelee vain täpäkästi ja hypähtelee vinottain allani. Kaikki esteet kierrettyäni olen viimein tuonut sen ravissa luonnontukille, jota se on haistellut antaumuksella monta minuuttia. Olen melkein varma, että pian antaessani sille pohkeita se lopultakin hyppää. 

Olen oikeassa. Ruusu pinkoo lyhyttä ravia tukille, pysähtyy ja heilahtaa sen yli epätasaisesti kuin keinuhevonen. Taputtelen vuolaasti sitä sen ravatessa kauemmas hurjasta esteestä ja yritän kalastaa toista jalustinta takaisin jalkaan. Uudella lähestymisellä Ruusu ei enää epäröi, vaan nostaa vähän ennen estettä laukan ja pinkaisee yli rohkeasti. Sillä on aika hauska hyppytyyli, mietin myödätessäni. Tamma hyppää reilusti ja varmasti, kun lakkaa tuijottelun. Hetken päästä uskallan ratsastaa sen jo talopystylle, eikä se enää epäröi. 

Ponit höyryävät, Ruusukin ojentaa kaulansa raukeana ja ravistelee päätään. Kypärän alla on niin hikistä, että minun tekee melkein mieli ottaa se pois päästäni. Aurinko paistaa keväisen pistävänä suoraan niskaan ja saa ihon kihelmöimään ihanasti. Olen ottanut jalat jalustimista, ja annan säärien heilahdella voipuneina ja pitkinä hevosen kyljillä.

"Question is: munkkies or tippaleipies?" Amanda punnitsee sokerisia herkkuja käsissään. Clara hihittää hänelle.
"Puhu suomea!" hän sanoo ja hörppää korkeasta simalasista. Päässään hänellä on littana, heinähankomainen kypäräkampaus. Eikä Clara ole ainoa: yksi jos toinenkin ratsastaja on vaihtanut hikiset vaatteensa villapaitoihin ja neuleisiin ennen kuin kiipesi yläkertaan lastaamaan vappuherkkuja eteensä. Minun kohdallani pursuileva posliinilautanen oikein varisee sokeria. Perunasalaatti ja nauravat nakit saavat vatsanpohjani läikähtämään iloisesta odotuksesta. 

"Ruusu vaikutti aika hauskalta", Fiia sanoo ja nuolaisee sokeria suupielestään. Nyökytän.
"Se on! Ja niin veikeä verrattuna hienostoponeihin, esim Bonnieen!" sanon mielissäni. 
"Meinaatteko te mennä vielä ratsastamaan!" Rosa on tullut kypärä päässään roikkumaan yläkerran ovelle. Vaihdamme pöydän ääressä katseita. Edessämme on puolityhjä munkkivati ja kaksi kannua poreilevaa simaa. Ilmassa leijuu vastakkain vieraat hevoset ja mahantäysi herkkuja.
"Ääh, mä oon samaa mieltä", Rosa virnistää ja astuu sisään huoneeseen. "Tehkää tilaa siinä pöydän ääressä!"

Syönnin jälkeen ratsastus alkaa taas kiinnostaa. Valumme yläkerrasta satulahuoneeseen hyväntuulisesti jutellen, ja noukimme telineistä suitset mukaan. Tuntuu kutkuttavalta lähteä ratsastamaan ilman satulaa. Päätämme tehdä pienen maastolenkin, vain tallin ympäri, koska hevoset ovat monille vieraita. Ilma pihalla on lämmennyt entisestään, ja puolimatkassa aittaan kulkiessani minuun iskee hurma. Miten hyvä päivä tämä onkaan!

Taasko, Ruusun naama sanoo, kun livautan kuolaimet sen suuhun ja vedän niskahihnan korvien taakse. Paksu otsatukka rönsyilee silmille ja peittää mustan otsapannan näkyvistä. Hevonen tuuppaa minua selkään, kun vedän ohjat kaulalta ja lähden taluttamaan sitä pihalle. Olen aika varma, että siellä vappuinto tarttuu siihenkin. 

Uskokaa tai älkää, olen oikeassa. Kun kampean selkään hoitopuomilla, Ruusu lähtee liikkeelle ja on kompastua suoraan nuoskan täyttämään ojaan. Se keinahtaa vaappuvaan raviin, ja käännän sen nauraen luikertamaan pitkin tallin vierustaa. Hetken kuluttua tamman korvat kääntyvät kuppimaiseen höröasentoon. Se on arvannut, että lähdemme maastoon. 

Viileys yrittää tunkea ylle, kun ratsastamme puiden väliin. Paljaat kevätoksat eivät onneksi peitä aurinkoa kovinkaan paljoa. Annamme hevosten lämmitellä hetken reippaassa käynnissä. Ne kulkevat päät ylhäällä ja katselevat kiinnostuneina puiden välistä syvemmälle metsään. Pidän Ruusun ohjia aika kireällä, en täysin luota energisen hevosen päähänpistoihin. Kun olemme päässeet vähän kauemmas isommasta tiestä, päästämme hevoset raviin. Ruusun askel pompottaa, mutta onneksi sen selkä on leveä eikä minua oikeastaan hirvitä tippuminen.
 
"Wou!" 
Sikke oikaisee polun mutkassa, ja hetken aikaa Tuulia näyttää siltä että menettää tasapainonsa. Pystyharjaan tarrautuen hänen kuitenkin onnistuu hilata itsensä jälleen keskelle Siken paljasta selkää. 
"Kaikki ok?" huudan heidän takaansa. Tuulia heilauttaa rauhoittavasti kättään. Hevoset ravaavat nyt tasaisesti, Ruusu jonon häntäpäässä, ja aurinko lämmittää melkein kesäisesti selkää. 

"X, aion löytää uuden kesäheilan", Cella lopettaa luettelun. Vilkaisen vieressäni pitkin ohjin käyntiä kulkevaa Emmyä. Hänen silmistään näkee, että häntä naurattaa.
"No tossa on aika monta vastausvaihtoehtoa siihen, että mitä aion tehdä ennen juhannusta. Siis monta sai valita?" hän tarkistaa.
"Kolme", Cella vastaa vakavalla naamalla. 
"Mä voin olla eka!" innostun ja jään miettimään. Ruusu meinaa vaipua uneen allani, ja mietinnän lomassa kannustan sitä nopeampaan käyntiin. "A, käyn Seppeleessä. J, piiloudun tallille ainakin kerran. Ja K, syön Rosan erikoispastaa keskiyöllä."
"Hyvät valinnat", Cella sanoo ja nyökkää. 

Yhden asian haluan tehdä vielä ennen vaihtaripäivän loppua. Ruusu seisoo harjattuna ja tyytyväisenä karsinassaan, pureskelee antamaani porkkananpalaa eikä suo minulle enää erityisesti huomiota. Taputan sitä ohimennen, kun kerään kypäräni karsinan edestä ja suljen valot jäljessäni. Aitan portaat natisevat jaloissani. 

Zamhorse, kultakirjaimin lukee. Sen merkkistä satulaa en ole nähnyt koskaan aiemmin. Se näyttää muutenkin vanhalta, nahkapäällysteelle on pinttynyt hienonhieno pölykerrostuma. Kun kosketan sitä, sormeen jää harmaa viiru ja satulaan kirkkaan nahanmusta. Aitan vintillä on kuitenkin niin pimeää, että viirua tuskin näkee. Hiippailen ikkunasta kulkeutuvan hienon valojuovan ohitse, väistän puukuoriaisen syömän satulatelineen ja suuntaan kohti nurkkaa. Siellä istuu Emmy kahden vierekkäin raahatun puulaatikon päällä. Emmy ojentaa minulle termospullon. 

"Åhlmania?" kysyn makustellen teetä suussani.
"Sen merkin nimi on Forsman", Emmy hymähtää. 
Istumme pitkään aitan hämärällä vintillä ja juttelemme puoliääneen. Hevosista, ystävistä, vähän kierrellen töistä ja koulusta. Emmyn vaalea tukka valuu pitkänä palmikkona hänen olkansa ylitse, ja hän sormeilee sitä hajamielisesti. Katsellessani häntä hymyilen itsekseni. Ihana ystävä. 

"Älköön kukaan sanoko, ettei tämän vuoden vappuvaihtareissa olis ratsastettu!" Emmy sanoo, kun marssimme alas vintiltä ja astumme pihalle. Yksi ryhmä saapuu maastopolun suunnalta vasta nyt. Aristo kulkee jonon ensimmäisenä ja kiiltää hienosti iltapäivän valossa. 
"Mun jalkoja särkee jo nyt niin, että Bonnie pitää ehkä viikon lomaa", nauran. "Tai sit mä vaan humputtelen ilman jalustimia ja lösäytän sen puskaponiksi."
"En usko", Emmy vannoo. "Oot huomenna aamulla kahdeksalta selässä treenaamassa pohkeenväistöä."
"Vaan, jos saan jonkun muun käyttämään pohjeapuja", huokaan.

Ötökkä lennähtää kädelleni, kun syömme viimeisiä vappuherkkuja kentän katoksessa. Parkaisen ääneen.
"Äää, katsokaa!" huudan, pompahdan pystyyn ja viuhdon kohti kättäni.
"Mikä? Mitä?" muut älähtävät.
"Ötökkä!"
Puoli sekuntia kestää täyttä hiljaisuutta, sitten räjähtää yhtä aikaa.
"Kesä!!!" tytöt kiljahtavat ja syöksyvät katsomaan pientä mustaa ötökkää, joka tepastelee muina kuusijalkaisina käsivarrellani. "Nyt se tulee!"

Kiitos ihanista vappuvaihtareista!

[Tuulia]

Tuikku sai ihanan vuoniksen vihdoin ratsukseen ja nautti koko päivän; vuonikset ovat niin ihania. Jälleen must-to-do oli pitkä maastolenkki =)

Kiitos vappuvaihtareista!